Ympäri käydään (off)

Mun katse seurasi Josefinaa ja Laraa tarkasti, hyvä kun uskalsi räpäyttää. En mä oikein tiennyt mitä jännitin, nyt kun olin todennut että kyllä Josefina tamman selässä varmaan pysyisi. Ehkä mä vaan halusin että mun hevosesta pidettiin eikä siitä ajateltu pahoja ajatuksia. Lara oli ollut mulla niin kauan, että jollain tavalla siihen kohdistuva kritiikki oli väkisinkin muhun kohdistuvaa kritiikkiä.

Hissityttö kyllä vaikutti siltä, että se oli tosiaan rentoutunut päästessään hevosen selkään. Tyyppi jutteli selvästi vapautuneemmin eikä ehkä oikeasti ollutkaan niin ujo kuin miltä se oli hississä vaikuttanut. Tosin kukapa nyt olisi oma itsensä jäädessään hissikuiluun jumiin ventovieraan kanssa, en mä ainakaan.

”Kiva kuulla”, mä vastasin tytön kommenttiin ja yritin olla kuulostaa sopivan neutraalilta. Kilpahevosmainen, se oli varmaan kivointa ja kilteintä mitä Larasta oli taas hetkeen sanottu. Väliäkös sillä, jos Josefina sanan takana ajatteli hevosen olevan liiankin kireä ja kuuma. Hyvin se kuitenkin ratsasti.

”Sen 2015 syntynyt orivarsa on Maximilianista”, mä selitin. ”Sekin on mun omistuksessa vielä, pikkuhiljaa pitäisi laittaa satulaan. Easylla on kyllä tosi kiva suku, mut se on ehkä enemmän sellainen allroundheppa kuin mikään mm-tason hyppääjä.”

Tulipa taas monta lausetta omista hevosista, joten mä kyselin: ”Granni? Hauska nimi. Milloin se on tullut sulle, onks se mistä?”

Rasmuksellakin oli junnuheppa! Meillä oli muutakin yhteistä kuin kiusallinen hissiretki. Maximiliania en tunnistanut, tai nimen kai etäisesti, mutten muistanut sen sukua.

”Granni on Tigraine virallisesti”, kertoilin samalla kun ratsastin, ja olin tyytyväinen kun ääneni ei ollut pahasti hengästynyt. ”Tranquille K:sta ja Bijou Toujoursista.”
Että sillä pitikin olla kielisolmusuku. Nostin laukan voidakseni olla hetken hiljaa (ja no, koska lara vaikutti myös valmiilta siihen). Lara ryntäsi vähän, ja sillä oli voimakas, rytmikäs laukka.
”Kivalaukkainen”, sanoin lyhyesti, koska muuhun ei kapasiteetti riittänyt.

Palasin hissi-Rasmuksen kysymyksiin vasta kun oltiin taas turvallisesti käynnissä.

”Niin joo, Granni on siis syntynyt meillä, mutta se siirtyi mulle vasta joulukuussa. Kun mä sain hatun ja pystyin muuttamaan”, kerroin ja hämmästyin: missä vaiheessa mä olin alkanut olla niin sinut Kallassa asumisen kanssa, että kuulostin (vaikka vähän vahingossakin) siltä kuin olisin ihan itse halunnut tulla tänne?

Päivän paras hetki oli varmaan se, kun Josefina siirsi Laran laukkaan eikä mitään sen kummempaa tapahtunut. Siinä vaiheessa mä uskalsin lopullisesti huokaista helpotuksesta. Tamma oli nuoruusvuosinaan ollut vähän räjähteleväinen siirtymisissä eivätkä ne ihan tasaisia olleet aina vieläkään, etenkään ylöspäin. Josefinan rennosta kädestä ja tasaisesta pohkeesta Lara tuntui kuitenkin tykkäävän ja eteni kivasti, laukka pyöri mutta hevonen ei ollut liian kiivaan oloinen.

”Tuttuja nimiä”, mä kommentoin Grannin sukua hetken perästä. ”Tranquille on ihan sikamakea, haaveilin siitä joskus itsekin jälkeläistä mutta ei ole ollut nyt sopivaa tammaa lähipiirissä.”

Mulla kesti hetki tajuta mitä Josefina tarkoitti hatun saamisella, ennen kuin älysin. Hitto musta oli tullut vanha. Ja oliko Josefina niin nuori?

”Aivan.. ootsä nyt jossain opiskelemassa tai jotain?” mä tiedustelin laimeasti. Mitäköhän täälläpäin pystyi edes opiskelemaan? Tuskin mitään kovin mediaseksikästä ainakaan.

"Se on kyllä, harmi, että se on nykyään ruuna!" huikkasin vastaukseksi Rasmuksen Tranquille-ihasteluun.

"Öö, no, mä olin vaihdossa ja kirjoitin siksi ylioppilaaksi vasta jouluna, niin mä en ole vielä hakenut, mutta kyllä mä aion. En oikein tiedä mihin? Porukat haluaisi, että mä rupeaisin ratsuttajaksi, mutta mua kiinnostaisi joku muu. Varmaan matlun kirjosta jotain."

Unohduin pohtimaan opintoasioita - ja sitten mun ja Laran tiet meinasi erkaantua ensimmäisen kerran, kun se pannahinen päätti säikähtää... jotakin? Miksi joka kerta, kun puhuin yliopistohaaveistani, tapahtui jotakin tällaista?

Tarrasin ripeällä eleellä harjaan, kun tamma pyörähti tiukasti ympäri. Toinen jalustin heilahti omille teilleen siinä rytäkässä ja itse tömähdin kivuliaasti satulan etukaaren päälle, mutta sinnikkäästi patistin Laran ripeään raviin. Kevensin ja pakotin Laran aika sotilaalliseen marssiraviin, jotta sille ei tulisi mieleen toistaa tempaustaan. Jukranpujut. Olisipa ollut noloa, jos olisin pudonnut. Metsästin kadonneen jalustimen takaisin jalkaan ja vilkaisin Rasmusta pahoittelevasti.

"Se rankaisee siis heti, jos ei keskity. Mun moka", valittelin. "Ei pidä haaveilla hevosen selässä. Äidin lempilause."

”Ai on vai”, mä yllätyin Tranquille-uutisista. ”Onpa tylsää.”

Josefina kertoili opiskelujutuistaan ja mä nyökäytin päätäni. Vai että luonnontieteitä. Pitäisiköhän itsekin hakea joskus opiskelemaan? Tuskin mä kyllä pääsisin sisään tai vaikka pääsisinkin, jaksaisin lukea riittävästi siellä pärjätäkseni. Eikä mua oikeastaan kiinnostanut mikään akateeminen ala tai ura. Mä voisin ruveta ratsuttajaksi Josefinan puolesta. Niiden perheellä varmasti riittäisi laadukkaita nuoria laitettavaksi.

Ja sitten se tapahtui – Lara sai päähänsä järkyttyä jostain olemattomasta ja kiepsahti satakahdeksankymmentä astetta ympäri. Mun sydän hyppäsi kurkkuun ja näin sen sekunnin aikana sieluni silmin, kuinka Josefina putosi tamman selästä, jäi sen jalkoihin ja kuoli niille sijoilleen. Sen äiti haastoi mut oikeuteen ja loppujen lopuksi mä jouduin myymään kaikki hevoseni ja kämppäni pystyäkseni maksamaan korvaukset henkisistä kärsimyksistä.

No, thank god Josefina pysyi kyydissä ja mä pystyin huokaisemaan helpotuksesta, ainakin hetkeksi.

”Joo, se on vähän tollanen sukkela liikkeissään”, mä selitin pahoittelevasti. ”Sori, mä oon hiljaa niin en häiritse sua.” Sitten mä suljin suuni ja taittelin kädet puuskaan. Toivottavasti loppuratsastus sujuisi ongelmitta.

Sydän tasaantui nopeasti äkkitilanteen jälkeen, mutta sitten tuli uusi paniikki. Rasmus vaikutti hyvin kiltiltä ihmiseltä, ja se otti mun keskittymisen herpaantumisen omaan piikkiinsä.

Vai ottiko sittenkään?

