Maneesilla (on)

Ei avoin // peliin odotetaan @Jusu R. // paikkana Kaajapurot ja Auburn // 6.1.18

Peruutuspeilistä seurasin tarkasti trailerin lähestymistä ja pidin ratin linjassaan, kunnes tiesin olevani tarpeeksi lähellä ja pysäytin auton. Laitoin vaihteen vapaalle ja käsijarrun päälle, nousin autosta ja kävelin kiinnittämään trailerin auton peräkoukkuun.

Ajoin trailerin tallin oven läheisyyteen ja laskin lastaussillan alas. Kävelin reippaasti talliin, ensin pitäisi lastata varusteet, joten suuntasin satulahuoneeseen. Löysin sieltä vaaleanruskean koulusatulan, jossa oli luumunvärinen elegantisti blingattu satulahuopa, kaapattuani sen käsivarrelleni nappasin vielä vaaleanruskeat micklemit, joissa roikkui messinkiset oliivikuolaimet käteeni ja lähdin takaisin traileria kohden.

Omatunto kolkutteli. Oli jo korkea aika Granninkin saada kunnon liikuntaa. Tein päätöksen: tänään lähdettäisiin reippaaseen maastoon, pelotti tai ei. Maneesi pelottaisi enemmän, enkä edes tiennyt, miten sinne pääsisin. Päättäväisyyttä vaisusti elätellen jätin kaunotartammani karsinaansa ja lähdin hakemaan sen varusteita.

Ensin säikähdin, tietysti, koska satulahuone ei ollut tyhjä. Sitten ilahduin vähän, koska selvästi jo poistumaan päin oleva henkilö oli ennalta tuttu, eikä siis tarvitsisi käydä läpi vaivaannuttavia esittelylitannioita, joissa olin niin huono. Heidin kanssa se oli jo hoidettu alta pois. Saatoin vain tervehtiä muitta mutkitta:
"Heippa, Heidi!"

Pysähdyin niille sijoilleni, kun satulahuoneen ovi aukesi edessäni. Alkusäikähdyksen jälkeen kasvoilleni levisi suuri hymy, Jusu oli muuttanut tallille muutama viikko sitten, mutta en ollut tavannut tyttöä, kuin vasta ihan hetki sitten. Tämä vaikutti hurjan ujolta, mutta mukavalta ja olin ilahtunut nähdessäni tämän jälleen, oli ihanaa, että tallilla oli muitakin ihmisiä.

"No hei, mitäs sulle kuuluu?" kysyin, vaikka tiesin, etten tulisi saamaan yksityiskohtaista kuvausta Jusun päivästä.
"Mä hei suunnittelin lähteväni käymään maneesilla, haluaisitko sä tulla mukaan, vai ootko sä jo ratsastanut Grannin tänään? Voidaan kyllä mennä joku muukin kerta, jos et nyt pääse", hymyilin lämpimästi ja jäin odottamaan vastausta. Olisi kyllä kiva saada Cariadillekin matkustusseuraa toisinaan.

Huh. Sydän alkoi takoa, kun kuulumisia kyseltiin. Miten voikin olla niin vaikeaa vastata ehkä maailman yleisimmin esitettyyn kysymykseen ja sen sukulaisiin? Toivoin kovasti, ettei jännitykseni ja häkellykseni näkynyt päällepäin. Vaikka ujostelin, ilahduin hirmuisesti siitä, että Heidi suhtautui muhun niin ystävällisesti.

"Eh, ihan hyvää", sanoin, ja jäin miettimään, uskaltaisinko kysyä samaa - vai olikohan Heidillä niin kiire, että hän vain ärsyyntyisi, jos haluaisin jäädä jaarittelemaan?

Mutta ei, Heidi ei odottanut kysymystäni eikä myöskään liuennut paikalta. Yllätyin, kun hän ehdotti mukaan maneesille lähtöä.

"Oh", äännähdin ja tasoittelin kulmakarvat takaisin normaalille paikalleen.

