Kohtalokas kahvimuki

Kalla, 29.08.2018 -- @Ellie von B. -- #kahvilapioni

Miten hyvä päivä se oli. Olin tehnyt työni, ratsastanut Grannin ja saanut sopivasti suihkusta tultuani ilmoituksen varaamani kirjan saapumisesta kirjastoon. Päätin noutaa kirjan heti, ja siinä samalla voisinkin tehdä jotakin muuta mukavaa.

Jotakin muuta mukavaa eli ihanalta tuoksuva Pionin latte kädessäni kävelin kohti kotia. Olin pannut merkille, että uusi ja ystävällisellä tavalla energinen myyjä oli kirjoittanut take away -mukiin tussilla "ihanaa päivää" ja lisännyt hymiön perään. Voi, sellainen pieni ele kyllä ilahdutti. Mun askeleet olivat hyväntuuliset ja hymy kasvoilla kirkas, kun kävelin kadulla -

- ja sillä hetkellä nurkan takaa porhalsi ihan odottamatta henkilö.

Siihen loppui se hyvä päivä. Törmäsimme, ja mun kauhukseni pahvimukin muovikansi pongahti pois paikaltaan ja maitoinen kahvijuoma läikkyi trendikkäälle paidalle.

Tinderin selailu oli ollut alunperin vain harmitonta hupia, ajanvietettä paremman puutteessa. Kevytmielinen keskustelu oli kuitenkin muuttunut syvällisemmäksi ja tässä sitä oltiin, menossa treffeille. Olin valmistautunut huolella ja hartaasti, vaikken halunnutkaan näyttää turhan huolitellulta, nämähän olivat pelkät treffit.

Olimme sopineet tapaamisen Kallaan, vaikka siinä olikin nähdyksi tulemisen vaara. Entä jos mies ei olisikaan lainkaan sitä, miltä kuvissa näytti? Pieni epäilys takaraivossa nakuttaen kävelin pitkin katua kohti Pionia.

En päässyt kovinkaan pitkälle, kun joku lähestulkoon käveli päälleni. Tunsin jotain kuumaa läikkyvän paidalleni, enkä voinut estää kiljahdusta pääsemästä suustani. Vasta sen jälkeen sain kohdistettua katseeni törmäilijään.

Jusu.

Jos mielikuvani naisesta olivatkin olleet hieman negatiiviset, nyt ne mustuivat entisestään.
“Katsoisit vähän mihin kävelet”, kivahdin ja yritin ravistella kahvia paidaltani. Neste oli kuitenkin värjännyt valkoisen toppini jo ruskeaksi, eikä mitään ollut enää tehtävissä.

“Se on ihan pilalla!” puuskahdin. En millään ehtisi vaihtaa kotona puhdasta paitaa ja saapua treffeille ajoissa.

ApuaapuaapuaapuaapuaapuaAPUA.

Trendikkäällä paidalla oli tyylikäs omistaja, jonka mä valitettavasti tunnistin Ellieksi, jota mä tietysti pelkäsin jo ennestään ja jonka mä olin myös suututtanut jo aikaisemmin.

"Anteeksi! Anteeksi ihan kamalasti! Mä olen hirveän pahoillani!" hoin silmät kauhusta laajenneina ja kyllä, mä olin melko varma, että mä myös vapisin. "Tietysti mä korvaan sen sulle! Maksan pesulalaskun, ainakin, ja - ja - mitä muuta mä voin tehdä?"

Ei mulla käynyt mielessäkään, etteikö tilanne välttämättä olisi ollut täysin mun syy. Olihan Ellie marssinut nurkan takaa hirveällä vauhdilla käytännössä päin mun kahvikuppia, mutta mun kädessänihän se kahvikuppi oli ollut. Jos olisin jättänyt sen ostamatta, Ellien paita ei olisi ollut likainen.

Toivottavasti se ei ollut menossa minnekään tärkeään paikkaan. Toivottavasti se näytti muuten vain niin huolitellulta. Varmasti Elliet näyttivät tuolta ihan vaikka roskia viedessään.

Jusu vaikutti menevän tapahtuneesta vähintäänkin paniikkiin, mutta olin sen verran ärsyyntynyt tilanteesta etten jaksanut kiinnittää siihen huomiota. Miksi ihmeessä jonkun niin kömpelön piti sattua vastaan matkalla?

