Lohturatsastusta

Olin eilen päättänyt hoitaa erään työjutun pois alta. Perjantaisen romahduksen jälkeen olin herännyt uudella taistelutarmolla lauantaiaamuun. Pitäisin itseni kiireisenä, mutta järkevämmin kuin viime aikoina.

Päätin aloittaa kenttätutkimuksella, joka liittyi mahdollisiin nikkelilöydöksiin Vientareen alueella. Oikeastaan minun olisi pitänyt tarkastaa paikka vasta maanantaina yhdessä Ollin kanssa, jonka seurassa olimme tutkineet satelliittikuvia. Ajatus tunnin ajomatkasta suuntaansa sekä kokonaisesta työpäivästä luonnonhelmassa Ollin kanssa ei vaan houkutellut pätkääkään. Niinpä lähdin yksin, viikonloppuni iloksi. Antaisin Ollille sentään kunnian analysoida näytteet heti maanantaiaamusta.

Hommaan meni paljon vähemmän aikaa kuin olin luullut. Jo vähän puolenpäivän jälkeen olin valmis ja nälissäni. Yritin googlata ravintolaa, mutta netti oli metsässä niin huono, että päätin vain suunnata pikkukaupungin keskustaan, joka oli yhtä eläväisen näköinen kuin Kallan mokoma.

Parkkeerasin S-marketin eteen ja lähdin kiertämään kauppaa lounaan toivossa. Totesin valikoiman aika pian ala-arvoiseksi ja muistin taas, miksi en koskaan tehnyt ruokaostoksiani itse. Olin kääntymässä kannoillani, kun tunnistin tutun tyypin. Juuso.


Jotenkin siinä oli käynyt niin, että vaimean tervehdyksen jälkeen olin pahoitellut eroa ja höpissyt ratsastuksen terapeuttisesta vaikutuksesta. Toistanut kutsuni tulla ratsastamaan mun hevosia koska vain. Yllätyksekseni Juuso suostui, sanoi tulevansa heti huomenna - vaikka tavallaan kutsu oli ollut pelkkä kohteliaisuus.

Nyt mä sitten pyörin loungessa koskematon kahvikuppi käsissäni ja puhtaat, tummansiniset ratsastushousut polttelivat jalassa. Pohdin, pitäisikö lähteä parkkipaikalle vastaan vai odotella tallissa - Juuson pitäisi tulla minä hetkenä hyvänsä. Olin ollut niin hermostuksissani hyvästä vaikutelmasta, että olin varuiksi hakenut Vilan, Ankan ja Eelan sisään ja puunannut ne kaikki. En tiennyt yhtään, kenellä se halusi ratsastaa, mutta Rilla oli aavistuksen liian pieni ja Mina liian koulu.

Aamuvuorossa ollut Jonny oli ihmetellyt puunausoperaatiotani, mutta olin vain kuitannut ratsastavani tammat kerrankin itse, erään mieshenkilön avustuksella. Tosin loppua en sanonut ääneen.
Kunhan vaan Inna ei haluisi ratsastaa juuri tänä aamuna, vaikka toisaalta... ei kai yhteisessä ratsastamisessa mitään pahaa ollut? Juuso oli sentään ammattilainen, parempi vedota siihen. Sitä paitsi, ratsastaminen saattoi tarkoittaa montaa asiaa. Tiukan paikan tullen mun ei tarvitsisi edes valehdella.

Mikä todennäköisyys olisi törmätä Vientareen S-marketissa Isabella Sokkaan? Jos multa kysyttäisiin, se olisi pyöreä nolla. Niin siinä kuitenkin kävi, että jouduin nostamaan todennäköisyystilastojani yhdellä prosentilla. Yllättyneiden vaimeiden tervehdyksien jälkeen Isabella pahoitteli mun ja Innan eroa, josta oli kulunut jo kaksi kuukautta.