"Hmm! Juuri harjasin Grannin ja ajattelin viedä sen maastoon... mutta maneesi sopisi paremmin, kun en tunne reittejä hyvin. Ja sää. On sellainen", takeltelin vähän loppua kohden ja nyökkäsin epämääräisesti ikkunan suuntaan. Sitten varmistin huolestuneena: "Kunhan meistä ei ole vaivaa?"

En halunnut tuppautua ikävästi mukaan, ellei Heidi todella ollut sitä mieltä, että voimme mennä.

"Oi miten mahtavaa, ei tietenkään teistä ole vaivaa", vastasin ilahtuen ja antamatta Jusun hermostuneen olemuksen häiritä.
"Ihan superia saada välillä seuraa maneesireissulle, Cariad osaa kyllä käyttäytyä hyvin matkustaessa, Granni taisi myös olla ihan kokenut matkustaja, vai?" kysyin, vaikka eipä se haittaisi, vaikkei olisikaan, olin lastannut niin monta hevosta elämäni aikana, että kaikki saatiin koppiin enemmin, tai myöhemmin.

"Mä ajoin traikun tohon oven lähelle, aloin vasta viemään varusteita siihen, mun pitää vielä hakea Cariadkin tarhasta, eli ei mitään kiirettä. Sä voit viedä Grannin varusteet myös traikun kaappiin, siinä on kyllä tilaa hyvin molempien tavaroille. Ja jos tarviit jotain lisävarusteita, niin autoon kyllä mahtuu hyvin, lavalle, tai sisälle", kerroin innoissani ja hypäytin kädelläni lepäävää satulaa hieman parempaan asentoon.

Toivoin, että innostukseni ei saisi Jusua liian hämilleen, en ihan aina osannut peitellä positiivisia tunteitani niin hyvin, kuin ehkä olisi pitänyt.

"No, Granni on aika robotti", puoliksi naurahdin ja puoliksi huokaisin. "Kolmevuotiaaksi se on aika pomminvarma tietyissä asioissa. Sitä ei kai kiinnosta tarpeeksi, jotta se jaksaisi jännittää mitään."

Heidi vaikutti tehokkaalta, ja olin onnellinen siitä, että olin jo ehtinyt hakea Grannin sisälle ja harjannutkin sen valmiiksi. Nyökyttelin vastaukseksi Heidin puhetulvaan ja olin ihan huomaamattani rentoutunut pykälän verran, kun kaikki tuntuikin järjestyvän näin ongelmattomasti.

"Mulla on Granni valmiiksi harjattuna sisällä, niin mä pakkailen vain ja sitten me ollaan valmiit", lupasin. "Huikkaa vain, kun olet Cariadin kanssa valmis, niin lastataan ne."

Ajatukset olivat menneet äkillisestä suunnitelmanmuutoksesta sen verran solmuun, että mulla kesti hetken aikaa orientoitua maneesireissuun. Mitä tarvitsin Grannille? Mitä itselleni? Äh, Jusu, kyllä sä tiedät, mitä ratsastamiseen tarvitaan! äksyilin itselleni mielessäni, ja tartuin toimeen. En taatusti halunnut sotkea Heidin aikatauluja antamalla hänen odottaa itseäni!

"Mahtavaa, pakkaile ihan rauhassa, mulla menee tässä kuitenkin hetki", totesin vielä ja hymyilin valloittavasti, jonka jälkeen poistuin satulahuoneesta trailerille. Laitoin satulan ylemmälle telineelle ja suitset taaimmaiseen koukkuun, jotta Jusulle jäisi etummainen koukku ja alempi satulateline. Trailerissa oli valmiiksi Cariadin "matkahoitolaukku", joten muita varusteita se ei tarvinnutkaan.

Trailerilta lähdin suoraan hakemaan mustaa tammaa tarhasta, se oli vuorattu ihanan pehmeän luumunvärisen loimen alle ja tuli minua portille vastaan korvat hörössä. Saatoin ehkä livauttaa sille porkkanan kiitokseksi ja napsautin punaisen narun sen päitsiin kiinni.

Oli ihan uskomattoman ihanaa pitää Cariadia niin rauhallisessa ympäristössä, täällä sai aina hengittää vähän vapaammin, kuin kiireisessä ammattiympäristössä.