"Ei tässä mitkään pesulat auta", kivahdin ja vilkaisin kelloa. Kaksi minuuttia aikaa. Ehkä voisin olla tyylikkäästi myöhässä, mutta silloin pitäisi ainakin näyttää tyylikkäältä, mitä en kahvitahraisessa paidassani juurikaan ollut.

"Olin menossa treffeille, mutta en mä nyt tän näköisenä voi mennä", ilmoitin ja katsoin Jusua kuin olettaen, että tällä olisi jokin ratkaisu valmiina, jonka ansiosta ehtisin vielä tyylikkäänä treffeille.

No voiiii paska. Tietenkin Ellie oli menossa treffeille. Juuri nyt. Kun sillä oli mun kahvit rinnuksillaan. Voi ei. Voi ei, voi ei, voi ei.

"Et voikaan", parahdin, ja koska olin mä, kiirehdin selittelemään: "Siis ei sussa tietysti ole vikaa, mutta paita... Voi ei, mä olen niin kamalan pahoillani."

Mietin kuumeisesti, voisinko pelastaa tilannetta enää mitenkään.

"Mä kyllä asun tässä melkein vieressä", sanoin sitten vaisun ilahtuneena siitä, että olin keksinyt yhden mahdollisen ratkaisun. "Niin että jos mun kaapista löytyy mitään, mitä sä voisit lainata..."

Ehkäpä Ellie ehtisi siten treffeilleen, ja jos sillä olisi oikein hyvät treffit, se ehkä unohtaisi tämän typerän välikohtauksen. Mä en varmasti alkaisi edes kysellä jälkeenpäin paitani perään, jos tämä tilanne painuisi unholaan.

Jonain toisena hetkenä musta olisi ehkä ollut hauska katsella Jusun kiemurtelua ja sitä, miten epämukava tilanne toiselle oli. Omat murheeni asettautuivat kuitenkin tärkeysjärjestyksessä etusijalle, ja toivoin että Jusu olisi osannut ratkaisita ongelman pelkän pahoittelun sijaan.

Ja ilmeisesti ainakin jokin ajatus putkahti tytön mieleen. Jusu tarjosi vaatteitaan lainaan.

Tuijotin Jusua epäuskoisena. Riippuisiko treffieni onnistuminen nyt tuon bruneten vaatemausta. Mahtaisiko tämän vaatekaapista löytyä mitään tyylikästä? Tai edes jotain välttävästi treffeille sopivaa. Ainakin olimme karkeasti arvioituna samaa kokoluokkaa, joten ajatuksessa oli pieni onnistumisen mahdollisuus.

"No mennään sitten, tässä alkaa tulla muuten kiire", hoputin ja lähdin seuraamaan Jusua tämän asunnolle. Toivoin, että tässä vieressä tosiaankin olisi lähellä.

Harpoin aika vauhtia ja luotin, että Ellie seuraisi kyllä perässä. Me oikaistiin parkkipaikkaa ympäröivään puskaan tallaantuneen polun kautta ja laputettiin täyttä päätä alaovelle. Jossain naapurissa haukkui koira, ja yläkerran Markkula kolisteli imurinsa kanssa, kuten tavallista.

Onneksi mun asunto oli siisti. Mitään muuta kehuttavaa siinä ei ollut. Lähellä toisiaan olevat seinät olivat jo alkaneet ahdistaa mua itseänikin, enkä olettanut, että Elliekään erityisesti vaikuttuisi pikku yksiöstä, johon ei mahtunut edes sohvaa.

Potkaisin kengät jalasta ja marssin avaamaan vaatekaapin liukuoven.
"Tässä - ota ihan mitä tarvitset."

Vähän levottomana mä väistyin syrjään ja mietin, oliko mulla ylipäänsä mitään käyttökelpoista. Ehkä jotakin Vilhelminan ostamaa. Vilhelmina oli aina pitänyt mua omana stailattavana mallinukkenaan ja meikkipäänään, kunnes sai oman tyttären, jota pukea ja jonka hiuksia letitellä.

Odotellessani mä istahdin sijatulle sängylle ja ajattelin onnettomana, että ainakin mä olin yrittänyt korjata tilannetta.

