Sepon päiväkirja

» 10.07.2020 - piacere (ystävänpalvelus)

“VIIVI! Herranjumala a-pu-a! MITÄ sä oikein teet!”
Katsoin Isbeä hölmistyneesti. Mistä nyt oikein tuuli? Viuhdoin päälläni niskoja naksauttelevaa ympyrää ja yritin paikallistaa ongelmaa. Portti ei ollut kaatunut, satula oli paikallaan, suitset päässä, itselläni oli kypärä, horisontissa tallusti pari ratsukkoa mutta nähtävästi ilman ongelmia, kenttä oli tyhjä…
“Tä?” möläytin sitten, kun en kerta kaikkiaan keksinyt kummitädin perin kummallisen ja täysin ylitsevuotavan pöyristyksen syytä. Oliko teepaita kenties liian vähäinen varustus tihkusateeseen?
“Eikö Pontus antanut kiinni?” se hinkaisi.
“No ei ja mehän sovittiin, että se voi pitää ihan oikeasti lomaa.”
“Niin sovittiin, mutta ethän sinä voi varastaa kesätallilaisten hevosia… herranen aika… Onko edes lupaa, apua, mitä tästä nyt tulee, Kuiske on ihan nuorikin vielä...”
“Kuiske? Mikä Kuiske?” hölmistyin, kun Isabella jatkoi hysteeristä hönkimistään.

Mutta sitten mun hoksottimissa leikkasi.
“Ai! HA-HA! Luulitko että tämä on Kissa!! HA-HA!”
“Kuiske”, Isbe kehtasi korjata sähähtäen.
“Kissa. Tai siis, ei ole Kissa eikä varsinkaan Kuiske koska Kuiske on Kissa, mieti nyt vähän mikä on cool lempinimi. Isbe haloo, tämä on SEPPO! Silmä käteen tai ikänäkö tarkastukseen.”
Kummitäti kehtasi mulkaista ja pahasti sittenkin, mutta Viivipä ei ollut tänään lainkaan säikyllä tuulella. Tilanne oli herkullinen!!
“Etkö oikeasti tunnista ruunaa tammasta hi-hi-hi… Ja entäs Sepon herasilmät! Sepon laidunvatsa!”
“Viiii-vi.”
“Senkö takia sun omat hevoset on kokoelma erilaisia perusvärejä khi-hih-hii...”
“Viivi, RIITTÄÄ jo!”

“Mitäs täällä hepuloidaan?” Vilaa taluttava Anton uskalsi kysyä hekotellen, mutta vannon että sillä tuli pupu pöksyyn Isben ilmeen nähtyään.
“Ö-höm, voiko tänne tulla...?” perässä Effin kanssa kulkeva Sarah kysyi varovaisesti ja mun mielestä jopa mielistellen.
“Voi. Viiville riittää puoli kenttää.” Oho. Olipa Isbellä mennyt tunteisiin.
“Isbe tarvii rillit!!! Luuli Seppoa nuoreksi tammaksi hahahahaaa.”
“Viivi. Ohjat käteen ja aloitetaan.”

Ja sitten. Se käsky tuli jotenkin niin vakavasti, että hauska juttu valui ihan hukkaan. Kukaan ei uskaltanut nauraa, vaan Anton ja Sarah livahtivat kentälle vähin äänin ja pirun kummitäti kosti rääkkäämällä mua ja pontson-pulleaksi itsensä syönyttä Seppoa (joka ihan totta ei näyttänyt nuorelta tammalta vaan enemmänkin esim. tiineeltä tammalta, satulavyö oli ollut ihan to-del-la vaikea kiinnittää).  

Hiki valui ja Seppo örisi. Meidän piti hinkata väistöjä harjoitusravissa, ja Sepon ravi pompotti muuten paljon enemmän kuin Pontuksen. Väistöt olivat aina pielessä: joko enemmän ristiaskelia tai sitten vähemmän jyrkkyyttä ja enemmän eteen. Laukannostot piti olla terävämpiä eikä laukkaan saanut ajaa, mutta en kyllä ymmärtänyt miten Ava sai Sepon toimimaan. Se oli yritteliäs, mutta vaikea ja Isbe oli kiukkuinen ja vaativa. Olisi pitänyt ratsastaa Seppo tasapainoon ja enemmän takaosalle, mutta en mä siihen pystynyt. Lopulta Isbe kiipesi itse selkään ja paukautti pullukan muutaman kierroksen aikana suunnilleen avuille.

Ja joo, olihan se sen jälkeen vetreämpi ja kivempi, ei roikkunut kuolaimessa tai nojannut hulluna eteen. Mutta vaikka meillä oli säännöllisesti käyntitaukoja, olivat mun jalkani ylikypsää spagettia sitten kun mä viimein olin ratsastanut Sepon takaisin Purtseille ja valahtanut satulasta alas. Takapuoli oli hullun hikimärkä, vaikkei ollut edes niin kuuma, ja teeppari oli liimautunut kroppaan kiinni (siinä oli noin yksi osaa hikeä ja kaksi osaa sadevettä). Seppo oli aivan hikeentynyt ja sateen pisaroitsema (otin snäpin Avalle), joten huuhdoin sen (toinen snäppi) ja lopulta se pääsi mössöt syötyään laitumelle, minne kierähti tietenkin heti mutaisimpaan kohtaan hakemaan kuorrutteen (kolmas snäppi).

Kun Seppo oli vapautettu palveluksestaan ja varusteet huoliteltu huterille telineilleen satulahuoneeseen, jonka ovi lähes hyökkäsi mun päälleni saranoiltaan, mä yritin lähteä kävelemään Auburniin. Mutta ei auttanut. Se oli noin kolme metriä ja istuma-asentoon hiekkatielle.
“Äitiiii. Isbe piti hirveen valmennuksen. Tuu hakee Purtseilta mä en jaksa kävellä Auburniin tai bussille.” Itku auttoi, ja puolen tunnin odottelun (sometauon) jälkeen mama kurvasi hakemaan mut kotiin syömään ja vetelehtimään loppupäiväksi.

» 14.07.2020 - allenamento (valmennus)

Mä valmentautuisin taas Sepolla, enkä ollut ihan varma mitä siitä ajattelin. Pontus oli tietysti lomansa ansainnut (ja okei kokeilin, se ei vieläkään antanut kiinni, kelit olivat taas vähän parantuneet ja mokoma viihtyi laitumellaan). Seppokaan ei ollut ihan helppo pala, mutta aika nopeasti hoksasin, että Sepon pystyi yksinkertaisesti juoksemaan kiinni. Sen laiskistumis-pulskistumis-aste oli jo sen verran kova, että nuoren ja vetreän Pontson hurjat karkusprintit olivat lauhkealle Sepolle muisto vain (tai sitten se ei ollut koskaan hoksannutkaan tehdä niin. Seppo oli sentään rehti suomalainen ja Pontus liero italialainen).

No, oli miten oli, siellä mä spurttasin ha-haata ja voittoani tuulettaen Seppoa kiinni, kun mister Harrington ilmaantui Purtsien pihapiiriin ja katsoi mua varsin kurttuisesti. Sen ilmeestä näki, että se kyllä tunnisti mut, mutta näytti pohtivan oliko mulla lupaa. Ai että, se jos mikä herätti röyhkeyteni ja suorastaan pöyhistin itseni ja talutin laahustavan Sepponi aivan Roobertin silmien alta.

“Hello”, tervehdin kaikkein julkeimman ilmeeni saattelemana ja Robertto mutisi jotain takaisin. Mun ihmistuntemustutkani värähti: satavarmaan misterin hartiajännitys pakeni ja se livahtikin talliin. Eli toisin sanoen, joko se ei pitänyt mua varkaana tai sitten juuri Sepon varkaus ei nyt niin hetkauttanut. Muita mahdollisia skenaariota tuskin oli, koska kyllähän me kaksi oltiin aika tuttavallisissa väleissä etten sanoisi. Yhteisiä koulukilpailuita ja saunailtoja alkoi jo olla alla, vaikka lähimainkaan Tildan, Aliisan tai Nitan tasolle signore Roberto ei ystävyysluokituksessani päässytkään.  

Seppo oli taas tosi lunki varustaa, ja sen kanssa oli varsin turvallista (joskin siis myös hidasta) kävellä metsien halki Auburniin. Maremoncherino odotteli kentällä jo, ja tässä se naisten hysteerisyys taas nähtiin, Lauri kun tokaisi meidät nähtyään: “Ahaa, vai niin”, sen sijaan että olisi Isabellan tavoin syytellyt hevosvarkauksista. Sitä paitsi, mulla oli ihan oikeasti Avan lupa ja suorastaan toive liikuttaa Seppoa.

