Ratsuja ja rimakauhuttomuutta

Satulahuone oli mukavan viileä. Kastoin pesusienen sankoon ja puristin enimmät saippuavedet pois jatkaen suitsien puhdistamista. Ne olivat Haukan varasuitset, joita mä en enää tarvitsisi ja jotka mä voisin jo pakata kisavarusteiden lisäksi.

Eläinlääkärin tekemä ostotarkastus oli vihreä valo Zelian ostolle. Nyt se oli allekirjoitusta vaille varmaa: musta tulisi hevosenomistaja. Kristiina hakisi Haukan vielä toukokuun puolella, kunhan naisen teettämä pieni talliremontti valmistuisi. Haukka pääsisi suoraan laitumelle viettämään lyhyen loman, josta jatkaisi ratsun hommia omistajansa palaillessa treenien pariin äitiyslomansa ohessa.

Olihan se haikeaa. Mä olin tiedostanut Haukan merkityksen taas kerran, kun mun katse oli osunut loungessa komeilleeseen kisakutsuun. Mun palo radoille oli kovempi kuin koskaan, mutta mun kisaratsuni lähtisi. Toisiin osakilpailuihin mä en ehtisi Zeliankaan kanssa, toivottavasti saisin ensimmäisen startin edes syksylle.

Pyyhkäisin turparemmin toistamiseen ja nakkasin pesusienen sankoon. Laskin suitset syliini ja tuijotin niitä hölmistyneenä siitä, kuinka sen kolhon orin lähtö saattoikin tuntua niin vaikealta ajatukselta, vaikka olin tiennyt sen ylläpidosta sopiessani.

Kisakausi oli alkanut sanalla sanoen huonosti. Lara oli ollut epätasainen, hypännyt välillä ihan hyvin mutta aika usein aivan päin persettä. Usko ei alkanut loppua, mutta ehkä yleinen tahto mennä nolaamaan itsensä aina uudestaan ja uudestaan alkoikin.

Niinpä mua ei itse asiassa ihan hirveästi kiinnostanut osallistua Kalla Cupin seuraavaan osakilpailuun, jonka kutsu oli juuri ilmaantunut loungeen. Kai mun kuitenkin olisi pakko, jos halusin esim. pitää tallipaikkani. Onneksi skaboihin oli vielä aikaa ja mä ehtisin kerätä uutta intoa ja energiaa. Olin myös päättänyt pitää Laran kanssa ehkä viikon tai kaksi lomaa kunnon työskentelystä, käydä maastossa ja sen sellaista, ei mitään kouluvääntöä tai hyppyhommia. Se tekisi taatusti hevoselle tähän väliin hyvää.

Ulkona oli hemmetin kuuma, mutta tallissa mukavan viileä. Mä suuntasin ihan ensimmäisenä varustehuoneeseen noutamaan kamoja. Sielläkin oli hiljaista, paitsi yhdellä penkillä Matilda putsasi suitsia ryppy otsallaan.

”Moi”, mä tervehdin. ”Mitäs sä?”

Olikohan yksikään Auburnin hevonen vailla ratsastajaa? Pyörittelin ajatusta päässäni yrittäen keksiä järkevän sauman kysyä asiasta. Isabellalta kysyminen olisi suhteellisen luontevaa ja viime kisojen näytöllä mä kehtaisin nipinnapin esittää asiani naiselle sopivassa tilanteessa.

Mun ajatukseni keskeytti tervehdys. Nostin katseeni hitaasti Rasmukseen, johon en ollut törmännyt tallilla kunnolla hetkeen. Nyökkäsin tervehdyksen laskien Haukan suitset pienen huokauksen saattelemana muoviboksiin, johon olin pakannut muitakin orin varusteita.
"Mitäs mä, pakkailen Haukan kamoja muuttoa varten. Se lähtee kunhan mä saan sovittua uuden hevosen tulon johonkin järkevään rakoon", mutisin vastaukseksi. "Entä sä?"