Matka ei onneksi ollut pitkä. Seurasin Jusun perässä kerrostaloasuntoon, joka oli lievästi sanottuna pieni. Ehkä Jusu ei tarvinnut sen enempää tilaa, mutta itse olisin ainakin tullut hulluksi näin pienessä komerossa.

En vaivautunut riisumaan korkokenkiä astellessani vaatekaapille - enhän aikonut viipyä kauaa. Tutkailin kaapissa olevia paitoja hetken aikaa, mutta mikään ei tuntunut korvaavan kahvitahraista luottotoppiani. Lopulta päädyin valitsemaan ihan kivannäköisen vaaleanpunaisen paidan, joka menisi ihan kelvollisesti treffeillä.

Puhelimeni värisi viestin merkiksi. Treffikumppanini varmaan ihmetteli, missä oikein viivyin. Kaivoin puhelimen laukustani ja vilkaisin näyttöä.

‘Tuli esteitä, pitää perua. Sori.’

“Se perui ne treffit”, älähdin epäuskoisena omalle tuurilleni. “Mikä idiootti”, puuskahdin ja rojahdin Jusun viereen sängylle istumaan. Tämä se tästä vielä puuttuikin, koko paitaepisodi oli han turhaa.

“Onko sulla viiniä, tai jotain?” kysyin Jusulta. Tilanne vaatisi nyt valkkaria.

Ilmeisesti Ellie löysi jotakin kelvollista. Olin siitä vähän yllättynyt, mutta ihan ehdottomasti helpottunut. Ehkä tämä tästä.

En ehtinyt olla helpottunut ihan hirveän kauan. Yhdessä hetkessä mun pitikin olla - niin, mitä? Myötätuntoinen? Kanssaärsyyntynyt? Mitä multa odotettiin?

"Näin viime hetkellä? No ei se tainnut kummoinen tyyppi ollakaan", rohkenin epäillä, ja mietin itsekseni, miten Ellien kaltaisen ihmisen kanssa treffeille päässyt henkilö uskalsi perua koko homman. Paitsi koska pidin Ellietä niin hurjana, etten olisi itse uskaltanut häntä tieten tahtoen sillä tavalla suututtaa, myös siksi, että olin aina kuvitellut, ettei kauniita ja itsevarmoja ihmisiä viskattaisi syrjään ihan yhtä huolettomasti kuin... no. Kynnysmattoja. Lapasia. Sellaisia kuin mä olin.

Ilmeisesti multa odotettiin kattavaa baarikaappia.

"Öö. Valkoviiniä on", paljastin, vaikka oikeastaan olin ostanut sen perjantaita varten - kun Rasmus tulisi mun luokseni syömään (jännittävää).

Nousin ja nappasin kaapista lasit ja jääkaapista pullon. Näytin sitä Ellielle.
"Jos se kelpaa."

Sen piti olla ihan hyvää. Sitä paitsi, ehkä Ellie kaipasi nyt viiniä riittävän kipeästi, ettei edellyttänyt sen olevan juuri omaa lemppariaan.

Jusu kaivoi kaapistaan ihan kelvollista valkoviiniä, nyökkäsin sille aavistuksen apaattisesti ja katselin kun nainen kaatoi viiniä laseihin.

"No, ehkä tää kahviepisodi oli jokin merkki, että mun ei pitäisi ollenkaan mennä sinne treffeille. Mieti nyt, miltä sekin olisi näyttänyt, jos olisin istunut siellä yksinäni eikä se mies olisi missään vaiheessa edes ajatellut saapuvansa."

Vaikka eihän kukaan olisi välttämättä edes tiennyt, että olisin kuvitellut olevani treffeillä. Ei mulla ollut mitään yksin kahvilassa istuskelua vastaan.

Otin vastaan Jusun ojentaman viinilasin ja potkaisin korkokengät jalastani. Kahvitahra oli kuivunut päällä olevaan paitaani, mutta enää se ei edes haitannut. Ärtymykseni Jusua kohtaan oli hälventynyt lähes kokonaan, sehän oli ollut ihan mukava tarjotessaan viiniä ja vaatteita lainaksi.

"Onko sulla poikaystävää?" kysyin ohimennen siemaillessani viiniä.

