Lellipennun loki | Miro Malmstén

moimoimoi

Puin päälleni mustan Hilfigerin neuleen ja tummansiniset farkut. Mallailin punaisen ja mustan pipon välillä, kumpi sopisi paremmin mustan villakangastakkin kanssa? Päädyin punaiseen ja sujautin jalkoihini kiiltävät nilkkamallin chelsea-saappaat. Vilkaisin kokomustiin pukeutunutta Adelinaa, joka sujautti harmaan villakangastakin päälleen.
”Oot sitten kunnolla, mun pitää lähteä laittaan Lefa, enkä ehdi kattoa sun perään”, vaaleahiuksinen Adelina komensi.
Nainen oli aika päättäväisen oloinen ja näköinen tuon sanoessan, mutta otti minut silti mukaan Auburniin. Pakkohan hänen tavallaan oli, hevonen hoidettavana ja hän oli luvannut huolehtia minusta isän ollessa töissä. Adelina oli isän vaaleatukkainen serkku, joka puhui suomen lisäksi virheetöntä saksaa ja hollantia jollain hassulla murteella. Auburnissa oli kisat, Kalla CUP:in viimeinen osakilpailu ja luvassa olisi kouluratsastusta -ja kenttäratsastuksen maastokoe, joka järjestettäisiin kuitenkin sisällä maneesissa. Adelinan hoitohevonen menisi parissa koululuokassa, joten minulla olisi rutkasti aikaa tutkailla tuota salaisuuksien kartanoa. Isomummo ja isopappa olivat asuneet Kallassa ikuisuuden, joten olin kuullut tilasta yhtä jos toista jo ennenkin. Päätin aloittaa tutkimisen tallista, mutta pitäisin huolen, että näkisin ne maastoesteet, muulla ei niin väliä.

Auburn oli sanalla sanottuna uskomaton. Valkoinen kartanorakennus näkyi välittömästi parkkipaikalta päästyämme ja pihan toisella puolella näkyi kaksi valkotiilistä tallia. Pihan keskialuetta hallitsi ihkaoikea suihkulähde ja pihan perällä näkyi jotain ratsastuskentän näköistä. Viimeinkin Adelina vei minut johonkin tasokkaampaan paikkaan iänikuisten ratsastuskoulujen sijaan. Nyökkäilin hyväksyvästi ja yritin imeä yksityiskohtia itseeni, tänne täytyisi päästä uudelleenkin.
”Mennäänkö kattoon sitä Lefaa eka?” kysyin Adelinalta, enkä malttanut olla hypähtelemättä matkalla talliin.
”Kävele kunnolla. Mennään vaan, se on varmaan sisällä vielä. Se on melko persoona sitten. Et saa koskea mihinkään hevoseen täällä. Etkä kadota näköpiiristä. Parempi oikeastaan jos et tee mitään”, Ade jäkätti.
Huokailin syvään, aina se jaksoi. Kävelimme ovesta sisään ja eteeni aukesi uudenaikainen ja valoisa tallirakennus. Lattialla ei ollut karvaakaan ja ihmettelin moista puhtautta, ei tämä vaikuttanut tallilta laisinkaan. Ylöspäin katsoessa näin kattokruunut katosta, ihmeellistä.
”Tuollapäin meillä on varustehuone, lounge, pari orikarsinaa ja solarium. Tässä seinän takana ois kuntosali”, Ade kertoi.
”Siis onko teillä sali tallilla?" Kysyin typertyneenä. "Miksi?”
”Täällä treenaa huippuratsastajia, niiden on pysyttävä huippukunnossa”, Adelina selitti. ”Ja täällä on Lefa, moi poika, heii.”

Lefa oli kieltämättä komea ja lihaksikas ruuna. Adelina alkoi harjata jo ennestään kiiltävää ruunaa ja minä notkuin karsinalla odottelemassa, voi kuinka tylsää. Missä ne mysteerit nyt olivat? Ade letitti Lefan harjaa tuskaisen tarkasti. Se oli aina hevosten kanssa ihan ylitarkka. Yritin kysellä siltä miten se niitä solmuja sen ruunan tukkaan väänsi, vaikkei vastaus todellisuudessa kiinnostanut pätkääkään. Istuskelin tallikäytävällä harjapakin päällä ja huokailin. Miksei jotain jännää voisi jo tapahtua?
"Miro, missä oot?" Adelina kysyi, kun ei nähnyt minua.
"No täällä istun edelleen ja kuoleennun kohta jos jotain ei tapahdu", vastasin harjapakin päältä karsinaan kurkistellen.
Lefa luimi minulle, eikä näyttänyt ilahtuneelta pällistellessäni sitä.
"En mäkää tykkäis jos joku kiskois mun tukkaa nuin", kuiskasin ruunalle.
Sympatia ei kelvannut, ruuna huiski kiukkuisena hännällään. Adelina käski lopettaa kurkistelun kun se kuulemma hermostutti ruunaa. Tuhahdin, mokoma herkkäsielu koko otus.
”Meneekö sulla vielä kauan, haluan lähteä kattoon niitä kisoja jo”, marisin malttamattomana.
Adelina soi minulle erittäin murhaavan katseen ja totesin lähteväni maneesiin. Ensimmäinen luokka oli varmaan jo menossa, toivottavasti.

Seisoin penkillä nähdäkseni paremmin ja vastaanotin tallilaisilta muutaman äkäisen mulkaisun. Sivelin kiharoitani ja virnistelin mulkoilijoille, siinäpä katselisivat, hyvältähän minä kieltämättä näytin. Maneesissa, oli tappavan tylsää, pelkkää kouluratsastusta. Paikka toki itsessään oli hieno ja ihmisiä oli mukava salakuunnella. Adelina oli ilmeisesti saanut viimein Lefan pois käsistään ja piilouduin hänen katseeltaan. Siinäpä etsikööt, en varmasti suostuisi löytymään, itsekseen oli paljon hauskempaa. Tummat, erityisen vallattomat kiharat omaava tyttö katsoi minua kulmat kurtussa. Kallistin hieman päätäni ja katselin häntä tarkemmin, tyttö oli varmaan suunnilleen saman ikäinen kuin minä.
”Mitä sä mua tuijotat, kato kisaa”, tyttö tuhahti vallattoman kiharapilven alta.
”Eiks nää tee mitään, hyppää vaikka? Jos mä ratsastaisin tuolla niin voittaisin varmasti kaikki, ainakin esteillä”, virnuilin jälleen. ”Oon Miro, kuka sä oot?”
”Totta kai ne tekee. Tän jälkeen tulee maastokisa! Kentän vika osakilpailu. Siitä tulee mahtia”, tyttö paljasti. ”Ootko säkin esteratsastaja? Koulu on kyllä vähän tyhmää, voltteja vaan ja hidasta menoo. Mä on Viivi.”
"Sellainen tulevaisuuden lupaus. Kuin olisi katsellut avantoon tippuneen räpiköintiä ja todistanut hitaasti kuolettavaa hypotermiaa", kuului kaiuttimista.
Melko törkeää, ajattelin, mutta hihittelin silti räävittömyydelle. Kuuluttaja paljastui Amanda Sokaksi, Viivin tädiksi. Viivi puolestaan paljastui useamman ponin omistajaksi ja asui äitinsä siittolassa. Sananvaihdon jälkeen päädyin tytön kanssa laittamaan valmiiksi Isabella Sokan satumaisen upeaa tammaa, joka oli jostain erittäin kummallisesta syystä nimetty Ankaksi.

Loppupäivä Auburnissa sujui mukavasti, lähinnä Viivin kanssa pyörien. Auburnissa oli tosi hienoja hevosia ja mahonkipuisessa maneesissa mukavan lämmin. Ylivoimaisesti hauskin luokka oli ollut kenttäratsastuksen CIC1 luokka, jossa yksi erikoiseste oli yksisarvisen muotoinen. Myöhemmin kisojen jälkeen näin jopa itse Isabella Sokan lähietäisyydeltä. Jutellessani Viivin kanssa Isabella tuli juttelemaan Viiville.
”Ai moi, kukas sinä olet? Isabella”, hän sanoi minulle ja ojensi kohteliaasti kättään.
”Hyvää päivää. Neiti Sokka, otaksun”, sanoin ja suukotin Isabellan kättä. Suoristin ryhtini ja hymyilin ”Miro Malmstén, tulin seuraamaan kilpailuja Adelinan mukana.”
Lyhyen keskustelun jälkeen Isabella lähti jatkamaan matkaansa ja me jäimme Viivin kanssa jälleen kahdestaan. Hieman tämän jälkeen ajauduimme Viivin kanssa keskusteluun, joka sai korvani tulipunaisiksi ja kuumottaviksi.
”Onko sulla tyttöystävä?” hän kysyi muitta mutkitta.
”Ei, en mä oo koskaan seurustellu”, kohotin kulmiani yllättyneenä ja pelkäsin Viivin pitävän minua totaalisen kakarana.

Adelina saapui pian ja pilasi kaiken sanomalla, että meidän pitäisi muka lähteä. ”Typerä Ade”, manasin mielessäni. Famukin sanoi, että tuosta sukuhaarasta oli vain harmia ja häpeää. Miten ihmeessä blondi onnistui tunkemaan aina silloin paikalle kun sitä ei tippaakaan tarvittu?
”Vi ses.. Siis moikka”, sanoin Viiville.
Voi viineri mikä möläytys. Tätä se kohteliaisuus tiesi, ruotsi puski esiin ja taas sai olla typerys. Viivi ei kuitenkaan ollut moksiskaan. Tyttö oli hirmu söpö, sopivan tulinen kommentteineen, mutta kuitenkin ilmeisen hyvän kasvatuksen saanut. Famu ei pysyisi minkkiturkissaan jos se joskus näkis Viivin, se oli yrittänyt parittaa minua kaikille fiineille siitä saakka kun olin ollut eskarissa. Voisin kaunistella asiaa hieman ja kertoa famulle nähneeni mukavan tytön.  Perhoset lepattivat mahassani edes ajatellessani seuraavaa kohtaamista tytön kanssa. Viivi oli epäillyt ratsastustaitojani, joten luonnollisesti haastoin hänet ratsastuskilpailuun. Parempi varmaan alkaa treenaamaan, ajattelin selatessani valmentajien numeroita. Minä en aikonut hävitä.

03.12.2018, Helsinki-Vantaa lentoasema
Pohjoismaiseen tyyliin vaaleasti sisustettu lounge oli viihtyisä ja istuskelin tyytyväisenä pallotuolissa, hörpin kokista ja natustelin aamupalaksi sämpylää. Mahtavan muhkeaa sämpylää, jonka päälle olin koonnut mukavan keon kinkkua, juustoa, paprikaa ja kurkkua. Fafa oli vihainen joutuessaan "tavalliseen loungeen rahvaiden sekaan", sillä premium-lounge oli remontissa. Famu tepasteli minkkiturkissaan ja valitti kun ei löytänyt jotain ruotsalaista neulelehteä. Ongelmansa kullakin.

04.12.2018, Berliini
Edellisillan hevosista ei ollut mihinkään, ihisti vielä aamullakin. Famu kyllä sanoi, että ne olivat hienoja, mutta eipä niistä yksikään ollut hurja tai edes Mymmelin kaltainen [lue automaatti]. Runsaan aamupalan jälkeen houkkasin famua lähtemään kanssani hevostarvikeliikkeeseen.
"Sinne on helppo löytää, mennään nyt, haluan mennä metrolla!" Yritin, vaikka tiesin, että idea oli kuolleena syntynyt.
Päädyimme Hoffschild reitsport-centeriin jonkun autonkuljettajan kyydillä. Mies odotti meitä ulkoisesti ihan kivan ässämersun kanssa, mutta sisältä se oli painajaismainen. Autossa oli vaalea katto glitterkoristeinen, hyi ja yäk. Inhotti moinen prinsessakimallus, mutta selvisin asian kanssa jotenkuten. Illalla menisimme katsomaan poneja ja ratsastamaan jälleen, joten shoppailisin hyvillä mielin kaikkea mukavaa itselleni.

Se poni oli tyrmistyttävän upea, vaikka se pukitteli, luimi ja heitteli päätään. Olin vannonut itselleni, etten rakastuisi tai edes ihastuisi mihinkään, mutta siinä se seisoi. Tai oikeastaan se ei seisonut hetkeäkään, se esiintyi irtonaisin, suurin liikkein ja tiesi näyttävänsä superhyvältä. Ori oli yönmusta tähtipää kolmella sukalla, joka vikuroi, pomppi ja vinkui.
”Nelivuotias erittäin potentiaalinen Welsh part-bred. Meidän kasvatteja, se on luotu suurille areenoille ja potentiaalia on mihin vain”, mies suitsutti.
”Se on aivan hullu”, sanoi famu nyrpistäen nenäänsä. "Haiseekin vielä."
”Se voi näyttää siltä, mutta oikealla koulutuksella sen kanssa pääsee poniluokissa ihan kuinka pitkälle haluaa”, mies lupaili. ”Haluatko kokeilla? ”
Myönsin haluavani ja kipusin kyytiin pelonsekaisen kunnioituksen vallatessa mieleni. Omistaja piteli poikittavaa ja päätään heittelevää ponia kiinni.
”Pidät vaan lyhyet ohjat, hyvin se menee”, mies sanoi.
Ei muuten mennyt, mutta pysyin kyydissä, ori oli aivan liian vaikea ja vahva minulle. En tietenkään kertoisi kenellekään, etten olisi muka pärjännyt ponille, mutta kieltämättä kokemus oli melko hurja.

05.12.2018, Berliini
Meidän lähtö aikaistui päivällä kun fafalle tuli joku ”tärkeä ja erittäin kiireellinen” työjuttu. Vähän harmitti, koska olisin tahtonut käydä vielä Pergamonmuseumissa, jossa oli valtava näyttely antiikin Roomasta ja Kreikasta.
Päätin, että paluuni Hallavaan saisi olla yllätys kaikille muille paitsi Aleksille, jolle tekstasin saapuvani sittenkin huomisiin itsenäisyyspäivän tanssiaisiin. Niihin oli lupa ottaa avec mukaan, joten aikani pohdittuani päätin paljastaa saapumiseni myös eräälle toiselle. Kaivoin Hallavan whatsapp-ryhmästä Zaran numeron.
Vastaanottaja: Zara
”Hei, tulisitko mun aveciksi huomenna itsenäisyyspäivän tanssiaisiin?

06.12.2018, Hallava
Itsenäisyyspäivätanssit olivat mukavat ja parikymppinen blondi avecina huippukiva, vaikkakin tietysti ikäloppu. Eräs vallattomat kiharat omaava tyttö kuitenkin pyöri jatkuvasti mielessä. Kotiin päästyäni pyörähdin huoneeseeni ja istahdin tietokonepöydän ääreen. Avasin macin ja aloin googlettaa "Viivi Sokka", "Auburn Viivi" ja pyörittelin kiharoitani. Miksi ihmeessä en ollut kysynyt tytöltä hänen sukunimeään? Tai pyytänyt numeroa? En varmaan näkisi häntä enää koskaan.

07.12.2018, Hallava
Olin buukannut itselleni kouluvalmennuksen. En nimittäin aikonut hävitä kenellekään enää ikinä kenellekään ratsastuskilpailuissa saati antaa jonkun poninretaleen kuskata minua kuin rättiä. Kouluratsastus oli tylsää, mutta helppoa. Pieniä ja isoja ympyrötä, eikä saanut nauraa tai laukata kovaa. Irvistin mielessäni kuullessani komennon ottaa jalustimet pois, se ei koskaan tarkottaisi mitään hauskaa. Mymmeli tikkasi ravissa tyypillisiä töpöaskeliaan, vaikka tuntuikin huomattavasti paremmalta Jessen ratsastettua sitä reissuni aikana. Mies oli tehnyt superhyvää työtä tamman kanssa ja hieman kadehdin valokuvia, jotka parivaljakosta sain. Miksei Mymmeli liikkkunut kanssani yhtä sievästi?
Valmentaja oli harmikseni supertarkka, huomasi jokaisen virheeni ja antoi kuulua niistä. Puolivälissä tuntia olin varma, etten selviäisi hengissä, jalkoja poltteli ja vatsalihakset olivat tulessa. Jalustimet sain lopulta takaisin, mutta se ei ainakaan parantanut tilannetta. Olin ilmeisesti tottunut varaamaan aivan liikaa painoa jalustimille ja hieman könöttämään satulassa. Pääosin estesatulassa ratsastaminen ei ainakaan tilannetta helpottanut. Lupasin itselleni, etten enää koskaan menisi kouluvalmennukseen, tämähän oli silkkaa kidutusta.

"Uudestaan, ei tuo ole nähnytkään keskiravia, ratsasta paremmin!" mies komensi.
En ollut lainkaan varma löytyisikö Mymmelistä keskiravia ylipäätään lainkaan tai olisiko minusta ratsastamaan tammalla sitä. Mymmelin kullanvaalea karva oli kiharalla ja tummunut hiestä. Tamman suusta tippui vaahtoa ja olin varma, että se inhosi minua.

08.12.2018, Seppele
Ratsastuskoulumestaruuksien kolmas osa meni kaikkien muiden tavoin ihan totaalisen mönkään. Tipahdin esteosiolla Mollyn kieltäessä ja näytin kilpikonnalta airnestin pamahtaessa ilmalentoni vuoksi. Hävetti ihan julmetusti, miten yksi pieni Pohjoisruotsinhevonen oli onnistunut nolaamaan minut nuin pahasti. Pitikin mennä osallistumaan joihinkin tyhmiin ratsastuskoulumestaruuksiin, ne olivat vain lapsille ja luusereille, joilla ei ollut varaa omaan poniin. Enhän minä oikeastaan edes kuuluisi mihinkään ratsastuskouluun, tämä oli vain väliaikaista kun minulla ei ollut suurempaa ponia vieläkään. Kiitin superhyvää onneani, ettei Viivin nimeä ollut lähtölistoissa, eikä tyttöä näkynyt kiharapehkoineen missään.

14.12.2018, yläilmoissa jossain jeerassa
Olin matkalla Lehtovaaraan, jossa järjestettäisiin ratsastuskoulumestaruuksien neljäs osakilpailu. Se paikka oli jossain Kolarissa, joten olin päättänyt suosiolla skipata autolla matkustamisen ja lentää Kittilään. Edessäni kuorsasi kaljuuntuva mies, joka oli kammannut harvat hiuksensa kaljun päälle. Miehen pää näytti hieman jättikokoiselta munalta, jonka jättiläishämähäkki oli kaapannut. Tyrskin mielikuvalle ja sain äkäisiä katseita, aina aikuisten piti olla ilonpilaajia. Mitä muutakaan tekemistä näissä mokomissa karjakarsinoissa oli kuin naureskella muille. Ei ollut edes omia telkkareita kuten tavallisesti, oli kyllä kuvottava tyyli lentää economyluokassa. En ollut löytänyt Viivin numeroa etsimisestä huolimatta, mutta olin päättänyt tunkeutua Adelinan mukaan Auburniin sunnuntaina. Lentäisin takaisin kotiin heti huomenna, en tasan olisi missään metsässä hetkeäkään pidempään kuin oli pakko. Vilkaisin kelloani, vielä ainakin puolituntia, voi jehna kuinka mälsää.