Foorumi | Auburn Estate
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Sivu 4 / 5 Edellinen  1, 2, 3, 4, 5  Seuraava

Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 11.10.19 16:43

Valoa kohti
11. lokakuuta 2019

Perjantaina me haettiin mun loput tavarat. Niitä ei ollut kauhean paljon, olinhan mäkin asunut ensin minimaalisessa yksiössä ja sitten kimppakämpän yhdessä huoneessa, jonne mun vähäiset huonekalut sovitusti jäivät uuden asukkaan riesaksi/riemuksi. Haettavana ei siis ollut juurikaan muuta kuin pari huonekasvia ja pussukallinen mun ulkoilutakkeja ja sen sellaista, mitä Aliisa ei ollut osannut mun tavaroita Robertin tieltä siivotessaan laatikoihin sulloa. Silti hakureissu venähti yli tunnin mittaiseksi, sillä Aliisa ja mä puhuttiin asiat halki ja itkettiin puhdistavaa itkua ja Rasmus koki olonsa kiusaantuneeksi. Se oli aikaavievää puuhaa meille kaikille.

”Mä en halua huonoa ystävyyseroa”, niiskutti Aliisa, ja mä katsoin sitä suurin vettynein silmin ja henkäisin kauhuissani.
”Mutta eihän me ystävyydestä erota! Yhdessäasumisesta vain”, mä korjasin järkyttyneenä pelkästä ajatuksestakin, ettei Aliisa enää olisi mun ystävä.

Se oli heittänyt mut pois kodistani väärinkäsityksen vuoksi, mutta sellaiset asiat mä, Josefina Rosengård, annoin muille anteeksi. Mitäpä muutamasta rintakehää ja vatsanpohjaa kasaan rutistavasta kodittomasta kauhunhetkestä, kun vaakakupissa painoivat kaikki Aliisan monet hyvät puolet ja hänen kanssaan koetut hyvät muistot?

(Mä olisin ollut juuri sellainen ihminen, joka ei ikipäivänä pyristelisi eroon myrkyllisistä parisuhteista, jos siis sellaiseen joutumisesta olisi ollut akuuttia vaaraa. Onneksi ei ollut. Onneksi oli Rasmus ja onneksi se oli kuivakan kuorensa alla sellainen lempeäsieluinen nallekarhu kuin oli.)

”Voi ihanaa, mä niin toivoinkin että sä sanoisit noin”, Aliisa suorastaan ulvahti ja kapsahti varoittamatta halaamaan mua. Mä tunsin sen kyyneleisen posken kaulaani vasten. Ehkä siinä oli vähän räkääkin, mutta oli parempi ajatella vain kyyneleitä.

Silloin Rasmus rykäisi ja kysyi, lähtisikö se jo viemään tavaroita autolle. Me nyökkäiltiin Aliisan kanssa vain ja annettiin Rasmus Alsilan liueta tilanteesta tekemästä ja kokemasta sitä vaivaannuttavaksi. Meillä tytöillä oli tärkeä, olennaisesti itkua sisältävä erkaantumishali meneillään, ja sen taustamusiikiksi ei kaivattu painonvaihtelukahinaa ja tukahdutettuja tuhinoita, joita Rasmus olisi kuitenkin yrittänyt olla pitämättä ja pitänyt vähän silti.

Rasmus meni menojaan, ja me halattiin Aliisan kanssa varmaan muutama minuutti vielä sen jälkeenkin.

Silloin eteiseen tupsahti Robert Harrington, uusi minä Aliisan elämässä, ja se pysähtyi niille sijoilleen pälyilemään meitä levottomin silmin. Lakkasimme halaamasta toisiamme, pyyhimme kyyneleitä kuin yhdestä sopimuksesta ja naurahdimme alakuloisesti.

”No, nähdään”, sanoin vaisusti.
”Joo, nähdään.”
”Ja saat sä soitellakin”, lisäsin.
”Tokkopa sä ehdit mulle vastailla kun ihastelet kaiket päivät avokkisi ihanuutta.”
”Avokin?" En tiennyt, mikä se sellainen oli. Slangisana tietynlaiselle asunnolle?
”Rasmus varmaan jo odottaa kuumeisesti rakastajatartaan saapuvaksi. Ala painella siitä”, Aliisa kehoitti reipasta teeskennellen, vaikka oli vasta hetki sitten ulvonut mun olkaa vasten kuinka tämä oli aikakauden loppu – niin kuin Rachelin ja Monican yhteiselon päätös Frendeissä tai Lilyn ja Marshalin muutto omaan kotiin Tedin kanssa vietettyjen vuosien jälkeen.

Tuntui omituiselta lähteä Pitkikseltä sillä tavalla virallisesti viimeistä kertaa. Nyökkäsin välttelevän tervehdyksen tai hyvästit Robert Harringtonille, joka oli saanut kengät jalastaan ja takin yltään, ja se nitkautti yhtä omituisesti omaa niskaansa. Mä en kuitenkaan jäänyt analysoimaan Robertin niskalihasten jähmeyttä, sillä välttelin nolona sen katsetta siinä pelossa, että se huomaisi miten mun ripsarit olivat varmasti levinneet. Astuin rappukäytävän puolueettomaan ilmatilaan ja jätin asunnon ja sen nykyiset asukkaat taakseni.

Pitkän miehen kuja seiska oli siihen mennessä ollut mun suosikkiasuntoni Kallassa.

Kun mä istahdin mun autoon, apukuskin paikalle jo odottamaan asettunut Rasmus puristi puolilohduttavasti ja puolikömpelösti mun kättä. Mä hymyilin sille eikä mun olo ollut enää kuin hitusen haikea. En tuntenut oloani petturiksi vilkaistessani vielä vanhaa kotitaloani ja ajatellessani, että sen suosikkikodin status kyllä vielä väistämättä hiipuisi. Hyvät muistot eivät katoisi, mutta musta tuntui, että niiden päälle kasattaisin vielä uusia ja kirkkaampia.

Kirkkaudesta puheenollen: kotona mä purin tavarani järjestelmällisesti ja jätin näennäisen epäjärjestelmällisesti tunnelmavalosarjani sängylle (jonka olin säntillisesti pedannut).

Rasmus se sitten osasi hämmästyttää. Ihmetystä herättävän nopeasti se otti näköyhteyden päiväpeitteellä (joka oli minun; lakanatkin olivat, sillä mun lakanat sattuivat olemaan esteettisesti miellyttävämpiä sekä materiaaliltaan pehmeämpiä) lojuviin valoihin. Sitten se söi vilkuillen välillä mietteliäänä valoja ja joskus harvakseltaan, kun se luuli etten mä huomannut, mua. Siitä näki, kuinka asiat yhdistyivät sen päässä kokonaisuudeksi — ei se sentään mikään turha hattuteline ollut.

”Haluaisitko sä että laitetaan jo sun jouluvalot jonnekin esille?” Rasmus kysyi melkein muina miehinä multa, kun se siivosi pöytää ja mä tiskasin astioita.

Mä naurahdin.

”Ei ne ole jouluvalot”, mä sanoin ja mietin, oliko mahdollista, ettei Rasmus oikeasti ollut mun luona vieraillessaan huomannut, että mulla oli ne ympäri vuoden esillä. ”Ne on tunnelmavalot.”
”Aivan”, Rasmus mölähti kiltisti niin kuin se olisi täysin järkeenkäypää, piti pienen tauon ja ojensi samalla rätin mulle.

Kun mä asettelin rättiä, jolla mun poikaystävä oli juuri pyyhkinyt pöydän, kuivumaan ja tunsin oloni maailman kotoisimmaksi, se nimenomainen poikaystävä vielä varmisti:
”Niin että — laitetaanko me ne tunnelmavalot sitten?”

Mulle tuli ujo olo siitä mielihyvästä. Rasmus ihan todella halusi, että sen koti oli munkin koti, mä ajattelin silloin. Tuskin se sentään oikeasti piti valoista niin paljon, että oli ottanut mut asuinkumppanikseen siinä toivossa, että olisin tuonut valot mukanani. Valot olivat mua varten, ja Rasmus antoi niille tilaa samoin kuin mullekin.

”Laitetaan”, mä hymähdin melkein arasti hymyillen. ”Miten ne susta sopisi?”
”Sä tiedät paremmin”, Rasmus kiirehti sanomaan ja kohotti kätensä. ”Mä en oikein osaa tommosia juttuja.”
”Mutta sano jos ne on jotenkin häiritsevästi.”
”Sanon.”
”Sun olisi kuulunut sanoa, etteivät ne voi olla häiritsevästi, koska mulla on niin hyvä maku”, opastin kuivatessani käsiä tiskaamisen jäljiltä. Rasmus nauraa tyrskähti vähän epäuskoisena.
”No, mä en ole hyvä noissakaan asioissa”, se sanoi sitten aika huolettomasti ja tarttui mua vyötäisiltä suudelman ajaksi (siinä puuhassa se sitten taas oli musta aika hyvä).

Kotvasen kuluttua mä vapauduin asettelemaan tunnelmavalosarjaani meidän asuntoon. Sillä välin Rasmus etsi meille katsottavaa elokuvaa. Välillä se ehdotti jotain, ja mä annoin puolivillaisen mielipiteen. Me molemmat tiedettiin ettei elokuvilla ollut mulle merkitystä; mä joko nukahtaisin tai tarttuisin kirjaan jossakin vaiheessa. Samalla tavalla mäkin tiesin vastavuoroisesti sisustusmielipiteitä kysyessäni, ettei Rasmukselle ollut kamalasti väliä miten valosarjani sijoittelin, mutta tuntui hyvältä kysyä.

”Näyttää kivalta”, tuumasi Rasmus, kun olin hetken kuluttua tyytyväinen kätteni jälkeen.

Mun ihana uusi kämppikseni nousi, venytteli ja asteli mun luokse. Mä kiedoin vuorostani käteni sen ympärille. Olisin halunnut sanoa, että se itse näytti kivalta, mutta en kehdannut. Toisaalta: aina sanoja ei kaivattu. Oli kaikenlaisia korulauseita mukavampaa loikoilla yhdessä sängyllä ja silitellä toisiamme tunnelmavalaistuksesta iloiten, ja sitten vähän myöhemmin käpertyä kainalokkain katselemaan elokuvaa ja kemian oppikirjaa.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 17.10.19 6:37

A niin kuin
17. lokakuuta 2019

Hupsu onni. Siinä ei ole mitään järkeä: onnellisuudentunteessa, joka ujuttautuu hitaasti ja suloisesti tietoisuuteen, kun uni alkaa vaihtua valveeksi. Se on niin suurta ja lämmintä ja rauhoittavaa. Hengitän sisään ja ulos, kietoudun siihen oloon. Sitten kierähdän hitaasti toiselle kyljelleni ja kohtaan viereisen sängynpuoliskon.

Tyhjä.

Mutta se ei haittaa.

Nousen vailla kiirettä, hitaasti ja venytellen, haluttomana jättämään lakanoiden lämpöä ja halukkaana aloittamaan uuden päivän. Pehmeä ristiriita; sopiva ja suloinen.

Aamuisia kliseitä:

Paljaat varpaat ja
Lattia on viileä
Maitokahvia

Tunne on siinä taas ja voimistuu. Seisahdun keskelle keittiön tyhjää tilaa, joka ei ole lainkaan liian suuri eikä liian ahdas vaan juuri täsmälleen sopiva onnelliselle seisoskelulle. Nuohoamiselle. Hengailulle. Turhanpäiväiselle mutta ihanalle oleilulle.

Katselen miestä. Se lukee, uutisia ehkä tai lämpimikseen hevosmarkkinoita. Se on minun poikaystäväni. Sen käsi hapuilee hajamielisenä kahvikupinkorvaa, ja se huomaa vasta kupinreunan huulille kohottaessaan, että muki on tyhjä. Se on hirveän suloinen, sillä on pehmeät silmät ja terävä luusto, sen tukka on pörröinen ja sileä yhtä aikaa ja minä haluan kauheasti kertoa sille, miltä Tunne tuntuu, mutta en osaa. Täytän sen sijaan hänenkin kahvikuppinsa ja tiedän: vähän vähemmän maitoa kuin omaani.

Se istuu pöydän ääressä. Se asuu täällä. Minäkin asun täällä ja minäkin istun pöydän ääreen.

Viereen, ei vastapäätä.

Lähelle, ei kauas.

Saman pöydän ääreen, ei enää toisen.

Hyrisen hyvää tuulta. Tunne on sitä, kun ollaan yhteisessä kodissa ja kuherrellaan varhain aamulla kahvinjuonnin lomassa eikä tahdota koskaan lopettaa. Tunne on huumaavan ihanaa lämpöä ja turvaa.

Katoaako se?

Ehkä, jos siitä pitää oikealla tavalla kiinni, jos sitä vaalii sopivasti muttei holhoa hengiltä, tai jos se on meille oikeudeksi annettu, ehkä Tunne ei sitten jätä meitä koskaan ja ehkä se viipyy aina meidän pöydässä, sängyssä, nurkissa, seinissä, lattialla, ympärillä, meillä —

minä toivon.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 30.11.19 18:31

Piipahdus
27.11.-2.12.2019
#seikkailusaksassa #jusmus

Yksin 27.11.
Aluksi tuntuu vähän omituiselta. Rasmus on lähtenyt Laran kanssa Saksaan pomon luo ja mä kökötän yksin kotona tuntematta sitä ihan kodikseni. Mä en ole koskaan ennen ole ollut tällä tavalla yksin Rasmuksen asunnossa.

Meidän asunnossa.

Yhden alkuillan mä käytän purkamalla levottomuuttani ensin pienillä siivouspuuhilla ja sitten isommilla. Yksiö on niin pieni, etten mä ole kovinkaan uupunut lopettaessani, mutta levollinen kuitenkin. Edes hetkittäin. Kalvava tunne ei anna täyttä rauhaa.

Sytyttelen tuikkuja ja synkistelen melankolisia joululauluja kuunnellen. Se tuntuu juuri siltä mitä mä tarvitsen kaamosalakuloni keskellä.

Mutta jo seuraavana päivänä mä olen kyllästynyt ja ikävissäni, enkä malta odottaa, että pääsen itsekin matkaan.

Matka 29.11.
Lentoloki: nousu, nukahdan, lasku.

Räpyttelen hämmentyneenä silmiäni. Ihmiset liikehtivät ympärillä. Mulla on kuolaa poskella. Pyyhin sen vaivihkaa, nousen ja poistun koneesta reissureppuni kera.

On kiire – mulla ja mun läpättävällä sydämelläni.

Harpon Joachimin halattavaksi ja itkettää vähän, ja sitten Rasmuksen, eikä itketä enää ollenkaan. Muutamia viikkoja kestäneen lattean plääh-tunteen jälkeen olen vilpittömän helpottunut siitä, miten iloinen mä olen juuri silloin.

Halaus ei ole pitkä, mutta mä kyllä rutistan Rasmusta lujasti ja katson sitä erkaantuessa silmiin. Äkisti itkettää taas, mutta armollisemmin kuin vielä muutamia päiviä aiemmin.

"Come on, lovebirds", Joachim hoputtaa.

Ajomatka: Joachimin surkeita vitsejä. Se laulaakin (tunteella). Rasmuksen käsi mun kädessä.

Yösydän 29.11.
Mä valvon vielä. Asunto, joka kesällä tuntui tukahduttavan kuumalta, on nyt viileä, mutta se ei mua valvota, sillä Rasmus on lämmin mun vieressä. Könyän hieman parempaan asentoon poikaystäväni kainalossa ja kosketan sen poskea nenänpäälläni.

Rasmus liikahtaa. Se kallistaa päätään siten, että sen selvärajaisen leukaluun kylkiäisiksi muodostuu ihoruttu, jota ei kylläkään voi kutsua kaksoisleuaksi. Silmät raottuvat vähäsen.

"Hei."
"Nuku vaan."
"Mhm."

Ei me kuitenkaan nukuta. Me katsellaan toisiamme hämärässä. Hetki tuntuu hauraalta, enkä mä rohkene sulkea silmiäni enkä liikahtaa enkä ainakaan sanoa mitään.

Aika ja pimeys tekevät tehtävänsä. Silmät alkavat painua vastustamattomasti kiinni ja hengitys tasaantuu. Viimeisenä tunnen pehmeän pusun otsallani.

Fling 30.11.
Pomo patistaa mut uuden hevosensa selkään. Se on hauska, isoläsinen rautias nimeltä Foolish Fling, ja mä mietin, onko hevosvalinta jokin piiloviesti mulle. Niin vilpittömän lämpimästi kuin pomo mut edellispäivänä toivottikin tervetulleeksi, mä en voi olla miettimättä havitteleeko se yhä Rasmusta pysyvästi talliinsa.

Miksi ei havittelisi. Katselen vaivihkaa Ykkösellä ratsastavaa seurustelukumppaniani. Se on rennon ja keskittyneen näköinen, taitavakin, kuin satulaan syntynyt.

"I like this one", sanon, kun pomo kysyy multa mielipidettä Foolish Flingistä.
"Yeah? Good."

Kun mä utelen, mitä suunnitelmia Dierkillä hevosen varalle on, ukko hymähtää.

"I already sold him."

Niinpä tietenkin. Bisnesmies Dierk Mayer palveluksessanne. Hevosia joka lähtöön ja saapumiseen.

Silver 30.11.

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Zilveradoeste
Josefina pomon tiukassa treenissä Pikin varsan isällä, Zilveradolla.

Linus 30.11.
Kaja deittailee taas Troytaan, ja siksi mä en oikeastaan ehdi nähdä sitä kuin ohimennen maanantaina ennen lähtöäni, sillä viikonloppunsa se viettää romantiikan parissa. Sen sijaan mä tutustun linköpingläiseen Linukseen. Sen pomo on ottanut Eduardon avuksi/riesaksi hevosenhoitajaharjoittelijaksi, ja poika on tuskin kahdeksaatoista ja kuolettavan ujon oloinen. Jos se mokaa, se menee kirkuvanpunaiseksi.

Mä tunnen omituista hellyyttä poikapoloa kohtaan. Jutustelen sille ystävällisesti ruotsiksi, ja se on siitä niin kiitollinen, että musta tuntuu kuin mä olisin saanut lemmikkikoiranpennun.

Rasmusta Linus joskus kuikuilee häkeltyneen oloisena. Havainto ensin ihmetyttää mua, ja sitten taas ei, sillä mä jos kuka ymmärrän kyllä Rasmus Alsilan viehätysvoiman päälle.

Kuume 30.11.
Rasmus harjaa Laraa antaumuksella. Mä kyykistelen karsinan ovensuussa putsailemassa jodhpurejani ja vilkaisen välillä karsinan parivaljakkoa. Ne ovat jollakin tapaa yksikkö, mä mietin.

"Tiinehtyyköhän Lara", Rasmus pohdiskelee.
"Eiköhän", mä arvelen kannustavasti. "Onhan se ennenkin tiinehtynyt hyvin."
"Toivottavasti siitä tulee taas hieno varsa."
"Varmasti."

Rasmuksen varovaisen odottavainen intoilu on salamyhkäisen tarttuvaa laatua.

"Voisinpa joskus saada Grannistakin varsan", haikailen. "Mutta eihän se välttämättä tiinehdy."
"Ei ainakaan... siementämättä."
Tirskahdan, niin kömpelösti sana kompuroi ulos Rasmuksen suusta.
"Niin, no, toivotaan ettei ainakaan mistään pyhästä hengestä. Voisi olla vaikea valita kantakirja sitten", vitsailen.
"Njoo", Rasmus yskähtää. "Mutta meinasin vaan, että kannattaahan sitä yrittää."
"Hmm, ehkä joskus."

Manchild 1.12.
"So, tell me, Josie – I heard you actually live together in that teeny-tiny doghouse of his."
"Yeah?"
"Do you hate him?"
"Joe... what? Why? Explain a little."
"Nah, just thinking about the good old saying. Y'know, keep your loved ones close and enemies closer. That's about as close as you can get, living in that cupboard of his, ha-ha."
"Oh, come on, it's not that small."
"Ha."
"What?!"
"I wonder... do you often say that?"
"Why? Joe... why."
"No reason."
"Oh my God Joe - what are you, thirteen?!"
"Better thirteen than, I don't know, old."
"Not really, Joe, not really!"

Siivet 1.12.
Ruun valtavat hypyt ovat juuri sitä mitä mä tarvitsen. Sen kanssa mä koen aina sen käsittämättömän maastairtaantumisen, hyppyä suuremman, sellaisen tunteen joka saa mut epäilemään palataanko me koskaan enää painovoiman vaikutuksen alaisiksi.

Tietysti me ollaan sitä koko ajan. Tietenkin on ihan aina olemassa voima, totuus joka estää meitä leijailemasta, jotakin estehevosta vahvempaa.

Mutta mä en anna sen latistaa euforiaa. Laukanvaihto on sekin lennokas, ja mä ohjaan hevosen taas yhdelle suurelle esteelle, eikä mua edes pelota. Mä en mieti, kuinka monella tavalla mä voin mokata tämänkin asian, enkä kyseenalaista onko mulla edes oikeutta onnistua.

Mä vain ratsastan. Pomo nyökyttelee huomaamattaan hyväksyntäänsä.

Kaamos(masennus) 1.12.
Surutyötä. Tämä matka on varmaan vähän sellaista, mä mietin, vaikka ei Rasmus tietysti mitään sellaista sanokaan. Larasta ei enää ratsuhevosta tehdä, ei millään kuntoutuksella eikä lääkinnällä eikä poppakonsteilla.

Silloin kun Rasmus kertoi, että paskalta näytti, mä avasin sydämeni sen sanoittamattomalle surulle. Mä en särkynyt siitä. Se oli mulle arvokasta.

Nyt me istutaan pubissa. Pöydässä on tuikku, Joachim on tupakalla, ja mä tuijotan lepattavaa tuikkua ja sanon:
”Mulla on ollut vähän paha olla.”

Rasmus kääntyy katsomaan niin kuin mä olisin sanonut jotakin kohtalokasta.

”Kun on syksy. Talvella se menee ohi.”
”Meneekö aina?”
”Menee.”
”No... hyvä.”

Mä hymyilen ja kääriydyn Rasmuksen kainaloon.

Kotiin 2.12.
Me pussaillaan lentokentän pikaparkissa kuin viimeistä päivää. Se on hengästyttävää ja ihanaa ja itkettävää, sillä pian sen on loputtava, ja mun on jo valmiiksi kauhea ikävä Rasmusta — muutaman päivän takia.

”Tule pian kotiin”, mä sanon hiljaa siitä huolimatta, että tunnen tarkalleen Rasmuksen paluuaikataulun.

Suoristaudun pelkääjänpaikalla ja tartun jalkatilassa odottavaan reppuuni.

”Tulee ikävä”, sanon, ja sitten: ”Jag älskar dig.”

Se tulee luontevimmin niin, äidinkielellä, tunnekielellä. Hymyilen taas, avaan oven ja nousen autosta.

Astelen suojatien yli, taksin ohi, käännyn vielä lähtevien ovilta kerran katsomaan. Joachimilta lainattu auto on yhä siinä ja Rasmus istuu ratin takana, ehkä katsoo mua. Tietäisinpä, mitä se ajattelee.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 25.12.19 16:19

Joulukattaus
#rosengårdit #jusmus

23. joulukuuta

Suhteen parhaat asiat ovat lopulta aika pieniä. Ennen reissuun lähtöä me halaillaan varastoon ja juodaan aamukahvit hitaammin kuin tavallisesti. Rasmus mainitsee, että säätiedotuksessa varoitettiin huonosta ajokelistä. Se tulee saattamaan mut autolle ja pyytää sitten, että laitan viestiä kun olen perillä ja varmistaa että muistin pakata hänen lahjan. Perillä isä kysyy ensiksi miten ajomatka meni ja kehottaa heti seuraavaksi lähettämään Rasmukselle terveisiä ja ojentaa minulle pienet paketit vietäväksi hänelle ja hänen vanhemmilleen. Isä pitää Rasmuksesta.

Kun mä otan puhelimen esiin laittaakseni Rasmukselle lupaamani viestin, siellä odottaa häneltä:
”Sano vanhemmillesi hyvää joulua multa.”

Mun tulee sitä välittömästi valtava ikävä. Onkohan silläkin mua?

24. joulukuuta

Kartanolla on hulinaa. Siitä pitää huolen nuorin sukupolvi: Iris ja Felix ja heidän pikkuserkkunsa. Minusta on mukavaa, että meitä on niin paljon paikalla. On Vilhelmina perheineen, on Ulrika-täti ja Oskar-setä ja Oskarin mukana tämän vaimo ja lapset ja lapsenlapset. Mummokin on tullut kylään, vaikka vältteleekin nykyään usein reissaamista huonoon kuntoon vedoten.

Äidistä näkee, kuinka tärkeää on, että hänen oma äitinsä viettää joulun meidän kanssamme.

Ja sitten saapuu Alexander, joka on lennähtänyt pariksi päiväksi Suomeen.

”Pitää palata pian”, veli sanoo. ”Työt eivät odota. Eikä Elise.”

Se on kumma ja yllättävä uutinen. Alexanderilla on tyttöystävä. Vilhelmina alkaa välittömästi udella kaiken hienotunteisuuden unohtaen.

*

”Minusta Alexander ei vaikuta kovin rakastuneelta”, sanoo Vilhelmina mulle myöhemmin luottamukselliseen sävyyn.
”Niinkö”, mä sanon varovaisemmin. Utelu ei ole minusta sopivaa käytöstä, eikä toisten parisuhteisen arvostelu.
”Mm. Vaikka eihän se yleensäkään avoimesti osoita kiintymystään. Silti: joku myyjätyttönen. Olisin olettanut Alexanderin kaipaavan jotakin kunnianhimoisempaa.”

Välillä Vilhelmina on sellainen: vikkelä tuomitsemaan. Mun seurassani se ilmentää sitä estottomasti, vaikka muulloin onkin kovin korrekti. Mun tekisi mieli sanoa sille, että niinhän mäkin olen vain tallisiivooja, niin kartanoon syntynyt kuin olenkin. Ja mitä on Alexanderkaan? Ylioppilas, jolla on huikentelevainen harrastus.

Mitähän Vilhelmina miettii Rasmuksesta, mä ajattelen vähän surkeana, vaikka mun ei pitäisi välittää siitä vähääkään.

*

Joulupöytä on niin runsas, että musta tuntuu ironiselta kun mä oivallan, miten tiiviisti kohtuus kummittelee silti ruokailutilanteessa. Vilhelmina mun vieressäni syö kuin lintu: se ottaa pieniä maistiaisannoksia ja syö niitä hitaasti, sillä lapset vaativat sen huomiota ja se syventyy mielellään myös keskusteluihin aikuisten kanssa. Äiti pöydän toisella puolella vilkuilee meidän lautasia. Ylensyönti on syntiä, ja pöydät notkuvat silti.

Siitä mä olen iloinen, että Ulrika-täti on istahtanut mun toiselle puolelleni. Boheemi Ulrika on rentouden tuulahdus, ja meillä on puhuttavaa Pikistä. Alexander kyselee sen suvusta ja tulevasta varsasta.

”Zilverado. Väriori?” se tuhahtaa pilkallisesti. ”Aikookos Ulrika tehdä hyvät rahat ymmärtämättömien väriharrastajien kustannuksella?”

25. joulukuuta

Joulumaastoon mä saan kasvattimme Coralin. Alexander ottaa oman Naskinsa, jonka se aikoo ehkä ensi kesänä kuljettaa Ruotsiin jatkaakseen Henrikin ja uuden ratsuttajan, Hildan, aloittamaa koulutustyötä. Muistan Alexanderin eilisiltaiset puheet Pikille valitusta väriorista ja tuhahdan. Veljen oma hevonen on kirjava.

Coral on kiva hevonen. Sillä on vähän tyttömäinen nimi, mutta rakenteeltaan se on komea, voimakkaan näköinen jalostusori. Muistan, että sillä on emänsä tyylinen hyppy: molemmat kimot ponkaisevat ilmaan kuin vahvojen vietereiden heittäminä.

Henrik on ostanut isältä itselleen tamman, ranskalaisen Marbren, ja ratsastaa sillä ylpeän näköisenä. Äiti ratsastaa Dustylla, isä Karrolla. Isän ponihullutus on saanut Vilhelminankin innostumaan. Se kipuaa Prins-ponin satulaan.

