Foorumi | Auburn Estate
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Sivu 2 / 3 Edellinen  1, 2, 3  Seuraava

Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 15.12.19 17:28

Yhtenä aamuna
15. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 13/24 #jusmus

Sunnuntaina Josefina meni vasta kahteen töihin, ja vaikka sitä ennen me molemmat haluttiin ratsastaa hevosemme, ehdittiin me kuitenkin nukkua verrattain pitkään. Kun mä availin silmiäni, ei ollut enää pilkkopimeää (joskin ”valoisa” olisi ollut liioiteltu termi), ja mun vieressä Josefina makoili mahallaan ja tutkaili puhelintaan.

Mä kierähdin Josefinan viereen ja kietaisin toisen käteni sen ympärille.
”Huomenta”, se kääntyi hymyilemään mulle ja painoi suukon mun poskelle. ”Katsopas tätä.”

Mä pyyhin enimmät unirähmät silmistäni ja otin vastaan Josefinan tarjoaman puhelimen. Näytöllä oli asunnon vuokrailmoitus: iso kaksio ei kovin kaukana Pitkän miehen kujalta, vastarempattu, järkevä pohjaratkaisu ja siistit pinnat. Asunto oli stailattu kuviin ammattitaidolla ja niiden perusteella se näytti valoisalta, raikkaalta ja noh, enimmäkseen valkoiselta.

”Sijainti olisi ainakin ihan hyvä”, Josefina kertoi mun selatessa ilmoitusta alaspäin. ”Eikä mitään remontteja tiedossa. Siitä varmasti saisi kodikkaan laitettua.”

Mä en epäillyt yhtään, etteikö Josefina saisi mistä tahansa Ikea-asunnosta kodikasta, ja mä olin jo vastaamassa että pitäisikö vuokranantajaan ottaa yhteyttä, kun mä lopulta saavutin ilmoituksen hintapyynti-kohdan ja havaitsin, että asunto oli kallis. Helvetin kallis. Aivan liian kallis mulle – ylitti mun miettimän budjetin melkein kahdellasadalla kuussa.

Hinta ei olisi ollut mikään ongelma jos mä olisin ollut edelleen isälläni töissä, mutta kun en ollut, ja Hanni ei maksanut mulle lähellekään niin hyvin eikä tuntejakaan ollut läheskään yhtä paljon. Mulla oli edelleen varaa pitää Brania Auburnissa ja varsoja ympäri pitäjää, mutta juuri muuhun mulla ei sitten ollutkaan enää varaa.

Mutta jotenkin mua hävetti ajatus siitä, että mun olisi pitänyt myöntää se Josefinalle yks kaks noin vain. Se oli tietysti kartanon kasvattina tottunut ihan erilaiseen elintasoon kuin mä. Ehkä se ei halunnut elää loppuelämäänsä köyhän ratsastajan kanssa jossain rotanloukussa? Ehkä se olisi halunnut mun palaavan takaisin oikeisiin töihin? Mä annoin puhelimen takaisin Josefinalle, könysin ylös sängystä ja kävelin kolme askelta huoneen poikki keittiöön.

”Hmm, joo, katsotaan”, mä sanoin selkä sängylle päin ja aloin kaivella aamupalatarpeita kaapista. ”Otatsä kahvia?”

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 18.12.19 22:07

Huonoa tuuria
18. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 15/24 #purtsinpuurojuhla #jusmus

Vaikka mä en todellakaan ollut mikään puurojuhlaihminen, täytyi myöntää että Purtsilasta tuli joulutalkoiden myötä ihan tunnelmallinen. Porukalla me saatiin siivottua, tehdä pientä elämää helpottavaa remppaa ja koristeltua ihan vain muutamassa tunnissa. Satulahuoneeseen ilmaantui jopa viimeisen päälle koristeltu joulukuusi, joka oli överimpi kuin meillä kotona oli kertaakaan kahdenkymmenenneljän vuoden aikana ollut.

Mä sain tehtäväksi poistaa hämähäkinseittejä kaikkialta minne harjoineni yletin, ja Josefina liittyi mun seuraan saatuaan valmiiksi jonkun tärkeän koristeluhomman. Me huiskittiin harjoilla katonrajaa, pimeitä nurkkia ja vähän toisiammekin, ja kun me oltiin enemmän tai vähemmän valmiit, mä vedin Josefinan lähelle ja kiersin käteni sen ympärille; harja kaatui kolisten maahan.

”Tiesithän että mä olen täällä vain sun takia”, mä sanoin. ”Eihän mulla ole täällä hevosta.”
”No, ihana kun tulit”, Josefina hymyilee ja kurottautuu lähemmäs. Me vaihdetaan lyhyt ja kevyt suudelma, JA juuri sen lyhyen suudelman aikana mun äiti (jonka mä en edes tiennyt ehtineen koko talkoisiin) paukkaa nurkan takaa suoraan meidän eteen.

”Hups!” se sanoo ja naurahtaa. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus tunkeilla.”
”Ai, hei, Jaana”, Josefina vastaa vienosti ja on kevyesti punastunut.
”Joo, mepäs tästä”, mä jatkan kaikkea muuta kuin vienosti punastuneena ja vedän Josefinan mukanani.

Onneksi meillä oli sentään hevoset eri talleilla, enkä mä koskaan käynyt äidin kanssa yhtä aikaa Purstilassa, niin mun ei tarvitsisi törmätä siihen vastaavanlaisissa merkeissä enää esim. ikinä. Tai pikemminkin – sen ei tarvinnut törmätä meihin. Mä uskoin vakaasti, että jotkut asiat oli tarkoitus pitää yksityisinä.

Melkein voittajia
18. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 16/24 #purtsinpuurojuhla

Puurojuhlan paras osuus oli ehdottomasti maastoretki, jonne mä sain ratsukseni Pikin. Josefina oli kysynyt, kumman mä haluaisin lainaan, ja mä olin vastannut Pikin. Mä epäilin, että Josefina olisi ehkä itsekin mennyt mieluummin sillä kuin Grannilla, mutta no – mä halusin kovasti päästä testaamaan Pikkumustaa pitkän tauon jälkeen enkä taas toisaalta ollut yhtään varma, sovittiinko mä ja Granni toisillemme.

Mukana oli sekalainen seurakunta purtsilaisia hevosia ratsastajineen, ja aika sekalaiseksi maastolenkki osoittautuikin. Kolme hevosta heitti kuskinsa tantereeseen ja yksi niistä hevosista oli Harry, ja kun selvisi ettei ketään sattunut sen kummemmin, mä en jaksanut olla kovin harmissani Robertin putoamisesta. Jotenkin musta tuntui että se suhtautui muhun kylmäkiskoisesti, vaikka eihän me varsinaisesti tunnettu ja oli mahdollista, että se oli vaan ujo.

Oli miten oli, laukkakilpailu me kuitenkin otettiin. Piki oli pieneksi ja nuoreksi hevoseksi yllättävän kovassa kunnossa, ja vaikka se oli kiltti tamma, se meinasi suorastaan lähteä lapasesta. Mä yritin pysyä itse mahdollisimman hyvässä tasapainossa ja annoin sen mennä. Se jätti heittämälle taakseen Grannin, Harryn ja muutkin, mutta Lovea se ei saanut karistettua kannoiltaan. Verneri Kaajapuro ratsasti oriinsa ensin rinnalle ja lopulta ohi Pikin hyvästä alkuspurtista huolimatta, ja vaikka voitto ei meiltä kauaksi jäänyt, meni se kuitenkin selvästi Lovelle.

Kivan isäoriin äiti ja Inna olivat yhteisomistusvarsalleen valinneet, mä mietin enkä ollut yhtään niin harmissani häviöstä kuin olisin ehkä muuten ollut. Mä kiitin Pikiä hyvästä työstä ja myöhemmin Josefinaa hevoslainasta. Se oli tehnyt Pikin kanssa hyvää työtä ja mä olin varma, että tammasta tulisi vielä jotain suurta.

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 19.12.19 22:35

Unelma varsasta
19. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 17/24

Mua jännitti Laran tiineystarkastus enemmän kuin halusin myöntääkään. Olisi iso sääli, jos se olisi jäänyt tyhjäksi. Mä olin päättänyt, että yrittäisin vielä uudesta kiimasta toisen kerran, mutta sitten en enää, ja se vaihtoehto taas jätti ilmaan isoja kysymysmerkkejä.

???? ?? ?

”Kyllä siellä alkio näkyy”, sanoi eläinlääkäri kuitenkin jo muutaman lyhyen hetken ajan ultraäänikuvaa katsottuaan ja osoitti mulle kohdan ruudulla. Samaan tapaan mulle oltiin hetkeä aiemmin osoitettu jännevamman nykytila, mutta nyt tunne oli tätä uutta siniharmaata kuvaa katsoessa ehkä täysin päinvastainen: mieletön huojennus, helpotus ja onni. Tietenkään mikään ei ollut vielä varmaa, ja vasta kahden viikon päästä tiedettäisiin lisää, mutta mä annoin itselleni luvan olla onnellinen jo siitä pienestä alkiosta, joka leijaili Laran sisällä kuin avaruudessa, kiinnittymättä vielä mihinkään.

Mä tekstasin uutiset äidille ja Josefinalle, joista kumpikaan ei ollut päässyt mukaan, ja ajelin sitten klinikalta takaisin Rosengårdien kartanolle. Mä en oikeastaan koskaan siellä ilman Josefinaa käydessäni ollut törmännyt Susanneen, ja hyvä niin, mutta Arne oli sen sijaan puuhastelemassa tallissa useinkin. Ei me välttämättä montaa sanaa vaihdettu ja harvoin muista kuin hevosista, mutta ehkä mä en ollut sen läsnäolosta nykyään yhtä ahdistunut kuin ennen.

”Pitäisi olla tiine”, mä kerroin Arnelle, joka taputti Laraa kaulalle ja auttoi mua riisumaan tamman kuljetussuojat. Se vaikutti tulevan Laran kanssa hyvin toimeen – ainakaan Lara ei irvistellyt sille yhtä hurjasti kuin monelle muulle.

”Hieno juttu”, Arne vastasi ja kysyi: ”Tuletko kahville?”
Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun se kysyi, eikä ensimmäinen kerta, kun mä vastasin: ”Mä taidan lähteä saman tien ajelemaan, kiitos kuitenkin.”

Arne nyökkäsi eikä ollut yhtään yllättynyt, mutta mä sen sijaan yllätin itseni jatkamalla: ”Ehkä ensi kerralla. Parin viikon päästä pitäisi taas käydä, jos sopii.”
”Tottahan toki”, Arne Rosengård vastasi ja hymyilikin vähän. ”Nähdään sitten. Terveisiä Josefinalle.”

Mä lupasin viedä, ja kun paria tuntia myöhemmin löysin itseni Kallasta Josefinan kainalosta, mä jopa muistin lupaukseni.

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 22.12.19 19:58

Ajatus on tärkein
22. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 19/24

Ei ollut mikään valtionsalaisuus, että mä olin surkea lahjanantaja. Mä en ollut eläissäni keksinyt henkilökohtaisia, hauskoja, tarpeellisia, sopivan hintaisia ja saajalleen mieluisia joululahjoja niille parille sukulaiselle, joille se oli pakko ostaa, ja musta tuntui että tämä vuosi ei olisi poikkeus. Kaiken hyvän lisäksi mun piti ostaa lahja myös Josefinalle, joka ei ollut enää ”vain” ”tyttöystävä” vaan teknisesti ottaen ”AVOVAIMO”, mikä tarkoitti kai sitä että mun olisi pitänyt keksiä jotain spektaakkelimaista, mikä oli omiaan lisäämään mun lahjanostostressiä, mikä johti siihen että lykkäsin ja lykkäsin ja lykkäsin koko ostosreissua, mikä johti siihen että mä olin Prismassa kaksi päivää ennen jouluaattoa kello 22.

Siellä mä sitten hortoilen kaikkien opiskelijoiden, outoaikatauluisten ja muiden viime hetken paniikkiostelijoiden seurassa. Osa lappasi kärryihin vielä kinkkuja ja laatikoita kaksin käsin, joku rastapää kolusi myyjän kanssa hyllyrivejä jotain tiettyä kasviskönttiä etsien, osa suhasi hyllyvälistä toiseen huoliryppy silmien välissä. Joulu oli stressaavaa aikaa. Luojan kiitos mä pääsisin vain valmiiseen pöytään: äiti ei todellakaan halunnut apua sen paremmin siivouksessa kuin ruoanlaitossakaan. Josefina taas menisi viettämään omaa perhejouluaan.

Aikani harhailtuani mä ostin vanhemmille kasan pähkinöitä, kahvia ja teetä ja serviettejä; varmaan niitä menisi kahden aikuisen taloudessa vähän väkisinkin. Josefinan lahja oli vaikeampi nakki, mutta kun kaupan sulkemisaika alkoi lähestyä eikä mulla edelleenkään ollut korissani sille mitään, mä keräsin sille erinäisen kokoelman kynttilöitä, sukkia ja rasvoja ja saippuoita mahdollisimman hyvännäköisissä purkeissa (Niveaa mä osasin olla ostamatta). Varmaan se menettelisi, jos mä lisäksi tulostaisin jonkun verkkokaupan lahjakortin. Varmaan ainakin hevostarvikkeille olisi hevosenomistajalle aina tarve – mulla ainakin oli. Sokan siskokset kiittäisivät varmasti myös, jos mä ostaisin lahjakortin niiden puotiin. Ei sillä, että ne niin lisätuloja välttämättä tarvitsisivat.

Paketointipisteellä oli vielä joku urheilijanuorukainen edustamassa paikallista palloseuraa, ja taikoi mun sekalaisista romukasoista hienot paketit rusetteineen päivineen. Ehkä saajat niistä ilahtuisivat – tai jos, ei niin ajatushan se oli tärkein. Ainakin mä olin yrittänyt.

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 24.12.19 17:10

Yksin kotona 5
23. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 20/24 #jusmus

Josefina oli lähtenyt Rosengårdien kartanoon jouluksi, ja mä olin jäänyt yksin meidän pieneen asuntoomme. Aina kun Josefina oli poissa, koko kämppä tuntui taas mun poikamiesboksilta; se näytti heti pienemmältä ja kolkommalta ja sotkuisemmalta, vaikka Josefinan tavaroita olikin siellä täällä ja sen kädenjälki näkyi esim. kaikissa kämpän koriste-esineissä. Mutta jotenkin, kun se ei ollut siellä, mun alitajunta alkoi epäillä oliko se koskaan ollutkaan, ja kaikki tuntui samalta kuin keväällä silloin, kun mä asuin yksin.

Mä tilasin pitsan, söin sen sängyssä, pelasin vähän, söin sipsiä, pelasin vähän lisää, ja sitten mä aloin ikävöidä Josefinaa. Tavallaan mä toivoin että olisin saanut viettää joulun sen kanssa, toisaalta oli ihan hyvä järjestely, että se enemmän jouluihmisenä meni juhlimaan sitä sukulaistensa kanssa ja mä ei-juhlin omieni seurassa. Oli meillä aina ollut tekokuusi, joku pieni kinkku ja muutama lahjapaketti. Mun äidin mielestä perinteet olivat tärkeintä.

Jos mä oikein pinnistelin, saatoin muistaa senkin, miten mä olin pienenä poikana rakastanut joulua ja sen taianomaisuutta ja odottanut aattoa lokakuusta asti. Mun toisen ponini mä olin itse asiassa saanut joululahjaksi. Kiara oli ollut vähän päälle 120-senttinen ratsuponi, joka oli ohuilla jaloillaan pinkonut kaksi kertaa kovempaa kuin mun shettikseni ja hypännyt mitä vain, mistä vain, milloin vain. Se oli odottanut mua aattona tallissa ja sillä oli ollut kaulassa seppele, josta se oli nirhinyt enimmät havut irti.

Se oli ollut hyvä poni. Olisi erittäin mieluinen yllätys, jos äiti tekisi joululahjaratsusta tradition ja tänä vuonna mua odottaisi paketissa joku tulevaisuuden olympiahevonen.

Mä lähetin Josefinalle whatsappilla hyvän joulun toivotukset heti, kun yö vaihtui seuraavan vuorokauden puolelle. Se ei vastannut, mutta ehkä se oli jo nukkumassa.