Granni oli ollut niin pitkään kevyellä liikunnalla, että arvasin sen olevan täynnä energiaa. Hyväpohjaiseen maneesiin päästessämme ei varmaankaan olisi hullumpi ajatus juoksuttaa päällimmäisiä latauksia pois, ajattelin, ja kaivelin esille juoksutusliinan. Granni liikkui kanssani kaikissa askellajeissa nyt kolmesti viikossa, ja niiden kolmen kerran oli tarkoitus olla todellisuudessa vähän reippaampia kuin mitä olin purtsilassa oloaikanani saanut aikaiseksi.

Keräsin mukaan myös suitset, jotka olivat koruttomat ja kotona Rosengårdin tallilla jämäosista kootut. Vähän hymyilytti ja toisaalta hävetti ajatella, miten nuhjuisilta ne näyttäisivät jälleen fiinillä kartanotallilla. Grannin olisi kieltämättä korkea aika saada ihan omat ja paljon hienommat suitset, pohdiskelin, ja painoin mieleeni, että kysyisin Heidiltä, oliko lähellä jotakin varustekauppaa, jota hän erityisesti suosittelisi. Siitä saisi ehkä jutunjuurta. Niinpä. Mun oli pakko varautua automatkaan, vaikkakin kai aika lyhyeen, valmiilla keskustelunaihe-ehdotuksilla.

Kipaisin vähän arastellen pakkaamaan omat varusteeni Heidin traikkuun, ja kun kaikki romppeet olivat säntillisessä järjestyksessä kaapissa, puhti valahti minusta ulos.

Mitäs nyt? Missä odottelisin? Joko laittaisin Grannille kuljetusta varten tarvittavat varusteet?

Niin päätin tehdä.

Cariad seisoi karsinassa liikkumatta, kun olin riisunut siltä loimet ja harjasin sitä nyt reippaaseen tahtiin. Sivusilmällä tarkkailin Jusua, joka vilahti aina välillä näkökenttääni vain hävitäkseen taas. Siirsin huomioni takaisin mustanhopeaan tammaan ja selvitin sen ratsutukaksi leikatun harjan ja hännän, minkä olin leikannut tasan vuohisen korkeudelle. Cariad ei tarvinnut kuljetussuojia vielä, olin silti laittanut sille aina valmiiksi suojat, joita käytin ratsatuksessa matkan toisessa päässä. Nyt, kun olimme menossa koulutreeneihin, niin käärin sen jalkoihin luumunpunaiset fleecepintelit huolellisesti. Lisäsin vielä mustat neopreeniputsit etujalkoihin ja suojitus oli tehty.

"Laitan vielä loimen tammalle, niin ollaan valmiita", infosin Jusua, joka oli Grannin karsinassa touhuamassa. Kävin reippaasti hakemassa satulahuoneesta enkkuviltin ja fullneck fleeceloimen kuljetuksen ajaksi. Nappasin vielä vaaleanruskean nahkariimuun viimetilassa mukaani ja suuntasin Cariadin boksille.

Heidin ilmoitus sähköisti minut. Ei sillä, ettenkö olisi ollut valmis Grannin osalta, mutta itseni... Yhtäkkiä tiedostin aivan hirvittävän selkeästi, että edessä oli automatka yhdessä melko vieraan ihmisen kanssa. Kahdestaan. Autossa. Mitä kaikkea typerää ehtisin sanoa matkan varrella! Tai olla kiusallisesti hiljaa! Voi kamala. Tuijotin Grannia, jolle olin heittänyt selkään villaviltin ja kevyen loimen. Granni tuijotti tylsistyneenä takaisin. Sillä ei itsetunto-ongelmia ollut.

Huomasin Heidin jo loimittelevan Cariadiakin.

"Joko mennään?" rohkenin kysäistä vain aavistuksen korkeammalla äänellä kuin tavallisesti. Tuskin sitä huomasi. Yritä nyt vaan olla rento, toitotin itselleni.
"Granni on valmiina."

"Juu, mennään vaan", vastasin, kun olin saanut fleecen Cariadin selkään. Tamma tiesi jo että pääsi maneesille ja tuuppasi minua kylkeen innoissaan. Työnsin mustan kauemmas itsestäni, vaikka oli mukavaa, että tamma halusi olla lähellä, niin ihmisen omaa tilaa piti muistaa kunnioittaa.

"Mä laitan tän ekana autoon, niin laitetaan Granni sitten", ohjeistin ja laitoin nahkariimun Cariadin päähän. Tamma seurasi minua energisenä ja trailerin nähdessään pärskähti tyytyväisenä. Heitin riimunnarun loimen päälle kaulalle ja lähetin tamman vasemmalle puolelle traileriin sisälle. Se käveli paikalleen ja suljin takapuomin sen perässä. Kävelin traikun etuosaan ja kiinnitin hopeanmustan riimuun trailerin kiinnitysnarun ja otin riimunarun pois Cariadin kaulalta. Heitin sen niskani taakse, kuin huivin ja siirryin takaisin traikun taakse auttaakseni Jusua Grannin lastauksessa.

Veri kohisi suonissa niin, että saatoin kuulla sen. Vitsi, miten toivoinkin, että Granni menisi koppiin yhtä sujuvasti kuin Cariad. Olinhan lupaillut, että se on suunnilleen kone tässä asiassa.

Onnekseni Granni ei juuri pysähtynyt miettimään, kun oli sen vuoro astella rampille. Sivusta lähettämällä en sitä viitsinyt edes yrittää kopittaa. Kävelin koppiin kookkaan nuoren hevoseni kanssa ja huikkasin Heidille:
"Suljetko takapuomin?"

Lastauspuuhissa ei siis kauan nokka tuhissut.
"Olipa meillä fiksut tammat", hymähdin, kun olimme saaneet itsemmekin tällättyä omille paikoillemme Heidin Fordiin.
"Cariad on kaunis", rohkenin sitten kehua ja kysyinkin vielä: "Onko se ollut sulla kauan?"

Kaksikko ei paljoa apuja kaivannut, vaan kävelivät suoraan koppiin empimättä.
"Juu", vastasin Jusulle ja suljin takapuomin, jonka jälkeen nostin myös lastaussillan, joka oli jousitusten vuoksi ihanan kevyt käsitellä. Lopuksi laskin yläpressun ja varmistin, että Jusu sai oven kiinni ja kaikki oli mukana.

Istuin kuskin penkille ja käynnistin lava-auton, lähdin liikkeelle varovasti.
"No on kyllä, ei kamalan monet mene noin helposti autoon", vastasin naurahtaen ja lisäsin musiikin volyymia hieman, mutta en kuitenkaan liikaa keskustelun kannalta.
"Voi kiitos, se on itseasiassa mun oma kasvatti", vastasin ylpeästi hymyillen ja käännyin tallitien risteyksestä oikealle. Otin käännökset varovasti, nuorten kanssa kannatti aina ajaa liian varovasti, kuin turhan kovaa.
"Sen emä on ihan samanlainen touhupetteri, onneksi Cariadin isä on vähän rauhallisempi, niin se on ehkä hivenen helpompi, kuin mitä emänsä oli nuorena. Se säpäkkyys kulkee kyllä tamman emälinjassa, Carleen, Cariadin emän, emä oli myös aika herkkis", selitin ja vilkaisin trailerikamerasta kyytiläisiä. Siellä ne seisoi molemmat katsellen ikkunasta ulos. Kattoon viritetty heinäverkko ei kiinnostanut kumpaakaan.

Kuuntelin kiinnostuneena Heidin kertomaa. Vai kasvatti hän hevosia! Tavallaan se aiheutti kahta suurempaa jännitystä, koska olin auttamatta meistä kahdesta kokemattomampi. Toivoin, etten vaikuttaisi aivan onnettomalta tumpelolta. Toisaalta taas oli helppo kuunnella jalostusaiheisia ajatuksia, kun oli itse kasvanut hevosia kasvattavalla tilalla. Heidin mainitsema nimikin kuulosti tutulta. Uskaltauduin kysymään:
"Carlee kuulostaa tutulta. Ei sentään Hestia Carlee?"