”Ai niin, se lähtee”, mä kommentoin varmaan hitusen tahdittomasti. En ollut jutellut violettihiuksin kanssa pitkään aikaan oikeastaan mitään, enkä muistanut että Haukka oli palaamassa omistajalleen. Tiesinkö mä edes millainen hevonen sille oli tulossa? Enpä varmaan tiennyt.

”Millainen hevonen sulle tulee?” mä siis tiedustelin samalla kun aloin kaivella Laran kamoja valmiiksi.

”Aattelin mennä maastoon, kai. Pidän vähän treenitaukoa”, mä kerroin. Kuulostin kyllä laiskalta, mutta ehkäpä Matilda ei välittäisi.

Mä yritin tulkita Rasmuksen ilmettä, kun se reagoi Haukan lähtöön. En mä saanut siitä irti oikeastaan mitään. Tuntui että Rasmus olisi hypännyt Haukalla ihan vastottain, vaikka samalla siitä tuntui kuluneen ikuisuus.

"Nelivuotias puoliveritamma ihan näppärästä suvusta. Sellainen siro sporttimalli", kerroin jo tutuksi tulleen rimpsun, joka nostatti aina perhoset lentoon vatsassani. Mua ei kuitenkaan hymyilyttänyt, koska Haukan varusteiden pakkaaminen oli aika ankeaa puuhaa.

"Ai", mumahdin yrittäen vaikuttaa kiinnostuneelta Rasmuksen suunnittelemasta maastosta. "Eikö kisakutsu kannusta hyppäämään?"

Matilda ei vaikuttanut ihan hirveän innostuneelta uudesta hevosestaan tai sitten se vaan peitteli sitä hyvin. Violettihiuksi kertoi yhdellä lauseella tärkeimmät speksit ja vaikeni sitten. Mua olisi kyllä kiinnostanut kuulla enemmänkin, aina kiinnosti kuulla puoliveritammoista jotka tulivat ”ihan näppärästä suvusta”, mutta Matilda ehti jo jatkaa seuraavaan aiheeseen eikä mulle tullut tilaisuutta tiukata lisätietoja. Ehkä myöhemmin. Ja kyllähän mä näkisin kun hevonen tulisi.

Siron sporttimallin hevonen tosin kuulosti siltä, että mulle ei olisi enää hyppyratsastajan roolissa tarvetta. Matilda varmaan ajatteli hypätä sen itse. Haukka oli ollut kyllä ihan kivaa vaihtelua, mutta täytyi myöntää että riitti mulle noita hevosia ilmankin.

”Nääh”, mä kohautin hartioitani. ”Ehtii tässä vielä treenaamaan…”

”Ajattelitteko te ilmoittautua, joko se hyppää ratsastajan kanssa?” mä tiedustelin.

Rasmus ei vaikuttanut millään tasolla puhkuvan intoa kisakutsusta, toisin kuin minä. Ja sekös vasta olikin ironista, kun otti huomioon, että multahan se kisavalmis ratsu lähti alta.

"Sillä ei ole vielä startteja alla", vastasin nousten kasaamaan levittelemiäni tavaroita pois. "En viitsi näin lyhyellä valmistautumisella sitä sinne tunkea."

Mä en tiennyt kuulostiko se selittelyltä. Zelia oli kuitenkin mun ensimmäinen hevoseni, enkä mä halunnut ahnehtia. Ponnua nuoressa tammassa olisi riittänyt varmasti jo kasikympin rataan, mutta mä halusin saada ensin treenit sujumaan kaikessa rauhassa. Lisäksi Zelialle täytyisi suoda myös runsaasti vapaata, ettei tamman into ratsunhommiin hiipuisi.

"Jos Haukka olis mulla vielä silloin niin olisin jo ilmottautunut", ähkäisin epämääräisesti irvistäen, napaten vesisangon lattialta niin reippaasti, että alle puolillaan olevan astian reunan yli ryöpsähti pari vesipisaraa.

”Aa”, mä äännähdin. ”Milloin se siis tulee?”