Olin viskannut hiljalleen koko naista kintaalla ja yrittänyt jatkaa elämääni. Pari yhdenillanjuttua, yksi räpiköivä irtosuhde, joka kesti neljä päivää. Payton ja Benji veivät onneksi paljon aikaa ja työ Saviojalla. Pitäisi kyllä etsiä oma asunto, en jaksanut pyöriä Jessen ja Milan nurkissa enää. Se oli liian Innamaista…

Jollain tavalla tiesin Isabellan kutsun tulla ratsastamaan hänen hevosiaan vain kohteliaisuudeksi, mutta pakkohan se oli silti suostua. Se oli hyvä tilaisuus tutustua perijättäreen hieman paremmin. Ilmoitinkin heti tulevani seuraavana päivänä.
En ollut käynyt Auburnissa pariin kuukauteen, viimeksi Kalla Cupin merkeissä Ransun kanssa. Mua ei enää harmittanut niin paljon palauttaa isokimo omistajalleen, kun sain Paytonin ylläpitoon. Se oli kiva tamma ja pääsisimme näyttämään taitomme seuraavissa kisoissa.

Sammutin Audini muiden autojen viereen ja nousin ulos. Peräkontista nappasin laukun, joka sisälsi kypäräni sekä vaihtovaatteet. Tummanharmaat ratsastushousut ja mustat saappaat olin pukenut jo kotona päälleni. Olinpahan valmis heti. Työnsin vielä sinistä paitaa paremmin housuihin ja kävelin sitten sisälle talliin. Mistähän sitä Isabellaa etsisi?

”Hei, osaatko sanoa missä Isabella on?” tiedustelin joltain tytöltä, joka tuli käytävällä vastaan.
Tyttö näytti hieman yllättyneeltä ennen kuin tokeni. ”Näin sen loungessa hetki sitten…”
”Okei, kiitti”, vastasin ja tein käännöksen loungea kohti.
Koputin, koputin oveen ennen kuin avasin sen ja astuin sisään. Siellä se Isabella tosiaan istui pöydän ääressä kahvimukin kanssa.
”Hyvää päivää”, tervehdin naista hymyillen. ”Mitäs tänne kuuluu?”

Kuulin Juuson kyselevän perääni juuri, kun olin ajatellut lähteä vastaan. Istuuduin vain nopeasti alas ja päätin sittenkin juoda pitelemääni kahvia.

Juuso oli niin kohtelias, että koputti ovelle ensin. Kyseessä oli pakko olla Auburnin historian ensimmäinen kerta, kun joku ei pamauttanut loungeen suoraan sisään. (Se oli kyllä tehokas taktiikka, jos halusi tietoonsa suhdejuoruja, vaikka toki ihan joka kerta ei onnistanut.)

"Hei, kiva kun tulit. Kahvia?"
Yritin hymyillä valloittavasti, mutta jännitytti ihan pikkuisen. Oli paljon helpompi hurmata tuntemattomia, kun ystävän eksää.
"Mulla on viisi tammaa, mutta rajasin vaihtoehdot kolmeen. Voitaisiin käydä katsomassa niitä - näet samalla meidän uuden tallin. Siitä tuli aika hieno, vaikka itse sanonkin."

Katselin Juusoa, ja mies näytti kyllä hirmuisen komealta aikuisessa parrassaan. Silti siinä oli jonkunlaista veikeyttäkin. Masentuneelta se ei onneksi näyttänyt - ehkä pahimmat erosurut alkoivat jo helpottaa.

Lähdin johdattamaan Juusoa tammatalliin, ja yritin pitää ajatukset hevosissa. Oikeastaan oli aika virkistävää päästä ratsastamaan edellisen kenttä-Cupin voittajan kanssa.

”Ei, kiitti”, vastasin Isabellan kahvitarjoukseen. ”Join juuri ennen kuin lähdin tänne.”
Vastasin Isabellan hymyyn ja jopa naurahdin hieman. Ihan vain sillain pienesti pihahtaen huulien välistä. En tiedä hermostuttiko mua vai mikä oli. Eipä se mikään ihme kai ollut. Isabella oli upea nainen, eikä yhtään sellainen hikinen tallityttö. Ehei. Isabella Sokka oli tyylikäs sinisissä housuissaan, eikä sillä karannut kuontalossa yksikään hius sinne mihin se ei ollut tarkoitettu.

