Breezeblocks (on)

Kello oli minuutin yli kaksi, kun mä astuin ulos kioskin ovesta. Työpäivä oli ollut yhtä tahtojen taistelua itsepäisten asiakkaiden kanssa ja mä olin päättänyt hyödyntää sen kaiken lähtemällä suoraan töistä liikuttamaan Haukan. Orilla oli ollut melko kevyttä viimeisen viikon aikana, mutta mustankirjavan tuntien se ei tarkoittanut ylimääräistä virtaa, vaan kahta kauheampaa jäykkyyttä.

Suunnistin tallilla suoraan loungeen kaapilleni. Kasasin ratsastushousut ja tallitakin mytyksi syliini ja lukittauduin vessaan noteeraamatta lainkaan, oliko tilassa ollut mun lisäksi muita. Asiakaspalvelutäyteisen päivän päätteeksi mun oli helppo kytkeä kaikki huomiointi pois päältä, vaikka se tarkoittaisikin ärtyneitä katseita.

Mä olin aikeissa lähteä hakemaan Haukkaa, kun mun katse osui tallikäytävällä notkuvaan mieheen. Mä olin nähnyt Jonathanin viimeksi maanantaiaamuna jättäen miehen asunnolleni työpäivän velvoitettua mut poistumaan.
Mä menin aivan puihin: pitikö mun reagoida miehen läsnäoloon jotenkin? Miten? Mä jäin arpomaan asiaa turvavälin päähän tajuten sitten miehen hiljaisen mutinan - se puhui puhelimessa.

“I really could fall for her.”
Mitä? Mitä se oli juuri sanonut? Kenestä se puhui? Mun elintoiminnot kiihtyivät pelottavasti, kun säntäsin ulko-ovea kohti mahdollisimman vähin äänin.

Mun työvuoroo oli jäljellä vielä jonkin verran, mut Nana oli päättäny ilahuttaa mua soitollaan. Vastasin puhelimeen empimättä.
“Hey, Nana, I’m glad you called” sanoin naiselle.
“How is my grandson doing ?” kuului puhelimen toisesta päästä. Kerroin naiselle mun ja Ellien erosta ja tottakai mummi oli pahoillaan. Vakuuttelin, et kaikki olis ok ja että olin löytäny mahtavan naisen, jonka kans tulin juttuu ja jolle pystyin puhumaa vaikeemmistaki asioista. Nana varotteli mua hyppäämästä uuteen suhteeseen näin pian.

“I’m telling you, when I’m with her, it all feels so different. I never felt so free with Ellie” yritin kuulostaa yhtä vakuuttavalta, kun mitä olin asiasta mieltä.
“Honey, I know it’s easy to fall in love, but to maintain that feeling and gaining other ones trust, it requiers a lot of work” kuului vanhan naisen ääni puhelimesta.
“I really could fall for her” ja nii mä oikeesti tunsin Matildaa kohtaan. En mä tienny mihin tää homma olis menossa, mut ajan kanssa, ken tietää.
“Sweety, take your time. There’s no need to hurry” mä tiesin Nanan puhuvan kokemuksella ja viisaalla tiedolla, mut mulla ei ollu kärsivällisyyttä ja arvoin koko ajan mielessä, millo pystyisin ottaa tän Matildan kans puheeks.

Nana kuitenki joutu lopettaa, sillä kauppareissu olisi kuulemma vielä edessä. Sanoimme naisen kanssa heipat ja lupasin mennä pian käymään. Nyt mun pitäis enää päättää, mitä tekisin Matildan kanssa.

Tarhansa portilla luimiva Haukka ei sentään puhunut mulle tunteistaan. Mustankirjavan olemuksesta paistoi tympääntyneisyys, joten mä vain kiersin ketjullisen riimunnarun Haukan päitsiin ja pyöräytin orin ulos tarhasta.

Lumi narahteli mun kenkien alla, kun talutin Haukkaa viipyillen kohti tallia. Olisko Jonathan yhä tallikäytävällä puhumassa puhelimeen kaikkien kuullen? Vasta silloin mun mieleen juolahti ajatus siitä, kuinka nopeasti sellaiset puheet leviäisivät. Tähän asti mä olin kuumotellut vain miehen kohtaamista neutraalissa ympäristössä, jonka kriteerit talli täytti erinomaisesti, mutta ilmeisesti mun täytyi huolehtia myös sujuvapuheisesta punapäästä.

Haukan kaviot kolahtelivat tallikäytävällä normaalia kovemmin, tai siltä se ainakin mun korvaan kuulosti. Ori jäi jumittamaan käytävälle korvat luimussa, kun mä yritin vetää sen mukanani karsinan suojaan.
“Perkele ala tulla sieltä”, jupisin Haukalle, joka kävi mun hermoon vielä enemmän kuin liian paahtuneesta kahvista aamupäivällä valittanut asiakas.