Sen kädet oli puuskassa ja se näytti aika tiukalta. Se oli varmasti tajunnut, etten mä osannut ratsastaa Laralla sitten pätkän vertaa. Ehkä sitä kadutti, kun se oli laskenut tällaisen ventovieraan tytönhupakon kilpahevosensa selkään. Lisäksi hissipoika oli myös takuulla todennut mut ihan ihmeelliseksi himmeliksi ja ärsyttäväksi juttuseuraksi. Ihan varmasti niin oli tapahtunut. Ehkä se piti kaikkia luonnontieteistä haaveilijoita vähän omituisina, tai sitten mä olin vaan ilmaissut itseäni taas käsittämättömän typerästi. Mä tein niin joskus. Kai aika usein, siksi musta ei yleensä kai pidetty.

Vähän ahdistuneena mä ratsastin Laran loppuun. Se ei oikeastaan käynyt sen rennommaksi kuin se oli aiemminkaan parhaimmillaan ollut. Lannistuin lisää, vaikka ymmärsin, että tamman kireys varmaan johtui mun omasta hermostumisesta.

Mä en uskaltanut puhua silloinkaan, kun jo kävelin Laran kanssa.

Vasta, kun mun jalat koskettivat taas maata, mä käänsin arkana katseeni Rasmukseen.
"Oliko se susta ihan kamalaa?" tiedustelin, ja hymyilin hermostuksissani. Se oli vähän niin kuin laumanjohtajan tuomiota odottavan koiran hännänvipatus.

Mä pidin lupaukseni ja olin hipihiljaa sen aikaa, kun Josefina pyöritteli Laraa vielä jonkun aikaa. Tamma oli ehkä vähän saanut kipinää säikähtämisepisodin onnistuttua ja vaikutti hitusen kireältä, mutta se nyt ei ollut mitään uutta eikä ratsastajan vika - se oli munkin alla kireä vähintään 70 prosenttia treeniajasta.

Lara kuitenkin suostui kävelemään loppukäynnit ihan asiallisesti, yrittämättä mitenkään karata esim. laukkaan tai sännätä horisonttiin, joten mä edelleen luulin että se oli ihan tyytyväinen hissitytön otteisiin.

Mä vähän yllätyin Josefinan arasta kysymyksestä, kun se valui alas Laran selästä. Kamalaa? Pitikö mun tulkita se niin, että Lara oli hissitytön mielestä tuntunut kamalalta?

”Ei ollenkaan”, mä kiiruhdin sanomaan. ”Mun mielestä näytti tosi hyvältä, se vaan on vähän tollanen välillä… Etkö sä tykännyt siitä?”

Mä olin valtavan helpottunut, kun Rasmus vastasi kysymykseeni. Huh, hän ei ollut pitänyt mua täytenä tunarina! Sytyin aitoon, ilon lämmittämään hymyyn ja naurahdinkin hieman, kun tunnistin miltei jokaisen hevosenomistajan huolen.

"Voi, mun mielestä se oli oikein kiva!" vakuutin ja silittelin Laraa. Se oli kaunis ja sitä oli mukava katsella. "Täynnä elämää ja omia ajatuksia." Siis kaikkea muuta kuin mä itse. "Jos sä huolit mut, kyllä mä sitä liikutan silloin kun sä tarvitset."

Vilkaisin Rasmusta, mutten uskaltanut ylläpitää katsekontaktia kovinkaan pitkään. Mä olin yhtäkkiä taas muistanut, että hissipäivänä olin lätkäissyt sen söpö-kategoriaan. Kauhean kiusallista! Tai siis, se olisi ollut kiusallista, jos hissipoika olisi arvannut, mitä mä ajattelin. Olipa vaikeaa olla näin kiusaantunut kaikesta.

Mutta olin nolo tai en, olin kuitenkin selviytynyt Laran ratsastuksesta kunnialla. Siitä olin oikeastaan aika ylpeä. Hevonen oli jännittävä, ja epäilin, että meillä olisi voinut mennä aika paljon huonomminkin.

Josefina hymyili. Sitten se nauroi vähän. Sitten se sanoi, että se oli tykännyt Larasta, ja SITTEN se lupasi ratsastaa sitä mun reissujen ajan. Ison iso kivi putosi mun sydämeltä ja hetken verran mun olisi tehnyt mieli halata Josefinaa helpotuksesta, tai taputtaa sitä olkapäälle, tai jotain.

”Todellakin huolin”, mä puuskahdin sen sijaan. ”Kiitti, oot paras. Mä jään sulle palveluksen velkaa.”

Mä otin muutamia askelia talliin vievää ovea kohden. Vai olisikohan mun pitänyt ottaa Lara, olisiko Josefina halunnut saman tien lähteä? Ehkä se ei koskaan kotonakaan hoitanut itse hevosiaan pois, mistäs mä tiesin. En kehdannut kysyä joten päätin katsoa seuraisiko se.

”Mä laitan vaikka sähköpostiin jotain ohjeita”, mä selittelin. ”Se on kyllä ihan simppeli hoidettava, ei mitään erikoista, ja täällähän on ihan täysihoito eli mitään ruokia ei tarvi alkaa ite sekoittelemaan… Mutta kuitenkin, jotain muistilistaa. Jos mä saan sun sähköpostin.”

Lähdin kävelemään Rasmuksen perässä Lara vierelläni haahuillen.

"Saat, vaikka puhelinnumeronkin", heläytin vastaukseksi ja kauhistuin sitten tajutessani, että se saattoi antaa väärän kuvan tarkoitusperistäni. "Siis... jos tulee jotain... äkillistä hevoseen liittyvää. Tai jotain muuta asial... asiaa."

Aijai. Meinasin omaa vilpitöntä asiallisuuttani korostaakseni käyttää sitä sanaa - asiallista. Se taas olisi kuulostanut siltä, että olisin epäillyt Rasmuksen ottavan yhteyttä epäasiallisesti, tai etten olisi halunnut hänen ottavan yhteyttä epäasiallisesti. Tai siis, niin kuin, Laraan liittymättömästi. Enkä halunnut. Tarvinnut. Äh, mitä oikein ajattelin? Onneksi Rasmus käveli mun edessäni, eikä nähnyt mun senhetkistä valtavaa henkistä kärsimystäni.

Tallin puolelle astellessamme keksin vielä järkevän tavan tarkentaa:
"Jos vaikka sairastut joskus ja tarttet hoitajaa. Hevoselle. Mitä mä en tietenkään toivo, siis että sairastuisit, mutta mulle voi soittaa jos niin käy."

Vitsi että mä olin kömpelö. Jos mä olisin ollut supersankari, mut olisi tunnettu nimellä Meganolo. Onneksi pääsisin pian ihan omaan typerään seuraani häpeilemään. Tuskin Rasmus sentään väen vängällä halusi nauttia mun huonosta seurastani pidempään kuin Laran hoito ja sen varusteiden säilytyspaikkojen esittely vaatisi.

Josefina oli ehkä vähän outo. Ei millään huonolla tavalla, mutta kuitenkin. Se puhui aika harvoin mutta sitten välillä se alkoi selitellä ja höpötti juttuja joihin mä en oikein keksinyt vastausta. Vähän niin kuin nytkin, kun sen puhelinnumero tuli puheeksi. Toisaalta mä olin varmaan aika lailla samanlainen, joskus.

”Kiva kiitos”, mä siis kommentoin neutraalisti. ”Toivottavasti oon pysymässä terveenä… Aika paljon töitä tehtävänä. Ja hevosia hoidettavana.”

Mä johdatin kaksikon takaisin Laran karsinalle ja väistin, että hissityttö sai pyöräytettyä tamman sisään. ”Mutta mä oon yhteydessä jos tulee jotain. Kiitos”, mä toistin vielä.

”Jos sulla ei oo kiire, niin mä voisin vielä nopeasti näyttää paikkoja. Että tiedät missä sen varusteet on ja niin. Olitko sä käynyt täällä aiemmin?” mä tiedustelin.

"Ei mulla ole kiire", vakuutin ja ryhdyin omatoimisesti riisumaan Laraa. "Mä en tosiaan tunne näitä paikkoja ollenkaan. Granni on Purtsilla ja käytetään vaan välillä maneesia."

Rapsutin Laraa ja se halusi kiitokseksi napata musta palan. Onneksi se osui vain hihaan. En inahtanutkaan, olin vain kuin mitään ei olisi tapahtunut.

"Eiköhän viedä kamat paikalleen", sanoin Rasmukselle ja hämmästyin siitä, miten leppoisalta kuulostin. Olisinpa aina voinut hoitaa kaikki sosiaaliset kanssakäymiset talliympäristössä. Siellä se sujui, jos nyt ei sulavasti, niin ainakin vähän paremmin kuin... no, esimerkiksi ostoskeskuksen hississä.