Maneesilla (on)

Pakko kai se oli uskoa. Heidi oli tosissaan sanoessaan, että voisin mennä mukaan hevosvarusteostoksille. Hymyilytti ihan väkisinkin. Hymy varmaan kuului äänestäkin, kun sanoin:
"Semmoista se on nuorten kanssa, aina ne kasvaa jostakin kohtaa."

Tyhjä maneesi oli helpotus.
"Harvinaista herkkua varmaan, että ollaan vaan me kaksi", arvelin ääneen ja noteerasin estevaraston sijainnin. "Varmaan täytyy ennen pitkää tarvita, jos tästä tahtoo estehevosen todella tehdä."

Ryhdyin kävelemään reippaasti Grannin kanssa hallia ympäri, pysytellen reilusti uran sisäpuolella. Äiti jaksoi toitottaa, että oli ihan yhtä tärkeää saada ratsastajan lihakset lämpimäksi kuin hevosen. Sivusilmällä seurailin Heidiä ja Cariadia.

"Jos sopii, annan tän hölkätä hetken tässä päässä liinassa", sanoin tovin kuluttua Heidille.
Äänen korottaminen tuntui vieraalta, mutta niin oli laajassa tilassa kuitenkin tehtävä.
"Ekat kierrokset voi olla aika haipakkaa."

"Anna mennä vaan, mekin saatetaan vähän riekkua tässä, kunhan vauhtiin päästään", totesin naurahtaen ja otin hieman ohjia lyhyemmäksi varmuuden vuoksi. Cariadin menoa onneksi rauhoitti melkoisesti se, että maneesissa ei ollut esteitä ja että olin eilen liikuttanut sen pitkällä maastolenkillä.

Siirryin toiseen päätyyn ja pyysin hopeanmustalta ravia, tässä vaiheessa en enää keskittynyt Jusuun ja Granniin, vaan omaan ratsastukseeni. Kuten olin ennustanut, Cariad vauhditteli hieman liikaa ja sain useasti kääntää sen pienelle voltille rauhoittaakseni askeleet taas rennommalle tahdille.
Cariad teki pienen pukkisarjan ja nojasin tottuneesti taakse, tamman korvat olivat kääntyneet eteen, josta ulkopuolinenkin näki, ettei kuriton käytös ollut mistään kivusta tai tottelemattomuudesta, vaan puhtaasta liikunnan ilosta.

Granni teki, niin kuin olin olettanutkin. Kun aloin pidentää sille liinaa ja johdattaa sitä isommalle uralle ympärilleni, sen silmiin syttyi katala pilke. Saman tien, kun maiskautin sen raviin, se hypähti kuin olisi kulkenut vietereillä. Ravissa se kulki, mutta kireänä, kuin esiintyen näkymättömälle yleisölle ja todistellen omaa mahtiaan. Oli kuin se olisi vielä tunnustellut, pitikö maa sen alla: voisiko spurtata kunnolla?

Spurttasi se sitten toiseen suuntaan. Ravista ei ollut puhettakaan, kun se säntäsi menemään ja potkaisi mennessään.

"Hoouuu. Soooriii", pahoittelin Heidille samalla kun odotin Grannin tasaantuvan. "Vohou. Såååjaa. Duktig. Taitava tyttö."

Kävin askellajit läpi liinassa, ennen kuin vapautin meidän päädyn.
"Ota vaan koko maneesi käyttöön", huikkasin Heidille keriessäni liinaa kiepille.

Törkkäsin liinakiepin sivuun ja kiipesin hevoseni selkään.

Sen verran sain katsottua parivaljakkoa, että Granni tosiaan pisti kunnon shown pystyyn, Jusu hallitsi tilanteen mielestäni oikein hyvin ja sieltä välähti hieman jopa itsevarmuutta silmiini, kun Granni pyysi käsittelijältään johtajan otteita.

"Kiitos", totesin hymyillen Jusulle ja ohjasin Cariadin pitkälle sivulle ja annoin sen venyttää askelta ja kaulaansa eteen.
Cariad alkoi kulkemaan jo hyvin kehonsa läpi, se oli nuoreksi hevoseksi yllättävän tasapainoinen, vaikka toki nuoruus paistoi yhä voimassa ja ylläpidossa. En pyytänyt siltä kun ihan lyhyitä pätkiä vaativampaa muotoa, hankalampaa liikettä. Pohkeenväistöjä tein lyhyillä pätkillä, Cariadin korvat lerpsuivat rentoina loppua kohden, kuten oikeilla kouluhevosilla oli tapana. Oli ihana nähdä estetykkini niin rentona ratsastuksen lopuksi.

Hidastin ravista käyntiin ja annoin nuorelle vapaat ohjat, jotka se oli täysin ansainnut. Vihdoin minulla oli taas aikaa katsoa Jusun ja Grannin työskentelyä.

Granni ei ollut vielä kovinkaan tehty nuori. Se osasi kulkea pyydetyssä askellajissa, mutta työmaata piisasi. Siitä huolimatta, että se oli raaka ja mun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla aika hermostunut, sen satulaan istuminen tuntui kotiin palaamiselta. Mä tiesin, kuinka hevosen selässä kuului olla. Hengitin syvään, ja jos aiemmin olinkin jatkuvasti seurannut sivusilmällä Cariadin jo edistyneempää tekemistä, nyt muita ei enää ollut. Oli vain Granni, jonka askeleet kuljetti meitä molempia eteenpäin.

Ravin tahdissa keventäessäni mä en miettinyt, miten kömpelö ja kiusallinen mä olin. En keskittynyt siihen, miten typerä ilme mun naamalla varmaan oli, tai siihen, miten hölmöjä ajatuksia mun päähäni pälkähti. Uskokaa pois vain, ripitin itseäni hassuista ajatuksista tosi usein! Ei varmaan kukaan ajatellut niin typerästi kuin minä! Niin mä luulin, vaan en nyt, kun istuin keltanokkaisen hevoseni selässä.

Grannia ei tarvinnut vielä ratsastaa kauan. Piti odottaa sitä hetkeä, kun se tuntui hyvältä. Kun jokin asia onnistui. Kun se oli hetken aikaa tuntumalla, kun se oli hetken aikaa suora, kun se teki niin kuin mä pyysin, kun se tuntui tasapainoiselta.

Kun se hetki ja tunne saavutettiin, hidastin junnuhevoseni käyntiin ja käännyin kasvot loistaen Heidin puoleen.
"Olipa hyvä reissu", hymyilin rentona ja tyytyväisenä.
Grannin korvat olivat vähän vähemmän nyrpeässä asennossa kuin tavallisimmin.