Laitoin puhelimen takaisin taskuun puhelun jälkeen. Ja samassa Matilda tuli tallin ovista sisään Haukan kanssa. Me ei oltu puhuttu maanantaiaamun jälkeen, kun nainen oli jättäny mut asunnolleen ite lähtiessään aamuvuoroon.

Pieni jännittyneisyys iski muhun ja mun oli pakko vetää pari kertaa syvään henkee, et voisin kohdata naisen. Olo oli ku teinipojalla, joka ei uskaltanu puhuu ihastukselleen. Tai no oikeestaan mä olin juurikin se teinipoika, paitsi että oltiin Matun kanssa käyty suurinpiirtein pohjalla. Molemmat oli korottanu ääntään toiselle ja veri oli (melkein) lentäny.
“Moi” sanoin vähän arasti naiselle.

Seurasin kaksikkoa orin karsinalle, mutten oikein tienny miks. Mitä mä olin vailla? Halusinko sanoo jotain lisää? Että olin kaivannu naista? Kuinka mua oli harmittanu, ettei oltu puhuttu mitään tässä välissä?
“To be honest, mul on vähä ollu ikävä sun läsnäoloo, ku oon ollu kämpillä yksin...” myönsin, lähes kuiskaten. Auburnin kartanon seinillä oli korvat ja uskoin saman pätevän myös tallirakennukseen.

Tervehdin paikalle pölähtänyttä Jonathania nopealla nyökkäyksellä, muka Haukkaan keskittyneenä. Ori näytteli uskottavasti mukana väläyttäen purukalustoaan niin mulle kuin Jonathanillekin, joka oli sentään jäänyt karsinan oviaukolle.

Kuuntelin miehen hiljaisia sanoja ja jos mä en olisi kuullut ärräpojan puhelinkeskustelua, mä olisin vain ollut hyvilläni. Mulla oli ollut ihan yhtälailla oudon tyhjä olo ja ilman mitään ylimääräistä draamaa mä olin kyennyt jopa leikittelemään ajatuksella, että mäkin ehkä osaisin ikävöidä.

“I really could fall for her.”
Jonathanin sanat iskeytyivät taas mun tajuntaani kuin päälle jäänyt nauha, joka vain jatkoi pyörimistään. Vilkaisin vaivihkaa Haukan karsinalla hengaavaa miestä tietämättä mitä sanoa.

Haukka sai jäädä viihdyttämään Jonathania siksi aikaa, että mä hain satulahuoneesta orin harjapakin ja suojat. Tallikäytävän pääty oli onneksi tyhjä, sillä ainakin mun makuun Jonathanin jumittaminen Haukan karsinalla näytti epäilyttävältä.
“Onko sulla vielä pitkään töitä?” kysyin yrittäen johdatella ajatuksiani pois salakuuntelusta. Mä en edes ollut varma, oliko Jonathan ollut töissä, mutta siltä miehen lorviminen Haukan karsinalla vaikutti.

Matilda hädin tuskin tervehti mua ja orin hampaiden väläytys ei vakuuttanu mua. Oliko radiohiljasuus erkaannuttanu meijät naisen kanssa. Eikö nainen tuntenu enää sitä samaa kipinää meijän välillä, mistä tämä oli vielä viikko sitten puhunut?

Lilapään kysyessä multa duunivuoron pituudesta, vilkasin kelloa ja tulin siihen tulokseen, että puol tuntia olis jälellä, mut olin reippaana saanu kaiken jo hoidettua.
“Periaatteessa olis vielä reilu puoltuntinen, mut oon saanu jo kaiken hoidettua” vastasin naiselle.

“Is everything okay ? You seem a bit quiet..” sanoin huolestuneena. Tällasta Matua en ollu vielä nähny. Jollain tapaa välinpitämättömän ja kylmän fiiliksen antava nainen, ei ollu se, jonka olin viime aikoina nähny. “Did my feelings starlted you ?”

Mä yritin tutkia naisen kasvoja ja ilmeitä, saadakseni ees jotain kuvaa siitä, mitä Matildan päässä saatto pyöriä. Nainen vakavana harjas oria, enkä mä kehannu mennä kaksikon väliin. Kuitenkin otin haparoivan askeleen lähemmäs naista, astuen karsinaan.

Jonathan oli hämääntynyt hetkeksi ja vastannut kysymykseen, mutta oli jo seuraavana hetkenä pommittamassa mua kysymyksillään. Olinko mä oikeasti kuin avoin kirja, jota mies vain pläräsi? Missä välissä niin oli käynyt?