Niinpä tämä valmennus alkoi ilman sinänsä viihdyttävää draamaa. Näin kyllä Laurin harkitsevaisesta ilmeestä, että se varmaan raksutteli pitäytyäkö Pontukselle suunnitellussa valmennusohjelmassa. Onneksi se oli niin aikuinen että muutokset kauhistuttivat, joten pystyin lopettamaan hengityksen pidättämisen, kun Late julisti laukka-  ja puomivalmennuksen alkaneeksi. Jes!

Mutta voihan Seppo. Seppo ei ollut ollenkaan niin holtiton ja vaarallinen kuin Pontus, mutta aivan yhtä kömpelö se oli. Puomit ylittyivät tahdikkaasti enemmän tuurilla kuin taidolla tai sitten niihin kolauteltiin.

“Voimakkaampi laukka! Pitää liikkua ensin eteen, että saat sen koottua paremmin takaosalle! Korjaa istunta, joustava lantio – Viivi älä liioittele. Pehmeä käsi mutta älä anna ohjan valahtaa! Ajattele Seppoa ylämäkeen!”
Hikifestareitahan se taas tarkoitti, vaikka me tehtiin loma-Sepon kanssa parhaamme.
“Okei, ota käyntiin. Aloitetaan uudestaan. Voimakas, hyvä käynti joka etenee. Vasta kunnon käynnistä laukannosto. Ja Viivi, nosto. Valmistele hyvin, ei ole kiire.”

Siinä Sepon käyntiä puljatessani mä ehdin taas ajatella. Haaveilla. Että esimerkiksi miksi en ollut Josefinan tai Rasmuksen kanssa samassa valkkaryhmässä, nehän olivat kanssa häipyneet Eurooppaan. Koska voi pojat, sitten mä voisin kiitää Branilla tai Grannilla! Tuntea tuulen tuiverruksen kurittomilla hiuskiehkuroilla kovassa laukassa, kokea korkeanpaikankammoa hurjilla esteillä ja ehkä kenties mätkähtää kerran tai kaksi juhlallisesti hiekkaan, kun mun ratsuni olisivat niin huippuja ja vaikeita!

“Hyvä! Noin! Ja siitä laukka!” Lauri huudahti yhtäkkiä ja havahduin pelästyen. Ilmeisesti haaveet olivat saaneet vartaloni liitämään ja istuntani ratsastamaan Seppoa eteenpäin, ja vihdoinkin signore oli tyytyväinen meidän käyntiin. Sen kummempia ajattelematta nostin laukan, jonka Seppo siis vain nosti ja jopa ylläpiti, mistä sain tietysti itse lisää voimaa ja luottamusta. Siivitin meitä puomitehtävälle leikkien, että allani olisi ollut Bran, jonka harjassa olisi sulkia ja taustalla soisi Spiritin tunnusmusiikki. No, oikeastaan Sepostakin saisi aika hienon intiaanihevosen, sillä juuri nyt se puski ja pomppi puomit voimakkaalla tynnyrilaukalla niin makeasti, että olin hukkua onnistumisen tunteeseen.

“Hienosti! Hyvä Viivi, löytyihän se Sepon moottori. Ota vähän kevyttä ravia vielä ja anna venyttää – mutta älä heitä ohjia pois! Säilytä pieni tuntuma, hyvä! Saatko sen itse vietyä Purtseille?”  
“Eiköhän me tänne tultukin? Ei huolta Maremoncherino, Seppo ei maastossa hötkyile. Varsinkaan näin kuumalla. Perille meillä kyllä kestää päästä, mutta tuleepahan hyvät loppukäynnit.”
Lauri nyökkäsi, oli jo korjannut puomit pois meidän loppuravien aikana ja aikoi lähteä, kun mä huikkasin: “Kuulehan!”
“No?”
“Mä oon vähän ymmärtänyt, että Purtsit tykkää kun kartanon ratsastajat välillä menee niiden hevosilla.”
“Öhöm, niin?”
“Niin sitä vaan että eikö se sun naikkonen oo esimerkiksi hirveän kiireinen kun on se kakar..lapsi? Että varmaan kaipaisi liikutusapua. Mä saattaisin hyvin ehtiä hypätä Cariadilla, jos tarvitsee.”
“Mhhmm. Kaunis ajatus, Viivi, mutta Cariad taitaa olla sinulle vielä vähän liian… reaktiivinen”, Lauri hymyili – sillä ärsyttävällä tavalla, joka onnistui juuri ja juuri jäämään sovittelevalle puolelle eikä toiminut Viivi-provokaattorina.
“Vai niin”, pukahdin vähän pettyneenä.
“Sitä paitsi Heidi voi jo hyvin ratsastaa. Cariad on niistä kahdesta se, joka palautuu mammalomastaan.”
“Ai sen takia sitä ei näkynyt keväällä kisoissa!”
“Niin. Ja sinähän autat nyt Sepon kanssa, ei taitaisi aika riittää.”
“No jooo mutta Seppo on kesän kevyellä käytöllä ja Jannakin menee sillä. Ja mun pitää kotonakin ratsastaa äitin hevosia.” Hups.
“No sitten varsinkaan! Ethän sinä ehtisikään. Ja kohtahan Pontuskin jo palailee lomalta.”
“Joo, jos se suostuu”, livautin hieman lannistuneena.
“Hei, tänään meni tosi hienosti Sepon kanssa. Laiskoja ja hitaita hevosia on monesti paljon vaikeampi ratsastaa kuin reippaita. Opit enemmän.”

Ja sitten mä vähän piristyin. Seppo oli tosiaan ollut kiva, ja ihan sama miten pulska se jo oli: tämän jälkeen me molemmat herkuteltaisiin.

» 30.01.2021 - lumitreeni

Mä olin vihdoin päättänyt antaa Sepolle oikeasti mahdollisuuden. Osittain siksi koska se todellakin ansaitsi sen, mutta pääosin siksi koska mulla ei edelleenkään toiveikkaasta lottoamisesta huolimatta ollut varaa ostaa parempaa. Niimpä mä olin tehnyt täysi-ikäistymiseni kynnyksellä uuden vuoden lupauksen hävittää ruunan heinämahan ennen ensimmäistä Kalla CUP osakilpailua. Meillä olisi puolitoista kuukautta aikaa treenata ja mä ihan aidosti aloin vähän jo uskoa, että me ehkä päästäisi siihen tavoitteeseen. Sepon mahavyön perusteella ainakin sen ympärysmitta oli jo pienentynyt, sillä me oltiin palattu reikiin, joita me ei oltu käytetty sitten Tie Tähtiin kisojen.

Mä olin alkuverrytellyt Pikin kanssa ja päättänyt tehdä aikalailla samanlaisen treenin pikkumustan kanssa. Mun mielestä oli aika täydellistä, että kummatkin hevoset oli mustia, se oli ehdottomasti lempivärini hevosissa.

Sepon kuntoonlaitto kävi vanhasta tottumuksesta, se oli myös sen verran sopivamman korkuinen, että mun ei tarvinnut heilauttaa estesatulaa kovin korkealle satuloidessani ruunaa. Mua hymyilytti kiristäessäni vatsapanssaria ylempiin reikiin, jotenkin tuntui että elämä oli aika mukavaa sillä hetkellä. Jos joku olisi sillä hetkellä astellut talliin, se olisi varmaan ajatellut että mä olin vihdoin menettänyt järkeni, kun virnistelin sillä tavalla epänormaalisti.
Virittelin ratsastusloimen tiukasti kiinni klipatun takaosan päälle, vaihdoin riimun suitsiin ja pujotin vielä martingaalit ruunan kaulalle sillä se kuitenkin yrittäisi jollain kepulikonstilla saada mut alas selästään.

Talutin Sepon tallista ulos ja ponnistin sen selkään vaivattomasti. Ruuna lähti kohti lähipeltoa korvat hörössä ja mä tunsin miten se jännittyi innostuneena. Toppuuttelin ruunaa hieman, kun se yritti raville heti kinoksiin päästyään. Mä pidin sen käynnissä ja tunnustelin miten pakkanen pureutui uudelleen iholle niissä kohdin, mitkä eivät olleet vaatteiden peitossa. Janna oli ollut mun ja Pikin seurana Sessan kanssa edellisellä kierroksella, joten nyt mun piti nauttia aurinkoisesta talvipäivästä yksin. Tai olihan mulla kuuloke toisessa korvassa, musiikki tsemppasi parempaan treeniin viimeistään siinä vaiheessa kun annoin Sepolle luvan ravata.

Ihan täydellinen keli hankitreenille.

