Sallin päiväkirja

“Tule sitten kahville, kun olet saanut tavarat paikoilleen. Tiina on leiponut pullaakin”, Pekka Kaajapuro kehoitti, kun suljin Sallin karsinaansa.
“Tulen”, lupasin ja katselin tammaani, joka pyöri karsinassa hieman hermostuneen oloisena. Olin käynyt hakemassa hevosen Vaahterapolusta tänä aamuna ja tuonut sen uuteen kotiinsa Kaajapurojen tallille. Tuntui jotenkin oudolta jättää Vientare ja Vaahterapolku lopullisesti, mutta minkäs teet. Uudet tuulet puhalsivat, joten neljän vuoden taival toisella paikkakunnalla tuli päätökseensä.    

Kun Salli rauhoittui ja ryhtyi hamuamaan turvallaan heiniään, uskalsin jättää sen hetkeksi yksin. Kävin hakemassa autosta tamman varusteita ja raahasin niitä Pekan osoittamaan paikkaan. Olin kyllä pyytänyt Juusoa auttamaan Sallin muutossa, mutta mies oli kieltäytynyt vedoten kiireisiinsä. Taisin kyllä arvata oikean syyn… Valehtelisin jos väittäisin, ettei tallin omistajien pojalla, Vernerillä, ollut mitään tekemistä asian kanssa.

Kun Sallin tavarat olivat paikoillaan, kävin kiertelemässä tallipihalla.
Ei Kaajapurojen talli mikään suuri tallikokonaisuus ollut, mutta tunnelma siellä oli kodikas. Neljä vuotta ratsastuskoulun arjessa pyörittyäni tällainen pieni talli oli mukavaa vaihtelua. Ei päivittäin vaihtuvia kasvoja, lukuisia hevosia ja kiireistä arkea.
Uskoin, että Sallikin täällä viihtyisi ihan hyvin, kunhan olisi alkujärkytyksestään selvinnyt.
Katselin tarhoissaan touhuavia hevosia. Erityisesti musta suomenhevonen pihatossa kiinnitti huomioni, sillä se muistutti hieman erästä tuntemaani suomenhevosta, vaikka olikin pienempi ja sillä oli herasilmät.

Suuntasin kulkuni kohti kahvipöytää.
“Kiva saada uusia kasvoja tänne”, Tiina selitti kaataessaan kahvia pieneen posliinimukiin. “Maneesiton pikkutalli ei ehkä kaikkien harrastajien mieleen ole.”
Pekka istui tuolillaan lukien päivän sanomalehteä ja pullaa syöden. Myös perheen tytär, Janna, oli tullut haukkaamaan välipalaa ennen ratsastamaan lähtöä.
Hörppäsin kuumaa kahvia ja nappasin yhden pullan käteeni.
“Minulle riittää hyvin se, että Sallille on katto päänsä päällä. Kaikki muu on vain plussaa, muttei pakollista.”
Tiina hymyili valloittavasti ja istahti sitten miehensä viereen tuolille.
“Ja meidän maneesivuoro Auburnissa on aina maanantaisin yhdestätoista kahteen”, Janna muistutti. “Kannattaa käydä.”
Onni oli työpaikka, jonka työaika ei ollut niin kiveen hakattua vaan pystyit itse aikatauluttamaan päiväsi, joten maanantain maneesivuorollekin pääsisin joskus tulevaisuudessa.

Kahvit juotuamme kävimme vielä Kaajapurojen kanssa läpi karsinan vuokrasopimuksen, ennen kuin palasin takaisin viileään syysilmaan.
Salli näytti kyllästyvän karsinassa seisomiseen, joten päätin käydä vähän taluttamassa tammaa ennen kuin pimeys laskeutuisi.
“No? Mitä sanot? Tullaanko me viihtymään täällä?” höpötin tammalle, joka nyhti ojan pientareelta ruohikkoa turpaansa. Hevonen nosti päänsä ruohikosta ja pärskähti.
“Oletan, että tuo oli myöntävä vastaus”, naurahdin ja taputin Sallin tummaa kaulaa lempeästi.
Vähän oli haikea fiilis, mutta uskoin ja toivoin, että pystyisin pian kutsumaan Kallaa kodikseni.

Väsyneenä pysäköin autoni Kaajapurojen pihalle. Kolme ensimmäistä päivää uudessa työpaikassa olivat sujuneet loistavasti, mutta olo oli kyllä kuin kaikkensa antaneella. Lähinnä paperihommia ja esimiesten asioilla juoksemista, mutta kyllä tää tästä. Kunhan olisin asettautunut niin sanotusti taloksi, saisin omat juttuni hoidettavaksi. Työilmapiiri oli joka tapauksessa aivan loistava. Minut oli otettu avosylin vastaan ja vitsit olivat lennelleet kahvihuoneessa niin kuin vanhoilla tuttavuuksilla, joten saatoin olla oma itseni enkä mikään pukuun kääritty jäykkis.
Vääntäydyin ulos autosta ja lukitsin oven, vaikka tuskin täällä kukaan lähtisi toisten autoja tonkimaan rosvoilumielessä.

Ensilumi oli satanut tänä aamuna myös Kallaan, joten sain kiittää onneani, että olin ehtinyt vaihtamaan talvirenkaat jo Harvest Games-viikonloppuna. Vientareessa oli satanut ensimmäiset lumet jo silloin…
Lumi narskui kengän pohjissa, kun astelin Sallin tarhalle. Tamma katseli minua sen näköisenä, ettei se vielä haluaisi mihinkään lähteä. Aurinko alkoi jo pikkuhiljaa laskeutumaan, joten halusin päästä tamman kanssa kentälle ennen säkkipimeyttä. Purtsilan kenttä kun ei ollut mikään huippuvalaistu tapaus….
Hetken eipäs-juupas-taistelun jälkeen Salli kuitenkin antautui kiinni.

Talutin tanssahtelevan tammani talliin, jossa olivat Ava, Janna sekä joku nuori nainen, jonka nimen muistelin olevan Heidi. Kolmikko oli aika vakavan näköisiä ja kuiskuttelivat jotain. Erotin sanat “Verneri” ja “ambulanssi”.
“Onko jotain sattunut?” kysyin kuin ohimennen. Asiahan ei sinänsä minulle kuulu, mutta…
“Ei mitään”, Janna kivahti ja lähti sitten Avan kanssa niskojaan nakellen pois paikalta. Heidi seisoi siinä hetken hieman epäröivän näköisenä, kunnes otti itsekin suuntansa pois tallista.
Aha. Jahas. Ei sitten.
Pieni Taalasmaan Ulla nosti päätään sisälläni, mutta tönäisin sen uteliaan naapurin mummon takaisin sinne takaraivon kaappiin ja annoin olla.

Hoidin Sallin karsinassaan, nakkasin varusteet sen niskaan ja lähdin kohti kenttää, joka lumikerroksen alla näytti ihan siedettävältä. Esteitä en kyllä lähtisi siinä hyppäämään tällä kertaa, joten jouduttaisiin tyytymään Sallin kanssa ihan kouluradan kiemuroihin. Pakko olisi pian päästä Auburnin maneesiin hyppäämään… Ellen sitten malttaisi odottaa kunnon lumikerrosta?

Nousin Sallin selkään ja kehotin tammaa eteenpäin. Neiti nyrpisteli hieman turpaansa nähtyään kentällä olevat loskalumivesilätäköt. Ihme hienohelma…
Sallilla tuntui olevan energiaa, kiitos parin päivän kevyen liikutuksen. Pyysin ravia, Sallin mielestä siihen alkuun piti ottaa pari laukka-askelta, kunnes minun komennot menivät perille asti. Pyysin laukkaa, eli Sallin mielestä piti nostella persausta kohti taivasta ennen hallittua laukkaa.
Kun piti hidastaa vauhtia, pää nousi korkeuksiin, purtiin kuolaimeen ja oltiin ihan tolloeinarina.
Mutta en luovuttanut. Sallin tuntien, tiesin että jos sille antaisi periksi kerran, se tulisi kokeilemaan hermojani seuraavillakin ratsastuskerroilla. Aina hamaan tulevaisuuteen saakka.
Kun Salli palautui siksi hevoseksi, mitä sen pitikin olla, saatoin huokaista helpotuksesta. Askellajien vaihdokset sujuivat vaivatta, hevonen pysyi muodossa, ei pöllöillyt, laukanvaihdokset onnistuivat sujuvasti, voltit sekä ympyrät olivat pyöreitä eikä kananmunan muotoisia ja niin edelleen.
Onnistumiseen oli hyvä lopettaa. Taputin tammaa kaulalle ja annoin pitkät ohjat.

Aurinko ehti laskemaan horisontin taa, joten hämärässä jouduimme suunnistamaan takaisin talliin.
Riisuin Sallin varusteista, laitoin karsinaansa ja kävin tekemässä sille iltapöperöt valmiiksi. Totta kai Sallin piti kakkia karsinaansa minun “kokatessa” sille iltaruokia. Eikä ollut mikään pieni kasa.
Tunnollisesti kävin hakemassa kottikärryt sekä talikon ja siivosin kasan pois, jotta Hieno Neiti ei joutuisi kakkaisessa karsinassa yötään viettämään.
Kun olin varma, että Salli pärjäisi huomiseen, sanoin sille heipat ja lähdin asunnolleni.

Kakkahommat eivät loppuneet tallilta lähtöön.
Joku hetkittäin ihan rakkaistakin kissoista ilmeisesti kärsi ripulista, sillä melkoinen shaissen katku lävähti vasten naamaa heti, kun ulko-oven auki sain.
Syyllinen osottautui Pirskatiksi, joka makasi olohuoneen matolla takapuoltaan pesten. Olihan se kyllä yrittänyt osua hiekkalaatikkoon, mutta ilmeisesti oli tullut kiire pois sieltä, josta johtuen kakkaa oli levinnyt tassujen mukana niin vessan lattialle kuin eteiseen, keittiöön sekä olohuoneen matolle.
Nappasin kissan kainalooni ja kävin pesemässä arvon herran takapuolen vessassa. Eihän se siitä tykännyt,  mutta selvisimme molemmat hengissä. Minä muutaman naarmun käteeni saaneena.
Kun kissan takapuoli oli pesty, ryhdyin kuuraamaan lattioita. Uutuuden karhea mattokin joutui takapihalle odottamaan hetkeä, jolloin jaksaisin sen kärrätä pesulaan. Ellen vain heittäisi sitä pois… Pääsisi helpommalla.

Hain jääkaapista yhden huurteisen, istahdin sohvalle ja käänsin kanavan Neloselle, jossa Vain Elämää pyöri.
Siinä minä kissan sonnan hajussa istuin, join kaljaa ja katsoin, kuinka Pepe Willberg loilotti jotain itkuvirttä. Säälittävää kenties?

Onni on työnantaja, jonka mielestä maanantait olivat ahterista ja siitä johtuen työpäivät maanantaisin kesti kahdeksasta kymmeneen, ellei kyseiselle päivälle sattuisi mitään käräjäistuntoja.
Lyhyen päivän ansiosta pääsisin siis hyödyntämään usein Auburnin maneesivuoronkin.

Käväisin nopeasti kotona vaihtamassa puvun rentoihin tallivaatteisiin, jonka jälkeen kurvasin Kaajapurojen pihaan.
Heidi näytti taluttavan tammaansa talliin ja kipitin kaksikon perään säikäyttämättä kumpaakaan.
“Oletteko menossa maneesivuorolle?” tiedustelin, kun pääsin naisen luo.
“Joo”, Heidi vastasi iloisesti hymyillen.
“Saako lyöttäytyä seuraan?” utelin hymy korvissa ja nainen nyökkäsi.
“Tietysti”, nainen naurahti huvittuneena. “Mietinkin, onko sinne kukaan muu tulossa.
“Hyvä! Käyn hakemassa Sallin sisälle.”

Taivas näytti siltä, että kohta saattaisi tulla vettä ja lujaa, joten talliin takaisin päästyäni, kysyin Heidiltä pitäisikö varmuuden vuoksi mennä autolla.
“Ihan miten vain”, nainen totesi Cariadin karsinasta. “Jos sä ajat.”
“Mä ajan”, lupauduin urhoollisesti.
“Me voidaan lainata Auburnin hoitopaikkoja niin ei tarvitse näille laittaa varusteita niskaan. Harjataan kuitenkin jo tässä”, Heidi höpötteli jostain Cariadin takaa. Itse en ollut vielä niin perillä Kaajapurojen ja Auburn Estaten välisistä käytännöistä, joten onneksi Heidi oli siinä minua ohjeistamassa.
“Selvä.”

Pian hevoskuljetus suuntasi keulansa kohti Auburnia. Matka ei tosiaankaan ollut pitkä, joten ei siinä kauan nokka tuhissut, kun parkkeerasin kartanon pihalle.
Salli ampaisi ulos kopista turhankin innokaasti ja jouduin toppuuttelemaan tammaa, ettei se ihan käsistä lähtisi. Heidin kaunis tammakaan ei tuntunut pysyvän nahoissaan, joten hieman huvittuneina talutimme tanssahtelevat ratsumme läheiseen tallirakennukseen hoitopaikoille.
“Pitäisikö hypätä vähän?” Heidi kyseli laittaessaan Cariadille suojia jalkaan. “Ei me mitään huimia esteitä hypätä, mut…”
“Se minulla oli vähän suunnitelmana. Ei tuo Purtsilan kenttä oikein näillä keleillä hyppäämiseen sovellu”, huikkasin vastaukseni hieman huvittuneena.
Laitoin Sallille varusteet niskaan ja ilmoitin, että voisin käydä kasaamassa meille muutaman pystyesteen maneesiin, mikäli Heidi vahtisi hevosia sen aikaa.
Heidi tarttui tarjoukseeni.

Salli tuntui pursuavan energiaa, kun nousin sen selkään. Se katseli esteitä korvat hörössä ja taisi tietää, että pian pääsisi niiden yli liitelemään.
Ensin kuitenkin pitäisi verrytellä kunnolla. Salli hieman jaksoi juntturoida vastaan, mutta rauhoittui lopulta.
“Aloittakaa te vain”, Heidi huuteli maneesin toisesta päädystä hopeaharjaisen tammansa selästä.
Nostin laukan ja ohjasin Sallin ensimmäiselle esteelle. Pikkuisen piti pidättää, sillä ruunikko tammani tuntui säntäävän esteelle tuulispään tavoin.
Yli kuitenkin mentiin ihan vaivatta.

Ratsastuksen jälkeen olimme koko nelikko enemmän tai vähemmän hikisiä.
Pitelin Cariadia sen aikaa, kun Heidi korjasi esteet pois käytön jälkeen. Olisinhan minäkin sen voinut tehdä, mutta Näyhön tyttö oli sitä mieltä, että olisi hänen vuoronsa tehdä jotain.
Ei kai siinä sitten.

Talutimme tammat takaisin talliin ja riisuimme niiden varusteet pois. Nakkasin vielä villaloimen Sallin niskaan ennen kuin lastasimme tammat kuljetusvaunuun.
“Huh, kylläpä maistuisi lasillinen vettä”, naurahdin pyyhkäistessä otsaani.
“Käy ihmeessä juomassa. Loungessa on ihan vesihana ja kahviakin todennäköisesti, mikäli mieli tekee”, Heidi komenteli hyväntahtoisesti.
“Ai, saadaanko me?”
Heidi kohautti harteitaan: “Ei ainakaan kukaan ole minulle asiasta valittanut, vaikka olen siellä ollut.”

Heidi lupautui vahtimaan Sallia sen aikaa, kun minä kipaisisin loungen puolelle.
Onneksi olin Harvest Gamesin aikaan kartanon tiluksilla seikkaillut, joten löysin tuon Riders Loungen helposti.
Nappasin lasin kaapista ja valutin siihen kylmää vettä hanasta. Vettä hörppiessäni annoin katseeni kiertää loungessa. Pakko sanoa, että Auburnin “taukotila” oli huomattavasti hulppeampi kuin Vaahterapolun taukohuone oli ollut. Tosin täällä nyt kaikki muukin oli pikkaisen hienompaa, kuin siellä ratsastuskoululla.

Käännyin laskemaan lasini tiskipöydälle, kun kuulin loungen oven käyvän. Säikähdin hieman, sillä tuntui edelleen siltä, että olisin niin sanotusti luvattomasti siellä liikenteessä.
Käännähdin nopeasti ympäri ja joku violettihiuksinen nainen käveli minua kohti katse puhelimen näytössä.
Naisen nostaessa katseensa, tunnistin tulijan ja leukani olisi varmasti tipahtanut lattiaan saakka, mikäli olisin joku piirroshahmo.
Matilda?

Matildan ilme oli lähes yhtä yllättynyt.
“Mitä sä täällä teet?” älähdimme yhteen ääneen. Tilanne oli samaan aikaan nolo, kuin huvittavakin.
Rapsutin takaraivoani hämilläni ja mietin, mitä sanoisin. Perjantaina olin nolannut itseni lahjakkaasti Krouvissa, mutta eilen R-kioskilla oli ollut jopa ihan mukavaakin.
“Tulin vain vähän hörppäämään vettä…” mutisin ja tunsin punastuvani hieman.
“Miksi?” nainen tuhahti yrittäen pitää naamansa peruslukemilla.
“Janotti”, letkautin suupieli nykien ja laitoin kädet puuskaan uhmakkaasti. Sain kaivettua itsevarmuuteni jostain selkärangasta takaisin.
Matilda pyöritteli silmiään. Tuo silmämunien muljauttelu oli tullut tutuksi viikonlopun aikana.
“Miksi sinä oot täällä?” utelin aidosti kiinnostuneena.
“Mun hevonen asuu täällä”, nainen vastasi vetäen omatkin kädet puuskaan.
“Sulla on hevonen? Ootko sä heppatyttö?”
Matilda mulkaisi minua turhautuneen näköisenä. Okei, jos naisella on oma hevonen, niin siitä ehkä voi jo jotain päätellä, pitäisikö kyseinen henkilö hevosista.
“Mua edelleen kiinnostaa, miksi SINÄ oot täällä”, Matilda tivasi tummat silmät viiruina.
“Mun hevonen asuu Kaajapuroilla”, vastasin hetken hiljaisuuden jälkeen. “Tänään oli meidän maneesivuoro.”
“SULLA on hevonen?” Matilda pyrskähti jokseenkin huvittuneena. “Kissoja ja hevonen?”
“Oli mulla ennen kaksikin hevosta, mutta myin toisen pois ennen kuin muutin Kallaan”, näsäviisastelin.
Matilda hymähti hieman.
“Tota… Mun pitää mennä. Heidi jäi hevosvahdiksi, joten en kehtais sitä yksin siellä seisottaa…” mutisin hieroen takaraivoani.
Mieluusti olisin jäänyt vielä hetkeksi rupattelemaan Matildan kanssa. Taas.
“Ai, okei. Noh… Nähdään taas, joskus. Ilmeisesti”, nainen murahti silmiään pyöritellen. Olin kyllä näkeväni pikkuisen hymyn naisen suupielessä. “Ei susta tunnu eroonkaan pääsevän.”
Kävelin leveästi hymyillen naisen ohi ja heilautin kättäni hyvästiksi, ennen kuin astuin ulos loungesta.

“Eksyitkö?” Heidi nälvi hyväntahtoisesti, kun iskin takamukseni ratin taa. “Vai mikä kesti?”
“En”, vastasi vetäessäni turvavyön kiinni. Lukon napsahdettua kiinnittymisen merkiksi, virnistin Heidille ja starttasin auton.
Heidi silmäili minua hieman kummissaan, muttei sanonut mitään.

Inna oli vinkannut Auburnin pihalta lähtevästä yhteismaastosta ja olin pyytänyt tätä raapustamaan minun nimeni sinne osallistujalistaan.
En ollut poistunut Purtsilan pihamaalta kuin Auburnin maneesivuorolle kerran, joten maastoreitit olivat vielä minulle aivan tuntemattomia. Siksipä tämä yhteismaasto tuli kuin tilauksesta. Enpähän eksyisi, sitten kun joskus Sallin kanssa Kaajapuroilta lähden metsään samoilemaan.

Koska töiden jälkeen oli hieman hoppu, lastasin Sallin traileriin ja hurautin Auburniin. Olisinhan minä voinut ratsastaa Kaajapuroilta kartanolle, mutta helpompi näin, niin ei tarvinnut tukka putkella juosta paikasta toiseen.
Pikainen harjaus ja varustus hoitopaikalla, jonka jälkeen kokoonuimme pihalle.
“Ai, sinäkin lähdet”, hymyilin leveästi Innalle, joka nousi parhaillaan mustan orinsa selkään.
“Eihän sua yksin uskalla päästää näiden kanssa mihinkään”, Inna naurahti nyökäten kohti reissunvetäjää, Annaa, sekä Isabellaa, joka istui kimon tamman selässä.

“Mennäänkö?” Anna kyseli ruunikon tammansa selästä. Jokaisen mutistua myöntävän vastauksen, nainen lähti johdattelemaan joukkoa suunnittelemalleen reitille.
Annan ohjeiden mukaisesti ratsastin Isabellan ja Innan välissä. Sallia hieman ärsytti takana kulkeva Bansku, mutta hetken nyrpistelyn jälkeen rauhoittui.

Reissu meni hienosti. Hevoset osasivat käyttäytyä - kuten myös ratsastajat. Anna johdatteli meitä tottuneesti ympäri maastoreittejä ja painoin maisemat sekä pienet luonnonmerkit mieleeni, jotta joskus osaisin itsenäisesti reittejä pitkin kulkea.
“Tuosta kun menee, niin pääsee Kaajapuroille”, Anna huuteli jonon edestä viittoillen hiekkatien suuntaan. “Ei ole pitkä matka.”
Nyökyttelin ymmärtämisen merkiksi. Hyvä tietää.

Kun olin saanut Sallin hoidettua ratsastuksen jälkeen, Inna kutsui minut kahville loungeen.
Jätin Sallin hoitopaikalle ja toivoin, että tamma ei saisi hepulia siihen jäädessään. Tosin tamma näytti aika väsähtäneeltä reippaan maastolenkin jälkeen ja torkkui silmät ummessa siinä seistessään.
Loungessa ei ollut ketään muuta kuin minä, Inna, Isabella sekä Anna. Huomasin hieman pettyväni. Olisin mieluusti tavannut muitakin auburnilaisia.
Tai ainakin Matildan.

“Onko suunnitelmia illaksi?” Inna uteli kahvikuppiaan pidellen, kun olimme iskeneet takapuolet tuoleille.
“Nääh. Kotona ajattelin pysyä”, vastasin kohauttaen harteitani.
“Kas, kun ei Krouviin”, Isabella hymähti pieni hymynkare suupielessään.
Naureskellen pudistin päätäni: “Enköhän minä ole siellä jo ihan tarpeeksi aikaani viettänyt. Pieni tauko olisi siis paikallaan.”
“Et ole vielä Kingissä käynyt?” Anna kysäisi ja pudistin päätäni.
“Ei ole oikein noi yökerhot ehkä niin mun juttu.”
“Mut Krouvin kaltaiset räkälätkö sitten on?” Inna nälvi.
"Eihän se nyt niiiiiin räkälä ole", puolustelin irvistäen, mutta Paakkanen vain pyöritteli silmiään.

Hörppäsin kahvikuppini tyhjäksi, kiittelin vielä kerran Annaa kivasta maasolenkistä ja lähdin sitten katsomaan, oliko Salli leikkinyt houdinia ja lähtenyt omille teilleen. Ei ollut. Siellä se oli, minne olin sen jättänytkin.
“Eiköhän lähdetä kotiin”, hymyilin tammalle ja irrotin sen kahleistaan.

Jonathan tuli vastaan tallipihalla ja tervehti minua iloisesti. Olin törmännyt mieheen tiistai-iltana Krouvissa ja ihan mukavalta jätkältähän tuo oli vaikuttanut.
“Lähetkö kaljalle illalla?” kysyin punapäältä, kun tämä oli auttanut Sallin lastaamisessa.
“Mieli tekis, mutta huomenna aamuvuoro”, Jonathan murahti silmiään pyöritellen.
“No, joku toinen kerta sitten”, totesin hieman pettyneenä.
Vastahan minä olin sanonut naisväelle, että viettäisin koti-illan, mutta ainahan sitä sai mieltänsä vaihtaa? Naisethan teki sitä jatkuvasti itsekin…

En tiedä, mistä naruista se Verneri osasi Sokan sisarusten kohdalla vedellä, mutta mies oli saanut meille purtsilaisille neuvoteltua perjantai-illaksi toisen maneesivuoron. Josefina, jota useimmat kutsuivat nimellä Jusu, oli sanonut kyseistä kello 20 - 22 vuoroa Kyöpelivuoroksi. Ja siltä se kyllä tuntuikin, sillä varsinkin tähän vuodenaikaan pihalla oli sysimustaa ja jokseenkin pelottavaa. Ja vaikka raavas aikuinen mies olenkin, en kyllä lähtisi ratsain suunnistamaan kohti Auburnia.... Tiedä mikä viitapiru siellä pimeydessä vaanisi vaikka kiinnittäisin minuun ja Salliin kunnon valonheittimet.

Pyöriskelin tallissa jonkin aikaa kuin odottaen, että joku muukin olisi lähdössä illan vuorolle, mutta ei. Pikkuinen talli humisi tyhjyyttään. Hevosten omistajat taisivat kaikki olla nuoria aikuisia (Avaa ja Jannaa lukuunottamatta), joten suurinosa taisi olla viikonlopun riennoissa. Salaa olin kyllä toivonut, että Jusu olisi edes lähtenyt mukaan Granninsa kanssa. Saisin vähän stalkattua, millainen tapaus se Granni olisi. Ainakaan omistajan puheet eivät olleet mitenkään mairittelevia.

Eipä siellä Auburnissakaan hirveä yleisöryntäys ollut. Hiljaista kuin huopatossu tehtaalla.
Talutin Sallin maneesiin varustamisen jälkeen ja meitä vastaan kipitti nuori varsa. Perässään Jonathan.
"Oho, sori", älähdin ja vedin nopeasti oven kiinni, ettei tuo hullunkurisen värinen kaveri lähtisi omille teilleen.
Jonathan esitteli kirjavan varsan Lyyliksi. Salli katseli pitkäjalkaista hevosen alkua kiinnostuneena.
"Hauskan näköinen kaveri", totesin.
Ennen kuin Jonathan poistui varsansa kanssa maneesista, mies pyysi minua kaljalle. Totta kai minä suostuin. Huomenna siis taaaas Krouviin. ( ja kuinkas sitten kävikään?)

Tänään keskityimme Sallin kanssa kenttäkisojen kouluohjelmaan. Harvest Gamesin lupaavan alun jälkeen  - ja kenttäosuuden tyrimisen jälkeen - näyttämisen halu oli korkealla.
Treenaamisesta ei kuitenkaan meinannut tulla mitään, sillä ajatukset lentelivät aina MIlasta Matildaan ja kaikkeen muuhun turhanpäiväiseen itsesääliin.
Salli kyllä jaksoi totella ja yritti parhaansa mukaan tulkita minun vajavaisia ohjeita, mutta vähän jäi paska maku suuhun tästä treenikerrasta. Ja siitä voisin syyttää ihan itseäni.
En vieläkään mieltänyt Kallaa kodikseni. Toki Matildalla - ja Jonathanilla - oli tekemistä asian kanssa, ettei tää kyläpahainen ihan autiolta vaikuttanut.
Pitäisi varmaan tutustua muihinkin?

Ajatukset olivat ihan tuhannen solmussa, kun lauantaiaamuna ajelin Kaajapuroille.
Jätin autoni paikalle, jossa Heidin auto oli edellisenä iltana ollut. Muistin kyllä liiankin elävästi meidän hetken autoa vasten ja jatkot minun asunnollani, jonka myötä pieni hymy kohosi kasvoilleni.
En tosiaankaan tiennyt, mitä helvettiä tein elämälläni.

Vientareesta lähdön jälkeen olin päättänyt unohtaa naiset kokonaan, mutta kuukauden Kallassa elon jälkeen olin eksynyt sänkyyn tallikaverin kanssa pariinkin otteeseen ja sopinut, että voisimme jatkaa satunnaista paneskelua tilaisuuden tullen.
Heidissä ei todellakaan ollut mitään vikaa. Molemmat olimme samaa mieltä siitä, ettei se ollut mitään vakavaa. Kunhan pidimme hauskaa...

Mutta jotta Heidin lisäksi mielessäni ei pyörisi muita, oli tietenkin Matilda. Silmiään pyörittelevä, tuhahteleva nainen...
Nainen, johon olin tutustunut Krouvissa.
Nainen, joka oli torjunut minut kylmänviileästi ehdotellessani minun luo menoa.
Nainen, johon olin törmännyt niin R-kioskilla kuin Auburnissakin sen jälkeen.
Nainen, joka oli joutunut parisuhdeväkivallan uhriksi.
Nainen, joka oli osottautunut Jonathan Raynottin tyttöystäväksi.
Nainen, joka oli laittanut suhteensa tauolle.
Nainen, jonka luona olin käynyt keittämässä pariin otteeseen iltakahvit. Ilman mitään sellaista.
Nainen, johon olin ehkä... Ei. En myönnä sitä...

Raahustin Sallin tarhan luo. Tamma katseli minua hetken tarhansa toiselta laidalta, ennen kuin lähti tallustelemaan luokseni. "Mennäänkö?" mutisin hevoselle. Ehkä Sallin pitäisi olla se ainoa nainen, johon jatkossa keskittyisin?

Verneri lakaisi tallikäytävää, kun saavuimme Sallin kanssa talliin.
Tervehdin miestä iloisesti. Tämä mutisi vastauksensa ja annoin tallin omistajien pojan olla omissa oloissaan. Olisin kyllä halunnut tutustua Inna Paakkasen miesystävään hieman paremmin, mutta mies oli ollut viime aikoina hieman syrjään vetäytyvä eikä ollut tervehdyksiä kummempia muillekaan pukahdellut.

Aurinko yritti pilkahdella pilvien lomasta, kun talutin Sallin kentälle. Viime päivien pilvisyys ja sateet olivat vetäneet mieltä entisäkin synkemmäksi.  Mutta niiden varovaisten auringonsäteiden myötä, mielialakin hieman koheni.
Nousin Salli selkäään päättäväsin ottein.

Tamma oli tuttuun tapaansa energisellä tuulella. Sain oikeasti tehdä töitä, jotta tamma olisi kuulolla.
Harjoittelimme päättäväisesti  tulevia kisoja varten enkä suvainnut ollenkaan tammalta minkäänlaista perseilyä.
Salli kyllä jaksoi hangoitella vastaan ihan alusta loppuun saakka. Perkaleen pöllö.

Onneksi sieltä hetkittäin  löytyi myös se järkevä-Salli, joten ei meidän treenit ihan päin persettä menneet.
Näillä spekteillä tulevaa loppuhuipennusta vasten odotukset eivät olleet kovin korkealla. Kattoos, nyt miten menee. Eipä me missään vaiheessa olla kisattu mitenkään veren maku suussa.
Lähinnä huvin ja urheilun vuoksi.

Rapa vain lensi Sallin jaloista, kun lopettelimme harjoitushetkeä.
Salli oli hikinen, kuten myös minä.
Taputin tammaa kaulalle kiitokseksi ja lupasi sille, että ottaisimme rauhallisemmin sitten, kun olisimme kisaviikonlopusta selvinneet.

Talutin tamman talliin ja juttelin niitä näitä paikalle saapuneen Jannan kanssa. Pian paikalle saapui myös toinen "teinikaksikosta", Ava, joten katsoin parhaakseni kasata Sallin varusteet kasaan ja viedä ne omille paikoilleen ennen lähtöä.


Illalla lojuin sohvalla selaten tv-kanavia hörppien olutta. Tylsää oli ja punnitsin mielessäni, pitäisikö lähteä Krouviin, soittaa Heidille (tosin eihän minulla ollut edes sen numeroa) vai kutsua itseni taas Matildan luo kahville. Emme olleet lilapään kanssa nähneet sitten keskiviikon..
Pyörittelin puhelinta kourassani mietteliäänä, kunnes päätin, että ehkä ihan rauhallinen koti-ilta olisi paikallaan.
Laskin puhelien sohvapöydälle ja syvennyin tv:n tarjontaan. Hetken kuitenkin rikkoi puhelimen kilahdusviestin merkkinä.