Mä olin luullut, että me oltiin maanantain vastaisena yönä puitu niitä kuuluisia tunteita riittämiin. Tunsin oloni jollain tapaa tyhmäksi, koska olin luullut niitä myrskyjä seuraavan tyynempi kausi, jonka aikana mun ei olisi tarvinnut analysoida kaikkea. Ja sitten mä olin kuullut Jonathanin puhelinkeskustelun ja olin taas lähtötilanteessa.

“Kenelle sä puhuit puhelimessa?” kysyin tajuten liian myöhään, että mun ääni oli kohonnut oktaavin. Mä olin päättänyt kerrankin tarttua härkää sarvista ja ottaa asian puheeksi, ennen kuin kaikki paisuisi mun päässäni.
“Kun mä.. Kuulin osan”, myönsin keskeyttämättä Haukan harjaamista. Lopulta mun oli vilkaistava Jonathania varmistaakseni, oliko mies loukkaantunut tahattomasta salakuuntelustani.
“Kenestä sä puhuit?” lisäsin vielä vetämättä edes kunnolla henkeä välissä. Mun käsi valahti alas Haukan kyljeltä ja mä käännyin karsinan puolelle livahtaneen miehen puoleen huulet jännittyneesti yhteen nipistettyinä.

Matilda odotti mun vastausta kysymyksiinsä. Tummat silmät katto muhun vaatien saada totuuden. Mietin mielessäni, voisinko mä alottaa taas paskamyrskyn tunteiden kustannuksella, mut jos valehtelisin, nainen sais kyl tietää ja sillo kokisin Helvetin pahimmat tulet jaloissani.
“Juttelin mun mummin kanssa. Susta” sanoin suoraan. “Jotenki arvelin, et ees joku kuuli siitä osan” naurahdin vähä hermostuneena ja laskin katseen turpeeseen mun jalkojen alla.

Mä tunsin naisen silmät edellee nauliintuneena muhun ja mua suoraa sanoen pelotti nostaa omat kasvoni naisen nähtäväks. Pakko se mun kuitenki oli tehä.
“Toivottavasti et ymmärtäny mitää väärin” sanoin vielä perään. Otin puolittaisen askeleen lähemmäs naista, jolloin ori mun vieressä heilautti päätään saaden mut pysähtymään. Mikäkin turvamies.

Kunha Haukka näytti ees vähän chillimmältä, kokeilin uudestaan. Matilda oli jo kääntäny huomionsa oriin ja sen puhtaanapitoon, mut mä paloin halusta koskettaa naista. Yks askel riitti päästä Matildan viereen ja pieni käsivarren liike, et mun oli mahdollista koskettaa naisen vartaloa. Mahollisimman neutraalisti asetin käden naisen selälle. En liian alas, enkä liian ylös. Yritin silmilläni metsästää naisen katsetta, joka oli liimaantunu hevoseen.

Mä pystyin harjaamaan Haukkaa suhteellisen tyynesti siihen nähden, mikä kuohunta mun sisälläni taas kävi. Jonathan oli puhunut musta. I really could fall for her. Mitä?? Ei. Ei se voinut.

Jonathanin käsi laskeutui mun selälleni. Mä vilkaisin vaistomaisesti käytävää, joka kuitenkin ammotti edelleen tyhjyyttään. Miten Jonathan uskalsi koskettaa mua sillä riskillä, että joku näkisi? Koska se oli puhunut musta isoäidilleenkin. Mun ajatukset alkoivat lähennellä jonkinasteista hysteriaa, mutta mun oli vain pidettävä kasvoni peruslukemilla.

Tajusin harjanneeni Haukan kylkeä kolme kertaa pidempään kuin normaalisti. Mun olisi pitänyt vaihtaa puolta, mutta mun jalat tuntuivat jumahtaneen kiinni karsinan hamppupatjaan. Tunsin Jonathanin katseen ihollani ja tiesin, etten mä pystyisi siirtymään kohtaamatta sitä. Haukkakin tuntui unohtaneen läsnäolomme ja nuokkui pää karsinan seinää vasten elämäänsä kyllästyneenä. Se olisi varmasti vain tyytyväinen päästessään musta eroon.

Lopulta mun oli käännyttävä ja kohdattava Jonathanin odottava katse. Kurtistin kulmiani enkä voinut käsittää, kuinka mies pystyi näyttämään niin rauhalliselta.
“Mitä mä olisin voinut käsittää väärin?” varmistin katse vakavana.

Matilda oli näköjään jumittanut harjaamaan orin kylkeä pidemmäksi aikaa kuin mitä uskoin siihen normaalitilanteessa menevän aikaa. Odotettuani kärsivällisesti, Matilda kääns kasvonsa muhun ja heitti uuden kysymyksen.
“Äh.. Riippuu varmaan vähän siitä mitä kuulit” sanoin takaisin. Totta. Mulla ei ollu mitään tietoo siitä, mitä nainen oli kuullu.

Tajusin edelleen koskettavani naista. Astuin lähemmäs ja naisen ollessa muhun päin, mun oli helppo kietoo myös toinen käteni Matildan ympärille. Rukoilin monia Jumalia, ettei nainen kavahtaisi mun kosketusta ja ottais askelta taaksepäin. Mulla oli ollu ikävä naisen vartaloa ja ääntä. Koko olemusta oikeestaan.

“Sä tiiät, et kerron sulle kaiken mitä haluut tietää” vakuuttelin naiselle. Eri asia olis, halusko nainen tietää musta mitään vai toivoko Matilda vaan pääsevänsä musta eroon huomattuaan, miten rikki mäki olin.

Mä en saanut vastausta, vaan sen sijaan mun pitäisi ottaa asia puheeksi. Eli toistaa sanat, jotka olin kuullut Jonathanin sanovan.

Jonathan piti musta kiinni ja miestä katsoessani mä unohdin, että joku olisi voinut nähdä meidät. Haukka seisoi mun selkäni takana hievahtamatta kuin vartioiden, etten mä vain liukenisi paikalta.
“Tiedän”, vastasin tuimana, koska asian kertaaminen oli typerää. Ja todennäköisesti Jonathan oli jo käsittänyt, kuinka vaikea mun oli kysyä yhtikäs mitään.

Mutta koska mä olin lähtenyt tälle linjalle ja Jonathan selvästi odotti, että mä kertoisin mitä olin kuullut, mun oli löydettävä keino toistaa ne sanat.
“Sä sanoit että sä..” aloitin takellellen. Mä olin siihen hetkeen asti luullut olevani immuuni punastumiselle, mutta nyt mun poskipäitäni oli alkanut kuumottaa.
“Että sä..”, yritin taas. Ei. Mä en pystynyt sanomaan sitä, en ainakaan siinä muodossa.

Matilda takelteli asian kans ja pieni puna naisen poskilla oli uutta. Tätä puolta en ollu nähny naisessa.
“Että mä voisin rakastaa sua ?” Olin huomannu kyllä, miten vaikeita nää asiat Matildalle oli, mut että yhen sanan sanominen olis mahdotonta? No, meitä on moneen junaan.

Tummat silmät tapitti mua edelleen. Nojauduin lähemmäs naisen kasvoja ja piittaamatt siitä, missä oltiin, suutelin Matua hellästi huulille. Nähkööt kuka näkee. Kallassa (ja varsinkin Auburnissa) nää jutut leviäis ennemmin tai myöhemmin.

“Kyllä. Ihan totta mummille puhuin” sanoin naiselle kuin varmistuksena. “Mut se ei tarkota, et tuntisin sitä nyt” tarkensin. Osa musta ajatteli, et nainen pitäis sitä hyvänä juttuna ja osa pahana. “En vaa haluis rikkoo tätä, mitä meil nyt on, mikä se ikinä onkaan” naurahdin ja annoin vielä nopean pusun naisen otsalle.

Painoin taas kasvoni naisen hiuksiin ja tuttu kookoksen tuoksu täytti mun keuhkot. Saispa tuntee tän saman tuoksun aamusin ku herään. Jonathan ei. Te ette oo lähelläkää tota vaihetta. Älä ees mieti sitä. Hys. Nyt. Mut aina sai unelmoida.

Jännitys purkautui ulos pitkänä huokauksena, joka vavisutti mun kehoa. Ei, mies ei ollut ra-.. Niin. Ei tuntenut niin vielä.
Mä olin aivan onneton mitä siihen sanaan tuli. Mun korville se oli kuin kirosana, koska mun maailmassa se teki ihmisestä haavoittuvaisen. Mua kiusaannutti edes ajatella sitä.

Jonathanin huulet saivat mut haluamaan lisää. Oli edelleen yhtä absurdia, että me seistiin siinä. Ja että mä käytin ilmaisua me: missä välissä musta oli tullut tällainen? Yksi mies ja mä olin auttamattoman pulassa.

Tallissa seisominen muistutti mua muista ihmisistä. Mä en tiennyt, ketä Jonathan oli tupareissaan tarkoittanut toisilla ihmisillä, joita miehellä oli ollut. Mä tiesin miehestä aika vähän. Sen sijaan mä tiesin, että vielä pari viikkoa takaperin Jonathanin nimi oli yhdistetty vaaleaan naiseen, jonka mä olin tavannut Krouvissa.
Mikä rooli mulla tässä yhtälössä oli? Toimia virallisen laastarin roolissa ja kuunnella r-puheita sen aikaa, että Jonathan kyllästyisi?

Haukan pärskähdys havahdutti mut todellisuuteen. Vetäydyin varovasti pois Jonathanin halauksesta, suoden miehelle nopean hymyn.
“Mun pitäis saada tää liikutettua”, mumahdin tiedostaen joka sekunti, kuinka julmalta lause siinä tilanteessa kuulosti.

Lilapää ei yrittänyt päästä irti mun käsien suojast. Sen sijaan nainen vaikutti todella mietteliäältä ja pian ori muistutti olemassaolostaan. Siinä vaiheessa mun oli pakko päästää nainen menemään vasten omaa tahtooni. Samassa mä muistin Minkan, joka oli tehny vuoroo mun kanssa yhtä aikaa.

“Shit, tota mä tuun ihan just takasin” kirosin mielessäni paljon enemmän, kuin mitä sanoin ääneen. Epäröiden jätin Matildan ja haukan kaksin karsinaan ja painelin tallin ovista ulos. Toista erikoisella hiusvärillä varustettua naista ei näkynyt missään, mutta eipä näkynyt myöskään naisen autoa. Samassa mä muistin sen perkeleen tolpan Fellun tarhassa, jonka olin joutunu vaihtamaan.

Tumma ori ei ollu tyytyväinen vierailuuni ja näytti hapanta naamaa sen minkä ehti. Tiesin orin käyvän hankalaksi erittäin helposti, joten annoin orin olla ylhäässä yksinäisyydessään. Tarhan tolppa pysy pystyssä hyvin, eikä näyttäny hajoomisen merkkejä, vaikka olin aika voimalla sen loppuun asti hakannut.

Palatessani talliin, värikäs ori oli jo kadonnut. Samoin värikäs nainen. Hevosen pärskähdys kuului maneesista, joten arvioin kaksikon olevan siellä. Olin ehtinyt katsella kaksikon juoksentelua vajaat puoli tuntia, kun valkea ratsukko kyseli lupaa liittyä seuraan. Selkeesti, mä olin heille näkymätön.

Jonathan oli kadonnut omille teilleen, joten mä olin hyödyntänyt tilanteen ja varustanut Haukan pikavauhtia. Mua hirvitti ajatus orin satulaan nousemisesta siinä mielentilassa, mutta eihän mulla ollut vaihtoehtoja.

Haukan selässä oli helppo uppoutua vain siihen, että sai orin liikkumaan rehellisesti koko kropan läpi. Mä olin treenannut sitä syksystä asti ja vihdoin mulla oli jonkinlainen käsitys siitä, kuinka suurta, jähmeää oria kuului ratsastaa. Täytyi paineistaa nopeasti ja juuri oikeaan aikaan ja tyytyä muuten vain pitämään jalan paikoillaan.
Haukka tiesi arvonsa ja mä tiesin sen myös enemmän kuin hyvin. Kevensin istuntaani mustankirjavan nostettua laukan. Ori pärskähteli tyytyväisenä päästessään verryttelemään pidemmässä muodossa ja mä luulin, että tulisin pitämään treenin kauttaaltaan sellaisena.

Jonathan seurasi mun ratsastustani herpaannuttaen keskittymistäni. Samaa teki maneesiin saapunut ratsukko, sillä kimo hevonen tuntui risovan Haukkaa heti maneesiin astumisesta lähtien.
Voi helvetti. Olisihan se pitänyt arvata. Tunnistin kimoa taluttavan hahmon ja mun oli pakko kääntää katseeni muualle, keskittyen vain Haukan laukan ylläpitämiseen.

“Voitko sä avata mulle oven?” kysyin Jonathanilta ääni niin neutraalina kuin mahdollista. Mä olin kestänyt paikalla loppuverryttelyihin asti, mutta jopa Auburnin mittakaavan maneesi oli alkanut tuntua pieneltä loppukäyntien ajaksi.

Vaikka nainen oli kysynyt mahdollista suostumusta saapua maneesiin, tiesin tasan hyvin ettei Ellie olisi kysynyt sitä minkään muun, kuin hiuksen hienon kohteliaisuuden takia. Jos nainen tietäis yhtään enempää, blondi olis pysyny hiljaa. Tai sitten se ei yksinkertasesti ollu nähny mua ja luuli Matun ja Haukan olevan kaksin.

Niin se asia tais olla, nimittäin huomasin Riepun jännittyvän heti, kun Matilda kysy multa, josko avaisin oven. Nyökkäsin naiselle, ja myönnettäköön, taidettiin kerrankin olla Matun kanssa samaa mieltä yhestä asiasta, tää maneesi alko tuntuu hirveen ahistavalta ja pieneltä.

Arvelin naisen ottavan vielä lyhyehköt käynnit ulkona, joten mun piti oikeesti kerätä itteni ja astella valkean hevosen ja blondin edestä maneesin toiseen päähän. Tungin nyrkit taskuun ja laitoin jalkaa toisen eteen. Mä tiesin, et Ellien ja mun eron jälkeen, kaikki tulis olee vähintään kiusallista, mut en kuvitellu asioiden olevan näin pahasti.

Menin Matildan ja Haukan perässä ulos, sulkien oven näköesteeksi toisen ratsukon eteen. Tää päivä oli alkanu ihan hyvin, mut nähtävästi olis olla ihan liian epäreiluu, et loppupäivä olis ollu samanlainen.

Haukan korvat nousivat pystyyn, kun ohjasin orin ulos. Mustankirjava varmaan luuli pääsevänsä maastoon ja mua kadutti, etten ollut oikeasti tehnyt niin.
Haukka harppoi tallipihalla jättäen Jonathanin jälkeensä. Käänsin orin ympäri, kävelyttäen sitä hetken kohti meitä päin laahustavaa Jonathania.

“Well, that was awkward”, mutisin tajuten sekunnin liian myöhään, että Jonathan oli tartuttanut englanninkielen muhun. Mun suupieli nykäisi, kun vain ajattelinkin asiaa.
Haukka pysähtyi Jonathanin eteen ja luimisti korvansa, muttei onneksi kiukutellut sen enempää.
Taputin orin kaulaa ja laskeuduin ketterästi alas satulasta. Mä olin harjoitellut sitäkin, koska Haukka oli mun suurin ratsuni koskaan. Nostin jalustimet ylös ripein ottein ja löysäsin vyön, pujahtaen sitten Jonathanin vierelle. Haluaisiko mies puhua äskeisestä tilanteesta? Mun teki mieli koskettaa sitä, mutta tallipihalla kävelevä hahmo sai mut malttamaan mieleni.

Matilda hoiti orin loppuverkan lähes omissa ajatuksissaan. Ainoa, mitä nainen oli ratsastuksen aikana multa pyytänyt liittyi maneesin oven avaamiseen. Kaipa sekin jonkin asteen voitto olisi.

Naisen tullessa hevosensa kanssa mun luo, Haukka veti korvat niskaan ja näytti hapanta naamaa. Hitto näistähän sais Fellun kans mökötyskaverit. Nositn käteni orin tutkittavaks eikä se selkeesti tykänny mun käden rupien hajusta, ja veti päänsä pois. Ehkä me kaveerattais joku toinen kerta.

Lilat hiukset ilmesty mun eteen ja mä niin olisin halunnu ottaa Matildan lähelle, mut huomasin Julian liikkuvan meidän suuntaan.
“Jonny hei !” ja selkeesti naisella olis asiaa. “Moro, ootko sä lähdössä sinne Kanadan reissulle ?” nainen kysy selkeesti innostuneena aiheesta. Selitin ettei mulla ollu aikaa sellaseen, jonku pitäs jäädä hoitaa talliin jäävät hevoset.

Arvasin naisen ihmettelevän sitä, mut vakuuttelin sen olevan vaa hyvä, etten lähtis. Mun ja Ellien suhde oli aikanaan ollut kaikkien tiedossa, mut erosta ties tasan tarkkaan Isabella ja Matilda. Ei edes Gabriella, joka oli mun tupareissa ihan varmasti ihmetelly mun ja Matun kanssakäymistä.

Julia poistu semi nopeesti tallin uumeniin ja me jäätiin taas kahdestaan Matildan kanssa pihalle. Ori selkeesti halus päästä eroon varusteistaan, joten meijän herkkä hetki - tai jotain siihen suuntaan - sais odottaa.

Mä olin nähnyt blondin ennenkin, mutten tiennyt naisesta sen enempää. Kai. Jonathan sen sijaan näytti tietävän, tai ainakin nainen lähestyi miestä suhteellisen tuttavallisesti.
Kanadan reissu? Auburnissa kaikki oli totisesti suurempaa. Kuuntelin Jonathanin vastauksen jännittyneenä, mutta mies ei ollut lähdössä ja pieni helpotuksen aalto pyyhkäisi ylitseni.

Naisen kadottua yhtä nopeasti kuin oli tullutkin me jäätiin taas kahdestaan. Haukka nyhti ohjia mun käsistäni, joten mun ei auttanut kuin antaa periksi. Jonathan seurasi meitä uskollisena kuin koiranpentu ja askel askeleelta mun oli helpompi hyväksyä se, että mun olisi vain kestettävä muiden kummastuneet katseet.

Purin Haukan ennätysajassa ja heitin orin takaisin tarhaan. Mustankirjava oli tapojensa vastaisesti jäänyt seisomaan tarhan portille niin pitkäksi aikaa, että mä olin tajunnut kaivaa sille leivänpuolikkaan takkini taskusta. Yhtäkkiä kaikista miehistä oli tullut huomionkipeitä.
“Valmista”, hymähdin palattuani talliin. Jonathan nojasi Haukan karsinaan ja mä vilkaisin orin viimeisiä varusteita, jotka notkuivat karsinan luona edelleen. Huono palvelu.

Katoin hiljaa vieressä Matun laittaessa oria valmiina vapaalle ja lähti viemään sitä takaisin tarhaan. Vilkuilin satulaa ja suitsia, josko veisin ne paikoilleen, mutta enhän mä tienny oliko naisella suunnitelmissa tehdä niille jotain. Jäin siis kiltisti paikoilleni odottamaan Matildan paluuta.

Huomasin naisen vilkaisevan varusteita mun vieressä ja sen jälkeen mua.
“Enhän mä tienny, olisikko halunnu alkaa putsaa niitä enemmänkin” puolustauduin, nostaen kädet ylös kuin antautuneena. Naureskelin omalle reaktiolleni ja toivoin naisenkin hieman rentoutuvan. Tuttujahan me kaikki oltiin, tai ainakin jotain siihen suuntaan.

Otin satulan telineestä ja Matildan ottaessa suitset, veimme ne takaisin satulahuoneeseen omalle paikalleen. Hetken mielijohteesta vedin naisen kiinni itseeni ja painoin huuleni tämän huulille. Mä olin hulluna tähän naiseen, ja toivoin et tunne oli edes jotenkin molemminpuoleinen.

Satulahuoneen seinät piilotti meijät mahollisilta uteliailta katseilta ja toivoin kaikkien olevan liian kiireisiä saapuakseen samaan tilaan.

Jonathan myöntyi auttamaan mua varusteiden kanssa ilman erillistä pyytämistä. Ilman erillistä lupaa mies myös veti mut lähelleen satulahuoneessa. Vastasin suudelmaan häkeltyneenä, koska vielä viikko sitten pelkkä Jonathaniin päin katsominen tallilla olisi tuntunut kaikella tapaa väärältä.

Säpsähdin käytävältä kantautuvaa kolahdusta. Jonathanin tummissa silmissä häivähti huvittuneisuus, kun erkaannuin miehestä huulet yllätyksestä raottuneina. Mä olin kuin joku helvetin peura ajovaloissa, enkä mä pitänyt tunteesta.
“Mä tarviin kahvia”, mumahdin tökäten Jonathania johdattelevasti ovea kohti.

Ei mennyt montaa hetkeä, kun loungen kahvinkeitin oli porisemassa ja mä olin saanut muutaman minuutin miettimisaikaa. Mun katse viipyi Jonathanissa, jonka huulilta se itsepintainen virne ei tuntunut hiipuvan. Siristin silmiäni miehen katseen pysähtyessä muhun. Mitä se nyt halusi? Ottaa mut keskellä taukotilaa, koska punapäälle ei ilmeisesti ollut mitään väliä, jos joku muukin Isabellan lisäksi olisi päässyt vihille meistä?

Käännyin kaivamaan itselleni kahvikupin. Jouduin kurottautumaan varpailleni ylettääkseni tummansiniseen, isompaan kuppiin ja olin sählätä sen lattialle.
“Helvetti”, sihahdin puoliääneen, kun sain sormet viime hetkellä hyllyn reunalla keikkuneen mukin ympärille.

Kolahdus satulahuoneen ulkopuolelta sai naisen taas varuilleen. Viimeks, kun aiheesta puhuttiin, nainen sano haluavansa mut, mutten tienny olevani joku helvetin salaisuus. Mulla ei ollu mitään perustetta sille, et pitäis pysyy piilossa tai jotain. Me oltiin molemmat vapaita aikuisia ihmisiä tekemään just niin kuin haluttiin. Matilda tuuppas mua ovelle ja lähes vaati kahvia, joten kai se oli pakko antaa naiselle se tila ja aika, mitä Matu vaan tartteis.

Moccamasterin tasanen ääni loungessa olikin se ainoo ääni. Mä en halunnu vaikuttaa uhkaavalta tai päällekäyvältä, joten varoin kattomasta liian pitkään tummiin silmiin. Kuitenkin meijän katseiden kohdatessa, nainen näytti mietteliäältä. Pian Matilda kuitenkin nous ylös tuoliltaan. Lyhyehkö nainen päätti saada juuri sen tietyn kupin sieltä saatanan korkeelta ja mä huvittuneena seurasin vierestä.

Nousin ite hakemaan kahvikupin, samalta hyllyltä, mistä lilapää oli kurottanut omansa. Ainoo ero, mun ei tarvinnu kurotella tai varvistella. Yhtä helposti ku olisin ottanu sen tiskipöydältä, sain sen hyllyltä käteeni. Laskin sen pöydälle ja käännyin vielä ottamaan maitopurkin jääkaapista. Kaiken tän aikana, miljoona ajatusta siitä, mitä nainen ajatteli, sinkoili mun mielessä.

“Penny for your thoughts ?”

Kohotin toista kulmaani Jonathanin kysymykselle. Miehen kasvoilla oli ärsyttävän viaton ilme, ihan kuin sillä olisi lupa haastaa mua kysymyksineen harva se päivä. Yleensä mun ajatukset eivät kiinnostaneet ihmisiä, koska useimmiten ne näki mun kasvoilta - niin hyvässä kuin pahassa, mutta etenkin pahassa.

Vastaamisen sijaan hörppäsin kahvia. Kuuma juoma poltteli suussa ja mä tajusin unohtaneeni maidon. Mitä helvettiä mä oikein touhusin?
Tartuin maitopurkkiin puoliksi riistäen sen Jonathanin käsistä. Mun käytös vitutti jo mua itseänikin, mutta siinä mä silti sähläsin.

Uusi yritys. Mun kieleni oli auttamatta palanut, mutta kärsin hörpätä kahvia edes jotenkuten. Ärsytti, että sen kerran, kun loungessa olisi voinut olla edes pieni häiriötekijä, kuten se raivostuttavan sanavalmis kaakaonjuoja, tila ammotti tyhjyyttään. Mä olisin helvetti soikoon kelpuuttanut vaikka Inna Paakkasen.

“Ai mitä mä mietin?” puuskahdin lopulta, kun hiljaisuus oli alkanut turhauttaa tarpeeksi. Mun teki mieli kohauttaa harteitani sanojeni jatkoksi, mutta tiesin tekemättäkin, ettei Jonathan olisi kelpuuttanut sitä. Se oli ärsyttävän vaativa, mitä tällaisiin tilanteisiin tuli.
“Miten sä voit vaan olla tollainen? Vaikka me ollaan ihmisten ilmoilla?” mutisin hiljaa.

Matilda ei selkeesti ollu ajatellu loppuun kahvinjuontiaan. Näin kirosanojen sinkoilevan naisen silmissä tämän juodessa ihan liian kuumaa juomaa. Olin kaatamassa maitoa oman sumppini sekään, kun ärrätäti päätti ottaa purkin ensin multa. Se veto oli jotain, mitä Ellie olis voinu vähintään ärtyneenä tehdä. Se sai mun mielialan laskemaan yllättävän alas.

Kunhan naisen kädet vapautti maitopurkin, oli mun vuoro kaataa sitä oman kuuman kahvin sekaan, tehdäkseni siitä edes jotenkin juomakelpoista. Matilda näytti siltä, kuin olis halunnu olla ihan jossain muualla. Ja se sai mun fiiliksen vieläkin alemmas. Mä en ikinä tulis ymmärtää naisia. Se on saletti.

Kun Matu vihdoin avas suunsa, vastaus ei ollut yhtään sen sävyinen, kuin mitä olin toivonu. Vaikka nainen oli avannu suunsa, huomasin sen edelleen miettivän vastaustaan. Se, mitä lilapää sai lopulta sanottuu, osu mulle pahaan paikkaan. Miten sä voit vaan olla tollanen? Vaikka me ollaan ihmisten ilmoilla?

Vähän pettyneenä laskin katseeni kahviin ja yritin olla mahollisimman neutraalina. Pitää mun kielen kurissa.
“Tällanen ? Ai miten mä voin olla oma itteni ?” sanoin lähes loukkaantuneena. Mä en tienny miten saisin mahollisimman paljon kaunisteltuu mun seuraavaa mietettä, mut oltiinhan me nähty tää paska jo. “Ja väitätkö sä, ettet haluu olla mun kans muiden edessä ? Mä en sais olla onnellinen ihmisen ilmoilla siks, koska sä tunnut häpeevän mua ?!”

No en mä sitä ihan noin ollut tarkoittanut, mutta tottakai Jonathan oli ymmärtänyt mut väärin. Se alkoi olla jo enemmän sääntö kuin poikkeus, koska mun itseilmaisu oli niin onnetonta. Mua vain turhautti, kuinka kevyesti mies tuntui suhtautuvan tähän koko kuvioon, kun mä jumitin tunnevammani kanssa.

“Ei”, puuskahdin. “En mä sitä niin tarkoittanut.”
Yritin kohdata Jonathanin katseen, mutta se tuntui ylivoimaisen vaikealta. Mitä mä sanoisin? Että muakin hirvitti, että mies oli syöksymässä suhteeseen niin nopeasti? Että mä pelkäsin olevani vain joku korvike, panokaveri parilla lisäominaisuudella?

“En mä häpee sua”, totesin vaitonaisena. Se oli totuus. Jos mä jotain häpesin, niin mun omaa käytöstäni.
“Tottakai sä saat olla onnellinen muiden edessä. Mäkin haluisin osata sen”, jatkoin, koska kerrankin sanat putoilivat mun huulilta ilman pahempaa takeltelua.