» 03.02.2021 - Pelastaja

Mä katselin kuinka Grannin korvat heiluivat vimmatusti Rosalinan kävellessä sen tarhan portille. Jäin ihan mielenkiinnolla seuraamaan mitä tapahtuisi, koska hevonen oli toimittanut jo yhden tyypin pidennetylle sairaslomalle eikä sen päässä näyttänyt sillä hetkellä liikkuvan oikeastaan yhtään mitään järkevää. Jos olisin ollut huolehtivainen tallikaveri mä olisin voinut varoittaa mustahiuksista hoitajarukkaa olemaan varuillaan, mutta enhän mä ollut. Sen sijaan katselin miten Granni otti lähdöt ja meinasi teilata varsamahansa kanssa Rosalinan lumiseen tantereeseen. Mä en edes tiedä miten nainen sai pelastettua tilanteen, mutta hetken kompuroinnin ja pöllyävän lumen jälkeen kaksikko jatkoi kulkuaan tallia kohden. Rosalinan posket punottivat kun se ei selvästi kehdannut näyttää miten sitä ärsytti huonotapainen käärmehevonen. Mä kaivoin puhelimen esille ja naputtelin synttärisankarille paljonpuhuvan tekstiviestin sen hevosen käytöstavoista.

Rasse oli eilen jäänyt melkein verekseltään kiinni, kun mä olin huolettomasti kysellyt mitä ihania yllätyksiä maailman paras Poikaystävä meinasi antaa vuoteenomalle tyttöystävälleen. Se oli ihan todentotta kirosanojen säestämänä melkein kertonut ääneen miten se oli unohtanut koko päivän ja mä olin aika ylpeä itsestäni kun en ollut sanonut sille päin naamaa miten surkea Poikaystävä se olikaan. Se oli katsonut mua vähän vaikeana ennen Kissen karsinasta poistumista ja mä olin katsonut mun tehtäväksi varmistaa myös Jusulta mitä sille oli keksitty viimehetken lahjaksi.

Seppo käveli rentona pitkin ohjin kentällä kun jatkoin mun ja Jusun viestiketjua synttärionnitteluilla. Sepon selässä oli helppo olla ilman satulaakin, vaikka se olikin kaventunut viimeisen kuukauden aikana roimasti. Oma hevonen oli kuitenkin aina oma hevonen (tai poni) ja sen selkä tuntuisi aina yhtä tutulta istua. Lisäsin viestiketjuun vielä kysymyksen siitä mitä Rasse oli lopulta keksinyt ostaa synttärisankarille. Sain kuvan neilikoista.

Vau.

Mä näin kansallisvelvollisuudekseni muistuttaa Jusua että sen poikaystävä oli tuhlannut alle 4 euroa kukkiinsa, ihan järkyttävän huono suoritus. Pieni virne nousi suupieleeni kirjoittaessani viimeisen rivin.
mutta hän kuitenkin muisti!
Josko hiirulainen saisi keskusteltua poikaystävänsä kanssa siitä miten mä olin pelastanut huonomuistisen elämän muistuttamalla syntymäpäivistä? Että ne kukat olisivat oikeasti voineet hyvin olla myös ihan suoraan multa, koska mä olin niin suuri Pelastaja ja Ystävä?

Mä käänsin huomioni takaisin Sepotemukseen ja pyysin siltä ravia sujautettuani puhelimen takaisin taskuni pohjalle. Mä olin suorittanut päivän hyvän työn ja nyt voisin hyvillä mielin keskittyä omaan hevoseeni. Ja Kalla CUP:iin, joka lähestyi vääjäämättä.

» 12.02.2021 - seikkailija
#avamartin

Mua vähän jopa kuvotti istua sen lyhyen matkaa Kallan kyläbussissa, minkä se matkasi meidän kotoa lähelle Kaajapuroja. Mummo oli tarvinnut sen autoa ja yhtäkkiä musta oli tullut bussiaikataulujen vanki - äitillä oli niin kova kiire töissä ja se reissasi koko ajan, ettei sen ollut kuulemma varaa jättää mulle autoaan. Isä oli lähtenyt johonkin hiton Espanjaan lomamatkalle uuden naisystävänsä kanssa ja sen auto raksutti mittareita Helsinki-Vantaan lentokentän parkkihallissa seuraavat pari viikkoa. Mitä tuhlausta.

Tuhlausta ei kuitenkaan ollut mun elämäni tällä hetkellä, isän ja äidin rahakkaat riidat olivat häipyneet uuden naisystävän myötä eikä ne enää koittaneet ostaa mun rakkautta rahalla. Mä olin tietysti syvästi loukkaantunut asiasta, koska se tarkoitti viikkorahojen varassa elämistä sekä sitä, että Auburnin tallivuorot olivat oikeastaan mun ainoa tulonlähteeni niiden lisäksi. Mä olin siis käytännössä köyhä.
“Hei, joko sinä lähdet. Olisit jäänyt vielä seuraksi”, joku puliukko rääkäisi kun painoin bussin pysähdysnappia ja nousin ylös heittäen laukkuni olalleni. Mun oli pakko vilkaista sitä pitkin nenänvarttani ja juuri kun bussi oli pysähtymässä mä ilmaisin sille mielipiteeni.
“Hyi helvetti.”
Se näytti ehkä vähän loukkaantuvan, ainakin se yritti nousta penkistään vanhojen viinojen sotkiessa sen jalat ja bussi lähti uudelleen liikkeelle ennen kun se oli saanut päänsä selvitettyä tarpeeksi ja itsensä ylös asti. Mä pyöräytin silmiäni ja katselin helpottuneena miten se rähjäinen bussivanhus hävisi mutkan taakse lumisten puiden peittäessä näkymät.


Putkikassi päätyi satulahuoneen lattian nurkkaan ja mä lähdin hakemaan mun ylvästä sotaratsuani pihatosta. Sen loimi oli vähän vinksallaan ja mä pohdin josko se oli halunnut päästä siitä eroon ihoa valheellisesti lämmittävien auringonsäteiden takia. Talutin Sepon tallin käytävälle ja varustin sen kaikessa rauhassa. Siitä oli alkanut lähteä karvaa ihan hitosti taas, mutta onneksi mä olin (ihan itse) klipannut siltä kaikki karvat pois paitsi päästä, jaloista ja selästä siitä kohdin mihin satula tuli. Alunperin mä olin ajatellut saavani myös sen mammutimaisen pitkän talvikarvan pois sen päästä ja jaloista kuten hienoilla puoliverisillä, mutta jo kaulan ja pään liittymän klippaaminen oli ollut sen suuruista taistelua, että Seppo olisi varmaan ollut silmätön pään klippauksen jäljiltä. Jaloissa oli ihan sama juttu enkä ollut jaksanut tapella tulisesti maata vasten paukutettuja pakkoliikkeitä vastaan ja olin jättänyt sille sitten karvapöksyt jalkaan.

Mä lähdin taas maastoon, koska Sepon kestävyyskunto oli mun ykkösprioriteetti tälle talvelle. Toki me oltiin käyty monesti maneesillakin hyppäämässä ja väännetty koulukiemuroita kentällä, mutta ilman valmennuksia (joihin haha, mulla ei sillä hetkellä ollut varaa) mä tiesin, ettei me kehityttäisi niissä osa-alueissa tarpeeksi mitään tasonnostoja ajatellen. Niimpä olin ajatellut että kevättä kohden mentäessä mä joutuisin ehkä hakemaan kyliltä toista työtä saadakseni valmennusrahat kasaan, mutta siihen asti mä voisin ihan itse valmentaa hevostani parempaa peruskuntoa ja kestävyyttä kohti. Sitten se jaksaisi maksetuissa treeneissä ehkä kehittyä paremmin, kun sen ei olisi vain puhti pois jo pelkästä parista kierroksesta laukkaa uraa pitkin.

Maastoreissun jälkeen mä aloin selailla vähän jo bussiaikataulua ja totesin että seuraava vaihtoehto olisi noin puolen tunnin päästä tienvarressa. Janna ei ollut kotona, joten en jaksanut tunkea päätalolle Tiinan hyysättäväksi. Sen sijaan puhdistin Sepon varusteita, sillä niihin ei oltu koskettu varmaan pariin kuukauteen. Lumen takia muta ja rapa eivät likastaneet satulan osia joten niiden peseminen oli tuntunut varsin turhalta operaatiolta. Niputtaessani suitsia pesun jälkeen näin ikkunasta Laurin. Se pysäytti autonsa lähelle tallia ja nosti takaluukustaan rehusäkin. Mua virnistytti ajatella miten Heidi oli komentanut sen miesystävän raahaamaan painavat rehut tallille ja luvannut sille palkaksi pienen pusun poskelle tai johonkin muualle. Vaikka Heidi oli kyllä ehkä ennemmin sanonut sille ettei sen tarvinnut ja että hän hoitaisi asian itse ja sitten Lauri herrasmiehenä oli kuitenkin sanonut tekevänsä työn mielellään. Ne tuntuivat elävän jossain symbioosissa missä molemmat auttoivat toisiaan ja kuulemani mukaan Laurikin oli pääsemässä pois poikamiesboksistaan lähiaikoina.