*

Jossakin vaiheessa joulupäivää mä karkaan suuresta sukujoulusta hetkeksi omaan rauhaan soittamaan puheluita niille tärkeille ihmisille, jotka eivät ole paikalla. Yleensä se on tarkoittanut lähinnä Hannaa, ja sille mä soitan nytkin ja me sovitaan näkevämme vielä ennen kuin me kumpikin lähdetään vanhempiemme luota takaisin omille kotipaikkakunnillemme.

Sitten mä soitan Aliisalle, ja seuraavaksi Heidille. Sofialle joululahjaksi hankittua multisensorista kirjaa mä vähän nolostelen.
”Se oli niin soma, mutta onhan vielä vähän aikaista ehkä sille. Mutta ehkä te voitte silitellä niitä pintoja ja katsella värejä, ehkä siitä on iloa –”
”Jusu, se on ihana. Ja minun lahja myös.”

Mun on uskottava.

Puhelukierros päättyy itseoikeutetusti Rasmukseen.

26. joulukuuta

”Jäisit vielä. Vuodenvaihteeksi sitten menisit kotiin.”

Ein sanomisen vaikeus. Nieleskelen vähän ja karaisen itseäni. Isä tietää jo, että kieltäydyn, ja jos hän olisi enemmän äidin kaltainen, hän painostaisi ja manipuloisi.

Mutta isä hyväksyy vastauksen ja halaa läksiäisiksi. Helpotusta tuntien ajan pois kartanon pihasta, ja jossakin lumettoman Tammisaaren keskustaa sivutessani helpotus vaihtuu sydäntä särkevään ikävään.

Ei voi tehdä ihmiselle hyvää olla niin umpiuppeluksiin saakka rakastunut. Piru! Minussa on suurempia tunteita kuin minuun mahtuu! Hätäännys ja kauhistus!

On paras rauhoittua. En sentään tahdo ikävissäni ajaa varomattomasti ja saada sakkoja tai aiheuttaa tapaturmaa.

Kotipihassa ikävä yltyy tujuimmilleen ja unohdan tyyneyden. Juoksen raput kotiovelle.

*

Tunnekuohu tasaantuu vasta vähän aikaa sen jälkeen, kun mä olen astunut kotiovesta sisään. Jo se tuntuu huimalta: laittaa avain yhteisen kodin lukkoon, kääntää sitä ja astua sisään ovenraosta. Rasmus ei tule vastaan heti, mistä mä arvaan sen piilottelevan jotakin sotkuja.

Sitten kun se tulee, mä olen jo riisunut ulkovaatteeni ja hyppään suoraan poikaystäväni syliin ja halaan minkä pystyn. Rasmus rutistaa takaisin.

”Hirveä hirveä ikävä. Oliko sulla yhtään?”
”Arvaa.”
”Tuoksunko hyvältä? Sun suihkusaippuaa ja kuorinta-ainetta käytin.”

Rasmus nuuhkuttaa mun kaulaa ja suukottaakin. Mä hymyilen ja huokaisen syvään.

”Ihana olla kotona.”
”Mustakin.”
”Tehdäänkö nachovuokaa?”
Rasmus naurahtaa puheenaiheenvaihdoksen yllättämänä.
”Mulla on nälkä”, puolustaudun.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 01.01.20 18:39

Vaikuttavaa
1. tammikuuta 2020. Zenin Gaala solahtaa pieneen kallalaisyksiöön.

Hyvä aamu.

Aika tavallinen, vaikkakin vuoden ensimmäinen. Ei suuria mullistuksia eikä mitään kovin paljon tavallisesta poikkeavaa, paitsi ettei meillä kummallakaan ole kiire minnekään (eli tallille; meillä on yleensä aina kiire tallille).

Heidi on laittanut viestiä, että onnea Jusu!! ja minä en tiedä mistä minua onnitellaan, vaikka viestin kylkiäisenä on video. Video latautuu hitaasti, enkä juuri sillä hetkellä jaksa odottaa sitä. Ehkä tänä päivänä koko maailma latautuu hitaasti, yrittää päivittää itseään vuoteen 2020, hassuun numerosarjaan, uuteen vuosikymmeneen.

Sähköpostiapin hattuna on pieni punainen pallero merkkinä saapuneesta viestistä.

Onneksi olkoon!

Räpsyttelen silmiäni, ihmettelen ja luen rivejä.

Naurahdan enkä aivan usko.

"Hmm", äännähdän levottomana.
"Mitä?" Rasmus kysyy uteliaana ja uneliaana, en tiedä kumpaa enemmän.
"Mä olen Vuoden Somevaikuttaja."
"Vuoden... ohoo. Hienoa!"
"Niin kai mutta, mitä, miten? Ei, kyllä mun pitää varmaan viedä Sokille pullo samppanjaa, kai tämä on sen Sokka Lux -diilin ansiota. Pitää ehkä sullekin kun oot ottanut paljon niitä kuvia! Ja Kajakin otti kesällä."
"Sun saavutus se silti on, vaikka ootkin saanut apua", Rasmus sanoo opastavasti, ja siinä on varmasti puolivahingossa sellainen syvällinen elämänviisaus, että mä palaan kyllä miettimään asiaa myöhemmin vielä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

"Niin kai", mä sanon pienen mietteliään hiljaisuuden jälkeen taas ja alan tuntea asiasta hiljaista mielihyvää, vaikka ensimmäinen reaktio olikin omituinen paniikin, häpeän, ansaistsemattomuuden ja epäuskon sekoitus. Kaipa sen purkin kylkeen sopisi Huijarisyndrooma, ja mun tunnehyllykössäni se on kai aika tyrkyllä. Olisiko aika sysätä se taaemmas?

Mutta purkki on aika painava. Siinä se huojuu hyllynreunalla, kun palaan WhatsAppiin vastaamaan Heidille hämmentyneet kiitokseni sekä onnitteluista että videosta, joka osoittautuu klipiksi voittajan julkistamisesta. En pysty katsomaan videota loppuun vielä ihan hetkeen; ehkä parin viikon päästä sitten.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 02.01.20 19:21

#throwbacktammikuu
1. teema: vaihtuvat vuodet


Julkaisu Instagramissa


Julkaisu Instagramissa
(sis. koko kuva)



Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 19.01.20 16:36, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 18.01.20 6:43

Ansalankoja
18. tammikuuta 2020
Kirjoitettu yhdessä @Märta M.:n kanssa


Josefina, ypöyksin asuntonäytöllä katsomassa vuokrakotia. Totta se on, mutta ei syytä hätäännykseen: Kallan todennäköisesti imelin pariskunta ei toistaiseksi ole viskellyt lusikoitaan erillisiin muuttolaatikoihin. Hanni Hevoskauppias vain on lähettänyt Rasmuksen kisoihin, eikä mihinkään isoihin, mutta niin mitättömät kuin ne ovatkin ja niin paljon kuin Rasmus huokailee, se menee kisoihin ja pyytää Josefinaa laittamaan sille kuvia asunnosta.

On aika vaarallista lähettää Josefinaa yksin tapaamaan herttaista, vanhempaa vuokranantajarouvaa, joka tahtoo korkeimman omakätisesti esitellä asuntoa. Eedit puhuu ummet ja lammet, kertoilee kuinka mielellään näkisi asunnon nuoren parin kotina, kuinka on jäänyt miesvainaansa jälkeen yksin kaiken kanssa ja tehnyt parhaansa huoneiston kunnon ylläpitämiseksi, vaikka ennen ne olivat Einon hommia. Josefinan sydän nyrjähtää ja hän on vähällä suostua vain siksi, ettei Eeditille tulisi paha mieli, mutta asunto ei ole sitä mitä he Rasmuksen kanssa etsivät.

Se tuntuu vetoisalta ja kostealta, eikä Josefina usko että hänen kasvinsa pitäisivät talon hämäryydestä, ja talo on oikeastaan aika kaukana kaikesta. Olohuoneen seinät ovat vihreät ja keittiön kaapinovet kuljettavat katselijan muille vuosikymmenille (eikä sellaisille hyville ja tyylikkäille). Josefina poistuu kohteliaasti kiitellen ja päättää hiljaa, että Rasmus saa kyllä ilmoittaa heidän päätöksestään Eeditille sillä hän ei siihen pysty. Rouvan tarjoaman pullan, josta Josefina ei myöskään ole kehdannut kieltäytyä, hän sulloo paremman idean puutteessa paperiin käärittynä taskuunsa; ehkä Rasmus ilahtuisi siitä. Josefina ei usein leivo pullaa tai mitään muutakaan sen puoleen.

Seutu on vierasta. Josefina katselee ympärilleen ja ajattelee, että voisi kai hän käydä kävelyllä ja tutkia tuntematonta ympäristöä niin kauan kuin valoa nyt kerran riittää. Ulkoilu tekee aina hyvää keholle ja mielelle.

No, tekee, ellei sitten satu eksymään paikkaan, missä häntä ei kaivata ja kohtaamaan ihmisen, joka ei tosiaankaan häntä kaipaa. Josefina astahtaa uteliaana kehnosti auratulle, sievän näköisen pienen satumetsän poikki kulkevalle polulle — ja huomaa tupsahtaneensa erään talon pihaan. Hätäännys on salamannopea ja sitä ruokkii huomatuksi tuleminen: joku on pihassa lykkimässä haluttomasti lumikolaa, ja jos Josefina toipuisi hämmennyksestään nopeammin ja ymmärtäisi poistua, häntä ei ehkä huomattaisi ensinkään. Omaksi epäonnekseen hän juuttuu aloilleen hitusen liian pitkäksi hetkeksi.

Lumi on peittänyt villa Fårskallen pihan. Se on raskasta, suojasäälunta, ja Märtan kaulahuivi kostuu puuskuttavasta hengityksestä. Kahdet renkaanjäljet kiertävät valkoisen peitteensä alta kurkistelevan enkelin, joka malttaa yhä seistä vanhan suihkulähteen korkeimmalla huipulla, yksisiipisenä, arpinaamaisena niistä kohdista kun kivi on lohkeamaisillaan.

Märta lykkii lumikolaa, koska kuka muukaan sen tekisi. Murronmaata ja Kallaa erottava maantie kohisee kauempana, ohi kiirehtivät autot loskaa lennättäen. Märta ei kuule sitä puuskutuksensa yli, ja sillä on kuuma, niin kovin kuuma talvitakissa ja villapipossa, jonka äiti oli joskus tehnyt Michaelille pienten enkelikutrien suojaksi. Nyt se on tässä, Märtan päässä, ja Märta huomaa toivonsa, että punainen pipo suojelisi häntä paremmin kuin veljeään.

Kola on raskas ja Märtan askel liukas. Kun jalka lipeää ja antaa periksi tytön alta, se kaatuu rähmälleen auraamalleen polulle, tarpeeksi kauas kolan reunasta ollakseen rikkomatta nenäänsä. Uhmakkaana sinihius katsoo mustaa kolaa, pyyhkäisee räkää nenästään ja kampeaa itsensä ylös. Ja tietenkin, koska on Murphyn laki, on myös Märtan laki: mitä ikinä ikävää Märta Merenheimolle sattuukaan, Josefina Rosengård on mitä varmimmin sitä todistamassa.

”Hei!” Märta rääkäisee niin voimalla, että on kaatua uudestaan. ”Tämä on yksityisaluetta!” Pari askelta myöhemmin, pari askelta lähempänä kartanonneitiä villan mailla, Märta huomaa uppoavansa hankeen ainakin nilkkojaan myöten. Siihen se jää, lapasenpeittämä käsi suihkulähteen reunaan nojaten, mutta Josefina Rosengård ei liiku. Ehkä se on kangistunut kauhusta: ainakin katse näyttää sellaiselta.

Puhisten Märta harppoo hangessa, niin vihaisena, että poskia kuumottaa. ”Etkö kuule vai etkö ymm—”, se ehtii sanoa ennen kuin humpsahtaa uudelleen nurin, tällä kertaa nelinkontin, sinisten farkkujen polvet hiljalleen kostuen.

Se typerä empaattinen katse, jota neiti Rosengård on vähitellen alkanut itsekin inhota (sillä aivan liian usein se kohdistuu ihmisiin jotka eivät myötätuntoa tippaakaan arvosta), puskee taas pintaan. Siinä sitä sitten ollaan: Josefina katsomassa Märtaa niin kuin Märta olisi joku parka joka tarvitsee apua. Tietenkin Josefina astahtaa lähemmäs ja ojentaa avuliaana kätensä, kuinkas muuten, koska se on niin vitun hieno ihminen eikä jätä ketään pulaan paitsi uhrautuvaisesti joskus itsensä.

”Anna minä autan, eihän sattunut, anteeksi kun tuppauduin — ei ollut tarkoitus — olin vain katsomassa asuntoa ja seutu on vierasta ja minä eksyin”, Josefina jutustelee hätäisesti tehdessään juuri niin kuin sanoo: se auttaa Märtan hangesta kysymättä olisiko toinen ehkä tahtonut jäädä sinne.

Ja sitten Josefinan katse pyyhkäisee villa Fårskallea ja se kehtaa sanoa vilpittömän kiinnostuneena:
”Asutko täällä? Hieno.”

Jos Josefina olisi muutakin kuin vilkaissut, nyt sitä hävettäisi. Se ei kuitenkaan ole katsonut tarpeeksi nähdäkseen talon kokoa ja vanhaa loiston varjoa taaemmas, eikä se ymmärrä miltä yksisanainen kehu Märtasta kuulostaa.

Onko se tosissaan? Märta seisoo siinä, silmät epäileväisen sirrillään ja Josefinan käsi yhä omalla käsivarrellaan. Hieno. Hieno!

”Asun, mitä sitten”, tytöistä lyhyempi äyskähtää ja riuhtaisee itsensä etäämmälle. Kuin ei yhtäkkiä muistaisi asumustaan, Märta vilkaisee olkansa yli kohoavaa villa Fårskallea. Talvi maalaa siitä siistimmän kuin se onkaan: lumi piilottaa pihalla rehottavat rikkaruohot ja rojut, ja tummaa taivasta vasten pehmeän persikkaisena loistavan talon rappeutuvia maaleja tuskin näki.

”Mitä helvettiä sä täällä teet”, Märta toteaa sitten, koska eihän Josefina tänne huvikseen eksyisi. Niin, eihän hän asu missään hienossa kartanossa toisin kuin huvilan pihaan ”eksynyt” Rosengård itse, tottahan tuollainen hienoneiti tahtoo hieroa sitä vasten Märtan vääristyneitä kasvoja. Sanojensa painoksi se tyrkkää toista — liike on äkillinen, Märtan kädet säikähtävän Josefinan rintakehällä — kauemmas.

Yhtäkkiä tyttöä hävettää. Hävettää ränsistynyt roskakatos pihatien varrella, villa forskol siihen mustalla spraylla  taiteiltuna. Hävettää laho portaikon kaide, hävettää terassilla isän keinutuolin säänsyömä viltti. Hävettää typerä suihkulähde ja typerä enkeli, hävettää koko typerä helvetin talo.

Märtan posket lehahtavat tuleen kun sen silmät löytävät Josefinan varovaisen katseen. Se on vihanen, jumalauta se on vihainen Josefina Rosengårdille, niin vihainen, että sen koko kroppa tärisee kuin heikkomielisellä hypotermiassa.

On vaikea sanoa, näyttääkö Josefina enemmän yllättyneeltä vai hätääntyneeltä. Oikeastaan sitä joutuu miettimään aika usein mokomaa prinsessasadusta tupsahtanutta hentoista neitosta katsellessaan, ja Märtaa kismittää yhtäkkiä se miten pelastettavalta Josefina Rosengård aina, silloinkin kun alakynnessä on ihan toinen osapuoli,  näyttää.

Ja kuulostaa.

”K-kävin asuntonäytöllä ja, ja, ajattelin tutkia seutua eikä minun ollut ollenkaan tarkoitus tunkeutua sinun – sinun kotiin”, se selittelee heiveröisellä äänellä ja alkaa rekisteröidä huvilan kuntoa.

Laiminlyönnin merkkejä ei tarkemmin katsoessa ole lainkaan vaikea huomata. Märta näkee kuinka Josefinan katse keräilee koko sarjan. Tietysti. Näe nyt sitten kaikki. Ihan kaikki mikä on pielessä Märta Merenheimon elämässä.

Ajatus on kuin manaus.

”Martta!”

Huuto kiertää autiota pihaa tovin kunnes rekisteröityy hangessa seisovien tyttöjen korviin.

”Martta, perkele, mitä sinä teet”, kuuluu perästä, ja Märta kääntyy katsomaan isää. Se seisoo puoliksi verrannalla, toinen käsi kävelykepillä ja toinen ovea auki pidellen, ja sen silmät ovat mustat. Märta katsoo niitä, mustia silmiä, ja yhtäkkiä se on kolmetoista ja sairaalassa katsomassa mustia läikkiä isän magneettikuvissa. Isä, silloin vielä nuori ja töissä kirjanpidossa, oli hymyillyt ja silittänyt Märtan käsivartta ja taputtanut Michaelin selkää. Michael näytti enemmän kukkakepiltä kuin pojalta, kuin täyteen mittaansa venytetty pastataikina, ja nyt Märta tuijottaa taas Josefinaa kuin toivoen, että se olisi vain kangastus.

Mutta ei Josefina ole, se on lihaa ja verta, sievä ja pitkänhuiskea kartanonneiti, kuin eksynyt hölmöjen huvilassa. Märta ei saa yhtäkkiä silmiään irti toisesta, ja helvetti, se anelee: jätä minut rauhaan, mene pois, jätä meidät tänne, ole kiltti.

”Kolaan lunta”, se huikkaa olkansa yli, ”pyysit.” Sinisilmän huulet mutristuvat isää katsoessa. Isä, joka ei enää pukeudu värikkäisiin kauluspaitoihin ja tummanharmaisiin neuleisiin. Isä, joka ei pese hampaitaan ellei Märta käskenyt, eikä aina edes silloin. Isä, joka aina iltaisin juttelee äidille ja muille kummituksille keittiössä. Isä, jonka kulmat ovat niin syvässä kurtussa, että ne eivät enää suoristuneet, aivan kuten ei selkänsäkään.

Yhtäkkiä Märta värähtää. Se kääntää katseensa takaisin Josefinaan, ja asetelma tuntuu pelottavalta: on kettu loukussa vailla pakotietä, ja siniverinen kartanonneiti metsästystakissaan valmiina soittamaan torveaan.

Tietenkään tosielämän Josefina ei toitota torvea, sillä sitä ei ole rakennettu sellaiseksi. Se ei tahdo huomiota osakseen ja juuri nyt se saa sitä tilaamattakin liikaa, sillä Josefinalle ennalta tuntematon mies on yhtäkkiä iskostanut luotisuoran katseen häneen. Yhtäkkiä näyttää, että kuviteltu metsästystakki on tiessään. On vähän kuin mikään ei suojaisi Josefinaa Merenheimojen tuijotuksilta, torjuvilta ja pois ajavilta.

”Minäpä tästä —”
”Kuka hän on. Martta, kuuletko, kuka.”
”– poistun, en häiritse –”
”Onko se sinun ystävä, Martta?”

Josefina on jo kompuroinut askeleen taikka kolme taaksepäin. Ystävä, siinä sana joka hänet pysäyttää, koska jostakin syystä sitä niin kovin usein hänen ja Märtan välilleen oikein hopeatarjottimella asetellaan. Josefina miettii minkä pakokauhultaan kykenee, ja sitten ei oikeastaan enää mieti vaan toimii. Kohtelias hymy on iskostettu kotikartanolla selkärankaan, ja virheettömän sellaisen Josefina esittää äkäiselle miehelle, joka on yhä verantansa suojissa ja vähän varjoihin kätkeytyneenä.

”Hmh, kyllä, Märtan tuttava talleilta”, Josefina, se typerys, katsoo korrektiksi esittäytyä. ”Josefina.”

Märtan isä näyttää mietteliäältä. Aika on seisahtanut, on tytöt hangessa hievahtamattakaan ja on herra Merenheimo verannalla kävelykeppinsä ja oven välissä. Vanhan miehen hengitys höyryää kirpeässä tammikuun ilmassa.

”Ystävä”, isä toistaa itsepintaisesti. Tuulenpuuska puhaltaa pihan yli. Villa natisee uhkaavasti. Se elää omaa elämäänsä, on aina elänyt — Märta huomaa vanhassa villassa samaa kuin talvisin jäätyvässä lammessa: se laulaa laulujaan, joka vuosi erilaisia, mutta aina se laulaa.

Märta puree hampaitaan yhteen. ”...Niin.” Isä ei kuule sanoja. Kivi ja kova paikka, oja ja allikko, puu ja kuori, kaksi tulta; niiden kaikkien välissä Märta on.

Josefina ei ole Märtan ystävä, Märta tahtoisi mieluummin kuolla kupsahtaa kuin myöntää jotain sellaista. Märtalla ei ole mitään intressejä pelastaa Josefinaa tukalasta tilanteesta. Mutta se on sille itselleenkin tukala: isä suuttuisi tunkeilijasta maillaan, oli aina suuttunut. Siitä kertoisi myös Josefinalle eteisen naulakossa roikkuva haulikko, josta Märta on ottanut panokset pois jo vuosia sitten. Isä ei muista tarkistaa niitä, ei ikinä.

”No tulkaapa sisälle, helvettiäkö siellä ulkona seisotte!”
”Mutta lumi—”
”Mitä sinä siellä ulkona seisot muutenka!”

Niine murahduksineen isä katoaa villan uumeniin. Märta potkaisee lumikolaa, sitten tuuppaa taas Josefinaa, tällä kertaa kevyemmin — tytöhän ovat nyt samassa veneessä — ja kohti pahamaineista villa Fårskallea.

”Vauhtia”, sinihiuksinen mumahtaa ja pistää siten liikettä Josefinaan, vaikkei kartanonneito kuollakseenkaan tahtoisi totella.

Kun ei ole muutakaan vaihtoehtoa, Josefina laputtaa ylös portaat ja läpi ovesta, jonka tuolle puolen on varjoissa lymynnyt mieskin kadonnut. No, olisihan hänellä ollut vaihtoehto, mutta sellaisten aika oli ja meni. Nyt ovi on painunut kiinni hänen ja Märtan perässä ja painava hiljaisuus laskeutunut heidän ympärilleen. Hieno – se kaikuu nyt Josefinan mielessä. Hän sanoi taloa hienoksi. Hieno talo vastaanottaa hänet petollisen tuntuisena, pakokauhu ei ole kaukana, pelottaa pääseekö täältä koskaan pois kun on kerran sisään joutunut.

”Tohon”, Märta komentaa naulakkoa osoittaen, ja Josefina tulkitsee sen käskyksi riisua takkinsa. Josefina ei tahtoisi riisua takkiaan. Se tuntuisi liiaksi jäämiseltä.

Hajamielisenä se kuitenkin tekee niin kuin käsketään ja pistää takkiaan ripustaessaan merkille, kuinka naulakko ei vain tunnu sopivan kuvaan. Se on uusi, Josefina tunnistaa sen design-huonekaluksi. Mikään muu ympärillä ei vaikuta uudelta vaan pikemminkin nuhjuiselta, tunkkaiseltakin, ja Josefina epäilee tupakanhajun tarttuvan villakangastakkiinsa kuin täiden koululaisiin. Sitten katse osuu haulikkoon, ja se tuntuu sopivan tilaan paremmin kuin naulakko ja sekös tekee puoliväkisin kutsutun vieraan olon säikyksi ja levottomaksi.

”Mä en varmaan”, Josefina aloittaa ja tuntee puhuvansa aivan liian kovaan ääneen vaikkei juuri ylitä kuiskausta. ”Varmaan voi jäädä ihan, hm, kamalan pitkään.”

Miksi siitä pitääkin aina tuntua, että on pakko kohteliaasti selitellä? Aivan kuin tilanne ei olisi kylliksi paha ilman että Josefina Rosengård kiristelee Märtan hampaita maalailemalla ruusuista arkeaan:
”Pitää ehtiä kauppaankin, ja Rasmus, se, hmm, se on kisoissa ja, että – että ehtisin laittaa ruokaa.” Josefinan ääni hiipuu loppua kohden entisestään ja on vähällä hävitä kamppailun kaappikellon roksutusta vastaan.

Märta naurahtaa. Ääni on ruma ja kalskea, se kolisee ja kaikuu tytön rintakehässä. Oliivinen iho värisee Märtan riisuessa takkinsa naulakkoon, Josefinan takin viereen, ja kaikki tuntuu niin epänormaalilta, että sinihiuksen tekisi mieli nipistää itseään. Ja sitten Josefinaa, silkaksi rangaistukseksi tänne eksymisestä.

”Äläs nyt”, tyttö hymyilee, ja sen suunpielet ovat jotenkin väärin Josefinan mielestä. ”Ole koko rahalla nyt sitten. Sinähän tänne tuppasit.”

Märta vaeltaa syvemmälle kotinsa uumeniin. Kaukana on modernien asuntojen korkeat huoneet ja kauniit ovenkarmit. Ei, täällä pitkänhuiskea Michael koskettaisi kattoa varvistamatta ja persikkaiset seinät hukkuisivat punaan Josefina Rosengårdin poskilla.

Isä istuu huoneen perimmäisessä nurkassa, paikassa, jossa yksinäinen sänky kohtaa yksinäisen nojatuolin ikkunan alla. Kävelykeppi lepää keittiötasoa vasten ja ikkuna on vähän raollaan, mutta isä ei polta, ei vielä.

”Laitatko ikkunan kiinni”, Märta käskee, ei pyydä. Josefinaa se ei kutsu peremmälle, mutta hontelo tyttö löytää silti tiensä ovensuuhun. Lattia narahtaa sen askeleen alla, ja Josefina hätkähtää.

Keuhkoja puristaa, Märta huomaa. Se seisoo keittiössä, selin kaikkeen ja tuijottaa teepaketin etikettiä kuin se piilottelisi kaikkia maailman salaisuuksia. ”Otatko jotain?” Kysymys on Josefinalle ja yksin Josefinalle, sillä isä tuijottaa ulos ikkunasta eikä se ole enää täällä.

Ottaako vaiko eikö ottaa, kas siinä vasta pulma. Kun tahtoo poistua mahdollisimman nopeasti mutta on kasvatettu kohteliaaksi, voi humpsahtaa päättämättömyyden ansaan. Olisi kai epäkohteliasta torpata tarjottu vieraanvaraisuus tyystin, Josefina arvelee lannistuneena.

”Voisin ottaa vettä, kiitos”, Josefina ratkaisee ensimmäisen ongelman ja tasapainoilee sitten seuraavan parissa: istuako johonkin alas vai jäädäkö hölmönä seisomaan? Kuljeskellako luontevasti ympäriinsä? Mutta eihän tässä ole mitään luontevaa, ei koko tilanteesaa eikä ainakaan Josefinassa itsessään.

Märta katsoo hetken Josefina Rosengårdia. Tilanne on absurdi: hento, pitkäsäärinen Josefina Rosengård on kuin peura ajovaloissa seisoessaan keskellä Merenheimojen taloa. Villa Fårskalle hengittää raskaasti ympärillä, ja vesihana kirskahtaa kun Märta vääntää sen kylmemmälle.

”Istu”, se kehottaa olkansa yli ja nyökkää keittiösaarekkeen varjossa seisovaa emännänjakkaraa. Sitten se keskittyy laskemaan vettä hanasta. Lavuaarin pohjalla on kaksi lautasta, lusikoita, haarukoita, ei veitsiä. Josefina saa vetensä vihertävään lasiin, jota koristaa McDonald’sin logo, ja Märta liu’uttaa sen keittiötason pintaa pitkin kartanonneidin eteen.

Tyttö vilkaisee isäänsä, jonka hengityksen avonainen ikkuna saa höyryämään. Olkoon, Märta päättää ja nojautuu kyynärpäihinsä, taittaen yläkroppansa niin pitkälle tasoa vasten, että on miltei nenäkkäin Josefina Rosengårdin kanssa.

”Mitä sä oikein haluat musta?”



Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 28.02.20 8:41, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 19.01.20 16:29



Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 31.01.20 20:50, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 22.01.20 18:47

Raha- ja muita huolia
22. tammikuuta 2020.
Vuoropuhelu luotu yhdessä @Rasmus A.:n kanssa.