Oli varmasti jännittävää päästä tekemään hommia oman nuoren hevosen kanssa, ainahan se oli. Silti musta vähän vaikutti siltä että Matildaa kuitenkin harmitti luopua Haukasta, vaikka se ei ihan ehkä sen hevonen kaikilta osin ollutkaan.

Mä tunsin oloni aika laiskaksi. Mulla oli hevosia mutta ei kisaintoa.

”Mä voin lainata sulle hevosta”, mä heitin. Yritin naamioida sen kuulostamaan vitsiltä mutta olin kyllä tosissani. Matilda pärjäisi kyllä minkä tahansa niistä kanssa, enkä mä itse jaksaisi kuitenkaan startata kahta rataa enempää.

"Parin viikon sisään, kun saadaan Haukan lähtö sovittua", vastasin jääden jumittamaan sanko kädessäni Rasmuksen eteen. Miksihän me jäätiin aina rupattelemaan, vaikka ilmiselvästi kumpikaan ei handlannut small talkia?

Rasmuksen kommentti hevosen lainaamisesta stoppasi kaikki ajatukset, jotka harhailivat päässäni. Hevosta? Mitä hevosta? Jos mies olisi tarkoittanut Laraa, se olisi varmaan puhunut tammasta nimellä. Kai.
"Hevosta?" mumahdin toinen kulma koholla näyttämättä kaikkea sitä kiinnostusta, joka oli ehtinyt herätä.

Matilda ei nyt välittömästi alkanut kiljua riemusta, mutta ei se kyllä ollut sellainen tyyppi joka tekisi niin esim. minkään asian vuoksi. Osaisi se kuitenkin sanoa jos se ei haluaisi kisaamaan tai no, ei haluaisi kisaamaan mun hevosella.

”Mä ajattelin et jos mä meen Laralla”, kohautin hartioitani, ”niin sitten ois tietysti Benkku. Ja Sasu, se joka kisasi viime vuoden Kalla Cupissakin. Se on Minnan mutta se varmasti lainaa sitä ihan mielellään, kun mä en vielä tiedä viitinkö hypätä sillä itse.”

”Ootkos sä Benkkua nähnytkään?” mä kurtistin kulmiani. Hevonen ei ollut kyllä ollut piiitkään aikaan missään ihmisten ilmoilla, eihän Matilda välttämättä edes tiennyt että mulla oli sellainenkin.

Benkku?? Mä yritin pysyä mukana ja onkia Rasmuksen sanoista pienintäkin vihjettä siitä, millainen tämä Benkku oli. Rasmuksen tummissa silmissä oli tyyni katse ja mä yritin parhaani mukaan pitää omani niissä sen sijaan, että se olisi poukkoillut satulahuoneessa.

"En ole", tajusin ähkäistä, kun Rasmuksen katse alkoi muuttua odottavaksi. Pitiköhän se mua jotenkin hitaana? Mä olin nähnyt vain Laran ja siksi mä olin näin solmussa. En mä ollut olettanut, että mulle tarjottaisiin ratsua.

"Mä kyllä mietin, että täytyy kysyä Isabellalta, löytyiskö mulle lainaratsua", myönsin vaihtaen painoa jalalta toiselle. "Onko se Benkku sit millanen hyppääjä?"

Tajusin vasta siinä vaiheessa, että Rasmus ilmeisesti luotti taitoihini tarjotessaan mulle kisaratsua. Mä en ollut muistanutkaan, kuinka hyvältä sellainen tuntui.

Kävi ilmi ettei Matilda tosiaankaan tiennyt Benkusta mitään. Outo juttu. En mä sitten kai niin montaa kertaa ollut senkään kanssa jutellut, että hevonen olisi tullut puheeksi. Eipä se tosiaan ollut nyt kisannut, vaikka oli ollut jo jonkun aikaa ihan kunnossa ja hypännytkin hyvin.

”Hyvä”, mä vastasin lyhyesti ja naurahdin vähän oudosti. ”Se on itse asiassa aika saman tyyppinen kuin Haukka mutta nopeampi. Vähän vahva ja kuuma, mutta varma hyppääjä.”

Mä vaikenin hetkeksi.

”Se ois ihan valmis 120-luokkaan vaikka”, mä kohautin sitten hartioitani. ”Että se on kyllä käytettävissä jos kiinnostaa.”

Benkku kuulosti hyvältä, eikä eroaisi Haukasta varmaan radikaalisti. Sellaisella hevosella mä voisin lähteä hyppäämään jonkun helpon luokan ihan kylmiltäänkin.

Sataankahteenkymmeneen. Mä rekisteröin Rasmuksen sanoja hetken, yrittäen ymmärtää, miksi se ehdotti mun starttaavan isoimmassa luokassa hevosellaan.

"Joo", mumahdin ajattelematta sen enempää. Ilmeisesti Rasmus luotti mun taitoihini - tai hevosensa - sen verran, että ehdotti moista. Mä muistelin viimeisimpiä valmennuksia Haukan kanssa ja tiesin kyllä, ettei korkeus ollut painanut treeneissä lainkaan. Enkä mä halunnut kieltäytyä, en mä edes olisi suoraan sanottuna kehdannut.

"Jos mä menen sillä metrin alle ensin?" ynähdin luoden nopeaa suunnitelmaa. Jos metri olisi Benkun kanssa katastrofaalinen, mä voisin aina perua toisen startin. Se kuulosti paremmalta, oikeastaan jo aika hemmetin hyvältä.

”Joo, tietty”, mä nyökyttelin. Benkun kanssa oli viisastakin ottaa alle lämppäluokka, kun se oli sellainen kohelo. Saisi vähän pahimpia pahempia purettua. Oli siinä sekin riski, että hevonen muuttuisi höyryjunaksi ja putoaisi raiteilta toiseen luokkaan verkatessa, mutta ei niin ollut käynyt enää pitkään aikaan, muistaakseni. Ei me kyllä oltu pitkään aikaan kisattukaan.

”Benkku on ihan hyvässä kunnossa, se jaksaa kyl kaksi rataa helposti”, jatkoin.

”Tuu vaan testaamaan sitä tosiaan… vaikka kesäkuussa joku päivä? Se asuu nyt yhdellä pikkutallilla vähän kauempana, mut mä voin hakea sut. Miten sulla on töitä?”

Mä aloin innostua ajatuksesta. Mulla ja Benkulla ei ollut luistanut ihan hirveän hyvin enää hetkeen, mutta jos Matildalla ja Benkulla sujuisi, mä voisin a) saada siitä lisävirtaa omaan tekemiseen tai b) löytää hevoselle potentiaalisen ostajan. Molemmat vaihtoehdot kelpaisivat.

Nyökyttelin Rasmuksen sanoille, jotka varmistivat mun fiilistäni siitä, että voisin jopa selviytyä kisoista. Tottakai jännitys kasvaisi lainaratsun kanssa, mutta se tekisi vain hyvää. En mä halunnut jämähtää mukavuusalueelle.

"Joo, käy. Mulla on vuorotellen aamua ja iltaa, eiköhän joku päivä saada soviteltua", vastasin Rasmuksen kysymykseen töistä. Onneksi mä tiesin Rasmusta edes sen verran, ettei reissusta välttämättä tulisi kovin kiusallinen. Ei meistä kumpikaan temponut puheenaiheita sulavasti hatusta, mutta meille muotoutui selvästi päivä päivältä paremmin jonkinlainen sanaton sopimus siitä, että se vähäinen sanojenvaihto riitti. Ja sen ajan kun mä olisin satulassa, keskittyisin joka tapauksessa ratsastukseeni.

"Mutta, joo, ollaan yhteyksissä", ähkäisin pienesti hymyillen, pukaten huoneen oven auki. Nähtävästi mulle olisi osakilpailuihin startteja riittämiin.