Nähdessäni Laurin astelevan kohti autoaan mun mielessä yhtäkkiä välähti. Vaikka mä olinkin bussikyydin uhri sillä hetkellä, mun ei välttämättä tarvinnut olla pitkään.
“Lauri! Oota”, huudahdin ja katsoin miten mies hämmentyneenä kääntyi ympäri. Kävelin lähemmäksi jottei mun tarvinnut huutaa enempää ja tummahiuksi odotti kärsivällisen oloisena.
“Hei Ava”, Lauri tervehti, odottavan näköisenä.
“Hei. Ootko sä mahdollisesti menossa Orijoelle tästä?” menin suoraan asiaan, koska en halunnut pidätellä toista liian pitkään. Lauri näytti nyt vähän hämmentyneeltä.
“Olen, miten niin?”
“Huippua. Jaksatko venaa ihan minuutin, mä tarvitsisin kyydin. Oot hengenpelastaja”, vastasin sille ja kiirehdin takaisin talliin jottei Laurille jäänyt oikeastaan tilaisuutta kieltäytyä. Mun suunnitelma, vaikkakin aika hutera, oli sykähtänyt ihan täydellisesti liikkeelle.


Laurin radio soi aika hiljaa, siitä tiesi että se oli vanha. Jos me oltaisiin oltu mun kyydillä, ketään ei olisi kiinnostanut miten vähän meillä oli puhuttavaa, koska musiikin yli sellaista ei kuitenkaan voinut harrastella. Mä tunsin kyllä miten mua välillä vilkaistiin vähän kummeksuen peltomaisemien ja lumisten metsien vaihdellessa vuorojaan ikkunoiden toisella puolella.

Vasta, kun me oltiin jo melkein Orijoella, Laurin uteliaisuus vihdoin vei voiton.
“Mihin haluaisit kyydin? Keskustaan?”
Mä en vastannut heti, koska en tiennyt ihan täysin mihin asti halusin kyytini. Mulla ei ollut hajuakaan osoitteesta, mutta sitten keksin huoltoaseman päämääräni lähettyviltä.
“Siihen Shellille lähellä Runiacia, kyllä sä sen tiedät. Jos vain jaksat koukata sen verran?” mä kysyin siltä ja katsoin siihen ekaa kertaa koko automatkana. Säikyripset, kyllä mä osasin. Lauri huokaisi näyttäen sekä kummastuneelta että vähän turhautuneelta.
“Tietysti.”
Se käänsi auton seuraavasta risteyksestä oikealle, mun päämäärä ei mitä ilmeisemmin ollut ainakaan sen matkan varrella.

“Kiitos kyydistä.”
“Ole hyvä.” Lauri tuntui haluavan kysyä jotain vielä, ehkä miten mä pääsisin sieltä pois, mutta se ei sanonut sitä ääneen. Ehkä sitä ei kiinnostanut tarpeeksi tai sitten se vaan oli sen verran kohtelias, ettei halunnut udella. Mä hymyilin sille hurmaavasti, heilautin olkalaukkuni olalleni ja suljin auton oven perässäni. Mä olin oikeastaan käynyt määränpäässäni vasta kerran, enkä ollut ihan täysin varma miten sinne pääsisi, mutta google maps kertoisi kyllä. Jos mun akku vaan riittäisi.

» 19.-21.02.2021 - kenttäviikonloppu
#kallacupkalat #avamartin

perjantai kolmastois… ei kun yhdeksästoista

Hävetti, vaikka Sepon suoritus kouluosuudesta ei ollut yhtään niin paha, mitä se ehkä olisi voinut olla. Kuusikymmentäseitsemän ja puoli prosenttia oli taas melkein 2 prosenttiyksikköä parempi tulos, mitä me oltiin tähän asti saatu, mutta silti mä en ollut tyytyväinen. Martin oli katsonut Seppoa tulkitsematon ilme kasvoillaan. Mua oli ärsyttänyt, kun en osannut tulkita sitä niin hyvin, mitä tyttöystävän työnkuvaan kuului, mutta saatoin arvata mitä puoliveristen keskellä kasvanut saksalaiskomistus mietti. Karvainen, vähän pullea (kyllä, vaikka se oli laihtunut varmaan 50 kiloa tai enemmän parissa kuukaudessa) ja hidas. Mä olin hymyillyt sen tulkitsemattomille kasvoille ja käynyt verryttelemään, tuntien sen katseen poltteen niskassani. Jollain tapaa mä olisin halunnut näyttää sille miten pullea piensuomenhevonen peittosi kaikki nuoret lupaavat puoliveriset ilman ongelmia.

Jumalat tai ne jotkut, jotka päätti meidän tuuristamme, eivät olleet meidän puolellamme. Seppo oli hidas pohkeelle, se tuntui vähän kankealta vaikka mä olin taivuttelemasta taivutellut sitä verryttelyssä. Mä aloin tuntea pientä pakokauhua mitä lähemmäksi tultiin kisojen alkamisaikaa, sillä mehän oltiin jo toisena lähdössä kouluradalle. Mä yritin silmäillä katsomoa vähän vaivihkaa, ettei mun paniikki näkyisi niin selvästi ja etsiä yhtä ruskeapäistä miestä sieltä. Se oli kai vähän epätoivoinen hail mary yritys, sillä kyllä mä tiesin, ettei Merikannolla ollut aikaa olla seuraamassa jotain harraste/tuttari tason verryttelyä etenkin kun mä en enää maksanut sille sen valvovasta silmästä. Mä kaipasin valmentajaani, viime hetken vinkkejä, mutta sitten kuulutuslaite naksahti päälle ja mä kuuntelin miten Vaanila avasi Kalla CUP:n ensimmäisen osakilpailun tälle vuodelle.

Mä olin auttamatta kusessa.

“Everything alright?” Martin kysyi, kun se asteli mun rinnallani verryttelystä Tammi-areenan puolelle.
“Yeah, why?” mä vastasin niin monotonisella äänellä, että olisin mennyt vaikka robotista tarvittaessa.
“You seem a bit… nervous?” Martin ehkä aavisti astelevansa heikoilla jäillä, sillä se katsoi mua vähän varoen. Sen katse herätti jonkun selviytymisvaiston mun sisälläni ja se kertoi, etten mä voinut olla heikko. Tunnustelin hymyä, joka nousi huulilleni tuntematta sitä lainkaan sisälläni.
“Just excited. All is good.”
“Good. Viel Glück”, Martin toivotti ja uskalsi nähtävästi jo hymyillä vähän.
“Thanks bae”, henkäisin ja kannustin Sepon raviin ettei sille jäänyt aikaa pohtia katsomoa tai kisakoristeita tai mitään muutakaan areenalla olevaa. On vain minä ja hevonen, yritin vakuuttaa itselleni ja ratsastin alkutervehdykseen.


lauantai kahdeskymmenes

“Ava! Ava, odota!” tuttu ääni kuulutti lunta vasten narskuvien kavionäänien ylitse. Mä käännyin satulassa ympäri katsomaan kuinka äitirakas juoksi meitä kohti. Sen käsilaukku heilui vallattomasti ja sen poskilla näkyvä puna syveni joka askeleella.
“Älä juokse! Herranjumala yritätkö sä pudottaa mut jo ennen starttaamista? Rauhotu”, mä ärähdin ja pysäytin Sepon keskelle tietä. Äiti hidasti kävelytahtiin ja puuskutti tavalla, josta tiesi ettei se hoikasta olemuksestaan huolimatta harrastanut mitään liikuntaa.
“No mitä nyt?” kysyin ja nypläsin kisanumeroa kisapaitani päällä. Mä en voinut käsittää miksi kenttäratsastuksessa piti käyttää sellaisia, mutta toisaalta koska kaikilla oli sellainen - mä en ainakaan erottunut sen takia joukosta.
“Halusin vain toivottaa onnea. Isäkin lupasi tulla katsomaan sun kisoja”, äiti kertoi ja hymyili.
“Sen uuden naisen kanssa vai?” kysyin terävästi.
“En mä tiedä. Sanoi vain tulevansa. Ajattelin kyllä josko näkisin vihdoin sen sun poikaystävänkin, onko hän täällä?” äiti uteli ja katsoi ympärillemme uteliaan näköisenä. Mä olin tyytyväinen, että Martin oli katsomassa josko verryttely olisi jo auki.
“No ei ole. Miksi sun pitää olla noin nolo? Mä kyllä esittelen teidät, kunhan ehdin. Mene nyt, äläkä herranisä enää juokse. Käy hakemassa vaikka kahvia tai jotain.”
“Kyllä kyllä, tsemppiä!”
“Joo joo”, mä huokaisin ja kannustin Sepon takaisin käyntiin. Näin, että Martin oli jo kävelemässä meitä kohti ja huokaisin helpotuksesta, että äiti oli tajunnut jo lähteä.