Potentiaalisia tulevia koteja oli rutkasti mukavampi käydä katselemassa yhdessä kuin yksinään. Lauantaiseen kokemukseensa nähden Josefina oli kovin hyvällä tuulella, kun he lausuivat tämänkertaisen asunnon esittelijälle kohteliaat kiitoksensa ja poistuivat. Hänellä oli ollut korkeat odotukset asuntoa kohtaan, eikä hän joutunut pettymään. Valoisa ja avara kaksio oli juuri niin kaunis kuin etukäteen nähdyt kuvat olivat antaneet olettaa, eikä kunnossa ollut vähääkään napisemisen varaa. Lauantaina näkemänsä paritalonpuolikkaan jälkeen Josefina oli huojentunut: kaikki asunnot Kallassa eivät olleet hämäriä, vetoisia, kolkkoja ja lähellä Merenheimojen kotihuvilaa. Niinpä Josefinan ei ollut lainkaan vaikea vastata, kun Rasmus heidän poistuessaan näytöltä tiedusteli, mitä mieltä tyttöystävä asunnosta oli.

Tytön sanat vahvistivat vain sen, minkä hymy jo kertoi ennen niitä: “Tykkäsin. Siinä voisi viihtyä, vaikka pitkäänkin.”

Se oli mieltälämmittävä ajatus: he kaksi asumassa pitkään, siis jopa vuosia, yhdessä ihanassa kodissa. Josefina tarttui poikaystäväänsä kädestä.
“Musta paras tähänastisista. Vai… mitä mieltä sä olet?” tyttö tiedusteli kepeästi ja vielä hyvinkin luottavaisena. Totta kai Rasmus olisi yhtä innoissaan asunnosta kuin hän.

“Joo”, Rasmus vastasi hitaasti. “Olihan se kyllä kiva ja siistissä kunnossa.”

Miehen ääni oli kumman ponneton, ja Josefina tunsi olonsa hämmentyneeksi. Epäröikö Rasmus? Rasmus epäröi. Hän loi poikaystäväänsä nopean mutta tutkivan katseen.

”Mutta…?” tyttö arvasi vastauksen jatkuvan. Hän oli haluton miettimään asiaa pidemmälle. Asunnossa ei ollut Josefinan mielestä ollut mitään sellaista vikaa, joka olisi selittänyt nuivan suhtautumisen.
“En mä tiedä”, Rasmus jatkoi ja oli pienen hetken hiljaa. “Eikö se ole sun mielestä vähän kallis kuitenkin?”

Josefina harkitsi asiaa hetken ennen vastaamista.

”Hmm. Niin, ei se huokeimmasta päästä ole, mutta mä juuri ajattelin, että sijaintiin ja kuntoonsa nähdenhän se ei ollut pahan hintainen”, hän hyödynsi järkiperusteita astellessaan suojatien yli.

“Niin”, Rasmus myönsi vähän vastahakoisesti, “mutta en toisaalta tiedä tarvitaanko me noin uutta kämppää, ja on se aika isokin… Pitäisikö katsella jostain vähän syrjemmästä?”

Josefinan sydän sykähti vähäsen. Siinä oli aika monta epävarmuustekijää: edellistä hänen ehdottamaansa asuntoa Rasmus ei ollut ottanut kuuleviin korviinsa ja nyt tämä oli liian uusi, liian suuri ja liian keskustassa. Ne kuulostivat sellaisena rimpsuna yhtäkkiä Josefinan mielestä tekosyiltä. Oli vähän niin kuin Rasmus olisi luetellut kaikki keksimänsä syyt kieltäytyä asunnosta ylipäänsä, mutta eihän hänen tyttöystävänsä rohjennut tarttua aiheeseen aivan suoraan.

“Niin, ei kai me välttämättä tarvita ja voidaan me, kunhan kaikki aika ei sitten mene kulkemiseen”, Josefina antoi vähän haluttomasti periksi, mutta jatkoi kuitenkin rehellisesti: “Mä näen sua nytkin aika vähän, ellei olla samaan aikaan samalla tallilla. Vaikka ehkä se ei vaivaa sua sitten.” Sanojensa päätteeksi Josefina naurahti kireästi ja katsahti Rasmusta tavalla, joka ei juurikaan kätkenyt hänen epävarmuuttaan.

“Ei, siis joo, tietenkin vaivaa”, Rasmus sanoi ja vaikutti yhtäkiä lähestulkoon pelästyneeltä. “Ei sillä. Mutta en mä tiedä, mun mielestä olisi hyvä, jos me vielä katseltaisiin… Kun tää oli tosiaan niin kallis kuitenkin.”

Josefinan askel hidastui vähän, kun hän prosessoi tilannetta mielessään. Hinnastako tässä tosiaan oli kyse eikä siitä halusiko Rasmus ylipäänsä asua hänen kanssaan? Katse tarkentui Rasmuksen kasvojen sivuprofiiliin. Hän piti siitä profiilista niin kovin.

“Ai… okei. Mä en ajatellut – sä et tainnut koskaan sanoa mikä on sun hintaraja”, tyttö lausui yhtäkkiä hapuilevasti, sillä rahasta puhuminen tuntui aina yhtä vaivaannuttavalta. Ehkä juuri siksi he eivät toden totta olleet missään vaiheessa oikeastaan keskustelleet budjetista, kunhan olivat suurpiirteisesti rajanneet mitä asunnoltaan toivoivat.

“Niin, eihän me siitä niin puhuttu”, Rasmuskin myönsi ja sangen vaisusti sittenkin. “Ei mulla nyt mitään tarkkaa, mutta jos nyt ei ihan koko kylän kalleinta kuitenkaan… Mikä on sun hintaraja?”

Rasmus sysäsi pallon Josefinalle, jota alkoi yhtäkkiä hermostuttaa. Mitä hän saattoi vastata? Mikä oli normaali, odotettu vastaus 21-vuotiaalta, joka teki osa-aikaisesti hanttihommia työkseen ja omisti hevosen ja ratsasti toista? Totuus oli, ettei Josefina oikeastaan maksanut edes Grannin kuluja itse ja Pikin pitämisestä maksettiin hänelle. Palkkatuloihin teki lovea vain osuus Rasmuksen asunnon vuokrasta ja arkipäiväiset menot, ja sitten oli sekin seikka ettei hän alunperinkään ollut vain palkkansa varassa. Kartanon lellipennun rooli painoi hartiat kasaan ja usutti varovaiselle linjalle vastauksessa.

”Ei mulla oikeastaan ole, tai siis, että tietenkään en tahdo maksaa ylihintaa tai neliöistä ja huoneista mitä ei tarvita mutta, niin, tavallaan…” Josefina kuuli itsensä selittelevän hätäännyksensä lomasta, ja sitten hän koki tarpeelliseksi huomauttaa: ”Ja siis, niin, mua ei myös haittaa jos, tiedätkö, jos – jos me ei makseta ihan puoliksi.”

Välissä Josefina puraisi näkyvästi huulta ja jatkoi pienellä äänellä:
”... jos se helpottaa sua.”

Ja sitten Rasmus kohotti ääntään niin että Josefina miltei hätkähti.
“Tietenkin me maksetaan puoliksi. En mä suostu elämään kenenkään muun rahoilla”, hänen poikaystävänsä ilmoitti ykskantaan, mistä Josefina arveli tehneensä virheen. Tarkoitus oli ollut hyvä, mutta johonkin arkaan kohtaan tässä oli sohaistu: ylpeyteenkö? Ihan syyttä!

”Enhän mä niin sanonutkaan”, hän korjasi nopeasti ja yritti kuulostaa sinnikkäältä, mikä oli hirveän vaikeaa kun pelkäsi toisen suuttuneen. ”Mä vaan tarkoitin että kun me kuitenkin ollaan ja asutaan yhdessä niin tietysti mä autan…”

Josefinan ääni hiipui ja tyttö vaikutti sitä vaivaantuneemmalta mitä pidemmälle puheenvuoro eteni. Ei hän yrittänyt ryhtyä pankiksi Rasmukselle. Jos poikaystävä vain olisi suostunut kuuntelemaan hänen kantansa ja uskomaan, että hän toivoi vain heidän molempien parasta eikä yrittänyt millään tavalla loukata, Josefina toivoi. Toivomus jalostui pian viestin välittämisen vaikeudesta johtuvaksi turhautumiseksi, kun keskustelu eteni.

“Sitähän se tarkoittaa, jos sä maksat enemmän”, Rasmus sanoi niin jyrkästi, että Josefina tunsi vastustamatonta halua puolustaa kantaansa heti paikalla, mutta poikaystävä myös jatkoi niin nopeasti ettei hän ehtinyt jäsennellä vastalausettaan. “Haittaako sua, jos me katsotaan halvempaa? Vaikka pitäisikin sitten muuttaa vähän kauemmas keskustasta?”

”Eihän siinä ole”, Josefina aloitti melko närkästyneen oloisena, sillä Rasmus oli hänen mielestään ärsyttävän järkähtämätön ja ylpeä. Eikö se tajunnut, että tässä oli kyse yhteisen elämän jakamisesta? Yhteisestä elämästä ja siitä, millaista se olisi. Josefina tahtoi sen olevan heille molemmille mahdollisimman hyvää ilman, että se koitui kohtuuttoman kalliiksi kummallekaan, ja mitä sitten jos hänellä oli mahdollisuus kustantaa hieman enemmän?

Mutta ei Josefinasta ollut vänkäämään vastaan tällaisessa asiassa. Kulmiaan kurtistaen tyttö huokaisi syvään ja antoi turhautuneena periksi.

”Ei mua haittaa. Ei muuteta keskustaan ja katsotaan vaan. Mutta sinne mä en halua mitä kävin lauantaina katsomassa. Sä lupasit ilmoittaa siitä sille Eeditille… oletko?” hän tiukkasi, sillä ajatus herttaisesta vanhasta rouvasta odottelemassa puhelua särki sydäntä. Voi jospa hän olisi hennonnut hoitaa asian itse! Mutta sitten he vain päätyisivät asumaan syrjäisessä paritalon puolikkaassa vastoin tahtoaan.

“Ei sitten”, Rasmus vastasi ja harppoi eteenpäin katse tiessä. “En ole. Täytyy soittaa. Mä yritän hoitaa pian.”

Josefina joutui kipittämään pysyäkseen poikaystävänsä perässä, mikä oli vähän nöyryyttävää. Mitä iloa oli pitkistä jaloista, jos Rasmuksen olisi silti ollut ihan helppo karistaa hänet kannoiltaan? Vielä ärsyttävämpää oli, ettei Rasmus pitänyt tätäkään lupausta heti. Kuten tiskeistä, kuten pedin petaamisesta, kuten kaikista sellaisista pienistä asioista tästäkin piti muistuttaa, vaikka Rasmus oli luvannut.

”Ehkä se kannattaisi tehdä mahdollisimman pian”, Josefina antoi Rasmuksen kuulla mielipiteensä. ”Ettei se turhaan odota. Se oli niin innoissaan ajatuksesta. Mutta soitat tietty sitten kun kerkeät.”

“Joo, kyllä mä hoidan. Pian”, Rasmus toisti. “Sä olet siis varma ettei se ollut hyvä? Mietin vaan, kun on aika hiljaista tässä nyt ollut markkinoilla. Mutta toki jos se ei sun mielestä ollut sopiva, niin sitten ei.”

Josefina oli vähällä pysähtyä niille sijoilleen. Eikö Rasmus lainkaan muistanut, kuinka alakuloisissa tunnelmissa hän oli näytöltä tullut? Ja jos muisti, ajatteliko se, että Josefina vain oppisi viihtymään paikassa, joka oli ensivierailulta jättänyt jälkeensä niin surkean mielialan? (Vaikka oli siinä Märtallakin osansa, mutta Josefinan mielessä tunnetilat sotkeutuivat yhdeksi mylläkäksi ja kiinnittyivät Eeditin vuokralle tarjoamaan paritalonpuolikkaaseen, johon tutustuminen oli ollut hänen päivänsä ensisijainen agenda.)

”Kyllähän sä näit ne kuvat”, Josefina napautti. ”Eihän se nyt kamalan hyvässä kunnossa ollut, ja se oli oikeasti vähän kaukana jo.”

Siinä oli kuitenkin jo ollut hyvin paljon sisua hyvin sisuttomalle Josefinalle, jonka mieltä kalvoivat monenlaiset huolet. Pienen, epäröivän tauon jälkeen tyttö vielä jatkoikin surkean ja ärtyneen välimaastossa liikuskellen:
”Vai olenko mä susta tässä liian hienohelma?”

Kotirapun ovi häämötti edessäpäin ja Josefina iskosti katseensa siihen. Kuinka monesti ajatus olikaan käynyt hänen mielessään kuluneiden puolentoista vuoden aikana. Koko seurustelun ajan Josefina oli pelännyt paljastuvansa Rasmuksen silmissä uusavuttomaksi hemmotelluksi tytönheitukaksi, jollainen hän usein pelkäsi olevansa. Tässä se nyt sitten varmasti kuultaisiin.

Sivusilmällä Josefina näki Rasmuksen vilkaisevan häntä samalla kun poikaystävä vastasi:
“Et tietenkään. Mutta yritetään tehdä jotain kompromisseja. Ehkä mä voin opetella vaikka vähän remppaamaankin…”

Josefina katsahti vähän yllättyneenä poikaystäväänsä, joka oli vaiennut hetkeksi. Jotakin hirvittävän lohdullista niissä sanoissa oli. Rasmus oli valmis näkemään vaivaa sen eteen, että he tulevaisuudessa viihtyisivät yhteisessä kodissaan, olisi se sitten missä tahansa. Hartioihin kivunnut kireys hellitti vähä vähältä. Josefina katseli rakastettuaan luottavaisin silmin: Rasmushan pystyisi tietysti mihin tahansa, vaikka sitten tapetoimaan seiniä ja hiomaan lattioita ja kiinnittelemään lattialistoja, ja olisi kaiken lisäksi valmis tekemään sen kaiken, jotta hän viihtyisi paremmin siellä missä he nyt sitten ikinä tulevaisuudessa asuisivatkaan. Aika ihana ajatus.

“Ja kaikkeenhan tottuu. Kunhan vain ei tarvitsisi tuossa luukussa enää pitkään olla”, Rasmus jatkoi vielä.

Josefina naurahti vähän ja vavahdutti vähän olkiaan karistaakseen lopunkin kireyden pois.

”Ei täällä mitenkään hirveää ole ollut”, hän sanoi jo hivenen leppyneenä avatessaan alaovea, ja tuuppasi kevyesti Rasmusta kylkeen ennen rappujen kiipeämistä. Sitten Josefina oli hiljaa aina kotiovelle saakka ja leppyi lisää.

”Mutta jotenkin mä kai vaan toivoisin, että seuraava asunto olisi sellainen, missä me voitaisiin viihtyä kunnes – no, niin, pitkään. Jos joskus on pakko muuttaa isompaan”, Josefina mumisi lopun vähän nolostuneena ja kiirehti muuhun asiaan ennen kuin kiusaantui hengiltä. ”Mutta sille Eeditille pitää kyllä soittaa. Se asunto on kyllä ihan liian lähellä Märtaa.”

Niine hyvineen, pudotettuaan jo toistamiseen samaan keskusteluun perhehaaveet ja Märta Merenheimon, Josefina jatkoi päiväänsä jälleen hieman varmempana siitä, että jokin sopiva koti kyllä vielä tulisi vastaan.



Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 28.02.20 8:40, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 31.01.20 20:49


_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 02.02.20 21:17

22
3. helmikuuta 2020

Gaaa-ahh. Gruauuhhh. Voiiii perse. Laskuvirhe. Laskuvirhe! Miten voin tehdä laskuvirheen??? ITKU.

Se ei ole kaukana. Valahdan lojumaan vasten pienen pientä ruokapöytää, josta olen jo päättänyt hankkiutua eroon heti kun me muutamme Rasmuksen kanssa siihen typerään, inhottavaan, pimeään kotiin, jonka ainoa hyvä puoli on se, että siellä on tilaa kunnon huonekaluille. Niin, siis tietysti sen lisäksi, että koti on yhteinen, mutta niin on tämä lääväkin.

Opiskelujen sujumattomuus turhauttaa niin, että alan ajatella pahaa kaikesta. Tirautan pari epätoivon kyyneltä ja sitten jokin järki palaa minuun ja ymmärrän, että on paras pitää tauko. Ryömin huolella petaamaani sänkyyn ja vedän torkkupeiton ylleni. Suljen silmäni ja tunnen oloni ärtyneemmäksi kuin juuri koskaan.

Ja juuri silloin saapuu Rasmus, joka on miedosti hevosen- ja hienhajuinen ja lennähtää jostakin syystä suoraan sänkyyn saatuaan ulkovaatteensa riisuttua eteiseen.

”Hei mytty”, se sanoo ujuttautuessaan kanssani torkkupeiton alle.

Mä urahdan ja kiskaisen torkkupeiton itselleni. Vaistomaisesti käperryn vähän kerälle, ja sitten vielä enemmän, kun Rasmus vinkkiä ymmärtämättä silittelee mua ja tunkee kasvonsa lähelle mun poskea. Se pussaa mua ja sitten mä piiloudun täydellisesti vilttisuojukseni alle.

”Mitä sä haluat tehdä tänään?” Rasmuksen ääni rikkoo mun pimeää rauhaani.
”Mitä?”
”Varmaan me tehdään jotakin yhdessä tänään”, mun poikaystävä sanoo jostakin käsittämättömästä syystä ja mä rusennan silmäni taas tiiviimmin kiinni peittopiilossani – mitä, miksi se on noin sinnikäs?
”En mä ehdi”, puoliksi tuhahdan ja puoliksi parahdan.
”Miten niin et ehdi?” Rasmus kysyy ja kuulostaa niin aidosti hämmästyneeltä, että mä kuoriudun vähän vastahakoisesti esiin pehmeän torkkupeiton alta ja tarkennan katseeni poikaystäväni pöllämystyneisiin kasvoihin.
”No sori nyt vaan kun mun pitää opiskella”, sanon myrtyneenä. ”Pitää ottaa kaikki aika käyttöön nyt kun ei vielä tarvitse murehtia pakkaamisesta ja muuttamisesta ja sitten miettiä missä saatanan laatikossa mun kirjat on.”

Rasmus ei enää silittele mua. Oikeastaan se vaikuttaa vähän halvaantuneelta. Mä ehdin ärsyyntyä siitä nopeasta närkästymisen ilmeestä jonka kerkeän tunnistaa ennen kuin mun seurustelukumppanini alkaakin yhtäkkiä näyttää lähinnä… huolestuneelta?

”Stressaatkohan sä nyt siitä opiskelupaikasta vähän liikaa”, se sanoo ihan tosi varovasti.
”Mitä? Ei kun mä stressaan just sopivasti kun otta huomioon miten surkea mä viimeksi olin! Tajuatko, mun on pakko osata edes jotakin tämä vuonna ja mieluiten päästä vaikka sisään. Mun ylioppilasarvosanat ei varmaan riitä mihinkään, ja viimeksi mä menin ihan lukkoon siinä pääsykokeessa ja nyt mä en voi mennä lukkoon.”

Jossakin siinä epätoivon vimmastuttaman palopuheen keskellä mä olen alkanut taas ihan vähän itkeä. Rasmus näyttää pelästyneeltä ja se saa mut häpeämään omaa surkeuttani. Miten mä en hallitse elämääni ja itseäni tämän enempää?

”Josefina, ihan varmasti sä osaat jotakin, paljonkin! Ja sun arvosanathan on ihan hyviä, ja miksi – miksi sä oikeastaan edes haluat sinne noin paljon?” Rasmus tiedustelee ja menee taas varovaisen näköiseksi. ”Tai kun… sunhan ei olisi mikään pakko lukea lääkäriksi. Sä voisit vaikka vaan ratsastaa.”

Mä alan itkeä ihan valtoimenaan, mutta päästämättä pihaustakaan. Koska mä olen niin turhautunut siitä, etten mä osaa mitään. Koska Rasmus ei tajua, miksi se on niin tärkeää. Koska mä pelkään yli kaiken, ettei musta koskaan tule mitään muuta kuin mitä mun vanhemmat ovat musta tehneet.

”Mun on p-pakko saavuttaa vihdoin jotakin ihan itse!” mä puuskahdan ja tutisen vähäsen, ja silloin Rasmus vetää mut syleilyynsä ja rutistaa mua ihan tosi tiukasti.

Sun saavutus se silti on, vaikka ootkin saanut apua.

”Jos – jos mä en nyt pääse edes lähelle”, mä sanon ja niiskuttelen välissä. ”Niin sitten mä varmaan vaan ratsastelen loppuikäni. Sitten mä en kyllä jaksa enää yrittää näin kovasti.”
”Niin…?” Rasmus äännähtää neuvottoman oloisena.
”Mutta nyt mun on ihan pakko yrittää täysillä koska muuten mä jään loppuelämäkseni miettimään, voisinko mä ikinä olla mitään muuta kuin heppa-Jusu.”

Onneksi Rasmus ei intä, että mähän olen täydellinen sellaisena heppa-Jusuna. Silloin mä saisin hepulin ja kuolisin omaan epävarmuuteeni. Kelpaisinko mä ikinä Rasmukselle muuna kuin ratsastaja-Josefinana? Saako mulla olla muita unelmia? Mulla on pakko olla tai tukahdun.

”Mä vain ajattelin, kun tänään on sun synttäritkin.”

Kuuntelen Rasmusta ahdistuksen vallassa.

Häkellyn.

”Mulla?”
”... sulla.”
”Mä unohdin.”
”Unohdit oman syntymäpäiväsi?”
”Sä muistit.”
”Tietty muistin. Eikö sun äiti tai isä ole soittanut sulle tai mitään?”
”Joo mutta mä en vastannut. Mä opiskelin.”
”Opiskelit niin että unohdit… äh, ei sen väliä. Mitä sä tahdot tehdä?”

Katselen Rasmusta hämmentyneenä tästä käänteestä. Se on muistanut mun syntymäpäivän ihan itse ja tahtoo juhlistaa sitä jotenkin. Tässä mä olen, naama varmasti itkuisena ja voi miten rumasti mä olen Rasmusta kohdellut! Alkaisi taas itkettää, ellen pakottaisi itseäni keskittymään muuhun.

”No oikeastaan mä haluaisin käydä siellä Seppeleessä ratsastustunnilla”, paljastan suuren haaveeni.
”Ratsastustunnilla?” Rasmus pärskähtää.
”Ei tänään mutta joskus! Kun  Salma osti sinne Ismon, vaikka Piritta sanoo että sitä kutsutaan nyt  Kariksi, ja voitaisiin käydä moikkaamassa sitä. Ja siis kun mä en ole koskaan käynyt ratsastuskoululla. Tunnilla. Kisoissa joskus. Niin se on vähän ollut musta harmillista, koska tuntuu että kyllä pitäisi joskus saada käydä ratsastuskoululla ja jotenkin, en mä tiedä, kokea se.”
Rasmus kuuntelee mua suupielet nykien.
“Se on sitten sovittu. Mennään joskus ratsastustunnille”, se päättää. “Mutta entä tänään? Etkö sä tosissaan ehdi pitämään vähän taukoa?”

Mä kiikun kahden vaiheilla. Nyt varmasti pitäisi olla tunnollinen ja toimelias eikä antaa sellaisten pikkujuttujen kuin 22. syntymäpäivä vaikuttaa lukuaikatauluun. Kuinka mä mukaan koskaan saavuttaisin mitään ellen kasvattaisi vähän lujempaa selkärankaa? Mutta Rasmus katselee mua niin kauniisti ja silittelee taas mun käsivartta niin mukavasti ja näyttää todella toivovan, että mä vietän sen kanssa aikaa.

“Mä teen ton kappaleen harjoitustehtävät loppuun”, teen päätökseni. “Ja sitten me keksitään jotakin.”

Puoliksi härnätäkseni ja puoliksi toiveikkaana jatkan vielä:
“Ehkä sä voisit sillä välin tiskata ja laittaa pari tuikkua palamaan.”
“Joo”, Rasmus sanoo vaan muitta mutkitta. “Mutta ensin mä käyn suihkussa.”
“Käy. Mutta ennen kuin menet: voitko uskoa, että Penna heitti mut tänään pihalle Auburnista.”
“Voin, vaikken ymmärrä miksi.”
“Mä katselin varsoja liian pitkään.”
“No mitä hittoa.”
“Niin.”
"Kaikkeen silläkin on aikaa. Ja motivaatiota."
"... niin."

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 23.02.20 15:57

Seppele, Vappuhattu ja Ismo nimeltä Kari
4. helmikuuta 2020: ratsastustunnilla Seppeleessä

Asioita, joita mä en ole koskaan tehnyt:
1) Käynyt ratsastuskoulun tunnilla. Me ollaan vaan ratsasteltu kotona. Rasmuksen lupauksen siitä, että mun synttäreiden kunniaksi me mennään moikkaamaan ratsastuskoulu Seppeleeseen muuttamutta Ismoa eli nykyistä Karia, mä otan haltioissani vastaan. On kiva päästä kokemaan jotakin niin tavallista hevosharrastukseen kuuluvaa. Meitä on maneesissa kuusi ratsukkoa, eikä se nyt kisaverryttelyjen jälkeen kovin ahtaalta tunnu, mutta kaikki hevoset liikkuvat hyvin omassa tahdissaan. Muut ratsastajat taitavat olla aika kokeneita ja jotenkin hevosten erilaisuuden sitten vain unohtaa tunnin aikana, kun opitaan luovimaan ja väistelemään toisiamme sopivalla tavalla.

2) Tullut yhtä pahasti yllätetyksi Hannele Appelgrenin toimesta. Ensinnäkin se yllättää minut tehtäviensä moninaisuudella ja sillä, miten tehokkaasti se ohjaa liikennettä jotta me kaikki ehditään tehdä kaikkia harjoituksia. Mä en ole ikinä valmentautunut näin suuressa ryhmässä. Joka tapauksessa Hannele säästää seuraavan yllätyksen tunnin loppuun, kun se ihan yhtäkkiä käyttäydyttään koko tunnin niin kuin ei muistaisi mua, kysyy:
”No, Jusu, mitä sille isällesi kuuluu? Vieläkö sillä on se sen kenttähevoshupsutus, vanhalla miehellä.”

3) Ratsastanut suomenhevosella, paitsi Sepolla, ja mä olen sentään päättänyt etten anna yhden yksilön pilata koko rodun mainetta. Mun tuntiratsuni Vappuhattu, jonka nimi on musta yhtä sympaattinen kuin hevonen itse, on mahdottoman innokas ja vähän höntti. Mulle tulee vähäsen mieleen Piki, mutta vain luonteen puolesta, sillä kaikki muu hevosessa onkin ihan erilaista: sen laukka on lyhyttä, kipittävää ja ajoittain huojahtelevaista; se tarvitsee kääntyäkseen ihan valtavasti ulkoapujen tukea; sen pörröinen harja kuohuaa joka suuntaan ja välillä mietin, voivatko ohjat kadota jouhien sekaan ikuisiksi ajoiksi. Iloinen pieni hevonen se on yhtä kaikki, ja totisesti pieni, vain ponikorkuinen, vaikka tukevarunkoisena tuntuukin ihan minulle sopivalta. Naureskellen sanonkin Rasmukselle, että ehkä Purtseilla voisi olla tilaa yhdelle heräteostokselle, mutta naureskelu loppuu lyhyeen kun alan miettiä onko mun sopivaa edes vitsailla pienenkään hevosen kokoisista heräteostoksista.

4) Tullut pienten tyttöjen väijyttämäksi. Niitä norkoili siellä täällä jo ennen tunnin alkua, ja tunnin aikana niitä oli aimo lauma katsomossa kännykkäkameroidensa kanssa, ja jollakin oli järjestelmäkamerakin. Tunnin jälkeen, kun olen luovuttanut Vapun seuraavalle ratsastajalleen kuten ratsastuskouluissa tehdään ja astunut sitten maneesin ovista ulos, ne tytöt piirittävät minut pihalla. Käsittämätöntä kyllä, ne tahtovat yhteiskuvia. Hämmennyn. En osaa kieltäytyä, vaikken ymmärrä miksi kukaan tahtoisi kuvan ratsastuskypäräpäisen ja kevyesti hikisen Josefina Rosengårdin, eli siis minun, kanssa.