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 01.01.20 16:52

Juhlapäivä
31. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 24/24 #jusmus

Vuoden viimeisen päivän ilta me (minä, Josefina ja n. 67 muuta ihmistä) vietetään Pitkän miehen kujalla. On outoa olla siellä nyt, kun se ei ole enää Josefinan koti, vaan Aliisan ja sen Robertin, joka on kylläkin ilmeisesti ollut autuaan tietämätön koko juhlista aina niiden alkamiseen asti. Mä ja Josefina saavutaan aika aikaisin, ja vaikka paikalla on jo tusinan verran jengiä, oven avaava Robert näyttää hämmentyneeltä aivan kuin se ei ihan tietäisi, mitä kummaa on tapahtumassa.

Meidän jälkeen ihmisiä alkaa virrata sisään yhä kasvavina laumoina. Osa on auburnilaisia, osaan mä olen törmännyt joissain muissa hevosjutuissa tai ehkä kylillä Kallassa, mutta iso osa on ihan vieraan näköisiä. Huoneet (myös Robertin) täyttyvät, skumppaa virtaa laseihin, musiikki soi (ehkä vähän turhankin kovalla) ja ihmisillä tuntuu olevan hauskaa.

Ja ihan hauskat bileet niistä tuleekin: on mukavaa nähdä vanhoja tuttuja ja vaihtaa muutamia sanoja uusienkin ihmisten kanssa, juoda kaljaa ja humaltua lievästi, miettiä kulunutta vuotta ja vuosikymmentä milloin missäkin seurueessa ja toivoa hiljaa mielessään onnea ja iloa seuraavallekin vuodelle. Hyvine ja huonoine hetkineen – takana on mielenkiintoinen vuosi. Tuskinpa seuraava ainakaan merkittävästi kurjemmaksi muotoutuisi.

Ja vaikka se on niin kliseistä että hävettää itseänikin, on ihanaa lopettaa vuosi 2019 ja aloittaa vuota 2020 suutelemalla Josefinaa. Ehkä se olisi voinut tapahtua jossain muuallakin kuin Aliisan ja Roberin eteisessä kymmenien kenkien ja takkien seassa; mutta yhtä kaikki, mä olen siinä hetkessä onnellinen.

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 11.01.20 23:52

Coral
12. tammikuuta 2020 #jusmus kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Rosengårdien pihassa Rasmus laski trailerin lastaussillan varovasti alas, ja sisällä Lara päästi kiihtyneen hirnahduksen.
“Valmis?” hän kysyi Laran riimunnarua pitelevältä Josefinalta ja odotti nyökkäystä, ennen kuin avasi takapuomin. Lara peruutti yleensä vauhdilla ulos, eikä tämä kerta ollut poikkeus: purua lensi pihamaalle, kun tamma kiirehti ulos trailerista korvat pystyssä ja sieraimet suurina.

Vaikka sitä ei tietysti vielä päälle päin voinutkaan nähdä, Lara oli vahvasti tiineenä. Toisessa tiineystarkastuksessa eläinlääkäri oli klinikalla todennut normaalin tiineyden pikaisella ultraäänitutkimuksella ja vilkaissut myös hevosen jalkoja, joiden tilanne oli onneksi sama kuin edelliskerrallakin. Jos kaikki siis menisi putkeen, Lara synnyttäisi neljännen varsansa loppukesästä. Rasmus katseli tammaansa tyytyväisenä ja ylpeänä: se oli hieno hevonen, vaikkakaan ei enää kilparatsu.

He lähtivät kävelemään tallia kohden, ja Rasmus kääräisi kätensä Laraa taluttavan Josefinan hartioiden ympärille.
“Ihanaa, kun se on tiineenä”, Rasmus sanoi onnellisena. Josefina tunsi onnen tarttuvan.
“Niin on”, hän hymyili. “Siitä tulee varmasti kaunis varsa. Joko olet miettinyt nimeä?”
“En vielä”, Rasmus vastasi eikä tunnustanut, että oli hänellä tietokoneensa kätköissä jonkinlainen lista potentiaalisista nimistä. Ehkä Josefina voisi jo illalla auttaa häntä ideoimaan lisää.

Rasmus vaihtoi Laralle ulkoloimen ja Josefina irrotti kuljetussuojat, minkä jälkeen Lara pääsi vielä iltapäiväksi tarhaan. Se suunnisti heinäkasalle ja jäi pureskelemaan heiniä hitaasti.

“Hei vain”, Arnen ääni kuului Josefinan ja Rasmuksen takaa. “Miltäs siellä näytti?”
Rasmus arveli, että vastaus näkyi hänen naamaltaan: niin leveältä hänen hymynsä tuntui. “Oikein hyvältä”, hän vastasi. “Pitäisi olla tukevasti tiineenä.”
“Hienoa, onnittelut!” Arne sanoi vilpittömästi ja heilautti kättään kartanoa kohden. “Ehdittekö kahville sisälle?

Josefina vilkaisi Rasmusta ja Rasmus Josefinaa, eikä kumpikaan oikein tiennyt mitä olisi vastannut. Rasmuksesta kuitenkin tuntui, että hän oli ohittanut jo melkein epäkohteliaan monta kahvikutsua.
“Ehkä me nopeasti voitaisiin”, Rasmus sanoi ja katsahti taas tyttöystäväänsä. “Ellei Josefinalla ole kiire?”
“Ei, ei ole”, Josefina kiirehti vastaamaan ja hymyili pienesti Rasmukselle.

Josefina ei ollut ainoa, joka hymyili, ja olikin melko vaikea sanoa, kuka oli kaikkein tyytyväisin alkavan kahvihetken johdosta: Arne, joka sai viettää aikaa nuorimmaisensa ja viimein myös tämän mielitietyn kanssa; vai Josefina, joka ilahtui kovin siitä, että hänen poikaystävänsä osoitti vapaaehtoisuutta tällaisessa asiassa; vai Rasmus — ei ainakaan Rasmus.

”Oikein hyvä”, sanoi Arne mielissään johdattaessaan joukkoa pihamaiden poikki. ”Minulla onkin jotakin, mistä puhua kanssasi.”

Josefinan ja Rasmuksen yllätykseksi ensimmäisen isä katsahti jälkimmäistä niin sanoessaan. Arne Rosengård kuitenkin jatkoi matkaansa niin kuin lisätiedon jakamisella ei olisi ollut mikään kiire, eikä hänen mielestään ollutkaan. Asioista keskusteltiin kahvin äärellä, tai muun vaihtoehtoisen juoman, mutta vävykokelas ei vielä kuulunut siihen klubiin. Nuorille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata posliinikuppien äärelle.

Ne olivat hienot, heiveröisen oloiset ja epäilemättä arvokkaat, eikä Rasmuksesta ollut lainkaan hauskaa että kartanonrouva liittyi seuraan lisäämään vähintäänkin henkistä käsien tutinaa. Kohtelias tervehdys vastaanotettiin viileällä hymynkareella, ja siinä se. Susanne ei tuhlannut sanojaan Rasmukseen.

Arne sen sijaan sukelsi asiaan, kun kahvitarjoilu oli saatu järjestettyä takkahuoneeseen.

”Vieläkö, Rasmus, etsit hevosta?”
”Joo… sitä ratsastettavaa. En omaksi”, Rasmus lisäsi.
”Oletan ettei ole lykästänyt”, Arne rohkeni ryhtyä suorapuheiseksi. ”Sen tason hevosia ei ole maassa loputtomasti ja, miten sanotaan, tasapuolisia diilejä vielä vähemmän.”

Josefina tarkkaili tilannetta ja silitteli peukalollaan Rasmuksen kämmensyrjää.

”Minulla olisi sinulle sellainen”, Arne sanoi, ja Josefina katseli äitiään, jonka ilme ei värähtänytkään. Äiti tiesi ehdotuksesta etukäteen, hän itse ei.
”Niinkö”, äännähti Rasmus yllättyneen kuuloisena.
”Meidän ratsuttajatilanne on olennaisesti muuttunut, kun Jessi irtisanoutui ja Alexander muutti Markarydiin. Heidän ratsastama Coral on ilman ratsastajaa.”
”Teidän jalostusori?” Josefina pärskähti ennen kuin Rasmus ehti sanoa mitään.

Arnen silmät eivät räpsähtäneetkään.

”Niin. Haluaisitko kokeilla sitä tänään? Teillähän ei ollut kiire.”

Rasmus halusi kyllä. Hän ei kuitenkaan ollut varma, mitä olisi ajatellut Josefinan kommentista, Arnen ehdotuksen perimmäisistä syistä tai Susannen ilmeettömästä katseesta, ja kaiken kaikkiaan ajatus Rosengårdien oriilla kilpailemisesta tuntui ensi alkuun riskialttiilta. Toisaalta Rasmus harvoin kieltäytyi mahdollisuudesta ratsastaa hyviä hevosia edes kertaluontoisesti, eikä hän tehnyt niin nytkään - joten vajaata tuntia myöhemmin hän löysi itsensä Coralin satulasta.

Se oli keskikokoinen ori, Dustyn kahdeksanvuotias jälkeläinen, jonka kimossa karvassa oli vielä häivähdys kellertävää. Se tuntui energiseltä ja vilkkaalta, ja sillä oli mielettömän tehokas ja eteenpäinvievä laukka. Coral ei ollut vaikea ratsastaa, mutta hieman tulisempi kuin Bran, ja vaati tasaista istuntaa ja kevyttä kättä. Rasmusta kieltämättä hieman ahdisti ratsastaa Arnen ja Susannen katsellessa, mutta ensimmäinen oli kaikeksi onneksi ottanut nuoren kirjavan tamman ratsastettavakseen yhtä aikaa eikä siksi ehtinyt tarkkailla Coralin jokaista askeltal. Josefina sen sijaan tarkkaili vanhempiensa kasvattamaa jalostusoria herkeämättä samalla, kun nosteli ratsukoille puomeja.

Hirveästi nosteltavaa niissä ei Coralin takia ollut, sillä ori osoittautui äärimmäisen varovaiseksi hyppääjäksi, joka ponnisti lujaa ja potkaisi takajalat taakseen pienilläkin esteillä. Sen hypyissä oli verrattain vaikea pysyä alkuun mukana, mutta Rasmus tunsi, kuinka hevoselta ei taatusti loppuisi kapasiteetti kesken. Coral ei ollut vielä valmis isoihin luokkiin, kuten Arne oli hänelle kertonutkin, mutta laatua siinä riitti. Se pitäisi vain monipuolisella treenillä kanavoida hyviin suorituksiin kilparadoilla.

Montaa hyppyä he eivät ottaneet, mutta Rasmus osasi jo niiden jälkeen sanoa, että hän viihtyi hevosen satulassa hyvin. Se oli hieno hevonen ja varmasti arvokas paitsi kilparatsuna myös jalostusorina, eikä Rasmus uskaltanut edes arvailla, millaista sopimusta Rosengårdit hänelle tarjoaisivat. Kovin paljon hän ei pystyisi hevosen käytöstä maksamaan, se oli tietenkin selvä.

“Mitäs pidät?” Arne kysyi jarruteltuaan oman ratsunsa käyntiin ja annettuaan sille pitkän ohjan. Rasmus seurasi Coralin kanssa esimerkkiä.

“Tosi hieno hevonen”, Rasmus vastasi ja yritti olla kuulostamatta liian innokkaalta. “Mahtava hyppy ja laukka. Varmasti potentiaalia isoihinkin kisoihin.”

Arne nyökkäsi.

”Niin. Siihen me kasvatustyössämme pyrimme”, kokenut hevosmies sanoi niin kuin se ei olisi ollut seikka eikä mikään. ”Ja on meidän etu, että meidän hevoset on hyvillä ratsastajilla ja tekevät tulosta. Mainostavat itse itseään.”

Se siitä paineettomasta tekemisestä kivan hevosen kanssa, mutta sitäkö Rasmus edes toivoi? Josefina katseli poikaystävää, joka syttyi haasteista: kilpaili hyvinkin nuorena ponien SM-taistoissa, lähti teini-ikäisenä Dierk Mayerille töihin ja iski hynttyynsä yhteen Arne ja (ennen kaikkea) Susanne Rosengårdin nuorimmaisen tyttären kanssa.

”Me olemme valmiit antamaan siitä osuuden sinulle nimellistä summaa vastaan”, Susannen kalsa ääni halkoi yhtäkkiä ilmaa.

Sanoja seurasi tihenevä hiljaisuus. Arne oli ainoa, jonka olemus oli rento, ja hevoset – hevoset olivat hyvän treenin jälkeen rauhallisia, kuin eivät olisi lainkaan tunteneet ympäröivää ilmapiiriä. Rasmus oli yllättynyt pökerryksiin ja Josefinaa kylmäsi.

”Sinä tietysti harkitset asiaa”, Susanne ilmaisi käskevämmin kuin hänen miehensä olisi suonut. ”Emme odota vastausta nyt heti.”
”Hevosen kuluista vastaamme me”, Arne kiirehti selvittämään tarjouksen ehtoja. ”Ja sen varaus-, astutus- ja varsamaksut kuuluvat meille. Sinun nimellinen omistusosuutesi takaa hevosen pysymisen sinun kilpailtavanasi kunnes päätät luopua osuudestasi.”
”Vaikka muut siteesi meihin raukeaisivat”, täydensi Susanne vailla sävyn häivää äänessään, mutta jokin häilähti katseessa.

Josefina oli aktiivisesti kurtistamatta kulmiaan. Tässä oli jotakin todella omituista: siinä, kuinka Susanne oli suostunut tähän ilmiselvästi vasten todellista tahtoaan, kuin ansaan ahdistettuna. Ja sitten Susanne näytti taas kuin keneltä tahansa kartanonrouvalta eikä lainkaan nurkkaan ajetulta, eikä Josefina enää luottanut omiin tulkintoihinsa.

”Aika…moista”, sanoi Rasmus myöhemmin, kun he istuivat autossa turvallisen etäisyyden päässä Rosengårdien sukukartanosta.
”Mmm”, äännähti Josefina ja toivoi kumppaninsa uskovan, että hänen täytyi keskittyä yhä talviunensa syvimpiä hetkiä horrostavan Tammisaaren läpi luovimiseen.
”Sä et tiennyt tästä etukäteen”, Rasmus ehkä arvasi tai kysyi, ja Josefina pudisti päätään.
”Ehkä ne tahtoo tosiaan tukea sua”, tyttö ehdotti ja hymyili hitusen liian myöhään, jotta se olisi ollut luontevaa. Kevyt naurahdus seurasi, ja sanat, joiden huolettomuudesta Josefina ei ollut itsekään varma: ”Tietysti sä harkitset ja mietit itse parhain päin. Hyvä diilihän se varmaan on.”

Ei isä eikä ainakaan äiti ehdottaneet muunlaisia sopimuksia kuin hyviä, mutta Josefina mietti: hyviä kenelle?

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 22.01.20 20:21

(Väärä) asunto
22. tammikuuta 2020 #jusmus vuoropuhelu kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Rasmus ja Josefina astuivat ulos vaalean kerrostalon A-rapusta. He olivat Josefinan ehdotuksesta käyneet katsomassa asuntoa, joka oli ollut juuri niin tyylikäs kuin kuvien perusteella oli näyttänytkin. Asunto oli valoisa, väljä kaksio, joka oltiin remontoitu lattiasta kattoon edellisvuonna. Siellä oli astianpesukone, sauna, koskemattoman näköiset pinnat, runsaasti säilytystilaa, harkiten valitut tapetit, jopa vaatehuone. Kuka tahansa kallalainen olisi muuttanut sellaiseen asuntoon hetkeäkään miettimättä.

Jos oli varaa, tietenkin, Rasmus mietti jokseenkin katkerana. Hänellä ei nimittäin ollut. Kämpän vuokra oli aivan liian kallis Rasmukselle, oli ollut jo alusta alkaen, mutta hän ei ollut kehdannut sanoa siitä Josefinalle vaan suostunut lähtemään näyttöön. Ei se niin hyvä voisi olla, Rasmus oli järkeillyt, mutta olihan se ollut juuri niin hyvä ellei parempikin.

“Mitäs tykkäsit?” Rasmus kysyi Josefinalta, kun ovi painui kiinni heidän takanaan. Hän toivoi kuumeisesti heikkoa arvosanaa, mikä helpottaisi asioita merkittävästi, mutta näki tyttöystävänsä kasvoilta, ettei sitä ollut tulossa. Tietenkään.
Josefinan sanat vahvistivat vain sen, minkä hymy jo kertoi ennen niitä: “Tykkäsin. Siinä voisi viihtyä, vaikka pitkäänkin.”

Josefina tarttui Rasmusta kädestä. Rasmus ei puristanut kevyesti takaisin, niin kuin yleensä.
“Musta paras tähänastisista. Vai… mitä mieltä sä olet?” tyttö tiedusteli kepeästi.