Isabella kertoi viidestä tammastaan, joista oli karsinut mulle ehdokkaat ratsastettavaksi. Arvelin jo valmiiksi yhden olevan Ankka, mutta en tiennyt mitä muita hevosia naisella oli.
”Mä menen ihan kenellä tahansa käsket”, naurahdin. ”Uudet tallit ovat kyllä aika luksusta”, vielä lisäsin.
Ja niinhän Isabellan kehuma uusi talli olikin. Siinä oli jopa sisäpiha ja siellä haisi yhä remonttipöly. Hyvällä tavalla tietysti. Seurasin Isabellan vanavedessä, kun tämä esitteli mulle paikkoja nopeasti.
”Vou, tänne mahtuukin useampi hevonen”, ihastelin.

Mua oli hieman arveluttanut valita vaihtoehdoksi Ankka, olihan se Innan kasvatti. Toisaalta olisi ollut outoa jättää tämän hetken ykköskisaratsuni pois.
"No, Ankanhan sä tiedätkin. Menitte voittamaan meidät kentässä."
Mulkoilin Juusoa muka-loukkaantuneena  ja siristin vähän silmiäni. Juuson kasvoilla välähti pieni pelästys, mutta pehmensin heti ilmettäni. Verkulle häviäminen harmitti huomattavasti enemmän.

Pujahdin tarkoituksellisen läheltä Juusoa ja johdatin tämän seuraavalle karsinalle.
"Tämä on Eela, mun ensimmäinen huippuestehevonen. Eela on kipakka neiti, tai no oikeastaan jo rouvastamma... Mutta itse asiassa se on nyt kiimassa. Ja se on kiimassa aika kamala ratsastettava", totesin pahoitellen ja punastelin aavistuksen.
Kiimahan tarttuu joskus tammasta toiseen, kenties ihmisiinkin?

Pakottauduin irti kuumottavasta ajatuksesta ja siirryin Vilan karsinalle.
"Tämä on Vila, mun ystäväni kasvattama ranskalaissukuinen suomenpuoliverinen. Se on vielä nuori ja vähän raaka, mutta lahjakas kenttä- ja estetamma. Se voisi sopia sulle", hymyilin. Vilan pää notkui käytävän puolella ja siirryin ihan neitokaisen viereen rapsuttelemaan läsipäätä.

Isabella esitteli mulle tammojaan. Ensin hän näytti kimon Ankan, Innan kasvatin. Muistin sen maksanrautiaan emän, Kana oli myös ihan pätevä nelijalkainen. Isabella katsoi mua vihaisesti, kun mainitsi mun ja Ransun kenttävoiton Kalla Cupissa. Hui, olikohan nainen ihan tosissaan. Ilmeen pehmennettyä naurahdin.
”Se oli hieno kisa”, kiteytin. ”Tekin suoriuduitte hienosti”, kehaisin vielä.
Jätin kuitenkin sanomatta, että mun päätavoitteeni taisi olla Verneri Kaajapuron voittaminen. Ja siinä olin onnistunut täydellisesti. Enpä ollutkaan menettänyt miehelleni kuin naisen, jonka kanssa olin suunnitellut viettäväni loppuelämäni. Hyvä voitto tosiaan.

Seuraavaksi Isabella esitteli mulle kokeneemman kisahevosen, Eelan. Se oli ihan näyttävä mustanruunikko. Tamman ilmeet vahvistivat selkeästi Isabellan sanat sen kiimasta. Kiimojen takia tykkäsin paljon enemmän oreista, vaikka ne tykkäsivätkin ajatella enemmän jollain muulla kuin aivoillaan. Orit nyt vain olivat silti enemmän mun juttu, vaikka kilpahevosenani olikin tällä hetkellä tamma.

Viimeiseksi mut johdatettiin mustan tamman luokse, joka lempeästi työnsi turpaansa mua kohti. Rapsutin leveää läsiä.
”Vila vaikuttaa mukavalta”, myötelin Isabellaa.
Voisi ollakin ihan mukava kokeilla juuri Vilaa. Se varmasti olisi aivan eri maata kuin tulinen Payton.
”Mäkin ostin itse asiassa nuoren pari kuukautta sitten”, kerroin. ”Benji on tosin vasta kaksivuotias, mutta ai että odotan innolla sen kasvamista. Siltä orilta ei luonnetta puutu. Nyt mä kisaan mun entisen hevosen jälkeläisellä. Me startataan ekat kisat Kalla Cupissa”, koin vielä tarpeelliseksi kertoa tämän hetken hevostilanteestani.
”Nähdään sitten taas kuka pärjää paremmin”, lisäsin vielä virnistäen ja naurahdin päälle haastavasti.