Salma selittää pelastettuaan minut ohikulkiessaan:
”Ah, tervetuloa ratsastuskouluun. Tytöt seuraa tietty aktiivisesti somea, vaikka onko kaikilla edes ikää tunnusten luomiseen, ja osa fanittaa sua kovasti ja osa menee lauman mukana. Varmasti on storyt täynnä sitä kuinka jusurosen kävi ratsastuskoululla tänään, ja Vappu tulee olemaan suosittu ratsu jonkun aikaa.”

Häm-men-tä-vää. Muistan olevani vuoden somevaikuttaja, vaikken yritä vaikuttaa keneenkään enkä miltään paitsi ehkä vähän vähemmän epävarmalta kuin olenkaan. Mitä se vaikuttaminen oikein onkaan?

Me tupsahdetaan talliin, missä Rasmus on jo ehtinyt riisua Karin (niin, Karin: se on nyt Kari eikä Ismo). Salma alkaa iloisesti kysellä miltä vanha tuttu Ismo-Kari oikein tuntui, ja Rasmus vastailee kohteliaasti ja minusta tuntuu ettei se ole kovinkaan hyvin painanut mieleen Salmaa, joka on kilpaillut varmasti paljon samoissa luokissa meidän molempien kanssa ihanalla kimolla ponillaan (ja salaa ja epävarmuuttani olen vain tyytyväinen kun mun poikaystäväni ei muista kaikkia terhakoita valkopöksyisiä kanssakilparatsastajattaria).

”Oletteko olleet siihen tyytyväisiä”, kysyn minä jossakin kohti Salmalta, jolle olen itse isoa mustaa Karia suositellut naisen soittaessa ja kysyessä siitä mielipiteitä ennen hevosen ostoa. Ennen Seppeleeseen muuttoahan musta hannover asui pomon luona. Mun instagramissa Salma oli hevosen ensimmäistä kertaa nähnyt, ja sittemmin tunnistanut vastaan tulleen myynti-ilmoituksen hepan siksi samaksi suurikokoiseksi mustaksi esteratsuksi jolla mäkin olin kesän aikana kilpaillut. Enhän mä ollut mitenkään voinut sanoa Ismosta, siis Karista, mitään pahaa, kun Salma oli kysynyt sen luonteesta, ja nyt Ismo-kilpaorista on tullut Kari-tuntiruuna.

”Voi, joo, tosi! Hirmuisen kiva hevonen, tosi yritteliäs", Salma kehuu Karia.

Se on oikein helpottavaa, sillä mä en myöskään ole koskaan
5) suositellut hevosta ratsastuskouluun sillä en tiedä ratsastuskouluista mitään. Siitähän olisi voinut tulla ihan katastrofi. Ismosta, eli siis Karista, tuntihevosena. Onneksi ei tullut.


_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 29.02.20 12:55

Muuttoviikonloppu
29.2.-1.3.2020
#jusmus #eedit

On karkauspäivä, ja se on minusta aika hyvä päivä kääntää uusi lehti elämässä. Nyt kun me ollaan muuttamassa tavaroitamme uuteen kotiin, mä mietin vähäsen väkinäisen toiveikkaana, että ei se ehkä niin paha paikka olekaan. Onhan se vähän kaukana kaikesta, mutta umpirakastuneena voin ajatella että mistä minä muka olen kaukana silloin kun Rasmus on lähellä, en mistään. Onhan se vähän vetoisa, mutta meillä on takka ja isä on luvannut tuoda pari heiltä liikenevää lämpöpatteria, ja onpahan syy ostaa mukavia vilttejä ja torkkupeittoja. Onhan se vähän hämärä sisältä, mutta kun asiaa oikein ajattelen, sehän johtuukin oikeastaan pihamaan puista. Kuusikko on päässyt hiipimään varsin lähelle taloa, kun Eino on ikäänynyt ja Eedit jäänyt lopulta yksin. Ei heistä ole ollut huolehtimaan tontista; talosta kyllä, tunnollisesti ja niin hyvin kuin he ovat osanneet, ja siihen on energia mennyt.

Minä unohdun katselemaan pihaa ja ajattelen, kuinka kaunis se voisi olla. Talohan on oikeastaan aika viehättävä. Se ei vain pääse oikeuksiinsa, kun piha ympärillä on pääsyt villiintymään ja vallitsemaan.

Rasmus ei unohdu toljottamaan. Rasmus kantaa Antonin kanssa sohvaa taloon. Se oli oikea löytö: hyväkuntoista sohvaa kaupitteli netissä joku, joka ei ymmärtänyt huonekalun todellista arvoa. Hinnan lisäksi olen lapsenomaisen iloinen siitä, että meillä nyt ylipäänsä on sohva sijoitettavaksi meidän olohuoneeseen.

Antonin on paikalle komentanut Aliisa ja tullut itsekin ja käskyttänyt jopa Robert Harringtonin paikalle valmennuspäivänsä päätteeksi, vaikka ei meillä oikeasti ole yhtään niin paljon tavaraa että sellaista seuruetta tarvittaisiin. Aina joku meistä siis tuntee olonsa hyödyttömäksi muiden tohistessa, ja useimmiten Robert, joka nyt sattui saapumaan viimeisenä kun meillä muilla oli jo hyvä systeemi meneillään. Mutta koska minä olen liian nöyrä ja hiljainen komentelemaan muuttoseuruetta, Aliisa on ottanut tirehtöörin paikan, ja neiti Hurulla on tapana mennä vähän yli laidan kaikissa järjestelyissään. Eeditkin pyörii epävarmana mukana, tahtoo olla avuksi muttei tiellä.

”En minä tunkeilla tahdo”, hän sanoi meidän tullessa, ja me kilpaa vakuuttelimme että meidän muuttohulinathan tässä enemmän tiellä hetken ovat mutta varmasti löydämme tavat elellä talossa siten ettemme ole toisillemme häiriöksi. Eedit hymyili, ensin vähän varovasti ja sitten lämpimästi, ja minä näin hänessä itseni.

No, kunnes hän muistutti meidän olevan aika erilaisia:
”Minä se tein lihakeittoa teille, koko seurueelle, ja sittenpä minä vasta muistinnii että eihän ne taida nykynuoret kovasti lihaa syödäkään, mutta kun en se minä kovin hyvin tunne niitä kaikenlaisia uusia vekaanistisia juttuja, mutta sosekeittoa tein, juureksista, sepä se varmaan passaa kun nälkähän teille kantaessa tulee, ja sämpylöitä leivoin ja pullaa, ja jos sopii niin tulette syömään kunhan joudatte mutta eihän teidän mikään pakko ole.”

Se oli yksi pitkä ja polveileva virkekokonaisuus, jota minun oli hieman vaikea seurata, sillä Eedit puhuu hienoisella murteella jota minä en osaa. Ydinviesti oli kuitenkin selvä: meillä on naapurissamme pullantuoksuinen emäntä, jossa elää ja virtaa sukupolvien ruoanlaiton taito, vaisto jo oikeastaan. Minusta se on tyystin kadonnut, jos meidän suvussa on sellaista koskaan kuohunnutkaan. Ei välttämättä ole, sillä suvun on ollut tärkeä taata työtä ja palkkaa niille, jotka jotakin osaavat, etenkin niinä kaukaisina aikoina kun oli vielä kaupunkitalo erikseen ja maalaiskartano tunnettiin Vittsandin kartanona. Mitähän se mahtoi olla, venäläisten valta-aikaa varmaan, kun kaupunkitalosta luovuttiin. Silloin oli ruotsinmielisellä ja länsinaapurin turvin mukavan virkamiesasemansa pitäneellä isoiso?iso..iso...?isällä ja hänen perheellään vähäsen kovat ajat ja suvun omaisuudessa tapahtui niukistumaa. Sittemmin rahaa tuli ja meni ja tuli taas, mutta merenläheinen maalaiskartano pysyi Rosengårdien perheen tukikohtana eikä uutta suurta kaupunkitaloa kuunaan hankittu.

Mutta se melko muinaisesta sukuhistoriasta. Me kiittelimme Eeditiä kovasti ja lupasimme, että kunhan ehdimme, tartumme kyllä tarjoukseen.

Aliisa on vanhasta rouvasta aivan ihastuksissaan, supattaa minulle että kaikilla pitäisi olla oma naapurinmummeli, ja minusta ei ole oikein kohteliasta nimitellä Eeditiä mummeliksi, mutta ei hän kaikeksi onneksi sitä kuullut. Minusta mummeli kuulostaa höpsähtäneeltä. Eedit ehkä hössöttää, mutta on turhan terävä höppänäksi.

Nyt Eedit seisoskelee oman kotinsa portailla ja katselee minua, kun Rasmus ja Anton ovat kadonneet sohvan kanssa toista portaikkoa pitkin meidän puolellemme. Hätkähdän. Tunnen oloni vähän noloksi, sillä olen pysähtynyt pihamaalle tuijottamaan Eeditin ja Einon laiminlyöntejä: talon nurkille pimentäväksi muuriksi levinnyttä kuusikkoa ja villiintynyttä vesakkoa ja puoliksi umpeen kasvanutta tilaa, josta myöhemmin keväällä paljastuu entinen perennapenkki. Sen palauttamisesta entiseen loistoonsa tulee vielä Eeditin ja minun yhteinen harrastus, jossa yhdistyy Eeditin kokemustieto ja minun nuorten ja näppärien käsieni taito. Vielä tiedän kuitenkin tulevaisuudesta yhtä vähän kuin uuden vuokranantajamme elämäntarinasta, mutta aikanaan ne molemmat tulevat minulle kyllä pala palalta tutuksi.

Minä hymyilen Eeditille anteeksipyytävästi. Vanha nainen viittilöi. Menen hänen luokseen.

”Mahtaa olla jano pojilla, kun ahkerasti kantavat. Emmeköhän jouda laittamaan heille juomaa, eivätkö jo jouda pitämään pikkuisen taukoa.”

Melkein ehkä ihan pikkuhippusen verran rakastan jo Eeditiä ja rouvan rauhoittavan hyväntahtoista läsnäoloa. Hymyilen, enkä tällä kertaa lainkaan pahoitellen, vaan vilpittömän kiitollisena kaikesta lämminsydämisestä huolehtimisesta. Astelen Eeditin perässä sisään hänen huoneistoonsa, jossa vanhat äänekkäät kellot tikittävät ja kuulostavat rauhallisilta ollakseen aikarautoja. Eivät kellot kiirettä luo, ajattelen silloin. Jostakin muusta se syntyy.

Esille on jo nostettu hopeatarjotin. Se on kaunis esine, ihastelen itsekseni, ja sitten ääneen Eeditillekin.
”Niinkö”, rouva sanoo silminnähden mielissään, ääni on pehmeä ja pehmenee entisestään kun sormet sivelevät sileää pintaa ja sanat raottavat historiaa. ”Häälahja. Arvokas lahja oli, melkein emme kehdanneet ottaa vastaan, vaan hyvin se on palvellut ja kovasti on siitä iloittu. Enää en siitä raaskisi luopua — vaikka tuleehan se aika kun kaikki maallinen jää taa.”

Eino elää talossa yhä, vaikka makaakin jo metrejä multaa yllään. Näin jo eteisessä ensimmäiset valokuvat miehestä, ja sitten on joku toinenkin, sellainen, jonka nuoruuskuvat ovat tuoreempia. Einon ja Eeditin poika, arvelen, mutten utele. Kai minä hänet tapaan, jos olen tavatakseni, ja kai Eedit hänestä kertoo jos niin haluaa.

Aliisa näkee meidän tulevan Eeditin rapuille, huomaa juomatarjottimen minun käsissäni ja Eeditin käsissä keksikipon, joka ei enää mehukannun, kahvitermoksen, sämpylälautasen ja juomalasien ohella mahtunut sievälle ja tunnearvon entisestään kaunistamalle hopeatarjottimelle.

”Pooojaaat, tauon paikka! Voi Eedit, miten oletkin laittanut niin ihanasti meille asiat, kyllä meidän kelpaa”, Aliisa tohottaa, ja Eedit on taas mielissään. Mieslauma (no nii-in, onhan niitä nyt sentään kolme!) kerääntyy keittiöön ja erityisesti Robert näyttää helpottuneelta. Minä ymmärrän miksi – vihdoin sillekin on jokin selkeä tehtävä. Kuten jo todettua: kantamisessa ei ihan oikeasti tarvita meitä kaikkia. Syömään sen sijaan on kaikki kutsuttu ja tarjottavaa riittää.

”Oltaisiinhan me voitu minunkin tykönä”, Eedit lausuu, mutta hymyilee sitten. ”Vaan onhan tänne jo tullut kotoisuuden tuntua.”
”Kyllä kaikki on vielä aika”, sanon minä ja hapuilen suomenkielistä ilmaisua sille kaaokselle, joka ympärillä muuttolaatikoiden ja paikkaansa löytämättömien huonekalujen muodossa levittäytyy. Tyrskyn myrskyn, muulin mallin, sikin sokin?
”No eipä ole kauan”, Aliisa naurahtaa leppoisasti. ”Se on tuo Josefina semmoinen, että iltaan mennessä täällä on siistiä kuin sisustuslehdessä. Kaunishan tämä rakennus on jo itsessään, eikä Jusun ympärillä mikään pysy pitkään epäjärjestyksessä paitsi minä. Minun järkeistämiseen ei mikään pieni noituuskaan riittäisi.”

Eedit hykertelee, Anton näyttää pohdiskelevan millainen maailmojen mullistus tarvittaisiin Aliisa Hurun normalisointiin, ja minä katson Rasmusta ja saan hänet kiinni katselemasta rasmusmaisen hellästi takaisin. Se on merkillistä: kuinka se saattaa näyttää niin totiselta ja kuitenkin jotenkin rakkaudelliselta yhtä aikaa. Mistä se tunne oikein tuleekaan? Kuvittelenko minä sen vain? Mutta minäpäs päätän luottaa omaan aavistukseeni.

Hymyilemme toisillemme hämillämme ja äkillisen ujoina. Tässä on meidän keittiömme, sotkuineen päivineen, ja me istumassa muuttolaatikoilla kun tilaan jo kannetut tuolit on annettu vieraiden käyttöön. Poskeni punehtuvat hieman, kun huomaan Robert Harringtonin kuikuilevan meitä vaivihkaa. Näkikö se meidän toisiimme suunnatut katseet, huh sentään.

* * * * *

Muuttopäivän iltana jäljellä on vielä kaaoksen rippeitä muttei enää vieraita, ja minä makaan Rasmuksen vierellä aivan liki painautuneena ja rakastan niin paljon häntä ja kotia että se ihan hämmästyttää minua.

”Tiedätkö”, aloitan Rasmuksen silitellessä käsivarttani hitain liikkein, silmät jo piteneviä hetkiä ummessa. ”Mä ajattelin, että mua vaivaisi tänne muuttaminen enemmän. Kun eihän tämä ollut ihan… suunniteltua.”

Rasmus katsahtaa minua vikkelästi ja näyttää taas nolostuneelta. Hänen tehtävähän se oli: sanoa Eeditille ettemme muuttaisi. Naurattaa, ja vähän hihitänkin.

”Minusta tuntuu että tästä tulee hyvä koti kuitenkin”, sanon ja kohottaudun voidakseni taas suudella poikaystävääni, joka hymyilee huuliani vasten ja liu’uttaa kätensä vyötäisilleni, kun mä kipuan sen syliin. Siitä on hyvä katsella Rasmuksen kauniita silmiä, niitä lämpimiä ja helliä ja joskus äkämystyneitä mutta enimmäkseen kilttejä.

”Tuntuuko susta?” mä kysyn.
”Mikä? Miltä?”
”Tämä koti. Hyvältä. Ja elämä.”
”Joo.”
“No hyvä sitten.”


* * * * *

Sunnuntaiaamuna mä herään mielestäni varhain, mutta opin pian että kello onkin jo lähes kymmenen. Jätän Rasmuksen nukkumaan ja hiivin keittiöön. Laitan kahvin tippumaan ja täytän kaksi Eeditin leipomaa sämpylää. Tekisi mieli keittää puuroakin, mutten jaksa, ja pohjaanhan se palaisi varmaan kuitenkin. Kasaan aamupalan tarjottimelle (se on minun omani ja vähemmän kaunis kuin Eeditin, puinen vain) ja vien makuuhuoneeseen. Herätän Rasmuksen uuteen elämään niin miellyttävästi kuin osaan ja hyrisen hyvää tuulta, vaikken alunperin voinut kuvitellakaan viihtyväni täällä.

Siivoilen ja järjestelen vähän, lähden tallille, en pidä matkaa mahdottoman pitkänä sittenkään. Palatessani kohtaan sauvakävelemästä saapuvan Eeditin kotipihassa ja nolostelen hevoselta haisevaa tyylitöntä talliasuani.

”Kauheaa, tänne karistelen vaatteistani heinänkorsia”, naurahdan vähän hädissäni huomattuani, että toppatakin helmaan on totisesti takertunut heinänkorsi, joka juuri Eeditin nähden tipahtaa maahan.
”Höpsistä! Älähän sinä tuosta huoli. Pidänhän minäkin hevosista, oli niitä meilläkin. Tuolla ne ovat tallinkin rippeet, tuolla metikön takana missä Einon kotitila seisoo, tai mitä niistä rakennuksista nyt lienee jäljellä. Kivijalka vielä seisonee kustakin töllistä, mutta eiköhän ole vuodet ja hankien paino jo tehnyt lopusta selvän”, Eedit kertoilee hieman surumielisen oloisena.
”Täälläkö oli talli”, kysyn kiinnostuneena, kun talsimme Eeditin tahdissa taloa kohden.
”Oli, ja navetta, ja hyviä aittoja. Vaan niin se aika ajaa ohi rakennuksista ja ihmisistä.”

Erkanemme kohteliain sanoin rappujemme alla. En tahdo jäädä vahtaamaan, mutta varmuuden vuoksi ja toivoakseni huomaamatta varmistan kuitenkin, että Eedit pääsee kotiinsa. Huoli on turha: iäkäs rouva kulkee raput ketterästi, jos kohta meitä nuorempia verkkaisemmin.

Illallista syödessä muistan kertoa keskustelusta omalta tallireissultaan minua myöhemmin palanneelle Rasmuksellekin. Mun poikaystäväni innostuu samalla tavalla kuin minäkin.

”Talli! Olisipa sellainen vieläkin.”
Nauran Rasmukselle.
”No niin mäkin ajattelin! Sittenhän meillä ei koskaan olisi tästä kiire minnekään kun olisi tilaa koko perheelle”, sanon ja Rasmus katsoo mua suurin silmin, mikä saa minut tarkentamaan: ”Hevosillekin. Onhan ne vähän kuin perhettä.”
”Niin… niin. Niin ne on.”
”Rakennetaanko joskus talli vanhan tilalle”, kiirehdin ehdottamaan. ”Hankitaan sinne Eeditille joku mukava vetohevonen jonka reessä ja kärryillä se voi ajella, ja meidän omat tietysti, ja pistetään vaikka talliyritys pyörimään.”

Se on toimiva puheenaihe. Uppoudumme utopiaan ja suunnittelemme naureskellen höperöitä tulevaisuudenkuvia, sellaista hattaranhöttöistä haavemaailmaa, ja jossakin vaiheessa me ollaan jo remontoitu kellariin asunto Joachimille ja majoitettu Aliisa idylliseen aittarakennukseen riittävän kauas ettei sen ääni kantaudu jatkuvasti meidän kotiimme, ja haalittu laumallinen hirveän hyviä hevosia ja pari somaa ponia ja kaksi mukavaa koiraa ja minulle kissa, ja arvovaltaisimpina tilusten toimien valvojina toimivat naapurin Eedit ja eläkepäiviä omaan aittamökkiinsä viettämään muuttanut pomo.

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Ohk

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 05.03.20 22:23

Kuuset
5. maaliskuuta 2020
#jusmus #eedit

Aika usein minä jään katselemaan kuusikkoa, joka imee meidän kodista valon ja on jo saanut herkimmät ja valonjanoisimmat kasvini voimaan huonosti. Joskus näen siitä uniakin. Kuuset nielevät unissa koko talon ja meidät ja meidän unelmat siinä samassa, ja kerran minä herään itkien ja Rasmusta kädestä riuhtoen koska unessa hän on häviämässä kuusten voimakkaiden juurien puristukseen. Rasmus pelästyy, ensin repimistä ja sitten siihen herättyään sitä, että minä itken. Minun painajainen valvottaa sinä yönä meitä molempia. Alan oppia, ettei vain unelmia jaeta.

Jonakin päivänä hiekotan pihaa. Lumia ei ole tarvinnut hetkeen luoda, on ollut sateetonta aikaa, mutta kun kevätaurinko paistaa päivät ja talvipakkaset rellestävät öisin, pihasta tulee liukas ja alan pelätä Eeditin vanhentuneiden luiden puolesta. Hän itse ei tunnu pelkäävän. Ihan aluksi, kunnes opimme hänen päivärytminsä ja opimme ryntäämään lumikolan varteen ensimmäisinä, vanha rouva liukasteli pihalla lumitöitä tehdessään. Kun olin kerran töistä saapuessani auttanut hänet ylös lumisesta maasta, tuli siitä välittömästi minulle kunnia-asia, että minä tai Rasmus huolehdimme pihan lumettomaksi ja hyvin hiekotetuksi. Eedit jupisi miedosti, puheli työssäkäyvistä kiireisistä ihmisistä ja jonninjoutavasta eläkeläisestä, mutta minä en kuunnellut ja lopulta rouvakin kiitteli vain tyytyväisenä.

”Kyllä minä ilahduin kun kuulin, että taas saadaan nuoria taloon”, Eedit joskus sanoi ja jatkoi: ”Vaan enpäs silloin edes aavistellut, kuinka hyviä nuoria tulee. Niin paljon on teistä ollut minulle hyvää mieltä että ette uskokaan. Sinusta, Josefina, ja sinun Rasmuksestasi. Kaikkea hyvää ja varjelusta teille.”

Minä vaivaannuin vuolaista kehuista.

Eedit ei suinkaan ole mikään jonninjoutava eläkeläinen, sanokoon mitä sanoo. Kerran viikossa hän käy vapaaehtoisena vanhainkodilla pitämässä seuraa vanhemmille tai muuten huononuntoisille vanhuksille, kerran viikossa vesijumpassa, vähintään kerran kuussa hoitaa luokkamummon tärkeää tointa läheisessä kyläkoulussa jonka lakkauttamisesta on puhuttu iät kaiket vaan ei ole saatu aikaiseksi, niin äänekkäästi on asiaa vastustettu. Eeditkin on kirjoittanut asiasta lehteen ja kaupunginvaltuustoon tai mihin lie, tärkeille ihmisille joka tapauksessa. Kerran viikossa Eedit myös leipoo leipää ja vie sitä Einon yksin jääneelle vanhalle työtoverille. Meillekin Eeditiltä liikenee tuoreita sämpylöitä, ja Rasmus tekee hyväntahtoisesti pilkkaa siitä kun minä liikutun eleestä ensimmäisen kerran niin että melkein itken (ja kyllä, joskus vielä sopivassa hormoniepätasapainossa vähän itkenkin).

Sopu ja tasapaino on kuitenkin löytynyt vaivattomasti: Eedit ei koskaan tunkeile, enkä minä pidä lainkaan raskaana velvollisuutena hänen luonaan käymistä aina silloin tällöin. Viihdyn hänen seurassaan ja autan siinä sivussa ilolla pienissä asioissa, ja vähitellen Eedit alkaa rohjeta esittää avunpyyntöjään avoimemmin. Hän on hyvin pystyvä ja kykenevä ikäihminen, pää on terävä kuin veitsi, mutta ikänäkö tekee jotkin pikkutarkat tehtävät hankaliksi ja raskaita asioita nostellessa on joskus Rasmuksenkin apu paikallaan.

Menen taas käymään Eeditin luona yhtenä kevätauringon kirkastamana päivän ja saan heti kehotuksen käydä pöytään. Perunamuusia ja poronkäristystä, ja puhetta niistä kuusista, jotka ovat toistaiseksi oikeastaan ainoa onneani varjostava asia.

”Kuule Eedit, minä olen ajatellut tuota metsää”, sanon.
”Voi, vaan niinpä se olen minäkin”, sanoo vanhempi nainen skarppina ja tarmokkaana. ”Kun me ei olla sitä oikein Einon kanssa jaksettu harventaa ja pitää aisoissa. Olen minä ajatellut, että pitäisi soittaa pojat sitä harventamaan.”

Hetken minä luulen, että Eedit tarkoittaa omaa poikaansa, sitä jonka kuvia olen ohimennen katsellut, ja ehkä tämän ystäviä.

Mutta ei. Pojan nimeäkään en vielä tiedä, eikä se selviä nytkään.

”Vaan kun en minä oikein tiiä kenelle soittaa ja kuka sen tekisi, ja ettei nyt vaan tulisi hinnassa huijatuksi. Ei se tuo Rasmus sitä tekisi?”

Minulta kestää hetki, ennen kuin ymmärrän mitä Eedit oikein ehdottaa. Sitten minua alkaa naurattaa hysteerisesti. Rasmus, metsien mies ja metsureiden metsuri.

”Rasmusko? Kaataisi puita? En usko että hän”, hekotan. ”Minun isä ehkä, tai hänen. Rasmuksen siis. Voin minä soittaa isälle tai etsiä netistä että kuka tällä alueella tekisi.”
”Siitäpä olisi iso apu”, Eedit hymyilee onnellisena. ”Otahan lisää. Niin paljon kuin sinäkin liikut, pitäähän siinä sitten syödäkin. Ettei ala päivä paistaa läpi, niin kuin minun täti tapasi sanoa.”

Enhän mä jaksa syödä enää yhtään enempää, mutta kiittelen vuolaasti tarjotusta ateriasta ja lupaan vielä ottaa selvää puuston harventamisesta. Joku sen tekee – ei takuulla Rasmus – ja sitten minun ei enää tarvitse nähdä painajaisia kaiken nielevistä puista.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 06.03.20 11:51

Pommi putoaa
Rosengårdin kartanolla 6. maaliskuuta 2020.
#rosengårdit


”Jag vill bli kär igen.”

Lause raastoi rikki tyttären ja vävykokelaan lähdön jälkeen vallinneen hiiskumattoman hiljaisuuden. Jos ääni olisi ollut terävämpi, Arne olisi kutsunut sitä susannemaiseksi silpomiseksi, mutta lause oli niin loputtoman ontto ja röpelöinen, että ei se riittänyt halkaisemaan tunnelmaa tyystin. Pariskunta asteli tavan ja tottumuksen ohjaamana salonkiin. Keskustelu jatkui vasta, kun kumpikin oli istunut alas, eivätkä he tokikaan asettuneet samalle sohvalle.

“Minä ajattelin että milloin viimeksi olen rakastanut, enkä muistanut.”

Rouva ei aivan katsonut miestään niin sanoessaan. Arne ei vastannut mitään. Hän antoi hiljaisuuden venyä. Ei hän oikeastaan uskonut sen saavan kasvaa kovinkaan pitkäksi, sillä takuulla Susanne kävisi keskustelun loppuun kun oli sen aloittanutkin. Nainen yllätti kuitenkin olemalla häkellyttävän pitkään hämmästyttävän levollinen ja vaiti. Se oli Arnesta jokseenkin levottomuutta herättävää, kuten sen oli varmasti tarkoitettukin, ja hieman huvittavaa, kuten sen ehdottomasti ei oltu tarkoitettu. Susanne ja hänen iänikuinen henkinen sodankäyntinsä.

”Minusta on epäoikeudenmukaista, että sinä olet saanut rakastaa niin paljon enemmän”, Susanne lausui lopulta, katse nyt iskostettuna miehensä silmiin niin kuin aina silloin, kun rouva pyrki osumaan sanoillaan vyön alle. Rosoinen herkkyys hiljaisuuden katkoneessa lauseessa oli pelkkä muisto vain ja tilalla teräspintaa; viileää, sileää ja kolhiintumatonta. Ilme uppiniskaisena Susanne katsoi suoraan häneen. Ah, tämän Arne tunnisti, sillä se oli rouvan haavoittuvaisuuden yleisin ilmentymä: täydellinen peittely-yritys.

”Ja sitten minä olen pitänyt kaikkea tätä pystyssä silloin kun sinä olet piehtaroinut sydänsuruissasi”, Susanne Rosengård sanoi yhtäkkiä varsin viiltävästi. Arne ihasteli naisen kykyä liukua sävystä toiseen niin saumattomasti. Minkä maailmanluokan diivan teatteriala tässä naisessa menetti. ”Se on minusta suuri vääryys.”