Mä tunsin veren kohisevan korvissani, kun vilkaisin rannekelloani. Vähän kovempaa, ehdin miettiä ennen seuraavaa hyppyä, Seppo tuntui olevan täynnä tulta ja tappuraa. Sen kavioista lähti ihan mieletön kumina hiekkapohjaa vasten. Se puhisi ja puhkui, korvat kääntyivät innoissaan eteen ja taakse. Mua yhtäkkiä rupesi naurattamaan kesken meidän suorituksen, kun ajattelin miten pienestä Seppo-ponista kuoriutui ihan oma persoonansa maastoesteiden välissä. Sepi-selviytyjä tuntui eläytyvän tilanteeseen ihan satasella ja mä nautin kun se oli siinä tilassa. Mä halusin jäädä siihen tunteeseen ikuisuudeksi.

Nolla virhepistettä.

Mä en voinut uskoa silmiäni. Nol-la. Pyöreä ympyrä.

Nollan ja kahdeksantoista välillä oli kanjoni. Syvä, pohjaton kuilu, jonka toiselle puolelle mun ei olisi ollut oikeasti mitään tilaa päästä, mutta siellä mä olin. Me oltiin tultu maaliin ihanneajassa, ilman kieltoja. Mun päässä suriseva euforia sai mut suukottamaan Martinia niin intohimoisesti, että meidän hampaat kalahti vähän yhteen ja molemmat purskahti nauramaan. Mä melkein itkin onnesta.
“That was incredible, I thought he was going to pass out, he was breathing so heavily”, Martin sanoi huvittuneena, mutta taputti mun ponin klipattua kaulaa innostuneen näköisenä.
“I know. He was super”, mä hengähdin.
“You were super”, Martin lisäsi.
“I know.”

Tätä vauhtia mäkin ehkä saisin jonkun oman pienen sponsoriratsun kenttäkisoihin, jolla voisi kokeilla startata vähän harrastetta vaativampaa. Jonkun, jonka hyppykapasiteetti ei loppunut kahdeksaankymmeneen senttiin.

Johan mun horoskoopissakin sanottiin, että kauriin päivä on lauantai. Vaikka en kokenut kovin usein kuuluvani kauriin ujoon, kärsivälliseen ja vaatimattomaan kuvaukseen, mä löysin sieltä myös paljon osuvia kuvailuja. Esimerkiksi se, että mä olin itsepäinen ja kunnianhimoinen. Janna oli joskus lukenut mun horoskooppia ja kertonut, että eniten kaurista pelottaa hänen sisällään tuntemansa yksinäisyyden kuilu, josta hän ei aina usko pääsevänsä eroon edes rakkauden avulla. Katsoin vieressäni kävelevää Martinia ja mietin oliko se oikeasti niin.


sunnuntai toivoa täynnä kaksykkönen

Mulla oli törkeän hyvä fiilis verryttelyssä, Seppo oli eilen loistanut täydellisyyttä maastoesteillä ja väsyttävästä kisaviikonlopusta huolimatta ruuna oli energisen tuntuinen. Se oli läpäissyt aamun hevostarkastuksen puhtain paperein ja laukkasi verryttelyesteiden ylitse korvat hörössä intoa puhkuen. Taputin Sepon kaulaa ja ehdin hengittää hetken ennen luokkien alkua. Rautias suomenhevosruuna starttasi kenttäkisojen viimeisen päivän ja mä yritin samalla muistella rataa mielessäni ja seurata miten sillä ja sen ratsastajalla meni. Se tuli maaliin lopulta 8 virhepisteen kera ja mä yritin laittaa mieleeni mitä en ainakaan radalla tekisi samalla tavalla, kuin Vilihuiskis ja sen ratsastaja.

“Seuraavana vuorossa Ava Pulkkanen ratsunaan Sysivalkee”, Vaanilan ääni kuului kovaäänisistä ja annoin Sepon ravata esteiden välissä odottaessani lähtömerkkiä. Näytin ruunalle kaikki esteet, mitä se vähänkään kyttäili ja kannustin sen laukkaan heti äänimerkin saatuani. Sepon laukka tuntui hyvältä, sen korvat kiinnittyivät ensimmäiseen esteeseen hyvin ja mä laskin laukka-askeleita hyppypaikkaan.

Kuului aivastus - mä ehdin rekisteröidä sen verran ennen, kun tajusin törmääväni Sepon kaulaan kehollani. Puomit lensi meidän edessä ja mä ehdin sekunnin sisällä ajatella jo kuolemaa, tippumista ja puoli tuntia maneesia ympäri rallittavaa suomenhevosta. Mä en saanut henkeä, mutta sain pidettyä itseni satulassa ja kuulin kellon kilahtavan uudelleen. Yleisö kohahti äänekkäästi.

Sillä aikaa, kun Stina ja Matilda rakensi rataa uudelleen mun aivot sauhusi. Mä ylianalysoin joka ikistä askelta, verryttelyä, taputusta, hengenvetoa siitä lähtien, kun olin noussut selkään. Mitä mä olin tehnyt väärin, että Seppo oli kieltänyt ja vielä siten, että mun oli odotettava että ratahenkilöstö kasaisi esteen uudelleen? Mua hävetti samaan aikaan, kun hurrikaanin tavalla suuttumus kiersi kehää meidän ympärillä. Mä tiesin, että mun olisi vain pitänyt jatkaa rauhassa, aloittaa ihan tyhjästä, mutta mä en olisi ollut mä jos olisi kyennyt sellaiseen.

Maneesissa kilahti uudemman kerran ja mä upotin terävästi kannukset mustan ponini kylkiin niin, että se urahti ja nosti laukan seisaaltaan. Mä pysyin niin kiinni siinä, mitä vain osasin ja läimäytin raipalla ruunan lavalle vielä varmuudeksi ennen hyppyyn lähtöä. Seppo hyppäsi ylös, niin korkealle, että sitä taisi vähän itseääkin hirvittää ja tuli alas ihan yhtä terävästi. Jos mä en olisi puristanut suunnilleen kannuksia sen kylkiluiden väliin, mä olisin lentänyt sen selästä kuin märkä rätti ja jäänyt pyörimään sen jalkoihin. Hypyn jälkeen Seppo pukitti kolme kertaa perätysten, mutta niissä mä olin jo tottunut pysymään. Sapetti vieläkin. Hirttäisin sen aivastelijan, jos saisin selville kuka se oli.

Mun oli pakko ottaa pari vähän pidempää lähestymistä, mitä olin ajatellut ja crashin lisäksi meidän kisasuoritusta koristi kaksi aikavirhettä, eli yhteensä 6 virhepisteen verran. Eihän se ollut katastrofi - meidän ekoissa kenttäkisoissa me oltiin saatu tuplasti sen verran virhepisteitä estekokeesta, mutta eilisen täydellisyyden jälkeen kaikki tuntui vain karvaalta pettymykseltä.

“Are you okay?”
“Yeah”, mä valehtelin Martinille, jonka silmistä paistoi huoli. Turvaliivi tuntui puristavan mun keuhkoja ja mun kättä särki, sillä olin kai jotenkin tunkenut sen itseni ja Sepon kaulan väliin pysähdyksessä.
“It looked like it hurt. Also your lip is bleeding”, Martin sanoi ja sain vain vaivoin pidettyä sisälläni kuplivan sähinän hiljaisena. Jos siinä olisi seissyt kuka tahansa muu, mä olisin purkanut pahaa oloani siihen. Sen sijaan mun sormet kävivät mun huulilla ja näin miten mun valkoiset kisahanskat värjäytyivät punaisiksi. Tajusin, että mun suussa maistui myös veri.
“I’m fine”, mä toistin ponnettomasti ja mietin jo millä mä saisin mun hanskat taas valkoisiksi ennen ensi viikonloppua.

Martin kuitenkaan ei luovuttanut, vaan kaappasi Sepon ohjakset mun käsistäni ja melkein talutti mut paikalla olevan sairaanhoitohenkilökunnan luokse. Ne puhdisti mun huulen, joka sai mut kiroilemaan kovaan ääneen ja testasivat sekä mun käden että mun kylkiluuni ja totesivat, että kannattaisi syödä pari buranaa illalla ja tarkkailla vointia.

Martin lähti myös mun mukaani viemään Seppoa takaisin Purtseille ja jossain puolessa välissä matkaa mun harmitukseni vihdoin alkoi sulaa pois, kun mä kuuntelin mun poikaystäväni tarinoita miten monilla tavoilla se oli pudonnut elämänsä aikana.

