Tungettelua

Oli kulunut jo tunti siitä, kun olin sulkenut yliopiston ovet takanani ja ajanut auton Murronmaan keskustaan. Tyhjää ruutua oli saanut etsiä jokusen tovin, mutten ollut jaksanut ärsyyntyä siitä. Minulla ei ollut tänään kiire minnekään.

Olin kierrellyt keskustaa jalkaisin, vailla sen kummempaa päämäärää. Lyhytvartiset biker bootsit alkoivat tuntua ärsyttävän lonksuvilta ja loppusyksyn pureva tuuli tunkeutui sitkeästi villakangastakista lävitse. Vatsassakin alkoi kurnia, sillä lounasaika oli hujahtanut ohitse.

Oli varmaan jokin merkki, että juuri silloin hoksasin seisovani Murronmaan trendikkäimmäksi mainostetun ravintolan edessä. Ravintola Kulmasta sai kuulemani mukaan erinomaisia salaatteja, vegeruokaa sekä kalaa. Kevyt ja terveellinen tuntui olevan kovin in.

Itse asiassa niin in, että tarjoilija kantoi juuri eteeni kyltin, jossa pyydettiin odottamaan pöytiinohjausta.
"Hei, oliko sinulla varaus?" pirteä, ponnaripäinen naistarjoilija kysyi.
"Ei valitettavasti ole", myönsin pettyneenä.
"Meillä ei ole tänään enää vapaita pöytiä, viimeiset täyttyivät juuri, mutta ensi viikolle voi tehdä varauksen", tarjoilija pahoitteli.

Hymyilin tarjoilijalle alakuloisesti ja pudistelin jo päätäni, kun tunnistin ikkunapöydän ääressä ruokalistaa silmäilevän hahmon.
"Ahaa! Ystäväni onkin tuolla", sanoin ja astelin päättäväisesti tarjoilijan ohitse.

Seurani ei välttämättä ollut kaivattua, mutta sattuma tuntui liian sopivalta ohitettavaksi.
"Hei. Saanko liittyä seuraan vai odotatko jotakuta?"

Varhainen aamu, palelu valmentaessa ja vesiperä kiinnostavaksi luulemani mutta pettymykseksi osoittautuneen nuoren tamman kohdalla saivat mut ärtyneeksi. Kun mä lähdin ajamaan kotia kohti turhan hevosshoppailureissun jälkeen, huomasin, että mulla oli huutava nälkä.

Perkele.

Mä olin ihan liian kaukana kotoa ihan liian kehnon hevosen takia ja mulla oli nälkä enkä juuri tuntenut seutua.

Kaarsin kuitenkin reitiltäni Murronmaalle. Pikaisen googlailun seurauksena päädyin Kulmaan. Pöydässä istuessani ja ruokaa valikoidessani mun mieli alkoi tyyntyä. Reissu ei kuitenkaan ollut ollut turha: tehokkaat aamuvalmennukset olivat keränneet hyvää palautetta ja sekin oli sentään positiivista, että olin ylipäänsä lähtenyt katsomaan tammaa enkä ostanut sitä vaiston ja sukutaulun vuoksi. Lisäksi edessä oli mukava lounashetki omassa rauhassa.

Paitsi että.

”Odotan tarjoilijaa, jotta voisin tehdä tilaukseni”, vastasin Isabella Sokalle ihan yhtä kursailematta kuin se itse tuppautui mun seuraani.

Sitten kohautin olkiani ja viittasin vastapäistä tuolia kohden.

”Sen kun liityt”, myönnyin, jos nyt en riemukkaana niin kohteliaana kuitenkin. Sen enempää ilomielisyyttä musta oli näinä päivinä vaikea pusertaa esiin muutenkaan.

Daniel ei vaikuttanut varsinaisesti ilahtuneelta, mutta kutsui kuitenkin seuraansa. Toki olin ollut aikeissa istuutua jo ennen lupaa.

Riisuin takkini ja kaadoin itselleni vettä. Toiset katteet olivat onneksi vielä pöydässä. Vilkaisin listaa - olipa todella kohtuuhintaista.

"Hevosjutuista tulossa?" kysyin, kun tunnistin pöydän ympärillä leijuvan hajun. Tosin ehkä jotkin hevosihmiset haisivat sellaiselta aina.

Siihen se istahti hohtelevine hiuksineen ja vaatteineen, jotka yllään Isabella ei ainakaan ollut tulossa tallilta.

Mä sen sijaan olin, enkä viitsinyt valehdella, kun Isabella tiedusteli mun päivän menoistani.

”Jep. Kävin katsomassa yhtä tammaa, mutta ei se ollut mistään kotoisin”, tokaisin kursailematta.

Olisin voinut kysyä, mistä Isabella oli tulossa, mutta en sitten kysynyt. En ollut kylliksi utelias. Olin vaiti, kunnes tarjoilija tuli.

”Oletko valmis tilaamaan?” tiedustelin Isabellalta, joka vaikutti kyllä tietävän mitä halusi. Itse tilasin lohta ja ajattelin Lynniä, joka teki saakelin hyvää lohipastaa.

"Ai, sepä harmillista", sanoin viitaten tammaan. Olihan se. Oli aina ärsyttävää nähdä turhaa vaivaa ja pahimmillaan kuluttaa rahaakin, mutta sellaista se hevoskaupoilla oli.
"Minullakin on vielä yhden tamman kaupat kesken. Kaiken pitäisi onneksi varmistua ihan pian, toivottavasti minun hyväkseni. Olen kuvauttanut sen useammassakin paikassa omalla kustannuksellani", huokaisin. "Ja Amandan kanssa meillä on uusi yhteinen ori. Kenttätäysiverinen."

Tarjoilija tuli kuitenkin keskeyttämään. Nyökkäsin olevani valmis tilaamaan.
"Minulle samaa kiitos."

Oli aina mielenkiintoista tutustua ihmisiin näiden valitsemien ruokien perusteella, ja sitä paitsi, Danielin valitsema annos kuulosti hyvältä.

"Mitenkäs Karkki voi? Entä se teidän.. lapsi?" kysyin. En kuollaksenikaan muistanut kakaran sukupuolta, vaikka olin joskus jossain yhteydessä nähnyt kuvankin. Ei niistä nyyteistä silti mitään sukupuolia erottanut.

Saattoi myös olla kiusallista tiedustella ensin kasvatista ja vasta sitten ihmislapsista, mutta no, jonkinlainen arvojärjestys oli pidettävä. Vaimon kuulumisia en sentään uskaltanut kysellä. Suhteessa oli jotain rakoilua, tai sellaista puhetta oli korviini kantautunut.

Isabella höpötteli (mun mittapuullani se todella oli ylitsevuotavaa höpinää) hevosistaan. Sillä ei kuitenkaan ollut juurikaan sellaisia hevosia, jotka olisivat mua kiinnostaneet, sillä ne eivät tehneet tai tulisi koskaan tekemäänkään piffejä ja paffeja, vaan loikkivat esteiden yli. Aika tylsää.

Tuhahdin vähän (se vastasi naurahdusta) kuullessani Isabellan ja Amandan kenttähevosesta. Siinäpä vasta jotakin, Amanda Sokka viilettämässä maastoesteillä. Sääli, jos se humahtaisi johonkin hautaan ja rampautuisi uudestaan. Ketä vastaan sitten kilpailisin?

Karkille ja lapselle. Mitä niille kuului? Ensimmäiseen oli helppo vastata:

”Karkki on aika hyvässä jamassa. Kyllä se kohta ihan hyvää vaativaa jo menee”, arvelin neutraaliin sävyyn (vaikka olin hevosesta melko innoissani). ”Voimaa vaan. Tehtävät alkaa olla kasassa.”

”Lilian taitaa saada hampaita”, kerroin, vaikka epäilin, että ei se keskustelukumppania oikeasti kiinnostanut. Toisten ihmisten vauvat eivät olleet järin kiinnostavia. Se vaan, että kun niistä kysyttiin, jotakin piti silti vastata, eikä vauvoilla juuri ollut sen kiehtovampia kuulumisia.

Olin kuitenkin tuore isä ja aika onnellisen pöllämystynyt lapsestani, ja siksi yllyin lörpöttelemään ja melkein hymyilinkin:
”Se osaa jo istua ilman tukea. Onhan siitä matkaa hevosen selkään, mutta suunta on oikea. Meillä on kasvamassa Lilianille poni, jos se vaikka innostuu sitten.”

Meillä. Niin no. Tyttärestä puhuessani pehmentymään päässyt ilme palasi tuttuun kivisyyteen.

”Tiedä vaikka siitäkin tulisi kenttäratsastaja. Tai ei ratsastajaa ollenkaan”, sanoin aika huolettomasti, ja sitten suljin suuni, koska olin takuulla jo lyönyt ennätykseni puhemäärän osalta.

"Karkista on kyllä tullut kovin hieno, hauska nähdä se Kalla Cupissa jälleen. Olet tehnyt sen kanssa hyvää työtä", totesin vienosti hymyillen.

Tamma oli päässyt erinomaiseen kotiin, vaikka se ei Amandan tamman varsana ja voikkona kouluratsuna kuulunutkaan varsinaiseen vastuualueeseeni. En kuitenkaan viitsinyt kehua Danielia liikaa.

Ja sitten lapseen, niihin pakollisiin kuulumisiin.
Lilian. Tytär siis, ja ilmeisesti isänsä hemmottelema tai ainakin kovasti rakastama.

Hymyilin tahtomattani ja vilpittömästi, kun Daniel kertoi tyttärensä sinänsä tylsistä edistysaskeleista. Miehen ääni oli innokas ja kasvoille tuli selkeästi eloa, ja juuri se oli koskettavaa.

"Kuulostaa ihanalta", sanoin surumielisesti hymyillen. Danielin kuvailema vauva-arki olisi joskus, jossakin toisessa todellisuudessa, saattanut olla minunkin kohtaloni.

Sitten en osannut sanoa oikein mitään. Vaivuin hieman alakuloiseksi ja annoin katseeni vaeltaa ravintolan muissa asiakkaissa.

”Lilian on parasta mun elämässä.”

Niin mä sanoin, ihan vain toteavasti. Siihen mulla ei ollut mitään lisättävää, joten vaikenin.

Jotkut ihmiset pitivät hiljaisuutta kiusallisena. Joskus nuorempana mullakin oli ollut pakonomainen tarve täyttää sitä. Sitä saattoi olla vaikea uskoa, mutta mä olin ollut ihan täysi pelle. Joskus mä olin tehnyt kaikkeni ollakseni viihdyttävä ja jos en pidetty, niin edes huomattu.

Tätä nykyä asiat olivat toisin. Musta oli ihan mukavaa istua yhdessä hiljaa. En tiennyt, mitä mieltä Isabella vaitonaisuudesta oli, mutta arvelin, että se olisi alkanut itse puhua, jos olisi sellaista kaivannut.

Ruoat saapuivat. Kiitin kohteliaasti tarjoilijaa ja keskityin sitten tovin syömiseen.

”Pidätkö siitä?” esitin jo toisen (jälleen sangen käytännönläheisen) kysymykseni Isabellalle. Huh tätä vuorovaikutusiloittelua!

Minusta ruoka oli ihan hyvää. Se oli sellaista, mitä sillä hinnalla saattoi olettaa. Tässä vaiheessa elämääni mä olin oppinut pitämään asioista, jotka vastasivat odotuksia.

Daniel totesi Lilianin olevan parasta tämän elämässä, ja niinhän ne kaikki tuntuivat sanovan lapsen syntymän jälkeen. Oloni muuttui tyhjäksi ja yritin parhaani mukaan torjua pintaan nousevaa katkeruutta. Tilalle tuli taas surua, ehkä itsesääliäkin.

En osannut, en voinut, vastata mitään. Mitä olisin edes voinut sanoa, että hevoset olivat minulle parasta? Se tuntui typerältä, sillä Danielilla oli useita hevosia, ja silti Lilian vei helposti voiton. En suhtautunut edes työhöni intohimoisesti, en sillä tavalla, että se olisi ollut parasta. Rakkautta ei ollut, eikä enää vapauttakaan. En voinut edes matkustaa.

En tiedä kauanko keskityin vain pitämään ilmeeni neutraalina, mutta Daniel aloitti keskustelun uudelleen vasta ruokien saavuttua.

Maistelin lohta ja kasviksia hetken ennen kuin vastasin.
”Mmm, en tiedä olenko vain liian nälkäinen, mutta tämä maistuu erinomaiselta. Yksinkertaisia makuja, jotka toimivat yhteen”, pohdiskelin. Kala oli selkeästi tuoretta, onneksi, ja kastike ihanan suolaista. Ei kuitenkaan liian, ei ainakaan minun makuuni. Annos oli aika pieni, mutta minua se ei haitannut.

”Mitä mieltä itse olet? Lähteekö nälkä?” virnuilin, vaikken yhtään tiennyt, oliko Daniel sellainen perinteinen suuriruokainen mies.
”Joko Lilianille on oma poni hankittuna? Kumpaan lajiin luulet että tyttö päätyy, äidin vai isän perässä?” kyselin, vaikken oikein tiennyt itsekään miksi olin kiinnostunut.
”Miten se muuten toimii, että harrastaa eri lajia? Siis pariskunta. Valmennatteko koskaan toisianne? Teillä ei varmaankaan ole hirveästi yhteisiä hevosia..?”

Sitten hiljenin, aavistuksen nolostuneena. Olin tykittänyt kysymyksiä varmasti enemmän kuin oli soveliasta. Ehkä kiusallisiakin sellaisia. Mutta jostain syystä Danielin elämä kiinnosti minua kovasti.

Perhe ja hevoset. Kaksi hevosihmistä yhdessä, kuitenkin eri lajeihin painottuneina. Vähän kuin Amanda ja Mikael, mutta heidän väleistään en ottanut vieläkään tosissani selvää. Vernerin kanssa olimme kilpailleet ja valmentautuneet yhdessä, jopa samoilla hevosilla. Millaistahan Miken kanssa olisi? Sellaista kuin Danielilla ja Lynnillä..?

”Eiköhän tällä seuraavaan ruokailuun pärjää”, hymähdin kohtalaisen hyväntuulisena. Sellaiseksi mä tulin, kun ei tarvinnut väkisin koko ajan rupatella.

Isabella kysyi Lilianin ponitilannetta, mikä sai mun suupielet nytkähtämään. Jep. Sen ajatukset olivat välittömästi harhailleet muualle, kun olin alkanut puhua Lilianista, vaikka se itse kysyikin. Tunnistin ilmiön, koska samalla tavalla mä itsekin ”kuuntelin” epäkiinnostavia kuulumisia.

”Joo. Sille on parivuotias shettis kasvamassa. Saa nähdä, mitä se sillä tekee vai tekeekö mitään. Lilian on vielä niin pieni, että eihän siitä osaa vielä sanoa innostuuko se ollenkaan.”

Pohdiskelin lajivalintaa.

”Kyllähän mäkin junnuna halusin vaan hypätä”, sanoin mietteliäänä. ”Kouluratsastus tuli vasta joskus parikymppisenä. Lilian saa tehdä mitä haluaa.”

Vaikenin hetkeksi, kun Isabella alkoi puhua pariskunnan eri lajivalinnoista. Mun ja Lynnin. Lynnin, joka ei vieläkään ollut palannut kotiin.

”No. Lynn ei ole hetkeen kisannut tavoitteellisesti. Aikanaan kisat oli tietysti aina samaan aikaan eri paikoissa”, sanoin ja tunsin leuan vähän kiristyvän. Siitähän meidän välirikko oli alkunsa saanut, kun emme Lynnin mielestä ehtineet tekemään juuri mitään yhdessä. Kuulemma mun kisaamiset meni perheen edelle.

Mun mielestäni ei mennyt. Kisasin tehdäkseni itselleni nimeä ammattiratsastajana, jotta saisin jakossakin omalta osaltani tuotua leipää pöytään. Lynnin oli niin vaikea tajuta sitä, kun kisaaminen oli ollut sille aina vain harrastus.

”Mutta ollaan me vuosien mittaan ratsastettu paljon toistemme hevosia ristiin. Nyt vähän vähemmän... kun mulla on noita hevosia sen verran paljon. Aikataulupulmia.”

Mulla oli ontto olo ja yhtäkkiä seuraavan haarukallisen nielaiseminen tuntui työläältä. Mä en halunnut puhua kotiasioistani. Se tuntui ikävämmältä kuin halusin.

”Miten teillä sujuu hevosen jakaminen Amandan kanssa?” kysyinkin sitten.

Kuuntelin Danielin vastauksia hitaan ruokailuni lomassa ja hymähtelin. Hymyilin shetlanninponille - se taisi olla jokaisen hevosperheeseen syntyneen ensiratsu. Sekin oli kyllä totta, että lapsi saattaisi valita ihan toisen uran ja toiset harrastukset. Epäilin silti, että vaikka kiinnostus joskus lakkaisikin, niin hevoselämään syntyneenä niistä ei noin vain pyristelty irti. Danielin sallivuus oli kuitenkin ilahduttavaa, ja kuulemani perusteella tämä olisi ansainnut vuoden isä -palkinnon.

Avioliitostaan mies ei puhunut aivan niin avoimesti. Ääneen oli hiipinyt synkkä tai kaihoisa sävy, jotenkin erilainen kuin Lilianista puhuttaessa. En kuitenkaan kehdannut miettiä sitä sen enempää, sillä pikkulintujeni mukaan pari oli yhä yhdessä, vaikka liitto ei varsinaisesti kukoistanutkaan. Mutta pikkulapsivuodet olivat vaikeimpia, niinhän ne viisaat sanoivat.

Daniel ja Lynn kuulostivat vähän samalta kuin minä ja Amanda. Meidänkin välisessä suhteessa se kouluratsastaja oli tavoitteellisempi, vaikka olinhan minäkin tosissani kilpaillut. Aioin kilpailla tulevaisuudessakin, kunhan pääsisin sinne pirun kansainvälisille kentille ihan noin niinkuin fyysisesti.

Olin silti aina pitänyt "harrasteluratsastelusta", tallitöistä ja nuorista ratsuista Amandaa enemmän. Vaikka eipä Amandakaan nuoria halveksinut, ei, jos niistä saattoi tulla tulevaisuuden GP-tähtiä. Ja omistihan sisko lopulta aika monipuolisesti erilaisia hevosia. Sitten Daniel mainitsi juuri Amandan.

Laskin aterimet hetkiksi lautaselle ja hymyilin vaikeana. Olin aina jäänyt pohtimaan, mitä kaikkea Danielin ja siskon välillä olikaan menneisyydessä tapahtunut. Jotain erityislaatuista kipinää näiden välillä lenteli, yhä edelleen.
"Hmmmm, no. En oikein... en oikein tiedä", hymähdin. "Monet ovat ihmetelleet, miksei meillä ole ollut yhteisiä hevosia jo aiemmin. Tai että miksi nyt."
Niinpä niin. Miksi nyt, kun välimme olivat huonommat kuin ikinä?

"Jotenkin se kuitenkin vain meni siihen, ja se johtui täysin hevosesta. Balaclava on hirveän hieno, vaaleanrautias ori. Se on syntynyt Tsekeissä ja edustaa harvinaista täysiverilinjaa. Suvullisesti se on aarre. Kun kuulimme siitä, me molemmat tajusimme orin jalostusarvon. En kuitenkaan kuollaksenikaan olisi halunnut omaa oria, pidän paljon enemmän tammalinjojen luomisesta ja tammojen omistamisesta ylipäätään. Ori oli kuitenkin monipuolinen ja selkeästi kenttälahjakkuus, joten myönnyin. Amanda ihastui sen, öhh, luonteeseen, sukuun ja näköön. Sisko myöntyi jopa kilpailemaan sillä, orin omalla tasolla luonnollisesti", selitin. "Käytänössä kaikki on sujunut hyvin. Meillä on omat ratsastuspäivät. Amanda koettaa saada sitä eteenpäin (luulen, että sisko väkisin toivoo siitä vaativaakin parempaa kouluratsua), kun taas minä hyppään sillä säännöllisesti. Kaksi muutakin tallilaista ratsastaa oria, ainakin piakkoin. Kumpikaan meistä tuskin kiintyy siihen silloin liiaksi."

Kohauttelin olkiani ja hymyilin Danielille. En oikein tiedä mitä pahoittelin - epämääräisen pitkää ja polveilevaa selitystä kai.
"Itse asiassa näet Cavan tulevassa Kalla Cupissa, Amanda starttaa sillä Vaativan Been ja itse hyppään 120. Hyppäsi se tosin jo edellisessäkin osakilpailussa, Vernerin kanssa, mutta et tainnut olla paikalla estepäivänä?" naurahdin.

Isabella puhui hevosestaan - hänen ja hänen siskonsa yhteysestä hevosesta - paljon. Pidin ilmeeni kohteliaan kiinnostuneena, vaikka pohdin, mitä niin erityislaatuisen hienoa saattoi olla tsekkiläisessä täysiverisessä, jolla sählätään vähän joka lajia?

Anteeksi kapeakatseisuuteni. Mun mielenkiinnonkohteitani olivat kouluratsastus, kouluhevoskasvatus ja kouluratsastuskilpailut. Oli mulla privaattielämässä muitakin asioita, joita mä mielelläni tein ja joihin käytin vähäistä vapaa-aikaani, mutta hevosasioissa mä olin näin aikuisiällä käynyt kovin yksioikoiseksi, eikä se harmittanut mua lainkaan. Jos halusi olla maailman paras jossakin, oli parempi vain valita yksi asia.

Vai että olisin saattanut nähdä tämän täysiverisen kilpailemassa esteillä?

"Niin, enpä tainnut. Ehkä mieluummin odotankin, että näen sen kouluaitojen sisällä, sikäli kun se nyt siellä pysyy", lausuin ja hymähdin vähän.

Sitten siloittelin sanojani:
"Usko pois, tosiaan, mähän olen itse tosissaan kilpaillut esteillä poni- ja junnuaikoina, ennen kuin... muut jutut vei mennessään."

Niin, lähinnä mulla oli kiire pelata lätkää, kasvattaa ihan liian suuria luuloja itsestäni ja olla niin rappiolla kuin vanhempiensa avioeroa oireileva koulussa surkean huonosti pärjäävä luki- ja keskittymishäiriöinen teini saattoi. Oli ehkä pieni ihme, etten mä lopulta vaan syrjäytynyt.

"Mutta tämmöinen musta on tullut", sanoin olkiani kohauttaen ja tein kasvojeni lihaksilla jotakin, mikä muistaakseni oli ollut mun hymyni silloin, kun mä olin käyttänyt sitä enemmän. Liekö se enää lainkaan yhtä hurmaava kuin ennen.

Olin selvästikin polveillut selostuksessani liikaa. Daniel ei vaikuttanut mitenkään liian kiinnostuneelta kuulemaan Cavasta, mutta pääsi sitten yllättämään kertomalla salaisesta estemenneisyydestään junioriaikoina. Tosin, se oli lopulta aika tavallinen tarina. Moni oli nuorena rämäpäinen ja aikuisena... tylsempi.

Hymyilin viehkeästi ja hymähdin Danielin epämääräisille "muille jutuille" - sisältyiköhän siihen ponityttöjen hurmaamista? Epäilemättä, sillä kommenttia seurasi hämmästyttävän flirttaileva ilme. Vaikka äh, tuskinpa vain... Todennäköisesti herra Susineva vain hymyili ja oli yksinkertaisesti komea hymyillessään. Niin kuin suurin osa ihmisistä.

Taputtelin huuliani servetillä ja hillitsin omia suupieliäni pakottavan hymyn takaisin piiloonsa. Olikohan Daniel lainkaan tietoinen viehätysvoimastaan, joka kätkeytyi kieltämättä väsyneen näköisten kasvojen taakse? Vaikka oli tai ei, tämä oli väistämättä oma merkkini poistua. En missään nimessä halunnut sekaantua vaimolliseen ja lapselliseen (hah) mieheen, jonka seurassa päätyisin vain nolaamaan itseni.

"Kiitos lounasseurasta", totesin kohteliaasti. Tein päässäni pikaisen laskutoimituksen ja kaivoin lompakostani sopivan summan käteistä, josta jäisi hieman tippiinkin.

Tein epämääräisen hymy-nyökkäyksen Danielin suuntaan, otin takkini ja poistuin jättäen setelit pöydälle.

Kävellessäni kohti autoa mietin, että lähtöni oli ollut kuin suoraan kliseisestä elokuvakohtauksesta.
Oikeastaan koko lounas olisi saattanut olla sellainen. Varsinkin, jos tapahtuma saisi jatkoa - vaan tuskin se saisi, tai siis ei saisi. Ajatuksella oli silti kiehtova leikkiä.

Tosiasiassa kun me vielä kohtaisimme, niin epäilemättä se liittyisi pelkästään hevosiin.