Arne otti aikansa, ennen kuin vastasi. Hän tunsi luissaan, että luvassa oli väistämätön yhteenotto, mutta aivan vielä hän ei tuntenut halua syöksyä suoraan taistoon. Se ei ollut konfliktin välttelemistä, sillä sellaisella hän ei olisi saavuttanut muuta kuin korkeintaan viivästyksen; se oli härnäämistä. Jos Susannea miehessään jokin raivostutti, se oli tämän itsepintainen kyky vastaanottaa kaikki kohti heitetyt syytökset, tunteet ja emotionaaliset teräaseet kuin ne uppoaisivat muodottomaan, aineettomaan massaan jälkeäkään jättämättä. Muussa elämässään Arne saattoi käyttää supervoimaansa hyvään – rauhallinen järkiperäisyys oli erinomainen tapa konfliktien tyynnyttämiseen ja sitä kautta parempiin ratkaisuasemiin pääsemiseen – mutta vaimonsa kanssa hän ei useinkaan pelannut täysin reilua peliä.

Hän taltutti Susannen myrskyt tukahduttamalla ne, milloin suinkin pystyi.

”Saisithan sinä kaikin mokomin rakastaa”, Arne antoi suopean myönnytyksensä ja näytti kiltiltä katsoessaan vaimoaan, joka oli vähällä ryöpsähtää hänen silmilleen.

”Sinuako?” Se oli pelkkä sihahdus. Katsomattakin mies tiesi, miten Susannen suupielet olivat kiristyneet ja miten kolea oli häneen suunnattu katse.

Arne ei vastannut.

”Vai jotakuta toista?” kartanonemäntä tiedusteli kursien kasaan kaiken pilkallisuuden jonka suinkin kykeni, eikä se ollut laisinkaan vähäistä. ”Etkö vain hankkiutuisikin minusta välittömästi eroon, jos minä toimisin samoin kuin sinä.”

Siihen kiteytyi suhteessa vuosikymmenet vellonut epätasa-arvo. Arnella oli kaikki valta riistää Susannelta kaikki, mitä hän piti elämässään tärkeänä. Susanne ei voinut viedä Arnelta mitään, mistä tämä välitti. Koko elämä oli miehen kämmenellä ja voi kuinka se salpasi Susannen hengitystä lähes joka ilta ja yö ja joskus aamupäivisinkin.

”En, ellen saisi tietää uskottomuudesta”, Arne totesi niin kuin se olisi ollut maailman yksinkertaisin asia. ”Enkä minä sinua sitä paitsi puille paljaille jättäisi.”

Susanne kirahti. Raastoi ajatellakaan, että mies suhtautui asiaan niin yliolkaisesti. Ja tietysti hän saattoi, sillä Arnen näkökulmasta tilannetta oli niin helvetin paljon helpompi tarkastella. Arnen ei tarvinnut pitää kaikesta kiinni kynsin ja hampain. Susanne sen sijaan joutui tekemään juuri niin, ja kyllä hän oli hampaitaan terotellutkin.

Sitten Arne vihdoin hyökkäsi. Välinpitämättömän näköisenä kartanonisäntä, mahtimies, käänsi katseensa vaimoonsa ja esitti ensimmäisen kysymyksensä:
“Mitä se sinua toisaalta haittaisi? Minusta kuulostaa siltä, ettet viihdy täällä.”

Susannella oli niin paljon sanottavaa ja niin vähän halua lausua mitään siitä kaikesta ääneen. Kuinka pirullisia myönnytyksiä ne olisivat olleet. Haluttomana myöntämään ääneen itselleen ja aviomiehelleen omaa tilannettaan, omia todellisia syitään jäädä, Susanne vaikeni. Toisaalta… kyllähän he molemmat tiesivät sanomattakin, mikä teki puhumattomuudesta typerää pelkuruutta. Oli kenties sittenkin paras vain ryhtyä suorapuheiseksi, ainakin tiettyyn rajapintaan asti.

“Rahaahan sinä varmasti jalomielisesti minulle antaisit, mutta piruako minä sillä. Kaiken muun saisit sinä.”
“Kartano on minun sukuni.”
“Kartano ja kartano. Vähät minä katosta, seinistä ja lattioista välitän.”
“Mistä sitten?” Arne kysyi keskustelevaan sävyyn.

Tässä sitä oltiin, Susanne puuskahti mielessään: käymässä vuosikausia viivytettyä keskustelua avioerosta, joka sysäisi hänet elämään, joka ei olisi elämisen arvoista.  Mitä Arnelle tapahtuisi? Ei mitään. Häntä ei kukaan paheksuisi, ja se olisi osittain Susannen syytä. Itsehän hän oli peitellyt miehensä vikoja koko maailmalta. Sen palveluksen turvin hän kai oli saanut näin kauan pysytellä lähellä kaikkea rakastamaansa.

“Mistä sitten?” Susanne toisti ja puhkui kiukkuaan: aivan kuin mies ei olisi jo tiennyt! “Sinun mukanasi menisivät kotini, nimeni ja kaikki sosiaaliset verkostoni. Vuosikymmenten työ hevosten parissa. Eivät ne ole vain sinun intohimosi etkä sinä jukoliste vieköön ole rakentanut tätä menestystä yksin. Ja lapset – luuletko tosiaan etteivät he ottaisi empimättä sinun puoltasi tässäkin asiassa, ja etkö sinäkin usko, että se on minun ansiotani. Arne, oman itseni kustannuksella minä olen heille rakentanut sinusta miellyttävän kuvan ja peittänyt kaiken pienuutesi, pikkumaisuutesi, uskottomuutesi ja kaikki muut virheesi niin hyvin kuin olen osannut, koska sinun perujasi on heidän perintönsä ja minä tiedän, että sinun pieni sielusi tarvitsee jumalointia ja riippuvaisuutta. Uskotko tosiaan, että lapsesi ajattelisivat sinusta yhtä kauniita ajatuksia, ellen minä olisi siloitellut kaikkea sinun tekemääsi? Luuletko niin?”

He tuijottivat toisiaan silmiin. Arne tunsi omituista, etäistä kiukkua. Siitä hän ei pitänyt, sillä tällä elämänkokemuksella ja sen myötä karttuneen itsetuntemuksen turvin hän tiesi jo, että se oli oikeastaan syyllisyydensekaista ärtymystä, jotakin sellaista mitä hän ei aivan tahtonut kohdata ja sysäsi siksi kauas itsestään. Syyllisyys ei miellyttänyt miestä lainkaan. Oli siinä myös epäreiluudenkokemusta: miehenä, joka oli valmis antamaan syvästi rakastamilleen lapsille kaikkensa, Arnea ärsytti, että Susanne yritti ottaa heidän hyvistä väleistään kunnian.

“Paljonpa sinun lapsesi sinua kunnioittaisivat, jos tietäisivät toden siitä, kuinka selkärangaton kaksinaismoralisti sinä olet”, Susanne purki patoumiaan rintakehä kiivaasti kohoillen.

Ja sitten vaimon sävy jälleen muuttui.

“Mikset sinä tahdo avioeroa?” hän kysyi koruttomasti. Arne ehti kuvitella, että Susanne oli menettänyt puhtinsa, mutta pilkkakirvestä ei sittenkään oltu käännetty viimeistä kertaa. “Mikset ole jo ottanut sitä? Saisit sen hortonominaikkosesi tänne häärimään. Ai mutta senhän kanssa taisi jo mennä poikki, muistanhan minä nyt kuinka viskiä kului ja sikareita paloi. Surisitko minun perääni niin kuin hänen? Etpä varmaan, joten miksi minä olen vielä täällä?”

Arnen leukapielet kiristyivät. Hortonominaikkonen. Oli tietysti ymmärrettävää, että hänen vaimonsa käytti pisteliäitä sanankäänteitä hänen elämänsä rakkaudesta, mutta hiljattain – ja, niin, jälleen kerran – päättyneen suhteen lopun paiskaaminen päin kasvoja tuntui keljulta. Ja kysymys… kysymys oli vaikea, eikä Arnella ollut hyvää vastausta siihen.

“Sinä olet minun puolisoni. Minä valitsin sinut”, mies sanoi, kun ei muutakaan osannut.
Käyttäytyisit sitten niin”, kirkaisi Susanne.

Se oli hätkähdyttävää. Nainen, joka ei koskaan kirkunut, korottamassa ääntään sellaiseksi tuskaiseksi rääkäisyksi. Susanne saattoi kihistä vihasta tuon tuostakin, mutta eihän hän koskaan tehnyt mitään sillä tavalla odottamatonta. Susanne saattoi näyttää siltä kuin olisi valmis työntämään veitsen kahvoineen päivineen hänen kylkiluidensa väliin, mutta koskaan nainen ei ollut konkreettisesti tehnyt mitään sen suuntaistakaan. Kerran Arne muisti kaatuneensa portaissa kesken riidan, mutta se taisi kuitenkin mennä tukevan humalatilan piikkiin. Ei Susanne ollut häntä tönäissyt. Se nainen ei kerta kaikkiaan tarvinnut kehollista väkivaltaa, sillä rouvan vahvuuksiin lukeutui ehdottomasti henkinen kuritus. Eikä nainen juuri koskaan myöskään näyttänyt mielipahaansa niin avoimesti kuin nyt.

“Minä tahdon, että tässä suhteessa on edes joskus vielä rahtunen rakkautta!” Susanne vaati tietämättä itsekään, kykenisikö enää koskaan sellaiseen lämpimään tunteeseen. “Vähintäänkin minä tahdon, ettei minun tarvitsisi näytellä surevaa leskeä kun sinä kuolet.”

Se sai Arnen nauraa hörähtämään yllätettynä, ja Susannen falski naurahdus seurasi hänen omaansa. Virkahdus kun oli, omituista kyllä, herttaisinta mitä nainen oli pitkiin aikoihin aviomiehelleen sanonut.

“Oletatko niin käyvän piankin?” kartanonisäntä kysyi kepeästi.
“Etpä ole enää nuori”, tokaisi hänen vaimonsa.
Arne hörähti uudemman kerran.
“Ei, enpä kai. Etkö usko, että olen jo liian vanha muuttamaan tapojani?”
“Varmasti olet, mutta kun olet ollut niin kyvykäs valehtelemaan koko ikäsi, jos siis olet ylipäänsä välittänyt peitellä jälkiäsi rakkaudellisissa seikkailuissasi, ehkä sinä kykenet siihen vielä kerran.”
“Mitä tarkoitat”, Arne kysyi uteliaana.
“Etkö muka osaa uskotella vielä yhdelle naiselle, että rakastat häntä?” Susanne tivasi. “Onhan sinulla kokemusta aihepiiristä.”
“Hmh.”

He vaikenivat. Arne sulatteli Susannen tunteenpurkausta, ja naisen itsensä ajatukset olivat tutkimattomat ja olotila kaikista pienistä eleistä ja liikahduksista päätellen hermostunut. Arne seurasi, kuinka naisen sormet hypistelivät ylellisen neuleen hihaa, nutturalta karkaavia hiussuortuvia, hameen kangasta ja sohvan käsinojaa. Hemmetti, Susanne pureskeli huultaankin. Se oli harvinaista avoimuutta.

“Mikä on saanut sinut uskomaan, että lasteni täytyy ajatella minusta hyvää saadakseen täyden tukeni?” Arne palasi hetken hiljaisuuden jälkeen itseään askarruttavan asian pariin.
“Äsch”, puuskahti Susanne, eikä suostunut avaamaan sanaista arkkuaan.

Susanne ei kyennyt. Kurkkua kuristi, leuat jännittyivät ja kieli pysyi hyödyttömänä niillä sijoillaan. Hänessä ei ollut naista myöntämään, miksi hänelle oli niin karmivan tärkeää, ettei kukaan vahingossakaan ajattelisi hänen olevan kaltoinkohtelevan miehen uhri. Susanne Rosengård saattoi olla montaa asiaa, saattoi olla uhrikin, mutta sellaiselta vaikuttaminen oli suurempi paha kuin syiden ottaminen omalle kontolle.

Ja kun riittävän kauan kantoi miehensä vikoja ominaan, siitä alkoi tulla luonnerooli. Susanne oli ollut pahalla mielellä pitkään eikä ollut enää aikoihin tunnistanut omaa peilikuvaansa täysin omaksi itsekseen: kireys ja kitkeryys olivat tulleet jäädäkseen. Kai hän oli ollut niille otollista maaperää alunperinkin, mutta Arnen teot olivat kyllä muokanneet hänen mieltään entisestään.

“Ajaha, hmm”, äännähti Arne kuin antaakseen vaimolleen luvan vaieta.

“Lapset ovat itsenäisempiä kuin usein kuvittelemmekaan”, Susanne sanoi yhtäkkiä. “Eivät he sinua mihinkään tarvitse. Ei ehkä enää sinisilmäisin pieni Josefinakaan. Ehkä elämä siellä Kallassa on opettanut hänelle sinnikkyyttä… ja kenties Alsila.”
“Ah, Alsila”, hymähti Arne.
“Uskoakseni tyttäresi ovat olleet minua viisaampia kumppaneidensa valinnassa”, Susanne pisti vielä, sillä tietenkään vuosikymmenten kitkeryyttä ei aivan vähällä haudattu, kun sen arkun kantta oli kerran raotettu.

Arne hymyili hieman.

“Se lienee toivottavaa”, hän myönsi ja kuuli myöntymystä myös vaimonsa tuhahduksessa.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 15.03.20 14:02

Onko kummempaa kuultu
16. maaliskuuta 2020

▶ Kuuntele tämä tarina

Lue tämä tarina:
Ai olenko pelännyt henkeni edestä? Kyllä olen, kiitos kysymästä. Ihan erityisesti silloin, kun minua on osoiteltu haulikolla.

Se ei muuten ole mitenkään miellyttävä tunne, eikä siihen totu. Edes minä, joka olen niin kovin pelokas persoona, en ole oppinut sinuiksi kuolemanpelon kanssa, koski kuoleman uhka sitten minua itseäni tai jotakuta läheistä tai vaikka vähäsen kaukaisempaakin. Ai hitto että se on hirveää. Ajatella, että nyt jäi kyllä niin paljon sanomatta niin monelle ihmiselle! Tekemättömiä töitäkin! Ja heppojen puurot on tekemättä! Ihan karseaa, kuinka muut tästä nyt sitten selviävät kun minä heitän veivini, niin minä aina silloin ajattelen kun luulen että nyt tulee lähtö.

Edellisen kerran uskoin vetäväni viimeisen hengenvedon, kun minua topakasti ja pyssynpiippu tanassa kehotettiin poistumaan Merenheimoin mailta. En minä edes tiennyt eksyneeni niille taas. Hitsi kun ne maat jotenkin alkoivat aina niin salakavalasti, ensin en ollut Merenheimojen mailla ja sitten taas olin, ja koskaan siitä ei seurannut mitään hyvää.

Huuto oli kuin jättimäisen variksen raakuntaa, mutta kymmenen kertaa karmivampaa.
“Millä asialla täällä olet, et millään, menetkös siitä! Hus!”
Niin huusi haulikkoaan heilutteleva tilusten isäntä, ja jotenkin minulle ei tullut silloin mieleen pysähtyä hetkeksikään miettimään, miten todennäköisesti se kävelykeppiinsä nojaileva kahjo muka minut oikeasti ampuisi.

Niin että minä nyt sitten menin ja ihan kamalaa vauhtia meninkin. Siinä sitä oltiin. Yhtenä hetkenä ihan vaan tutkailemassa uusia asuinseutuja leppoisalla kävelylenkillä, ja sitten juoksemassa pakoon henkensä edestä.

Rasmus puolestaan nauroi henkensä edestä, kun väitin sille, että Märta Merenheimon isä uhkasi ampua minut.

Minusta oli vähän epäkohteliasta nauraa sellaiselle asialle, olinhan sentään hänen tyttöystävänsä. Ei tyttöystävien hengenvaaroille sopinut nauraa, ei minusta ainakaan. Mutta Rasmus ei ehkä ottanutkaan ihan tosissaan sitä, miten kuukahtanut oli herra Merenheimon järjentola näinä päivinä.

Joka tapauksessa kohtaaminen oli kyllä minustakin niin absurdi, että parin päivän sisään olin jo melkein unohtanut sen. Sen verran se pyöri mielessä, että olin ajatellut selvittää, löytäisinkö jostakin kartan, josta ilmenisi missä kaikkialla Merenheimojen tilukset oikein kiemurtelivat ja häilyivät. En enää kuuna päivänä tahtonut vahingossa eksyä niiden rajojen sisään.

Mutta ennen kuin minä löysin kartan, löysi herra Merenheimo minut.

Kotioveltani, jota menin avaamaan, kun hän siihen koputti.

Hyvät hyssykät ja tutisevat talitintit! Parkaiskoon vereni ja MISSÄ ON RASMUS KUN HENKEÄNI UHATAAN.

Ei taaskaan kotona, tietenkään! Kotona oltiin vain minä ja herra Merenheimo, tänään ilman haulikkoa, ja jostakin aivan pöljästä syystä minä vielä otin ja kutsuin sen peremmälle.
“Otatteko kahvia”, sanoin kintut väpättäen ja niin mahdottoman kohteliaana kuin nyt kartanon kasvattamana osasin.
“Jaa. Voisihan sitä kupillisen.”
Pahus.

Herra Merenheimon olan yli minä näin itselleni tuntemattoman auton meidän pihassa. Sillä herra oli varmaankin tullut, päättelin terävänä. Mutta olikos siellä joku kuskin paikalla…? Herran tyttärellä nyt ei ainakaan ollut ajokorttia.

“Poikani toi minut. Oletkos tavannut? On naimaton.”
HäH, mölähdin. Onneksi mielessäni enkä ääneen, sillä se olisi ollut kaiketi vähäsen nolo reaktio.
“Öh, olen minä varmaan, kerran ehkä”, änkytin ja toivoin kovasti, että se kerran suurten kilpailuiden suurilla jatkoilla kohtaamani nuorehkontyyppinen mies, joka oli paljastunut Märtan veljeksi, olisi nyt tullut paikalle. En minä naintitoiveita elätellyt, vaan tahdoin vain turvaa herra Merenheimo vanhemmalta.

Mutta ei. Herra Merenheimo vanhempi huiskautti käskevästi kättään meidän kotiovelta ja herra Merenheimo nuorempi ajoi pois, ja minun teki ensimmäistä kertaa aikoihin mieli itkeä miehen perään. Michael Merenheimon auto oli hiljainen, virtaviivainen ja puhdas, varmasti jokin hybridikin vielä, ja taatusti sillä pääsisi kovaa mutta ei kyllä meidän kotitiellä tähän vuodenaikaan, jos ei ollut vähän hullu.

“Hyvinkö muistat sen? Komea poika.”
“Öhöm. Niin, niinpä kai. Muistan minä”, mutisin välttäen visusti sanomasta suoraan, että Michael Merenheimo saattoi hyvin ollakin ns. kuumaa kamaa. Eihän se olisi ollut sopivaa! Minähän seurustelin. Mitä Rasmuskin olisi sanonut, jos sille olisi valjennut, että minusta maailmassa oli muitakin komeita miehiä kuin se? Ei tietystikään yhtä komeita, mutta kuitenkin.

Komeita miehiä kuumempi aihe asialistallani oli kuitenkin selvä: mitä teki Märtan isä meidän luonamme? Ei kai vain tullut pitämään huolen siitä, etten enää koskaan jalallakaan astuisi hänen mailleen – todennäköisesti koska minulla ei enää olisi jalkoja tai ainakin ne olisivat eri paikassa kuin muu ruumiini. Mitä enemmän ehdin kuvitella tapoja, joilla herra Merenheimo voisi laskea minusta hengen pihalle kuin ylimääräisen paineilman konsanaan, sitä tuohtuneemmaksi oikeastaan tulin. Vaatia nyt minua keittämään kahvia ennen kuin tappaisi minut! Ja minä suostuin!

“Kaadoitte kuusia”, vanha mies kähähti yhtäkkiä, ja minä säikähdin niin kuin olisin yllättynyt siitä, että hän oli yhä paikalla. En tietenkään yllättynyt: en tosiaankaan kyennyt unohtamaan hänen läsnäoloaan. Ongelma vain oli siinä, etten myöskään tottunut siihen.
“Niin”, sanoin hyvin lyhyesti ja mittasin kahvinpuruja suodatinpussiin. Pian napsautin keittimen päälle, ja samalla herra Merenheimo kysyi:
“Itsekö kaadoitte?”
“Ei, emme itse.”
“Kenelle maksoitte.”

Se oli ihan hirveän omituista. Oliko herran Merenheimo toden totta tullut tänne asti poikansa kuljettamana kyselemään, kuka meidän tontiltamme kuusia kumosi? Ilmeisesti niin. Häkellyttävän lauhkeana, lähes kohteliaana, mies katseli minua. Oli sen suupielissä tietynlaista tiukkuutta, sellaista pysyvää jännitystä joka kertoi, ettei se ainakaan hymyillyt usein eikä varmasti hymyilisi nytkään. Jotakin samaa siinä oli kuin tyttäressään, vaikka Märta tietysti olisi repinyt minulta lainaamansa kollarihousut, jos olisin sanonut sille niin.

Me sitten kävimme melko harvasanaisen mutta ehdottoman asiallisen keskustelun kahvikupposen äärellä, herra Merenheimo ja minä. Loppua kohden minusta alkoi kuitenkin tuntua erikoisella tavalla siltä, ettei keskustelukumppanini oikein tahtonut pysytellä läsnä tilanteessa. Sen katse harhaili, ja minua kummastutti, kun hiljaisuudet venyivät yhä pidemmiksi.

“Haluatteko lähteä kotiin?” tiedustelin varovaisena.

Herra Merenheimo nyökkäsi. Minä saatoin hänet ovelle ja sitten jäin seuraamaan hänen elekielensä muutosta, kun hän tuimana skannasi pihamaat katseellaan.

”Missä se poika on”, iäkäs herra puuskaisi äksynä.
”Te lähetitte hänet tiehensä”, muistutin, ja se saattoi kyllä olla virhe, sillä hetken aikaa herra Merenheimo aukoi suutaan kuin vihaansa tukehtuva. Pelästyin reaktiota ja ryhdyin välittömästi hyvittelemään: ”Jos tahdotte, voin viedä teidät kotiin.”

Ensin näytti siltä, ettei herra Merenheimo tahtonut. Sitten tunnelma lauhtui hieman. Mies katseli yhä pihaa ja jotenkin painui hitusen kasaan, niin kuin joskus käy kun muistaa jotakin lannistavaa.

”Sinulla on auto?”
”On — on minulla auto.”
”Ja. Mennään sitten.”

Ja niin me sitten menimme. Herra Merenheimon ja minun saapuessa rapistuneen huvilan pihaan portailla odotti vihaansa pihisevä sinitukkainen tyttö, joka katsoi minua niin pahasti, ettei toista sen veroista katsetta oltu ehkä koskaan nähty. Minulle tuli pahanlaatuinen aavistus. Aivan varmasti saisin tästä vielä tuta, riippumatta siitä olinko itse kutsunut herra Merenheimoa luokseni vaiko vain olosuhteiden ja tuon hullun perheen uhri.

Niin että onhan tuota ollut, kuolemanpelkoa.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 24.03.20 16:53

Katsastettu
24. maaliskuuta 2020

Mulla oli meneillään hyvä katsastusputki. Ensin Belisa meni läpi Janna Luhdan estevalmennusringin esikatsastuksesta ja me tultiin valituksi mukaan kuukausittaisiin valmennuksiin, mikä oli tietysti mukava juttu. Sitten mun autokin läpäisi oman katsastuksensa. Sekin oli mukavaa.

Jotenkin oli muutenkin melko hyvä draivi päällä elämässä. Granni oli alkanut palautua omaksi itsekseen hetkellisen omituisuuden jälkeen ja mä odotin jo mielenkiinnolla Cup-kauden starttaamista. Belisaa mä suurinpiirtein jumaloin edelleen, niin kuin olin tehnyt siitä asti kun se oli ollut maailman herttaisin pikkuvarsa, ja Ronyan kanssa elo oli aina vaan yhtä kivaa, helppoa ja mukavaa. Aikataulutkin alkoivat tuntua jotenkin kevyemmiltä, kun ne muodostuivat rutiiniksi, vaikka yhä mä jouduin välillä harmikseni pyytämään Heidiltä erityisjärjestelyjä Runiacin turvajärjestelmän kanssa, sillä en ihan joka kerta kerta kaikkiaan ehtinyt sinne niin ajoissa, että olisin kerennyt poistumaankin aukioloaikojen puitteissa. Tein kaikkeni välttääkseni sitä, että jouduin pyytämään Heidiltä poikkeusjärjestelyitä, sillä en tahtonut olla vaivaksi ja toisaalta en myöskään olisi suonut että Heidi alkaisi ihmetellä mun menojeni myöhäisiä ajankohtia sen kummemmin. Ei siinä mitään hämärää tietysti ollut taustalla, mutta kunhan mietin, miltä elämänhallintani oikein vaikuttaisi jos olisin toistuvasti tallilla suurin piirtein puoleen yöhön saakka.

"Jusu!"

Olin kaupassa Vernerin valmennuksen jälkeen, kunkuulin nimeäni kutsuttavan. En hyppinyt riemusta kahdesta syystä. Ensinnäkin olin tallivaatteissani ja hikinen ja varmaan vähän rapainenkin, sillä sileänvalmennus oli pidetty kotikentällä, eikä sellainen ollut suotavin mahdollinen olemus tuttavien tapaamiseen. Toisekseen tunnistin varsin hyvin sen huikkaisun Vivienne Blankleyn ääneksi.

Koska en ilmeisesti ollut kykeneväinen oppimaan yhdestä kerrasta, koetin jo toistamiseen olla niin kuin en olisi kuullutkaan Viivin ääntä. Katosin vain toiseen hyllyvälikköön niin kuin olisin koko ajan ollutkin menossa sinne. Auburnissahan olinkin jo kokeillut samaa temppua ryntäämällä turvaan Branin karsinalle, mutta koska Viivi pelasi aina pelejä likaisilla säännöillä, se ei kunnioittanut turvapaikkaa vaan seurasi silloin perässä rupattelemaan Sarahin ja Antonin yhteisistä, öh, edesottamuksista.

"Josefiiiina."

Olisi pitänyt arvata.

"Ai hei, Viivi", tervehdin lannistuneena.
"Mitä sä olet ostamassa?" Viivi, tuo supliikki small-talkaaja, kysyi.
"Ruokaa."
"Ja näköjään vessapaperia."
"... niin, sitäkin."
"Kiva juttu", Viivi heläytti, enkä ymmärtänyt miksi, mutta enpä välittänyt kysyäkään. "Ja olipa hyvä että kohdattiin! Halusinkin kysyä mielipidettäsi siitä Luhdan Jannasta."
"Jannasta? Ammattitaitoinen", summasin, enkä näköjään ollut vielä oppinut sitäkään, ettei Viivistä päässyt eroon yksisanaisilla vastauksillakaan.
"Niinkö tosiaan", Viivi rohkeni epäillä ääneen.
"Mitä tarkoitat?"
"No että olikos ne sen valinnat sinun mielestäsi oikein perustellut kaikin puolin?" Viivi tivasi ilme tuimistuen.
"Kyllä minä uskon että oli, vaikka enpä kyllä tunne kaikkia valittuja ratsukoita kovin hyvin", pohdiskelin autuaan tietämättömänä siitä, mistä tuuli.

Myrsky ja mylväys välähtivät Viivin kasvoilla.

"Ai niin. Sähän tulit itse valituksi niin tietysti valinnat oli susta hyviä."

Ah. Aivan niin. Olikos Viivi itsekin pyrkinyt rinkiin? Muistinko hänen nimeään katsastuksen osallistujalistoilta? Olinko nähnyt häntä kenties paikan päällä? Yhtäkiä en ollut ihan varma.

"Mä luulen, että se on ikärasisti", Viivi ilmoitti.

Mä en oikein keksinyt siihen mitään vastausta. En uskaltanut sanoa, että ei kai nyt sentään, koska pelkäsin Viivin ikuista vihaa. Ties vaikka se manaisi mut italiaksi. Mä en pystyisi tekemään mitään manauksen seurauksia välttääkseni tai lievittääkseni, sillä en ymmärtäisi millaisia seurauksia mun oikein pitäisi varoa. Mun suureksi onnekseni me oltiin jo lähestymässä kassoja kuitenkin, joten mä saatoin heittäytyä tosi keskittyneeseen vuorovaikutukseen kassan kanssa ja ignoorata kaiken muun, mitä Viivi mulle jutteli.

Vähäsen käytöstavattomasti mä myös sinkaisin vauhdilla ulos kaupasta jäämättä odottelemaan ystävääni. Vastikään katsastettu ja luotettavaksi todettu menopelini näytti ihanalta odotellessaan pääsyä pakoautokseni. Sulloin ostokset takakonttiin ja muistin sitten siinä kohti unohtaneeni Rasmuksen toivoman kesäkurpitsan, mutta päätin että se saisi jäädä, sillä Viiville en enää itseäni altistaisi. Oli vähän harmillista jättää poikaystäväni harras toive täyttämättä, erityisesti nyt, kun se oli itse ollut niin tavattoman huomaavainen että oli pohdiskellut ääneen pitäisikö hankkia joku hevosenhoitaja. Kun se oli sanonut niin, mun oli tehnyt mieli pussata sitä, koska se otti niin tosissaan mun huoleni meidän vähäisestä yhteisestä ajasta. Sitten se tietysti oli jatkanut, että idea oli oikeastaan tullut sille mieleen kun se oli tavannut vanhan tuttunsa, jota se kehui omalla mittapuullaan oikein vuolaasti: Cella oli kuulemma ihan mukava ja taitava hevosten kanssa.

Mä olin tosi iloinen siitä, että Rasmus saattaisi hankkia hevosenhoitajan. Mä olin tosi iloinen myös siitä, että se tyyppi olisi vielä taitava hevosten kanssa eli järjestely toimisi mitä luultavimmin hyvin. Sitä mä vaan epävarmuuspäissäni toivoin, ettei ihan mukava entinen tuttu kuitenkaan olisi ihan tosi mukava eikä ainakaan kaiken muun lisäksi nätti, koska muuten mä varmaan ahdistuisin asiasta. Jotenkin mä arvelin, että jos kysyisin Rasmukselta oliko se sen vanha tuttava nätti, mun maailman kuuliaisin mutta vähän sosiaalisiin käytänteisiin kompuroiva poikaystäväni varmaan änkyttäisi että olin sen mielestä nätti, niin kuin se sulkisi pois sen mahdollisuuden että joku muukin voisi olla. Niinpä mun pitäisi odottaa ja nähdä asia itse.

Vaikka, mä ajattelin melko huolettomasti ollakseni minä, eihän sillä olisi mitään merkitystä. Meillä oli asiat hyvin, ja parempaan päin menisi, kun aikataulut helpottaisivat. Olin nimittäin päättänyt että niin kävisi. Pääsykokeet lähestyivät taas, ja sitten mun ei tarvitsisi enää lohkoa aikaani opiskeluunkin kaiken muun lisäksi, ja sitä paitsi me varmaan lähdettäisiin pian taas Saksaan ja se olisi taas hyvää aikaa.

Hyviä aikoja ei koskaa ollut kyllä liikaa, mutta onneksi sentään tarpeeksi, linjasin juhlavasti ja napsautin vilkun päälle kääntyäkseni Kallanraitille.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 28.03.20 12:11

Dressage Day & White Party: A (Quick) Review
Se, jossa yritin kirjoittaa suunnilleen sataa hahmoani samaan tarinaan
#whiteparty

Josefinan päivä kului koulukilpailuissa sihteerinhommissa. Peter Lastrong oli mitä hankalin tuomari Josefinan kannalta, sillä mies puhui suomenkielisiä arvioitaan ratsukoista taukoamatta ja mumisevaan sävyyn. Sydän sykkyrällä säntillinen sihteeri kirjasi minkä kerkesi ja pelkäsi, että jälkikäteen tulisi kyllä sapiskaa omituisista kommenteista. Niin kauan kuin numerot ovat oikein, Josefina yritti lohdutella itseään, niin kauan kukaan ei voisi olla loputtoman vihainen, ja olivat koulutuomarit varmasti sanelleet omitusempiakin papereita. Oliko se hänen vikansa, jos herra P. Lastrong todella käytti sellaisia ilmaisuja kuin:
Poni pyöreä kulmassa, vanuu suoralla (eikä Josefina tiennyt mitä vanuminen tarkoitti)
Tie kuin paatuneen poliitikon puhe (Josefinakin näki ratsukon kiemurtelevan)
Olisi voinut olla ok mutta epäonnistui (Josefina jätti kirjoittamatta loppuun “karmealla tavalla”)
Lässähti, alku kuohkea (Josefinan ajatukset harhailivat ollan kuohuviinitarjoiluihin)
Ratsastaja kiireinen, hevonen nukuksissa (Josefina kuuli ensin “juovuksissa”)
Kaunista rats. mukava katsella (Josefina ei ollut varma oliko hra Lastrong sanonut “ratsastusta” vai “ratsastajaa”, joten hän päätyi lyhentämään varmuuden vuoksi ja jättämään tulkinnan lukijalle)

Pitkän sihteeripäivän (startteja oli yli sata!) päätteeksi Josefina matkasi nopeasti Purtsilaan, juoksutti Grannin, paijasi Pikiä ja kiisi sitten kotiin. Vaikka Auburnin kilpailut olivat totuttuun tapaan sujuneet puolisotilaallisessa järjestyksessä eikä suuria viivytyksiä ollut suurista starttimääristä huolimatta tullut, hän oli jo myöhässä aikataulustaan.

Niinpä, kun Aliisa soitti ja ilmoitti olevansa matkalla hakemaan häntä, Josefina oli vasta kuivaamassa hiuksiaan suihkun jäljiltä. Asuna oli kylpytakki ja naaman ehostus olematon, joten tilanne oli melko kaukana toivotusta. Väliin jä niin ruokailu kuin syvälliset jäähyväiset Rasmukselle, joka ei tahtonut tulla mukaan.

Aliisa ei tiennyt, ettei Rasmus tahtonut tulla mukaan, joten auto seisoskeli aika pitkään paikallaan paritalon pihassa, ennen kuin Josefina rohkaistui kysymään, että eikö me sitten mennäkään.
"Ai! Eikö Rasmus tule! Miksi, oi ei, onko teillä ollut riitaa!"
"Eikun se ei vain tule."
"Ihme isoisä. Aina pitää juhlia kuin voi. Mutta selvä, selvä, mennään sitten."

Ja he menivät. Aliisan luona ehdittiin viettää maailman pikaisimmat etkot, joiden päättymisen yhteydessä Josefina viimeistään teki ensimmäisen virheensä: kun Aliisa alkoi komentaa heitä liikekannalle, Josefina oli vasta hetki sitten korkannut juomansa ja päätyi hätäpäissään juomaan sen mahdollisimman nopeasti ennen lähtöä. Mikä siinäkin oli, ettei voinut vaan antaa juoman mennä hukkaan? Olisiko se ollut suurikin menetys?

Kingissä asioita tapahtui: valokuvaus, juomanosto, jutustelua erinäisten ihmisten kanssa, sen muistelua kuka tuo vieraampi kasvo olikaan ja olikos sen ratsu se hauskaläsinen ruunikko vai korkeajalkainen vilkas tähtipää, ja minne Aliisa katosi ja sitten minne Robert katosi.

Robert oli kadonnut niin lähelle Liekkijärveä kuin oli mahdollista päästä: samaan pöytään Alviinan, Kaspianin ja Salman kanssa. Siinä oli outo seurue. Alviina ei pitänyt kenestäkään pöydässään istuvasta, sillä Kaspian oli hemmoteltu lellipentu jolle oli ostettu Alviinan hoitohevonen, Salma oli kadehdittava tallinomistajatar jolla oli kaksi kilparatsua ja Robert oli ärsyttävä. Silti Alviina oli pakottanut Robertin seurakseen, ja Alviinalla oli taito pakottaa porukkaan muitakin.

“Onko tuo se jusuroosen”, Alviina tivasi Robertilta. “Tuo eksyneen uivelon näköinen tuolla. Kutsu se tänne.”

Josefina, joka oli hukannut Aliisan ja äskeisen juttuseuransa ja yritti lisäksi vältellä Märta Merenheimoa, oli sangen kiitollinen, kun Robert viittilöi häntä pöytäänsä. Siellä oli Salmakin: siellä olisi varmasti ihan mukavaa. Mutta vähänpä Josefina tiesi Alviina Herralasta, joka oli oikeastaan paikalla vain etsimässä juoruja jokaisesta vähänkään kotitalliaan kauempana tunnetusta kilpailijasta. Alviina oli jo tullut maailman onnellisimmaksi, kun itse Isabella Sokka oli aiemmin illan tuoksinnassa tullut tönäisseeksi hieman Alviinaa niin, että tämän kädessä olleesta lasista oli läikkynyt hieman juomaa kädelle. Aika törkeää. Vähän kun lisäisi värikynää niin sehän olisi jo melkein baaritappelu. Vielä kun näkisi vilauksen esim. Tijs Schepperistä tai muusta oikeasta kansainvälisestä kilparatsastajasta (Alviinan kirjoissa sellaiseksi ei voinut määritellä kotimaisia ratsastelijoita, jotka ehkä joskus olivat käyneet jossain kansainvälisessä kilpailussa) ja mieluiten tekemässä jotakin, minkä voisi tulkita juoruilun arvoiseksi, ilta olisi aika täydellinen.

Alviinan pettymykseksi tämä Josefina oli harmillisen tylsä tyyppi, josta oli vaikea kiskoa irti mitään skandaalia. Alviina kuitenkin yritti: olihan hänellä konsteja, kuten mielistely, tiukkojen kysymysten viskely, juomien tarjoaminen päihdyttämistarkoituksessa ja pienellä nössö-paineella juoduksi tulemisen varmistaminen.

Niinpä ei ollut mikään ihme, että Josefina, joka ei kuluttanut alkoholia usein eikä myöskään ollut syönyt päivän mittaan paljonkaan, koki olonsa pian humalaiseksi. Lisäksi omituisen vieraan ihmisen seura tuntui kuormittavalta. Josefina pakeni tilannetta juuri ennen kuin liekkijärveläisten kansoittamassa pöydässä alkoi tapahtua.

Alviina ei ollut alunperinkään ollut ilahtunut Kaspianin läsnäolosta, ja siksi hänelle oli jotakuinkin lottovoittoon rinnastettava asia, kun poikapolon vanhempi sisarpuoli Anmari Franssi saapui paikalle äkäisen näköisenä. Robertin mukaan Anmari oli vähän tiukkiksen oloinen aina, mutta nyt Alviina sai suurta hupia siitä, että neiti Franssi raahasi alaikäisen pojankoltiaisen oikein paidankauluksesta pidellen mukaansa.

Anmari Franssi läksyttää säksätti veljelleen:
"Hel-vetin noloa, että keplottelet tiesi K-18-jatkoille! Ja sitten sun lasissa ei edes ole rommikolaa vaan tavallista cokista! Mitä varten sä edes vaivauduit tulemaan?!"

Aliisa Hurulla oli, tyypilliseen tapaan, oikein hauskaa. Hän sosialisoi ja liihotteli ympäriinsä, tanssikin riemukkaasti, ja pilaili tietysti ihmisten kustannuksella. Yksi pila vain napsahti vahingossa hänen hyvän ystävänsä Jusun humalan herkistämään mielentilaan liian kovasti. He sattuivat kohtaamaan ulkona, minne Josefina oli tullut rauhoittumaan ja Aliisa tupakoimaan, kuten hänellä juhliessaan oli tapana.

"No, joko olet miettinyt mitä sanot?" Aliisa tiedusteli Josefinalta virnistellen.
"Sanon? Kenelle? Mitä?"
"Puheessasi. Aivan taatusti viime kauden voittajilta edellytetään puhetta, eikös Amanda Sokka niin sanonut?"

Aliisa oli ajatellut, että olisi hauska katsella kuinka Josefina kalpenisi ja sitten paljastaa sille, että oli keksinyt kaiken omasta päästään. Todellisuus ei kuitenkaan ollut yhtään niin hulvaton kuin neiti Huru oli luullut: ystävätär hänen edessään alkoi oikeasti vapista ja, herramunjee, purskahti itkuun, niin paniikkiin ajatus julkisen puheen pitämisestä hänet heivasi.

"APUA! Jusu, se oli vitsi - kai sä tajusit että se oli vitsi! Herranpieksut, kuinka päissäsi sä oikein olet?"
"Liian! En tajunnut! En tahdo olla täällä", soperteli hätääntynyt Jusu.
"Apua. Kuules muikki, nyt me tehdään niin, että mä vien sut meille. Voit rauhoittua siellä, syödä jotakin, ja jos tahdot niin jäät yöksi, tai tilaat taksin kotiin sitten kun sulla on kaikki hyvin. ANTON! Mä käyn viemässä Jusun meille, mutta palaan pian! Pidä bileet pystyssä!"

Aliisa pisti hösseliksi.

Pian Josefina Rosengård oli peiteltynä vanhaan makuuhuoneeseensa Robert Harringtonin omistamaan sänkyyn, sillä ei Aliisa hennonnut passittaa tyttöä kotimatkallekaan siinä kunnossa eikä myöskään jaksanut (/ehtinyt, sillä bileet odottivat) petailla sohvaa. Siihen päättyi Josefinan ilta, ja Aliisa toivoi, että hänen Rasmukselle lähettämänsä "Aliisa kutsuikin mut yökylään niin olen täällä, nähdään huomenna, puspus rakas" -viesti vaikuttaisi aidosti tytön itsensä kirjoittamalta eikä jonkun hämäräperäisen kidnapparin. Eihän nyt sentään olisi suotavaa, että herra Alsilan tarvitsisi olla tyttiksestään tipan tippaa huolissaan. Jusullahan oli asiat tosi ihanasti! Se oli tutussa ympäristössä ja jo sikiunessa, kun Aliisa viimeisen kerran ystävän hiuksia silitettyään poistui paikalta.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 08.04.20 10:17

Manta?
8. huhtikuuta 2020 #jusmus

On mukavan päivän mukava ilta. Aamuisen siivousvuoron jälkeen mä olen vain ollut ja laitellut kotia kauniiksi. Pitkästä aikaa mä en ole käynyt hoitamassa tai ratsastamassa yhtäkään hevosta, ja sellaisia päiviä on mun elämääni mahtunut aika vähän. Sen sijaan mä olen tehnyt kaikkea sellaista, mikä on saanut mut tuntemaan oloni pikkurouvaksi, ja se ei rehellisesti sanottuna ole haitannut mua ollenkaan.

Olen mä myös lukenut pääsykokeisiini, sillä en sentään tahdo olla mikään pikkurouva koko ikääni. Lyhyt mutta tehokas lukutuokio sujui mukavasti, ja fiilis onkin nyt ollut ihmeellisen luottavainen. Tänä vuonna mä olen valmistautunut paremmin, pidemmällä aikavälillä ja keskittyneemmin, ja ehkä viime vuotisesta rypistyksestäkin on jäänyt jotakin päähän. Ehkä mä tänä vuonna ihan oikeasti pääsen opiskelemaan, ja jos en, niin kuka tietää: ehkä heittäydyn sitten lopulta vain kokopäiväiseksi ratsastajaksi. Mä voisin tehdä niin, mutta on vaan tuntunut tärkeältä, että on muitakin unelmia. Että edes kokeilen muita unelmia.

Joka tapauksessa Rasmuksen tullessa tallintuoksuisena kotiin mä olin jo lämmittänyt saunan ja kattanut pöydän hienosti ja laittanut ruoan sillä tavalla valmiiksi ettei meidän yhteistä aikaa menisi yhtään hukkaan. Nyt me nautitaan siitä, että meidän aika on tyhjää ja olemassa vain meitä varten. Sellaista mä olen kaivannut: kiireetöntä yhdessäoloa.

”Onko se ihan kamalaa”, kysyn kuitenkin pikkuhippasen huolestuneena.

Me istutaan saunanpuhtoisina ruokapöydän ääressä toisiamme vastapäätä. On kynttilöitä ja kukkia ja kaikkea, viinipullokin ja hienot lasit, ja vaikka minä joskus saatan vaatimattomuuksissani väittää että en minä ole sellaisen materialistisen romantiikan perään, onhan siinä kuitenkin sitä jotakin. Tunnelmaa. Ei minua haittaa ollenkaan, että olen itse ostanut kukkani ja muutenkin rakentanut sen katseltavan romantiikan: se riittää, ettei Rasmus ole pyöritellyt sille silmiään ja tuominnut typeräksi höpönlöpöksi. Vaikuttaa siltä, että siirappinen kotitreffi-ilta on siitäkin aika kiva juttu kuitenkin.

”Tosi hyvää”, Rasmus vakuuttelee, vaikka sillä on edessään lautasellinen mun laittamaa ruokaa.
”Liioitteletko”, tyrskähdän.
”En. Tykkään.”
”Mäkin susta”, hymähdän tyytyväisenä omasta imelästä nokkeluudestani, enkä aivan sitten kuitenkaan rohkene lisätä perään mitään hellittelynimeä. Ehkä ihan hyvä niin, sillä meistä molemmista sellainen on vähän oudon tuntuista aina. Nykyään osaan kiusaantumatta olla mytty tai kasa, kun Rasmusta huvittaa minun käpertyvä hautautumiseni viltteihin vähän viileässä asunnossa, mutta muuten olen mieluiten ihan vain Josefina.

Vaikka meillä onkin treffi-ilta, joistakin tavoistani mä en osaa joustaa. Kun me ollaan syöty, pöytä pitää siivota heti. Rasmus auttaa laittamalla astiat tiskiin, ja sillä välin mä laitan ylijäämäruoat kylmään ja pyyhin pedantisti pöydän. Mä olen asettelemassa rättiä kuivumaan, kun Rasmus astelee mun selän taakse, halaa ja painaa suukon korvantaustaan ennen kuin nojaa leuan mun olalle.

”Mä keksin ehkä miten me ehdittäisiin jatkossa nähdä toisiamme useammin”, se sanoo ja huojuttaa mua vähän niin kuin me tanssittaisiin vaikkei meistä kumpikaan osaa tanssia tuon taivaallisen vertaa.
”Mhm? Niinkö?” kysyn tosi mielissäni ja kiemurtelen kasvokkain poikaystäväni kanssa. Tuikkaan sille suukon ja jään katselemaan odottavaisena.
”Hanni Hevoskauppiaan joku tuttu toi hevosensa sen talliin asumaan ja tahtoo että joku hyppäisi sillä välillä, kun se itse ei kuulemma hyppää ollenkaan”, Rasmus kertoo ja mä menen ymmälleni.

Miten se, että Rasmus alkaisi ratsastaa vielä yhtä hevosta, auttaisi meidän ruuhkaisia kalentereitamme sopimaan yhtään paremmin yhteen? Miten se edes ehtisi? Yrittääkö se edes keretä viettää aikaa mun kanssa? Nytkin se on päättänyt lähteä Tie Tähtiin -kisoihin kaikkina niinä viikonloppuina, joina mä en ole töissä. Hyvin nopeasti mä syöksähdän rennosta ja hyväntuulisesta olotilastani huolestuneeseen.

Mun kädet, jotka vielä äsken sivelivät Rasmuksen paidanselkämystä, ovat pysähtyneet ja sormet tarranneet hajamielisesti kankaaseen. Tässä on jotakin mitä en ymmärrä. Rasmus ehkä huomaa jännittymiseni ja kiirehtii selittämään:
”Ala sä hypätä sillä. Se on suokkitamma. Sen nimi on Manta.”
”Manta”, toistan, ja se tuntuu hupsulta: päässä risteilevät mielikuvat kuuluisasta helsinkiläispatsaasta ja sen ympärillä tapahtuvasta hupimielisestä vappujuhlinnasta törmäävät pyylevään, riuskaan ja pullantuoksuiseen tätihahmoon.
”Se menee kuulemma ainakin metriä.”
”Ja mäkö alkaisin hypätä sillä”, kysyn vähäsen turtana. Mä en oikein ole vielä osannut päättää, mitä mieltä mä olen koko ideasta.

Rasmus katsoo mua kuin jokin herttainen eläimenpoikanen. Se sipaisee mun hiuksia silittelevästi ja sitten poskipäätä. Seuraavaksi mä huomaan olevani matkalla sohvalle. Rasmus pitelee mua kainalossa ja maalailee tulevaisuudenkuvaa:
”Niin. Tulisit hengailemaan mun töihin, tai kun ratsastan Carria, ja voitaisiin pussailla vaikka satulahuoneessa ja ratsastella käsikkäin ja – ja viettää aikaa ja näkisin sua.”

Mä nauraa pärskähdän asettuessani mukavaan asentoon sohvannurkkaan. Rasmuksen höntit sanat ja pyytävä katse lievittävät mun nopeasti herännyttä huolta kovasti. Voi, se on ihan oikeasti yrittänyt ajatella asian parhain päin. Mun poikaystävä on omalla tavallaan ihan todella yrittänyt ratkaista meidän tasapaino-ongelman, siis hevoset vastaan muu elämä, viemällä enemmän muuta elämää talleille.

”Ratsastettaisiin käsikkäin!” mä toistan ja kikatan. ”Ollaanko me ikinä tehty niin?”

Rasmusta virnistyttää. Se näyttää ihan vastustamattomalta silloin kun sen suupieli kohoaa sillä tavalla ja silmät tuikkivat. Mun sydäntä melkein särkee se miten paljon mä pidän siitä, mutta onneksi kuitenkin vain melkein. Olisi rahtusen kamalaa jos sydämeen sattuisi ihan koko ajan.

”No, ei, mutta sulla onkin yleensä ollut Granni. Se ei yleensä kannusta ratsastamaan kovin lähelle.”
”Totta.”
”Mutta mitä mieltä sä olet Mantasta?”
"En mä tiedä?" myönnän epävarmana. "Kuinka usein se oikein tarvitsisi? Enhän mä ainakaan ennen pääsykokeita, ja kun on Granni ja Belisa ja poni ja Harrykin..."
"Ei se mitenkään säännöllisesti kuulemma. Kunhan joskus", Rasmus sanoo rauhoittelevaan sävyyn.
"Voisin mä joskus kokeilla varmaan", sanon vielä vähäsen varovaisena, vaikka homma kuulostaa rennolta ja ajatus suomenhevosella hyppäämisestä jotenkin kiehtoo.
"Joo! Tietty sitten vasta kun ehdit. Sanonko mä että pääsykokeiden jälkeen voisit käydä?" Rasmus jo innostuu, ja sen hyvällä tuulella on tapana tarttua muhun.
"No sano. En mä kyllä ennenkään viitsi, kun lähdetään Ruotsiinkin ja, niin."
"Siitäkin tulee varmaan siistiä", Rasmus sanoo vuorenvarman kuuloisena.

Mä ihailen sen varmuutta, mutta tirskahdan kuitenkin. Rasmus ei vielä tiedäkään ihan kaikkea mitä minä tiedän. Hetken mietin, annanko sen pitää ruusuiset kuvansa meidän yhteisestä kisamatkastamme Ruotsiin, mutta ehkä tämä juttu on nyt vain kakistettava ulos kuitenkin.

"Ai niin. Siitä mun pitikin kertoa. Juttelin isän ja äidin kanssa tänään, ja ne aikoo tulla myös, ja Vilhelmina ja lapset. Isä ja äiti tahtoo kustantaa meidän kaikkien majoitukset siitä ilosta, että on koko perhe koossa", kerron kaunistelematta asiaa yhtään. "Eli... meillä on edessä viikko mun vanhempieni seurassa. Anteeksi."

On kiehtovaa katsoa kuinka Rasmus estää iloista ilmettään värjymästä. Se ei suinkaan kehtaa ilmaista suoraan, etteivät mun vanhempani ole sen lempi-ihmisiä, ei etenkään nyt kun ne jo todella reilun diilin turvin takaavat sille kilpailukykyisen hevosen isoihin luokkiin. Joskus mun tekee mieli sanoa sille, että musta olisi ihan okei jos se sanoisi joskus ääneen jotakin ikävää mun perheestäni, sillä totta puhuen mä en ihan aina itsekään suhtaudu niihin pelkällä lämmöllä. Mä en vaan mitenkään voi ilmaista sellaista mielipidettä omista vanhemmistani.

"Aijaa! No mutta mikäs siinä, tai siis, eikö se ole ihan mukavaa. Että teillä on sellainen... perheloma", Rasmus yrittää kääntää tilanteen kauniiksi ja ihanaksi.

Mä hymyilen sille ja nojaudun pussaamaan sen poskea. Rasmus kuitenkin kääntää kasvojaan ja herkästä poskipususta tuleekin ihan oikea suudelma. Hetken aikaa mä mietin, että Rasmus on varmaan hyvinkin halukas unohtamaan mun vanhempani ja sen, että se joutuu lähitulevaisuudessa viettämään niiden kanssa kokonaisen viikon. Sitten mä tuumaan, että eipä mullakaan kyllä ole mitään unohtamista vastaan.

Voi kyllä, unohdan ihan mielelläni omat vanhempani silloin kun vain suinkin voin, ja nyt ihan erityisesti. On meidän treffi-ilta, ja Arne ja Susanne Rosengårdia ei tasan ole kutsuttu paikalle edes ajatusten tasolla. Mun elämä ja mun teot, ajattelen vähän kapinahenkisesti ja sysään kaiken vellovan tulevaisuuden mielestäni: pääsykokeet, Manta-suokin, Markarydin, kisat... kaiken. Toistaiseksi.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 22.04.20 13:54

Medialukutaito
22. huhtikuuta 2020 #hanamiweek #jusmus

Rasmus ratsastaa Easylla alkukäyntejä. Se ei ole erityisen mielenkiintoista katseltavaa, joten syvennyn aikani kuluksi älypuhelimen viriketarjontaan. Instagramista tupsahtaa näkyville tieto eräistä kaksosvarsoista, jotka ovat järjettömän sööttejä ja kaikeksi onneksi terveitä ja hyvinvoivia, ja hetkeksi ajatukseni singahtavat Pikiin, joka saattaa varsoa jo lähestulkoon koska tahansa. Sen kanssa ei sentään tarvitse jännittää kaksosvarsoja.

Siirryn lueskelemaan hevosaiheisia verkkolehtiä. Niitä löytyy sivuhistorian useimmin käytetyistä, enkä minä nyt niin kovin kummallisena pidä sitä että minulta välillä kysellään, kuuluuko elämääni mitään muuta kuin hevosia. Ei välttämättä kuulu.

"Oh, hei, teidät on mainittu täällä", ilmoitan pirtsakasti ja ennen kaikkea harkitsemattomasti Rasmukselle, ennen kuin olen edes lukenut koko artikkelia. Se on Häst&Sport-verkkojulkaisun artikkeli nuorten esteratsuhen Hannaby Young Stars -luokasta, johon Rasmus ja Easykin ovat menossa. Itselläni ei ole yhtään ratsastettavaa siinä luokassa, sillä Granni on jo liian vanha, Piki auttamatta liian tiine ja Belisa täystyöllistetty kiertäessään Niilon kanssa Tie Tähtiin -kilpailuissa. Kovin kummoisestihan ratsukolla ei ole mennyt, mutta toivon ettei poika arvioi omia suorituksiaan liian kriittisesti. Hän on vasta siirtynyt ratsastuskouluhevosilla käydyistä tallikisoista isompiin kilpailuihin ja vieläpä aika keltanokkaisella hevosella.

"Niinkö? Missä?" Rasmus kysyy samalla kun silmäilen juttua ja alan katua että edes mainitsin siitä mitään.
"Öö, tämmöisessä, umm, Häst&Sport-verkkolehdessä", sanon: ensimmäiseen kysymykseen on sentään helppo vastata.
"Aa, no mitäs siellä?" poikaystäväni sitten heittää juuri sen luontevasti ensimmäistä seuraavan ja ehdottoman ei-toivotun kysymyksen, jota ehdin hyvin lyhyen ajan jo kammoksuen odottaakin.
"Sitä Young Stars -luokkaa täällä spekuloivat", vastaan välttelevästi, mutta tietenkin Rasmuksen kiinnostus on herännyt, koska itsehän sitä oikein piikkipäisellä kepillä sohaisin.

Katselen Easy-parkaa, jota on artikkelissa kuvailtu pystymetsästä repäistyksi. Sehän on ihan nätti hevonen, tasapainoisen näköinen ja tavallisesti hyvällä asenteella työskentelevä, mutta ei suoraan sanottuna mikään mega-wau. Tiedän Rasmuksen suhtautuvan siihen tunnesidoksesta huolimatta enimmäkseen aika realistisesti ja pohdiskelevan vähän väliä sen myymistäkin, mutta kuitenkin: Easy on Laran varsa, vieläpä ensimmäinen sellainen, ja Lara on Rasmukselle tärkeämpi kuin tärkeä. Sen esikoisvarsan ja Rasmuksen ihkaoman kasvatin tyrkkääminen Alhaiset odotukset -porukkaan saattaisi kuitenkin olla pikkuinen tärsky itsetunnolle, tai jollekin, en minä tiedä.

Tietysti mulla oli teoreettinen mahdollisuus pelata korttini vielä sillä tavalla oikein, ettei artikkeli kuulosta Rasmuksen korviin aivan murskakritiikiltä. Tunnettu faktahan oli se, ettei poikaystäväni ymmärtänyt äidinkieltäni juuri lainkaan, ja ruotsinkielinen artikkeli (hevosaiheestaan huolimatta) menisi sillä kielitaidolla tyystin ohi ilman minun suomennostani. Voisin tehdä sen, kuten sanotaan, hieman vapaamuotoisesti.

"Ja siis niin, ne pitää Easya vähän tavallisena", luovin läpi keskinkertaista kisauran aloitusta ruotivan kohdan, ja sitten sivuutan kaiken siitä miten jopa hevosen oma ratsastaja pitää sen laatua mahdollisesti puutteellisena ja etenkin maininnan Rasmuksen surkeista kilpailutuloksista (kuinka törkeää!). "Ja että, öö, tämä on teille hyvä tapahtuma ja vähintäänkin poistutte sieltä kokemusta rikkaampana."

Rasmuksen naamasta näkee, että se yhdistelee mahdollisimman neutraaliksi siivotun lausuntoni langanpätkiä. Sydän hakkaa vähän, kun toivon, että se laittaa ne sievälle rusetille ruman umpisolmun sijaan. On mun vikani, että Rasmus ylipäänsä tietää koko julkaisusta.

"Jaa", se sanookin sitten aika neutraaliin sävyyn ja alkaa keräillä Easyn ohjia. "No eipä siinä. Ei kai ollut odotettavissakaan, että Easysta mitään ennakkosuosikkia tehtäisikään. Kokemusta rikkaampi on varmaan sille ihan hyvä arvio."

Toivon kovasti, että Rasmus on oikeasti noin urhoollista mieltä eikä vain tsemppaa ja esitä. Vai oliko sen äänensävyssä harmistusta? Pidän poikaystävääni kuitenkin aika kunnianhimoisena tyyppinä. Noinkohan se ohittaisi asian ihan olankohautuksella? Entä jos se kuitenkin rakentelee vielä pilvilinnoja ja luulee, että Easysta tulee jonakin päivänä sittenkin sille viiden tähden GP-luokkien tähtiratsu? Ei kai vain ole mun tehtäväni puhkaista niitä luuloja?

Rasmus katsahtaa mua vielä ennen kuin kehottaa nuoren ratsunsa raviin. Siloittelen kasvoni niin huolettomiksi kuin kykenen, ja huikkaan:
"Eihän sitä tiedä jos se vaikka yllättää ja onkin paras!"

Juu ei. En tosiaan puhko kenenkään hattaraisia kuvitelmia. Ei musta ole sellaiseen.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 23.04.20 18:09

Suden luola
23. huhtikuuta 2020 #jusmus

Rasmus on… erilainen. Se ei tunnu omalta itseltään, mun omalta Rasmukselta, siltä pojalta joka tarjosi mulle kyytiä Murronmaalta Kallaan kun me ensimmäistä kertaa tavattiin. Silloin me ei tunnettu yhtään, mutta kun mä myöhästyin bussistani sen omituisen hissiselkkauksen vuoksi, se tarjoutui avuksi vaikkei taatusti odottanutkaan innolla kiusallista ajomatkaa tuikituntemattoman hermostuneen hihittelijän kanssa.

Se ei tunnu siltä samalta pojalta, joka Kanadassa tuntui yhtä aikaa sekä hakeutuvan mun seuraan että välttelevän mua, ja joka lohkoi yhden illan aikana useamman pitsavitsin, koska silloin pitsat olivat meidän yhteinen juttu. Pitsat ja hevoset, Lara erityisesti, sillä sitä liikuttaessanihan mä Rasmukseen kai lopun kaiken tutustuin. Sitä mä en ihan rohkene ajatella, milloin mä oikeastaan ihastuin, sillä siihen ulottuvuuteen liittyy kuitenkin mutkia (ja voi olla että yhden mutkan nimi on Kimmo Malkamaa, jonka kanssa, miten sanotaankaan, säädin? hämmästyttävän sinnikkäästi ottaen huomioon, ettei siitä koskaan oikein koitunut mulle mitään hyvää).

Nyt Rasmus ei kerro pitsavitsejä, eikä se tahdo puhua mun kanssa hevosista, ei edes Larasta.

”Katso, Henrik laittoi Larasta kuvan. Luuletko sä että se varsoo piankin?”
”Kai sen täytyy”, Rasmus vastaa hädin tuskin vilkaistuaan mun esittelemääni kuvaa, ja sitten hän on levottomuutta herättävän hetken aikaa ihan hiljaa ennen kuin jatkaa vähän väkinäisesti naurahdettuaan: “Tai kun eihän se varsa voi jättää syntymättäkään.”

Se on olevinaan vitsailua tai vähintäänkin kepeä toteamus, mutta mua vaivaa outo tunne, jokin kalvava aistimus siitä ettei kaikki ole ihan kunnossa. Rasmus on tuntunut sillä tavalla vähäsen vieraalta sen jälkeen, kun se tuli niistä Lehtovaaran kisoista. Ensin mä ajattelin, että se oli vain väsynyt ajomatkan jälkeen, ja sitten mä mietin myös että varmaan sitä harmitti huono tuloskin, mutta nyt se on edelleen vähän kireä, ja mä olen vähäsen loukkaantunut siitä että se on kireä myös mulle, vaikkei se sanallakaan vihjaa mitä pahaa mä olen tehnyt.

Me ei oikeastaan riidellä juuri koskaan. Me vältellään asioita, joista tulee meille hankala olo ja sitten ne joskus vain lakkaavat olemasta. Enimmäkseen me ollaankin kyllä oltu asioista samaa mieltä, ja mä muistan vain kaksi sellaista sananvaihtoa joista voisi edes ajatella käyttävänsä nimitystä sanaharkka. Mutta nyt mä tunnen riidan olevan ihan tosi lähellä, vaikken mä edes tiedä, mikä sen liikkeelle paneva voima oikein on.

Lähestyvän riidan äärellä oleminen on vähän niin kuin katselisi suden luolaan ja näkisi hämärässä hohtavat silmät ja harmahtavan turkin. Vaisto sanoo, että kannattaa paeta mahdollisimman nopeasti. Sitten jokin järjetön tajunnan taso ehdottaa, että ehkä se onkin koira, ehkä kannattaa kuitenkin kurottaa kättä sitä kohti, tarkistaa onko se loukkaantunut, hoitaa koira; kohdata ja käsitellä se riideltävä asia, vaikka kuinka pelottaa että riita repii ja koituu kuolemaksi.

Ja sitten peliin puuttuu se kilpaileva alkuvaisto, jota mä olen oppinut noudattamaan: halu vetäytyä, poistua niin hitaasti etteivät pedon saalistajan vaistot aktivoidu, mennä huomaamatta syrjään.

Mä nipistän huuleni tiukasti yhteen ja päätän olla sanomatta mitään siitä, miltä musta tuntuu kun Rasmus on lyhytsanainen, poissaoleva ja etäinen. Jos mä kysyisin, mikä sitä vaivaa, mä voisin särkeä sen illuusion, joka meidän ympärille on rakentunut: me ollaan varmasti kaikkien mielestä, joskus itsemmekin, toistemme jatkeita, puolikkaita ja vastakappaleita, eikä me riidellä tai syytellä toisiamme ikinä. Jos mä kysyisin, Rasmus voisi syyttää mua siitä, että sitä ilmiselvästi vaivaa jokin. Jotenkinhan sen täytyy liittyä muhun, sillä kai se muuten voisi empimättä kertoa mulle mikä sen mieltä painaa.

Ajatukset ovat jo riistäytyneet käsistä, ja pinnallisesti hengittäen ja koko pallea tiukaksi kiristyneenä mä siirryn pois, menen ulos, ryhdyn kitkemään perennapenkkiä jonka laittelua me ollaan Eeditin kanssa Rasmuksen kisamatkan aikana aloiteltu. Nypin vuosien laiminlyönnin aikana rehottamaan päässeitä tunkeilijaruohoja pois ja ajattelen.

Ehkä Rasmus on puhunut matkalla Robertin kanssa. Ehkä Robert on väittänyt, että meidän välillä on tapahtunut jotakin. Ehkä Robert on liian kiivaasti kiistänyt, että meidän välillä on tapahtunut jotakin, ja ehkä Rasmus on itse päättänyt, että se valehtelee. Ehkä Rasmus ei ole puhunut Robertin kanssa, mutta se muuten vain pitää mua epäluotettavana eikä kohta tahdo olla mun kanssa ollenkaan. Ehkä mä oikeasti olen epäluotettava. Entä jos Aliisa olisi kuljettanut mut jonkun muun sänkyyn, jonkun muun kuin homoksi väittämänsä Robertin, jonkun joka olisi ollut innokkaampi – olisinko minäkin voinut olla, minä en muista milloin Robert tuli viereeni, enhän minä tiedä mitä tapahtui – olisiko jotakin voinut tapahtua?

Nypin rikkaruohoja ja vuorotellen rauhoittelen ja lietson omaa hätäännystäni. Tulee kylmä, nenä alkaa vuotaa, kyykistely alkaa käydä harteisiin ja niskaan ja nyppiminen sormiin. On mentävä sisään, mutta ei se mitään, sillä mä olen järkeillyt ja tehnyt toimintasuunnitelman.

Viivyttelen suunnitelman täytäntöönpanon kanssa niin kauan kuin voin. Pesen käsiäni pitkään ja hartaasti, jynssään multaa sormieni alta ja sitten vasta astelen olohuoneeseen. Menen sohvalla istuvan Rasmuksen luo ja asettaudun polvilleni hänen eteensä. Se vain vilkaisee, ja sitten se jatkaa television katselua mutta musta tuntuu, ettei se kuitenkaan oikeastaan katso ohjelmaa. Pienen hetken kuluttua se antaakin periksi, laittaa television ääntä pienemmälle ja katsoo mua.

"Painaako sua jokin?" mä kysyn hyvin varovaisena.
"Mua? Ei", se sanoo nopeasti ja vähäsen karheasti, ja sillä on tummat silmänaluset ja sen hartiat jännittyvät omia aikojaan.
"No... jos olet varma. Mua vaan pelottaa kun sä olet vähän, hm, etäinen", lausun harkiten ja peläten, että se kuulostaa syytökseltä ja saa Rasmuksen hermostumaan mulle.
"Ai olen", Rasmus sanoo ja näyttää epävarmalta hänkin.

Mä nyökkään pala kurkussa ääntä tukkien ja puren vähän alahuulta. Me ollaan siinä ihan hiljaa vastakkain, minä polvillani matolla kämmenet Rasmuksen polvilla lepäillen.

"Ei mun ole tarkoitus olla... mitään sellaista", Rasmus sanoo sitten.

Mä nyökkään taas ja annan ryhtini luhistua ja käsieni valahtaa omaan syliini. Painan poskeni Rasmuksen polvea vasten, jottei se näkisi, että mun silmät kostuu – osittain helpotuksesta, tosin, vaikka on siinä vielä paljon ratkomatonta epävarmuuttakin. Kömpelöin sormin mun poikaystäväni alkaa silitellä mun hiuksia, ja jonkun ajan kuluttua television ääni palautuu aiemmalle tasolleen. Mä en tiedä mitä me katsotaan, mutta ei sillä ole mulle väliäkään. Suljen silmäni ja tunnustelen silityksiä, jotka lupailevat mulle, että kaikki on tai tulee joskus olemaan ihan hyvin.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 30.04.20 17:28

Hauskaa vappua vain
1. toukokuuta 2020
#jusmus

Ai mitäkö tein vappuna? Sitä samaa kuin aina näinä päivinä, eli en juurikaan nähnyt muuta maailmaa kuin kirjaston seinät ja tallimaisemat. Kun tunnelma kotona oli kiristynyt, koska me oltiin Rasmuksen kanssa molemmat oikeastaan aika urpoja eikä puhetaitoisia ensinkään, mä olin siirtänyt pääsykoelukemiseni kirjastoon. Rasmukselle väitin (vaikkei se kysynyt), että halusin nyt ottaa mahdollisimman tehokkaan kertausrypistyksen ja että pystyin keskittymään parhaiten, jos lähdin kotoa vähän niin kuin olisi mennyt töihin.

Totta toinen puoli: en mä juuri nyt pystynytkään keskittymään kotona yhtään, kun mä huomasin vähän väliä kyttäileväni kelloa ja miettiväni, milloin Rasmus tulisi kotiin ja pohtivani, viivyttelikö se tahallaan ollakseen pidempään poissa mun luota tai jos se saapui ajoissa, oliko se vaitonaisempi tai kireämpi kuin tavallisesti. Oli keskittyminen vaikeaa välillä kirjastossakin, mutta ei auttanut kuin pakottaa. Viimeisten viikkojen pääsykoeahdistus oli iskenyt ja lujaa, ja kai siihen muutakin kietoutui, mutta yritin keskittää syyn lähestyvän kokeen niskoille jottei tarvinnut ajatella muuta. Mulla oli välillä niin käsittämättömän vaikea olla kaiken epävarmuuteni ja itsekritiikkini kanssa, että toisinaan henki salpautui ja pelkäsin oksentavani. Joskus yritinkin, mutta mitään siitä ei seurannut, joten totesin kurkkuun pyrkivän tiiviin tuntuisen massan olevan sittenkin vain huonoa tunnetta.

Niinpä mä pänttäsin minkä töiltä ja hevosilta ehdin ja jätin suosiolla muun muassa vappuiloittelut muiden hommiksi.

Runiacissa eivät vappuhulinat ihan kamalasti näkyneet, ellei laskettu tarhassaan liihottelevaa uutta arabialaistammaa, joka oli musta aivan järkyttävän kaunis ravatessaan kaula kaarella ja pitkät vaaleat jouhet kuohahdellen. Pysähdyin hetkeksi katselemaan sitä ja tunsin oloni huojentuneeksi, kun hymy pyrki kasvoilleni. Ei mitään niin suurta stressiä ja murhetta, etteivätkö hyväkuntoiset, elämästään ilakoiden nauttivat hevoset olisi sitä edes vähäsen lievittäneet.

Me oltiin sovittu Niilon kanssa tehokkaasta ajankäytöstä: tulimme tallille samoihin aikoihin, jotta minä voisin antaa Niilolle vähän vinkkejä Belisan kanssa samalla kun itse ratsastaisin Ronyaa. Oli alkanut aikojen saatossa tuntua jo vähän luontevammalta ohjeistaa Niiloa, vaikka varsinaisia valmennuskertoja karsastin yhä, kun en kerta oikeasti ollut minkään tason valmentaja. Minusta oli ihan eri asia osata ratsastaa itse kuin kyetä kertomaan toiselle, miten se tehtiin.

"Heippa Jusu! Hauskaa vappua", virnisti Viljami mulle, kun kohtasin sen Ronyaa tarhasta talliin taluttaessani.
"Sinäkin täällä?" hymähdin takaisin.
"Joo. Missäs muualla."
"En itse asiassa tiedä - kuuluuko tänään olla kännissä vai krapulassa?" pohdiskelin, ja vaikka se oli väkinäinen vitsi, vitsi se oli kuitenkin. Sellaiset olivat mun suustani harvinaisia aina ja erityisesti näinä aikoina.
"Jotkut on sekä että", ilmoitti Niilo Belisan karsinasta.

En osannut sanoa siihen mitään, joten naurahdin vain pienesti. Niilolla nyt ei tietääkseni vielä iän puolesta asiaa olla kumpaakaan, mutta mussa ei ollut kylliksi tätiä sanomaan sellaista asiaa ääneen... ja sitä paitsi sehän olisi ollut tekopyhää. Vaikka mä en ollut ollut minkäänlainen villikkoteini, kyllähän mäkin olin kavereideni imussa päätynyt erinäisiin tilanteisiin, joista äidin ja isän ei tarvitsisi koskaan tietää (vaikka ei ne niin naiiveja varmaan olleetkaan, etteivätkö olisi arvanneet).

Laittelimme Niilon kanssa ratsut valmiiksi ja suuntasimme hyvän sään turvin kentälle. Mä aioin tehdä töitä lähinnä ravissa, sillä kummallisella tavalla mun teki mieli päästä hiomaan harjoitusravia miellyttäväaskelisen ponin kanssa. Ronya oli niin hyvin koulutettu ja miellyttävä luonteeltaan, että sen kanssa mä sain aika usein keskittyä ihan vaan istuntaan ja askellajin hiomiseen, enkä olisi pitänyt ihan mahdottomana ajatuksena käydä starttaamassa sillä joskus koulukisoissa vaikka helppoa B:tä. Varmaan se menisi  ihan siivosti, ja ehkä me suoriuduttaisiin hyväksytyn tuloksen arvoisesti helposta A:stakin, vaikka mä en mikään kunnon kouluratsastaja ollutkaan.

"Oletko tehnyt nyt niitä laukkaverryttelyjä?" kysyin Niilolta, kun me molemmat vielä ratsastettiin käyntiä.
"Joo, oon mä välillä, vaikka en mä tiedä oonko tehnyt oikein."
"Noo, katsotaa tänään vähän, miltä se näyttää", lupailin ja jatkoin toivoakseni rauhoittavasti: "Eikä siinä mitään isoa virhettä oikein voi tehdä. Kun tavoite on kuitenkin vain saada lihakset lämpimäksi ja heppaa heräteltyä avuille, tai että eihän alkuverkassa ihmeitä vaaditakaan. Kunhan ei lähde mitään hullua rykimistä tekemään hevosella ennen kuin se on valmis."
"Joo no oon mä koittanut tehdä silleen... maltilla."

En epäillyt hetkeäkään, etteikö Niilo ratsastanut treenejään maltilla. Se piteli Belisaa yleensä kuin kukkaa kämmenellä, ja joskus mä jouduin sanomaan sille monta kertaa, että se voisi jo alkaa pyytää Belisalta vähän skarpimpia vastauksia apuihinsa. Se, ettei mun ohjeistukset yleensä menneet ihan ekalla kerralla perille, saattoi kyllä aivan hyvin johtua siitäkin, etten mä vaan sanonut niitä tarpeeksi suoraan ja vaativasti. Mun kehotukset ja komennot olivat enemmänkin empiviä ehdotuksia, mikä ei varmaan ollut ihan sitä mitä oikeilta valmentajilta toivottiin.

Ratsastus oli meille molemmille aika kevyt. Belisan kunto oli kohentunut kovaa tahtia viime syksystä, jolloin se palasi varsakesän jäljiltä töihin, mutta kyllä siitä vielä näki, ettei se ollut kulmakunnan atleettisin urheiluhevonen. Eipä sen toisaalta tarvinnut ollakaan, sillä pikemminkin kuin suuri kilparatsu se oli nuoren omistajansa opettaja ja harrastehevonen. Niilo opetteli Belisan kanssa hevosen treenaamista, huoltamista ja omistamista ja minusta oli oikeastaan aika mielenkiintoista seurata sellaista sivusta, sillä mulle itselleni hevosenomistajuus oli jotenkin tullut äidinmaidossa. Vaikka Granni olikin ensimmäinen hevonen, jonka omistin paperilla ihan itse, olisi ollut paksua väittää että vasta sen myötä opin hevosenomistajaksi. Olihan meillä aina ollut talli täynnä hevosia, jotka koin enemmän tai vähemmän omikseni, ja ehkä Santos kaikkein kirkkaimmin tuntui mun ekalta omalta hevoselta.

Tallissa ponia ratsastuksen jäljiltä hoitaessani kohtasin ensimmäistä kertaa Heidin, joka oli vaatteistaan päätellen joko menossa tai tulossa ratsastamasta.

"Hei! Hyvä kun kohdattiin", huikkasin. "Mulla on autossa vappuylläri Sofialle. Ettei unohdu. Niin kun ehdit, voitaisiin hakea että saat vietyä..."
"... tai jos sulla ei ole kiire, voisit pistäytyä tuomaan sen itse?" Heidi täydensi lauseeni ja hymyili. "Jos haluat. Meillä on ruokaakin tarjolla - vappujuttuja ja grillataan."
"Se olisi mukavaa", vastasin välittömästi, vaikka tietysti mun olisi pitänyt vähintäänkin empiä.

Oli mun ja Rasmuksen viimeinen yhteinen ilta, ennen kuin mä lähtisin vanhempieni, Cellan ja hevosten kanssa Ruotsiin, ja tässä sitä oltiin: mä aioin viettää iltani ystäväni ja kummityttöni kanssa ja Rasmus puolestaan... en edes tiennyt missä.

Mutta sellaista elämä nyt vaan oli. Ajelin Heidin perässä Runiacista hänen kotiinsa, missä luovutin Sofialle vappupallon. Kirkkaat värit ja iltavalossa hohtava kiiltävä pinta vetivät pienen lapsen katsetta puoleensa magneetin lailla, ja hetken mä olin tosi iloinen. Ostos oli mennyt ihan nappiin! Olin empinyt, sillä eiväthän vappuilmapallot olleet kovin hyödyllisiä eivätkä varmaan kehittäviäkään, eikä niistä edes olisi iloa pitkään, mutta Sofia katseli palloaan silmät säihkyen ja näytti niin tyytyväiseltä.

"Voi kun ihanaa! Nyt sulla onkin kaksi palloa, voi että niistä on iloa, ja voi toisen viedä isän luokse", Heidi iloitsi.
Se iski ihan puun takaa: kuristava, kiristävä ja mittasuhteiltaan aivan valtavaksi vinksahtanut pettymys. Sofialla oli kaksi ilmapalloa. Mä en ollut keksinyt tarjota kummitytölleni mitään, mitä sillä ei vielä ollut. Oma vikani, enhän mä kyllä ollut kovin luova ollutkaan; olin sortunut helpoimpaan vappukliseeseen jonka keksiä saattoi. Mua melkein itketti, mutta nieleskelin sen kaiken ja seurasin vain väkinäisesti hymyillen Heidiä terassille, missä Lauri Merikanto mitä ilmeisimmin oli jo ottanut grillaustirehtöörin viran itselleen. Mä istahdin leikkimään Sofian kanssa ja keskityin ennemmin siihen kuin vanhemman, mitä ilmeisesti vakaamman ja onnellisemman pariskunnan väliseen vuorovaikutukseen. Oliko mun surkeus kateutta vai surua siitä, miten epävarma mä olin oman parisuhteeni voinnista näinä päivinä?

"Otatko kuohuviiniä? Se kai kuuluu vappuun", Lauri yhtäkkiä tarjosi, ja mä kohotin häkeltyneenä katseeni Sofiasta ja hain oikeaa vastausta mielestäni.
"Ei, en mä kiitos, mä olen", takeltelin ja yskähdin välissä vähäsen, "- autolla kuitenkin."
"Aivan."
"Jospa me nostetaan maljat jossakin kohti Markarydissä", Heidi ennusti hyväntuulisena.
"Niin, ehkä", vastasin mekaanisesti ja rypistin suupielet hymyyn.

Ruoka olisi varmasti ollut hyvää. Mulla ihan varmasti myös olisi ollut nälkä, kun otti huomioon montako ratsastuksentäyteistä tuntia oli edellisestä ateriasta. Mutta jotenkin musta ei vaan tuntunut siltä, siis kummaltakaan: ruoka ei vaikuttanut houkuttelevalta eikä mun kehoni suostunut tuntemaan nälkää, kun vatsaa täytti raskas ahdistuksen möykky. Istuin oloni ulkopuoliseksi kokien kuitenkin pöytäseurueen jatkeena ja närpin mitä pystyin, kunnes en enää pystynyt.

"Kiitos ja anteeksi, kyllä mun on nyt varmaan jo alettava lähteä kotiin. Huomenna on kuitenkin aikainen lähtö", selittelin, ja sitten vielä varmimmaksi vakuudeksi valehtelinkin vähän: "Ja on pakattavaakin vielä." Eihän mulla tietenkään enää ollut mitään pakattavaa. Tietysti mä olin juuri se ihminen, joka valmistautui ajoissa eikä pakannut enää edes lähtöä edeltävänä iltana. "Kiitos tosiaan kovasti kaikesta."

Heidi katseli minua, ja vaikkei hän edes näyttänyt kovin mietteliäältä, mulle tuli läpivalaistu tunne. Ehkä siksi mä rupattelin kaikenlaista pientä kepeää, kun se saattoi mua Sofian kanssa autolle - miksi se edes saattoi? Ei kai se halunnut mitään kahdenkeskistä, tai siis lauritonta, uskoutumishetkeä? Sellaiseen mä en juuri nyt kyennyt. Ja niinpä, kun Heidi kysyi ihan muina naisina olihan mulla kaikki hyvin, mä näytin urheinta naamaani ja sanoin:
"Tietysti! Vähän matkastressiä ja kisajännitystä ehkä, mutta eikö sellainen ole ihan mukavaa."
"Niin, varmasti on mukava päästä esittämään omaa hevostasi edukseen kilparadoilla", Heidi sanoi, ja jos se olisi ollut tippaakaan erilainen ihminen, mä olisin etsinyt äänensävystä tai sanoista tai niiden väleistä merkkiä siitä, että se yritti psyykata mua mokaamaan tai uskoi mun esittävän hevoseni kaikkea muuta kuin edukseen.
"Niin", hymähdin autonavaimia räpeltäen.
"Ja te sen kun jatkatte Rasmuksen kanssa hevosurheilun sävyttämää maailmanmatkaamista", Heidi vielä naurahti ja katseli mun kasvoja.
"Niin. Siitähän me ollaan tykätty", nyökyttelin iloista naamaa ylläpitäen, ja kurkkua kuivasi.

Autossa mä itkinkin vähän, koska mua jännitti yhtäkkiä ihan kamalasti mennä kotiin. Mä en ollut etukäteen sanonut, että mulla menisi näin myöhään. Rasmus oli syönyt itsekseen, saunonut itsekseen ja asettunut nyt pelaamaan jotakin - mä olisin halunnut sanoa että pleikkaa, koska mulle ei tullut muuta sanaa mieleen. Se kysyi halusinko mäkin kokeilla, ja mä sanoin että en mä voinut koska mun piti käydä suihkussa. Hiuksiani kuivatessani mä mietin, että ei tämä voisi näin mennä, pakkohan meidän olisi viettää vähän aikaa yhdessä ennen kuin mä lähtisin edeltä Ruotsiin, ja sitten mä kävin pyyhkeeseen kietoutuneena vähän sivelemässä Rasmuksen niskaa ja käsivarsia.

"Mä ehkä menen jo aikaisin sänkyyn", sanoin enkä kuulostanut alkuunkaan niin viettelevältä kuin olisin halunnut, koska jotenkin mä olin ihan varma että mun toive siitä, että Rasmus seuraisi perässä, oli tuhoon tuomittu.

Niin se olikin. Mä menin makuuhuoneeseen eikä Rasmus tullut. Se jäi pelaamaan. Kun se joskus tuntia tai puolikasta myöhemmin vihdoin tuli mun viereen, se kyllä silitteli vähän epävarmasti mun selkää, kylkeä ja käsivartta. Velvollisuudentunnosta varmaan, mä ajattelin ahdistuneena ja teeskentelin nukkuvaa tai vähintäänkin uneliasta.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 12.06.20 18:41

Naamion takaa aina sut tunnen
13. kesäkuuta 2020. Dzelzainin linna, Saulkrasti, Latvia. Masquerade.

* * * * *

Aurinkorannat. Merenläheisyyden tuntee koko Saulkrastissa. Täälläkin, missä merta ei näe, tiedän sen olevan olemassa kuin se hengittäisi kivisissä seinissä ja lakaisisi nurmipeitteisiä laitumia. Kai se on merellisissä maisemissa syntyneen ja kasvaneen vaisto; yhdestoista aisti. Meri on lähellä.

Dzelzainin linnan laajat tilukset kylpevät auringonvalossa, ja vaikkei iltahämärästä ole vielä tietoakaan, ajatukseni luisuvat väistämättä sitä kohti. Rauta-aidat sulkevat meidät väljään syleilyynsä, emmekä me suinkaan ole ainoat niiden suojiin tai puserruksiin kutsutut. Millaisia tapahtumia naamiot tulevatkaan kätkemään taakseen? Ovatko omat asumme onnistuneet, sulaudummeko joukkoon vai pistämmekö silmään — ja jos, hyvällä vai huonolla tavalla? Jossakin kirkuu lokki. Olen melko varma, että se on lokki.

* * * * *

"Jusu!" joku huudahtaa tuttavallisesti.

Tuttavallisuus ei sovi näiden seinien sisään, ja sittenkin se sopii kamalan hyvin. Käännyn hymyilemään Amelie Chaputille, joka kulkeutuu vauhdikkaasti lipuen meitä kohti.

"Minkä huoneen annoit heille? Anna minä näytän heille tien", Amelie vaatii Bed & Breakfastin vastaanottovirkailijalta, joka huokaisee ja ojentaa meille huoneen avaimen. Sitä kantaen lähden seuraamaan Amelieta Rasmus kintereilläni.

"Mahtavaa että tulitte. Onko tämä sinun poikaystäväsi? Hei, Amelie Chaput, hauska tavata."
"Rasmus. Alsila. Samoin?"
"Totta kai tulimme. Oli mukavaa tulla kutsutuksi. Ja kiva nähdä."
"Niin kyllä on! Juhlista tulee mahtavat, tunnen sen luissani. Äsh, luista viis: tunnen juhlien emännän. Hän ei järjestä huonoja juhlia."

* * * * *

Matkalla me ehdimme nähdä vilauksia linnasta ja vaihtaa nopeimmat kuulumiset. Amelie lupaa esitellä meille paikkoja tarkemmin seuraavana päivänä.

"On luvattu sadetta", tyttö irvistää, "mutta ei kai se maisemakierrosta estä."

Lupaan ettei estä ja hyvästelen Amelien. Jäämme Rasmuksen kanssa kahden valmistautumaan iltaan.

"Ai niin! Näitkö sen koiran?" muistan yhtäkkiä kysyä samalla kun kiharran huolekkaasti hiussuortuvaa. "Se oli niin ylväs." Sitten vitsailen: "Hankitaanko koira?"
"Koira?"
"Äiti kylläkin pelkää koiria eikä tulisi enää koskaan vierailulle", vakavoidun.
"Hankitaanko vaikka kymmenen", Rasmus mutisee, ja vaikka tiedän hänen vitsailevan (??), olisin valmis heittämään häntä kädessäni olevalla esineellä, siis mikäli se olisi jotakin turvallisempaa kuin polttavan kuuma hiustenkiharrin.

* * * * *

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Zenmaskit

* * * * *

Emme eksy matkalla puutarhaan. Eksymme vasta perillä: juhlahumuun, salaperäisen kuplivaan ja pirskahtelevaan tunnelmaan. Kohtaamme ihmisiä, joskus tutuiksi paljastuvia ja toisinaan aivan vieraita. Ajaudumme välillä erilleen ja toisinaan takaisin yhteen.

Vaihdan kohteliaita sanoja ihmisten kanssa, joita en tunne, ja naamion takaakin minua ujostuttaa. Joku kehuu työtäni sosiaalisen median parissa, toinen ei ole sellaisesta kuullutkaan, kolmas säteilee iloa ja neljäs rauhattomuutta. Vanhat tutut Aliisa ja Ava yllättävät; heitä en tunnista ennen juttusille ajautumista.

Yhden tunnen kuitenkin aina. Naamio ja lainattu smokki eivät kätke rasmusalsilaa — tunnetta, ilmiötä, lumousta. Hänen kanssaan saavuin ja hänen kanssaan poistun.

Tällä kertaa ei hetkeäkään ennen viimeistä kellonlyömää.

* * * * *

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Zenmasq20

* * * * *

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S. likes this post

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 01.07.20 17:55

Paluu Riesenbeckiin
#seikkailusaksassa

Raapaleet 1-3: Menoksi
29. kesäkuuta
Siirtymä Suomen suvesta saksalaiseen kesäelämäämme oli yksi sulava solahdus sitten kun siinä alkuun päästiin. Ensiksi me tietysti pakkasimme, mikä oli hivenen stressaavaa, kun muisti, että mukanamme kulkivat myös hevosmatkaseuralaisemme Granni ja Carri (ja sen, että Rasmus ei koskaan oppinut aloittamaan pakkaamista ajoissa).

Mutta kun tavarat olivat autossa, hevoset lastattuna ja sataman osoite naputeltu navigaattoriin, kaikki alkoi sujua. Minä ajoin ensimmäisen etapin, sillä olin havahtunut siihen, että ajorutiinini katoaisi jos aina vain matkustelisin Rasmuksen kyydissä.

Laivamatkaaminen olikin jo tuttua huttua. Muutettuani pois vanhempieni luota minusta oli kyllä tullut melkoinen maailmannainen. Katsahdin Rasmusta ja mietin: olisinko reissannut yhtä rohkeasti ilman hänen seuraansa?

30. kesäkuuta
"Jännittävää", sanoin, kun Rasmus käänteli ajoneuvomme peilejä itselleen sopiviin asentoihin. Pian me ajaisimme pois laivasta, ja viimeistään siitä alkaisi kesä - ihan virallisesti.
"Älä jännitä", Rasmus vastasi huolettomasti. "Siellä on tutut tyypit ja hommat."
"En mä jännitäkään pahalla tavalla."
"Ai, no sitten."
"On kiva mennä takaisin."

Ja niin me sitten menimme. Ajomatka venyi hieman yli nelituntiseksi, mutta ei se mitään. Matkasimme sentään halki modernien urheiluhevosten synnyinmaiden: reittimme molemmin puolin jäivät Hannoverin ja Oldenburgin alueet, ja olipa lähellä Verdenkin.

Lopulta maisemat kuitenkin kävivät hyvin tutuiksi. Dierkin tallipihaan johtava tie ei ollut muuttunut miksikään, eivätkä olleet meitä jo odottavan Joachimin leveästi hymyilevät kasvotkaan.

*****

Rasmus oli liikkeissään vikkelämpi, ja niinpä hän ehti meitä vastaanottavan ihmisryppään luo ennen minua, joka tunsin oloni matkan jäljiltä kankeaksi.
"Good to see you man! Oh, guess who's here... And where is wifey?"

Joachimin kailotus lakkasi pieneksi hetkeksi, kun mies sai näköyhteyden minuun. Tiukkaa halausta myöhemmin pääsin tervehtimään Dierkiä itseään, Eduardoa ja Linusta sekä minulle vierasta naista - jonka Rasmus vaikutti kuitenkin tuntevan jo ennalta.

"Eh, and here's my... Josefina", poikaystäväni esitteli takellellen.
"Hi, I'm Denise. So, you're his wife?"

Tiedustelu oli niin kertakaikkisen vilpitön, että häkellyin.

"Let's get your horses settled, shall we", ehdotti pomo, ja niin väärinkäsitys jäi oikaisematta.

*****

Raapaleet 4-7: Denise
1. heinäkuuta
En tiennyt kuka kumma oli Denise, mutta oletin, että kyllä Rasmus tai joku muu kertoisi, ja Joachim sen lopulta paljastikin. Se kuvaili naurunsävyttämästi, kuinka teini-Rasmus ja teini-Denise olivat olleet teinipihkassa toisiinsa, ja minua lakkasi aika nopeasti huvittamasta se tarina, kun katselin salaa poikaystäväni nuoruuden tyttöystävää, ihastusta tai mitä se nyt sitten ikinä olikaan ollut.

Denise lyhyesti kuvailtuna: korkeat poskipäät, vino hymy ja viistot silmät, muodokkaat reidet ja kainaloonsopiva pituus.

Ja minä aloin ajatella: tuollaisistako tytöistä Rasmus pitikin!

Mutta Denisepäs luuli, että minä olin Rasmuksen vaimo. Joachimin mielestä se oli hulvatonta, ja hän lietsoi luuloja minkä kerkesi. Minä en kiistänyt mitään.

*****

Äh, tietystikään en myöskään valehdellut. Kun Joachim kysyi kiusallaan, miksen käyttänyt vihkisormustani, jossa oli hänen mukaansa valtaisa timantti, pyöräytin silmiäni. Kun Joachim kehotti poikaystävääni kertomaan hääjuhlasta, käskin vääräleukaa olemaan kiusaamatta Rasmus-parkaa.

Ja kun Denise joskus kysyi minulta, kauanko olin tuntenut Rasmuksen, vastasin rehellisesti:
"Two and a half years."

Denise näytti yllättyneeltä, ja miksi ei olisi näyttänyt. Se oli lyhyt aika tuntea toinen.

"We're not actually married", huomautin, sillä hetki oli tullut. "Joe thinks it's a funny joke."
"Oh. Right", keskustelukumppani sanoi, nauroi ja totesi, että sellainen oli ihan Joachimin tapaista.

Arvelin, että voisin vaikka pitääkin tästä Denisestä. Hän oli mukava.

3. heinäkuuta
Minä ehkä ujon ihmisen varautuneisuudella tykästyin Deniseen, mutta syystä tai toisesta Rasmus tuntui vähäsen nolostelevan tai muuten vaan vaivaantuvan hänen seurassaan. En sentään uskonut hänen olevan enää rakastunut naiseen, mutta jotakin omituista poikaystäväni käytöksessä oli.

Yritin kerran hienovaraisesti udella Rasmukselta, mistä kiusaantuneisuuden aavistus heidän välillään johtui, mutta lopetin, kun säikähdin kuulostavani mustasukkaiselta. Sitä en halunnut! Enemmän kyselyni oli uteliaisuuden ohjaamaa kuin epävarmuuden (tällä kertaa).

En siis uskaltanut tiedustella asiaa poikaystävältäni, mutta Joachimin juttusille rohkenin ryhtyä.
"I think he ghosted her", Joachim kertoi yhtä huolellisen huolettomasti kuin minä esitin kysymykseni. "Yup... he totally did. She was quite devastated for a while."

5. heinäkuuta
Uusi potentiaalinen ystäväni oli kuitenkin vain ohikulkumatkalla. Hänellä oli hevosetsinnät käynnissä, ja etsiessään täydellistä hevosta Denise oli valmis reissaamaan halki Saksan ja vaikka rajojen ulkopuolellekin saakka. Minusta oli pieni ihme, ettei hän löytänyt pomon valikoimasta mieluisaa hevosta, mutta kukin tiesi itse parhaiten mitä etsi.

Joka tapauksessa Denise häipyi maisemista ennen kuin ehdin kunnolla tutustua häneen, mikä oli hivenen harmillista. Viimekesäinen kaverini Kaja oli toki yhä paikalla, mutta minusta tuntui, että hän oli taas ainakin yhtä etäinen kuin oli ollut viimeksikin ensimmäisten viikkojen ajan. Sitä paitsi viileällä ja vaalealla kaunottarella oli nykyään seuranaan maannaisensa Merit, ja vironkielinen puhe säestikin saksalaisia kesäpäiviämme.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S. likes this post

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 06.07.20 17:23

Seuraava sukupolvi
4. heinäkuuta 2020
#seikkailusaksassa

Varsoja. Mä olin tietysti nähnyt niitä oikein lukuisia, mutta ei niihin silti koskaan kyllästynyt. Siksi, kun Dierk sanoi lähtevänsä hakemaan jotakuta nuorta kasvattiaan tuttunsa luota sisäänratsastettavaksi, mä ilmoitin välittömästi lähteväni mukaan. Ja koska Rasmus oli tietysti yhtä utelias kuin minä ja lisäksi halukas pääsemään päiväksi pois teiniaikaisen heilansa ja Joen siitä viskelemien herjojen ikeestä, sekin lähti.

No, suunnitelmahan oli ihan hyvä, mutta sitten Joachim ilmoitti tulevansa myös.
”The Estonian Power Team will gladly manage the stables while we’re gone”, Joe ilmoitti huolettomasti. ”I wanna see some baby horseys.”

Siitähän sitten kehkeytyi vähän kuin pieni perheloma (isoisä Dierk, hänen ottopoikansa Rasmus ja minä ja meidän omituinen iso taapero nimeltä Joachim – niin minä asian määrittelisin). Kaja ja Merit jäivät yhdessä Rasmuksen exän kanssa ratsastamaan hevosia. Minä olin vähän harmissani siitä, miten tehokas ja ennen kaikkea tiivis duo Kaja ja Merit ovat. Tunsin oloni sivuun sysätyksi. Ennen ajattelin, että Kajasta ja minusta tuli ihan hyvätkin ystävät, mutta nyt menneen kesän ystävä tuskin oli kolmea kokonaista virkettä minulle suonut. Se vain bondasi meitä vähän vanhemman Meritin kanssa äidinkielellään minkä kerkesi.

Niin tai näin, mepäs olimme matkalla katsomaan varsoja, ja arvelin että päivästä tulisi kiva. Ensiksi me ajettiin, ajettiin ja ajettiin, ja jos Riesenbeck ei itsekään ollut mikään mahdottoman suuri paikka, nyt me päädyttiin tosi kauas mistään ytimistä. Aakeiden laidunmaisemien keskeltä tupsahti näkyviin monin rakennuksin ja tarhoin kirjailtu tallialue, ja tallin pihaan asteli nainen, joka olisi ensinäkemältä voinut olla vaikka Dierkin sisko. Niin ei kuitenkaan ollut, ja seuraavaksi tietysti arvailin, olisiko heidän välillään voinut olla jotakin säpinää nyt taikka menneisyydessä. Mitään viitteitä sellaisesta minun romantiikanhöppänän mieleni pettymyksestä kuitenkaan annettu.

”I’ll take you to your mares first”, Debbieksi kutsuttu rouva ehdotti, ja mitä ilmeisimmin täällä oli tapana liikkua paikasta toiseen… golfautoilla??
”I’ll take the almost-newly-weds”, Joachim virnisteli ja kaappasi yhden meistä kumpaankin kainaloonsa. Rasmus ja minä protestoimme ratsumestarin puheita tuhinoilla ja silmienpyörittelyillä, mutta kävelimme hänen taluttaminaan kärryyn yhtä kaikki. Debbie ja Dierk asettuivat jo omaansa.
”Do you have to?” Rasmus kysyi äkämystyneenä. ”You know we’re not… that.”
”Ah, yeees, but I love a good tease.”
”But it’s not good.”
”I think it is. Just seeing those youthful cheeks get all nice and red…”

Ei siis mitään uutta auringon alla: Joachim oli edelleen vuorotellen hauska ja raivostuttava, nyt enemmän jälkimmäistä. Tuntui pikkuhippasen vastuutomalta antaa hänen hurjastella golfkotterolla, mutta onneksi pomon ja Debbien perässä ajaminen esti yllytyshulluimmat hörhöilyt. Debbien tila ei sitten ihan totta ollut mikään aivan pieni parin tarhan ja tallin kokonaisuus, vaan rouva ajelutti meitä hyvän tovin säntillistä hiekkatietä pitkin. Ympärille levittyi laitumia, ja laitumilla kirmaili hevosia, ja yhtäkkiä olin sittenkin tyytyväinen siihen että Joe ajoi, sillä nyt saatoin katsella hevosia ja osoitella niistä kiintoisimpia Rasmukselle.

”Onkohan joku noista tuleva olympiaratsu?” pohdiskelin hyväntuulisena ääneen, kun seurasin laukkaavaa nuorten hevosten porukkaa.
”Hyvin voisi olla”, Rasmus arveli. ”Vitsi mikä paikka.”
”Uh, rude”, Joe kommentoi suomenkielisyyttämme.
”Sorry.”

Olimme saapuneet perille jonnekin. Loikimme ulos golfkaarastamme kuka mitenkin lennokkaasti ja otimme kiinni pomon ja Debbien, jotka jo askelsivat päättäväisesti kohti laitumen porttia. Toiselta puolelta porttia lähestyi sydäntäsärkevän ihastuttava lauma tammoja ja niiden tämänkesäisiä varsoja.
”Mä en kestä”, huokaisin Rasmukselle tämän kättä puristaen ja ilahduin sitten tutusta näystä: ”Katso! Tuolla on Pisanji! Voi, ja tuossa Pupu – oh, look at them, those little fillies.”


Sillä aivan totta, sekä Pisanjilla että Pupulla oli vierellään tammavarsat. Ne olivat rautiaita kummatkin, mutta aivan eri sävyä. Minä pidin molemmista emätammoista valtavasti, olinhan kilpaillut kummallakin vielä vuosi sitten näihin aikoihin, ja olisi ollut mahdotonta valita kumpi varsoista teki minuun suuremman vaikutuksen. Pisanjin varsan olemuksessa oli jotakin hellyyttävää herkkyyttä, ja punertavakarvaisen Pupun rinnalla koikeltava vielä emäänsä kuparisempi pikkutamma näytti rohkealta ja eloisalta.

”We have this deal, the grumpy old man and I. Every year I get to name a foal, and don’t even ask where this all started — it’s a long story — but the bottom line is my names are amazing”, Joachim kertoi tyytyväisen näköisenä.
”Really? Which one did you name this year?” kysyin kiinnostuneena.
”I had some insanely clever ideas for Roo’s baby but, sadly enough, no baby for her this year. So I chose Poopoo’s filly.”

Sieltä se taas tuli. Poopoo. Puoliksi huvittuneena ja puoliksi turhautuneena korjasin:
”Oh, for the billionth time, it’s not Poopoo, the word is Pu-pu, it means —”
”A bunny, yes, Josie, I know”, Joe keskeytti huolettomasti.
Huokaisin kohtalooni alistuneena ja tiedustelin, mikä Pupun varsasta nyt sitten tuli.
”Playapapaya Z”, Joachim luritteli, ja sekä minä että Rasmus naurahdimme. En usko että meistä kumpikaan oli odottanut Joelta mitään muuta kuin juuri niin kahjoa nimeä.
”Playa…” Rasmus aloitti.
”Papaya, yes, and the fancy Z for Zangersheide”, Joachim opasti ja jatkoi: ”I call her Princess Leia.”
”Nooo, it has to be Pulu”, kiirehdin sanomaan, sillä minusta ajatus oli herttainen: Pupu ja Pulu, emä ja tytär.
”Pyyly”, Joachim makusteli, ja äkisti oivalsin kauhuissani, että jos tammavarsan emä oli ratsumestarin suussa Poopoo, tietenkin varsasta tulisi ennen pitkää Pylly.
”But Princess Leia is nice too”, viskasin vikkelästi puoltavan mielipiteeni kehiin Rasmuksen hekotellessa taustalla Poopoon Pylly-varsarassukalle.
”Yeeah, she’s nice alright”, sanoi Joachim suupielet nyiskellen, ja se kirvoitti minusta silmiensiristyksen. Omituinen kolmasosa-sekoitelma (miehessähän on brittiä, saksalaista ja apinaa) ei kuitenkaan tarjonnut selityksiä enkä mä lopulta  oikeastaan niitä jäänyt kaipaamaankaam. Joachimin selitykset eivät juuri koskaan olleet hyviä.

Pomo vaikutti tyytyväiseltä Pulun ja Pisanjin sekä niiden varsojen oloihin ja vointiin. Arvelin havaitsevani jonkinasteista ylpeyttä Dierkin ilmeessä, kun hän mittaili tammavarsojaan teräksisellä katseellaan, ja siitä tuli mulle hyvä mieli. Teki aina hyvää muistaa, että Dierkilläkin oli sydän, joka sykki hevosille. Ei tämän lajin parissa kukaan kai tyystin ilmankaan voinut jatkaa vuosikymmeniä vuosikymmenten päälle.

Me siirryimme naapurilaitumelle. Sieltä löytyi vieroitettujen tammavarsojen lauma, jossa oli lukuisia täysin vieraita yksilöitä, mutta myös Dierkin omia. Yhden uskoin tunnistavani pään hienoista piirteistä:
”That one over there – she looks a lot like Ruu”, sanoin Joelle, joka nyökkäsi.


”It is Ruu’s two year old daughter, after Divisadero.”
”Really?” Rasmus kiinnostui. Uskoin hänen pitävän täysiverisestä Divistä paljonkin, kai koska poikaystäväni oli alkanut intoilla kenttäratsastuksesta, jossa täysiveriprosentti ei ollut hullumpi asia ratsun suvussa.
”Yeah. A real diva, I must say. Her name is Divinewings.”

Pomo esitteli toisenkin nuoren tamman, joka muuttaisi osapuilleen vuoden päästä hänen talliinsa sisäänratsastettavaksi. Unohduin katselemaan lumoutuneena punasävyistä ruunikkoa, jolla oli isänsä Flingin tapaan suuri läsi päässään. Tamma näytti varautuneelta ja ujolta, ja tunsin väistämättä lämpimän ailahduksen sydämessäni sitä kohtaan. Selkäni takana käytiin keskustelu, jota en kuullut, sillä keskityin sillä välin vastaamaan Debbien ronskin saksalaisittain äännettyihin kysymyksiin vanhempieni kasvatustyöstä.


”This one reminds me of your girlfriend. They'd probably get along quite nicely”, Joe kommentoi Rasmukselle, joka ei pysynyt työkaverinsa ajatuksenjuoksussa mukana.
"Huh? How come?"
"They're both shy and completely unaware of their looks”, kuului Joen linjaus, joka sai Rasmuksen vilkaisemaan minua.

Sen vilkaisun mä myös tavoitin katsahtaessani olkani yli. Hymyilytti. Joachimin ja Rasmuksen tavassa olla ystäviä keskenään oli jotakin erityisen ilahduttavaa, rauhoittavaakin. Mielestäni se kertoi paljon poikaystävästäni: kului joskus vuosia viimeisimmästä tapaamisesta, mutta lojaali ystävyys ei kulunut pois. (Ei, vaikka Joachimin naljailut välillä hipoivat hyvän maun rajoja.)

”And now”, Debbie aloitti päättäväiseen sävyyn. ”Let’s go and get that stallion of yours.”

Se oli jännittävä hetki. Dierk oli istuttanut meidät alas jo saapumispäivänämme ja ilmoittanut rauhallisen jämptiin tyyliinsä, että sillä oli meille projekti täksi kesäksi. Sen kolmevuotias ori Cash oli valmis ratsastajaantotutettavaksi, ja tehtävä lankeaisi mulle, sillä pomo oli isäni kanssa jutellessaan saanut vihiä mun kiintymyksestäni nuorten hevosten kanssa työskentelyyn. Toivoin, etten tuottaisi pettymystä kummallekaan miehistä: en Dierkille, joka odotti minun pystyvän suoriutumaan tehtävästä, enkä isälleni, joka sen oletuksen oli pomon päähän istuttanut.

Tiesin, että kyseessä oli Ladyn ja Lätsän yhteinen orijälkeläinen, ja odotin mielenkiinnolla kumpaa varsa enemmän muistuttaisi. Varmasti se näyttäisi hyvin ranskalaiselta, mutta muusta en ollut varma, sillä vanhemmat olivat melko eri kaliiperia keskenään. Oli silakanmallinen, kuivakka ja viimeistä piirtoa myöten siro Lady-emä ja kaikella rakkaudella melko muulimainen, pitkänmallinen ja edestä peräti hieman raskas Lätsä-isä, ja sitten ne olivat luonteeltaankin toistensa vastakohtia. Siinä missä Lady kuumeni välillä ihan tyhjästäkin ja olisi paahtanut täyttä laukkaa maailman tahtiin, Lätsä oli... Lätsä oli lunki. Se oli hitaasti syttyvä ja vähän laiskakin, vaikka kunnolla heräteltynä sitten hyppäsikin aivan hyvin.

En ollut tiennyt mitä odottaa, enkä sitten osannut sanoa sitäkään, oliko varsa juuri sitä mitä olin kuvitellut vai täysin erilainen. Päätä kallistaen katselin nuorta oria ja yritin päättää, mitä mieltä siitä olisin. Sillä oli pitkä pää ja hieman lyhyt kaula, mutta se ei ollut samalla tavalla etupainoinen kuin isänsä eikä yhtä silmiinpistävän sirpakka kuin emänsä. Sen ilme -- siitä huomasin pitäväni valtavasti.


"I think you two will get along quite nicely", kuulin pomon äänen vierelläni. Vanha mies seisoi siinä tyyneyden perikuvana, enkä mä voinut olla miettimättä, tulisiko mun olemukseeni sellaista elämänkokemuksen ja itseluottamuksen tuomaa arvovaltaa koskaan. Dierkin huomio oli täysin suunnattu oriin, jonka päähän Joachim juuri asetteli nahkariimua.

"He's one of the good ones", pomo lupaili. "Quiet, easygoing young horse. Saddle him up tomorrow. By the end of the week I'll expect you to be able to ride him."
Nyökkäsin. Oli sanomattakin selvää, että mitä pomo tahtoi, se tapahtuisi. Ei vain siksi, että hänellä oli täysi määräysvalta, vaan myös siksi, että hänen arviointikykyynsä saatoin luottaa aukottomasti. Mikäli Dierk Mayer oli sitä mieltä, että hänen orivarsansa selkään saattoi nousta muutamien päivien kuluttua, hevonen varmasti olisikin siihen valmis.

Ja miksei olisi ollut. Siitä päätellen, kuinka tyynesti Cash lähti meidän mukaamme ja matkasi kotitalliinsa aloittamaan uutta elämää ratsuhevosena, se ei suinkaan ollut mikään käsittelemätön villiori. Yhtäkkiä huomasin tuntevani oloni lähes itsevarmaksi, ja se oli aika upeaa.

Pienessä kesäasunnossamme minä jaoin iloni Rasmuksen kanssa. Keskeytin poikaystäväni "mitä tänään syötäisiin" -teemaisen yksinpuhelun halaamalla häntä tiukasti ja kertomalla:
"Mulla on edelleenkin hyvä fiilis tästä kesästä. Cash – mä olin oikeastaan tosi yllättynyt siitä! Mä jotenkin kuvittelin, että Lätsän varsat ei voi näyttää muuta kuin hassuilta, mutta sehän on aika hieno. Ja niin kivan ja kiltin oloinen", kehuin vielä. "Suoraan sanottuna mua hirvitti ajatus pomon hevosen sisäänratsastamisesta, mutta ei kyllä enää."
"Se oli kyllä mainio", Rasmuskin tuumasi ja katseli mua lähietäisyydeltä niin, että mä pystyin laskemaan kaikki ruskean sävyt sen silmissä. Ajatella, että mä en edes ollut koskaan erityisemmin pitänyt ruskeista silmistä. Nyt pidin. "Ja sähän olet kokenut noiden nuorten kanssa, tietysti se menisi hyvin vaikka hankalammankin elikon kanssa."
"Niin kai, mutta on kaikille osapuolille kivempaa, jos päästään helpolla. Kai sä silti autat mua Cashin kanssa?" kysyin.
"Tietysti", mun poikaystäväni lupasi vuorenvarmasti, ja mä rutistin sitä taas tiukasti kunnes äänekäs murina havahdutti meidät molemmat.
"Mä teen nälkäkuolemaa", Rasmus huomautti vähän nolostuneena. "Mennäänkö vaan Ratsgrillille?"

Nyökkäsin hyväntuulisena ja arvelin, että Joachim varmaan lähtisi mieluusti mukaan. Rasmuksella ei ollut mitään sitä vastaan, tietenkään, sillä vielä ei kummallakaan meistä ollut tullut Joe-kiintiö täyteen (kesän aikana niin saattaisi välillä käydä, mutta ei koskaan pitkäksi aikaa kerrallaan). Sattui kuitenkin niin, että ratsumestari oli ehtinyt jo kadota matkoihinsa, ja niinpä me sitten menimmekin vain kaksin. Ei meillä kummallakaan ollut mitään sitäkään vastaan, sillä myöskin toistemme seura -kiintiössä oli vielä erinomaisesti tilaa yksille jos toisillekin lauantaitreffeille.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1091

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S. and Sarah R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

jusmus - Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 4 / 5 Edellinen  1, 2, 3, 4, 5  Seuraava

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa