Enkö mä pääse susta eroon edes täällä?

Olin saanut Lefan hoidettua kisapäivän jäljiltä. Mustat pillifarkut olivat täynnä ruskeita karvoja, eikä mustassa pikeepaidassakaan ollut kehuttavaa. Näytin kamalalta, eikä fiiliskään ollut sen parempi. Nälkä oli hirmuinen, mutta ennen syöntiä olisi pakko pyyhkäistä housut ja paita teippirullalla, olisi maailmanloppu, mikäli joku näkisi minut tämän näköisenä. Luikin loungeen siistiytymään ja lukittauduin vessaan rullailemaan housujani ja paitaani. Vilkaisin itseäni peilistä ja huomasin vaaleiden ranskanlettienkin hapsottavan. "Koska musta tuli tän näköinen", mumisin itsekseni. Poistuin vessasta ja otin itselleni kahvia salaatin kaveriksi. Lapoin pikaisesti ruokaa suuhuni ja yritin saada pahaa oloani pois.

Paha olo ei johtunut niinkään syömättömyydestä tai edes äskettäisestä epäsiististä ulkonäöstä, joka yleensä olisi saanut henkisen tasapainoni järkkymään suuresti. Jätin salaatista puolet syömättä ja kippasin sen roskiin. Oli pakko painua tarkistamaan lähtölistat, olin varmaan lukenut väärin aikaisemmin. Kipakoin askelin astelin eteenpäin, vaikka tiesin jo mitä tuleman piti.
"Kenttäratsastus, luokka 1, helppo. Julia Luoti - Valerie, Anna Sare -  Euphoric Tranquility IWB ja ei vittu siellähän se, Gabriella Stern - Burningrage xx", luin puoliääneen manaten ja toivoin ilkeästi, että Gabriella olisi rupsahtanut ja elelisi onttoa elämää. "Enkö mä pääse susta eroon edes täällä?" parahdin.

Päivä oli ollut mahtava. Reiska oli ollut mahtava. Olin antanut fiiliksen viedä ja kerrankin meitä kohtasi onni - ei vain onnistuneessa esteradassa, vaan myös voitimme luokan. Hoidin viimeisen päälle tammani kuosiin kilpailuiden jälkeen ja tallilla alkoi pikkuhiljaa väki vähentyä. Silitin kirjavaani vielä viimeisen kerran ja tunsin lämpimän tuhahduksen poskellani.
"Oot sie kyllä semmonen!"

Pikkuhiljaa olin tekemässä lähtöä tallilta kotiin. Meinasin lämmittää saunan ja ottaa voiton kunniaksi siiderin. Tai kaksi. Sen enempää en uskaltaisi ottaa seuraavan päivän maastoestekokeen takia. Katsotaan, olisiko sen jälkeen aihetta juhlaan vai olisiko rata täysi floppi.

Ajatukseni kuitenkin keskeytyi, kun näin lähtölistojen luona valitettavan tutun hahmon. Ja se hahmo ei todellakaan ollut lempihenkilöni. Miksi maailma oli näin pieni?

Kadun parahdustani välittömästi, eihän kukaan vain kuullut. Pyörähdin salamana ympäri ja silmäni laajenivat kauhusta -siinä paha missä mainitaan. Gabriella ei todellakaan ollut rupsahtanut, eikä edes nuhjuinen. Nainen näytti kadehdittavan hyvältä ja jokseenkin onnelliselta. Nielaisin ja suoristin paitaani automaattisesti. Nostin leukaani ylöspäin ja kivetin kasvoilleni maskin, sen läpi ei niin vain tultaisikaan.

"Mitäs sä täällä?" kysyin mahdollisimman neutraalisti, joskin hieman ivallinen ilme kasvoillani. Muistot tulvivat mieleeni, mutta tungin ne pois mielestäni. Ehkä kaikki olisi tälläkertaa toisin? Niin tai näin, peruspositiivisuuteni ja "huomaa hyvä" -ajatusmaailmani ei todellakaan ylettynyt Gabriellaan saakka.

Adelina van Leeuwen. Sitä nimeä en ollutkaan kuullut ihan äsken. Tai nähnyt noita kasvoja. Kyseinen nainen sai normaalisti niin sosiaalisen minäni jäätymään totaalisesti. Silmissäni oli hyvin tyhjä katse, kun tuijotin epäuskoisena tuota jo elämästäni unohdettua henkilöä, jota en uskonut näkeväni enää ikinä.

Jos vaaleatukkainen nainen oli kylmä kuin jää, oma olemukseni muuttui vähintään yhtä jäätäväksi. Mietin kaksi kertaa, ennenkuin vastasin.
"Miun hevonen asuu täällä", se oli ainut mitä naiselle sanoin. Mikä oli oikeasti todennäköisyys törmätä pienessä Kallan kylässä hienolla kartanotallilla?

Vaihtelin painoa hermostuneesti jalalta toiselle ja olin ihan viittä vaille karkaamassa paikalta, mutta ystävällinen luonteeni kuitenkin laittoi vastaan.
"Sie...?"

Manasin mielessäni, tietysti sillä oli hevonen. Jos se täysiverinen olisi sen, alkaisin kiljua elämän epäreiluutta. Pohdin muutaman sekuntin ennen vastaamistani jääkuningattarelle.
"Hoidan Lefaa, sitä Amandan ruunikkoa"
En todellakaan antaisi brunetelle erävoittoa kertomalla surkeasta elämästäni vuokrayksiössä, saati työstäni kaupan kassalla.

Missä karma oli kun sitä tarvittiin? Miksi tuollaisella miestennielijällä oli elämä mallillaan ja itse hoidin kiukkuista ruunaa. Paloin halusta tietää Gabriellan elämästä kaiken, mutta en todellakaan kysyisi. Tuijotin brunettea todennäköisesti melko vihaisesti ja yritin hengitellä rauhassa. Kissatappelu tästä vielä puuttuisi, elämäni Auburnissa loppuisi ennen kuin olisi kunnolla edes alkanutkaan.

"Kuulinki, että Niko lopetti...."
Ei kyllä käynyt ensimmäisenä mielessä kertoa, että työskentelin tallilla. Ei sillä, että häpeäisin työtäni, mutta se vaan ei kuulunut "hei pitkästä aikaa, mitä kuuluu?"-kategoriaan. Informaatio tarkoitti sitä, että tulisimme törmäilemään tallilla useammin, kuin haluaisin. Ihan liikaa.

"Ruuna taitaa olla aika mielenkiintonen persoona", totesin muona naisina ihankuin en tietäisi millainen persereikä se osasi olla välinmiten.

Toisaalta kiinnosti tietää, mitä nainen oli tehnyt nämä vuodet Saksasta lähtöni jälkeen, mutta en halunnut ottaa kipeitä muistoja esille. Vaihtoehtoni oli edelleen karata paikalta tai jatkaa todella kuivaa small talkia.

Gabriella jutusteli siitä kuinka Lefa osasi olla mielenkiintoinen persoona. Siis se totes sen ihan ku tässä oltais jotain hyvänpäiväntuttuja.
"Lefa oiski persoonansa puolesta tainnu sopia sulle paremmin ku mulle, arschgesicht", väläytin muka-ystävällisen hymyn. Viimeisen sanan sanoin tuskin kuuluvasti, mutta tiesin Gabriellan tasan tarkkaan kuulevan. "Lopeta tuo paskanjauhaminen, mä en kaivannu sitä aikanaan, enkä mä kaipaa tota nytkään."

Kihisin kiukusta, miten brunette kehtasi olla edes olemassa?

Ai että tuo nainen vielä kehtasi kaiken jälkeen. Tuhahdin loukkaantuneena.
"Anteeks mitä just sanoit?" tunsin kuinka veri kiehahti ja äänenvoimakkuus kasvoi. Tässä elämässä olin saanu jo tarpeeks paskaa niskaan ja sitten joku Adelina kehtaa palata muistuttamaan siitä kaikesta.

"Minkäs minä sille mahdan, että tupsahdit tänne. Ei ollu miun valinta", tuumasin kylmänviileän ivallisesti naiselle tietäen sen ärsyttävän tätä suunnattomasti.

"Eikä myöskään se, mitä Saksassa tapahtu."

Gabriella tiesi tarkalleen mistä narusta vetää, kai se oli aina tiennyt. Toisaalta ehkä minunkaan ei olisi tarvinut haukkua häntä paskapääksi.
"Millä logiikalla se ei ollu sun vika, mitä Saksassa tapahtu? Olitko kenties syyntakeettomassa tilassa vai muuten vain idiootti?" tuijotin haastavasti ruskeisiin silmiin.

Purin itseäni kieleen ja yritin laskea kymmeneen. Saisinko koskaan todella tietää mitä Gabriellan ja Joachimin välillä tapahtui? Tunsin itseni totaaliluuseriksi ja pyrin pitämään itseni vihaisena. Tilkkanenkaan myötätuntoa hajottaisi koko pakan ja purskahtaisin itkuun.

Vaaleatukkainen oli aina halunnut ymmärtää minut väärin, eikä ymmärrystä edelleenkään tainnut löytyä. Olin sata kertaa kertonut, miten asiat olivat menneet Saksassa.

"En tietääkseni kumpaakaan. Ei ole miun asia käydä selittämään miehen tunteita siulle, kun et suostu ymmärtämään kuitenkaan vaan ennemmin yrität pilata miun maineen kansainvälisissä hevospiireissä. Kekseliästä, täytyy myöntää", sihahdin takaisin.

Nostin kädet puuskaan rintakehän päälle ja jäin tuijottamaan Adelinaa silmät kipinöiden. Onneksi olin oppinut vuosien varrella puolustamaan itseäni ja tämä ei todellakaan jäisi tähän.

Gabriella risti kätensä ja tuijotti haastavasti. Jos katse voisi tappaa, olisin jo mennyttä. Lisäksi se horisi taas jotain kummallista, yrittäisin muka pilata sen maineen. Valehtelija se oli ollut aina, siitä ei päässyt mihinkään.

"Et sä oo tosissaskaa enää, pilata sun maineen?", naurahdin ja katsoin brunettea vinoa hymyä hymyillen. "Mä en voi sietää sitä, että joku vie mun miehen, enkä mä voi sietää sitä, että se nimeltämainitsematon Gabriella Stern pääsee siitäkin kuin koira veräjästä. Reittä pitkinkö sä tännekin päädyit?"

"Väitätkö muka kirkkain silmin olevas puhdas pulmunen etkä tiiä mitään? Kuhan joku muu vaan on syntipukki?" tiedustelin asiaa silmät viiruina. Kyllä oli blondilla pokkaa.

"Ja toisekseen, mie en vieny Joachimia siulta. Teidän juttu oli jo ohi sillon", piikitin naista. Yleensä osasin hoitaa asiallisesti kaikenlaiset konfliktitilanteet, mutta naisessa ja tämän asenteessa oli jotain sellaista, joka sai totaalisesti kiehumaan.

Niinpä tietysti, Gabriella selitti asiat itselleen parhain päin.
"Meidän juttu ei todellakaan ollu ohi, meidän piti lähteä Pariisiin parin viikon kuluttua kun ois ollu vähän väljempää aikatauluissa. Kuka sulle väitti, että meidän juttu ois ollu ohi?" naurahdin epävarmasti.

Juttu alkoi saada kummallisia piirteitä. Brunette yritti varmasti yritti vain viilata linssiin.

Vai sellanen ero mukamas.. Eikun ei. En kyllä ollut ollenkaan varma, kumpaa olisin ennemmin uskonut, Adelinaa vai Joachimia. Jälkimmäinen saattoi kuitenkin olla parempi vaihtoehto, koska ensimmäinen oli vain katkera.

"Joachim.." vastasin hieman rauhallisemmin yrittäen pysäyttää sinkoilevat ajatukset pääni sisällä.

No nythän tämä juttu alkaa mennä hyvin mielenkiintoiseksi.

"Vai, että Joachim.. Se oli ostanu mielle jo sen matkan ja meillä oli yhteisiä suunnitelmia tulevaisuudelle muutenkin. Siis hevosiin liittyen", sanoin ja sekavat ajatukset velloivat päässäni. "Enkä todellakaan ole keksinyt sitä matkaa omasta päästäni, mulla on todisteet tallella."

Kaduin välittömästi "todisteet tallella" -kommenttia. Kuinka nolo piti olla säilyttääkseen vuosia vanhoja screenshotteja dropboxissa. Nypläsin paidanhelmaa sormenpäilläni, hermostutti ja itketti. Yrittikö Gabriella selittää kaiken eduksi itselleen vai olisiko Joachim muka voinut valehdella? Mitä jos olin inhonnut naista turhaan kaikki nämä vuodet?

No nythän tämä alkoi mennä jo todella sekavaksi.
"Tota..", aloitin ihmeissäni. "- Niin meilläkin.....", sanat jäivät kaikumaan ilmoille, koska nyt en todellakaan enää tiennyt mitä ajatella. Aloin hermostua, mutta sen kohde ei ollut niin vahvasti enää Adelina.

Olin edelleen loukkaantunut naisen syytöksistä ja siitä, että tämä oli yrittänyt sotkea kansainvälisesti tärkeät yhteistyökuviot jauhamalla sontaa pitkin Saksan maita. En vain oikein osannut ottaa edes puheeksi niitä, koska Adelina sivuutti ensimmäisen kysymykseni täysin.

En todellakaan tiennyt mitä ajatella. Kuumat kyyneleet polttelivat silmissä. Oliko kaikki hyvä Joachimin kanssa ollut sittenkin vain harhaa? Ensimmäisten kyyneleiden tipahdellessa käänsin pääni pois.

"Anteeksi", sanoin vaimeasti ja ryntäsin pois paikalta.