“Joo”, Rasmus vastasi hitaasti. “Olihan se kyllä kiva ja siistissä kunnossa.” Rasmuksen ääni oli kuitenkin epäröivä. Hän mietti, miten asettelisi sanansa, eikä sitten sanonut mitään.
Josefina loi Rasmukseen nopean mutta tutkivan katseen.
”Mutta…?” tyttö arvasi vastauksen jatkuvan.

“En mä tiedä”, Rasmus jatkoi ja mietti jälleen hetken. Ehkä hänen pitäisi mennä suoraan asiaan: eihän asunnossa ollut tosiaankaan muuta vikaa kuin hinta. “Eikö se ole sun mielestä vähän kallis kuitenkin?”

Josefinakin harkitsi hetken.

”Hmm. Niin, ei se huokeimmasta päästä ole, mutta mä juuri ajattelin, että sijaintiin ja kuntoonsa nähdenhän se ei ollut pahan hintainen”, hän hyödynsi järkiperusteita astellessaan suojatien yli.

“Niin”, Rasmus myönsi vähän vastahakoisesti ja tunsi olonsa tyytymättömäksi, kun joutui jatkamaan asiassa sen sijaan, että olisi voinut kohauttaa harteitaan ja ehdottaa Josefinalle, että palattaisiin allekirjoittamaan vuokrasopimus saman tien. “Mutta en toisaalta tiedä tarvitaanko me noin uutta kämppää, ja on se aika isokin… Pitäisikö katsella jostain vähän syrjemmästä?” Rasmus jatkoi.

“Niin, ei kai me välttämättä tarvita ja voidaan me, kunhan kaikki aika ei sitten mene kulkemiseen”, Josefina antoi vähän haluttomasti periksi. “Mä näen sua nytkin aika vähän, ellei olla samaan aikaan samalla tallilla. Vaikka ehkä se ei vaivaa sua sitten.” Kireähkö naurahdus ja epävarma vilkaisu.

“Ei, siis joo, tietenkin vaivaa”, Rasmus melkein hätääntyi. “Ei sillä. Mutta en mä tiedä, mun mielestä olisi hyvä, jos me vielä katseltaisiin… Kun tää oli tosiaan niin kallis kuitenkin.”

Josefinan askel hidastui vähän ja ilme kävi hajamieliseksi. Sitten katse tarkentui Rasmuksen kasvojen sivuprofiiliin.
“Ai… okei. Mä en ajatellut - sä et tainnut koskaan sanoa mikä on sun hintaraja”, tyttö lausui yhtäkkiä hapuilevasti.

Rasmus nolostui. Juuri sitä keskustelua hän ei ollut halunnut käydä, vaikka tietenkin oli arvattavaa, ettei hänen vuokrakipurajansa ollut ollenkaan sama kuin Josefinan. Ei tietenkään ollut. “Niin, eihän me siitä niin puhuttu”, hän sanoi vaisusti. “Ei mulla nyt mitään tarkkaa, mutta jos nyt ei ihan koko kylän kalleinta kuitenkaan… Mikä on sun hintaraja?” Rasmus sysäsi pallon Josefinalle. Rasmus toivoi, että koko keskustelu olisi jo ohi, tai pikemminkin, ettei sitä olisi koskaan tapahtunutkaan.

”Ei mulla oikeastaan ole, tai siis, että tietenkään en tahdo maksaa ylihintaa tai neliöistä ja huoneista mitä ei tarvita mutta, niin, tavallaan…” yhtäkkiä myös vähän nolon oloinen Josefina selitteli hätääntyneeseen sävyyn. ”Ja siis, niin, mua ei myös haittaa jos, tiedätkö, jos – jos me ei makseta ihan puoliksi.”

Josefina puraisi näkyvästi huulta ja jatkoi pienellä äänellä:
”... jos se helpottaa sua.”

Se ei helpottanut Rasmusta ensinkään. Hän tunsi olonsa noloksi, mutta myös kiukkuiseksi. Tulisiko koko yhteenmuutosta mitään? Halusiko Josefina edes muuttaa hänen kanssaan? Josefinahan olisi yksin voinut asia vaikka minkälaisessa lukaalissa. Ei ollut Josefinan vika, että Rasmuksen tulot olivat nykyään pienet ja menot edelleen suuret. Mutta ei Rasmus alkaisi tyttöystävänsä rahoillakaan elää, vaikka kyseessä olisi minkälainen hätätilanne – eikä nyt kyse edes ollut siitä.

“Tietenkin me maksetaan puoliksi”, Rasmus vastasi vähän kovemmalla äänellä kuin oli aikonut. “En mä suostu elämään kenenkään muun rahoilla.”

”Enhän mä niin sanonutkaan”, Josefina väitti ja yritti kuulostaa sinnikkäältä, mutta näytti hermostuneelta. ”Mä vaan tarkoitin että kun me kuitenkin ollaan ja asutaan yhdessä niin tietysti mä autan…”

Josefinan ääni hiipui ja tyttö vaikutti sitä vaivaantuneemmalta mitä pidemmälle puheenvuoro eteni.

“Sitähän se tarkoittaa, jos sä maksat enemmän”, Rasmus sanoi jyrkästi. “Haittaako sua, jos me katsotaan halvempaa? Vaikka pitäisikin sitten muuttaa vähän kauemmas keskustasta?”

”Eihän siinä ole”, Josefina aloitti melko närkästyneen oloisena, mutta kurtisti sitten kulmiaan ja huoahti. ”Ei mua haittaa. Ei muuteta keskustaan ja katsotaan vaan. Mutta sinne mä en halua mitä kävin lauantaina katsomassa. Sä lupasit ilmoittaa siitä sille Eeditille… oletko?”

“Ei sitten”, Rasmus vastasi ja harppoi eteenpäin katse tiessä. Hän oli suoraan sanottuna unohtanut koko Eeditin eikä ilahtunut, kun Josefina otti asian esiin. “En ole. Täytyy soittaa. Mä yritän hoitaa pian.”

Josefina joutui kipittämään pysyäkseen Rasmuksen perässä.
”Ehkä se kannattaisi tehdä mahdollisimman pian”, hän sanoi yhtäkkiä ääni kireänä. ”Ettei se turhaan odota. Se oli niin innoissaan ajatuksesta. Mutta soitat tietty sitten kun kerkeät.”

“Joo, kyllä mä hoidan. Pian”, Rasmus toisti. Miksei Josefina soittanut itse? Hänhän se oli siellä käynyt ja todennut kelvottomaksi. Rasmuksen mielestä se oli kuvien perusteella näyttänyt kivalta, ja se oli halpa. “Sä olet siis varma ettei se ollut hyvä? Mietin vaan, kun on aika hiljaista tässä nyt ollut markkinoilla. Mutta toki jos se ei sun mielestä ollut sopiva, niin sitten ei.”

”Kyllähän sä näit ne kuvat”, Josefina napautti. ”Eihän se nyt kamalan hyvässä kunnossa ollut, ja se oli oikeasti vähän kaukana jo.” Pienen, epäröivän tauon jälkeen Josefina vielä jatkoi surkean ja ärtyneen välimaastossa liikuskellen: ”Vai olenko mä susta tässä liian hienohelma?”

Kotirapun ovi häämötti edessäpäin ja Josefina iskosti katseensa siihen.

Rasmus vilkaisi Josefinaa, joka tuijotti eteensä, ja vastasi: “Et tietenkään. Mutta yritetään tehdä jotain kompromisseja. Ehkä mä voin opetella vaikka vähän remppaamaankin…”

Rasmus vaikeni ja tajusi, ettei kuuna päivänä saisi enempää kuin taulukoukun seinälle. Sen varaan ei Josefinankaan kannattaisi laskea. “Ja kaikkeenhan tottuu. Kunhan vain ei tarvitsisi tuossa luukussa enää pitkään olla.”

Josefina naurahti vähän ja vavahdutti vähän hartioitaan karistaakseen kireyden pois.

”Ei täällä mitenkään hirveää ole ollut”, hän sanoi avatessaan alaovea, ja tuuppasi kevyesti Rasmusta kylkeen ennen rappujen kiipeämistä. Sitten Josefina oli hiljaa aina kotiovelle saakka.

”Mutta jotenkin mä kai vaan toivoisin, että seuraava asunto olisi sellainen, missä me voitaisiin viihtyä kunnes – no, niin, pitkään. Jos joskus on pakko muuttaa isompaan”, Josefina mumisi lopun vähän nolostuneena ja kiirehti muuhun asiaan ennen kuin kiusaantui hengiltä. ”Mutta sille Eeditille pitää kyllä soittaa. Se asunto on kyllä ihan liian lähellä Märtaa.”

Rasmus lupasi, ja painoikin asian mieleensä niin, että muistaisi varmasti. Eivät he sitten Eeditin taloon muuttaisi, mutta eivät myöskään valkoiseen liian kalliiseen kerrostaloasuntoon. Toivottavasti jotain sopivaa – ja sopivan hintaista – löytyisi, ja hän ja Josefina voisivat elää rahaan ja sen puutteeseen liittyviä keskusteluja vältellen elämänsä onnellisina loppuun asti.

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 20.02.20 21:25

Paluu ratsastuskouluun
4. helmikuuta 2020: Tunnilla Seppeleessä

Maailma oli todellakin pieni. Oli kertakaikkisen outoa, että hevonen, jolla mä olin vasta muutama kuukausi takaperin ratsastanut Saksassa, majailikin nyt Suomessa ja vieläpä aika lähellä mun kotipaikkakuntaani Kallaa. Iso musta eli Ismo olikin nyt Kari (mä todellakin nauroin kun kuulin asiasta ensi kerran) ja siitä oli tullut ratsastuskouluhevonen, joten mä luonnollisesti pyysin sitä ratsastettavakseni, kun meni suunnattiin Josefinan synttäriestetunnille Seppeleeseen.

Mä olin takavuosina hoitanut ja liikuttanut yhtä estetammaa ratsastuskoululla ja osallistunut välillä tunneillekin, joten ratsastuskouluympäristö ei ollut mulle ihan vieras. Paitsi pohjimmiltaan kuitenkin oli – oli outoa, kun hevosilla oli pääsääntöisesti vain yhdet satulat ja yhdet suitset, tallin käytävillä parveili peruskouluikäisiä tallityttöjä ja lattialla saattoi olla muutama heinänkorsi ilman, että kukaan repi pelihousujaan ainakaan mun nähden.

”Täälläkös se maneesi paloi sillon pari vuotta sitten”, mä supisin Josefinalle, kun me kuljettiin ruskeahiuksisen naisen perässä katsomassa paikkoja. Mähän itse asiassa olin käynyt Seppeleessä joskus (ja tavannut Robertin), mutta siitä oli niin kauan, ettei mua varmaan kukaan muistaisi enkä mä viitsinyt paljastaa, etten ollutkaan täysin ensikertalainen.  

”Joo”, Josefina vastasi yhtä hiljaa. ”Ja osa talliakin. Mutta ei siinä tainnut yksikään hevonen kuolla. Oli onneksi kesä.”

”- Ja tässä on Karin karsina”, meidän opas (Sanelma? Selma?) sanoi ja raotti yhden boksin ovea. Ja sieltä Ismo, eikun Kari, työnsi ison päänsä käytävälle ja höristi korviaan. Muistikohan se meidät? Aika monta tuntia mäkin olin sen kanssa edellisenä kesänä viettänyt.

Meitä oli tunnilla kuusi, ja vaikka Seppeleen uusi maneesi ei ollut pieni, tilaa oli merkittävästi vähemmän kuin Auburnin jättiläismaneeseissa (kyllä, nythän niitä oli kaksi). Mun ratsu taisi olla kaikista isoin, ja se tuntui myös kasvaneen sitten viime näkemän. Ratsastettavuudeltaan Is-Kari oli kyllä yhtä kiva kuin ennenkin. Vähän huonosti tasapainossa, vähän hidas kääntää, mutta yritteliäs ja tyytyväinen.

Seppeleen opettaja, maineikas Hanski Appelgren, oli kehittänyt jos jonkinlaista tehtävää. Helpolla täti ei mua aikonut päästää, vaikka en ollutkaan vakio-oppilaita. Se ripitti mua kaarteiden huolimattomasta ratsastamisesta, mikä kyllä kieltämättä näkyi siinä että Kari ei oikein meinannut osua keskelle esteitä yrittämisestä huolimatta, mutta toisaalta perusratsastuksessa ei tuntunut olevan kauheasti sanomista.

Esteet pysyivät kohtuullisen matalina, mikä oli Karille varmaan ihan hyvä ratkaisu: se alkoi kuumua nuottiavaintehtävän aiheuttaman aivohien jäätyä päälle ja olisi halunnut laukata kuin hirvi ympäri maneesia. Mä tunsin olevani kaikkea muuta kuin oikea esteratsastaja, kun roikuin kyydissä ja yritin osua esteille mitenkuten. Onneksi Kari jossain vaiheessa tyytyi vähän vähemmän kiihkeään laukkaan ja me saatiin hyviäkin hyppyjä aikaan. Hauskaa mulla ja hevosella kyllä oli – niin hauskaa, että hetken mä mietin voisinko jotenkin alkaa käymään tunneilla useamminkin.

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 05.03.20 19:18

Uusia koteja
6. maaliskuuta 2020 #jusmus #coral

Mä olin ollut viime hetkiin saakka ihan varma, että Coral ei loppujen lopuksi tulisikaan mulle. Alexander palaisi Ruotsista ja alkaisi ratsastaa sitä taas itse; tai Susanne tulisi järkiinsä ja kieltäytyisi tekemästä hyväntekeväisyyttä; tai me erottaisiin Josefinan kanssa jostain syystä muuttoviikonlopun paineessa ja Arne tappaisi mut, koska olin saanut Josefinan surulliseksi, sen sijaan että antaisi mulle hevosen. (Vai olisiko se niin onnellinen siitä, että sen tytär olisi viimein vapaa hankkimaan paremman miehen, että antaisi mulle kaksi tai kolmekin hevosta?) Mä olin ollut skeptinen vielä sittenkin, kun me perjantai-iltapäivänä Josefinan aamuvuoron jälkeen lähdettiin ajamaan kohti sen kotikartanoa. Me oltiin moikattu Laraa ja kahviteltu Arnen ja Susannen kanssa hyvin pikaisesti, ja koko ajan mä olin vain odottanut pommin putoamista. Sitten me oltiin allekirjoitettu paperi Coralista, ja kun asiasta oli mustaa valkoisella se alkoi tuntua hitusen todellisemmalta, mutta ei vieläkään täysin.

Jotenkin vasta, kun me oltiin Coral kyydissä varovasti körötelty koko pitkä matka takaisin Kallaan ja Keinupuun hevostallille, ja saatu ori tavaroineen purettua uuteen kotiinsa, mä aloin ymmärtää että se oli todella onnistunut. Mä olin saanut mielettömän hienon hevosen käyttööni mielettömän hyvällä diilillä, kiitos mun anteliaiden appivanhempien, ja mä olin saanut majoitettua sen ilmaiseksi Hanni hevoskauppiaan tallille, kun olin luvannut tehdä jonkun tallivuoron kuussa. Loput olisi vain mun omista taidoista kiinni.

Olisiko Coral ensimmäinen hevonen, jonka kanssa mä lopulta pääsisin kipuamaan 140-luokkien haamurajan yli ja kohti isompia luokkia ja isompia kisoja? Ehkä, ehkä ei – vielä ei voinut sanoa mitään. Mutta kovasti mä kyllä toivoin.

”Pitäisiköhän sitä kutsua jollain lempinimellä?” mietin ääneen katsellessani oria, joka pyöri karsinassa vähän levottomana ympyrää ja puhahteli toisella puolellaan majoittuvalle ruunalle. Coralin uusi seinänaapuri ei ollut orista innoissaan ja sen korvat painuivat tiukkaan luimuun joka kerta, kun Coral vain katsoi siihen päinkään, mutta mä olin varma että kaksikko asettuisi kyllä pian.

”Ai niin kuin vaikka… Ralli?” Josefina ehdotti viattomasti. Mä makustelin nimeä suussani, mutta ei se tuntunut sen sopivammalta kuin hevosen oikea nimikään. Cora? Ei, mulla oli ollut sen niminen tallikaveri joskus Ruolammen aikoina. Ali? Ora?

”Carri?” mä heitin. ”En tiedä, muistuttaako se vähän liikaa Callea?”

”Se voisi olla Kari, jos Ismo ei olisi jo vaihtanut nimeään”, Josefina naurahti.