Maneesissa ei ollut ketään ja se sopi minulle paremmin kuin hyvin. Halusinkin olla Sallin kanssa tänä iltana kahdestaan, keskittyen treenaamiseen kaikessa rauhassa. Ei tarvitsisi jutella kenellekään…

Salli ravaili pitkin kaviouraa ja minä katselin kasaamiani esteitä miettien, mistä kannattaisi aloittaa. Olin kyllä esteitä kasatessani miettinyt radan päässäni valmiiksi, mutta jostain kumman syystä nekin suunnitelmat olivat kadonneet päästäni kuin pieru Saharaan. Päähäni ei tuntunut mahtuvan muuta kuin eilis-ilta Matildan luona.

Hevonen allani pärskähti innosta, kun nostin laukan ja ohjasin sen kohti ensimmäistä estettä.
Nyt oli keskityttävä tähän ratsastamiseen eikä mihinkään haihatteluun.
Yli mentiin vaivatta ja ohjasin tamman kohti seuraavaa pystyestettä

Minä suutelin eilen Matildaa
Kolahdus kuului, kun Sallin kaviot hipaisivat ylimmäistä puomia. Ei sentään tipahtanut, jos jotain positiivista piti hakea.
Purin huuleni yhteen ja karistin päästäni kaiken ylimääräisen.

“Olisin mä varmaan osannut perääntyä.”
Puomit kolahtivat alas. Perhana.
Salli heilautti päätään turhautuneena. Niin turhautti minuakin.

“Kaduttaako sua?” “Ei.” “Hyvä. Miksi muakaan ei kaduta?”
Salli kyllästyi harhaileviin ajatuksiini ja kieltäytyi hyppäämästä seuraavan esteen yli.
“Sori…” mutisin ja ohjasin tamman ison ympyrän kautta uudelleen esteelle.
Jaksoin keskittyä ratsastukseen parin seuraavan esteen ajan, kunnes palasin hetkeksi Sallin kanssa kaviouralle.

Vilkaisin maassa makaavia puomeja. Annoin Sallin kävellä hetken ennen kuin laskeuduin selästä ja nostin puomit takaisin paikoilleen.
“Kokeillaanpas uudestaan”, huokaisin ja kipusin takaisin satulaan.

Nyt maltoin keskittyä alkuradasta jopa ratsastamiseen. Pudotuksia ei tullut, eikä kieltäytymisiä. Saatoin huokaista helpotuksesta.
Enää pari estettä…

"Jos mun tilanne ei olisi mikä se on, mä en välttämättä tyytyisi pelkkään halaukseen.”
En edes huomannut, että Salli laukkasi toisen esteen ohi.
Vit…..
Ohjasin tamman uudelleen esteelle ja pudistelin päästäni kaiken ylimääräisen.
Tällä menolla meidän kisat menisivät niin päin persettä kuin voi olla.

NYT minun pitäisi unohtaa kaikki ylimääräinen ja outo ihmissuhdedraama, mikä elämässäni tällä hetkellä oli käynnissä. Keskittyä ihan oikeasti vain töihin ja Salliin.
Hah. En uskonut tuohon itsekään.

Ratsastuksen jälkeen keräsin tunnollisesti esteet pois heti sen jälkeen, kun olin saanut Sallin traileriin lastattua.
Vilkaisin kämmentäni kannatellessani puomia. Kahvin polttama jälki oli hävinnyt yön aikana ja kämmen oli niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Mutta kun oli.

Kipusin kuskin penkille ja nojasin hetken taaksepäin ennen kuin sain väännettyä avaimista.
Tää koko ihmeellinen kuvio kyllä jaksoi stressata. Joku tässä saisi henkisesti (ja ehkä fyysisestikin) turpaansa. Todennäköisesti minä.

Sulkiessani Sallin karsinaan, vilkaisin Cariadin karsinan suuntaan. Kurtistin hieman kulmiani, sillä tajusin, ettei tähän samperin sotkuun tarvitsisi enempää ihmisiä sekoittaa. Tai myöhäistä se tässä vaiheessa oli...
Työnsin kädet housuni taskuihin ja kävelin ulos tallista.
Minun pitäisi puhua Heidin kanssa…

Koko päivän kasvoillani oli pysytellyt tyytyväinen hymy eikä se tuntunut häviävän sitten millään.
Olisin kyllä voinut maksaa vaikka miljoonia siitä, ettei minun olisi tarvinnut aamulla nousta siitä Matildan vierestä, mutta nainen oli kuitenkin patistellut minut ylös etten myöhästyisi töistä.

Töiden jälkeen olin käynyt pikaisesti kotona vaihtamassa tallivaatteet päälle ja suunnannut Sallin luo.
Tamma möllötti tarhassaan ja kävin hakemassa sen ihan ensimmäiseksi sisälle.
Hetken sain maannitella hevosta tulemaan portille, sillä Salli olisi ilmeisesti mieluummin jäänyt nauttimaan ulkoilmasta ratsunhommien sijasta.

Tallissa Ava sekä Janna norkoilivat käytävällä puhelimiaan näpräten ja tervehdin heitä iloisesti.
Teinit mulkaisivat minua kummissaan ennen kuin mutisivat jotain tervehdyksenkaltaista takaisin. Hymyilin heille leveästi ja laitoin Sallin karsinaan ennen kuin suuntasin kulkuni kohti pikkuruista varustehuonetta.
"Salee saanu, kun noin hymyilee", Ava epäili ääneen.
"Jep", Janna komppasi ystäväänsä.
Pudistelin huvittuneena päätäni. En ollut saanut sitä mitä teinit epäilivät, mutta olin kyllä saanut nukutuksi. Kiitos seuralaiseni.

Pikaisen harjauksen ja varustamisen jälkeen talutin Sallin kentälle. Pimeää oli, eikä kentän laidalla sijaitseva lamppu hirveästi maisemaa valaissut, mutta onneksi Salli ei yleensä säpsyillyt turhia.
Nousin satulaan ja annoin Sallin hetken lontustella pitkin ohjin nuhjuisella kentällä.

Minun oli ollut tarkoitus mennä perjantain maneesivuorolle hyppäämään esteitä - silläkin uhalla, että Jonathan olisi tullut vastaan - mutta pikkujoulureissu siirsi suunnitelmiani ensi viikkoon.
Hymyillen keräsin ohjat tuntumalle ja nostin ravin.  

Työnsin hetkeksi Matildan pois mielestäni ja keskityin Salliin. Toisin kuin monella muulla kerralla, fiilikseni oli tällä kertaa hyvä ja tunnelma tuntui tarttuvan myös Salliin. Pari kertaa takapuolikin nousi silkasta riemusta.
Ei me mitään rääkkitreeniä vedetty, kunhan vain humputteltiin pitkin kenttää jokaisessa askellajissa. Vuoden vaihtuessa alkaisi sitten kunnon treenit tulevia koitoksia varten.

Annoin Sallille pitkät ohjat ja taputin tammaa kaulalle, jonka jälkeen nostin jalustimet satulan etukaaren päälle.
Annoin jalkojeni roikkua hevosen kylkiä vasten ja vilkaisin hieman särisevää pihavaloa. Sillä hetkellä minua ei olisi edes haitannut, vaikka lamppu olisi poksahtanut ja säkkipimeys olisi imaissut kentän syövereihinsä.
"Eiköhän tämä riitä tältä päivältä", totesin Sallille laskeutuessani alas satulasta.
Tamma kyhnytti päätään käsivarteeni ja rapsutin sen päätä hetken ennen kuin lähdimme takaisin talliin.

Kun olin saanut Sallin hoidettua ja siivottua sotkuni, astuin ulos tallista suunnaten kohti autoani.
Auton ajovalot valaisivat maisemaa ohikiitävän hetken ja oman koslani viereen parkkeerasi Heidin auto.
"Hei", tervehdin naista, joka nousi ulos autosta. Heidi nyökkäsi nopean tervehdyksen ja lähti sitten kohti tallia.
Mietin, pitäisikö sanoa edes jotain, mutta jänistin ja hyppäsin autooni.

Olin Helsingin reissulta saanut ostettua itselleni puhelimen lisäksi Sallille uuden fleeceloimen, joten ajoin suoraan pääkaupungista Kaajapuroille. Pikkuruisen tallin tunnelma oli helpottavan hiljainen kaiken sen ihmisvilinän jälkeen...

Salli nuuhki uutta loimeaan turpakarvat väpättäen ja hymyillen taputtelin tammaa kaulalle. Mieliala meinasi taas vaipua sinne pakkasen puolelle Matildan lähdön vuoksi, mutta eiköhän Salli sekä Zelia minut sen verran kiireisinä pitäisi, etten ehtisi lilapäätä kovin hirveästi miettimään. Olin melkein sanonut naiselle, etten haluaisi hänen lähtevän mihinkään, mutta se ei olisi ollut reilua meitä kumpaakaan kohtaan.
Tänään en  Auburniin ehtisi, mutta huomenna sitten. Oma hevonenkin saisi viettää tänään vapaapäivän, taas. Tätä menoa Salli laiskistuisi omistajansa tavoin ihan liikaa. No mutta, kunhan tämä vuosi olisi ohi, alkaisi kunnon treenit. Molemmilla.

Todettuani, että uusi loimi passasi Sallille, riisuin sen tamman yltä ja astuin ulos karsinasta kuullen kavioiden kopseen tallikäytävältä. Heidi, joku toinen nainen ja Cariad ilmestyivät näköpiiriini ja minun teki mieli läimäistä itseäni otsalle.
Minun oli pitänyt soittaa Heidille lähtiessäni Helsingistä, mutta ilmeisesti putkiaivoni tekivät jälleen tepposet. Olihan nainen yrittänyt minua tavoitella jo kolmena päivänä enkä minä sekoilevan puhelimen ja oman muistamattomuuteni vuoksi ollut soittanut takaisin.

Heidi näytti hieman säikähtäneeltä nähdessään minut enkä minäkään naama peruslukemilla siinä loimi sylissäni ollut.
"Käytkö Vivia hakemassa Cariadin harjat ja varusteet?" Heidi pyysi ystävältään ja käänsi sitten katseensa takaisin minuun. Viviaksi osoittautunut nainen nyökkäsi iloisesti ja katosi varustehuoneeseen.
"Onko kaikki hyvin?" kysyin vilkaisten varustehuoneen suuntaan. Kieltämättä vähän hermostutti seistä siinä Heidin edessä, joka vain nyökkäsi varovaisen vastauksen kysymykseeni.
"Anteeksi, minun puhelin on vähän sekoillut viime aikoina ja huomasin vasta eilen, että olit yrittänyt soittaa useammankin kerran. Minun piti kyllä soittaa sinulle eilen, mutta... Unohdin", selitin ja irvistin hieman myönnettyäni unohdukseni. Nainen ei näyttänyt oikein vakuuttuvan selityksistäni, vaikka tottahan se oli.
Vivia palasi Cariadin harjojen kanssa paikalle juuri, kun Heidi oli avaamassa suutaan.
"Äh, olisin vain kysynyt, että sopiiko sinulle vielä tämän perään katsominen, kun minä olen siellä Latviassa",  Heidi totesi viitaten pitelemäänsä Cariadiin. Katsoin hopeanmustaa tammaa ja mietin, olikohan se ollut oikeasti se asia, mistä Heidi oli soittanut.
"Tietysti, johan minä lupasin", vastasin ja pakotin kasvoilleni jonkinlaisen hymyn, jottei Heidi olisi luullut, etten haluaisi Cariadin perään katsoa tämän gaalamatkan aikana. Siinähän se tamma menisi samalla kuin Sallinkin luona kävisin, joten haluamisesta ei ollut kyse. Lähinnä minun ja Heidin kiusallisista väleistä...
"Olisinhan minäkin voinut Cariadin hoitaa", Vivia ihmetteli ääneen ja katsoi ystäväänsä kummissaan.
En tiedä, oliko Heidi kertonut meistä Vivialle tai sitten tämä muuten vain kyseenalaisti ystävänsä päätöksen hevosensa hoitajasta.
"Sulle riittää hevosia hoidettavaksi kotonakin", Heidi muistutti hieman turhautuneen kuuloisena.  "Jesse kuitenkin käy täällä lähes päivittäin tuon omansa luona."
"Niin, ei siitä minulle mitään vaivaa ole", sanoin ja hymyilin hieman leveämmin.

Cariad näytti jo kyllästyvän turhanpäiväiseen seisoskeluun, joten Heidi talutti tammansa karsinaan ja minä lähdin tarkastamaan Sallin iltaruokien tilanteen. Kulutin iltaruokien valmistamiseen tarkoituksella vähän enemmän aikaa, sillä odotin, josko Heidi olisi tullut kertomaan oikean syyn minun tavoittelemiseen. Mutta koska naista ei näkynyt, oletin tämän oikeasti soitelleen vain kysyäkseen Cariadin hoitamisesta.

Kävin vielä Sallin luona ja huomasin naiskaksikon jo lähteneet Cariadin kanssa jonnekin. Taittelin Sallin vanhan fleeceloimen käsivarsilleni ja lähdin itse ulos pakkasilmaan. Naisten äänet kuuluivat kentän suunnilta. Mietin, pitäisikö vielä käydä vaihtamassa pari sanaa heidän kanssa, mutta jälleen kerran jänistin ja kävelin autolleni.
Nakkasin vanhan loimen takapenkille. Jos sen pesisi, niin siitä saisi varmaan taiteiltua kissoille jonkinsortin pedin. Jos ne sitten vaikka jättäisivät sen nojatuolin rauhaan?

Alkuverryttelyjen aikana lausahdus "Täällähän on tuttuja kasvoja" Merikannon suusta sai minut hieman hämilleen, sillä en ollut varma tarkoittiko mies minua. Jos tarkoitti, huomasin toivovani, ettei Lauri sen enempää alkaisi avautumaan, mistä minut tunnisti. Isabellan, Vernerin ja Annan ei välttämättä tarvitsisi kuulla sitä.
Mies jätti asian kuitenkin sikseen ja ryhtyi seuraamaan ratsukoiden suorituksia jaellen neuvojaan.

Minun ja Sallin valmennuskerrat (lähes) tuntemattoman valmentajan silmän alla olivat ehkä kahden käden sormin laskettavissa. Olimme pääosin keskittyneet itsenäiseen treenaamiseen, koska emme kisojaakaan kierretty mitenkään aktiivisesti tai voittopokaalit silmissä kiiluen.
Mukavaa vaihteluahan tämä oli, ei sillä. Salli nyt ei ihan oma energinen itsensä ollut, mutta en tammaa voinut siitä syyttää, sillä itselläkin vähän ajatus harhaili yhteen tiettyyn naiseen, jonka ansiosta Lauri oli ylipäätänsä Auburniin tiensä löytänyt.

Lauri jopa lopussa kehaisi Sallia antaen kuitenkin samalla noottia ratanopeudesta ja minun passiivisuudesta. En minä siitä nokkiini ottanut, sillä mies varmasti tiesi mistä puhui, olihan tällä kokemusta niin valmentajan roolista kuin kilparatsastajankin.

Maneesista ulos tultaessa Matilda käveli Zelian kanssa vastaan ja hetken epäröinnin jälkeen pysäytin Sallin heidän kohdalleen.
"Menikö teillä hyvin?" Matilda kysyi.
"No joo", hymyilin ja vilkaisin nopeasti olkani yli. Tilanne oli jokseenkin kutkuttava, sillä Auburnin pihamaalla oli muitakin. Vaikka eihän siinä mitään ihmeellistä ollut. Kaksi ihmistä juttelemassa.
"Kuulostaa kivalta", totesin Matildan kertoessa Isabellan illalliskutsusta. Matildan ilme kyllä kertoi, ettei se välttämättä mitään kivaa ollut. Olisin kyllä mieluummin itse viettänyt iltani Matildan seurassa. Mutta nyt sen kunnian saisi Isabella. Ja Lauri.
"Voithan sinä sen jälkeen minunkin luo tulla jos ei mene kovin myöhään ja haluat"-lause pyörähti pääkopassani, mutta enhän minä sitä voinut ääneen sanoa. Vaikka hetken jutustelu toisen hevosihmisen kanssa ei välttämättä niin hirveästi huomiota herättänyt, se lause varmasti olisi kiinnittänyt mahdollisen kuulijan huomion meihin.  
"Pitää mennä", totesin ja soin Matildalle vielä yhden pienen hymyn. Mieluummin olisin hymyillyt oikein leveästi ja antanut suukon naisen huulille, mutta...
"Niin", nainen mutisi ja lähti sitten Zelian kanssa jatkamaan matkaansa. Toiseen suuntaan kuin minä. Olin jo melkein huikkaamassa tämän perään jotain yhteyden pitämisestä, mutta sain kuitenkin pidettyä suuni kiinni. Ihan jo senkin takia, että Verneri kulki Loven kanssa ohitsemme sillä hetkellä.



Tälläkin kertaa valmennusryhmässä oli kaksi ratsukkoa Purtsilasta ja kaksi Auburnista. Kaajapuro tosin oli vaihtanut sukupuoltaan ja nuorentunut huomattavasti. Myös ratsu oli vaihtunut tammaksi.
Yritin lukea valmentajan kasvoilta vinkkejä siitä, oliko eilen mennyt myöhään, huonoin tuloksin. Matildaa en ainakaan ollut nähnyt sitten eilisen ja valehtelisin jos väittäisin, ettei illalla olisi mustat sukat pyörähtäneet jaloissa. Vihasin sitä tunnetta, mutta vaikka kuinka yritin järkeillä, ettei minulla ollut syytä eikä oikeutta tuntea mustasukkaisuutta, en voinut sille mitään. Turhauttavaa.

Alun puomiharjoittelut sujuivat suht hyvin Sallin kanssa. Lauri kyllä takertui meidän väistöön ravissa. Kuulema mummoravia, mutta sitähän se kyllä olikin. Onneksi asia korjaantui lopulta eikä enää mummoiltu.
Huomasin Matildan katsomosta ja vilautin tälle nopean hymyn keskittyen sitten Laurin tehtäviin. Ihan jo senkin takia, etten onnistuisi nolaamaan itseäni ihan täydellisesti Matildan edessä.
Vielä kun Sallikin muistaisi käyttäytyä...

Lopputulema valmennuksesta oli se, että ravityöskentelyä meidän pitäisi Sallin kanssa harjoitella oikein urakalla. Tuntui että kaikki ravitehtävät meni jotenkin penkin alle ja sanomista tuli.
Huomasin purevani hampaita yhteen, kun Lauri meni katsomossa istuvan Matildan luo. Yritin kuitenkin olla ihan normaalisti ja keskittyä Salliin, mutta silti huomasin vilkuilevani parivaljakon suuntaan.
Hymähdin hieman ajatellessani, että ainakin Lauri poistuisi Kallasta tänään, joten toivon mukaan Matildalta liikenisi sen jälkeen aikaa minullekin.
Näistä mustista sukista pitäisi ainakin hankkiutua eroon.


#merikantovalmentaa

"Älä kehtaa", murahdin Sallille, joka riekkui riimunnarun toisessa päässä. Ensin tamma oli ollut sitä mieltä, ettei haluaisi lähteä tarhasta mihinkään ja kun olin sen sieltä vihdoin kiinni saanut, pisti se oman pelle-esityksen pystyyn.  
Oli tänään tarkoitus vetää kevyet koulutreenit ennen kuin lähtisin kotiin odottamaan Matildaa, sillä olin luvannut tehdä jotain ruokaa tänään.  Ihan muuten vain, ei ystävänpäivällä ollut asian kanssa mitään tekemistä, niin kuin Matilda oli epäillyt.

Jätettyäni Sallin karsinaansa ja suuntasin kulkuni satulahuoneeseen.
Nykäisin kaappini oven auki ja huomasin heti ensimmäiseksi, että siellä oli jotain, mikä ei sinne kuulunut. Kurtistin kulmiani ja nappasin kirjekuoren käteeni. Hetken jo epäilin sen eksyneen ihan väärään kaappiin, mutta kuoressa oleva nimi kumosi ne epäilyt.
Seuraavaksi luulin sen olevan jonkun tallilaisen jättämä ystävänpäiväkortti. Minulla ei ollut kyllä hajuakaan, oliko täällä tapana jotain ystävänpäiväkortteja laitella tallilaisten kesken.

Muttei se ollut mitään ystävänpäivään liittyvää. Nykäistessäni taitellun paperin kuoresta, sieltä leijaili lattialle jotain muutakin. Noukin nopeasti sen ylös lattialta ja huomattuani, mikä se oli, pidättelin tahtomattani hengitystä hetken. Siinä se nyt oli: minun ja Heidin lapsi.
Muistin vasta sitten kirjeen olemassaolon ja vapisevin käsin avasin paperilapun. Heidi pahoitteli tilannetta ja kertoi, että vauvalla oli kaikki hyvin.
Tavasin kirjettä kerta toisensa jälkeen ja vilkaisin aina välillä ultrakuvaa yrittäen saada ajatuksiani jotenkin kasattua.
Heidi ei halunnut minun ahdistuvan, mutta silti tunsin puristavan tunteen keuhkoissani.
En minäkään halunnut ahdistua. Suhtautumiseni koko tilanteeseen olisi voinut olla aivan toinen, mikäli nainen olisi kertonut asiasta heti. Ei vasta kuukauden kuluttua.

Taittelin kirjeen takaisin kuoreen ja jäin nojaamaan kaappia vasten tuijottaen ultrakuvaa, joka oli paljon selkeämpi kuin se lääkärin huoneen ruudulla näkynyt kuva. Tyhmempikin olisi tajunnut siinä olevan pieni vauva. Sikiö... Lapsi. Ihminen.
Huokaisin jälleen kerran syvään ja tutkailin kuvaa ihan lähietäisyydeltä niin kuin se olisi osannut minulle antaa vastauksen sille, miten tässä pitäisi nyt edetä. Vaikka töissä tulikin selvitettyä ties mitä riitatilanteita ja ajateltua järjellä asioita, en ilmeisesti osannut ratkoa omia ongelmia ihan niin mutkattomasti.
Tilanne ei varmasti ollut Heidillekään helppo. Minun kiukuttelu ei varmasti helpottanut yhtään sitä stressiä, mitä raskaus ja kaikki muu siinä ympärillä naiselle aiheutti. Vaikka minulla olikin syytä olla vihainen.

"Onko se joku rakkauskirje?" Avan ääni keskeytti minun ajatusten järjestelyn ja säikähtäneenä sulloin kirjekuoren sekä kuvan takkini taskuun. Teini oli pölähtänyt huoneeseen ihan huomaamatta ja mietin, ehtikö tämä näkemään mitä pidin käsissäni. Kirosin mielessäni Avan taitoa ilmestyä paikalle aina, kun häntä vähiten kaivattiin.
"Ei", murahdin ja nappasin sitten Sallin harjapakin käsiini. Sitähän minä olin alunperinkin tullut hakemaan.
Ava mutristeli suutaan mietteliään näköisenä, kun työnnyin tämän ohi käytävälle ja olin törmätä Jannaan, joka oli tulossa ystävänsä vanavedessä satulahuoneeseen. Kuulin Avan supattavan jotain Jannalle ja tunsin tyttöjen katseet selässäni, mutten jaksanut sen enempää ajatella kaksikkoa.

Oli muutakin mietittävää.
Esimerkiksi Salli, joka oli ilmeisesti kyllästynyt odottamaan minua ja näytti torkahtaneen karsinaansa.
"Herätys", totesin avatessani oven ja astuin tamman luo. Ruunikko tamma luimisti tympääntyneen näköisenä, kuin moittiakseen päiväunien häiritsemisestä.
Päätin yrittää unohtaa hetkeksi kaiken ylimääräisen, jotta pystyisin keskittymään tämän päivän ratsastukseen kunnolla. Salli oli liian monet kerrat saanut niin sanotusti kärsiä minun ailahtelevista tunteista, joten nyt minun oli skarpattava.

Salli jaksoi jatkaa pelleilyään myös kentällä ja turhautti entistä enemmän. Teki mieli lyödä hanskat tiskiin ja perua koko osallistuminen kisoihin. Ei tuntunut tulevan mistään mitään.
Hengittelin hetken syvään ja pistin tamman ojennukseen.
Onneksi meillä oli vielä viikko aikaa treenata, sillä Cup-lajit oli jaettu kahdelle eri viikonlopulle.
Kun olin tyytyväinen niin minun kuin Sallin työskentelyyn, annoin tammalle pitkät ohjat ja taputin sitä kaulalle.

Takaisin talliin päästyämme kiinnitin Sallin käytävälle ja riisuin sen varusteet pois. Heidin jättämä kirje ja valokuva rapisi taskussa ja mietin, mitä siihen pitäisi vastata. Totta kai meidän pitäisi keskustella asiasta ennemmin tai myöhemmin.
Harjasin Sallia ajatuksiini vaipuneena ennen kuin suljin sen karsinaansa.

Istuessani autoon, kaivoin kuvan uudelleen esiin ja katselin sitä kulmat kurtussa.
Lopulta pieni hämmentynyt hymy käväisi kasvoillani. Ei se kauan siinä pysynyt, mutta kävi kuitenkin.
Kyllä tämä jotenkin vielä selvitettäisiin.

Vastaanottaja: Heidi
Olen edelleen pettynyt ja vihainen, ettet kertonut minulle heti. Mutta hyvä kuulla, että vauva voi hyvin. Meidän pitää jutella asiasta joku päivä.

Laskettuani kahvikupin pöydälle, istahdin sängyn laidalle ja tuuppasin kevyesti peiton alla nukkuvaa Matildaa. Olin päässyt sängystä ylös jo ennen herätyskellon soimista, joten olin hiippaillut keittiöön kahvinkeittoon ja ruokkinut huutavat kissat siinä samalla. Olihan kuitenkin naistenpäivä, joten koin vähintään velvollisuudeksi kantaa aamukahvit Matildalle sänkyyn.
Vaahterapolun aikoina olin jopa leiponut jotain talon naisväelle aamun pikkutunneilla, mutta nyt siihen ei ollut aikaa.  Se perinne sai jäädä puolestani menneisyyteen. Ehkä me saataisiin Matildan kanssa oman perinteen aikojen saatossa?
"Herätys", komensin ja sain vastaukseksi vain epämääräistä mutinaa. "Tässä olisi kahvia."
Matilda liikahteli peiton alla ja huokaisi syvään: "Oon hereillä."
Nainen ei kuitenkaan noussut peiton alta mihinkään, tuhisi vain ja nyki peittoa paremmin ylleen.
"Hyvää naistenpäivää", toivotin iloisesti kurkatessani peiton alle ja kohtasin tummia silmiä raottelevan naisen katseen.
"Mä en vietä naistenpäivää", Matilda vastasi kohottautuessaan istumaan.
"Etpä tietenkään", naurahdin ja ojensin tälle kahvikupin, johon nainen tarttui pienen hymyn kera.
Suukotin Matildaa nopeasti poskelle ja hymyilin leveästi. Muistui kyllä mieleen elävästi vuoden ensimmäisen päivän aamiaistarjoilu vuoteeseen, mutta nyt ei ollut aikaa sellaiseen. Töihin piti ehtiä...
"Kiitti", Matilda mutisi nostaessaan kahvikuppia huulilleen. Silmissä pilkahti sellainen katse, joka kertoi, että naisenkin ajatus oli käväissyt samaisessa aamussa kuin minullakin.

Pääsin livahtamaan töistä hieman aikaisemmin, joten kaupan ja kodin kautta kierrettyäni suuntasin tallille Sallin liikuttamaan. Olisin toki ehtinyt perjantain maneesivuorollekin, mutta olin luvannut Matildalle meneväni hänen luokseen illalla.
Siinä Sallia harjatessa, äiti soitti hieman räkäisen kuuloisena. Oli kuulema ollut koko viikon flunssassa ja kuumeessa.
"Kuolema varmaan kohta tulee!" äiti yski. "Ei vanhana tällaista tautia jaksa."
"Ethän sinä ole vielä edes seitsemääkymmentä, joten tuskin nyt vielä kuolet", puuskahdin. Kunnon draamakuningatar.
"No, mutta eihän Nykänen ja Olli Lindholmkaan olleet edes kuuttakymmentä ja mites heille kävi?" äiti tokaisi maalaillen piruja seinille. "Hyvinkin voi olla seuraavaksi minun vuoro!"
"No, jospa ei..."
"Minun oli vielä tarkoitus tulla tänä viikonloppuna sinne, mutta en halua sairastuttaa sinua. Tai sitä Matildaa", äiti huokaili pettyneen oloisen.
"Ai, oli vai? Et ole mitään ilmoittanut", mutisin turhautuneena. Oli äiti kyllä Vaahterapolkuunkin saattanut ilmestyä tunnin varoitusajalla tai ilmoittanut vasta junasta ulos astuessaan, että on tulossa.
"Ajattelin, että se olisi ollut teille yllätys!" äiti naureskeli. Jälleen kerran pyöräytin silmiäni. Yllätys tosiaan...
"Mutta jos minä tulen ensi viikonloppuna? Tai jo torstai-iltana?" äiti ehdotti. Huokaisin syvään. Vaikka olisin kieltänyt äitiä tulemasta, ei se olisi auttanut.
"Selvä", myönnyin. Ainakin meillä olisi viikko aikaa valmistautua Ritva Aron saapumiseen. Tietysti halusin, että äiti ja Matilda tapaisivat, mutta äidin tietäen... Kohtaamisesta voisi tulla mielenkiintoinen.
Äiti lopetti puhelunsa yskänpuuskan kera ja silitin hetken Sallin kaulaa.
"Semmosta sitten tällä kertaa", naurahdin tammalle. "Varo vain, äiti haluaa nähdä sinutkin."

Kevyt pakkaslumi oli peittänyt Kaajapurojen kentän, kun minä Sallin selkään nousin. Sillä hetkellä kentän kunto oli ihan siedettävä, mutta kauhulla odotin kunnon kevään saapumista, jolloin kentän pohja todennäköisesti muuttuisi kunnon velliksi.  Yritin kuitenkin lohduttautua sillä, että kevään jälkeen tulisi vihdoin kesä.
Lumien sulattua pääsisi myös vihdoin "oikeille" maastoesteille.
Sallin vahvuus on kyllä ollut aina enemmän nuo rataesteet, vaikkakin viime aikojen kisamenestyksellä sitä ei uskoisi... Olin kyllä pohtinut, pitäisikö meidän kokeilla onnea myös ihan rataesteluokissa Kalla CUP:ssa nyt, kun lajit oli jaettu eri viikonlopuille. Toisaalta, ei oikein huvittanut ajatus huonoista sijoituksista kahdessa eri lajissa. Mutta eihän sitä koskaan tiennyt, miten tulisi käymään...

Jälleen kerran, kuten monena muunakin kertana, harjoiteltiin Sallin kanssa ihan perusjuttuja. Peruutus-pysähdys-laukannosto-juttuja. Salli kyllä malttoi keskittyä, vaikka alussa vähän tahmealta vaikuttikin. Lähestyvä kevät vaikutti myös ruunikkoon, jonka vuoksi sitä hetkittäin kiinnosti työntekoa enemmän Vernerin musta ori, joka oli omassa tarhassaan.
Olinhan minä miettinyt Sallin astuttamista, mutta ne varsasuunnitelmat olisivat vasta joskus vuoden tai parin päästä ajankohtaisia. Sitä ennen en edes katselisi mahdollisesti sopivia oreja Sallille.

Kun olin ollut tyytyväinen minun ja Sallin sen hetken treeneihin, laskeuduin selästä ja talutin tamman talliin.
Nostin tamman varusteet käsivarsilleni ja lähdin kiikuttamaan niitä satulahuoneeseen, jossa törmäsin Heidiin.
"Hei", tervehdin naista, joka näytti hieman säikähtävän minun saapumista.
"Hei", brunette henkäisi ja taikoi sitten kasvoilleen hymyn, jokseenkin pakotetusti. Ei minunkaan fiilis ollut mitenkään rento, vaikka olimmekin Heidin kanssa saaneet puhuttua asiat jotenkuten selväksi. Nainen kuitenkin kantoi minun... Meidän lasta, joten meidän tulisi myös pysyä edes jossain väleissä.
"Matilda varmaan palautti sen sinun puvun takin?" Heidi kysyi sipaistessaan hiussuortuvan korvansa taa ja vaikutti hieman siltä, että olisi vältellyt minun katsettani.
"Joo", vastasin ripustaessani Sallin suitsia omille paikoilleen.

Heidi näytti hieman vaivaantuneelta ja taisin tietää syyn. Matilda oli myös kertonut, että oli nähnyt cocktailpartyjen jälkeisenä päivänä Runiacissa, kuinka Heidi oli noussut ylös Lauri Merikannon autosta. Laurin vaatteet yllään. Ilmeisesti kaksikko oli viettänyt yön yhdessä...
Kieltämättä se tieto oli yllättänyt minut, mutta olin antanut sen mennä ohi pelkällä olan kohautuksella, vaikka henkilökohtainen mielipiteeni Merikannosta saattoi olla hieman kyseenalainen. Heidin tekemiset ja seura ei minulle kuulunut millään tavalla niin kauan, kun sillä ei ollut vaikutusta meidän yhteiseen lapseen. En kuitenkaan kiellä, etteikö minun tehnyt mieli asiasta kysyä, mutta pidin kuitenkin suuni kiinni.
"Ai niin, hyvää naistenpäivää", toivotin Heidille hymyn kera, kun tein lähtöä huoneesta takaisin Sallin luo.
"Kiitos", Heidi naurahti ja jatkoi sitten kaappinsa penkomista.

Tallilta lähtiessä käväisin vielä kotona vaihtamassa tallivaatteet pois ja ruokkimassa kissakolmikon ennen kuin lähdin Matildan luo.
Olin aikaisemmalla kauppareissulla ostanut naisystävälleni kukkia silläkin uhalla, ettei Matilda rehulähetystä hirveästi arvostaisi. Ruusut olivat jo loppuneet, mutta kimppu tulppaaneja oli kuitenkin löytynyt.
Matilda näytti hieman yllättyneeltä, kun ojensin tälle tulppaanikimpun heti, kun oli oven auki saanut.
"Kiitos", Tammilehto totesi suupieli nykien asetellessaan kukkia johonkin maljakon tapaiseen. Sen jälkeen nainen tuli luokseni, kietoi kätensä niskani taa ja painoi hellän suudelman huulilleni.

Ritva Aro oli saapunut Kallaan varhain tänä aamuna ja päivä oli mennyt lähinnä kotona kuulumisia vaihdellen. Äiti oli innostunut kuultuaan, että Innakin asui ihan lähellä ja vaati, että meidän pitäisi käydä Paakkasen luona vähintään kahvilla. Tiedä sitten, kuinka nopeasti Inna häipyisi esimerkiksi naapurikuntaan tai -maahan kuultuaan, että äiti halusi kahvitella tämän kanssa.

Tietysti äitiä oli kiinnostanut eniten Matilda ja vaivoin olin saanut pidettyä äidin asuntoni sisällä, kun olin mennyt möläyttämään Matildan työpaikan ja tiedon siitä, että naisystäväni oli ollut sillä hetkellä töissä.
"Oltaisiinhan me voitu mennä yllättämään sen sinun Matildasi!" äiti oli intoillut. Olin kuitenkin selittänyt jotain mahdollisista työkiireistä ja siitä, että paremmin ehtisivät Matildan kanssa tutustumaan, kun nainen ei olisi siellä tiskin takana.
Oikeasti olin lähinnä ajatellut Matildan hermoja, sillä R-kioskilla harvemmin hirveästi kiireitä oli ja nainen tuskin olisi arvostanut, jos olisimme ilmoittamatta ilmestyneet sinne.

Niinpä me olimme istuneet minun luona ja illalla sitten lähdetty Kaajapuroille. Äiti oli halunnut nähdä Matildan lisäksi niin Sallin kuin tallin, missä minun hevonen majaili.
"Kauheen myöhään se teidän maneesivuoro", äiti päivitteli, kun olin pysäköinyt autoni Kaajapurojen pihamaalle.
"Mm, niin on, mutta ei se näin perjantai-iltaisin haittaa. Varsinkaan kun täällä tuota maneesia ei edes ole", lausahdin sammuttaessani auton. Vilkaisin vänkärin paikalla istuvaa äitiä, joka kuikuili uteliaana tuulilasin läpi näkymiä. Huonoin tuloksin, sillä vaikka päivät olivatkin pidentyneet jo, ei enää seitsemän jälkeen illalla tahtonut eteensä nähdä.
"Ei oo kovin iso talli. Pienempi kuin Vaahterapolku", äiti tuumasi kömpiessään ulos autosta. "Mutta ihan viihtyisän näköinen."

Äidin jäädessä pyörimään talliin, kävin hakemassa Sallin sisälle, silläkin uhalla että äiti törmäisi johonkin tallilaiseen. Äiti sai lyhyessäkin ajassa pakat aika sekaisin jutuillaan.
"Sieltähän se Salli tulee", äiti hihkaisi iloisesti, kun pääsin ruunikon kanssa talliin. "Oliko jo ikävä minua?"
"Harjaa sinä se, niin minä voin käydä kiinnittämässä sillä välin kuljetuskopin autoon ja viedä varusteet sinne", totesin kun äiti oli unohtunut silittelemään tammaani siinä käytävällä. Vaikka äiti ei koskaan ollut pahemmin hevosihmisiä ollut, kyllä se niiden kanssa toimeen tuli.
"Juuri sanoin Sallille, että on kiva, kun sinä oot löytänyt elämääsi toisenkin naisen sen lisäksi", äiti ilmoitti, kun palasin talliin. "Ajattelin sinun ihan erakoituvan kotiisi niiden kissojen kanssa."
Pyörittelin päätäni huvittuneena. Erakoituminen ja pelkästään Salliin sekä töihin keskittyminen oli kyllä ollut suunnitelmissa, kun Kallaan muutin...

Auburniin päästyämme äiti huokaisi syvään silkasta hämmästyksestä.
"Mikset sinä Sallia tänne tuonut? Tämähän on upea paikka!" äiti päivitteli. Auburn oli upea, ei sitä kukaan kieltäisi. Mutta sillä hetkellä, kun Mila oli ilmoittanut Vaahterapolun sulkevan ovensa ja kaikkien pitäisi häipyä sieltä, ei siinä hirveästi ehtinyt miettimään, mihin hevosensa veisi. Vaikka olinkin ehtinyt valmistautumaan muuttoon huomattavasti kauemmin kuin jotkut muut.
Enkä nyt tarkoita, että Kaajapurojen tallissa jotain vikaa olisi. Ei todellakaan ollut. Se oli juuri sopiva minulle ja Sallille, koska ei me tarvittu mahtavia treenimahdollisuuksia maneeseineen ja hyvinhoidetuine kenttineen, sillä ei me mitään himokisaajia oltu. Minulle riitti se, että Sallilla oli katto päänsä päällä.

Olin tammatallin suojissa saanut laitettua Sallille varusteet niskaan ja jättänyt sen äidin hellään huomaan siksi aikaa, kun olin käynyt kasaamassa maneesiin pari estettä treenejä varten.
"Odota sinä tuolla", komensin äitiä nyökäten kohti katsomoa sen jälkeen, kun me kaikki kolme olimme päässeet maneesiin saakka.  Äiti oli, ihme kyllä, totellut mukisematta.

Nousin reippaasti Sallin selkään ja alkuverryttelyjen jälkeen päästiin itse asiaan.
Kuten aina, minun hermoilu äidin läsnäolosta ja siitä, että äiti ja Matilda tapaisivat, heijastui myös Salliin. Se kyllä keksi jos jonkinmoista temppuilua ja oli suoranainen ihme, etten minä lentänyt alas satulasta. Eikä yksikään puomi tipahtanut alas saakka, vaikka jokaisen esteen kohdalla kaviot niitä hipaisivat.
Näillä treeneillä meidän ei kannattaisi jatkossakaan odottaa kummoisempia sijoitukisa cup-luokissa.

"Sillähän oli energiaa", äiti päivitteli, kun olin laskeutunut Sallin selästä ja ojentanut ohjat naiselle olkiani kohauttaen.
"Niin", mutisin ja ryhdyin sitten keräilemään esteitä pois vilkuillen niin Sallia ja äitiä kuin maneesin ovea siltä varalta, että joku muukin olisi tullut maneesivuorolle. Mutta ketään ei näkynyt. Olisi voinut luulla, että edes joku kaajapurolainen olisi maneesivuorolle tullut...

Nostin lastaussillan ylös ja lukitsin sen. Äiti seisoi vieressä ja pälätti niitä näitä, niin kuin aina. Pyörittelin silmiäni tämän jutuille ja vilkaisin sitten olkani yli. Näin tutun hahmon kävelevän autolleen. Violeteista hiuksista ei voinut erehtyä.
"Odota siinä", komensin jälleen kerrän äitiä  ja harpoin sitten nopeasti Matildan luo ennen kuin tämä ehtisi karkaamaan mihinkään.
"Hei", tervehdin Matildaa, joka oli juuri nousemaisillaan autoonsa.
"Ai, moi", Matilda hymyili hieman. "En huomannut sua ollenkaan."
Naisen katse käväisi jossain selkäni takana ja pieni hymy katosi tämän kasvoilta: "Tai siis teitä."
Kurkkasin olkani yli ja huomasin äidin seuranneen minua. Käänsin katseeni takaisin Matildaan ja irvistin pahoittelevasti.
"No, mutta hei!" äiti tervehti Matildaa ja katsoi meitä vuoron perään.
"Minähän pyysin odottamaan autolla", muistutin äitiä hieroen takaraivoani turhautuneena. Äiti vain heilautti kättään ja katseli sitten Matildaa pää kallellaan.
"Tämä taitaa olla se Matilda?" äiti keksi.
"Joo", me molemmat puuskahdettiin ja vähän väkinäisen esittäytymisen jälkeen äiti tuuppasi minua kylkeen.
"Nätti miniäehdokas", äiti virnisti. Nytkö se jo alkoi?
"Tuletko sinäkin Jessen luo? Voin tehdä jotain iltapalaa. Käytiin tänään Jessen kanssa kaupassa, joten on vaikka ja mitä tarjottavaa. En tiedä millä pyhällä hengellä tuo poika on elänyt, kun jääkaappi oli melkein tyhjä kun minä tulin. Mutta eipä ole enää", äiti puhua pulpattti ja tiesin, ettei tämä hyväksyisi Matildalta kieltävää vastausta.
Nainen vieressäni vilkaisi minua hieman vaivaantuneen näköisenä.
"Mun pitäisi kyllä käydä kotona vaihtamassa vaatteet", Matilda mutisi.
"No, mutta tuut sen jälkeen! Pitäähän meidän viedä tuo Salli sinne Kaajapadoille. Kello on kyllä jo paljon, mutta eikös sinullakin ollut vapaa viikonloppu? Jesse puhui jotain sellaista. Istutaan iltaa ja tutustutaan! Yöksikin voit jäädä. Tuskin olisi ensimmäinen kerta, heh, kyllä minä nämä jutut tiedän."

"Anteeksi", mutisin hiljaa Matildalle, joka oli hieman vastahakoisesti vastannut myöntävästi iltapalakutsuun ja äiti oli lähtenyt sitten autolle tyytyväisesti hymyillen.
"Semmosta", Matilda hymähti. "Noh, me kai sitten nähdään vähän myöhemmin."
"Jesse! Ala tulla! Minun pitää ehtiä tehdä se ruoka vielä!" äiti kailotti auton luota niin, että varmaan koko tienoo raikui. Pyöräytin jälleen kerran silmiäni, hymyilin Matildalle pahoittelevasti ja hipaisin tämän kättä.
"Nähdään", huokaisin.

"Tämmönen paikka", Anton mutisi kun oli päässyt ulos autostaan ja katseli ympärilleen.
Kevätauringon sulattamat lumet olivat saaneet pihamaan melkoiseksi velliksi ja Anton tajusikin seisovansa kuralätäkössä, jota ei ollut autosta noustessaan huomannut. Tulipahan huomattua, ettei jalassa olleet kengät pitäneet vettä.
Antonin teki mieli kirota ääneen, mutta piti kuitenkin noitumiset omassa päässään.
"Niin, tämmönen", Jesse sanoi ja seurasi huvittuneena blondin miehen jalkojen nostelua. Olisihan hänen pitänyt tajuta sanoa jo eilen, ettei välttämättä kannattaisi niitä parhaimpia tallivaatteita päälleen laittaa. Tosin, ei Anton vaikuttanut vaatteilla koreilevalta tyypiltä.

"Eiköhän mennä hakemaan se Salli", Jesse mutisi ja lähti sitten harppomaan kohti tarhaa, jossa tamma oleskeli päivät. Sadeloimeen kääritty hevonen olikin jo portilla odottamassa miehiä, joten sen sai kerrankin helposti kiinni.
"Siinä", Jesse totesi ojentaessaan riimunnarun pään Antonille, joka tutkaili ruunikkoa katseellan.

Anton nappasi riimunnarun käteensä ja rapsutti hetken tamman kaulaa miettien, millainen kaveri se mahtaisi olla. Jesse lähti kävelemään kohti tallia ja viittoili parivaljakkoa seuraamaan itseään.
Sallilla meinasi tulla kiire omistajansa perään, joten Anton joutui havahtumaan ajatuksistaan takaisin siihen hetkeen, sillä ei halunnut heti ensikättelyssä päästää tammaa karkuun. Se ei olisi kovin hyvää kuvaa antanut hänen hevostenhoitajan taidoistaan.

Uteliaana Anton kuikuili ympärilleen, kun he pääsivät talliin saakka. Se ei ollut iso eikä todellakaan niin viimeisen päälle kuin Auburnin tallit. Kattokruunuja ei todellakaan näkynyt... Kuntosaliakaan tuskin kannatti täältä etsiä, vaikka kai se kuntoilusta meni, kun mutavellin seassa rämpi?
Purtsila ei todellakaan ollut mikään kermaperseiden talli, joille kaiken piti olla tiptop ja viimeisen päälle. Anton huomasi miettivänsä, että tällaiseen talliin hänkin hevosensa mielellään majottaisi. Siis jos hänellä nyt ikinä tulisi omaan hevoseen varaa olemaan.

Jesse käski kiinnittämään Sallin käytävälle ja Anton teki työtä käskettyä. Miksiköhän Jessen hevonen oli täällä? Luulisi asianajajan palkalla olleen varaa Auburniinkin? Toisaalta eipä kartanolla tainnut vapaita karsinoita edes olla.
"Täällähän näyttää olevan ihan viihtyisää", Anton tuumasi.
"Täällä on. Itse ainakin viihdyn. Mukavan pieni ja rauhallinen", Jesse totesi hymyillen. Ei hän ainakaan kaivannut mitään hälinää ympärilleen. Neljä vuotta ratsastuskoulun tiluksilla sai kaipaamaan omaa rauhaa.

Anton vain nyökytteli ja seurasi sitten Sallin omistajaa varustehuoneeseen.
"Tässä on Sallin varusteet, harjat ja muut löytyy tuolta kaapista", Jesse selitti ja Anton katseli miehen osoittamiin suuntiin.
"No, mutta, eiköhän mennä laittamaan se neiti valmiiksi", Aro ilmoitti ja nosti sitten Antonin käsivarsille Sallin satulan.

Siinä Sallia harjatessa miehet kävivät läpi Antonin hevoshistorian, vähän Jessenkin, sekä tietenkin nuorempi mies sai tietoiskun niin Sallista kuin Kaajapurojen tallista.
"Etteköhän te toimeen tule", Jesse arveli kiinnittäessään suitsien poskiremmiä. Hän oli olettanut blondin harrastaneen hevosia kauemminkin, ilman taukoja, muttei mies siltikään epäillyt, etteikö uskaltaisi hevostaan Antonille jättää.
"Toivotaan", Anton naurahti ja painoi kypärän päähänsä. Jos Salli olisi ihan hirveä ratsastettava, voisi hän aina kieltäytyä viikon kestävästä hoitajapestistään.

Aluksi Salli meinasi töttöröidä omiaan, mutta Jessen neuvojen avulla se yhteinen sävel ratsukon välillä löytyi.  Aluksi blondista tuntui, kuin olisi jälleen ollut kymmenen vuoden tauolla ja kavunnut ensimmäistä kertaa satulaan, sillä hänellä kesti hetki tottua Sallin liikkeisiin, jotka tuntuivat ihan erilaisilta Vilaan verrattuna.
Siinä taivutuksia ja väistöjä tehdessä Anton tuli siihen tulokseen, että kyllä hän nyt yhden viikon Sallin kanssa pärjäisi. Toivottavasti... Ainakin hän päätti, että yhtenä kappaleena pysyisivät: niin hevonen kuin ratsastajakin.
"Hyvältä näyttää", Jessekin totesi, kun ratsukko ravaili hiljakseen pitkin kenttää hänen nojaillessa kentän aitaan toivoen, ettei se pettäisi hänen altaan. Miehen mielestä tamma oli tänään hyvällä tuulella eikä alun pelleilyn jälkeen enää touhunnut omiaan. Ja vaikka olisikin, niin mies luotti siihen ettei Antonilla sormi suuhun menisi ruunikon takia.
Laukassa Salli meinasi hieman innostua, mutta Anton sai nopeasti tamman rauhoitettua ja huokaisi helpotuksesta.

