Käytätkö sä jotain dopingia?

Riepu ampaisi vauhdikkaaseen pukkilaukkaan heti päästyään vapaaksi laitumelle. Ruunan innokkuus sai minut hymyilemään ja hetken aikaa ihan vain katselin sen irroittelua. Ei olisi ihan heti uskonut, että Riepu oli jo viidentoista. Se näytti ihan yhtä ihanalta kuin nähtyäni sen viime kesänä ensimmäistä kertaa. Nyt erona vain oli jo yli vuoden kestänyt yhteistyö.

Verkkaisesti käännyin lähteäkseni, kun huomasin tallipihalla liikettä. Suuri ruunikko puoliverinen katosi ratsastajineen maneesiin. Hetkinen, oliko tuo se Jusun hevonen? Mieleeni muistui naisen metodeihin kohdistuneet epäilyni, joita en ollut vielä haudannut, vaikka mitään todisteita en ollutkaan vielä löytänyt. En vaan suostunut uskomaan, että Jusu olisi kärkisijoilla pelkän taidon ansiosta.

Vakoiluretkeni Kaajapuroille ei ollut juurikaan tuottanut tulosta, mutta nyt minulla olisi mahdollisuus korjata asia. Pääsisin tarkkailemaan Jusun koulutusmetodeja oikein lähietäisyydeltä, jonka jälkeen voisin hieman haastatella tyttöä. Päätin hiippailla maneesiin, jossa tummanruunikko hevonen käveli alkukäyntejä. Asettauduin nojaamaan maneesin reunalle, enkä viitsinyt edes yrittää olla huomaamaton.

Purtsilan ainoa kehno puoli (puistatuksia herättävän vessan lisäksi) oli maneesin puute. Kentällä pärjäsi säistä riippuen hyvin muutaman kuukauden vuodesta, ja sitten alkoi tulla tahattomia kevyen treenin päiviä, kun kenttä muuttui sateesta suoksi tai pakkasesta koppuraiseksi mukulakivikaduksi.

4-vuotiaan nuoren hevosen kanssa kevyitä päiviä pitikin olla. Vapaatakin. Mun treenihuoleni kohdistuivat tulevaisuuteen, kun Granni aikuistuisi. Se pitäisi kantakirjata ja kilpailukausia ajatellen treeninkin piti olla aika systemaattista.

Oli aika lyömätön etu, että tallivuoroja tekemällä sain varattavakseni välillä ylimääräisiä maneesivuoroja. En tiennyt, kauanko sitä riemua kestäisi, mutta toistaiseksi aioin nauttia siitä.

Siitä en nauttinut, että Auburnissa oli aina yleisöä. Tuntui, että yksin ollessakin maneesin seinät tuijottivat ja pistivät muistiin kaiken, mitä tein tai jätin tekemättä. Tällä kertaa mua eivät kuitenkaan toljotelleet pelkät seinät, vaan se hermostuttavan kaunis blondi, jota olin nähnyt välillä kisoissa ja juhlissa. Olimme tavanneet joskus Krouvissakin, ja jo silloin olin ymmärtänyt, että hän oli niitä tyyppejä, joiden läsnäollessa en uskaltanut puhua oikeastaan mitään.

En puhunut nytkään. Siirsin jo Purtsilta tänne kävelleen Grannin pian raviin ja ajattelin, että yleisö varmaan kyllästyisi ja häipyisi kohta paikalta.

Katselin ratsukkoa arvioiden. En tiennyt, mitä oikeastaan odotin, mutta Jusu ei ratsastanut huonosti. Oikeastaan aika hyvin. Olikohan tämä kunnollinen treenikerta, vai vähän kevyempi verryttely? Jusu vilkuili minua aina välillä silmäkulmastaan, varmaan ihmetellen, miksi ihmeessä katselin heidän ratsastustaan.

Suunnilleen kahdenkymmenen minuutin kohdalla aloin kyllästyä katselemaan ratsukkoa. Missä vaiheessa selviäisi se mystinen salaisuus, jonka ansiosta Jusu pärjäsi niin hyvin? Siirryin istumaan haukotellen. En kuitenkaan halunnut menettää mahdollisuutta haastatella tyttöä, joten jäin katselemaan suorituksen loppuun, vaikka olisin voinut käyttää vapaa-aikani fiksumminkin.

Vasta Jusun siirtäessä hevosensa loppukäynteihin nousin seisomaan ja astelin takaisin maneesin laidalle.

"Kiva hevonen", huikkasin. "Miten pitkään se on sulla ollut?"

Granni ei ollut mikään kevyt hevonen. Se oli iso, vahva ja omapäinen, ja vaikka mä välillä podin huonoa omatuntoa sen ratsastettavuudesta, kyllä mä myös pidin sitä erilaisena kuin mitään nuorista, joita olin aikaisemmin ratsastanut. Se inhosi vaatimista ja komentelua, muttei kuunnellut ihan kepeitä pyyntöjäkään. Piti olla tehokas mutta reilu, ja jättää hevonen rauhaan silloin kun se suoritti hyvin.

Hetkeksi mä unohdin, että se Ellie oli paikalla. Grannilla ratsastaminen kävi työstä, eikä siinä niin ajateltu muuta. Hämmästyin, kun tajusin, että Ellie oli katsellut meitä koko ratsastuksen ajan.

En ollut varma, oliko nainen tosissaan, kun kehui Grannia kivaksi.

”Granni on ollut mulla alusta asti”, vastasin vähän kummastellen äkillistä keskustelunavausta. ”Tai siitä tuli 3-vuotiaana mun oma. Meillä se syntyi, kuitenkin.”

Nyökkäilin välinpitämättömästi ja silmäilin hevosta, Grannia, arvioiden. En oikeastaan tiennyt, millaista nuorten hevosten ratsastus oli, sillä en ollut koskaan ratsastanut kovinkaan nuorilla hevosilla. Jusulla oli varmaan paljonkin kokemusta nuorista. Miksiköhän sen hevonen asui Kaajapuroilla, eikä Auburnissa? Täällähän oli paljon paremmat treenipuitteetkin. Luulisi, että kuka tahansa haluaisi hevosensa ennemmin Auburniin kuin Purtsille.

"Kuka teitä valmentaa?" kuului seuraava kysymys. Ehkä minun olisi pitänyt pikemminkin kysyä, kuka Jusua on valmentanut aiemmin. Tuskinpa sen ratsastustaidot nyt näin lyhyessä ajassa ovat ilmestyneet.

"Oletko sä kisannut paljon? Ennen Grannia siis", toivoin, ettei kyselyni muistuttanut liikaa kuulustelua.

Jos musta vähän tuntuikin siltä kuin olisin solahtanut johonkin ristikuulusteluun, mä olin kuitenkin helpottunut, kun puhuttiin hevosista ja ratsastuksesta. Mä olisin varmaan jännittänyt suuni umpeen, jos aihe olisi ollut mikä tahansa muu. Mistä muusta kukaan nyt mun kanssa oikeastaan olisikaan halunnut puhua?

”Verneri valmentaa meitä nykyään, ja välillä Pirre Kuisma”, kertoilin nykytilanteesta, johon olin sangen tyytyväinen. En viihtynyt äidin ja isän hienojen kansainvälisten valmentajatuttavuuksien vahdittavana.

Kohautin olkiani kisaamiselle.
”Aika paljon, joo, kai.” Pakkohan mun oli - äidin mielestä kai mun elämä olisi ollut hukkaan heitettyä haahuilua, ellei ruusukekokoelma olisi kasvanut tasaisesti. ”Mun vanhemmille on ollut tärkeää... tukea siinä asiassa.”

Hienoa. Kuulostin siltä, että sain kaiken valmiina. No, sainkin teräväreunaisella tarjottimella usein paljon enemmän kuin olisin tarvinnut.

”Entä itse? Tykkäätkö kilpailla?” käänsin keskustelun suuntaa, jotta saisin huomion harhautettua itsestäni. No, ainakin yritin.

Vai että Verneri. Tottahan se olikin kätevää, kun hevonen asui valmentajan tallilla. Pitäisiköhän minunkin kysyä Verkeriltä yksityisvalmennuksia? Pirre Kuisma taas ei kuulostanut tutulta, mutta ottaisin takuulla selvää hänestäkin. Luultavasti kuitenkin minullakin oli ihan pätevät valmentajat, Jusun onnistumiset johtuivat varmaankin jostain muusta tekijästä.

Tunsin pienen pienen kateellisuuden tunteen jossain pääni perukoilla, kun Jusu kertoi vanhempiensa tuesta ratsastuksen suhteen. Minustakin olisi ollut mukava, jos porukat olisivat olleet kiinnostuneita harrastuksistani. Tottakai he kuskasivat minut tallille ja jakoivat riittävästi rahaa harrastuksen jatkamiseen, mutta muunlainen kannustus olikin jäänyt vähiin. Isäni ei tiennyt hevosista tuon taivaallista, eikä äitinikään osannut muuta kuin siteerata silloista valmentajaani.

Ehkä siinä oli yksi eroistamme. Kai siinä väkisinkin kehittyi hyväksi ratsastajaksi, jos Jusu oli ratsastanut koko ikänsä vanhempien tukiessa sataprosenttisesti. Ehkä minun pitäisi löytää toinen tai jopa kolmas hevonen liikutettavaksi, jospa ratsastustaitoni kehittyisi nopeammin niin.

"Tottakai", vastasin lyhyesti. "Tykkään myös voittaa. Olenkin miettinyt toisen hevosen hankkimista, että pääsisi osallistumaan useampiin luokkiin."

Tottapuhuen olin keksinyt ajatuksen vasta äsken, mutta eihän Jusun sitä tarvinnut tietää.

Granni oli tylsistyneen hevosen perikuva. Se maleksi muulimainen olemus itsestään huokuen ja näytti varmasti kaikkea muuta kuin kilpahevoselta.

Mä kuitenkin katselin toisen hevosen hankkimisesta puhuvaa Ellietä kiinnostuneena. Se oli oikeassa siinä, että tietyssä pisteessä piti vaan saada enemmän ratsastettavaa edetäkseen mahdollisimman pitkälle. Ihan jo siitäkin syystä, että yhden hevosen varassa vammat ja vaivat voisivat pistää koko homman äkkiä jäihin.

”Ai? Millaista hevosta sä sitten etsit?” kysyin ja mua vähän naurattikin oma reaktioni: oliko musta tullut hevoskauppias Josefina Rosengård? Tähän mennessä olin välittänyt tietoa myyntihevosista jo Matildalle ja Isabellalle. Pian pienessä Kallan kylässä olisi yhtä minta Rosengårds-hevosta kuin meidän omassa varsapihatossa.

"Jotain kilpahevosta esteille", tokaisin ympäripyöreästi. Enhän mä oikeastaan edes etsinyt varsinaisesti omaa hevosta, vaan joku vuokrattava tai liikutettava kävisi mainiosti. Tietäisikö Jusu nyt muka kasan kevosia, jotka olisivat sattumalta myynnissä?

Voisinhan mä tietenkin aina katsella omaakin hevosta, vaikka vielä en ollutkaan aikeissa ostaa.
"Sillä pitäisi olla tuloksia ainakin 130cm radoilta ja ei mikään ikäloppu", luettelin vaatimuksia. Jos ostaisin oman hevosen, sen pitäisi olla hyvä.

"Tiedätkö sä muka myytäviä estehevosia?"

Ellien vaatimukset herättivät kysymyksen budjetista, mutta se tuntui tungettelevalta. Niinpä en kommentoinut mitään, vaan pysäytin Grannin Ellien lähellä ja hyppäsin alas satulasta.

Tiesinkö mä muka myytäviä hevosia? Muistin taas, miten pieni ja mitätön henkilö mä olinkaan. Eihän munkaltaisten kuulunut tietää mistään mitään.

”Mun vanhemmat kasvattaa estehevosia”, totesin kuitenkin, varoen ottamasta siivuakaan kunniaa itselleni. Vanhempien hevoset oli niiden hevosia, mä olin vaan ollut onnekas ja kasvanut siinä kaiken keskellä.

”Että sikäli... no, estehevoset on aika tuttua kauraa. Mutta meillä tietenkin myydään valtaosa nuorina.”

Ne mitä ei myyty, olivat jalostukseen jääviä tammoja. Harvoin meillä pidettiin aikuista kilpahevosta odottamassa ostajaa tai ihan vaan hevosenpidon ilosta.

Jusu oli selvästi valmis Grannin ratsastuksen kanssa hypätessään alas satulasta. Tottakai sen vanhemmat kasvattivat estehevosia, mitäpä muutakaan.

"Niin, no mä haluaisin vähän valmiimman hevosen", tokaisin siihen sävyyn, ettei minua huvittanut alkaa kouluttamaan mitään nuorta hevosenalkua. Enkä kyllä olisi osannutkaan. Siinä ei takuulla olisi voittomahdollisuudet kasvaneet, jos kumpikin osapuoli oli noviisi. Eikä sillä, että olisin ollut täysi noviisi, mutta kai ratsastuksessa oli aina varaa kehittyä.

Minusta alkoi tuntua, että olin turhaan käyttänyt aikaani Jusun ratsastuksen katseluun. En oikeastaan ollut saanut siitä mitään irti.

Löysäsin Grannin satulavyötä pykälän. Siitäkin sain kiitoksi dramaattisen irvistyksen. Mikä ilo omistaa aurinkoinen hevonen.

”Niin”, sanon harkiten ja rapsutan Grannin harjantyveä. ”Valmis hevonen on vaivaton. Tai no... vaivoista ja kulumista nyt ei voi tietää, mutta helppo. Ja sopii tiettyyn kehityksen vaiheeseen.”

Nostin Grannin jalustimet ja kohautin olkiani.

”Mutta kyllä nuori antaa paljon. Ja voi saada samalla summalla enemmän laatua.”

Sopii tiettyyn kehityksen vaiheeseen. Vihjailiko Jusu nyt, että olin epäpätevä ratsastaja? Vaikka Jusulla oli nuori hevonen, ei se tarkoittanut että kaikki muutkin haluaisivat sellaisen.

Ilmeeni oli tympääntynyt, kun vetäydyin kauemmas maneesin laidasta. En jaksanut enää haastatella 'me kasvatamme estehevosia' -Jusua. Aikoisin voittaa Kalla Cup:in esterankingissa ihan omin avuin.

"Mun budjetilla saa kyllä ihan riittävästi laatua", tuhahdin ja lähdin marssimaan kohti tallia.

Sanoinkohan mä jotakin väärää? Ihan yhtäkkiä Ellen käyttäytyi niin kuin olisi ollut mulle kiukkuinen. Mulle ei jäänyt aikaa selitellä, etten suinkaan pitänyt kokeneen hevosen hankkimista huonona ideana.

Niin puritaaninen mä en suinkaan ollut, että olisin ajatellut, että vain itse tehdyillä hevosilla kilpailevat olivat jotakin. Mä olisin itse mielelläni kilpaillut valmiilla hevosella, ja olinhan mä niin tehnytkin. Kokeneilla konkareilla mä olin oman ratsastustaitoni tehnyt sille tasolle, että ylipäänsä uskalsin nuorta eteenpäin viedä. (Hah. En muuten oikeastaan olisi uskaltanut, ellei äiti olisi pakottanut. Siis tällä tavalla ominpäin. Kotona kartanolla mikään ei ollut mun vastuulla samalla tavalla kuin Granni nyt.)

Mulla oli pahaenteinen fiilis. Mä olin tainnut loukata Ellietä jotenkin. Kun mä talutin Grannin ulos maneesista, mun mieleen hiipi ikävä tunne siitä, että se saattaisi vielä kostautua.

Mitähän mä olin mennyt tekemään?