Jotten vaikuttaisi hullulta stalkkerilta, kiirehdin jatkamaan vähän selittelevään sävyyn:
"Me, tai mun vanhemmat kasvattaa ja kilpailuttaa estehevosia. Ehkä jossain tuloslistassa tullut vastaan..."
Ääni hiipui hieman loppua kohden, mutta sentään en mumissut. Äiti aina inhosi sitä, kun mumisin.

Sydämeni hypähti ilosta kuullessani Carleen nimen, kasvoihini sattui, sen verran leveä ylpeyshymyni oli.
"Sehän se, mulla oli Hestia aika pitkään, mutta jouduin lopettamaan sen valitettavasti tiettyjen sattumusten vuoksi", kerroin ja purin huultani.
"Tallista jätin itselleni vain Carleen, kaikki muut myin pois ja onneksi löysin sitten Runiacin. Myin melkein kaikki hevoseni ja oikeastaan se on ollut ihan tervetullut muutos, kun saa keskittyä vähän enemmän näihin muutamaan hevosen, mitä nyt on."

Sitten vasta rekisteröin Jusun viimeiset sanat ja uteliaisuuteni nosti päätään.
"Onko teillä jotain kasvatusnimeä? Tosi jännittävää, että tunsit tamman nimen, tai siis ollaanhan me runsaasti juostu Carleen kanssa kisoissa ja kaikkea, eli varmasti ollaan jossain törmätty", oli ihanaa kuunnella Jusun puhetta, tyttö tuntui käyttävän ääntään harvoin, mutta tällä oli mielyttävän pehmeä ulosanti.

Oli aina yhtä ihanaa nähdä ja kuulla, kun joku puhui itselleen tärkeästä hevosesta. Sydäntä lämmitti, että olin Hestia Carleen tunnistamalla onnistunut tuottamaan hyvää mieltä Heidille, joka hymyili ylpeänä sen nimen kuullessaan.

"Carlee on hieno hevonen. Varmaan tärkeä sulle", sanoin, kun Heidi kertoi vähentäneensä hevosia mutta pitäneensä sen. Syitä en alkanut udella. Mistä sitä tiesi, miten arka aihe se saattaisi olla, ja vaikka ei olisikaan, halusiko Heidi jakaa asiaa minun kanssani, kun olimme oikeastaan ihan vasta tavanneet.

Huomaamattani hartiani kiristyivät, kun puheenaihe siirtyi meidän kasvatustoimintaamme. Rosengårdin kartanon paino tuntui jostakin syystä aina raskaana hartioillani, kun edes häivähdys siitä lipui keskusteluun. Mietin Alexander-veljeäni, joka todennäköisesti nauraisi mulle jopa vähän pilkallisesti, jos kuulisi pulmastani.

Piti kuitenkin tietysti vastata, olisihan ollut mahdotonta ja epäkohteliasta sivuuttaakaan kysymystä.

"Voi, osa meidän hevosista on Rosen-hevosia. Mutta ei kaikilla ole liitettä", sanoin ja kohautin vähän olkiani karistaakseni niistä kireyden. "Kai niistä valtaosa juoksee nuorten hevosten laattarit ja ikäluokkakisat läpi, tai tietysti se on myös ostajista kiinni, mutta ne, mitkä jää meille. Tai mun vanhemmille."

Vanhemmille, jotka halusivat musta riittävän taitavan ratsastajan, että juoksisin niiden nuorten kanssa kaikki kinkerit läpi ihan itse. Vilkaisin Heidiä, joka varmaan olisi koska tahansa valmis kouluttamaan kenet tahansa Rosengårdin kasvateista niihin geimeihin. Olisinkohan mä koskaan?

Siitä huolimatta, että keskityin edessäni olevaan tiehen ja ajamiseen, huomasin Jusun kiristyvän selkeästi, kun aihe siirtyi kotiin. En udellut asiaa, koska tapoihini ei ollut urkkia mitään, mutta kuuntelisin kyllä mielelläni, mikäli Jusu haluaisi asiasta puhua.