"No, kaikkia treffejä ei kai ole tarkoitettu tapahtuviksi", myöntelin.

Mä en yleensä edennyt ystävyyssuhteissani kovin nopeasti. Tai oikeastaan siinä kävi yleensä niin, että sitten kun mä olin valmis lopettamaan ujostelun, potentiaalinen ystäväehdokas oli ehtinyt jo tylsistyä mun hengettömyyteen ja liittynyt johonkin ihanaan, nauravaiseen porukkaan, jolla oli omat jutut ja johon mä en mahtunut.

Niinpä tämä tuntui vähän omituiselta. Poimia joku tällä tavalla kadulta mun luokse, lohduttaa sitä peruuntuneista treffeistä sen verran kuin mä nyt osasin ja tarjoilla viiniä.

Ja keskustella poikaystävistä, ilmeisesti.

Mä olin 20-vuotias ja mulle tuli hupsu olo, kun Ellie kysyi, oliko mulla poikaystävää. Join suullisen viiniä, jotta pystyin järjestelemään sitä oloa ja ajatuksia mun päässä.

Oliko mulla poikaystävä? Oltiinko me pari Rasmus Alsilan kanssa? Kas kun mä en oikeastaan tiennyt, koska mä en ollut ihan varma, oliko Rasmus jossain kohti ilmaissut jotakin halua olla mun poikaystävä. Mutta ei se kyllä mun ystäväkään ollut. Hanna oli ystävä, ja Heidi oli ystävä, Rasmus oli... erilainen.

"Hmm, no, me... tapaillaan", sanoin varovasti ja huomasin olevani aika tyytyväinen vastaukseeni. Joo, se oli sopivan kasuaalia, ja se oli totta, ja mä en uskonut, että se oli liioittelua.

Olin huomannut, että Kalla oli pieni paikka. Melkein kaikki tunsivat toisensa tai vähintään tiesivät nimeltä. Olisi siis jonkinlainen mahdollisuus, että Jusun tapailukumppani olisi joku tuttu. Jos se siis olisi Kallasta.

"Kuka se on? Onko se täältä?" virnistin Jusulle. Koska omat treffini olivat olleet täysi fiasko, voisin sentään viihdyttäytyä utelemalla jonkun toisen rakkauselämästä. Jusu vaikutti aika ujolta, sellaiselta, joka ei kovinkaan helposti lähtisi ainakaan omasta aloitteestaan kysymään poikia treffeille.

Siemaisin viiniä joka tuntui rentouttavan. Toivottavasti Jusulla ei ollut kiire mihinkään, mutta ehkä hän olisi ilmoittanut, jos viinitarjoiluille ei olisi aikaa.

Vaikutti siltä, että viini ja mun sänky piristivät Ellietä. Ja kyseleminen. Kai mun olisi pitänyt olla iloinen, että mun elämässä kerrankin oli jotain, mistä kysellä. Mä olin kuitenkin aika arka puhumaan itsestäni ja elämästäni. Pelkäsin, että kuulostaisin tylsältä, ja sitten en uskaltanut puhua mitään, ja sekös vasta tylsää oli.

Nyt päätin tehdä toisin. Päätin uskaltaa. Vaikka se kyllä hirvitti kovin, enkä aivan ymmärtänyt, miksi halusin uskaltaa.

”On se täältä. Rasmuksella on hevonen Auburnissa”, mä kerroin, ja pistin vähän hämilläni merkille, että mun kasvojen lihakset elivät ihan omaa elämäänsä, kun puhuin Rasmus Alsilasta.

Mua hymyilytti aina vähän.

Kätkin hymyni viinilasin reunaa vasten. Olin ostanut viinin itselleni ja Rasmukselle. Oli parempi pitää huoli, että edes toinen meistä sai siitä osansa, järkeilin.

Vai Rasmus. En ollut koskaan varmaan vaihtanut miehen kanssa edes kahta sanaa, mutta tiesin kyllä tämän hevosen, Laran. Siinä vasta temperamenttinen puoliverinen. En muistanut juurikaan ratsukon kisasuorituksia, mutta kai niillä meni Kalla Cup:issa ihan hyvin.