”Ehkäpä me jätetään tää nimiasia hautumaan”, mä vastasin ja nappasin Josefinan kainaloon. Me jätettiin karsinassa ympäri pörräämisen lopulta lopettanut Coral napsimaan iltaheiniään ja suunnattiin autolle ja sillä kotiin: meidän omaan, yhteiseen, vielä vähän keskeneräiseen mutta silti jo tutulta tuntuvaan kotiin. Josefinan kanssa asuminen oli entistä ihanampaa nyt, kun meillä oli paikka joka oli molempien yhtä paljon ihan alusta saakka, ja kun oli tilaa levitellä tavaroita muuallekin kuin toistensa päälle. Siellä me puuhasteltiin kuin mikäkin vanha aviopari laittaessamme paikkoja hiljalleen kuntoon; ehkä Einon ja Eeditin henki oli tarttunut talosta meihin. Mitä seuraavaksi? Pitäisikö meidän hankkia yhteinen poni?

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 30.03.20 17:23

Siellä sun täällä
29. maaliskuuta 2020 #kevatpaivantasaus #jusmus #coral

Mä olin päättänyt olla lähtemättä Sokan siskosten hääteemaisiin after ride -juhliin jo kauan ennen itse kisoja, mutta heikohkot tulokset perjantaina eivät suoranaisesti kohottaneet mun mielialaa. Easy oli niin surkea, että vaikka mä olin taas pallotellut ajatusta sen myynnistä, saatoin unohtaa ne mietteet – kukaan ei ikinä ostaisi oria, josta ei olisi vielä opetusmestariksi mutta joka ei myöskään esittänyt kerta kaikkiaan minkäänlaista lahjakkuutta. Isabella taas varoitteli mua Cavan huonosta ratsastettavuudesta eikä ollut väärässä, sillä melkoiseksi vetokilpailuksi ja kahdeksaksi virhepisteeksi sen rata sitten kuitenkin meni.  

Pienen ilonpilkahduksen muuten niin ankeaan päivään tarjosi Carri, joka hyppäsi tyylikkään perusradan kahdenkympin luokassa. Se oli höyhenkevyt ratsastaa ja esitteli niitä itselleen tyypillisiä katapulttimaisia hyppyjä, joissa mä en edelleenkään osannut täysin istua, mutta jotka antoivat selkään huikean tunteen skoupista ja energiasta. Ehkä mä olin puhtaasta perusradasta vähän liian tyytyväinen, sillä uusinnassa jäin hitusen matkustelemaan ja toin Carrin säännönmukaisesti niin huonoihin paikkoihin, että se otti pari puomia vaikka yrittikin parhaansa mukaan vetää koipensa yli esteistä. Nopea se kuitenkin oli, joten tuloksissa me kiilattiin juuri ja juuri Josefinan edelle – jolla muuten meni koko kisapäivä huomattavasti kelvollisemmin kuin mulla.  

Oli miten oli, niin ikään hevosten ja ratsastamisen täytteisen lauantaipäivän jälkeen mä olin erinomaisen tyytyväinen, kun sain lysähtää sohvannurkkaan murehtimaan edellispäivän kisatuloksiani sen sijaan, että olisin alkanut selvittää mitä valkoista päällepantavaa mulla todella oli (vastaus: ei mitään paitsi sukat). Josefina livahti suihkuun ja sieltä ulos päästyään alkoi valmistautua pikavauhtia hiukset vettä valuen, sillä ilmeisesti Aliisa oli kerrankin ajoissa.

”Etkö sä varmasti halua tulla?” Josefina vielä kysyi hiuksiaan näpertäessään ja vilkaisi mua peilin kautta.
”En varmasti”, mä hymähdin. ”Amanda heittäisi mut kuitenkin ulos pukukoodin rikkomisesta. Ja huomenna kisatkin.”
”Niin no”, Josefina irvisti, sillä sekin oli ilmoittautunut Ruunaankoskelle. ”Onneksi mulla ei ole kuin Granni huomenna. Enkä mä pitkään ole.”
”Pidä hauskaa”, mä toivotin, ja Josefina kääräisi itsensä pikavauhtia takkiinsa, työnsi kengät jalkoihinsa ja paukkasi pihalle. Mä avasin sipsipussin ja tunsin tehneeni hyvän päätöksen.

Siltä se tuntui myös seuraavana päivänä, kun Josefina ”en mä pitkään ole” Rosengård, joka ei ollut koskaan selvinnyt edes kotiin saakka, vaikeroi huonoa oloaan hevosauton etupenkillä. Mä en muistanut nähneeni sitä krapulassa pitkiin aikoihin, ja koska itse olin kesäaikaan siirtymisestä huolimatta mieli kirkkaana ja valmiina päivän koitoksiin, mä koin koko jutun aika huvittavana.

Sitten keskustelu tosin sai omituisia käänteitä, kun Josefina kertoi vaivautuneena nukkuneensa Robertin vieressä.

”Mutta - mutta en silleen……….. seksuaalisesti”, se sanoi hiljaa. “Koska en tahtoisi. Ei sekään. Aliisa kertoi että se on homo, niin, siksikään, ja ei siis mitenkään muutenkaankaan. Mutta koska se kuitenkin oli mun huone ja, rutiini, ja Aliisa komensi ja menin, ja, ja, ja. Mä en tiedä miksi se tuli mun viereen. Niin.”

Mä olin hetken verran hiljaa, kun prosessoin tätä lausuntoa, ja Josefina näytti kerrassaan kurjalta. Mä en edelleenkään ollut erityisen ilahtunut Robertista, joka paitsi vaikutti jotenkin ylimieliseltä, oli myös savustanut Josefinan omasta kodistaan. Turha mainita että asiat olivat sittemmin kääntyneet paremmin kuin hyvin päin, sillä nythän mä asuin Josefinan kanssa meidän yhteisessä kodissa, mutta oli miten oli – päätös ei olisi ollut Robertin tai Aliisan tehdä.

”Hmm, okei”, mä vastasin. ”Sepäs vieraanvaraista tältä Robertilta.”

”Aliisa ei jaksanut sijata sohvaa, kun se tuli vain viemään mut niille, ja meni sitten takaisin Krouviin. Enkä mä herännyt kun ne tulivat, mikä on kyllä sinällään ihme, kun Aliisa kuitenkin… No mutta, niin, me tosiaan vain nukuttiin”, Josefina selitti nopeasti, ja mä taputin sitä polvelle jokseenkin kömpelösti.

”Eihän se mitään”, mä sanoin. ”Toivottavasti sait nukuttua. Ei ole hyvä hypätä 130-ratoja darrassa.”

Josefina tosin osoitti senkin vääräksi – Granni tuli toiseksi kahdessakympissä ja oli ensimmäinen ei-sijoittunut kolmessakympissä, mikä oli paljon paremmin kuin mun kisatulokset kummallakaan hevosella ja sai mut jälleen kerran potemaan lievää alemmuuskompleksia. Easy tosin petrasi perjantaiseen nähden ja sai ehkä joitain lahjakkuuspisteitään takaisin, ja ehkä mä saisin sen sittenkin joskus myytyä. Carri otti taas uusinnassa yhden puomin, mikä meni mun piikkiin, mutta muuten mä olin sen tekemiseen kohtuullisen tyytyväinen.

Siitä mä en ollut ihan varma, oliko meidän yhteistyö jo sillä tasolla, että me voitaisiin parin viikon päästä siirtyä jo 130-luokkiin. Mä halusin kovasti tavoitella Ruunaan Maljaa nyt kun mulla viimein oli hevonen, jolta ei loppuisi kapasiteetti kesken, mutta oliko vielä liian aikaista? Sitä mä en osannut sanoa, mutta toivoin, että Pirkko Repo osaisi. EM-pronssimitalisti Repo valmentaisi meitä tiistaina, jolloin mä taas ajelisin Carrin kanssa Ruunaalle, ja toivoin, että se laittaisi viimeiset puuttuvat palaset meidän yhteistyössä paikalleen.

CORAL
27.3. Kalla Cup Kevätpäiväntasaus - esteratsastus - 120cm - sijoitus 15/25, 0-8vp
29.3. Ruunaankoski - esteratsastus - 120cm - sijoitus 8/19, 0-4vp

EASY
27.3. Kalla Cup Kevätpäiväntasaus - esteratsastus - 90cm - sijoitus 28/28, 12vp
29.3. Ruunaankoski - esteratsastus - 100cm - sijoitus 8/19, 0-4vp

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 04.04.20 14:05

Äkkilähtö
4. huhtikuuta 2020 #tietähtiin2020

Aiemmin
”Hmm, Tie tähtiin on taas tulossa”, mä kurtistin myöhäisiltaisen some-selailuni päätteeksi kulmiani puhelimelle ja vilkaisitko Josefinaa. ”Huomasitko?”
Josefina, joka oli vetänyt peiton leukaan saakka ja oli kaikesta päätellen juuri nukahtamaisillaan, hymähti: ”Mm. Janna kysyi mentäskö.”
”Mitä vastasit?”
”Pitää lukea”, Josefina vastasi unisena. ”Niilo menee.”
”Njaa.” Mua kisaaminen kiinnosti, mutta Bran ei nyt lähtisi mihinkään ylimääräisiin estecupeihin, ja Carri taas keskittyisi Ruunaan maljaan. Easyllä mä ehkä olisinkin voinut lähteä, mutta se oli ollut nyt jo pari päivää epäpuhdas enkä mä uskaltanut luottaa siihen, että se olisi hyppykunnossa vielä huhtikuun ensimmäisen viikonloppuna. ”En mäkään sitten ehkä mene.”
Josefina ei vastannut, ja sen hengitys oli syventynyt siihen malliin, että se oli tainnut nukahtaa.

Lauantaina
Mä olin juuri ratsastanut Branin heti lauantaiaamun kunniaksi ja raahasin tavaroita pesupaikalta varustehuoneeseen, kun Ellie pysäytti mut. Tai siis olisi pysäyttänyt, mutta mulla oli sylissäni pikkuhiljaa kallistuva vuori varusteita, joten mä nyökäytin satulahuonetta kohti vinkatakseni, että puhuisi ja kävelisi yhtä aikaa.
”Tie tähtiin”, se napautti lyhyesti ja pelasti pari putoamista lähellä olevaa suojaa satulan päältä käsiinsä. ”Lähtisitkö? Isabella lupasi Ankan mulle.”
”Ei mulla taida olla oikein hevosta”, mä vastasin. ”Mä yritän keskittyä siihen kenttään Branin kanssa.”
”Ai sulla ei ole hevosta”, Ellie sanoi epäuskoisesti. ”Cava? Viimeaikaisen kisamenestyksen perusteella Isabella varmaan maksaisi sulle, että veisit sen joskus pois sen näkökentästä.”
”Niin no, eipä mun kisamenestys ole Cavan kanssa ollut juuri sen kummempaa”, mä sanoin vähän synkästi, mutta Ellien ideassa oli kyllä pientä perää. Mä pääsisin kisaamaan, Cava saisi ratatreeniä, ja Isabella saisi halutessaan pestä kätensä koko jutusta. Ehkä kisanomaisten harjoitusten myötä Cava pärjäisi seuraavassa Kalla Cupin osakilpailuissakin hitusen paremmin.

Niin mä esittelin asian hitusen myöhemmin Isabellalle, joka vaikutti epäileväiseltä, mutta lupasi Cavan mulle kuitenkin, jos välttämättä halusin.
”Sen kanssa kannattaa sinunkin ehkä hieman kyllä treenata”, Isabella totesi, ”ettei Auburnin maine mene.”
”Joo, tietysti”, mä nyökkäsin. ”Tai siis, ne ensimmäiset osakilpailuthan ovat jo huomenna. Mutta kyllä me treenataan.”
Isabellan kasvoilla kävi hyvin pikaisesti tuntematon ilme, ennen kuin se hetken harkittuaan nyökäytti päätään. ”Selvä sitten. Kysy Aliisaa avuksi letittämään se.”

Ja niin mulla oli ratsu vuoden 2020 Tie tähtiin -kilpailuun. Mä en ollut ihan varma, olisiko Cava se hevonen, joka todella veisi mut tähtiin, mutta eipä siinä mitään menettäisikään. Mä kävin ilmoittamassa Ellielle, joka oli onnistunut jo värväämään Kiian meidän tiimiin, että olisin käytettävissä, ja se ilmoitti että me palaveerattaisiin hetken päästä loungessa.

Aliisaa ei näkynyt, mikä ei kellonaika huomioon ottaen yllättänyt, joten sille mä lähetin vain tekstarin: ”Otan Cavan Tie tähtiin -skaboihin. Huomenna ekat kisat. Saa tulla mukaan tai olla tulematta, mutta ehditkö letittämään sen? Isabellan pyyntö.”

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 12.04.20 12:28

Nälkä
12. huhtikuuta 2020 #ruunaanmalja

Rasmus halusi voittaa. Se ei ollut hänelle uusi tunne – hän oli ollut menestyksennälkäinen poniratsastaja ja ratsastanut aina juuri niin lujaa kuin luokan voittoon kulloinkin vaadittiin, joskus vähän sitäkin kovempaa. Kisat, joista Rasmus ei ollut lähtenyt kotiin ruusuke ponin poskihihnaan kiinnitettynä, olivat yhteen elämänaikaan olleet Rasmukselle turhat kisat. Jossain vaiheessa voitonjano oli väistynyt muiden asioiden tieltä, ehkä jonkin aikaa sen jälkeen kun ponit olivat väistyneet hevosten tieltä, ja kunnianhimoiseksi persoonaksi Rasmus oli kaivannut voittamista varsin vähän. Hän oli ratsastanut nuoria ja kokemattomia hevosia ja haastanut itseään treeneissä, hypännyt isompaa ja teknisempää, mutta kilpaileminen oli jäänyt jotenkin sivurooliin siitä huolimatta, että kyllähän hän kisoissa kävi. Kävi, ja ratsasti, ja joskus sijoituksia tippui ja joskus ei – mutta Rasmuksen voitontahto oli kovin pitkään ollut vähäinen ja pettymys pieni, jos joku rata ei niin sujunutkaan.

Nyt Rasmuksella kuitenkin oli uusi estehevonen. Carri oli hieno, ja vaikka se ei ehkä ollut hänen sielunveljensä samalla tavalla kuin hevonen saattoi olla – vielä oli aikaista sanoa – Rasmus tiesi että sen laadukkaampaa ratsua hän ei hetkeen tulisi saamaan. Sillä oli iso hyppy ja voimakas laukka, mutta samaan aikaan se oli höyhenkevyt ratsastaa, suorastaan lensi nurmikentän yllä. Carri rakasti hyppäämistä niin kuin Rasmuskin, ja nyt hän vain toivoi, että hevonen rakastaisi myös voittaa.

Ruunaankosken kisat olivat kauden ensimmäiset ulkokisat. Carri katseli esteitä uteliaan kiinnostuneena ja tepasteli paikoillaan Rasmuksen käydessä mielessään radan vielä kertaalleen läpi. Derbykenttä loisti vuodenaikaan nähden hyväkuntoisena ja kirkkaanväriset esteet kutsuivat molempia luokseen. Rasmus olisi ollut innoissaan derbylle pääsystä, vaikka kyseessä ei olisikaan ollut heille huhtikuun tärkein kilpailu, mutta kisajännitystä hän ei tuntenut. Rasmus tunsi olevansa valmis. Hevonen oli valmis, hän oli valmis, ja toisaalta ainoastaan hän itse saattoi seistä omien tavoitteidensa saavuttamisen tiellä.

Tai huono tuuri. Mutta Rasmus ajatteli, että tuurin hän ei antaisi heitä tänään ainakaan estää, ja ratsasti Carrin radalle.

Bran
12.4.2020 Ruunaankosken tila - 120cm - sijoitus 4/12, 0-1vp

Coral
12.4.2020 Ruunaankosken tila - 120cm - sijoitus 7/12, 4vp
12.4.2020 Ruunaan Malja, 1. osakilpailu - 130-135cm - sijoitus 8/11, 4vp

Tuloksiin oli kuitenkin vaikea olla tyytyväinen. Yksi puomi molemmilla radoilla ei ollut huonoa ratsastusta Rasmukselta, eikä huonoa hyppäämistä Carrilta, etenkin kun otti huomioon miten vähän aikaa heidän yhteistyönsä oli kestänyt. Mutta kahdeksas sija oli huono, eikä sillä saanut rankingtaulukkoon vielä montaakaan pistettä.

Rasmusta ärsytti, ja hän kaipasi Josefinaa, joka olisi ehkä osannut kertoa, ettei yhdellä kisalla voinut olla niin paljon merkitystä.
"Mutta Branhan hyppäsi tosi hyvin", avuksi lähtenyt Cella osasi sanoa, eikä ollut väärässä hänkään, mutta Rasmus ei vielä jaksanut olla kovin iloinen yhtä aikavirhettä lukuun ottamatta sujuvasta uusinnasta. Ehkä myöhemmin - nyt Rasmus oli vain kiukkuinen. Mikä siinä oli, että koko alkukauden puomit eivät olleet pysyneet kannattimillaan edes vahingossa?

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 18.04.20 16:36

Kauas
18. huhtikuuta 2020 #tietähtiin2020

Kello soi vähän ennen kuutta, ja hetken verran mä mietin pitäisikö lavastaa oma kuolema ja olla lähtemättä koko helvetin kisoihin. Niin hyvältä idealta kuin Tie tähtiin olikin ensin vaikuttanut (arvokasta kisakokemusta! monenlaisia ratoja! uusia paikkoja!) nyt mä vain mietin, että pakkoko sitä oli lähteä Lappiin saakka häviämään – sitä mä osasin tehdä ihan kotikulmillakin. Osasin vähän turhankin hyvin.

”Mä en jaksa”, mä sanoin ääneen, ja Josefina mun vierellä raotti toista silmäänsä ja hymyili unisena.
”Hyvin se menee”, se jaksoi kannustaa luottavaisena, vaikka olisi suoranainen ihme, jos mulla ja Cavalla menisi yhtäkkiä hyvin tai edes kelvollisesti.

”Pidä peukkuja pystyssä”, mä huokaisin ja heitin peiton syrjään, kampesin ylös sängystä ja raahustin keittiöön. Kahvi tippumaan, banaani kierreheitolla eteisessä odottavan repun päälle, vaatteet päälle. Kahvia kuppiin, hiusten harominen sormilla, sokeripala kahviin ja toinen taskuun Cavan lahjomista varten. Mä olisin antanut mitä vain, että olisin voinut vain palata takaisin sänkyyn.

Ehkä muuten olisinkin voinut – olisin vaikka esittänyt sairasta – mutta mä olin tietenkin luvannut ajamaan hevosrekan Lehtovaaraan. Matka-aika oli kymmenen tuntia ja kuljetettavana viisi hevosta ja viisi ihmistä, joten mä laskin, että kahvia parani kitata siihen malliin että pysyisi hereillä ja saisi kaikki ehjinä perillä. Mitä jos me törmättäisiin poroon? Mitä jos Anton istuisi etupenkille? Mitä jos joku joutuisi vaihtamaan rekkaa ja Robert päätyisi mun kyytiin? Vieläkö mä voisin pyytää Verneriä ajamaan?

Mä istuin hetkeksi pöydän ääreen haudatakseni kasvoni käsiini, mutta jo ensimmäiset hiukat kahvia virkistivät sen verran, että mä arvelin, etten ehkä vielä kuolisikaan. Josefina hipsi käsiään kohti kattoa venytellen keittiöön ja kaatoi itselleenkin kahvia.
”Ei sun olisi kannattanut vielä nousta, vapaapäivä ja kaikkea”, mä sanoin.
Josefina hymyili, haukotteli ja halasi mua takaapäin. ”Mä voin mennä takaisin petiin, kun sä lähdet. Halusin toivottaa onnea.”
”Sitä tarvitaan”, mä irvistin. ”Kisoihin, ja tosta helvetin matkasta selviämiseen.”
”Aja varovasti”, Josefina muistutti istuutuessaan mun viereen. ”Ja muistakaa hakea Niilo ja Belisa.”
”Yritetään muistaa”, mä lupasin ja hymähdin.

Se olisikin hyvä alku kisareissulle – unohtaa joku matkasta. Olisiko se munkin vastuulla? Viisi hevosta ja viisi ihmistä, mä painoin tarkasti mieleeni. Ketään ei jätetä.

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 22.04.20 21:27

Matkalla
20. huhtikuuta 2020 #tietähtiin 2020

"Verneri laittoi viestiä, että pysähdytään seuraavalla ABC:llä", etupenkillä istuva Isabella ilmoitti mulle, kun me oltiin ajettu Lehtovaarasta kohti Kallaa jo suunnilleen sata vuotta ja toiset sata oli vielä edessä. "Rampille kilometrin päästä."
"Selvä pyy", mä vastasin. Kojelaudassa digitaaliset numerot ilmoittivat, että päivä oli juuri kääntynyt maanantain puolelle, ja me tosiaankin alettiin olla (vasta/jo) puolimatkassa. Lappi oli kyllä perhanan kaukana, mä manasin. Vaikka me oltiin päästy lähtemään matkaan hyvin aikataulussa, ei me oltaisi perillä kuin aamulla vasta. Mäkin voisin mennä vaikka suoraan töihin.

Pikkukaupungin ohitustien varrella oleva ABC näytti täsmälleen samalta kuin ne kaikki muutkin, mutta oli hämmentävän hiljainen. Parkkipaikalla oli vain muutama auto, kun me jätettiin rekat perätysten pihan reunaan. Osa matkustajista näytti pinkaisevan suoraan sisälle ja oletettavasti vessaan - mä ja muutama muukin vilkaistiin ensin hevoset ja niiden heinätilanne. Ainakin mun renkassa tyypit olivat kamerankin perusteella matkustaneet rauhallisesti. Ehkä nekin olivat pitkästä viikonlopusta vähän väsyneitä. Luoja, mä ainakin olin.

Hevoset näyttivät livenäkin voivan hyvin, joten mä suuntasin nopeasti muun porukan perässä huoltoaseman sisälle. Mä ostin kahvin ja vaikka hetken mietin karkaavani takaisin rekalle juomaan sitä, istuin sitten kuitenkin muun joukon seuraksi pöydän ääreen. Osalla oli tilausnumeroita pöydillä ja osa vielä jonotti tiskillä, joten tauko varmaan kestäisi pidempään kuin viisi minuuttia.
"Verneri vois tulla ajamaan tuota toistakin autoa", mä kommentoin kuskinvaihdosta haaveilevalle Innalle ja vilkaisin Sarahia, joka kyseli paljonko matkaa vielä oli jäljellä.
"Oltaisko me kuuden jälkeen perillä. Aikamoinen aikataulu kyllä. Ens kerralla en lähde."
Mä irvistin ja vaikka se oli vitsi, oli siinä myös iso totuuden siemen - toistaiseksi kisatulokset eivät todellakaan olleet antaneet aihetta juhlaan.

Mua vastapäätä istuva Ellie ei myöskään ollut menestynyt kisoissa kovinkaan kummoisesti, ja se näytti tilanteeseen vähän tuskastuneelta.
"Miksi kaikki onnistumiset tapahtuu aina vaan valmennuksissa?" se huokaisi ja kääntyi katsomaan mua. "Onko Cava ollut hyvä edes kotona?"
Mä nauraa pärskähdin Ellien kysymykselle.
”Ei kun ihan hirveä”, mä vastasin totuudenmukaisesti. ”Tiedä sitten mikä sitä vaivaa. Ollut niin vahva ja villi, ettei auta muu kuin yrittää pysyä kyydissä. Että kyllä meidän rataan verrattuna sun tekeminen näytti tosi hyvältä.”

Johtui ehkä aikaisesta/myöhäisestä kellonajasta, mutta mun mielestä Cavan sekoilu oli jo saanut lievästi tragikoomisia piirteitä. Ehkä Isabella ei ollut samaa mieltä, mutta ei se toisaalta ollut muakaan radan jälkeen moittinut – kyllä se varmaan hyvin tiesi, miten vaikea Cava saattoi villiintyessään olla.

Eikä mä ja Ellie oltu myöskään ainoita, joiden kisat olivat menneet hieman alle odotusten.
”Onneks me Armin kanssa parannettiin edellisestä osarista, mä en olis kehdannu näyttää naamaani enään Amandan valkassa jos oltais tultu toista kertaa viimesiks", Nita puhisi ja mun täytyi tunnustaa, että mä olin miettinyt samaa.
”Munkin täytyy alkaa vältellä Amandaa”, mä kommentoin Nitalle ja hörppäsin kahvia. Se oli mausta päätellen seisonut muutaman tunnin, mutta aivan ehdottomasti tyhjää parempaa.

"Eihän se edes ole sun valmentaja", mun viereen lysähtänyt ja karkkipussin sisältöä skannaileva Robert mumisi.
Mä vilkaisin Robertia, joka vaikutti puhuvan mulle, ja sitten mut silmät rekisteröi lähellä seisoskelevan Isabellan, joka oli taatusti myös kuullut mun kommentin Amandan välttelystä. Isabella ei jotenkin sopinut yhtään ABC-ympäristöön ja mä tulin äkkiä tosi tietoiseksi haromisesta joka suuntaan sojottavista hiuksistani.

”No ei”, mä vastasin Robertille ja vähän Isabellallekin, ”mutta Amandan kanssahan Cava on mennyt ihan hyvin, ja sen mielestä sen ratsastettavuus on ihan okei, niin… Tai siis voihan se olla että mä en nyt vaan löydä yhteistä säveltä sen kanssa.” Hevosta mä en alkaisi syyttelemään, vaikka kieltämättä teki mieli, ja toivoin että Isabella vahvistaisi Cavan olevan hirveä.

"Ei, kyllä Amanda on aivan yksin ratsastettavuuksiensa kanssa. Tai miettikää nyt vaikka Felluakin, jonka kanssa se on menestynyt parhaiten", Isabella sanoi kuin sanoikin, ja mä olin tyytyväinen, että ainakaan en ollut ajatukseni yksin.

”Ehkä se on sydämeltään kouluhevonen”, Robert kommentoi, ja mä uskoin että se tosiaan oli oikeassa.

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 22.04.20 21:27

Suden hetki
23. huhtikuuta 2020 #tietähtiin2020

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä mä heräsin kolmen jälkeen aamuyöstä. Mun vatsaa väänsi ja aluksi mä luulin, että olin saanut ruokamyrkytyksen edellispäivän lounaasta, mutta sitten mun aivot alkoivat kiihtyvällä tahdilla pyöritellä mielen päällä roikkuvia asioita ja mä tajusin, että vatsakipukin johtui niistä.

Miten helvetissä tämä kisakausi oli lähtenyt tällaiseen alamäkeen?

Mä kaivoin puhelimen lattialta esille ja googlasin aikani, ennen kuin löysin sen verkkolehden sivulle, mistä Josefina oli aiemmin päivällä puhunut. Jotenkin musta tuntui että se ei ollut kääntänyt arviota musta ja Easysta ihan sanasta sanaan. Google Translate ei ollut kovin tarkka sekään, mutta ainakaan se ei säästellyt mun tunteita, ja mä sain jonkunlaisen yleiskatsauksen siitä mitä lehdessä oikeasti kirjoitettiin.

Eikä se ollut mairittelevaa luettavaa, eikä edes läheskään niin neutraalinsävyistä kuin Josefina oli antanut ymmärtää. Easy oli kuulemma keskinkertainen ja mun kisatulokset (tänä vuonna vai ylipäätänsä, ei selvinnyt) olivat kuulemma usla.

sanakirja.org
Usla on sanan usel taipunut muoto.
ruotsi <> suomi
Käännös
Adjektiivit
1. surkea
2. huono
Muut/tuntemattomat
3. kehno
4. ala-arvoinen
5. heikkolaatuinen

Pahinta ei tietenkään ollut se, että joku ruotsalainen heppalehti oli kirjoittanut musta ja omasta kasvatistani niin (vaikka toki mä olin myös tukkanuottasilla ruotsalaisen median kanssa siitä hetkestä alkaen), vaan se, että ne olivat OIKEASSA. Easy oli niin keskinkertainen, että kirveli, ja mun kisatulokset OLIVAT olleet surkeita jotain yksittäistä pikkukisojen kenttäluokan voittoa lukuun ottamatta. Ja siitäkin oli melkein kaksi kuukautta, vaikka kisakausi oli kuumimmillaan ja mun olisi pitänyt menestyä nyt, usein, monella hevosella ja isommissakin luokissa.

Mä en pärjännyt edes Tie tähtiin -kisoissa, joissa isoin luokka oli metrikaksikymppiä. Mä olin hypännyt metrikahtakymppiä kun mä olin kahdeksan, ja voittanut niin monta metrikahdenkympin luokkaa elämäni aikana että sinivalkoiset ruusukkeet riittäisivät ties miten ison seinän tapetointiin. Mikä helvetti Cavan kanssa mätti? Ja oliko se sama vai eri juttu, mikä mätti myös Easyn ja Branin kanssa, ja alkaisiko se ennen pitkää mättää Carrinkin kanssa?

Suden hetkellä mun pahin pelko alkoi kiemurrella mun sisällä: se, että musta ei tulisi mitään, että mä olisin loppuikäni keskinkertainen ja että mun kisatulokset olisivat usla, kunnes ne lopulta lakkaisivat kokonaan. Mä katoaisin hevosmaailman kartalta ja sitten kaikilta muiltakin kartoilta, koska enhän mä mitään muutakaan osannut kuin ratsastaa – enkä sitäkään näemmä kovin hyvin.

Mä käänsin tuskaisena kylkeä ja kun silmät tottuivat puhelimen näytön kirkkauden jälkeen hämärään, mä näin nukkuvan Josefinan. Jostain syystä se sai mun olon entistä levottomammaksi. Väsyisikö Josefina jossain vaiheessa asumaan ja seurustelemaan yhdessä luuserin kanssa? Olisiko parempi olla luovuttaja kuin usel? Pitäisikö mun jättää koko Tie tähtiin kesken, ja pitäisikö mun soittaa pomolle että ei me tultaisikaan Saksaan tänä vuonna, vaikka se oli jo luvannut meidät ottaa?

Ehkä mä voisin alkaa kasvattaa niitä keskinkertaisia easyja enemmänkin ja myydä niitä vaikka ratsastuskouluihin. Akua mä en ollut vielä ehtinyt pilaamaan, enkä Laran hetkenä minä hyvänsä syntyvää neljättä varsaa – niille äidin kannattaisi etsiä joku toinen ratsastaja.

Hetken aikaa mä luonnostelin mielessäni viestiä, jolla ilmoittaisin Isabellalle etten lähtisi seuraaviin Tie tähtiin -osakilpailuihin, mutta en mä sitä koskaan lähettänyt, vaikka epävarmuus ja epätoivo istuivat painavina mun mahan päällä vielä pitkään senkin jälkeen, kun suden hetki – aika jona ihminen on heikoimmillaan – oli jo mennyt.

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 07.05.20 20:39

Vaihteeksi hyviä uutisia
7. toukokuuta 2020 #hanamiweek kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

“M-mitämhäh?”
“Aapu..a?”
“Kuka…”

Herätys on kaikkea muuta kuin miellyttävä. Vaativa koputus oveen jatkuu, ja vielä järkensä uniseksi tunteva Rasmus kerää itsensä puoliksi tiedostamattaan linnahotellin miellyttävästä sängystä peittojen keskeltä jaloilleen. Josefina seuraa katseellaan vielä Rasmustakin unisempana tämän muutamaa äkäistä marssiaskelta kyvyttömänä ehdottamaan, että poikaystävä ehkä pukisi paidan päälleen ennen oven tempaisemista auki.

“Varmana Joe, ympäripäissään”, Rasmus kuuluu mutisevan.
“Mutta eihän Joe -”, Josefina aloittaa, muttei ehdi sanoa lausettaan loppuun ennen kuin ovenkahvaa on jo käännetty. Koputtaisi noin rytmikkäästi ja siivosti, olisi Josefina sanonut. Etenkään jos se on kännissä kuin käki.
“Joe, go home, we’re sl… ohho.”

Niin. Josefina kietoutuu tiiviimmin peittoihinsa eikä tahdo nähdä ilmettä äitinsä kasvoilla. Sillä siinä toden totta seisoo itse Susanne Rosengård, kasvokkain vähäpukeisen vävykokelaansa kanssa, viileän mutta hivenen närkästyneen oloisena. Vastaanotto tuskin miellytti kartanonrouvaa. (On tarpeetonta sanoa, että Susanne on tietenkin jo täysissä pukeissa ja kiinnittänyt hiuksensa siivolle matalalle nutturalle.)

“Huomenta, Rasmus hyvä”, rouva kuitenkin lausuu sävyttömästi niin kuin tilanteessa ei olisi mitään omituista, ja sängyssä lymyilevä Josefina tarttuu vaivihkaa puhelimeensa ja tarkistaa kellonajan: kahdeksaatoista yli viisi. “Oletan, että tieto kiinnostaa sinua. Lara varsoo parhaillaan. Henrik soitti… videopuhelun.”

Josefina tirskahtaa tahattomasti. Ajatus äidistä vastaamassa videopuheluun (jollainen on suistanut hänet silminnähden hivenen tolaltaan) keskellä vielä aamuöisiltä tuntuvia tunteja vain on hulvaton. Mielikuva vastaheränneestä Susannesta lienee muille kuin perheenjäsenille tavoittamaton ja vieras.

“Huomenta”, Rasmus vastaa automaattisesti, vaikka on jähmettynyt paikoilleen ovensuuhun ja yrittää edelleen ymmärtää, miksi Susanne Rosengård on heidän huoneensa ovella keskellä yötä ja miksi Rasmuksella itsellään ei tosiaankaan ole paitaa päällä.

Rouvan seuraava lause saavuttaa Rasmuksen tajunnan vasta muutamaa pitkää, kiusallista sekuntia myöhemmin.
“Nytkö!” Rasmus älähtää. Hän ei ole osannut odottaa tammansa synnyttävän vielä tänä yönä, aikaisintaan viikonloppuna. Mutta Lara on yllättänyt ennenkin.

“Kyllä, parhaillaan”, Susanne toistaa painokkaasti.
“Ömm, sepäs -”, Rasmus sanoo, mutta vaihtaa lausetta lennosta. “Vaikuttiko kaikki sujuvan normaalisti?”

Rasmus kääntyy vilkaisemaan Josefinaa, joka on noussut sängyllä istumaan ja kuuntelee tarkkaavaisena.
“Mun pitää soittaa äidille”, Rasmus jatkaa ja haeskelee katseellaan puhelinta, mutta nähdessään tuolin selkänojalla roikkuvan paidan päättää priorisoida sen pukemisen ensimmäiseksi.

Susanne Rosengård ei välitä katsella vävykokelaan puolialastonta sähläämistä. Sen sijaan rouva astelee kuitenkin aivan surutta peremmälle ja istahtaa aristokraattisesti nojatuoliin hotellihuoneen nyt verhoilla peitettyjen ikkunoiden äärelle.

“Sujui, toki. Tammasi on kokenut varsoja. Mieheni on jo soittanut äidillesi, onhan tamma meidän vastuullamme ja varsa hänen kasvattinsa”, Susanne vastailee muodollisesti, ja sitten hieman omituiseen sävyyn: “Henrik on myös valmis ottamaan kanssanne videopuheluyhteyden niin näette itse, mikäli olette kiinnostuneet.”
“Haluatko?” kartanontytär kysyy mielitietyltään. “Voidaan soittaa mun puhelimesta. Mulla on Henrikin numero.”

“Hienoa, kiitos teille”, Rasmus vastaa nopeasti Susannelle ja huokaisee ohuesti helpotuksesta. Varsomiset ovat aina jännittäviä, vaikka kartanolla tietenkin on paras mahdollinen osaaminen mahdollisia ongelmatilanteita varten.  Rasmus vilauttaa Josefinalle hieman jännittyneen hymyn: “Joo, tottakai. Kiitos”.
Normaalitilanteessa hän olisi ehkä suhtautunut videopuheluihin hieman samantyyppisellä epäilyksellä kuin Susanne Rosengård, mutta nyt Rasmus ei malta odottaa näkevänsä Laran - edes videon välityksellä.

Josefina valitsee numeron, ja sillä välin Rasmus vilkaisee anoppiehdokastaan, joka istuu ryhdikkäänä nojatuolissa. Susannella ei näytä olevan kiire takaisin nukkumaan, ja Rasmus miettii ohikiitävän hetken ajan, pitäisikö hänelle tarjota vaikka teetä.

Sitten Henrikin kasvot kuitenkin ilmaantuvat Josefinan puhelimen näyttöön. Mies näyttää hyväntuuliselta ja huiskauttaa kättään.
“Huomenta! Täällä on jo valmista, Lara on tässäkin asiassa nopea liikkeissään”, Henrikin lievästi kohiseva ääni kertoo. Mies kääntää puhelimen ympäri niin, että kuvaruutuun ilmestyy Laran karsina, jossa tuore emätamma nuolee kaikesta päätellen aivan hetki sitten syntynyttä varsaansa.

“Tamma tuli!” Henrik jatkaa hilpeästi, ennen kuin Rasmus ehtii kysyä.
Rasmuksen kurkkua kuristaa ja hän tuntee erikoista kirvelyä silmiensä takana, mutta ei suostu herkistymään rouva Rosengårdin nähden. Sen sijaan Rasmuksen kasvoille leviää maailman isoin hymy. Tammavarsa - kaikkien näiden vuosien jälkeen, viimein.

“Eikä, aivan mahtavaa”, Rasmus sanoo ja rutistaa Josefinaa toisella kädellään. Josefinankin kasvoilla on haltioitunut hymy.
“Kaikki meni kuulemma hyvin”, Rasmus jatkaa Henrikille. “Ja varsa vaikuttaa ihan normaalilta?”
“Ehdottomasti, kaikki kunnossa”, Henrik kertoo ja vilauttaa peukaloaan kameran edessä. “Aika pienikokoinen, tumma varsa. Jos se on aina yhtä vauhdikas kuin maailmaan tullessaan, nousee varmasti ihan kohta seisomaankin.”

Josefina silittelee pienieleisesti Rasmuksen selkää ja tuntee olonsa varsin tyytyväiseksi. Oivallus iskee: varmasti Rasmus on jännittänyt tammansa tiineyttäkin, joten ehkä terve ja toivottu tammavarsa vielä osaltaan keventää heidän välejäänkin hiertänyttä huolilastia. Olkavarsi nojautuu kevyesti olkavartta vasten, ja huoneen nurkassa itsensä huomaamattomaksi tehneen Susannen kurkkua kuristaa ohimenevän hetken ajan. Tuolta näyttää nuori, vilpitön ja epäilyksetön kiintymys kahden toisistaan pitävän ihmisen välillä.

Varsa toden totta esittää jo puhelun aikana ensimerkkejä siitä, että pian se alkaa koetella hoikkien raajojensa kannattelevuutta. Nuoret näyttävät haltioituneilta, ja Susanne pohtii, vieläkö ne ovat noin avoimen tunteikkaita vuosikymmenen vierähdettyä; tuskin sentään ainakaan kahden.

Videopuhelun päätyttyä Josefina sanoo herttaisen ilahtuneeseen sävyyn poikaystävälleen:
”Sehän meni hienosti.”
”Joo… joo”, pöllämystyneen oloinen Alsila äännähtää, ja Susanne, jonka mielestä asiaan ei tarvitse tuhlata sanoja, nyökkää vain. Nyökkäyksen näkee vain Rasmus, sillä Josefinan katse on kiinnittynyt älypuhelimen hohtavaan näyttöön. Vävykokelas on sanomassa jotakin Susannelle, joka odottaa etäisen kiinnostuneena tuota sanaisen arkun raotusta — lisää kiitoksiako? — mutta sitä ei koskaan tulekaan, sillä äitinsä läsnäolon jo ehkä tyystin unohtanut Josefina inahtaa.

”Mitä – Rasmus, Rasmus, katso – Pikin varsa, se on, sillä on varsa. Pikillä on varsa, Tiina on laittanut ihan äsken kuvan.”
”Mitä?” Rasmus nauraa pärskähtää.
”Niin! Orivarsa.”
”Samana päivänä?”
”Niin!” hengähtää Josefina ja lähes kehrää onnellisuuttaan ja suukottaa poikaystävänsä vielä nuorekasta eikä tippaakaan vanhuudenveltostunutta poskea.

”Onnitteluni tästä, hm, iloisesta perhetapahtumasta”, Susanne Rosengård yhtäkkiä lausuu. Hänen tyttärensä hätkähtää vähäsen, ja jossakin hillittyjen ilmeidensä takana Susanne on huvittunut. Rauhallisesti rouva jättää nojatuolinsa ja astelee tilaa läsnäolollaan halliten huoneen ovelle. ”Tapaamme epäilemättä piakkoin aamiaisen äärellä.”

Häkeltyneet nuoret jäävät istua kököttämään hotellihuoneen sängylle. Sitten Josefina naurahtaa ja nojautuu halaamaan Rasmusta. Autuaasti hymyillen tyttö huokaa täydellä sydämellä:
”Varsoja! Voi että mä sitten rakastan varsoja. Isona mä ryhdyn hevoskasvattajaksi.”

Rasmus vastaa Josefinan hymyyn ja tuntee olonsa pitkästä aikaa täydellisen onnelliseksi. Kaksi tervettä varsaa samana päivänä - mitkä olivat todennäköisyydet? Päivä tuskin voisi enää paremmaksi muuttua, meni kisoissa miten meni.

“Niin mäkin”, Rasmus vastaa ja virnistää. “Kohta meillä on joku oma siittola ja kymmeniä varsoja joka kevät.”

Sitä ennen Rasmuksen pitäisi lopettaa kilparatsastustouhun yrittäminen, hän miettii ohimennen, mutta ei sano ajatusta ääneen. Sen sijaan Rasmus kellahtaa sängylle selälleen ja vetää Josefinan mukanaan kainaloon. Kumpaakaan ei väsytä, mutta on vielä liian aikaista noustakaan.

“En pistäisi pahakseni”, Josefina naurahtaa. Ei pistäisi Rasmuskaan - ei kasvattamista, ei varsoja, eikä Josefinan kanssa yhteistä tulevaisuutta.

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Zilverlinevarsa
Vastasyntynyt Zilverline. Piirtänyt luonnollisesti ihana @Jusu R.

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 10.05.20 21:54

Hannaby Hanami Week: Easy
5. toukokuuta 2020 #hanamiweek

Aurinko pilkahteli vaaleanharmaiden pilvien välistä ja sai Easyn kiiltelemään tavallistakin punaruskeampana, kun ori käveli joustavalla askeleella areenalta palkintojenjaosta kohti verryttelykentän sivussa odottelevaa Josefinaa. Orin posken vieressä lepatti valkoinen ruusuke, joka ei ollut – ihme kyllä – sille edes näiden kilpailujen ensimmäinen.

“Hienoin Easy”, Josefina kehui Easya orin tunkiessa päänsä tytön kainaloon.
”Se on näköjään päättänyt näyttää kaiken maailman toimittajille, että ei ole ensinkään keskinkertainen”, mä totesin enkä paljastanut, että ehkä se olin mä, joka oli niin ajatellut.

Matka Seinäjoelta Markarydiin muuan herra Harringtonin kanssa oli tuntunut niin pitkältä, että välillä mä olin varma, että me ei oltaisi perillä ikinä vaan ajettaisiin ja ajettaisiin, eikä aamu valkenisi koskaan ja Ruotsi vain jatkuisi jatkumistaan pituussuunnassa. Robert Totinen ei kuitenkaan ollut onnistunut lannistamaan mun hyvää tuulta, joka oli arvatenkin johtunut Cavan sensaatiomaisesta menestyksestä Tie tähtiin -kisoissa ja jatkunut vielä pitkälle maanantaihin. Easy oli hypännyt ehkä elämänsä parhaan radan tuplanollalla heti Hanami Weekin ensimmäisessä luokassa ja sijoittunut viidenneksi, ja levänneen oloinen Bran oli sekin tehnyt puhtaan perusradan omassa luokassaan ja jäänyt yhden hipaisupuomin takia toiseksi ei-sijoittuneeksi.

Eikä Easyn menestys ollut vain aloittelijan tuuria – nuorten estehevosten luokassa tiistaina se oli viidenneksi paras viisivuotias saaden ratsastettavuudesta täyden kympin, ja nyt se oli viimeistellyt kisaviikkonsa nappaamalla vielä toisen rusetin metrikympistä. Uusinnassa nuoren orin jalka oli jo painanut kahden pudotuksen veroisesti, mutta mä olin hevoseen aivan järkyttävän tyytyväinen. Vaikka kukaan muu mun oreista ei tekisi yhtään puhdasta rataa koko loppuviikkona, jo Easyn sijoitusten ansiosta Markarydiin lähteminen oli kannattanut.

Easy ei ollut vieläkään mikään mun sielunveljeni, eikä siitä sellaista koskaan tulisikaan, mutta se oli mun oma kasvatti – hevonen, joka oli Laran ensimmäinen jälkeläinen ja samalla ensimmäinen hevonen, jonka mä olin vienyt edes tälle tasolle maitovarsasta saakka. Se oli mun osaamisen ja vaivannäön kuva monella tapaa, ja siksi tuntui erityisen hyvältä, että työ sen kanssa oli kantanut edes nämä muutamat hedelmät. Vai pitäisikö sanoa kirsikankukat?

Mä hyppäsin alas Easyn selästä ja tungin itseni orin pään tilalle Josefinan kainaloon. Sen hiukset tuoksuivat kevyesti mansikalta, kun mä halasin sitä pikaisesti, ennen kuin Easy tönimisellään sai meidät molemmat
melkein kaatumaan kumoon.

”Easy”, mä moitin oria. ”Ei voi heti antaa menestyksen kihahtaa hattuun.”
”Kyllä se on kaikki rapsutukset ansainnut”, Josefina hymyili hevoselle ja rapsutti sitä otsasta. ”Ja porkkanoita! Mennäänkö? Vielä ehditään ehkä itsekin syömään ennen rataantutustumista.”
”Mennään”, mä nyökkäsin, ja me lähdettiin rinta rinnan kävelemään kohti jaba-aluetta. Kisapäivä oli tosiaankin vasta alussa – niin kuin viikkokin. Carri ei ollut vielä startannut kertaakaan, ja sillä hyppääminen koko Rosengårdien perheen silmien alla tuntui paineena vatsassa.

Easy oli hommansa hoitanut, ja tehnyt sen enemmän kuin kunnialla, mutta mulla oli vielä töitä.

4.5.2020 Hannaby Hanami Week - 100cm - sijoitus 5/35
5.5.2020 Hannaby Hanami Week - 5-vuotiaiden estehevosten arviointi - sijoitus 5/15
5.5.2020 Hannaby Hanami Week - 110-115cm - sijoitus 8/31
jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 HRF7x0vjusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 FpnBp2s


Viimeinen muokkaaja, Rasmus A. pvm 11.06.20 16:48, muokattu 2 kertaa

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 10.05.20 22:51

Hannaby Hanami Week: Joe
6. toukokuuta 2020 #hanamiweek

Keskiviikko oli sekä mulle että Josefinalle taukopäivä, sillä 140 senttimetriä oli vielä liian iso luokka kaikille meidän hevosille. Tai ei ehkä Coralille. Muutamasta poikkipuolisesta sanasta mä olin päätellyt, että Alexander Rosengård olisi hypännyt Coralille neljänkympin ihan mielellään. Varmaan se olisi hypännyt ihan mielellään orin kaikki luokat, mä mietin ehkä lievästi katkerana. Ehkä se olisi menestynytkin paremmin, kuka tietää – olihan se kuitenkin liikuskellut näissä kansainvälisissä ympyröissä paljon kauemmin kuin mä. Josefina oli sitä mieltä, että Alexanderia painoivat muutkin asiat, mutta musta tuntui silti siltä, että mä olin Alexanderin tiellä yksi niistä antagonisteista, jotka olivat varastaneet siltä hevosen alta.

Välillä mä mietin, että mulla ja Alexanderilla saattoi olla enemmänkin yhteistä, mutta sen olemus ei suoranaisesti kannustanut ottamaan selvää.

Esteluokkien vaihduttua kouluratsastukseksi mä, Josefina ja Joe istuttiin Mysissä skumppalasit edessämme. Vaikka Joachim ei tarvinnut syytä juhlaan, nyt sellainenkin oli – se oli mennyt voittamaan metrikuudenkympin luokan Zilverillä ja ratsastanut niin järkyttävän lujaa, että Alexander Rosengårdin kisahevosen niin ikään itselleen anastanut Markus Asplundkin oli Joen rinnalla näyttänyt olevan sunnuntaikävelyllä Grosvenor de Cheneyn kanssa.

“So you’re coming, right?” Joe tiukkasi.
”To where?” Josefina kysyi ja vilkaisi mua epävarmana siitä, mitäköhän me oltiin luvattu.

”To Germany”, Joe sanoi hitaasti. ”Remember? This big country in central Europe? Where you can ride all day and enjoy my company all night?”
“Never heard”, mä kohautin harteitani ja hörppäsin skumpan lopun lasista. Joe kaatoi lisää.

”We’re coming”, Josefina naurahti. ”Not yet sure about the dates, though.”
“For a month, maybe”, mä lisäsin, ja oli mun vuoro vilkaista Josefinaa. ”Not more than that.”
”Booooring”, Joe huokaisi. ”But better than nothing, I guess. The boss misses you guys.”

Ei tuntunut luontevalta sanoa, että mä olisin kaivannut pomoa, ja arvelin ettei Josefina ollut ikävöinyt harmaahapsea sitäkään vähää. Mutta Saksaa mä kyllä olin kaivannut, Riesenbeckiä ja kaikkea mitä tuli pikkukaupungin kanssa samassa paketissa. Hevoset, ihmiset, kisat, ratsastaminen, aikaiset aamut, lämpimät päivät, isot radat. Mä en malttanut odottaa, että me lähdettäisiin sinne taas ja kaikki olisi samoin kuin edellisenä kesänä, ainakin näin jälkikäteen katsottuna täyttä ja täydellistä.

Toki me oltiin taas saman kysymyksen äärellä kuin aiemminkin – halusiko Josefina lähteä yhtä paljon kuin mä, vaikka olikin itse ottanut asian keväällä puheeksi, ja halusinko mä palata sieltä ensinkään. Se kysymys tuntui kummittelevan ilmassa ja kasvattavan sitä harmaata epävarmuuden massaa, joka oli viime aikoina leijunut meidän välillä toisinaan sakeampana, toisinaan läpikuultavana. Pitäisi puhua, mä tiesin kyllä sen; mutta keskustelu ei ollut meistä kummankaan vahvuus ja mä vihasin epämukavuusaluetta niin paljon kuin Josefinaa rakastinkin.

Puhumisen aika läheni koko ajan, mä tunsin sen, sillä se harmaa massa työnsi mua ja Josefinaa koko ajan toisistamme kauemmaksi enkä mä halunnut, että me annettaisiin sen erottaa meitä kokonaan. Mutta sen aika ei ollut tänään. Nyt oli aika nauttia kirsikankukkien loistossa kylpevästä Markarydista, isojen kisojen tunnelmasta ja kuivasta kuohuviinistä.

Ja Joen seurasta – se kertoi juttuja Saksasta ja sen puheissa vilahteli uusien hevosten nimiä niin tiuhaan tahtiin, että meidän todellakin olisi aika pian lähteä katsomaan, mitä pomo oli hankkinut talliinsa. Joe kertoili varsoista ja uusista ratsutukseen tulevista kolmivuotiaista, ja mä näin miten Josefinan katse muuttui aina hitusen kiinnostuneemmaksi, kun nuoriso tuli puheeksi.

Tuntui, että se oli löytämässä sitä kohtaa kilparatsastuksen maailmassa, mikä oli sille sopivin ja kiinnostavin. Omasta kohdastani mä en ollut edelleenkään varma.

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 11.05.20 21:52

Hannaby Hanami Week: Coral
8. toukokuuta 2020 #hanamiweek

Carrin viikko Markarydissa oli mennyt vähän niin ja näin. Tiistaina yksi puomi perusradalta, torstaina puhdas perusrata mutta pudotus ja kielto uusinnasta. 135 senttimetriä alkoi olla vielä nuorelle hevoselle niitä korkeuksia, että se vaati jo vähän tukea kuskilta, ja jos mä en sitä pystynyt oikealla tavalla antamaan, stipluja tuli.

Perjantaina niitä stipluja tuli sitten enemmänkin. Rata ei missään nimessä ollut katastrofaalinen; jälleen yksi puomi ja yksi kielto, kun joulutonttueste jännitti Coralia ja mä jätin jalan vähän irti. Rataan mahtui hienojakin hyppyjä, hyviä linjoja ja ihan kohtalaista ratsastausta, mutta ei se muuttanut sitä faktaa että me tultiin radalla toiseksi viimeiseksi. Joachim tietenkin voitti Wingaroolla, ja se onneton, joka mulle ja Carrille hävisi, oli Merit Kalda Lätsän kanssa pudotettuaan puolet perusradan esteistä.

”Olihan siellä hyviäkin pätkiä”, Cella totesi positiivisena, kun me hoidettiin jaboilla hevosta ja varusteita pois. Täytyi myöntää, että siitä oli ollut iso apu muutenkin kuin tsemppaajana – vaikka Josefinalla olikin vain Granni mukana eikä mullakaan nyt enempää kuin kolme oria, kisoissa oli aina pieniä haasteita pysyä aikataulussa ilman paikasta toiseen juoksemista. Nyt, kun Cella oli auttanut hevosten vaihdoissa ja ilta- ja aamutoimissa sekä liikutellut jo lomalla olevaa Easya, mä olin itsekin ehtinyt välistä katsomaan kisoja ja tarkistamaan, että mulla oli suunnilleen puhtaat kisahousut jalassa ennen jokaista rataa.

”No joo”, mä nyökkäsin vähän vastahakoisesti ja nakkasin putsatut suojat Carrin harjakoriin. ”Onneksi Josefina sentään piti meidän lippua ylhäällä, ei mennyt koko päivä ihan harakoille.”

Josefina, joka sekoitti hevosille iltaruokia, hymähti. ”Se oli helppo rata, vaikka miten paljon tuplanollia”, se vastasi vaatimattomana.

”Ei ollut helppo Branille”, mä huokaisin. Ori oli rysäyttänyt päivän ensimmäisellä radalla yhden esteen liki kokonaan kasaan, eikä mua ihan hirveästi lämmittänyt tieto siitä, että sentään me voitettiin Alexander ja Matilda Tammilehto. Niin hieno kuin Easy olikin alkuviikosta ollut, mä kaipasin rusettia muistakin kuin pienistä lämmittelyluokista todistaakseni paitsi muille myös etenkin itselleni, etten mä ollut täysin usel.

Arne Rosengårdin sanat kaikuivat mielessä.

"Syteen tai saveen tänään, Coral on ja pysyy sinulla."

Sysi tai savi – kumpikin kuulosti yhtä vähän houkuttelevalta.

”No, huomenna on uusi päivä”, Cella hymähti, ja mä nyökkäsin vaitonaisena.

Huomenna oli uusi päivä, ja ylihuomenna jälleen uusi, mutta sen jälkeen me matkattaisiin takaisin Suomeen ja jos mä en nyt onnistuisi, onnistuisinko koskaan?

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 12.05.20 18:40

Hannaby Hanami Week: Lydia
9. toukokuuta 2020 #hanamiweek

Lauantaina Rasmus istuu katsomossa odottamassa 140 senttimetrin luokan alkamista ja Lydia näkee tilaisuutensa tulleen. Hän istahtaa Rasmuksen ja Josefina Rosengårdin viereen – hän tunnistaa seuralaisen Instagramista – ja vetää henkeä ja kääntyy sitten kaksikon puoleen hymyillen.

”Rasmus Alsila?” Lydia kysyy, vaikka tietää. ”Lydia Vilde. Me kisattiin joskus poniaikoina samoissa luokissa.”

Rasmus näyttää hämmentyneeltä ja tarttuu Lydian ojennettuun käteen hitaasti, kulmat aavistuksen kurtussa, mutta kädenpuristus on jämäkkä.

”Terve”, Rasmus sanoo epävarmana. ”Hmm, taidan muistaa.”

Lydia on kohtuullisen varma, että Rasmus Alsila ei muista, mutta hän hymyilee vain entistäkin iloisemmin, neiti aurinkoinen kun on.

”Kenttäähän mä pääasiassa kisasin”, Lydia kertoo. ”Mutta jonkun verran myös esteitä.”

Rasmus nyökkää ja kulmien kurttu laimenee ehkä hieman, joten voi olla, että jokin etäinen muisto on saavuttamassa häntä. ”Miten sulla on nyt kisat mennyt?” Rasmus kysyy kohteliaasti.

”Äsh, mä olen vain kannustusjoukoissa, sisko kilpailee koulua”, Lydia naurahtaa kepeästi. ”Sillä on mennyt kyllä vaihtelevasti, yksi voitto mutta pari jumbosijaa. Tänään vielä viimeinen startti ja huomenna kotimatkalle. Miten teidän kisat?”

”Aivan”, Rasmus vastaa ja kuulostaa vähän varovaiselta mutta kohtuullisen tyytyväiseltä kertoessaan, että hänelläkin on mennyt vaihtelevasti, mutta että hänen nuorin hevosensa oli hypännyt alkuviikosta hyvin ja että tänään hän oli tullut toiseksi metrikolmenkympin luokassa. ”Ja Josefina sijoittui tänäänkin metrikahdessakympissä”, Rasmus sanoo tyttöystäväänsä katsahtaen.

”Kiva”, Lydia sanoo, mutta hän ei ole tullut keskustelemaan Josefinan kisamenestyksestä eikä edes Rasmuksen kisamenestyksestä, vaan aiheesta, jota Rasmus jo sattumalta sivusikin.

”Itse asiassa halusin kysyä siitä Easy Livinistä”, Lydia menee suoraan asiaan. ”Vieläkö se on myynnissä?”

Lydia huomaa, että Rasmus ei ollut odottanut kysymystä – mies joutuu harkitsemaan vastaustaan ja hänen katseensa harhailee rata-alueelle, vaikka siellä ei tapahdu vielä mitään.

”Hmm, niin, no, periaatteessa”, Rasmus mumisee.

”Mulla olisi hevonen etsinnässä”, Lydia paljastaa. ”Mulla ei ole hetkeen ollut omaa, mutta nyt olen jo jonkun aikaa katsellut uutta ratsua. Saisiko sitä Easya kokeilla?”

Rasmus vilkaisee Josefinaa, joka näyttää ehkä hivenen yllättyneeltä, mutta hymyilee poikaystävälleen kevyesti. ”Juu, no, toki”, Rasmus sanoo katsoen takaisin Lydiaan.

”Vaikka heti?” Lydia painostaa reippaasti.

Vaikka heti, Rasmus myöntyy hämmentyneenä, ja niinpä he nousevat ja lähtevät jaba-alueelle. Lydia kävelee kevyesti klenkaten niin kuin hän tekee aina, ja hän huomaa kuinka sekä Rasmus että Josefina vilkaisevat häntä kun luulevat, ettei hän huomaa. Ulospäin ratsastushousuun verhottu jalka on kuitenkin kuin mikä tahansa jalka, ja vaikka se on oikeasti saatanan kipeä – niin käy usein kun Lydia on on stressaantunut – Lydia yrittää ottaa pitkiä ja vahvoja askelia.

Pitkä ja vahva on Easynkin askel, kun Lydia hetkeä myöhemmin istuu sen satulassa nurmikentällä jabojen takana. Se vaikuttaa kevyeltä ja hyvin ratsastetulta, kiltiltäkin, sellaiselta joka ei vaadi ratsastajalta liikaa ponnistelua suuntaan. Orilla on pieni, jopa vähän ponimainen laukka, eikä sen ravilla koskaan saataisi huippupisteitä valkoisten aitojen sisäpuolella, mutta se kuuntelee Lydian apuja tarkkaavaisesti eikä sitä tunnu haittaavan, vaikka ratsastajan toinen pohje ei kykene läheskään samaan kuin toinen. Ei nuori ori terapiahevonen ole, mutta ei Lydia sellaista etsikään.

”Haluatko sä hypätä?” Rasmus huutelee kentän laidalta, mutta Lydia pudistaa päätään, pysäyttää hevosen ja valuu varovasti alas satulasta.

Rasmus näyttää osin huolestuneelta ja osin perin helpottuneelta, kun Lydia taluttaa hevosen hänen ja Josefinan luo viidentoista minuutin koeratsastuksen päätteeksi. Se on liian lyhyt aika sanoa mitään hevosen täydellisestä sopivuudesta uudelle ratsastajalle, mutta ei Lydia ole etsimässä tulevaa elämänkumppaniaan sen enempää kuin terapiahevostakaan. Varttia enempää jalka ei anna tänään myöten.

”Mä olisin kyllä kiinnostunut tästä, jos sä olet edelleen halukas myymään”, Lydia sanoo suoraan, ja Rasmuksen kasvoilla vilahtaa tunnistamaton ilme.

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 15.05.20 20:44

Rasmuksen tie tähtiin

13. toukokuuta 2020: Aamukahvikeskusteluja
17. Kirjoita tarina, joka sisältää pelkkää dialogia ja johtolauseita.

”Mitä jos ne kisat menee päin helvettiä?” mä kysyin Josefinalta kaataessani kahvia kuppeihin.
”Äsh, eikä mene. Voitittehan te viimeksikin”, Josefina vastasi järkevänä ja nappasi oman mukinsa.
”Se nyt saattoi olla pelkkää sattumankauppaa. Enhän mä ole ehtinyt edes juuri ratsastaa Cavalla tässä välissä, kun yksi kokonainen viikko meni jo Ruotsissa ja nyt on ollut muutakin tehtävää ja mietittävää… Voi olisinpa mä ottanut Easyn sinne alun alkaen.”
”Joko sä muuten päätit, mitä teet sen kanssa?” Josefina tiedusteli istuuduttuaan pöydän ääreen ja maistoi kahviaan.
Mä irvistin: ”En vieläkään. Kai mä sen myyn. En tiedä. Se Lydia tulee kokeilemaan sitä taas ensi viikolla.”
”Eipä sitä tarvitse vielä onneksi päättää. Mulla ihan totta, älä murehdi liikaa niitä kisoja. Yksi ratahan se vain on.”

”Niinpä kai”, mä huokaisin. ”Onneksi sä lähdet mukaan, mä en olisi kestänyt enää yhtään reissua muuten, varsinkin kun joudutaan olemaan niiden fiinalijuhlien takia maanantaille asti.”
”Totta kai”, Josefina hymyili vienosti. ”Pitäähän teitä nyt lähteä kannustamaan. Mutta muistuta, että mun pitää lukea sitten pääsykokeisiin, ne on jo tiistaina. Mutta varmaan siellä on hyvää aikaa lueskella, kun ei tarvitse kisata!”
”Mä luulen että sä osaat jo kaiken”, mä sanoin luottavaisesti.
”Osaisinkin”, Josefina huokaisi. ”Mutta ei tässä nyt enää ehdi uutta varmaan edes oppia, niin riittää jos kertaa viikonlopun aikana.”
”Aivan taatusti. Kiitos kun lähdet, oot paras”, mä sanoin ja suukotin Josefinaa poskelle istuutuessani sen viereen keittiön pöydän ääreen.

”Ja viikon päästä on taas Ruunaan malja”, mä muistin.  
”Nytkö se jo on?” Josefina kysyi ja vilkaisi seinällä roikkuvaa kalenteria. ”Tämä kevät on kyllä rientänyt. Mulla taitaa olla viikonloppuna töitä, niin sinne joudut lähtemään yksin. Meinasitko hypätä yhtenä vai kahtena päivänä?”
”Varmaan vain sunnuntaina”, mä mietin. ”Josko ottaisi pelkästään Coralin.”
”Ai ei Cavaa”, Josefina kiusoitteli.
”Joo, ei”, mä pudistin päätäni. ”Sokat saavat pitää hevosensa taas jonkun aikaa, ainakin seuraavaan Kalla Cupiin asti. Onhan se siis totta kai osaava ja kiva ratsastaa, mutta on se ollut kyllä nyt pirun hankalakin. Siitä yhdestä sinivalkeesta rusetista huolimatta.”

14. toukokuuta 2020: Öiset mietteet
16. Horoskooppi.

Kaksonen. Vaikka elät hiukan stressaavassa tilanteessa, älä luule, ettei sinulla ole ratkaisua ongelmiin. Nyt sinussa on voimaa vaikeaankin päätökseen, mutta sinun on täysin itsenäisesti päätettävä, mihin voimasi nyt kohdistat. Lupaa ei parane kysellä, sillä sitä et tule kumminkaan saamaan.


Keskiviikon ja torstain välisenä yönä mä heräsin jälleen miettimään maailman menoa. Aamuöiset epätoivon hetket olivat tulleet mulle kiusallisen tutuiksi viime viikkoina, mutta mä uskoin, että kunhan Tie tähtiin -kisat olisivat takanapäin, menneisyyteen jäisivät myös suden hetket.

Paino vatsan päällä ei ollut ihan yhtä raskas kuin ennen Markarydin kisoja. Oli ollut hyvä huomata, että mä pystyin ratsastamaan kansainvälisiä esteratoja ihan kohtuullisen hyvin tuloksin ja useammallakin hevosella. Tietenkään mä en ollut joka rataan tyytyväinen, eikä viikon sijoitussaldo ollut mitenkään ihmeellinen, mutta jokainen mun kolmesta orista oli hypännyt hyvin omalla tasollaan enkä mä ollut täysin nolannut itseäni enkä Rosengårdeja, joiden ansiosta mulla edes oli ratsastettavia hevosia.

Paitsi yksi – Easy, mun oma kasvattini, oli mun omien käsieni jälki, ja se oli menestynyt Hanami Weekillä kaikista ratsuistani parhaiten. Nyt mun vain pitäisi päättää, haluaisinko mä luopua siitä. Oliko mulla sille käyttöä? No, periaatteessa. Oliko mulla aikaa ja rahaa panostaa siihen? Ei. Halusinko mä myydä sen? Ei siihenkään.

Totuus oli kuitenkin se, että ihan kaikkia varsoja mä en voisi elämässäni pitää. Ja toinen totuus oli se, että jos mä ajattelin myydä Easyn joskus, se kannattaisi ehdottomasti tehdä nyt. Se oli menestynyt Markarydissä niin hyvin, että Lydia oli tarjonnut siitä jopa vähän ylihintaa siihen nähden, mitä mä olin ennen kisoja ajatellut. Ja myöskin – Lydia Vilden luota Easy saisi taatusti hyvän kodin. Musta vain tuntui – etenkin kello neljältä aamuyöstä – etten mä pystyisi tekemään päätöstä hevosen pitämisestä tai myymisestä, vaikka joku olisi pitänyt veistä mun kurkulla ja vaatinut mua valitsemaan nyt heti.

Ruotsin tulokset eivät myöskään vielä ennakoineet yhtään sitä, miten mulla ja Cavalla menisi Tie tähtiin -finaalissa. Ori oli täysin erityyppinen kuin omat puoliveriseni, ja se jos joku oli osoittanut, että halutessaan se sai mut näyttämään alkeiskurssilaiselta, joka oli vahingossa eksynyt olympialaisiin. Toisaalta se oli myös voittanut mulle edellisen osakilpailuluokan, ja vaikka se oli hetken tuntunut hyvältä, nyt mä tunsin myös suorituspaineita. Mä en halunnut painua takaisin tulostaulukon pohjille, kun mä viimein olin onnistunut pyristelemään sieltä pinnalle.

16. toukokuuta 2020: Majatalo

3. Ratsumajatalon avajaiset lauantai-iltana.

”Luitko sä pienenä niitä Kastanjan ratsumajatalo -kirjoja?” Josefina tiedusteli, kun me valmistauduttiin laskeutumaan huoneestamme alas avajaisjuhlien humuun. ”Tästä paikasta tulee ne mieleen. Sama nimiteemakin!”
”En lukenut”, mä vastasin (en ollut koskaan kuullutkaan koko kirjasarjasta, mikä ei ollut suoranainen yllätys) ja vilkaisin Josefinaa. ”En mä lukenut kirjoja. Enhän mä lue kirjoja vieläkään.”
”No, joo”, Josefina nyökkäsi ja virnisti vähän ilkikurisesti. ”Mutta ne oli hyviä kirjoja! Mä aina haaveilin, että pääsisin ratsumajataloon.”
”Sähän asuit ratsumajatalossa”, mä huomautin.
”Äh, ei se ole sama asia”, Josefina puolustautui. ”Ootko sä valmis, mennäänkö?”
”Aina valmiina juhlimaan”, mä huokaisin vähän lannistuneena ja nousin ylös sängynpohjalta. Kovin paljon me ei oltu vielä ehditty tutustua Ratsumajatalo Pihlajaan, mutta ainakin sängyt olivat hyvät, se mun täytyi myöntää. Kukikkaasta päiväpeitosta mä en ollut ihan varma, mutta ei sillä onneksi niin suurta väliä ollutkaan.

Avajaisiin oli saapunut sankoin joukoin väkeä. Osa naamoista alkoi olla jo tuttuja edellisistä osakilpailuista – osa jopa edellisvuosilta – mutta läheskään kaikkia mä en osannut nimetä. Auburnilaisia vilisi tietysti joka paikassa, ja Anton tuli vastaan viinilasi käsissään, joten oletettavasti jossain oli myös alkoholitarjoilua. Se ilahdutti mua kovasti, etenkin kun mun luokka hypättäisiin vasta sunnuntai-iltana ja mä voisin siis hyvin ottaa muutaman lasillisen ilman pelkoa oman suoritukseni sabotoimisesta.

Kun me löydettiin juomat, törmättiin me samalla myös ruokiin. Mä tajusin vasta kurahtavasta vatsastani, että mulla itse asiassa oli sudennälkä.
”Tuulihattuja”, mä kuiskasin ääni käheänä Josefinalle ja vedin sen perässäni tarjoilupöytien luo. Siellä parveili muitakin nälkäisiä, joten me ei kovasti erotuttu joukosta lapatessamme ruokaa lautasille (mä paljon, Josefina melko lailla maltillisemmin). Mä en ollut saanut voileipäkakkua varmaan vuosiin, ja mulle tuli yltäkylläisistä tarjoiluista ja majatalon estetiikasta mieleen mummola.

Paikka tosiaankin oli kiva – vaikka talo oli vanha, sitä oli rempattu huolellisesti ja hartaasti. Myöhemmin illalla me kuljeskeltiin Josefinan kanssa puutarhassa viinilasit käsissämme ja katseltiin punaista navettaa, ikivanhoja pihlajapuita ja kevätistutuksia.
”Tännehän voisi joskus tulla vaikka lomalle”, Josefina hymyili ja pujotti sormensa mun sormien lomaan. Sen sormet olivat viileät, ja mä puristin niitä kevyesti.
”Tänä vuonna mennään lomalle Saksaan”, mä muistutin. ”Mutta kiva paikka kyllä. Täytyy pistää listaan. Tullaan sitten eläkeläisinä tänne ratsastuslomalle.”
”Sovittu”, Josefina vastasi, ja mä kumarruin painamaan suukon sen poskelle.

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 09.06.20 17:55

Kisavalmistelut
23. toukokuuta 2020 #ruunaanmalja

Ruunaan Maljan toinen osakilpailu oli ilmaantunut kalenteriin kuin varkain, vaikka tosiasiassa se oli ollut siellä jo alkuvuodesta asti odottamassa. Koko kevät oli mennyt vauhdilla, ja erityisesti toukokuu oli kiitänyt mun silmien editse kuin elämän filminauha hetki ennen kuolemaa. Ensin oli ollut viikon kestänyt Hannaby Hanami Ruotsissa, sitten seuraavalla viikolla Tie Tähtiin -kilpailusarjan finaali, ja juuri kun siitä oli toivuttu, pitikin olla jo huippukunnossa Ruunaan Maljaa varten. Onneksi mun ei tarvinnut laittaa vastuuta yhden hevosen harteille, vaan Carri, joka oli lähdössä mun kanssa Ruunaankoskelle, oli saanut levätä hyvin Ruotsin jälkeen ja hypätä väliviikoilla vain muutamat hyvin harkitut treenit. Ori ei nuoresta iästään kokeneena hevosena tarvinnut erityistä ratarutiinia, joten muutama täsmäharjoitus riitti pitämään sen kisakunnossa. Vaikka me lähdettäisiin Maljan toiseen osakilpailuun altavastaajina, mä luotin hevoseen. Se osasi ja pystyi.

Kaikkien niiden toukokuisten kisojen ohessa mun edellinen, jännevamman takia eläkkeelle jäänyt kisahevoseni Lara oli saanut alkukuusta varsan. Se oli jo Laran neljäs, mutta ensimmäinen tammavarsa, ja mä olin luonnollisesti täysin haltioissani pienestä tummasta hevoslapsesta. Lara asui kauempana, joten mä en harmikseni nähnyt sitä ja varsaa joka päivä, mutta Ruunaankosken kisoja edeltävänä päivänä mä matkasin tervehtimään kaksikkoa.

Etelä-Suomessa ruoho oli jo häkellyttävän vihreää ja auringonpaiste lämmin, linnut lauloivat ja koivuissa oli pienet lehdet. Laran tumma karva kiilteli auringossa kuin mahonki ja pitkäsäärinen tammavarsa oli kasvanut senttitolkulla edellisestä vierailusta. Mä saatoin olla puolueellinen, mutta mä olin aika varma, että varsa oli hienoin tänä vuonna syntyneistä ja varmaan myös hienoin Laran varsoista koskaan. Se hyppi, loikki, pinkoi ympäri laidunta, siemaisi maitoa, tuli hakemaan rapsutuksia rohkeasti kuin iso koiranpentu, ja sitten se juoksi ja loikki taas jokaisesta sekunnista nauttien.

Varsa oli luontainen estehevonen, sen näki kilometrien päähän, ja mä ajattelin, että tuskin maltoin odottaa että se kasvaisi aikuiseksi. Ehkä kuuden, seitsemän vuoden päästä mä kisaisin tuolla toistaiseksi pikkuruisella hevosentaimella Ruunaan Maljasta? Mä seisoin pitkään siinä laitumen reunalla kauan, puiseen aitaan nojaten, ja katselin kaksikon menoa samalla kuin haaveilin tulevista vuosista. Mä mietin, millainen ratsu varsasta kasvaisi, ja miten se täyttäisi Carrin jo melko suuret saappaat.

Sen parempaa kisavalmistautumista ei mun mielestä ollutkaan.

Coral
24.5.2020 Ruunaankosken tila - 120cm - sijoitus 3/20
24.5.2020 Ruunaan Malja, 2. osakilpailu - 130-135cm - sijoitus 3/7
jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Psi1WaI  jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Psi1WaI

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 11.06.20 23:05

Vanhoja tuttuja
12. kesäkuuta 2020: Seppeleen valmennusrengas

Perjantaina mä ja Josefina suunnattiin hevosinemme jälleen Seppeleeseen. Oli estevalmennusrenkaan kolmannen treenin vuoro, ja koska Carri oli pitänyt hetken hyppytaukoa, mä odotin mielenkiinnolla miltä ori tuntuisi. Ainakin sileän treenissä edellisenä päivänä se oli pursunnut hyväntahtoista energiaa, meinannut olla jopa vähän liian kevyt ja ilmava ratsastaa – mutta hyppyjä ajatellen se saattoi toki tietää hyvää.

Janna Luhta oli levitellyt kentälle aikamoisen liudan esteitä, ja Carri tuntui heti ensimmäisistä käyntiaskelista alkaen innokkaalta ja halukkaalta hyppäämään. Sille sopi mainiosti, että estekorkeus oli maltillinen, mutta sen sijaan se ei olisi ihan halunnut mennä keskittymistä vaativien tehtävien edellyttämää rauhallista, pientä laukkaa. Kaarevilla urilla ori yritti alituiseen pinkaista avuilta, ja vaikka se herkkänä hevosena tuli kyllä pidätteestä takaisin, mä kaipasin vähän sujuvuutta tehtäviin. Vaikka Carri kävikin kierroksilla, mun piti muistaa ratsastaa sitä myös jalalla eteen, tai se jäi korskumaan ja pomppimaan lyhyellä kaulalla ja jännittyneellä selällä ja ryntäsi lopulta esteelle.

Hankaluuksia tuotti myös ja etenkin laukkojen ääneen laskeminen. Vaikka mä tarkalleen tiesin, minkä mittainen kunkin ratsuni laukka oli ja osasin laskea jäljellä olevat askeleet vaikka takaperin ja unissani, ääneen laskeminen sekoitti mun pakkaa. Mä en ollut tykännyt siitä poniaikoina enkä tykännyt vieläkään. Onneksi Janna armahti mut lopulta ja mä sain laskea päässä, mikä vähensi mun ylimääräistä sähellystä ja rauhoitti hevosenkin. Lopulta Carri tekikin hyvää työtä jo vähän rennommalla fiiliksellä, vaikka sillä selvästi vähän patoutunutta energiaa olikin.

Kun me saavuttiin loppuverryttelylenkiltä takaisin tallipihalle, hoitopuomilla tutun näköistä hevosta harjaili tutun näköinen nainen. Mä tunnistin Adalind Larssonin, kun se kääntyi ympäri vilkaisemaan meitä tulijoita, mutta mulla meni hetken aikaa tunnistaa Lysithea, jota mä en ollut aiemmin nähnyt kuin kuvista – se oli mun entisen hevosen Easyn jälkeläinen. Easy sen sijaan oli juuri muutamaa viikkoa aiemmin muuttanut uudelle omistajalleen Seppeleeseen ja vaihtanut nimeksi suomalaisittain Iisiksi. Pienestä Lysithea-rääpäleestä oli kasvanut jo kohtuullisen kokoinen nuori tamma, joka seuraili uteliaasti ympäristöään.

”Moi!” Adalind tervehti tunnistettuaan mut. Mä hyppäsin alas satulasta ja talutin Coralin vähän lähemmäs.
”Moi”, mä naurahdin. ”Pienet piirit!”
”Sanos muuta”, Adalind hymähti. ”Me muutettiin Lytyn kanssa nyt kesäksi tänne.”

”Niin joo”, mä nyökkäsin. ”Sillä on sitten perhe lähellä. Mä näinkin Easya tänään ennen valmennusta.”
”Se on kyllä komistunut entisestään. Mä en ole vielä ehtinyt sen omistajaa tavata, mutta eiköhän ennemmin tai myöhemmin. Aika pieni tallihan tämä kuitenkin on!” Adalind nauroi. ”Mitä se täällä?”
”Me ollaan tuossa Janna Luhdan estevalmennusrenkaassa”, mä vastasin ja taputin Coralia kaulalle. ”Hyppään tällä lainaheppa-Carrilla nyt.”
”Aivan, no sittenhän me nähdään varmaan toistekin!”
”Ehdottomasti”, mä vastasin, ja toivoin että nähtäisiinkin. Olisi kiva päästä seuraamaan Easyn lapsen ja Laran lapsenlapsen kasvua ja kehitystä, nyt sen kerran lähellä asui. Kuka tietää, ehkä se joskus jatkaisi sukuaankin ja veisi Laran nimeä sukutaulussa eteenpäin sittenkin, kun sitä ei enää olisi.

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 06.07.20 16:13

Vielä vanhempia tuttuja
5. heinäkuuta #seikkailusaksassa

Sitten me ollaan taas Saksassa – minä ja Josefina, Joe ja pomo, Kaja ja Linus, Ed ja Merit Kalda. Kaikki on äkkiseltään hyvin samanlaista kuin viime kesänä, ja joinain hetkinä - aikaisina aamuina unen ja valveen rajamailla, Ladyn satulassa, lähikuppilassa Joen kanssa – tuntuu kuin me ei tässä välissä oltaisi koskaan palattukaan Suomeen.

Uusi matkaseuralaiseni Carri on pomon mieleen, ja se selvästi kiinnostuu kuullessaan, että ori on Josefinan perheen kasvatti. Pomo lupaa hypyttää meitä heti alkuviikosta, kunhan hevoset saavat ensin pari kevyempää päivää matkan jäljiltä. Rivien välistä mä kuulen, ettei pomo ole aivan sataprosenttisen tyytyväinen siihen otteeseen, jolla mä jumppailen Carria kentällä, ja epäilemättä se haluaa laittaa mut jotenkin ruotuun pitkän ja pimeän talven jäljiltä.

Denise on myös Saksassa, ja se taas ei tunnu toisinnolta viime kesästä vaan vuodesta 2012. Denise on kasvanut, mutta ei juuri muuttunut, ja mä mietin pelonsekaisin tuntein mitä se ajattelee musta – olenko mä muuttunut (olenhan)? Vaikka mun ja Denisen juttu ei päättynyt hyvin lähinnä musta johtuvista syistä, se suhtautuu muhun kuin mitään omituista ei olisi tapahtunut, ja vaikuttaa siltä että Josefinastakin se vaikuttaa mukavalta. Sellainen Denise on/oli – ystävällinen ja kohtelias, mutta myös älyttömän hauska ja aina hyvää seuraa, ihminen joka ei jaksanut murehtia turhasta, kun saattoi olla pienistä asioista onnellinen. Ehkä senkin piirteen takia se ei viitsinyt olla mulle kärttyinen, vaikka mä olisin taatusti ansainnutkin sen jopa näin kahdeksan vuoden jälkeen.

Silti mä olen salaa tai vähemmän salaa todella tyytyväinen, kun Denise jatkaa sunnuntaina matkaansa.

”Well, that was fun while it lasted”, Joe sanoo ja läiskäyttää kätensä mun hartialle, kun me Denisen kurvattua tiehensä suunnataan kohti tallia. ”But still, gotta say that you were a funny duo. Josie is more your type.”

”Yeah”, mä myönnän yksisanaisesti, enkä sitten osaa sanoa muuta. Epäilemättä Joe on oikeassa, ja mä ainakin olen tyytyväinen siihen, miten asiat loppuviimein menivät – vaikka ehkä jonkun lapsellisen katoamistempun olisi voinut jättää tekemättäkin.

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 356

Jusu R. and Sarah R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 2 / 3 Edellinen  1, 2, 3  Seuraava

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa