You could break my heart in two

Kaikki tietää ne päivät, kun joka ikinen asia ottaa päähän. Siihen vielä mukava päänsärky, niin aikaiseksi saatiin hyvin kiukkuinen nainen. Jos mä olisin ollut fiksu, mä olisin pysynyt homehtumassa ja kiukkuamassa omassa huoneessani kotona. Mutta mä en ollut. Joten mä suuntasin kulkuni Nikolle, kuten me oltiin sovittu.

Mun oli tarkoitus jäädä miehelle yöksi. Tai jotain sellaista. Nyt mä saatoin vähän paremmin mielin mennä, kun tiesin ettei veljeäni haitannut. Ehkä Jimiä hieman saattoi häiritä, mutta tämä joutuisi vain tottumaan asiaan. Mä halusin mennä vierailemaan ja yökyläilemään poikaystäväni luona. Siinä ei paljoa veljen mielipiteitä kyselty tai tunteista välitetty.

Mä soitin tutun oven takana ovikelloa. Nikon sietäisi olla kotona, koska nyt mä en jaksaisi millään odotella. Tosin blondi tiesi mun olevan tulossa, mutta ei yllättäisi jos Niko ei kotona olisikaan. Mä odottelin hieman ärsyyntyneenä, että ovi mahdollisesti avattaisiin. Vieläköhän kerkeisi olla fiksu ja lähteä kotiin. Mä voisin vaan laittaa Nikolle viestiä, että tulisin joku toinen päivä. Mun ajatukset keskeytti kuitenkin liikkeet oven takaa ja avautuva ovi.

Mun teki mieli hakata päätä seinään, mutta kokemuksesta tiesin sen sattuvan ja paljon. Käynti kotona oli mennyt juuri niin kuin olin pelännytkin, halveksunnaksi. Mä olin alkanut vähän herätellä vuosien aikana toiveita siitä, että äitini hyväksyisi mun tilanteeni. Mutta näköjään olin erehtynyt pahemman kerran. En ollut surullinen, kuten nuorempana, koin lähinnä vihaa. Tai raivoa, en tiennyt kumpi sana olisi lähempänä tunnetilaani. Nojauduin parvekkeen kaiteeseen yrittäen rauhoittua, keskittäen ajatukseni jonnekin muualle.

Havahduin ajatuksistani ovikellon soidessa. Kurtistin kulmiani hämmästyneenä, en nimittäin odottanut ketään. Suljin parvekelasin ja parvekkeen oven perässäni suunnatessani kohti eteistä. Naksautin lukon ja työnsin oven varovasti auki. Mun teki mieli lyödä itseäni katsoessani rappukäytävässä olevaa brunettea. Kaikessa tuohtuneisuudessani olin unohtanut sopineeni Nitan tulevan mun luokse.
“Ai, moi”, sopersin naiselle suukottaen tätä nopeasti. Hitto, miten mä olin saattanut unohtaa?

Okei, en ollut ainut joka oli huonolla tuulella. Toinen oli selvästi ärsyyntynyt jostain ja mietin uskaltaisinko edes kysyä asiasta.
“Umm… Täällä on sitten vähän sotkusta, en kerinny siivoomaan”, mutisin niskaani hieroen Nitan vietyä tavaransa alkovin puolelle. Toivoin todella, etten ollut tökännyt tikulla muurahaispesää.

Mä olin huomaamattani tuijottanut turhankin kiukkuisesti ovea ja se katse ei ihan lähtenytkään niin nopeasti, kun Niko yhtäkkiä olikin oven tilalla. Mua otti päähän sekin, kun toinen vaikutti hämmentyneeltä mut nähdessään. Eikö me muka oltu sovittu, että mä tulisin tänään? Ihan tosissaan, vieläkö kerkeisi lähteä kotiin? Voisi olla kaikkien kannalta paljon fiksumpi idea.

Lähtemisen sijasta mä kävin heittämässä tavarani alkoviin. Mä tuhahdin sotkuille ja kiireille. Oli aika selvää, että Niko vain oli unohtanut. Ja nyt, mun pitäisi vetää syvään henkeä ja rauhoittua. Ei ollut Nikon vika, että mua ärsytti kaikki ja mun pää yritti tappaa mut. Ja Niko nyt sattui olemaan vähän hajamielinen toisinaan, kuten me kaikki.

“Onks sulla mitään tehokkaita särkylääkkeitä. Pelkkä burana ei taho taltuttaa tätä hemmetin päänsärkyä”, mä huokaisin luopuen osittain mun kiukusta ja hieroin ohimoani. Ihan kuin joku olisi hakannut mun päätä kallioon tai jotain. Tosin tänään ei kauaa kestäisi, kun mun kiukku nostaisi päätään uudestaan. Oli päänsärky tai ei.

Kuulin vain tuhahduksen alkovista pahoiteltuani sotkusta. Huokaisin, hienosti hoidit taas homman. Naisen käytökselle löytyi kuitenkin hyvä syy, nimittäin päänsärky.
“Mä voin kattoo mitä mulla on”, hymyilin toiselle lämpimästi. Suuntasin vessan lääkekaapille tutkiakseni sen sisältöä tarkemmin. Palasin takaisin kahden eri pakkauksen kanssa.
“Okei, mä en juurikaan lääkkeistä tiedä mut löysin panadolia ja aspiriinia”, totesin kulmiani kurtistellen ojentaen molemmat pakkaukset Nitalle. Mä en tosiaankaan tiennyt, miksi mulla oli useampaa eri särkylääkettä kaapissa.

Istuin ruokapöydän korkealle jakkaralle huokaisten syvään. En nähnyt Nitan mahdollista kummastelevaa katsetta, mutta koin silti velvollisuudekseni selittää huokailujani.
“Kävin kotona aikasemmin tänään”, mutisin hieroen otsaani. Kohta mäkin tarvitsin särkylääkettä.

Mä tutkailin hetken Nikon kaivamia särkylääkkeitä ja nappasin niistä jotain. Tosi vastuullista ja fiksua, mutta mä halusin vain sen saatanan päänsäryn pois. Nyt se alkoi olla jo keinolla millä hyvänsä. Mä kaivoin omatoimisesti lasin, täytin sen vedellä ja sen avulla sain alas pillerit. Jos nämä eivät helpottaisi, mä leikkaisin varmaan pääni irti.

Blondin huokailut tuntuivat ottavan mua kanssa päähän. Ja nyt nainen lopeta jo. Mä yritin kaikkeni ja siirtää päänsäryn sekä oman kiukkuni pois.
“Hmh, ei tainnu mennä kauheen hyvin?” mä kysyin varovasti. Vaikka tuskin mies mulle mitään kertoisi. En mä tiennyt sitä perimmäistä syytä miksi tällä oli huonot välit porukoihinsa. Enkä mä tiennyt montaa muutakaan asiaa, mikä ärsytti mua älyttömästi. Mä yritin aina muistuttaa itseäni, etten mäkään ihan kaikkea ollut kertonut Nikolle.

Mä en kuitenkaan kehdannut puristaa mitään irti Nikosta, vaikka mä tiesin todennäköisesti pystyväni siihen. Mun luonne ei vaan antanut tässä tapauksessa periksi. Kyllä mä veljeltäni ja parhaalta ystävältäni saatoin tivata vaikka ja mitä, mutta en Nikolta. Mä en tänään yllättynyt ollenkaan siitä, että sekin ärsytti mua. Mä istahdin hiljaisena miehen viereen toiselle jakkaralle tietämättä mitä pitäisi sanoa. Ja toisaalta parempi pitää siinä tapauksessa suu kiinni, ties mitä mä tiuskisin toiselle nyt.

Nitan varovainen kysymys sai mut naurahtamaan.
“Ei menny ei”, pudistin päätäni. Mietin pienen hetken mitä uskaltaisin sanoa. “Se meni just sellaseks, mitä pelkäsinkin. Halveksunnaks, ivaks. Ei äiti uskalla suoraan sanoo mitään, vaikka me molemmat tiedetään faktat.” Jos mun turhautuminen oli kaikonnut johonkin, palasi se nyt takaisin rytinällä. Aloin naputtelemaan hermostuneesti sormillani pöytää.
“Mm, sori. Tää varmaan vaan pahentaa sun päänsärkyä”, huokaisin tajuttuani asian ja lopetin naputtamisen heti.

En muistanut, milloin viimeksi olisin ollut näin turhautunut, suorastaan ahdistunut. Kaikki tuntui kasautuvan kerralla päälle, enkä tiennyt mistä mä voisin aloittaa. Kelle mä voisin puhua ilman, että saisin osakseni lisää halveksuntaa ja ivaa? Joo, mä en ollut kovin ylpeä mun teoistani ja historiasta, vaikka tavallaan siinä ei ollut mitään sellaista minkä takia mun pitäis hävetä, kai. Mut se oli osa mua, mä en sille mahtanut mitään. Äitini vaan tuntui olevan toista mieltä, kai olin hänestä sairas tai jotain.

Mun teki mieli toteuttaa neljän vuoden takainen uudelleen: lähteä pois. Silloin kaikki helpottui, pystyin ikään kuin aloittamaan alusta. Kunnes tuli ero, mun pää ei kestänyt sitä ja palasin Kallaan. Kalla tuntui olevan jonkinlainen avainsana kaikkeen, niin hyvässä kuin pahassakin.

Mulle oli aina jäänyt vähän mysteeriksi, miten Nikon huonot välit porukoihin näkyivät. Mä en ollut ikinä tajunnut tai tullut edes ajatelleeksi, että se olisi tollaista. Mun ymmärrys ei riittänyt siihen, miksi vanhempi halveksui lastaan. Nyt mä oikeasti sain omat jutut työnnettyä taka-alalle.
"Eipä toi tosta enää pahene", mä mumahdin. Eipä mua paljon naputtelut haitannut, kun päässä jyskytti siihen malliin. Mä en enää edes keksinyt mitään hyvää vertauskuvaa.

Mun vieressäni istuva blondi tuntui lipuvan johonkin toiseen ulottuvuuteen, kauas pois tästä asunnosta. Mä halusin vain rutistaa toista, vain ettei tämä karkaisi liian kauas. Joten mä hyppäsin jakkaralta alas, liikahdin lähemmäs Nikoa ja kiersin takaa käteni tämän ympärille, laskien leukani tämän olkapäälle. Mä nojasin päätäni miehen päätä vasten, sulkien silmäni ja päästäen kevyen huokauksen huulieni välistä. Mä en enää uskaltanut liikahtaa siitä.

Me vietettiin hetki hiljaisuudessa. Mä en oikein tiennyt mitä tehdä, koska mulla ei ollut hajuakaan toisen mielentilasta. Hiljaisuus alkoi kuitekin tuntua piinaavalta ja mun oli pakko keksiä jotain. Ihan mitä tahansa.
"Haluuks sä tehä jotain?" mä kysyin hiljaa. Sekin kuulosti musta kovalta, mikä kuulosti ehkä vähän kliseiseltä. Mä olin kuitenkin neuvoton. Tajuamatta mitä tein, mä aloin automaattisesti piirtelemään kuvioita toisella kädelläni Nikon käteen.

Vaikka mua ahdisti, tuntui Nitan halaus silti hyvältä. Mä en olisi halunnut lähteä siitä mihinkään. Mä myös pidin siitä, ettei Nita kysellyt. Mä tiesin, että sitä kyllä kiinnosti, brunette oli utelias ihminen pohjimmiltaan. Ja vaikka toinen olisi kysellytkin, en mä olis halunnu puhua sen kanssa. En ainakaan vielä.

Nitan hiljaisuuden rikkova kysymys säikäytti. Haluisinko mä tehdä jotain?
“Ehkä jotain millä sais ajatukset muualle kotona käymisestä?” virnistin varovasti pysäyttäen naisen käden, joka piirteli satunnaisia kuvioita mun käsivarteen. Mä en tiennyt mitä se tekeminen voisi olla, enkä tiennyt tiesikö Nitakaan. Tiesinkö mä mitään? Mä aloin epäillä kaikkea sitä, mistä aikaisemmin olin ollut varma. Halusinko oikeasti olla Nitan kanssa? Vai enkö vain osannut olla enää yksin?

“Mm, sori. Mun pitää käydä vessassa”, mutisin nousten jakkaralta ja suunnaten kohti vessaa. Nojasin käsieni varassa, koko painollani, seinää vasten katsoen itseäni peilistä. Kuka helvetti sä olet, Niko Laiho? Mä en tiennyt enää mitä ajatella, tai mitä mieltä olla mun päässäni pyörivistä ajatuksista. Mistään en tuntunut saavan kiinni, vaikka ne leijaili siinä aivan käden ulottuvilla. Vai halusinko mä edes ajatella niitä syvemmin? En kaiketi, kerta en mistään napannut kiinni.

Ennen poistumistani vessasta muistin ihme kyllä vetää vessan (vaikken sitä edes käyttänyt). Taioin kasvoilleni huomattavasti pirteämmän näköisen ilmeen, toivoen parasta. Ihan sama mitä sun päässä liikkuu, sä et hitto vie mokaa tätä.

Mä kirosin meidän välille laskeutuvan hiljaisuuden, kun taas Nikon vastauksen jälkeen me hiljennyttiin. Mä olin toivonut, että Nikolla olisi jotain mielessä. Että tämä sanoisi jotain muuta kuin ympäripyöreää tai tekisi jotain. Ainoa mitä tämä teki, oli se, että pysäytti mun käden. Ja sitten blondi katosi vessaan. Jättäen mut seisomaan orpona keittiöön. Mä jämähdin siihen seisomaan, koska en tiennyt mitä muutakaan tehdä.

Hetken jäätymisen jälkeen mä päätin istahtaa sohvalle. Mä nostin jalat ylös ja kiedoin käsivarteni nyt niiden ympärille ja laskin leuakani siihen. Mä tuijotin lamaantuneena pimeää televisionruutua, kun mun päässä pyöri vain tyhjää. Päänsärkykin alkoi jo painumaan pois, joten jäljelle ei jäänyt mitään. Jos totta puhuttiin, mun teki kamalasti mieli lähteä ovesta ulos nyt, kun Niko ei ollut heti estämässä. Ei miehen takia, vaan itseni.

Mä kuulin kun vessa vedettiin ja kun Niko tuli sieltä ulos. Ei tän näin pitäisi mennä. Ei toisen kuuluisi karata vessaan ja toisen tuijottaa lamaantuneena tyhjyyteen. Mä en kuitenkaan irrottanut katsettani siitä halvatun televisiosta. Mikset sä puhu mulle. Mä halusin sanoa sen, mutta mä en pystynyt.
"Nii, mitä me sit tehtäis?" esitin uudestaan kysymykseni, tällä kertaa vähän eri muodossa. Musta tuntui että mä räjähtäisin, jos en nyt saisi mielestäni kunnollista vastausta.

Istuin Nitan vierelle sohvalle. Toista selvästi painoi jokin (hyvä mun oli puhua), mutten saanut sanaakaan suustani. Mietin vain bruneten uudelleen esittämää kysymystä.
“Mitäs sanoisit jos yritettäis tehdä ruokaa? En mä tiedä mitä mulla kaapissa on, mut aina voi kokeilla”, naurahdin vetäen naisen kainalooni. Okei, siitä ei tulisi yhtään mitään, mutta mulla oli aivan kamala nälkä.
“Myöhemmin illalla voidaan lämmittää sitten sauna..” mutisin jonnekin Nitan hiusrajan tuntumaan.

Itsekseni virnuillen ruskistin jauhelihaa keittiössäni Nitan lukiessa ohjetta puhelimestaan. Ehkä hieman uhkarohkeata aloittaa kokkausharrastus niinkin vaikeasta ruoasta kuin makaronilaatikko.
“Noh, mitä siellä ohjeissa oikein lukee?” kysyin aavistus huvittuneisuutta äänessäni. Tää ei voisi päättyä hyvin, eihän?

Sohva painui mun vieressä ja mä vihdoin käänsin katseeni Nikoon. Vai että ruokaa. Halusiko se polttaa kämppänsä ihan tietoisesti? Me kaksi plus ruuanlaitto yhtä kuin katastrofi. Noh, ei kai siinä. Blondin napatessa mut kainaloon ja puhuessaan saunasta, mä en voinut olla ajattelematta, että me oltiin taas vähän ohitettu ne hankaluudet ja puhuminen.

Mä kurtistelin kulmiani ja mutristelin huuliani tuijottaessani puhelimen näyttöä. Miten mä pystyin hyvin seuraamaan jonkin leivonnaisen ohjeita, mutta hemmetin makaronilaatikon ohje oli mulle täyttä hepreaa? Ei se nyt niin vaikeeta voinut olla.
“Totaaa… makaroni ja jauheliha heitetään vuokaan. Ja sit me tarvitaan kananmunia, lihaliemikuutioita ja maitoa. Tai vettä”, mä pohdin ja katsoin Nikoa. Mä en ollut edelleenkään ihan vakuuttunut, että me saataisiin tästä ruuasta syötävää.

“Missä hitossa sulla on kananmunia?” mä ihmettelin kun olin penkonut kaappeja ja nyt tuulettelin jääkaappia etsien sieltä tarvikkeita. Miehellä ei kyllä ollut mitään järkeä tavaroidensa sijainnissa keittiössä. Tosin, en mä kyllä aina heti kotonakaan löytänyt jotain ruokatarvikkeita. Ja ne oli sentään aina kuitenkin samalla paikalla.

Mä katsoin epäileväisenä vuokaa, kun Niko tunki sen uuniin. Se ei voinut mitenkään olla syötävää vaikka ei siinä paljoa mitään ollut. Mutta oli kyllä ihme, että me sekä keittiö selvittiin pahemmilta vammoilta.
“Sit vaan odotetaan. Ja ollaan valmiita tilaamaan pizzat jos me unohdetaan ottaa se ajoissa uunista tai se on muuten vaan syömäkelvotonta”, mä virnistin.

Okei, toistaiseksi kaikki sujui hyvin. Jauheliha oli ihan hyvän näköistä ja kämppä oli pystyssä vielä. Ja joo, mun ois pitänyt olla koulussa hereillä kun oli keittiövuoroja. Mutta silloinkin luistin vain helpompiin hommiin, kuten kananmunan keittämiseen, joka sekin tuntui tuottavan mulle välillä vaikeuksia. Millä ja miten mä olin elänyt neljä vuotta?

“Mmm, kai siellä laatikossa. En mä muista”, pohdin. Tästä näki sen, kuinka usein mä kokkasin kotona. En edes muistanut missä säilytin kananmunia? Säälittävyyden huippu, jos saan sanoa. Pitäis varmaan alkaa ihan tosissaan opettelemaan näitä keittiöjuttuja.

Okei, yks syy mun huonoille kokkaustaidoille löytyy yläasteaikaisista traumoista uuneja kohtaan. Vai kuinka monta ihmistä tiedätte, joka onnistuu patalapuista huolimatta polttamaan molemmat kätensä ottaessaan mokkapaloja uunista? Niinpä. Olin yksi harvoista, en jaksanut uskoa olevani kuitenkaan ainut. Nytkin paniikinomaisesti yritin mahdollisimman nopeasti saada laatikon uuniin ja lähes paiskasin luukun kiinni, säikähtäen sitä vähän itsekin. Katsoin pienen yksiöni keittiötä tutkaillen: se oli vähän sotkuinen, mutta kaikki näyttäisi päällisin puolin olevan ehjänä.
“Jep. Onneks Monacoon ei oo pitkä matka, vaikka mä oon kyllä aavistuksen optimistisella mielellä tosta”, naurahdin vetäen Nitan lähemmäs.

“Ainiin, kauanko toi on tuolla uunissa? Et mitä me tehään sit tässä välillä, en saunaa viittis ihan vielä laittaa päälle”, kysyin nyökäten uunia kohti.

Mä kurtistelin kulmiani Nikon luukun paiskomiselle, jota mä olin ensin säpsähtänyt. Se oli vain uuninluukku, ei mitään muuta. Rauhotu hyvä nainen.
"Mitäs pahaa se luukku on sulle tehny?" mä kysyin hieman virnistäen. Mä yritin ihan tosissaan työntää kaiken ylimääräisen johonkin arkkuun ja mieleni perälle, mutta ihan kaikkea sinne ei saanut. Jos mä yhtään tunsin itseäni, niin nyt ihan pienikin asia voisi vaikuttaa muhun huonosti.

"Oo sä optimistinen, niin mä hoidan sen pessimistin roolin", nauroin, mutta se ihan varmasti kuulosti niin väkinäiseltä kuin vain saattoi.
"Tota, puolisen tuntia kai", mä sain vielä vastattua Nikon kysymykseen. Mä yritin taas, ihan oikeasti. Mutta mä en mahtanut mitään. Mun kädet hikosi ja sydän hakkasi, tällä kertaa ei hyvällä tavalla. Jonkinlainen romahdus teki taas tuloaan, enkä mä haluaisi uudestaan tehdä sitä Nikon edessä. Romahduksen syytä mä en keksinyt, mutta sen pohtiminen ei ollut päälimmäisenä mielessä juuri nyt. Ehkä tää kaikki oli mulle vaan liikaa.

"Öm, mun pitää.." kesken lauseen mä otin jalat alleni. Sen verran mun aivot toimivat, että nappasin autonavaimet mukaan ja kengät jalkaan. Mua ei kiinnostanut, jos mun loput tavarat jäisivät Nikolle. Mä huomasin juoksevani ulos ja aina autolleni asti. Istahdettuani kuskin penkille mä puristin rattia rystyset valkoisina. Mä en pystynyt pidättelemään enää kyyneleitä, jotka sumensi mun näkökentän. Ajatukset kiersivät kehää ja mä halusin pois. Mutta mä en saanut itseäni liikkumaan, jotta olisin lähtenyt ajamaan johonkin.

Hymähdin varovasti toisen kommentilla uuninluukusta. En tiedä muistiko Nita koko uuniepisodia, luultavasti ei enkä alkaisi sitä enää avaamaan sen koommin. Se oli tavallaan jopa aika noloa, kai.

Mä kurtistin automaattisesti kulmiani rekisteröidessäni Nitan naurun. Se ei ollut vapautunutta, kuten tavallisesti, vaan enemmänkin paniikinomaista. Siinä oli tietty särö, josta en pitänyt. Laatikon uunissaoloajan kuulin vaivoin, niin varovaisen pihiseväksi oli naisen ääni muuttunut. Mä en kerennyt edes suutani avaamaan Nitan kadotessa viereltäni.

Mulla kesti hetken tajuta koko asiaa. Havahduin vasta kuullessani oven paukahtavan kiinni.
“Nita?!” sain vaivoin kähistyä yllättyneenä. Tungin nopeasti kengät jalkaani muistaen viime tingassa ottaa avaimet mukaan. Juoksin rappuset alas niin lujaa kuin pääsin aivan ulos asti. Hetken paniikinomaisen tähystämisen jälkeen bongasin tutun auton parkkipaikalla, kotiinsa toinen ei siis ollut ainakaan lähtenyt. Kävelin varovasti lähemmäs, kunnes olin aivan auton vierellä. Niin lähellä, että saatoin kuulla vaimeaa nyyhkytystä auton sisältä. Nielaisin kurkkuun nousseen palan pois avaten oven varovasti ja kyykistyen hitaasti ollakseni edes suunnilleen naisen tasolla.
“Rakas? Teinks mä jotain väärin? Sä voit puhuu mulle kyllä”, sanoin hiljaa laskien käteni Nitan polvelle. Mua pelotti. Jos Nita olikin tullut katumapäälle meistä? Että tää olikin nyt tässä, tämä olisi löytänyt toisen?

Mä en jaksanut edes kirota, kun havaitsin Nikon tulevan mun perässä. Olisihan mun se pitänyt kuitenkin arvata, mutta mun pää ei ehkä toiminut nyt ihan täysillä. Toisaalta, mä olisin saattanut pettyä, jos mies olisi antanut mun vain juosta pois. Toisaalta mä halusin kuitenkin olla yksin, tai en ainakaan halunnut Nikon näkevän tätä.

Hiljainen ääni ja kosketus sai mut vavahtamaan. Nyt mä halusin kirota itseni, se oli vain Niko. Mä pystyin vain pudistelemaan päätäni, koska sanat tuntuivat juuttuneen mun kurkkuun. Eikä mulla lopulta ollut hajuakaan, mitä mä voisin sanoa. Enhän mä itsekään tiennyt, mikä tällä kertaa laukaisi tämän.

Mä vedin syvään henkeä muutaman kerran ja laskin toisen tärisevän käden Nikon käden päälle.
"Et sä mitään tehny. Nää vaan ei oo kauheen harvinaisia mulla, mä vaan en halunnu et sä näät mut tälläsenä uudestaan", sain henkäistyä.
"Mä en tiedä voinko mä vielä puhua siitä, mut heti kun mä voin, niin kerron", mä jatkoin nikotellen. Joku kyynel valui vielä mun poskella ja mä olisin halunnut pyyhkäistä sen pois, mutta mun tärisevistä käsistä ei juuri nyt olisi siihen.

Mua sattui nähdä Nita taas tuollaisena. Mua sattui, koska mä en osannut auttaa. Mä en todellakaan tiennyt mitä tehdä. Naisen ääni oli hiljainen tämän vastatessa, hyvä että mä kuulin mitään.
"Hei. Ei oo hätää", kuiskasin pyyhkäisten toisella peukalollani bruneten poskelle vierähtäneen kyyneleen ja puristaen kevyesti toisella kädelläni Nitan tärisevää kättä. "Puhut sit kun haluat."

Jotenkin tuntui koomiselta, että mä pystyin rauhoittelemaan toista näin, vaikka olin itse aivan samanlainen. Sain aivan yllättäen ahdistuskohtauksia, tosin osasin piilottaa ne yllättävän hyvin. Tai ehkä juuri siksi olin valmis tukemaan toista, tiesin liian hyvin miltä Nitasta tuntui? Vaikeista asioista puhuminen todellakin oli vaikeaa, saatoin allekirjoittaa sen täysin.

Hiljaisuus ei tällä kertaa tuntunut lainkaan painostavalta, pikemminkin juuri oikealta siihen hetkeen.
"Pitäiskö mennä takas sisälle? Siellä on se ruoka uunissa", virnistin varovasti Nitan selvittyä pahimmasta tärinästä ja niiskutuksesta. Siirryin sivuun, jotta toinen pääsisi autosta ulos ja vedin Nitan lähemmäs suukottaen varovasti tätä otsalle.
"Mä en tiedä mikä sun mieltä painaa, joten siltä osin oon vähän huono sanomaan et mä tiedän miltä susta tuntuu", sanoin sen kummemmin miettimättä. Pala pyrki jälleen nousemaan kurkkuun, joten nielin sen nopeasti pois. "Se ei ainakaan auta et pitää kaiken sisällään." Mun ääni särähti ja mun teki mieli lähteä ja ihan helvetin lujaa pois.

Mun pitäisi ihan oikeasti rauhoittua. Siinä meni hetki, mutta Niko auttoi mua siinä. Oikeastaan ihan vain olemalla siinä. Kun mies veti mut lähelleen, mä olisin halunnut jäädä siihen vaikka loppu elämäkseni. Siinä mulla oli hyvä olla. Lopulta mä hymähdin jotain myöntävän tyylistä Nikon kysymykseen.

Se ei ainakaan auta et pitää kaiken sisällään. Kuinka oikeassa toinen olikaan. Vaikka mä tiesin asian olevan totta, mä olin kuitenkin huono sanomaan siihen mitään. Tästä mä olin kertonut vain vähän Jimille ja jotain asiasta tiesi yksi lääkäri, koska mun oli ollut pakko kertoa välttämättömin. Mä en ollut pystynyt tästä puhumaan edes Armille. Ja se jos jokin oli huolestuttavaa.

Nikon äänen särähdys ei jäänyt multa huomaamatta, mutta mä en pystynyt muuta kuin tarttumaan tämän käteen ja puristamaan sitä. Ehkä se kertoi enemmän kuin sanat. Ei multa olis sen kummempaa irronutkaan. Se tuntui riittävän ainakin jotenkin Nikolle, joten me lähdettiin käsikkäin takaisin sisälle.

Mä istahdin sohvalle ja Niko meni katsomaan miten ruualla meni uunissa. Mä tuijotin jo tutuksi tullutta pimeää televisiota ja näpersin paidan helmaani. Hemmetti, mä en pystyisi rentoutumaan ennen kuin saisin suuni avattua.
"Sä tiedät varmaan sen mun arven", mä pukahdin yhtäkkiä rikkoen hiljaisuuden, odottamatta vastausta. Toivottavasti Niko malttaisi odottaa, että mä saisin hitaasti mutta varmasti kerrottua.

"Silloin kun sä olit Helsingissä jo jonkun aikaa, mä tutustuin yhteen jätkään. Se itseasiassa pyöri meidän porukassa ja vaikutti hyvältä tyypiltä. Kerran me vietettiin aikaa kahdestaan meillä, ei mitään ihmeellistä", mä selitin ääni vailla mitään eloa, ihan kuin mä olisin jostain lukenut mitä mun pitäisi sanoa.
"Sitten se suuttui ihan silmittömästi, mä en muista edes mistä. Ehkä mä oon sulkenu sen mielestäni, enkä edes halua muistaa. Sit se, se..." mä en pystynyt sanomaan sitä ääneen. Mun ääneen tuli vihdoinkin pieni särö.

"Se teki sen arven ja muutakin, mutta ne ei jättäny kun lähinnä henkisiä arpia. Ihan vain siksi, koska se suuttui jostakin", mä lopulta sain pihahdettua.

Nita istui sohvalle ja saatoin aistia tästä huokuvan hermostuneisuuden keittiöön asti. En voinut muuta kuin katsella toista huolissaan, kunnes muistin syyn keittiöön menoon. Kurkistin uuniin ja ainakin toistaiseksi laatikko näytti olevan kunnossa. Säpsähdin Nitan alkaessa puhumaan tämän arvesta.
"Mm?" Kyllähän mä sen muistin, ei sitä oikeassa kyljessä olevaa arpea voinut olla huomaamatta meidän tapauksessa.

Kuuntelin hiljaa Nitan kertomaa parin vuoden takaisista asioista. Yksityiskohdat brunette jätti kertomatta, enkä välttämättä olisi halunnut tietääkään. Mulle riitti se, että joku jätkä oli satuttanut Nitaa ja se sai mut raivon partaalle. Osin siksi, etten ollut täällä suojelemassa ystävääni. Särö Nitan äänessä sai mut kuitenkin rauhoittumaan, huolestumaan. Tiesin, ettei Nita kertoisi enempää (tuskin sen jätkän nimeäkään, vaikka kuinka kysyisin) joten turha mun olisi kerätä kierroksia asiasta. Istuin tyttöni viereen sohvalle miettien sanojani tarkkaan.
"Rakas... Tuu tänne", kuiskasin vetäen Nitan kainalooni. "Mä en anna kenenkään enää satuttaa sua."

Mä aloin ymmärtämään Nitaa paremmin tämän avautumisen jälkeen. Mun oli myös pakko nostaa kuvitteellista hattua naisen rohkeudelle, sillä asia ei todellakaan ole helppo. Huokaisin varovasti.
"Oispa mullakin tollasta rohkeutta puhua. Jotenkin se on vaan helpompi pitää kaikki mieltä painavat asiat itellään. Tai sitten haluaa pitää itestään yllä sen hyvän, paremman kuvan kuin mitä oikeesti on", totesin tuijottaen tyhjyyteen sivellen peukalolla varovasti Nitan kylkeä.

Juuri arven päältä.

Puristaen silmiäni kiinni mä painauduin Nikoon, kun tämä veti mut lähelleen. Toisaalta mä pystyin nyt rentoutumaan taas. Mies ymmärsi nyt mua paremmin, eikä mun tarvinnut miettiä sinänsä koko asiaa.

"Niinhän se on, mut en mä rohkee oo. En oo puhunu tästä kun kahdelle ihmiselle sua ennen, edes muut ei tiiä miks se lähti niin yhtäkkiä", mä mumisin. Mä en pitänyt itseäni rohkeana, päinvastoin. Mä olin pelkuri, joka pakeni kaikkea mahdollista.
"Mä en vaan pystyny enää olemaan, jos en sanois sitä. En enää."

Nikon aloittaessa sivelemään mun kylkeä arven kohdalta, mun koko keho jännittyi. Hetken päästä mä rentouduin muistaessani toisen sanat. Mä en anna kenenkään enää satuttaa sua. Mä vaan pelkäsin satuttavani Nikoa tai Nikon satuttavan mua sanoistaan huolimatta, kumpikin vahingossa tai tahallan.

Mä en tiennyt mitä sanoa. Pitäiskö mun vuorostani avautua? Vai olla hiljaa? Mitä mun pitäisi tehdä? Mä en todellakaan ollut hyvä näissä jutuissa, joten yritin vältellä tämän kaltaisia hetkiä viimeiseen asti. Ehkä se on virhe, koska sillä tavalla en koskaan oppisi toimimaan näissä tilanteissa. Se vain on kaukana mukavuusalueeltani. Todella kaukana.

Hengitin syvään tajutessani Nitan jännittyneisyyden tarttuvan myös muhun. Totta kai toinen jännittyy, toinen oli just kertonut päällisinpuolin arvestaan ja mitä mä tein? Nimenomaan. Olin mäkin yks sankari.
"Sori, mä en tajunnu et siihen koskeminen sais sut noin jännittyneeks", mumahdin lopulta. Ehkä mun pitäis oikeasti olla pelkäämättä, että satuttaisin toista - kuten lupasin Nitalle aikaisemmin keväällä.

Hiljaisuuden laskeutuessa huoneeseen vaivuin omiin ajatuksiini. Se ei ollut vaikeaa, puin paljon asioita mielessäni. Tällä kertaa iltapäivän keskustelut Nitan kanssa saivat mut miettimään puhumista, avautumista, millä nimellä sitä ikinä haluaiskaan kutsua. Mä en tiennyt kenelle pystyisin puhumaan asioistani, historiastani, yleensäkin asioista mitkä mua vaivasi. Kallonkutistajalle? Ei ikinä. Nitalle? Ei, ei ainakaan vielä.

"Hei, mites se sauna? Laitanko mä sen lämpeemään?" havahduin takaisin tähän maailmaan, varmaan säikäyttäen Nitankin säpsähtämiselläni. Jep, sitä mun elämä oli. Uppouduin johonkin ja sitten aivan yhtäkkiä säpsähdin takaisin tähän elämään.

Mä halusin käpertyä pieneksi palloksi johonkin sopivaan paikkaan. Ja huudattaa musiikkia niin kovalla, ettei mun omille ajatuksille jäisi tilaa. Toisaalta taas mä en halunnut jäädä paikoilleni, vaan keksiä jotain tekemistä, joka estäisi mun mieltä keksimästä omiaan. Nikon pahotteluihin mä mumisin jotain siitä, kuinka se ei haitannut. Tiedä enää itekkään.

"Mhm, ihan miten vaan. Voi sen laittaa jos haluaa", mä totesin lopulta sisäistäessäni toisen kysymyksen. Ei mulla oikein saunafiilistä ollut, mutta tuskin siihen kuolisi.

Nikon kämpässä alkoi haista jotenkin erikoiselta.
"Ei saatana", mä pomppasin sohvalta ylös ja ryntäsin keittiöön, Nikon varmasti kummastuneen katseen seuratessa. Jep, mä olin haistanut oikein. Meidän upean ruuan päällinen alkoi kärventyä jo. Kauankohan me istuttiin tuossa sohvalla vai oliko Niko edes katsonut ruuan tilannetta? Uuni vauhdilla kiinni ja koska luotto miehen luukun käsittelytaitoihin oli mennyt, mä päätin itse kaivaa vuoan uunista.

"Hmm, jos siitä raapii noi päälliset pois niin ehkä sitä voi syyä. Vai pizzaa?" mä nauroin, vihdoinkin vapautuneesti. Ei siihen tarvittu kuin pilalle mennyt ruoka.

Nitan vaisu vastaus sai mut (jälleen) huolestumaan. Lähdin kuitenkin napsauttamaan saunan päälle, vaikkakin ehkä aavistuksen vastahakoisesti. Olin ehdottomasti halunnut saunallisen kämpän, taloyhtiöiden saunat eivät olleet mieluisimpia mahdollisia paikkoja. Ja mä tykkäsin saunoa.

Mä pääsin just takaisin olohuoneen/keittiön puolelle kun Nita pomppas vauhdilla sohvalta kiroten samalla. Mulla kesti pitkään tajuta syy. Nimittäin meidän ruoka.
"Kai sitä voi ainakin maistaa, tuskin me mitään ruokamyrkytystä saadaan. Onpahan ainakin kypsää", nauroin pöytään nojaten.

Okei, se ei ollut ihan järkyttävän pahaa. Toki siitä nyt huomas, että kaksi avutonta ja umpisurkeaa kokkia oli sitä ollut tekemässä, mutta siihen nähden se oli hyvää. Ihan tyytyväisenä söin annokseni vieden sen jälkeen astiat tiskikoneeseen.
"Syötkö sä vielä?" kysyin alkaen etsiä jotakin rasiaa, mihin laittaa jämäruuan. Sitä voisi ihan hyvin syödä pari päivää, ainakin toivon mukaan.
"Ja olisko neiti valmis saunaan?" virnistin suukottaen toista otsalle. Okei, millon musta oli tullut näin ällöttävän siirappinen?

Mä hillitsin haluni kysyä oliko mies varma siitä ruokamyrkytyksestä. Mun maha kurahti, ilmeisesti kaikki toiminta oli tehnyt mut nälkäiseksi. Joten me ruvettiin syömään. Hetken siirtelin vain ruokaa haarukallani lautasella, mutta hetken päästä mun oli pakko syödä. Hirveä nälkä ei lähtisi vain tuijottamalla ruokaa.

Pudistelin vain päätäni Nikon kysymykselle, nousten sitten itsekin ylös ja otin mallia toisesta, vieden astiani koneeseen. En mä siihen ruokaan kuollut. Ainakaan vielä.
"Mm, jos sä olet", hymähdin. Tuhahdin otsan suukotukselle ja pyyhkäisin huulillani blondin huulia.

Mä piristyin huimasti. Oliko mulla ollut vain nälästä johtuva kiukku? Ja olinko mä sitten senkin kautta herkempi tänään? No, joka tapauksessa sauna ei tuntunutkaan enää huonolta idealta.

Mun oli myönnettävä, että Nitan nopea mielialanmuutos sai mut vähän hämmentyneeksi. Ruokaansa alkuun vain tuijotelleen, hiljaisen ja alakuloisen tytön tilalle oli tullut pirteä ja ovelan näköinen nuori nainen. Okei, mitä hittoa täällä tapahtui?
"Okei? Pitäiskö mun huolestua sun äkillisestä mielialanmuutoksesta?" virnistin edelleen hämmentyneenä.

Kohteliaasti päästin Nitan ensin suihkuun ja sillä aikaa laitoin jämäruuan jääkaappiin uppoutuen jälleen ajatuksiini. Brunette oli avautunut mulle, oliko mun vuoroni avautua sille? Mitä mä sanoisin? Puhuisinko mun ja äitini väleistä? Saarasta? Helsingistä yleisesti?
Rauhotu hyvä mies. Vedin syvään henkeä ja sitä kautta yritin saada kohonneen pulssinikin tasaantumaan. Hätkähdin takaisin tähän maailmaan kuullessani saunan oven naksahtavan kiinni vaimeasti.

Kylmä vesi, juuri sitä kaipasinkin. Se sai vietyä kaikki mun ajatukseni muualle, pois syvällisistä avautumisista muille. Nyt halusin keskittyä vain Nitaan.

Viekkaasti mä katselin Nikoa. Kieltämättä mä olin vähän itsekin hämmentynyt tästä, yleensä ei ihan näin nopeasti mulla mielialat muuttunut. Mutta ehkä nyt kyseessä oli kuin olikin se nälkä ja kun se oli poistunut, mä pystyin taas käyttäytymään normaalisti. Tai miten sen nyt ottaa.
"Ehkä, ehkä ei", päädyin virnistämään.

Mä seisoin suihkun alla jotenkin lamaantuneena ja hämmentyneenä. Sekä hieman pettyneenä, kun Niko ei tullutkaan heti mun perässä. Ehkä parempi näin, niin mä kerkesin miettimään hetken syntyjä syviä. Ihan omassa rauhassani. Hetken mä arvoin, kietoisinko itseni pyyhkeeseen vai en. Hitot pyyhkeestä, siellä oltaisiin vain minä ja Niko.

Saunan lämpö tuntui hyvältä istuskellessani lauteilla, odottaessani Nikoa. Mä vilkaisin arpeani ja kosketin sitä sormenpäilläni varovasti, ihan kuin se olisi voinut tässä kadota. Ei se siitä mihinkään katoaisi, mutta ehkä nyt se ei tuntunut niin pahalta. Eikä mun tarvitsisi jatkossa miettiä, mitä Niko mietti siitä. Pian Niko tulikin saunaan ja asettui mun viereeni. Mä liikahdin lähemmäs ja painoin pääni miehen olalle.