"Oho! Ihan hyvä valinta kyllä, se vaikuttaa vähän samanlaiselta kuin säkin, tollaselta.. ujolta", tuumin. "Ja onhan se ihan söpökin."

Mielialani alkoi nousta jo aiemmasta ja lasillisella viiniä oli varmasti jonkinlainen rentouttava vaikutus. Ehkä tästä voisi lähteä jopa jatkamaan iltaa, vaikka olikin arkipäivä.

"Mistä teidän juttu sitten lähti? Tallilta vai?" utelin lisää ja täytin omatoimisesti sekä omani että Jusun lasin.

En ollut ihan varma, oliko ujous kehu. Sen mä kuitenkin tiesin, että mä pidin Rasmuksesta, oli se sitten ujo tai ei.

”Mä en ihan edes tiedä, mistä se lähti”, tunnustin mietteliäänä ja naurahdin sitten. ”Ekalla kerralla me jäätiin jumiin hissiin.”

Pidin itsestään selvänä, että ekalla kerralla = ensitapaamisella. Eihän mulla käyneet muunlaiset ekat kerrat mielessäkään.

”Mä ratsastin kyllä myös sen hevosta, kun se oli matkoilla, mutta mulla oli silloin vähän... muuta viritelmää”, mietin Kimmoa ja tuhahdin vähän, mutta jatkoin nyt jo huvittuneena: ”Se oli huono valinta. On yks juttu perua treffit ja ihan toinen unohtaa olevansa sellaisilla.”

Arvelin, että Ellietä ei harmittaisi oman deittinsä teko ihan niin paljon, jos se kuulisi, että huonomminkin voi mennä. Mulla olisi Kimmosta vaikka montakin ilahduttavaa tarinaa, jotka ei kyllä ilahduttaneet tapahtuessaan.

”Joka tapauksessa me alettiin vasta sitten joskus kesällä tapailla”, kuittasin vielä Rasmus-asian.

Virne kasvoillani levisi aavistuksen Jusun kertoessa jumiin jääneestä hissistä. Päässäni ehti pyöriä jo monenlaista leffojen hissiskenaariota, mutta tuskinpa brunette oli ollut aivan niin rohkea. Tai mistäs sitä tiesi, ehkäpä Jusu vain esitti hiljaista hissukkaa.

"Sullahan on siis pitänyt kiirettä", sanoin viitaten edelliseen viritelmään.

"Mä yritän tästedes vältellä tallilaisten tapailua", julistin viinilasia tyhjentäen. "Se on vähän kiusallista, kun eron jälkeen joutuu törmäilemään tallikäytävillä monta kertaa viikossa. Vaikka nykyäänhän me ollaan Jonnyn kanssa ihan hyvissä väleissä."

Tunsin olevani jopa vähän iloinen Jusun puolesta, että hänellä meni miesten suhteen hyvin.

"Oliko se sun edellinenkin viritelmä täältä Kallasta?"

Kiirettä ja kiirettä. En nyt välttämättä olisi niinkään sanonut, mutta en mä viitsinyt alkaa sellaisesta väitellä.

Kuuntelin Ellietä ja mietin, mitä mä Jonnysta tiesin. Olin elänyt sellaisessa kuvitelmassa, että se ja Matilda oli jotakin. Niinpä multa lipsahti:
”Varmaan ihan viisas linjaus, vaikka ilmeisesti ei kovin yleisesti noudatettu.”
Köh. Sitä sai kuulla kaikenlaista, kun teki tallivuoroja. Jos olisi ollut mun tapaista juoruilla, nyt olisi varmaan ollut se hetki kun olisin johdattanut keskustelun suhdekuhinan pohjamutien ruoppaamiseen.

Mutta en ruvennut siihen.

Ehkä olisi pitänyt. Me nimittäin palattiin Kimmoon, mikä oli vähän epämieluisa yllätys.

”On se täältä”, sanoin ja välttelin sanaa naapuri. ”Mutta ei hevosihmisiä ollenkaan. En silti suosittele sitä deitiksi.”

Puolivahingossa, ehkä viinin hellittämien kielenkantojen vuoksi, mä vähän niin kuin vitsailin:
”Tai enhän mä tietysti sun makuasi tunne. Onko sulla jokin tyyppi mikä vetoaa?”