"Mulla ei ole tainnutkaan olla koskaan yhtään teidän kasvattia, mutta olen kyllä kuullut Rosengårdista ja sen kasvateista. Hienoja hevosia, mutta kaikkea ei tietenkään voi tietää vain kisatulosten perusteella", vastasin ja hymyilin rohkaisevasti.
"Tärkeämpää mielestäni on se, mitä tapahtuu ratsastajan ja hevosen välillä, kuin se miten kisoissa pärjätään", lisäsin vielä ja hidastin vauhtia, seuraavan käännöksen jälkeen saapuisimme Auburnille tallitien päässä.
"Olitko sä vielä koskaan käynyt Auburnissa?" kysyin vaihtaen sujuvasti puheenaiheen toiseen. Paikka oli vaikuttava ja häkellytti ensimmäisillä kerroilla tämmöisen kisaveteraaninkin, jos totta puhutaan.

"Kyllähän meidän varsat aina on hienoja, mutta suoraan sanottuna niistä esillä olevat on aina niitä, jotka ammattilaiset laittaa alusta loppuun", sanoin ehkä ensimmäistä kertaa koskaan ääneen mielipiteeni tilamme kasvattien menestyksestä. "Ne on helppo myydä ammattilaisille, kun tilalla on niin pitkä historia ja kasvatustyö jo tunnetaan laadukkaaksi. Sitten ne myös pärjää hyvin."

Saman tien kimppuun hyökkäsi täydellä voimalla räimivä omatunto, vaikka enhän mä ollut edes väittänyt, että äidin ja isän kasvatustyö olisi ollut kehnoa!

Päätin keskittyä myllertävän ajatusten ja tunteiden massan sijaan ympäristöön, johon Heidin kysymys kiinnitti huomioni.
"En", myönsin ja tarkastelin ympärille avartuvaa tilaa, jossa kaikki oli viimeisen päälle harkittua ja viimeisteltyä. "Kiva vihdoin nähdä, mistä ihmiset niin kohisee."

Pidin huolen, että näytin ja kuulostin kiinnostuneelta. Oikeasti suuri kartano toi melko karmeallakin tavalla mieleen kodin, vaikka tyyli oli eri.

Nyökkäilin Jusun kertomukselle, niinhän se usein meni, varsinkin isommissa paikoissa, kun ei ehtinyt keskittymään yksilöihin niinkään.

Auburn levittäytyi eteemme kaikessa loistossaan, ajoin trailerin parkkipaikalle vähän syrjempään, tallissa oli muutama tyyppi autoista päätellen. Cariad kuopaisi kerran, kun pysähdyimme, olin onneksi saanut karsittua sen kamalan tavan melkein kokonaan pois.
Näytin suurpiirteittäin rakennukset Jusulle, en itsekään vielä tiennyt niistä kaikkia.
"Näin isoon talliin mahtuu monta persoonaa, kivoja ja vähemmän kivoja, mutta mä olen ainakin sattunut törmäämään vain niihin mukaviin. Onhan täällä aika eri meno, mitä Purtseilla, mutta täällä se Vernerikin käy tuon tuosta", hymähdin ja nousin autosta ulos.

"Me voidaan ottaa Granni ekana ulos, jos se kestää seistä, niin voit laittaa sen vaikka sille puolelle traikun sivuun kiinni, siinä on se rengas narua varten", kerroin ja avasin yläpressun valmiiksi. Takasilta saisi odottaa siihen, että Jusu saisi Grannin valmiiksi edessä.

O-ou, ajattelin itsekseni, kun näin, ettei parkkipaikka ollut tyhjä. No, ehkä auburnilaiset olivat niin tottuneita vieraileviin maneesinkäyttäjiin, ettemme herättäisi erityisemmin huomiota. Sitä mä kaikkein vähiten kaipasin: uteliaita silmäpareja.

Heidi oli varmasti jo tajunnut, että olin vähän ujo. Superujo. Miten sen oikeastaan olisi voinut olla edes huomaamtta? Joka tapauksessa hän vakuutteli, että Auburnissa oli mukavia tyyppejä. Vernerin nimen tunnistin, tietenkin.
"Mä olen tavannut senkin vasta kerran", tunnustin.
Sen jätin sanomatta, että auburnilainen meno oli mulle epäilemättä tutumpaa kuin Purtsin hiljaisempi tahti. Se, kumpi oli kotoisampaa, olikin sitten asia erikseen.

"Eiköhän Granni kestä", arvelin, ja pian kapusinkin ovesta tammojen pääpuolelle.

Kun sain Grannin narunpäähän ja irroitettua traikun omasta kiinnityksestä, huikkasin:
"Valmis!"

Granni kohosi ryhdikkääseen asentoon. Se tiesi, että oltiin perillä. Nykäisin hieman narusta muistuttaakseni sille, että ryysiä ei sopinut, ja se heilautti aivan aavistuksen korvaansa suuntaani. Kyllä se asiallisesti peruuttaisi, arvelin, vaikka vähän pörheänä olikin.

Jusulla kesti hetki, että tämä huikkasi olevansa valmis. Avasin takasillan ja vilkaisin vielä trailerin etuosaan.
"Puomi auki", totesin kun olin avannut takapuomin ja astuin sillalta syrjään, valmiina avustamaan Grannin kyljestä jos tämä päättäisi tunkea sivulle. Tamma kuitenkin käveli siivosti ulos suoraan taakse, vaikkakin selkeästi ryhdikkäämpänä, kuin Purtseilla traikkuun mennessä.

"Mä otan ton Cariadin ulos kanssa", totesin ja kävelin laittamassa narun taas tamman kaulalle, irroitin sen traikun narusta ja astelin taas taakse.
Avasin takapuomin, odotin pari sekunttia ja kosketin tamman takapäätä.
"Peruuta", komensin astuen sivuun ja hopeanmusta käveli kopista innostuneena ulos. Nappasin narusta kiinni tamman pään ilmestyessä trailerin seinän takaa.

"Tallissakin saa siis laittaa hevosen valmiiksi, mutta nyt varsinkin, kun meitä on kaksi, niin helpommalla päästään, kun laitetaan tässä autolla", sanoin Jusulle ja kiinnitin omani toiselle puolelle traileria kiinni.

"Se on kyllä toimiva", kehuin Cariadia, jonka hienoa käytöstä ehdin seurata.

Vaikka Granni oli tarkkaavaisempi kuin Purtsilla, se ei silti vaikuttanut olevan mahdottoman lentoon lähtevällä tuulella.

"Voi, ei mua haittaa ollenkaan laittaa tässä", vakuutin ja naurahdin vähän. "Ihan kuin uskaltaisin muutenkaan vaan saapastella sisään."

Se taisi olla ensimmäinen vähän vitsinkaltainen asia, jonka olin suustani päästänyt. Ei mikään hervottoman hauska, mutta kuitenkin kepeästi esitetty lausahdus.

Hain Grannin satulan ja suitset. Muistin, mitä olin pohdiskellut varusteita Purtsilla traikkuun pakatessani.

"Hei kuule, ajattelin ostaa Grannille omat suitset tän varaosapalapelin tilalle. Tiedätkö, missä kannattaa käydä?"

Puhuessani varustin Grannin. Se sujui varsin näppärästi. Grannin ilme oli lähinnä "plääh".

"Kiitos, tän kanssa oon ehtinyt ihan eri lailla touhuumaan pienestä asti, niinkuin sanoin, ei se mitä kisaradoilla tapahtuu, vaan miten yhteistyö sujuu", totesin virnistäen ja hymähdin toisen kommentille talliin saapastelusta.

Cariad oli nopeasti varustettu kouluvarusteisiinsa.
"Ömm, no tästä ihan läheltä en kyllä tiedä kun perijättärien omat tuotteet, mutta niitäkin on ihan vasta muutama. Vähän kauempaa löytyy kyllä Equestrian PRO, sieltä mä ainakin suurimmaksi osaksi ostelen meidän varusteet", kerroin Jusulle.

"Sinne menoon tarvii kyllä auton, tää on ehkä vähän tungettelevaa, pahoittelen siitä, mutta sä voit sinnekin tulla mun kyydillä, jos haluat. Mun pitäisi käydä ostamassa Cariadille uusia varusteita myös, eli on mulla ihan asiaa sinnepäin", totesin naurahten.

"Ei olisi siis vaiva eikä mikään, jos haluat tulla kyydillä."

"Hyvä linjaus", kehuin vilpittömästi yhteistyön tärkeänä pitämistä. Jospa asiat Granninkin kanssa joskus lähtisivät lutviutumaan, jospa saisin siihen edes jonkinlaisen kontaktin. Nuori tamma oli hirveän sulkeutunut. No... pata kattilaa soimaa.

Nyppäsin tuskin havaittavan pölyhippusen Grannin huovasta ja asettelin viltin sopivasti takaisin sen selkään. Aloittaisimme maneesissa kävelemällä ihan maastakäsin ja heppa saisi pitää viltin päällä, kunnes olisi aika alkaa hölkkäillä liinassa. Siihen toimintatapaan olin tottunut, se oli äidin tahdon mukaista ja kaiketi siis oikein.

Havahduin suunnittelumietteistäni, kun tajusin Heidin ehdottaneen yhteistä varusteshoppailureissua. Sydän hypähti hassusti. Halusiko hän aidosti viettää kanssani aikaa vai kokiko velvollisuudeksi kuskata minua, joka kuljin ainakin toistaiseksi tallille pyörällä säässä kuin säässä?

"Apua, siis en mä halua olla vaivaksi tai mikään kyytipummi tai mitään semmoista. Mutta tietysti, jos se on kaukana, ja jos sä olet menossa joka tapauksessa", sopotin kiihtyvällä tahdilla ja pysähdyin sitten vasta vetämään henkeä.

Olimme irtautuneet trailerilta, kun molemmat olivat valmiina. Heidi tiesi kyllä, mihin me menimme, joten seurasin perässä ja olin ihan tyytyväinen, kun sain olla hänen selkänsä takana. Ainakaan hän ei nähnyt poskilleni kohonnutta punaa.

"Siis. Jos se ihan todella ei ole mikään ylimääräinen keikka, niin kyllä mä voisin tulla. Voidaan sitten olla makutuomareita puolin ja toisin", ehdotin vähän arkana ja takuuvarmana siitä, että mun makuni nyt oli niin typerä ja tyylitön, ettei musta olisi apua kenenkään ostosreissulla.

Maneesille ei onneksi ollut pitkä matka, vilkaisin aina välillä taakseni, että Cariadin selässä oleva enkkuviltti pysyi tamman selässä. Jusu seurasi meitä pienen välimatkan päässä.

"Usko pois, ei ole yhtään vaivaa, itseasiassa ihan kiva saada makutuomari matkaan", vastasin naurahtaen. Jusu oli kyllä mukava tyyppi, kunhan antoi vähän itsestään esille.
"Täytyy ainakin uusia loimia ostaa tammalle, se on vähän jo kasvanut edellisistä ulos, kun on saanut lihasmassaa ja kasvanutkin vielä hieman", kerroin ja vihelsin ennen maneesin oven avausta.

Maneesi ammottikin tyhjyyttään, vaikka autoja pihassa olikin ollut. Ehkä kaikki halukkaat olivat jo ratsastaneet tai sitten vasta tulossa, mutta ainakin toistaiseksi meillä oli käytössämme koko maneesi.
"Tuolla on estevarasto, jos joskus tarvitset niitä", kerroin osoittaen paikkaa. Kävelytin Cariadia pari kierrosta maastakäsin, kunnes pysäytin sen maneesin keskelle.

Laskin jalustinhihnat alas, kiristin vielä satulavyön ja nousin tamman selkään. Se seisoi paikoillaan, vaikka selkeästi olikin energinen ja innoissaan tulevasta ratsastuksesta. Taputin tammaa kaulalta ja pyysin sen liikkeelle.