"No, miten on?"Jesse uteli, kun Anton ratsastuksen jälkeen laskeutui Sallin selästä tyytyväisyyttä puhkuen.
"Hmm. Enköhän mä Sallin kanssa yhden viikon pärjää", Anton totesi ja nosti ohjat tamman pään yli. "Pääsette sinne kutulomalle."
Jesse nauroi miehen termille hänen ja Matildan lomasta.
"Hienoa", vihreäsilmäinen mies virnisti ja taputti hevostaan kaulalle.
Hän oli kyllä ollut lähes sataprosenttisesti varma, ettei Anton kieltäytyisi. Ja niin oli kyllä ollut Antonkin.

12.04.2019

Salli kulki verkkaisesti eteenpäin jo tutuksi käynneellä maastopolulla kohti Auburnia. Pitkälle edenneen kevään myötä ulkonakin näki vielä eteensä, joten kuljetuskopin kiinnittämisen ja irrottamisen sijaan olin päättänyt lähteä Kaajapurojen maneesivuorolle ratsain. Siinähän sitä samalla tulisi alkuverryttelyt tehtyä.
Otsalampun ja heijastinliivin kuitenkin olin ottanut mukaan, sillä Auburnista lähtiessä olisi jo hämärää.

Loputtoman pitkältä tuntuneen syksyn ja talven jälkeen mielikin oli huomattavasti parempi nyt, kun auringonvaloa riitti ja kesä teki tuloaan. Vaikka vielä syksyllä tulevaisuus oli tuntunutkin yhtä pimeältä kuin lähestyvä talvi. Vieläkin ihmettelin, miten olin pysynyt jokseenkin täysijärkisenä kaiken sen keskellä...
Huokaisin syvään. Nyt ei ollut aika miettiä menneitä. Halusin keskittyä ihan vain siihen hetkeen sekä tulevaan. Salliin, Portugalin matkaan ja lapseen...

Auburnin pihamaa näkyi jo edessäpäin. Kuuleman mukaan saisimme käyttää myös kenttää maneesivuorojen puitteissa, mutta ainakin vielä "tyytyisimme" Sallin kanssa maneesin tarjoamaan suojaan.
"Kylläpä teillä kesti", tuttu nainen puuskahti maneesin ovella, kun olimme päässeet Sallin kanssa hänen luokseen.
"Oliko jo noin ikävä?" virnistin Matildalle, joka vastasi vain silmien pyörittelyllä pienen hymyn kera.
Tiesin Matildan olevan tallilla, joten olen kainosti pyytänyt, josko hän voisi auttaa esteiden kasaamisessa ja puomien nostelussa takaisin paikoilleen. Ei tarvitsisi itse Sallin satulasta koko ajan tulla pois ja nousta takaisin.

Tiedä sitten, oliko matka Auburniin vienyt Sallista mehuja, sillä tamma vaikutti hieman tahmealta treenien aikana. Tai sitten se oli jo kyllästynyt pelkkien rataesteiden hyppäämiseen ja kaipasi ratsastajansa tavoin oikeille maastoesteille. Toki maastoestekyhäelmiä oli tullut hypättyä myös maneesissa, mutta eihän ne sama asia olleet.

Lauri oli viimeksi sanonut meidän menoa tasaiseksi. Taisi tarkoittaa tasaisen paskaa.
Tuhahdin. Mutta sitähän se oli.  Eikä sillä kisoissa pärjätty. Mielessä oli kyllä käynyt toisen kisahevosen ostaminen, mutta ei minulla ollut mahdolliselle uudelle hevoselle aikaa eikä paikkaa. Eikä se hevosen vaihto mitään auttaisi jos ratsastaja oli mitä oli. Toinen vaihtoehto oli myös jättää kisaaminen niille, jotka sen osasivat ja halusivat kilpailla ihan tosissaan.
Sallista en ainakaan halunnut luopua ja tiesin, ettei tammaa varmasti haittaisi niin sanotusti puskaratsun ura.

"Sauna olis kiva", Matilda ilmoitti, kun lopettelimme Sallin kanssa sen illan treenejä.
"Niin olisi", hymyilin ja taputin hevoseni kaulaa. "Se, kumpi ehtii ensin niin laittaa saunan lämpiämään."
"Eli varmaan minä", nainen totesi.
"Todennäköisesti", hymähdin. Minun ja Sallin pitäisi ratsastaa vielä takaisin Kaajapuroille, joten matkaan ja hevosen hoitamiseen menisi oma aikansa.
Ratsastin Matildan viereen ja kumarruin antamaan tälle pikaisen suukon välittämättä maneesissa pyörivästä poniratsukosta, joka oli myös tullut Purtsilasta. Ratsastajan ja ponin nimeä en kyllä kuollaksenikaan muistanut.
"Ruoki kissatkin", virnistin kohottautuessani takaisin paremmin satulaan.
"En", Matilda tuhahti huvittuneena saaden vastaukseksi minulta silmien pyörittelyä.

Ilta oli viilentynyt huomattavasti, kun me sitten lähdettiin Sallin kanssa kotia kohti. Onneksi vähän päälle viikon päästä olisi lähtö Portugalin lämpöön. Siellä toivon mukaan olisi lämpimämpää kuin Suomessa...

Pääsiäinen tuli ja meni, enkä voi kieltää ettenkö olis ottanut ilon irti pitkistä vapaista kaljatölkkien kera. Ja ehkä vähän Aliisankin...
Siksipä eilen ei ollut oikein hehkeä olo, kun olin Kaajapuroille tullut ja sen takia vain irtojuoksuttanut Sallin. Jesse kun oli varoitellut, että saattais tammalla olla virtaa, mikäli sen antais laiskotella pari päivää, joten oli ollut vähän pakko raahautua viimeisenä lomapäivänä tallille.
Hyvähän sen Jessen oli puhua, laiskotteli itse naisensa kanssa varmaan tälläkin hetkellä jossain hiekkarannalla. Tai mistäs minä tiesin, mitä ne siellä teki sillä hetkellä teki. Eeenkä välttämättä halunnutkaan tietää...

Mutta tänään sitten töiden jälkeen lompsin Kaajapuroille ihan ratsastusaikeissa.
Oli vähän tollo olo siinä tallikäytävällä Sallin vieressä seistessä, koska tuntui siltä kuin olisin ollut tallissa jotenkin luvatta. Vaikka mulla olikin täysi syy ja lupa olla siellä.
Lähtisköhän Aliisa seuraavalla kerralla mukaan? Sehän oli täällä hengaillut monet kerrat aikaisemminkin Grannia liikuttamassa. Ja napsimassa kuvia paidattomasta Verneristä...

Siinä Sallia puunatessa Heidikin tupsahti talliin jonkun miehen seurassa ja tervehdin naista, jonka vatsa kyllä pömpötti siihen malliin, että taisin arvata tämän ns. paljon puhutun salaisuuden. Ja syyn sille, miksei nainen ollut juonut Jusun synttäreillä mitään muuta kuin vettä. Hah, olipa sekin ilta ollut melkoinen... Mitäköhän Adelina miettis jos ja kun saa kuulla minun ja Aliisan seurustelevan? Tosin, me sovittiin blondin kanssa, että se nyt oli vain semmonen yhden illan juttu. Ei mitään sen enempää.

Heidi moikkasi takaisin ja katsoi minua sekä Sallia vähän omituinen ilme kasvoillaan ennen kuin kääntyi Jeramyksi kutsun miehen puoleen selittäen jotain Cariadista. Miksiköhän sillä oli semmonen ilme? Luulikohan se, ettei tallissa olis ollut muita ja olisivat olleet Jeramyn kanssa kaksin? Olikohan tämä Jeramy lapsen isä? Olin kyllä saattanut kuulla kuiskutteluja, että myös Merikantoa epäiltiin lapsen isäksi.
Noh, eipä mulle kuulunut, kenen lapsi se oli. Kunhan ei ollut mun. Ja se nyt olis ollut täysin mahdotonta.

Kun olin saanut Sallille ratsastustamineet niskaan, talutin tamman kentälle, joka oli nyt kyllä paljon paremmassa kunnossa kuin silloin, kun kävin tammaa ensimmäistä kertaa katsomassa Jessen kanssa. Aurinko oli kuivattanut enimmät mutavellikohdat kentältä pois ja sen mollottavan taivaankappaleen vuoksi olin jättänyt takkini kotiin. Oli nimittäin melkoisen lämmin huhtikuinen päivä. Ruohokin jo vihersi paikoin ja ensimmäisiä mitälie kukkasiakin puski pintaan.

Kiristin satulavyötä ja ponnistin ruunikon selkään. Vähän kyllä jännitti istua siellä Sallin selässä, vaikka se oli ensimmäisellä ratsastuskerralla käyttäytynytkin ihan hyvin. Mutta mistäs mä tiesin, millä tuulella se tänään kävisi? Eilisen juoksutustuokion aikana se ainakin oli ollut vähän pelleilytuulella....

Hienosti neiti käyttäytyi. Vähän se alkuun vaikutti tahmealta, mutta kunhan se alkujäykkyys oli saatu pois kitkettyä, meillä meni oikein kivasti. Olinhan mä tykästynyt tammaan jo ensimmäisellä ratsastuskerralla, mutta tämän toisen ratsastuskerran jälkeen tykkäsin vähän enemmän. Mutta en minä silti Vilaa Salliin vaihtaisi! Tammat olivat jokseenkin samanlaisia, mutta silti niin erilaisia.
Jesse oli sanonut, että voisin kyllä hypätäkin Sallilla, mikäli haluaisin... En ainakaan heti uskaltaisi kokeilla, vaikka ajatus houkuttelikin. Ehkä loppuviikosta?  Se kyllä vaatisi oikeasti Aliisan läsnäolon, että Hurulainen saisi soitettua ambulanssin paikalle, mikäli lentäisin selästä leppäkeihään tavoin.

Ratsastuksen jälkeen sulloin Sallin karsinaansa ja naputtelin Herra Asianajajalle viestin, jossa kerroin miten oli mennyt. Sieltä tuli pelkkä peukku-emoji vastaukseksi ja vähän myöhemmin kuva lasisesta kaljapullosta, jonka pinnalla helmeili vesipisaroita. Haistakoon...

Kevät oli jo todella pitkällä ja lisääntyneen auringonvalon myötä oma mielialakin tuntui vain nousevan entisestään. Kaikki tuntui kerrankin menevän niin hyvin kuin osasin edes olettaa... Matildan kanssa arki rullasi tuttuun tapaan eteenpäin eikä meillä tietääkseni ollut mitään ongelmia, vaikkei nainen hirveästi ollut riemastunut siitä, että olin Heidin luona vappupäivänä käynyt. Myös Heidin kanssa välit tuntuivat parantuvan sitä mukaa, kun synnytys lähestyi ja tietysti olin innoissani tulevasta lapsesta.
Kaikki oli hyvin. Loistavasti.

Mutta olisihan se pitänyt arvata. Minun tuurin tietäen, jotain paskaa oli tultava niskaan ennemmin tai myöhemmin.
Ja nyt sitä sitten tuli, koska tarhassa minua odotti ontuva Salli.
"Helvetti", sihahdin hampaiden välistä, kun kävelin ruunikon tamman luo. Ei se nyt kovin kipeältä vaikuttanut, mutta hieman se varoi astumasta oikealle etujalalleen.
En voinut olla pyörittelemättä päässäni mielikuvia siitä, kuinka joutuisin lopettamaan Sallin. Tai vähintään tamman jalka vaatisi pitkän toipumisajan, jonka myötä jäisi yksi tai useampi kisa välistä.

Kisojen väliin jääminen ei olisi oikeastaan edes haitannut, koska en vielä tähänkään päivään mennessä kilpailuja niin tosissaan ottanut. Olin muutenkin miettinyt, että unohtaisin kaikki kisailut...
"Tarvitsette vain rutiinia treeneihin."
"Säännöllinen valmentautuminen auttaa."
"Kunnianhimoa mukaan, niin kyllä se siitä."
Mutta mistä ihmeestä minä ajan siihen valmentautumiseen repisin? En mistään... Ellen ottaisi lopputiliä ja keskittyisi vain treenaamiseen, mutta milläs sitä sitten itsensä, Sallin, kissat ja tulevan lapsen elättäisi?

Huokaisin syvään ennen kuin lähdin taluttamaan ontuvaa Sallia kohti tallia.
Ehkä tamma ansaitsisi paremman omistajan? Pitäisikö minun vain myydä se pois ja keskittyä elämään ilman hevosta? Jos jo nyt aika oli tiukilla, en halunnut edes ajatella miten vähissä se tulisi olemaan sitten, kun vauva syntyisi.

Katsahdin Sallin tummiin silmiin ja hymyilin surumielisesti. En minä oikeasti halunnut Sallista luopua. En todellakaan... Se oli kuitenkin "ainoa nainen", joka vierelläni oli pysynyt kaiken sen viime vuotisen sekasorron jälkeen. Toisaalta, ei Sallilla ole ollut oikein muuta vaihtoehtoa. Sen oli ollut vähän niin kuin pakko pysyä menossa mukana.
Jos tamma olisi saanut päättää, niin varmaan sekin olisi jo ajat sitten laukannut karkuun.

Sain Sallin tallikäytävälle kiinnitettyä ja kumarruin tutkimaan sen jalkaa. Se ei tuntunut lämpimältä tai turvonneelta eikä siinä ollut näkyviä vammoja.
Se ei myöskään säpsähtänyt kosketustani, joten oletin ettei se nyt ehkä kuitenkaan kovin kipeä ollut.
Mutta mistäs näistä ikinä tiesi? Hevosten jalkavammat olivat viheliäisiä ja pienikin ruhje saattoi loppupeleissä enteillä pysyvää liikutuskieltoa ja sitä myötä elämän päättymistä.

Turhautti. Ärsytti ja v*tutti. Ehkä minua ei yksinkertaisesti oltu luotu onnistumaan missään?
Nostin Sallin jalan ylös tutkiakseni sen kaviot. Helpottunut naurahdus karkasi huuliltani, kun huomasin kiven kiilautuneen kengän ja kavion väliin. Johtuikohan ontuminen siitä?

Kaviokoukun avulla sain jotenkin kammettua kiven pois ahdingostaan.
"Olisko se ollut siinä?" puuskahdin vääntäytyessäni ylös ja taputin Sallia kaulalle. Ainakin tamma laski jalkansa ihan normaalisti alas...
Irrotin hevosen ja lähdin taluttamaan sitä tallikäytävää pitkin seuraten tarkasti, vieläkö Salli ontuisi. Pari ensimmäistä askelta meni hieman varoen, mutta loppupeleissä askellus oli puhdasta.
Henkäisin syvään silkasta helpotuksesta.
"Ehdin jo säikähtää", kerroin hevoselle ja rapsutin sen ruskeaa otsaa itsekseni hymyillen.

Säikähdyksellä selvittiin ja pääsisimme osallistumaan tuleviin osakilpailuihin.
Pieni pessimisti sisälläni kuitenkin huuteli, että liian hyvin meni Aron elämässä tällä hetkellä. Jotain tulisi tapahtumaan eikä se kuitenkaan olisi mitään positiivista.

#springcircus

"Onneksi toi sun vauvaas odottava nainen ei ole tänään tuomarina", Juuso tuhahteli hiljaa, kun olimme sattuneet törmäämään miehen kanssa ennen viimeistä esteluokkaa,
johon molemmat osallistuimme.
"Olisi kuitenkin antanut jollain verukkeella anteeksi kaikki teidän virhepisteet ja surkean ajan", mies jatkoi naljailuaan ja pyöräyttelin vain huvittuneena silmiäni.
Huomaamattani olin kyllä vilkaissut ympärilleni sen varalta, että kuuliko kukaan Juuson vauvapuheet, mutta ne, jotka lähettyvillä lorvivat, olivat niin kisatohinoiden lumoissa etteivät ilmeisesti olleet kuulleet Shermanin löpinöitä. Heidin raskaus oli jo melkein yleistä tietoa, mutta minun osuus koko asiassa oli käsitykseni mukaan vielä pimennossa. Joltain osin... Mutta kyllä se vielä muillekin selviäisi.

"Mitkä virhepisteet ja surkean ajan?" kysäisin niin kuin olisi ollut itsestäänselvää, että me Sallin kanssa voitettaisiin koko luokka. Tuskinpa vain...
"Ne justiinsa", Juuso virnisti. Sain vaivoin pidettyä suuni kiinni etten olisi mutissut jotain epämääräistä siitä, kuinka Heidi olisi antanut virhepisteet anteeksi jollekin ihan muulle kuin minulle. Nimittäin Laurille... Jos ei miehen takia niin sitten sen vuoksi, että Lauri osallistui samaiseen luokkaan kahdella Heidin hevosella.

Juuso jatkoi matkaansa oman ratsunsa luo ja minä jäin laittamaan Sallille varusteita päälle. Hermostutti kieltämättä vähän ja kyseenalaistin ideaani osallistua kenttäluokan lisäksi esteille. Mutta en kyllä enää jänistäisi.
Salli vaikutti erittäin terhakalta, sillä ympärillä pyörivien ihmisten sekä hevosten jännitys tuntui tarttuneen myös siihen. Onneksi olimme eilen käyneet maastolenkillä Jusun ja Grannin seurassa purkamassa ylimääräiset energiat, joten ehkä tamma malttaisi kuitenkin keskittyä kisasuoritukseen kaikesta huolimatta. Samaa kun voisi sanoa myös ratsastajasta...

Olin juuri nousemassa Sallin selkään suunnatakseni verryttelyalueelle, kun tunsin kevyen kosketuksen selässäni. Käännähdin ympäri ja kohtasin tuttujen tummien silmien katseen.
"Onnea matkaan", Matilda mutisi hymyillen. Vastasin hymyyn leveästi ja olin kieltämättä ilahtunut siitä, että nainen oli ehtinyt tulla moikkaamaan minua. Hänen luokkansa oli jo kisattu ja harmitti, etten ollut ehtinyt niitä näkemään.
"Kiitos", virnistin kietoessani käteni tämän lanteiden ympärille ja suutelin naista nopeasti.
Irrottautuessani naisesta näin Juuson kävelevän Artilleroynsa kanssa vähän matkan päässä ja työnsi sormia kurkkuunsa tehdäkseen selväksi, että oli nähnyt kaiken.  Matildan huomaamatta näytin miehelle keskisormea vastaukseksi.

Kisojen päätteeksi riisuin Sallin varusteita kuljetuskopin vieressä. Anton siihen jostain ilmestyi ja tervehdin blondia iloisesti.
"Miten teillä meni?" utelin ensimmäisessä luokassa startanneelta Antonilta samalla kun hän rapsutteli Sallin otsaa. Tamma näytti erittäin tyytyväiseltä huomionosoituksista. Ilmeisesti nämä kaksi olivat löytäneet yhteisen sävelen niinä kertoina, kun Anton oli Sallin liikutuksesta sekä hoidosta huolehtinut.
"Siinähän se", mies mutisi olkiaan kohauttaen. Pieni hymykin siellä taisi kasvoilla käväistä, joten en oikein ottanut selkoa, oliko hänellä ja Vilalla kisat menneet aivan penkin alle vai ei.

Olin jo ehdottamassa, että Antonhan voisi halutessaan vaikka kokeilla Sallin kanssa kisaamista, kun Heidin käveli meidän ohitse.
Hymyilin naiselle lämpimästi enkä estänyt katsettani eksymästä naisen vatsalle. Siellä kasvoi meidän lapsi. Jos Anton ei olisi ollut siinä, olisin varmaan leikilläni komentanut naista kotiinsa nukkumaan ja lepäämään. Päivä kun oli ollut pitkä meille kaikille.
Ilmeisesti Antonin läsnäolo esti myös Heidiä jäämästä juttusille, joten nainen jatkoi kulkuaan olkansa yli vilkuillen.

"Lauri Merikanto", Anton lausui tutun nimen ja kurtistin kulmiani hämmentyneenä.
"Anteeksi?" puuskahdin kääntäen katseeni Heidin loittonevasta selästä takaisin vieressäni seisovaan mieheen.
"Niin, että Lauri ilmeisesti tuon Heidin lapsen isä. Tai siis sellaista olen kuullut huhuttavan", Anton selitti ja kyykistyi irroittamaan Sallin suojia tamman jaloista.
"Ai. Mistä semmoinen huhu on lähtenyt liikkeelle?" yskähdin vaivaantuneena. En ainakaan vielä halunnut korjata Antonin harhaluuloja lapsen isästä.
"En tiedä", mies mutisi noustessaan ylös. "Mutta kun laskee yksi plus yksi yhteen niin..."
Anton näytti vähän nolostuneelta ja taisi pohtia, oliko puhunut ohi suunsa. Katseeni kuitenkin kehoitti miestä jatkamaan.

"No siis, mieti. Lauri muka tuli silloin ensimmäisen kerran tänne valmentamaan Matildan ehdotuksesta. Mutta jos se ja Heidi olis joskus sitä ennen käyneet vähän peittoa heiluttamassa ja sen takia Lauri suostui tulemaan tänne. Tavatakseen Heidin uudestaan.", Anton madalsi ääntään spekulaationsa edetessä. Olin avaamassa suutani kertoakseni pikkujouluillasta, mutta pidin kielenkannat kurissa. Silloin Matilda ja Lauri olivat tavanneet pitkästä aikaa. Ja Heidi oli kertonut minulle, että raskaus keskeytettäisiin seuraavalla viikolla.

"Sitten Heidi olis ehkä kertonut sille, että on raskaana ja Merikanto on isä. Lauri kuitenkin kärräsi hevosensa juurikin Heidin tallille ja muutti itekki Orijoelle pian sen jälkeen. Ja ovat ilmeisesti viettäneet aikaa yhdessä paljonkin. Lanseerausjatkoiltakin ne  lähtivät yhtä matkaa", blondi jatkoi puhettaan.
"Tai siis näin oon kuullut. Olin aika humalassa silloin, joten vaikka olisinkin sen yhdessä lähtemisen nähnyt, niin en välttämättä muistais."

Anton tuuppasi Sallin suojat jonnekkin ja katseli vaivaantuneen oloisena ympärilleen.
"Jooh, sori, ei oo kyllä tapana tälleen juoruilla", mies lopulta irvisti huvittuneen oloisena. "Eikö se oo enemmän naisten juttuja?"
En oikein osannut sanoa siihen mitään. Huhupuheet olivat aina huhupuheita. Niitä ei kannattanut uskoa.
Minä kuitenkin tiesin totuuden..

Vai tiesinkö?

#springcircus

Odotukset: "Ajan puolesta varmaan menee ihan hyvin, mutta virhepisteitä todennäköisesti luvassa senkin edestä."

Sallilla oli pahana tapana vähän hätiköiden edetä esteradoilla. Sellaisella "kunhan nyt lujaa mennään, sama se niille puomeille"-mentaliteetilla eikä siinä yleensä auttanut minut pidättelyt...
Olin kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen, kun ensimmäisellä kierroksella tamma malttoi mielensä ja pääsimme radan läpi virhepisteittä. Vielä kun vedettäisiin samanlainen kierros ensi viikonloppuna kentän rataesteillä. Ainahan sitä sai toivoa...

Olisihan se kiva edes joskus pärjätä kisoissa, joten toivoin myös uusintakierroksen menevän ilman virhepisteitä.
Ja kyllähän se menikin, mutta sitten taas parin turhan pitkäksi venähtäneen käännöksen takia aikaa tuhlaantui, jonka takia jäätiin juuri ja juuri sijottuneiden listan ulkopuolelle.

Olin kuitenkin tyytyväinen. Nollaradat lämmitti mieltä ja valoi uskoa, ettei me (minä) aivan surkeita oltu, vaikka useimmat kisat menivätkin vähän niin ja näin.
Mutta ei pidä ylpistyä. Se, että edes kerran onnistuu, ei tarkoita että jatkossa menisi yhtä hyvin tai paremmin.

"Niin mitäs sinä sanoit niistä virhepisteistä ja surkeasta ajasta?" murjaisin Juusolle, johon satuin törmäämään vielä ennen Kaajapuroille lähtöä. Olihan minun aivan pakko päästä näpäyttämään Shermania takaisin.
"Ei teillä tuo aika kovin kummoinen ollut", mies tuhahti olkiaan kohauttaen. "Sitä paitsi, ei haittaa. Mä pieksän sut kentässä kuitenkin."
"Paljon mahdollista."
"Erittäin paljon mahdollista."

#springcircus

"Mä voin olla Sallin kisahoitaja", Ava oli ilmoittanut aikaisemmin viikolla, kun olin manannut ääneen viikonlopun kiireitä. Tai lähinnä sunnuntaita, sillä olin voittanut arvonnasta VIP-paketin Auburniin ja mieluusti olisin sinne Matildan kanssa mennyt katsomaan muiden maastoesteluokkien suorituksia ennen omaani, mutta missä välissä? Sallista pitäisi huolehtia kaiken muun lisäksi, joten hyvä että ehtisin edes piipahtamaan vip-alueella.

Kieltämättä Avan ehdotus oli tullut yllätyksenä, mutta olin kuitenkin lopulta suostunut siihen. Kyllä minä nyt teinin hevosenhoitajataitoihin luotin, siitä ei ollut kyse, lähinnä omia hermojani ajattelin. Mieluummin olisin viettänyt viikonloppuni Matildan tai Antonin seurassa, mutta molemmilla oli omia kiireitä ja Matilda nyt menisi sunnuntaina vaikka yksin sinne VIP-alueelle.

Niinpä minä sitten olin ajanut perjantaina Sallin ja Avan kanssa Auburniin.
"Teillä ei vissii oo noi kisat aikaisemmin kovin hyvin mennyt?" teini oli tokaissut siinä matkan aikana.
Epämääräinen tuhahdus oli vain päässyt huuliltani. Ei ollut ei... Siksi minun odotukset tätä viikonloppua kohden eivät korkealla olleet missään välissä. Vastustajat luokassa olivat liiankin kovatasoisia, joten tuskin minua ja Sallia tälläkään kertaa tuloslistan kärkipäässä näkyisi.

Ei näkynyt ei. Ainakaan kouluosuuden jälkeen... Ei se koulu koskaan meidän vahvuuksia ole ollut, mutta nyt oli mennyt niin päin persettä ettei tosikaan. Olimme viimeisiä Sallin kanssa ja kieltämättä vitutti. Alku ei todellakaan ollut luvannut hyvää tälle kisaviikonlopulle ja oli tehnyt mieli lyödä hanskat tiskiin päivän päätteeksi. Pieni toivonkipinä kuitenkin oli kytenyt sen suhteen, että esteosuudet menisi paremmin. Jos ei muuten niin sitten sen takia, ettei olisi enää tarvinnut kuunnella Avan erittäin huonosti peiteltyä piilovittuilua enää yhtään enempää.
Miksi minä edes olin hänet ottanut kisahoitajaksi?

Lauantai sentään oli sujunut vähän paremmin ja olimme tulleet rataesteillä toiseksi. Sinänsä olin ollut yllättänyt, mutta toisaalta en. Esteet olivat Sallin juttu muutenkin, joten olin radalle lähtenyt huomattavasti positiivisemmalla mielialalla kuin eilen kouluradalle.
"Verneri kuitenki voitti", oli Ava tokaissut kannustavasti, kun olin laskeutunut Sallin selästä ja ojentanut ohjat tytölle.
Voi luoja, ota minut jo pois täältä.

Onneksi sentään sunnuntaina olin päässyt pakenemaan Avan juttuja VIP-alueelle Matildan kanssa.
"Tekisi mieli ottaa viiniä", olin huokaissut syvään istahtaessani naisen viereen. Viini oli kuitenkin jäänyt juomatta, sillä piti olla iskussa vielä maastoesteillä.
"Ei kai se Ava nyt niin paha voi olla?" Matilda oli vinoillut. "Voidaan hakea viiniä illaksi jos niin mieli tekee."
VIP-alueen tarjoiltavat olivat maistuneet erittäin hyvältä. Oli tehnyt mieli vetää kunnon ruokaähky siinä kahden muun luokan suorituksia seuratessani ja lähteä sitten päiväunille.

"Noh, onnea matkaan sitten. Verneri varmaan voittaa taas ja Isabellakin varmasti pärjää tosi hyvin", Ava oli lausahtanut, kun olin noussut Sallin selkään. Teinin sanat olivat saaneet silmäni pyörähtämään kuopissaan. Onneksi tämä viikonloppu olisi ihan pian ohi..

Eihän ne maastoesteetkään olleet aivan nappiin menneet, kolmansia kuitenkin oltiin ja ihan tyytyväinen olin siihenkin. Paremminkin olisi voinut mennä...

Lopullisissa tuloksissa olimme kolmansia. Ei huono, muttei hyväkään. Vastustajien tason vuoksi en tosiaan kovin kummoista menestystä ollut edes odottanut...

"Voin olla seuraavallakin kerralla Sallin kisahoitajana jos haluat", Ava oli ilmoittanut, kun kisapäivän päätteeksi saavuimme takaisin Kaajapuroille.
"Mhhmm, katsotaan josko se Anton seuraavalla kerralla ehtisi", olin mutissut. Ava oli kyllä pärjännyt Sallin kanssa todella hienosti eikä minulla ollut mitään pahaa sanottavaa siitä. Teinin jutut puolestaan...
"Ai, Anton?" teini oli tuhahtanut ja taikonut sitten kasvoilleen hymyn. "Ainahan mä voin tulla sen kaveriksi."
Olin vaivoin saanut tukahdettua huvittuneen tyrskähdyksen. Anton varmasti olisi pitänyt siitä. Niin paljon, ettei enää ikinä olisi suostunut tulemaan lähellekään Sallia.

Lauantai
Rojahdin majapaikkani sängylle ja tuijottelin kattoa haukotellen.
Olin tullut Sallin kanssa Hämeenlinnan seutuville Pohjantähden tilalle maastoestevalmennukseen ja koska edes-takaisin ajelu ei kiinnostanut, olin päättänyt yöpyä tilalla. Mieluummin tietysti olisin nukkunut omassa tai Matildan sängyssä, mutta eiköhän sitä aina yhden yön kestäisi.

Tänään ei tehty muuta kuin kävimme tutustumassa huomiseen maastoesterataan ja sen jälkeen halukkaat saivat käydä pulahtamassa läheisessä lammessa. Itse annoin Sallin vain porskutella etukavioillaan rantaviivan tuntumassa ja antaa muiden pulikoida ihan antaumuksella. Ei huvittanut kastua ihan kokonaan. Siinä tamman vedellä läntäröintiä seuratessani pohdin kotopuolen mahdollisia hevosen uittopaikkoja. Niitä varmasti oli, mutten ollut aikaisemmin edes tullut niitä miettineeksi.

Lenkin jälkeen lähdimme iltaruokaa syömään ja huominen valmentajamme, Essi Kulomaa, kertoili huomisesta päivästä siinä syömisen ohessa. Nainen oli tietojeni mukaan kokenut valmentaja, joten odotukset valmennusta kohden oli korkealla.

Ennen yöpuulle siirtymistä kävin katsomassa, miten Salli viihtyi väliaikaismajoituksessaan. Siellä se mutusti mukanani tuomia heiniä ja oli kuin kotonaan. No, hyvä että edes toinen tunsi olonsa rentoutuneeksi. En tiedä jännittikö minua huominen valmennus uppo-outojen ihmisten edessä vai oliko vain niin omituista olla "kaukana" kotoa.
Sen kuitenkin tiesin, että valmennukseen osallistuminen oli oikea päätös. Se tuli todellakin tarpeeseen, vaikka ehkä me enemmän olisimme tarvinneet enemmän kouluvalmennusta, kun otti huomioon viime viikonloppuiset kilpailut. Pieleen menneen kouluosuuden takia emme olleet sijoituksille yltäneet. Vaikkakin kolmansia olimme olleet joka tapauksessa.

Hetken aikaa Matildan kanssa viestiteltyäni kohensin tyynyni asentoa ja ryhdyin jahtaamaan nukkumattia unen toivossa.

Sunnuntai
Aamupalan jälkeen varustettiin ratsut ja lähdettiin hyppäämään ihan tavallisia esteitä. Essi ratsasti radan kerran läpi ruunikolla hevosella ns. malliksi ennen kuin oli meidän vuoro.
Sallia oli se odottaminen hieman turhauttanut, joten sehän ampaisi radalle mukisematta ja jouduin tuttuun tapaan vähän hillitsemään tamman menoa. Pari puomiakin sieltä mukaan lähti... Ja vesiesteellä vedet lenteli.
Essi sanoi sen, mitä monet muutkin olivat aikaisemmin sanoneet: Muuten hyvä, mutta meno vähän holtitonta.
Niinpä niin. Toisella kierroksella sentään mentiin vähän vähemmän holtittomasti eikä pudotuksiakaan tullut.

Lounaan jälkeen lähdettiin sitten itse maastoesteille, joita varten olimme tänne tultukin. Aikaisemmat estehyppelyt eivät kokenutta kenttähevosta ollut väsyttänyt, joten sillä kyllä riitti virtaa myös maastoesteradalle.

Valmentajan kommentti:

Salli oli ihan elementissään maastoesteillä ja olin tyytyväinen tammaan. Ja vähän itseenikin.
Olisihan sinne radalle voinut jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta kotiinlähtö odotti.
Siivosin Sallin käyttämän karsinan, kasasin tavarat sekä hevosen autoon ja kävin vielä kiittelemässä niin tallin omistajaa, Bellaa, kuin Essiäkin valmennusmahdollisuudesta. Lupasin tulla toistekin, mikäli tällaisia jatkossakin järjestettäisiin ja suinkin ehtisin.

Jesse laskeutui Sallin selästä Auburnin kentällä ja ojentaessaan Antonille ohjat, hän hymyili leveästi. Perjantain maneesivuoron turvin mies oli tullut tammansa kanssa kartanon kenttää niin sanotusti lainaamaan, vaikka Kaajapurojen kentälläkin pystyi kesän tullen esteitä hyppäämään. Mutta Jessellä oli ollut taka-ajatuksena saada Sallia muutamaan otteeseen hoitamassa käyneen miehen hyppäämään hevosellaan.
Ensin hän oli pyytänyt miestä mukaan ihan huvin vuoksi, mutta eilisen Adamaksen jonkinlaisen koeratsastamisen jälkeen, hänellä oli ihan oikeasti asiaa Antonille.

Anton nappasi tutuksi käyneen tamman ohjista kiinni ja kiinnitti kypäränsä lukon ennen kuin ryhtyi mallailemaan jalkaansa jalustimeen.
Hän oli ollut kieltämättä yllättynyt, kun Jesse oli kysynyt Sarahin syntymäpäiväjuhlissa, haluaisiko Anton tulla hyppäämään Sallilla seuraavalla viikolla. Blondi mies oli epäillyt, että se olisi ollut Matildan idea, koska nainen oli juuri hetkeä aikaisemmin kuiskannut jotain Jessen korvaan, mutta pariskunnan poistuttua bileistä lähes heti sen jälkeen tietynlaiset katseet silmissään, Anton oli tajunnut kuiskauksen koskeneen jotain aivan toisenlaista ratsastusta. Eikä hän ollut liittynyt siihen millään tavalla.

"Ootko sä kauankin ratsastanut?" Anton uteli saatuaan takapuolensa ruunikon tamman satulaan. Ei hän oikein tiennyt, mistä se kysymys oli päähän pälkähtänyt, mutta olipa pälkähtänyt kuitenkin.
"Mitähän tuota olis... Parikymmentä vuotta", Jesse vastasi laskellessaan hetken päässään, kuinka kauan hän oikeastaan oli satuloita kuluttanut.
Anton kohautti kulmiaan vähän yllättyneenä ja muisti sitten, että tammaansa hänelle lainaava mies oli tosiaan häntä vanhempi. Ei hän tiennyt paljonko, mutta tuskin kymmentä vuotta kuitenkaan. Kai?

Jessen iän pohdinta sai kuitenkin jäädä, sillä oli aika ryhtyä hommiin.
"Sillä on yleensä vähän vauhti päällä esteillä, mutta ehkä se nyt ei niin idioottituulella ole, kun minä ehdin jo pari kierrosta hyppäämään", Jesse selitti, kun Anton hetken ravaili tammalla derbya pitkin.
"Mmm, niin se on yleensä Vilallakin", Anton naurahti ja toivoi, ettei itseään aivan nolaisi Sallin kanssa. Jesse oli nähnyt tasan kerran hänen ratsastavan tammallaan, muina kertoina mies oli saanut ihan ilman hevosen omistajan kyttäämistä ratsastaa menemään.
Mutta ei kai Jesse olisi häntä pyytänyt ratsastamaan Sallilla kerta toisensa jälkeen, mikäli ei olisi uskonut Antonin pärjäävän tamman kanssa?

Jesse seurasi katseellaan tarkkaavaisesti, kun Anton lähti Sallin kanssa suorittamaan hänen rakentamaansa rataa. Ruunikko tamma oli huomattavasti maltillisempi tämän ratsastajan kanssa, kiitos äskeisten hyppäämisten.
"Voisit oikeastaan kokeilla niitä esteitä eri järjestyksessä. Nyt se jo tietää, mitä reittiä pitää mennä rata läpi. Pääsette liian helpolla", Jesse huikkasi ja Anton nyökkäsi keskittynyt ilme kasvoillaan. Hän ravaili hetken esteiden ympärillä pohtien, missä järjestyksessä lähtisi niitä hyppäämään.

Kun jonkinlainen versio oli pälkähtänyt päähän, Anton lähti suorittamaan keksimäänsä rataa.
Salli oli jatkamassa ensimmäisen esteen jälkeen kohti aikaisemmin seuraavaksi olevaa estettä, mutta mies ohjasikin sen toiseen suuntaan. Vähän meinasi tammalta mennä pasmat sekaisin, mutta hyppäsi kuitenkin hienosti esteen yli.
Pystyllä tuli yksi pudotus ja Antonia vähän hävetti, mutta Jesse vain hymyili tyytyväisenä ja harppoi nostamaan puomin takaisin paikoilleen.
"Hyvinhän se menee", vanhempi mies totesi ja jatkoi sitten ratsukon työskentelyn seuraamista tyytyväinen ilme kasvoillaan.
"Eiköhän se riitä tältä päivältä", Jesse huikkasi jonkin ajan kuluttua. Anton pyyhkäisi kämmensyrjällään otsaa kypärän rajasta ja huokaisi syvään. Kuuma oli tullut niin ratsastajalle kuin hevosellekin.
"Se oli hauskaa", blondi puuskahti, kun oli saanut loppuverryttelyt tehtyä ja laskeutui Sallin selästä.

"Hyvä. Koska minulla on idea", Jesse sanoi salamyhkäisesti ja odotti, että Anton sanoisi jotain. Vähäsanainen mies vain toljotti edessään seisovaa miestä yhtenä kysymysmerkkinä.
"Lupasin Näyhön Heidille liikuttaa yhtä hänen oriaan ainakin sen ajan, että hän pystyy taas itse ratsastamaan, joten tulee vähän hoppu ajella tallilta toiselle ja ajattelin josko sinä ehtisit aina välillä käydä Sallin liikuttamassa", Jesse kertoi heidän kävellessään kohti porttia.
"Ahaa", Anton ölähti epämääräisesti. "Niin no, kiire se on mullakin, mutta kai mä aina välillä voin..."
"Ei nyt tietenkään tarvitse päivittäin käydä tai edes joka viikko, mutta jos aina välillä?" Jesse selitti. Ei hän voinut sellaista Antonilta vaatiakaan. Kyllä hän tiesi, että blondilla miehellä oli myös oma elämä töineen ja vuokrahevosineen. Antonin naisasioista hänellä ei ollut hajuakaan, muttei epäillyt etteikö miehellä sellaisiakin kiireitä voisi olla.
"Joo. Kyllä kai sitä aina välillä ehtii", Anton nyökytteli. Ei hän halunnut kieltäytyä, koska piti Sallista vaikkei se Vilalle vertoja vetänytkään.
"Hienoa. Tietysti minä vaivanpalkkaa maksan", Jesse lausahti avatessaan porttia Antonille ja Sallille.
"Mmhmm", Anton mutisi omiaan. Kyllä hänelle aina raha kelpasi, vaikka ei olisi itse edes kehdannut mitään vaivanpalkan maksamista ehdottaakaan.

"Eikö se lapsen isä ehdi Heidiä auttamaan sen hevosen kanssa?" Anton kysyä töksäytti ja sai Jessen säpsähtämään vähäsen.
"Ehtii", Jesse rykäisi vaivaantuneena ja vilkaisi vieressään kävelevää miestä. Siksi hän olikin Antonia pyytänyt auttamaan Sallin kanssa. Jotta lapsen isä ehtisi auttamaan Adamaksen kanssa.
"No, miksei se Lauri sitten siitä hevosesta huolehdi?" blondi jatkoi mietteitään. Ei hänellä ollut tapana kyllä udella tai juoruilla, mutta jostain syystä nyt sanat vain valuivat ulos suusta.
"Ei Lauri ole sen lapsen isä", Jesse puuskahti.
"Vaaai niin. Mä kun luulin. Ja niin luulee monet muutkin", Anton kurtisteli kulmiaan hämmentyneenä ja pohdiskeli sitten, kuka lapsen isä mahtoi olla.

Harmaat aivosolut miehen pääkopan sisällä tekivät töitä ylikierroksilla ja yllättävää kyllä, joskus se himmeä lamppu syttyy myös Antonin päässä.  Hän muisti, miten vaikeaksi asianajaja oli mennyt, kun Anton oli osakilpailuissa kertonut juorupuheista liittyen Heidin lapsen isään. Lapsen isä siis ehtisi auttamaan Heidiä hevosensa kanssa. Lapsen isä ei ollut Lauri...  
"Asiahan ei minulle kuulu, mutta..." mies yskähti tarkkaillen Jessen ilmeitä. Kehtaisiko hän kysyä, oliko mahdollisesti hänen vieressään kävelevä mies Heidi Näyhön lapsen isä. Menisikö siinä saman tien mahdollisuus Sallin kanssa auttamiseen ja sen myötä pieneen taskurahaan?
"Olen", Jesse totesi ennen kuin Anton edes ehti esittämään kysymystään loppuun. Hän vilkaisi ympärilleen muistaessaan, että he olivat sillä hetkellä Auburnin pihamaalla. Se paikka ei todellakaan ollut otollisin sellaiselle keskustelulle, vaikka hiljaista olikin sillä hetkellä.
"Oookeii", Anton huokaisi syvään yrittäen näyttää vähemmän yllättyneeltä ja/tai järkyttyneeltä. "Tietääkö Matilda?"
"Tietää. Tietenkin", Jesse murahti.
"Okei.. Jopas jotakin", blondi mies hämmästeli. Tätä hän ei todellakaan osannut odottaa.  "No, mutta. Kai tässä tilanteessa pitäis onnitella tai jotain?"

Jesse naurahti hieman ja nyökkäsi sitten kiitoksen tapaisen Antonille. Tuntui jotenkin helpottavalta myöntää asia jollekin ulkopuoliselle ja mies huomasi, ettei häntä edes häirinnyt ajatus siitä, että tieto lapsen oikeasta isästä mahdollisesti lähtisi kiirimään pitkin kyliä tämän jälkeen.

Siellä se energinen kisahevoseni minua laitumella odotteli. Täydessä unessa.
Jos se olisi maannut pitkin pituuttaan, olisin saattanut luulla sen jo laukanneen sinne vihreämmille niityille, mutta kyllä sillä ainakin vielä pää ylhäällä oli.


"Salli!" kutsuin hevosta saaden tamman raottelemaan silmiään ja oiiikein hitaasti se lopulta myös kömpi ylös makuusijaltaan, jonka jälkeen laiskanoloisesti löntysteli luokseni.

"Anteeksi että keskeytin neidin päiväunet, mutta lähdetäänpäs hyppäämään esteitä", pahoittelin silitellen ruunikon kaulaa.
Kesän myötä Kaajapurojenkin kentällä saattoi hypätä, joten ei ollut enää tarvetta joka maneesivuorolla Auburniin lähteä. Enkä olisi tänään sinne ehtinyt muutenkaan, sillä tämä maanantai oli ollut täysimittainen työpäivän osalta.

Olin käynyt kasaamassa esteitä jo valmiiksi kentälle ennen Sallin hakemista ja varustamista, joten saatoimme alkuverryttelyjen jälkeen ryhtyä heti hyppäämään.
Laitumelta hakemani uninen hevonen oli muuttunut tutuksi Salliksi, joka intoa puhkuen säntäsi esteitä kohti.
"Ei meillä ole mikään kiire", murahdin, kun tamma vähät välitti pidätteistäni. Olihan tamman nopeudella etunsa, mutta kun sen pitäisi myös malttaa hypätä kunnolla eikä vain rynniä esteeltä toiselle.

Muutamat puomit kolahtelivat maahan, mutta muuten meidän pieni treenihetki sujui ihan kivasti. Kuten aina, paremminkin olisi voinut mennä, mutta olisi voinut mennä huonomminkin.
Sallin pää pongahti yläilmoihin ja sen huomio kiinnittyi kentän portille. Käännyin katsomaan, mitä siellä tapahtui ja huomasin Vernerin seisoskelevan aidan vierellä Loven kanssa.
"Ollaan juuri lopettamassa", kerroin miehelle, joka nyökkäsi lyhyesti ymmärtämisen merkiksi. Hän käveli orinsa kanssa portista sisään ja talutti sen keskelle kenttää.

"Meinasitteko Power Jumpiin osallistua?" Verneri kysyi noustuaan Loven selkään.
"En tiedä vielä", vastasin. Verneri nyökkäsi jälleen eikä sanonut hetkeen mitään.
"Onhan tässä vielä aikaa miettiä", mies totesi lopulta.
"Valmentautumiset toki jo alkaneet. Minun valmennukseen mahtuisi vielä pari ja Merikantokin ilmoitti pitävänsä valmennuksia."

Vaivoin sain tuhahduksen pidettyä sisälläni. Vernerin valmennus ei nyt huonolta kuulostanut, mutta toisen valmentajan nimen kuuleminen ei edelleenkään saanut mielialaani nousemaan.
"Niin... Pitää nyt miettiä osallistutaanko vai ei", mutisin laskeutuessani Sallin selästä.
Olinhan minä osallistumista harkinnut useampaan otteeseen. Olisi se tietysti ihan kivaa vaihtelua eikä meidän suoritus rataesteillä osakilpailuissakaan huonosti ollut mennyt, joten niiltä osin ei ollut mitään syytä olla osallistumatta.

Mutta oli yksi suuri syy, joka kumosi edellämainitut. Nimittäin Heidin raskaus ja se fakta, että kisaviikonloppuna laskettuun aikaan olisi enää viikko. Halusin todellakin olla niin sanotusti valmiudessa kun ilmoitus synnytyksen alkamisesta tulisi.
Vaikka neuvolassa olikin sanottu, että yleensä ensisynnyttäjillä menee yliajaksi, niin minun tuurin tuntien synnytys alkaisi juuri silloin, kun olisin Sallin kanssa radalla.
Siinä saisi Heidi taas kirota minut alimpaan helvettiin, koska en taaskaan olisi osannut vastata puhelimeen silloin, kun olisi todellakin ollut tarve. Olihan se jo moneen otteeseen nähty... Aina tuntui olevan jokin syy, miksen ollut naiselle vastannut, kun tämä oli yrittänyt soittaa.

Mietteliäänä talutin Sallin tallin suojiin.
"Pitäisikö meidän osallistua?" pohdin ääneen riisuessani tammalta varusteita pois. Tuskin sieltäkään mitään korkeita sijoituksia tulisi, mutta kokemuksen kannalta.
"Vai pitäisikö sinun saada oma varsa mieluummin?" jatkoin ääneen miettimistä. Olin minä Sallin astuttamistakin harkinnut puolitosissani aina silloin tällöin ja käynyt vaihvihkaa läpi mahdollisia orivaihtoehtojakin.

Sallin pään ravistelu varsapohdintojeni jälkeen sai minut kuitenkin unohtamaan ne mietteet.
"Selvä. Ei varsaa", hymyilin huvittuneena. "Yksi lapsi riittää. Meille molemmille, vai mitä?"