Kalla CUP 1. osakilpailu
Harrasteluokka (kenttäratsastus)
Tulos 5/11 (54,8 vp)

» 27.07.2021 - aikuistumista lue ensin

Tuijotin viestiä puhelimeni näytöllä. Mä olin vähän sellaisen puolivakavan asenteen kera naputellut Seposta yllättävän positiivisen kuvan antavan tarjotaan ylläpitoon-ilmoituksen, odottanut yhteydenottoja tulevan kuin sieniä sateella, mutta kukaan, ei siis kukaan, ei ollut osoittanut mielenkiintoa ruunaa kohti.
Mun oli ollut tarkoitus tienata vähän ylimääräistä ainakin kesän ajan, kun poni joutuisi joka tapauksessa olemaan laitumella vähemmällä käytöllä ja sitten olin kuin oikea Aikuinen myös ajatellut että syksyllä olisin saanut keskittyä opintoihin vähän paremmin jos joku muukin liikuttaisi Seppoa mun lisäksi. Sitten oli tietenkin se kolmas syy, jota mä en tietenkään sanoisi kenellekään ääneen - sillä mä olin vähän jo alkanut miettiä olisiko mun vaan parempi luopua Seposta, sillä se ei vienyt mua enää ratsastuksellisesti yhtään eteenpäin.

Ei siis senttiäkään.

Joka tapauksessa, mä olin jo vähän unohtanut, että Sepon ylläpito-ilmoitus roikkui yhä siellä foorumin listoilla, kun joku Camilla oli ottanut muhun yhteyttä. Se oli aika vähäsanaisesti kertonut itsestään, mutta ei se ainakaan ihan tampio voinut olla, kun osasi käyttää oikeita termejä viesteissään ja halusi tulla koeratsastamaan Seppoa. Mä olin sopinut ajan juuri siihen hetkeen, kun olin tiennyt Purtsilan olevan hiljaisimmillaan ja hakenut ruunan valmiiksi pihalle odottamaan sitä Camillaa Seinäjoen lähistöltä tulevaksi.

Kuulin auton lähestyvän jo ennen, kun se ilmestyi näköpiiriini lämpimän kesän saatettua tiet niin reheviksi, ettei sieltä olisi nähnyt edes norsulauman ohikulkua vaikka olisi tuijottamalla tuijottanut. Mä puin kasvoilleni maailman kestävimmän aspa-alter egoni ja jännitin huuleni sellaiseen tervehdys-hymyyn, ettei paremmasta ollut tietoakaan.
Ainakin Camilla ymmärsi täsmällisyyden, sillä ne oli ruhtinaallisesti vartin etuajassa sovitusta ajasta.

Camilla kertoi sukunimekseen Vanhaniemi ja esitteli sen kaverinkin, mutta sen nimeä mä en lokeroinut mihinkään muistini syövereihin, sillä se ei ollut hakemassa ylläpitoon yhtäkään hevosta.
Mä pysyttelin vähän takavasemmalla kaksikon alkaessa harjailemaan Seppoa ja tarkkailin sekä ruunan että sen käsittelijöiden eleitä. Jos Viivi oli pärjännyt sille, niin kai nyt yksi Camillakin pärjäisi? Keskustelun lomassa mulle selvisi, että Camilla tuli Hopiavuoresta, mä olin kai kuullut siitä paikasta, mutta me ei oltu kyllä kertaakaan Sepon kanssa käyty kisoissa siellä.
Se oli ratsastellut pääosin ravureilla, mutta enpä mäkään ollut ratsastellut kovin kummoisilla tasoilla ennen Sepon hankkimista.

Mä pidin Sepon ohjista tiukasti kiinni Camillan noustessa pienhevosen selkään ja mietin olinko nähnyt omiani vai välkkyikö toisen silmissä pelko. Ehkä sitä ahdisti vain ratsastaa oikealla ratsulla tai sitten mun äärimmäisen läsnäoleva olemukseni antoi toiselle aiheita stressata?
“Tein eilen hikilenkkiä sen kanssa, mutta Seppo on kyllä yhtä energinen aina siitä huolimatta” huomautin, josko se olisi antanut vähän itsevarmuutta ohjista pitelevälle tyypille.
Mä annoin Camillan selviytyä yksinään ja siirryin kentän laidalle seuraamaan esitystä. Jossain vaiheessa kyllästyin ja taistelin toden teolla, etten olisi kaivanut puhelintani esiin ja siirtynyt TikTokin maailmaan siksi aikaa, että Camilla olisi saanut tarpeekseen. Keksin ehdottaa esteitä, sillä pitäisihän Sepon näyttää myös hyppylahjansa. Mulla oli mielessä laittaa tyypille ihan kunnon esterata, mutta hellyin (laiskotti) sen verran, että laitoin Camillan pyynnön mukaisesti sille vaan pari ristikkoa. Käytin häikäilemättömästi puominkantajana naisen mukana tullutta kaveria ja jäin katsomaan miten edelleen vähän jännittyneeltä näyttävä ratsastaja saisi Sepon tuotua ristikoiden ylitse.

Eihän se nyt ollut kovin kaunista katseltavaa, mutta mä pidin mielessäni eurot ja pidin kasvoni peruslukemilla. En mä tulisi kuitenkaan löytämään Sepolle mitään supertaitavaa ratsastajaa, sillä ei sen tasoiset ratsastajat halunneet suomenpienhevosta saatikaan sellaista Sepon tasolla. Senhän takia mäkin olin tähän hommaan ryhtynyt, mä kaipasin itsekin enemmän.
Kai mä olin oikeasti tehnyt sitä luopumistyötä tässä jo pidemmän aikaa.

Väänsin ylipirteän aspa-roolini takaisin päälleni ja riensin kyselemään Camillalta sen mielipidettä.
“Onhan Seppo hirveen kiva poni, ja voisin kuvitella kehittyväni sen kanssa. En oo vaa varma, että olenko minä kuitenkaan ratsastaja. Tai sellainen ratsastaja, jota Seppo tarvisi. Sille ehkä sopisi paremmin joku junioriratsastaja kuin raviohjastaja selkäänsä”, vaaleaverikkö vastasi ja mä yllätyin vähän, kun pettymys sekottui helpotukseeni. Olinko mä sittenkin odottanut sen harkitsevan ylläpitoa lopulta?
Mä ehdotin jopa, että se tulisi uudemman kerran kokeilemaan halutessaan, sillä olihan Seppo vähän hitaasti syttyvää tyyppiä välillä. Tai hitaasti sytyttävää.

Audin takavalot hävisivät metsikön suojiin ja mä tiesin jo, etten tulisi näkemään niitä enää uudemman kerran. Mä olin toisaalta aika ylpeä itsestäni, sillä pari vuotta sitten tuskin olisin pystynyt rooliutumaan niin hienosti ammattilaisen kenkiin.

Ja ajatelkaa, mä onnistuin olemaan koko tunnin pyörittelemättä silmiäni, vaikka se oli ehkä vaikeinta, mitä mä olen koko elämässäni joutunut tekemään.

» 14.08.2021 - juokse villi lapsi
#avamartin

"Tää on kyllä vähän epäreilu yhtälö", totesin huvittuneena noustessani mustan paholaiseni kyytiin ilman jakkaran tuomaa avustusta. Toisin, kuin poikaystäväni, joka kurotti jalkaansa melkein 30 senttiä korkeamman Adamaksen vasenta jalustinta kohti.
"Miten muka?" poika kysyi valloittavan virneen kera. Kypärän alta tuikkivat siniset silmät näyttivät ilkikurisen ilahtuneilta.
"Laskisin, että teidän yhden askeleen sisälle mahtuu askellajista riippuen kahdesta neljään Sepon askelta. Vähän epäilen muutenkin, että Adamaksen kunto olisi millään lailla verrattavissa suomenpienhevosen kuntoon", valistin ja päästin ruunan askeltamaan kiltin orin vierelle. Seppo oli onneksi lastautunut helposti Purtseilta traikkuun ja ajomatka Runiaciin oli ollut lyhyt ja vähäsateinen. Alhaalla roikkuvat sadepilvet lupailivat huonoa, mutta nuoripari oli siitä huolimatta päättänyt lähteä suunnittelemalleen maastolenkille. Sääennuste oli kuitenkin luvannut sadetta vasta parin tunnin päähän ja siihen kaksikko yritti luottaa.
"Me voidaan vielä vaihtaa hevosia, jos haluat", Martin vastasi hyväntuulisena. Poika oli muutaman kerran ratsastanut Sepolla ja ensimmäisellä kerralla naurusta ei ollut meinannut tulla loppua.
"Ei", mä totesin ehkä vähän liian tiukasti. Sillä hetkellä mulla oli taas menossa sellainen kausi, jona en olisi voinut ajatellakaan luopuvani Seposta edes miljoonasta eurosta.

Oli hassua miten mieleni pyöri sen ajatuksen ympärillä ihan jatkuvasti eri sävyssä. Seppo oli kuitenkin tuntunut tosi hyvältä treeneissä viime aikoina ja se oli ehkä elämänsä parhaimmassa kunnossa tällä hetkellä. Ehkä sen voisi saada talven aikana nostettua esteillä vielä kymmenisen senttiä ylöspäin jotta me päästäisiin starttaamaan harrasteluokan sijaan tuttaria. Mä olin ehkä jopa vähän toiveikas sen suhteen.

Martin ratsasti edellä poluilla, joissa me ei mahduttu kulkemaan vieretysten. Adamas kulki ihan jatkuvasti korvat hörössä enkä voinut olla kliseisesti miettimättä, että siinä kulki mun prinssini valkoisella ratsullaan. Olisin ehkä kuristanut Jannan, jos se joskus kertoisi jollekin sen ajatuksen, jonka olin jakanut joskus ääneen sen kanssa. Oli mulla muutenkin hyvät näkymät Sepon satulasta siinä jonossa kulkiessa.

"Valmis?" Martin kysyi ja mä nyökkäsin. Seppo hypähti laukkaan, heitti takapäätään pari kertaa kunnes asettui laukkaamaan kunnolla. Mä en vielä päästänyt sitä kovaa, sen piti vertyä ensin, mutta Adamas hädin tuskin laukkasi meidän vierellä. Sillä oli kova kunto - olihan se hyvin treenattu kenttäpuoliverinen, eikä se varmaan olisi päässyt sitä hitaampaa laukkaa.
"Halusitko sä ottaa Sepon mukaan, kun mennään kotiin?" Martin kysyi kun laukka-askeleet oli sovitettu samaan nopeuteen.
"Mä en tiedä vielä. En oikein keksi miten se sopisi teidän puoliveristen joukkoon siellä", vastasin totuudenmukaisesti. Odotin muutenkin kauhunsekaisin tuntein Martinin vanhempien tapaamista, Seppo ei välttämättä ainakaan korostaisi mun taitojani niiden edessä.
"Pääsee se ainakin helposti samalla kyydillä, kun mennään Pariisiin", Martin jatkoi.
"Niin", mumahdin epämääräisesti. Onneksi mulla oli tässä vielä aikaa päätöksille, ensin piti murehtia Kalla CUP alta pois.

Edessämme aukesi hyväpohjainen laukkasuora, meidän ei tarvinnut juurikaan vilkaista toisiamme, kun kannustimme hevoset yhtä aikaa isompaan laukkaan. Seppo vingahti, se painoi korvansa niskaan ja venytti askeltaan sen verran, mitä sen lyhyt runko antoi periksi. Kuuntelin miten sen takakaviot löivät välillä etusiin ja olin kiitollinen siitä, että olin laittanut putsit sen kaikkiin jalkoihin. Adamaksella sen sijaan ei ollut mitään vaikeuksia, Martin pidätti sitä jopa ettei ori olisi rynnistänyt täyteen vauhtiinsa ja jättänyt meitä kuin pikkukiven jälkeensä.

Mä suihkutin Sepon läpi Runiacin pesarilla ilman kiirettä, Adamas sai saman kohtelun viereisessä syvennykesssä. Me ei oltu jouduttu sadekuuron kastelemaksi, mutta hevoset olivat hionneet kyllä runsaasti lenkin aikana. Seppo tietysti klippauksesta huolimatta enemmän, kuin puoliverinen kohtalonkaverinsa.
"Olisipa Purtseillakin solarium. Jos mulla olisi varaa, veisin Sepon kyllä Auburniin asumaan. En välittäisi enää ajottaa maneesitreenejä vain kahteen päivään viikossa", huokailin siirtäessäni vettä valuvan ponini käytävän toiselle puolelle hoitopaikalle lämpölamppujen alle. Mä en varsinaisesti ollut saanut lupaa sen käyttöön Heidiltä, mutta ei se varmasti pahastuisi, jos satunnaisesti käytin sitä kymmenen minuuttia jos sitäkään? Sillä oli muutenkin varmaan liian kiire hääsuunnitelmissaan, että se ehtisi valvoa miten monta käyttötuntia sen solariumissa oli minäkin päivänä.

Lopulta me oltiin jo paluumatkalla Kaajapuroille, kun sadepisarat alkoivat napsua auton tuulilasiin. Siihen mennessä, kun Martin pysäköi yhdistelmän tallin pihalle, satoi jo kaatamalla. Me molemmat kastuttiin läpimäriksi jo ennen, kun oltiin saatu trailerin takasilta alas asti.

» 20.08.2021 - nutturat tiukalla
#kallacupleo

Mä katselin Sepon korvien yli (aika kaukaa, sillä ne olivat kääntyneet meidän alla olevaa ruohokenttää kohden ja olisivat vielä alempana, jos olisin myödännyt yhtään ohjasta) rautiaan westfalenruunan matkaa alkutervehdykseen. Janna nojaili aitaan mun vierellä, katse niin ikään myös Auburnin kentällä.
"Aika hyvä pysähdys", totesin ääneen.
"Vähän takajalka jäi, sai varmaan kasin", Janna epäili enkä laittanut vastaan. Seppo vaikutti aika hyvältä sillä hetkellä, se oli ollut verryttelyissä aika hyvin kuulolla ja malttoi seistä sen aikaa, mitä meidän piti odottaa omaa vuoroamme. Siihen ei ollut kauaa, sillä mä olin jo neljäs lähtijä.

"Noinkohan hiirulaisella on noussut pissi päähän, kun se pääsi Auburniin", pohdin nähdessäni vilaukselta bruneten tallikaverimme. Olihan Granni ja Riesa vielä Purtseilla, mutta epäilin, että ennemmin Jusu kävisi Pikiä katsomassa jos sillä olisi aikaa vain yhdelle.
"Varmasti. Kohta se varmaan valittaa, kun meillä on liian märkää ja kylmää sen herkälle sielulle", Janna vastasi naurahtaen.
"Pitäisiköhän itsekin tuoda Seppo viihdyttämään Auburnin herkkäsieluisia ratsastajia ja ratsuja?" mä pohdiskelin ja näin silmäkulmastani kuinka Janna kääntyi katsomaan mua.
"Joko sä olet kyllästynyt meidän talliin vai? Mistä sä meinasit sellaiset rahat hommata?" Janna tykitti ihan kuin olisin ollut tosissani pohtimassa ponini kotitallia.
"En mä tiedä, jos mä tekisin enemmän tallivuoroja niin saisin sen kai suhteilla sinne, samalla tavalla kuin se Jonathan", vastasin ja sain selvästi Jannan järkyttymään vielä lisää. Se varmaan jo kuvitteli, että mä olin pakkaamassa Sepon huomenna kamoineen uuteen talliin.

"Meinaatko sä, että Amanda haluaa suomenhevosen sen puoliveristen ja ponien sekaan?" Janna kysyi pistävällä äänensävyllä, jonka johdosta vihdoin käännyin katsomaan sitä. Ehkä vähän tyrmistyneenä, mutta enemmän kuitenkin huvittuneena.
"Rauhoitu nainen, mä olen lähdössä seuraavaksi Saksaan - en mä aio todellakaan viedä Seppoa mihinkään Auburniin asumaan. Sä oot ihan herkillä", hymähdin.
"Itse olet", Janna tuhahti ristien kätensä rinnalleen.

"No kai vähemmästäkin, mun nuttura kiristää aivot solmuun. Tarkistatko muuten vielä sen ylimmän sykerön Sepolta?"
"Se on ihan hyvä", Janna vastasi, mutta hipaisi Sepon harjaa silti varmuudeksi.
"Kiitti."

63,980 prosentin tulos kouluradalta ei ollut ihan hyvä, mutta mä en lannistunut vielä. Kahdessa seuraavassa osakokeessa ehtisi tapahtua vielä paljon vaikka tosin kärkeen meillä tuskin olisi asiaa. Enkä muutenkaan ehtinyt murehtia tulostani vielä, sillä mun piti kiirehtiä Seppo kotiin ja itseni takaisin Auburniin katsomaan mun poikaystäväni rataa. Ja Inkan tietysti myös, sillä vaikken mä enää ehtinyt avustamaan Jesseä sen tamman kanssa, niin tottakai mua kiinnosti miten niillä meni kisoissa.

Me käveltiin melko reipasta tahtia Purtsilaan, laskeuduin satulasta vasta tallin oven edessä, missä oli kaikkein vähiten kuraista. Kieltämättä tallipiha oli kärsinyt melkoisesti jatkuvasta sateesta, mitä elokuu oli tuonut tullessaan. Poutaiset päivät oli laskettavissa yhden käden sormilla ja mä olin oikeasti aika kiitollinen siitä, että pääsisin Keski-Eurooppaan ainakin vähäksi aikaa. Mä en ollut ihan täysin vielä päättänyt miten kauan viipyisin reissullani, mutta eipä kai mulla ollut oikeastaan mikään kiire kotiinkaan.
Harjasin Sepon kunnolla ja suihkutin sen jalkoihin vielä litran showshinea ennen ulos viemistä, ettei kaikki se pihaton kura tarttuisi sen jalkoihin ihan niin tiukasti. Onneksi tällä kertaa sen turkoosi sadeloimi oli pysynyt melko ehjänä, joten saisin huomennakin itselleni melko kuivan kisaratsun alleni. Taittelin meidän kisahuovan satulan päälle kuivumaan ja vaihdoin saappaat arkitallikenkiini. Sitten mulla olikin jo kiire hipsiä autolle ja ajaa Auburniin katsomaan kisoja. Nälkä kurni jossain mahanpohjalla, mutta hiljensin sen radion alle. Ehtisin syödä sitten Martinin radan jälkeenkin.

"You alright?" kysyin keskittyneen näköiseltä Martinilta, se nyökkäsi kevyesti ja hidasti Adamaksen ravista käyntiin pelkällä istunnallaan. Ori hinkkasi suupieltään etupolveensa nopeasti ja jatkoi sitten kävelemistä.
"He feels a bit slow today" Martin totesi käännettyään katseensa muhun.
"Maybe he's just saving his energy for tomorrow?" ehdotin sillä kokenut kenttähevonen kyllä tiesi milloin energiaa kannatti säästellä.
"Maybe", Martin hengähti. Mä hymyilin sille kannustavasti ja pyyhkäisin sen saappaanvarresta hiekkaisen tahran sormiini.

"You'll do great bae. Viel Glück", toivotin ritarini ratsastaessa kentän puolelle valkealla ratsullaan.
"Danke Schatz."

Kalla CUP 3. osakilpailu
Harrasteluokka (kenttäratsastus)
Tulos 19/23 (52,8 vp)

» 03.09.2021 - rikottu

Mulla oli vähän ontto olo. Sellainen, kuin joku olisi vienyt multa vähän vähemmän tärkeän elimen jota ei ihan välttämättä tarvinnut elääkseen. Seurasin utuisen verhon takaa kuinka Lauri ja Martin keskustelivat keskenään rekan etuosassa ja Heidi puheli kersalleen hymyillen. Me oltiin melkein jo satamassa, mutta musta silti tuntui että oltiin vasta lähdetty Kallasta. Pureskelin kynsinauhojani hajamielisesti ja otin esiin puhelimeni saadakseni käsilleni jotain muuta tekemistä. Puhelimen taustakuva sai pahan olon humahtamaan mahanpohjaani ja mun oli pakko kävellä varmaan sadannetta kertaa hevosauton vessaan ja laskea kylmää vettä käsilleni. Tuijotin peilistä jäänsinisiä silmiäni ja kyseenalaistin tuhannetta kertaa mielenterveyteni huonon olon hälvetessä jälleen kerran vähän siedettävämmäksi. Kukaan tässä autossa ei varmasti tajunnut miltä musta tuntui, eihän ne mitenkään voineet tietää.

Hetken mielijohteesta vaihdoin puhelimeni taustakuvan mun ja Martinin yhteiskuvaan, se saisi ehkä ajatukset pois siitä hirvittävästä virheestä, minkä olin mennyt tekemään viikko sitten. Suljin silmäni ja yritin taas hengittää pahan olon pois vatsalaukustani. Se ei ottanut lähteäkseen.

"Ava, onko kaikki okei?" Vivia kysyi kävellessäni ulos vessasta. Mä mulkaisin sitä ja romahdin takaisin paikalleni, nostaen kuulokkeet korvilleni. Huomasin kyllä miten Heidi ja Vivia vaihtoivat katseita, mutta selvästi päättivät yhteistuumin ettei ollut varsinaisesti heidän asiansa mitä mulle kuului tai oli kuulumatta.
Mä handlaisin omat kriisini ihan hyvin yksinkin, kiitos vain.


Martin nukahti nopeasti, sen käsi lepäsi mahani päällä rentona ja tunsin miten sen hengitys sai niskani kihelmöimään. Mä tuijotin hytin kattoa ja yritin laskea lampaita, päätyen lopulta kuitenkin aina ajatuksissani takaisin siihen hetkeen. Joka kerta, kun mä suljin silmäni, kuulin kuinka hevonen hirnui.

Mitä mä olin mennyt tekemään?

Avasin uudelleen puhelimeni, peläten että sen sokaisevalta tuntuva valo herättäisi Martinin. Poika kuitenkin jatkoi nukkumistaan, kun mä tuijotin todistusaineistoa siitä, että mä todella en  ollut millään tapaa enää hevosenomistaja.

Mun oli pakko purra huultani estääkseni silmien takana polttavien kyynelten nousemista pintaan. Syyllisyys tuntui luissa ja ytimissä asti ja saatoin kuvitella miten se asettautui sinne pysyvästi.


Kaikki oli lähtenyt siitä, kun mä olin kaikesta tietämättömänä ratsastanut aika keskinkertaisen kenttätuloksen Kalla Cupissa. Kerrankin mua ei ollut harmittanut olla muita huonompi, koska Seppo oli tuntunut niin hyvältä. Me ei oltu tehty isoja virheitä, toiset oli tehnyt niitä vaan meitä vähemmän ja siksi me oltiin tultu yhdeksänneksitoista meidän luokassa. Ei mikään katastrofi, mutta ei mikään voittokaan. Musta oli tulossa jo parempi pettymyksen nielemisessä.

Silloin mä en kuitenkaan ollut vielä tiennyt olevani tarkkailun alla. Tai pikemminkin, että mun hevoseni oli.

Seuraavana viikonloppuna mä olin letittänyt Sepon Purtseilla ihan tavallisesti, nostanut valkoisen huovan sen selkään ja ponnistanut koulusatulaan niin vaivattomasti. Seppo oli kulkenut matkan Purtseilta Auburniin rentona, sillä se oli kulkenut sen matkan satoja tai tuhansia kertoja jo elämänsä aikana. Me oltiin oltu ajoissa liikkeellä, koska meidän vuoro oli jo luokan alussa ja olin halunnut verkata ruunan ihan rauhassa.
Vielä silloinkaan en ollut tiennyt että se kentän laidalla seissyt teini olisi syy kaikelle tälle syyllisyydelle, mihin hukuttauduin nyt.

Seppo oli suoriutunut kouluradasta super hyvin, mä olin ratsastanut radalta ulos hymyillen ja suunnannut suoraan meitä kohti kävelevää Martinia kohden, kun kohtalo oli astunut kirjaimellisesti meidän väliimme.

Se oli esittäytynyt ja kehunut meidän rataa vuolaasti. Mä olin laskeutunut Sepon selästä alas ja kiittänyt kohteliaasti (ainakin omalla mittapuullani) ja meinannut jatkaa matkaani. Lauraksi esittäytyneen naisen seuraavat sanat olivat kuitenkin saaneet askeleeni pysähtymään niille sijoilleen.

"Tiedustelisin vain, että paljonko pyydät hevosestasi? Olisin kiinnostunut ostamaan sen."

Ammattilaisena hevosihmisenä olin luonnollisesti tuijottanut naista epäuskoisena ja naurahtanut sitten.
"Ei sulla ole varaa siihen."
"Raha ei ole ongelma, tyttäreni ihastui hevoseesi ja nähtyäni tämän päivän ratanne olen samaa mieltä hänen kanssaan. Sysivalkee soveltuisi hyvin tyttäreni käyttöön", Laura oli kuitenkin vastannut hakeltymättä lainkaan tylystä asenteestani. Mä en nähnyt miten Martin oli jäänyt naisen taakse kuuloetäisyydelle, vaikkei se tietenkään ymmärtänyt mistä oli kyse.
"Jos sulla ei ole kymppitonnia ylimääräistä, niin Seppo ei valitettavasti ole myynnissä", mä olin todennut, ajatellen että niin absurdi summa suomenpienhevosesta ajaisi tyrkyn bimbon matkoihinsa, mutta mitäpä sitä ei äiti lapsensa eteen tekisi. Olisihan mun kaikista maailman ihmisistä pitänyt arvata.
"Kelpaako tilinsiirto vai haluatko käteisenä?" Laura oli tiedustellut tyynenä.

Sitten ihan omaksi kauhukseni lyhyen ja ytimekkään "ein" sijasta mun suustani oli päässyt hieman pidempi lause, joka oli johtanut tähän onttoon olotilaan.
"Tilinsiirto käy."

Torstaina aamulla ne oli sitten hakeneet Sepon trailerilla, mä olin tyrkännyt niiden käsiin kaikki muut varusteet, paitsi sen äidin ostaman Audrey Saddle Padsin laguunin värisen kouluhuovan, josta en suostuisi luopumaan ikinä. Sitten mä olin käynyt kotona, pakannut koko elämäni yhteen matkalaukkuun ja ajatellut, että mun ei oikeastaan tarvitsisi tulla enää ikinä takaisin kotiin.

Mua ei odottanut siellä enää mikään.