Juuso antoi itsestään tosi reippaan vaikutelman, mutta silti sitä selkeästi kaihersi jokin. Inna varmaan. Hymyilin nätisti, mutta kieltämättä ajatus Juusosta ajattelemassa uutta ystävääni oli aika turn-off. Muutenkin sydänsuruissaan vellovat miehet olivat kokemukseni mukaan melkoinen riski.

"Otan mielelläni haasteen vastaan", vastasin hymyillen.
Tavoittelin ylpeää äänensävyä ja toivoin itsestäni olevan tarpeeksi vastusta seuraavassa Cupissa. Olisi noloa, jos miehet voittaisivat toistamiseen.

Vilkuilin Juusoa lähes jatkuvasti puhuessani, mutta kuvittelinko vain, vai loistiko meidän aiempi flirttimme poissaolollaan? Juuso kyllä virnisteli ja naureskeli, mutta jotenkin jopa oma hivenen rikkinäinen ihmistuntemustutkani sanoi, että sen naureskelu oli ihan normaalia ja musta riippumatonta. Se vain taisi olla sellainen.

Vähän hämmentyneenä viitoin Juuson perässäni tammatallin uuteen, niukkaan ja äärimmäisen siistiin satulahuoneeseen.
"Tossa on Vilan varusteet. Mä taidan itse ottaa Ankan. Laitetaan tammat vaikka ulkona valmiiksi, kun on kerta nätti ilma. Saat sitten päättää hypätäänkö derbyllä vai kentällä."

Otin Isabellan osoittamat varusteet syliini ja kävimme viemässä ne pihalle. Tällaisella säällä oli mukava touhuta hevosten kanssa. Vila seurasi mua kiltisti pihalle, kun nappasin sen karsinastaan ulos hoitopaikalle. Harjatessani mustaa karvapeitettä me rupateltiin Isabellan kanssa kaikenlaista. Vilkuilin samalla brunettea ja eksyin miettimään, minkälaista olisi olla Isabella Sokan kanssa. Olisiko perijätär lahkeeseen takertuva takiainen vai jotain aivan muuta? Ehdottomasti jotain aivan muuta.

Painotin itselleni, etten tekisi mitään aloitteita, sen jälkeen kun mielessäni pyörähti pornonleffojen tyylisiä ajatuksia. En tiennyt hakiko Isabella tällä hetkellä itselleen jotain vakavampaa vai ei, mutta mä en ryhtyisi mihinkään vakavampaan.
”Se derbykenttä tarvitsee ehdottomasti hyödyntää”, kerroin samalla, kun laskin Vilan selkään punaisen huovan ja sen päälle mustan estesatulan.

”Joten..” aloitin ja yritin muotoilla seuraavan kysymyksen mahdollisimman kaverityylisesti. ”Onko sulla tällä hetkellä menossa mitään mielenkiintoista?”
No, joo, muotoilin kysymyksen aivan liian ympäripyöreäksi, jos meinasin saada tietää oliko naisella ketään miestä vietävänä. Olkoon, Isabella tajuaisi mitä kysyin, jos haluaisi tajuta.

Laitoimme tammat kuntoon tunnelmallisesti ulkona, saman hoitopuomin äärellä. Harjasin Ankkaa haaveilevasti ja tiedostin koko ajan miehen, joka kulki välillä hyvinkin läheltä. Sivusilmällä huomioin, että ihan kuin Juuso olisi välillä vilkuillut suuntaani.

Hymyilin takaisin aina katseidemme kohdatessa, sellaista ujon salaperäistä hymyä. Joka saattoi olla hienovaraisen flirtti. Ja siinä se tuli - pieni jännitys palasi. Jotain kiinnostavaa tässä oli. Juuso vaikutti vaikeasti tavoiteltavalta ja historia Innan kanssa teki tilanteesta kutkuttavan. Jos edes aataminaikainen Eeva ei pystynyt vastustamaan paratiisin kiellettyä hedelmää, niin kukapa voisi vaatia moista Isabella Sokalta? Sitä paitsi, siveellisyys ei pukenut minua.

Satuloin Ankan Juuson esimerkistä ja laitoin tammalle suojat jalkoihin.
"Joo, mennään derbylle siis. Sopiva paikka ekalle ratsastukselle..." sanoin, ja jätin hienovaraisen, kaksimielisen vihjailuni roikkumaan ilmaan. Tajusi äänensävystäni jos tajusi.

Juuso kuitenkin kysyi heti perään oman kysymyksensä, johon flirttitutkani reagoi jostain syystä. Yrittikö se juuri kysellä minun mieskuvioistani?

Hymyilin valloittavasti ja kiersin laittamaan suojat Ankan toisen puolen kinttuihin. Osuin Juusoon mennessäni, vaikka tammojen väli ei ollutkaan ihan niin ahdas. Ojensin miehelle Vilan etusuojat ja katsoin tätä tiukasti silmiin.
"Joo ja ei. Oikeastaan saisi taas olla vähän mielenkiintoisempaa - riippuu tietenkin mitä sä tarkoitat. Mutta todella harvoin kieltäydyn yhdestäkään... seikkailusta", vastasin leveästi hymyillen. Laitoin kypärän päähäni ja suitsin Ankan. "Valmis?"

Ai, että valmis uusiin seikkailuihin? Virnistin naisen vastaukselle. Isabella oli todellakin ymmärtänyt mitä tarkoitin kysymykselläni ja mä todella ymmärsin mitä nainen tarkoitti vastauksellaan. Erityisesti, kun Isabella osui muhun matkallaan Ankan toiselle puolelle. Virnuillen otin suojat vastaan.
”Ehkäpä uusi seikkailu alkaa yllättävän pian”, virnuilin samalla, kun laitoin kypärän päähäni ja ilmoitin olevani valmis.

Me noustiin selkään jo tallipihassa. Vila oli samankorkuinen kuin Payton, hieman kylläkin kapeampi, jonka takia se tuntui huomattavasti pienemmältä selästä käsin. En tiennyt kuka ihme oli viimeksi mustalla kaunottarella ratsastanut, mutta sain pidentää jalustimia reippaasti omille kintuilleni sopiviksi. Ratsastimme derbykentälle, joka näytti olevan erityisen hyvässä kunnossa. Ruoho oli vihreä koko kentän mitalta huolimatta helteistä.

”Mitä tän kanssa kannattaa ottaa huomioon?” tiedustelin naiselta, joka näytti vieläkin pienemmältä Ankan selässä kuin maassa.

Juuso virnisteli ja se tarttui. Hölmö hymy naamallani kiipesin Ankan selkään ja odottelin kohteliaasti, kun mies sääti joko minun tai Josefinin jäljiltä lyhyitä jalustimia. Ratsastimme tallipihan halki derbylle rivakkaa tahtia, kun Juuso kyseli Vilasta.

"No siis... Olen itse ratsuttanut sen. Se hyppää tarkasti ja hyvällä tekniikalla, mutta on myös kouluun sopivan nöyrä ja hyväliikkeinen. Sen suku onkin tosi monipuolinen, ja kilpailemme esteiden lisäksi kenttää. Kilpaura on kyllä ihan alussa, sillä varsotin sen kolmivuotiaana. Kuitenkin, no... Se ei ole ollut ihan niin helppo, kuin mitä sen varsa-ajan järkevä käytös antoi ymmärtää. Toisinaan se ryöstää holtittomasti tai säikkyy omiaan. On se kyllä nyt viime aikoina ollut helpompi, mutta varautuisin silti reippaaseen menoon", virnistelin.

Yritin kurotella Ankan selästä avaamaan porttia, mutta kas kummaa kun herrasmies Juuso oli ylettyvämpi. Onneksi Vila ei heti siinä säpsynyt. Vilkuilin pihamaata ja muutaman käyntikierroksen jälkeen havaitsin etsimäni. Jonathan ruokki parhaillaan tarhassa olevia hevosia.
"Jonnyyyyy!" huusin kuuluvasti. "Herra tallimestari voisi olla hetkellisesti ratamestari! Kasaatkos muutaman esteen tänne kiitos!"
Saattoi olla, että tuuli hukutti osan sanoistani, mutta luotto Jonnyn uskollisuuteen oli kova. Toivottavasti se kipittelisi paikalle ruokinnan jälkeen.

Keräsin ohjat ja pienen käyntiverryttelyn jälkeen nostin kevyen ravin. Tein ympyrän ihan Vilan vierestä.
"No, oletkos sä ehtinyt seikkailla paljonkin Innan jälkeen?" kysyin ilkikurisesti, vaikka vähän harmittikin mainita ystävän nimi.

Kuuntelin kuinka Isabella kertoi Vilasta ja se vaikutti mielenkiintoiselta nuorelta. Tykkäsin itse paljon hevosista, jotka olivat jo valmiimpia kisakentille. Oli kyllä mielenkiintoista päästä ratsuttamaan omaa nuorta, mutta onneksi rinnalla oli kokenutkin hevonen.
”Pidän vauhdikkaasta menosta”, vastasin Isabellalle virnuillen.
Virnuilin tänään paljon.

Avasin meille portin, vaikka oli huvittavaa katsella kuinka Isabella yritti itse. Suljin portin myös, kun Isabella oli ohjannut kimon tamman aitojen sisäpuolelle. Pidin tuntuman tiukalla samalla, musta puoliverinen allani tuntui sähköiseltä ja valmiilta säikähtämään vaikka vain tavan vuoksi. Portti kuitenkin sulkeutui ilman säikähdyksiä ja me päästiin kävelemään kenttää ympäri alkukäyntien merkissä.

Siinä vaiheessa, kun Isabella päästi ilmoille yllättäen huudahduksen työntekijälleen, Vila otti pari sivuaskelta. Nappasin ohjat tuntumalle ja soosottelin tamman rauhalliseksi. Huh, tämähän olikin lennokas. Isabella ravasi jo Ankalla, mutta Vila tuntui siltä, että olisi hyvä alkuun tehdä enemmän käynnissä.

Isabellan kysymys oli yllättävä omalla tasollaan. Mitä siihen sitten vastaisi? Katoaisiko kaikki tähän asti saavutettu savuna ilmaan, jos alkaisin kertoa yhden illanjutuistani? Köhäisin.
”Onko paha, jos sanon muutama?” kysyin hieman kireästi naurahtaen.

Naurahdin Juuson kireälle äänensävylle. Mies ei jäänyt kuitenkaan nolostelemaan, vaikka vastasikin vähän ympäripyöreästi uteluihini.
"Huh, hyvä! Pelkäsin, että olisin ensimmäinen Innan jälkeen. Onneksi olet jo päässyt harjoittelemaan ja poikamieselämän makuun", kiusasin nauraen.

Toivottavasti Innan nimi ei ollut täysi turn-off, sillä keskustelu siirtyi oikein lupaavaan suuntaan. Jotain tässä oli jo kaivattukin, eikä minua häirinnyt lainkaan ajatus Juusosta muidenkin kanssa. Se oli vain hyvä, teki kaikesta kevyempää.

Juuso oli todella hyväntuulinen, ja kieltämättä hymyilin itsekin enemmän kuin aikoihin. Ratsastus oli aina rentouttavaa, mutta nyt se oli myös vapauttavaa. Hauskaa.

Tosin, keskittymiseni ei ihan aina ollut täysillä Ankassa. Olihan minun pakko pitää Vilaa silmällä, ja Juusoa myös. Onneksi mies ratsasti siististi ja onneksi Ankka hyppäsi itsestään sopivista paikoista. Hassua kyllä, mutta Ankka tuntui jopa paremmalta kuin viime aikoina. En sortunut yliyrittämiseen tai kireisiin hermoihin.

"No, miltä se tuntui?" kysyin mieheltä tammatallin siistissä ja askeettisessa satulahuoneessa ratsastuksen jälkeen.
Pyyhkäisin tottumuksesta varusteet kostealla sienellä, harjasin suojat ja niputin suitset. Ankka oli ollut kiva, mutta Vila oli näyttänyt silmiini paremmalta. Juuson ratsastustyyli sopi sille, ja tamma oli itse asiassa hypännyt korkeampaa kuin koskaan aiemmin ratsastajan kanssa. Musta oli ottanut haasteen innokkaana vastaan, ja olin nuoresta puoliverisestäni salaa ylpeä.

Istahdin varusteiden puhdistukseen tarkoitetun satulapukin päälle rennosti hajareisin ja katselin Juusoa uteliaasti. Koko tallissa ei ollut ketään muita, olin siitä hyvin varma.

Sisäisesti huokaisin itsekseni, kun Isabella olikin enemmän helpottunut muutamista yhdenillanjutuistani. Naurahdin jopa itse rentoutuneempana naisen harjoittelusanoille. Edes Innan nimen kuuleminen ei haitannut tällä kertaa mitään. Isabella oli sen verran mukavaa seuraa ja sai jopa odotuksen kutkutuksen kehossani.

Hyväntuulisena ratsastin Vilaa. Se oli kepeä, energinen ja hyppäsi hyvin. Parhaimmillaan se oli ehdottomasti isommilla korkeuksilla ja totesin hyppyjen jälkeen, että Isabellalla on todellinen helmi käsissään. Nainen oli tehnyt erittäin hyvää työtä mustan tammansa kanssa, jossa kyllä paistoi vielä pieni tasapainottomuus ja nuoren hevosen henki.

”No, miltä tuntui?” Isabella kysyi, kun purimme hevosia varusteista tammatallin tiloissa.
”Erittäin hyvältä”, myönsin. ”Sulla on selkeesti tuleva tähti käsissä”, naurahdin ja taputin Vilaa kaulalle.
Pitäisi ehdottomasti päästä vielä uudestaan tamman selkään. Se oli erittäin mukava tapaus.

Varustehuoneessa Isabella hyppäsi pukin päälle hajareisin. Nojauduin itse pukkia vasten ja katsoin naisen ruskeita silmiä haastavasti ja samalla miettien tekisi itse kuitenkin aloitteen vai antaisiko naisen tehdä. Kokemuksesta tiesin kyllä, että naiset yleensä odottivat miesten tekevän aloitteen.

Sitä paitsi. Isabella Sokka olisi varmasti aivan uudenlainen seikkailu. Ehkä juuri sitä kaipasinkin juuri nyt. Siispä mä vain nojauduin eteenpäin hieman varovaisemmin. Nenämme melkein hipoivat toisiaan.
”Ootko valmis uuteen seikkailuun?”

Teki mieli kehrätä tyytyväisyyttä, kun Juuso kehui Vilaa. Hymyilin silti vain hillitysti, juuri sen verran kuin kohteliaisuuteen vaadittiin. Koskaan ei ollut tyylikästä innostua kehuista liikaa.

Juusokin sai vihdoin varusteet ripustettua siististi omalle paikalleen. Mies tuli seisomaan ihan lähelle ja nojautui rennosti minua kohti.
"Oletko valmis uuteen seikkailuun?"
Hymyilin leveästi.
"Aina."

Nappasin Juusoa lempeästi lantiosta ja vedin itseeni kiinni. Liu'utin käsiäni vahvalla selällä ja jatkoin juonikasta hymyäni.
"Tässäkin olisi aika jännittävää, mutta jospa kuitenkin mennään kartanolle. Tule."

Nousin ripeästi ylös ja puristin miestä ohimennen takapuolesta. Olimme hetken aikaa niin lähekkäin, että suuteleminen olisi ollut helppoa ja luontevaa. Tässä seikkailussa ei ollut kuitenkaan kyse romantiikasta, joten jätin tilaisuuden käyttämättä.

Sitä paitsi, ainakaan kukaan ei päässyt todistamaan epäsovelistasta käytöstä satulahuoneessa. Luoja paratkoon niitäkin tilanteita oli ollut jo ihan tarpeeksi.