Foorumi | Auburn Estate
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Grannin päiväkirja

Sivu 7 / 7 Edellinen  1, 2, 3, 4, 5, 6, 7

Siirry alas

kallankaaharit - Grannin päiväkirja - Sivu 7 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 22.09.20 12:59

Nöyrtymisen paikka
22. syyskuuta 2020

Pitäisi rentoutua, Josefina hokee itselleen. Verneri seisoo Kaajapurojen kentän keskellä ja katselee ratsukkoa, jonka sileäntyöskentelystä on harmonia ja letkeys kaukana. Josefina yrittää aivan liikaa, Granni puolestaan ei lainkaan, ja ratsukon yhteenlaskettu turhautumisaste alkaa olla niin suuri, ettei edes heidän kanssaan pitkään työskennellyt ja monia pulmia kärsivällisesti ratkaissut Verneri enää tiedä, mitä Josefinalle pitäisi sanoa, jotta tilanne laukeaisi.

"Siirrä käyntiin, anna ohjaa", mies lopulta määrää.

Valmennettava tekee niin kuin käsketään, ja sitä mukaan kun ohja pitenee, valahtaa Josefinan ryhti. Koko olemus on niin lannistunut, ettei Verneri täysin luota siihen, että nuoren naisen mieltä painaa pelkästään huono ratsastus. Huonoa ratsastus onkin tänään ollut: epäjosefinamaisen kireää ja väkinäistä.

"Se tuntuu väärältä", Josefina puuskahtaa, eikä sävy tai sanatkaan ole aivan hänelle itselleen ominaisia.
"Millä tavalla väärältä?" Verneri kysyy rauhallisesti.
"Jäykältä. Huonolta. Huonosti ratsastetulta. Ja huonostihan mä ratsastinkin, siitä voin syyttää vain itseäni, mutta Granni tuntuu siltä kuin se ei olisi avuilla käynytkään kertaakaan viimeiseen kolmeen viikkoon. Niin kuin se olisi tottunut luistamaan töistä", Josefina puhuu vuolaasti ja kasvot pettymyksen synkentäminä.

Verneri puntaroi tilannetta tarkkaan. Tässä tarvitaan nyt hienotunteisuutta, sillä Josefina on mitä ilmeisimmin jo syvällä itsesyytöksissä, eikä lyödyn lyöminen useinkaan johda halutunlaiseen tulokseen. Jotakin on kuitenkin sanottava, sillä jokin hevosen elämässä on muuttunut syksyn aikana siten, että valmennettava olisi hölmö jos odottaisi tamman toimivan kuten aiemminkin.

"Sen viikkorytmi on kokenut melko suuren muutoksen", Verneri muistuttaa varoen kuulostamasta liian ankaralta.

Josefina on pitkään hiljaa, mutta nyökkää sitten. Taas siihen palataan: hänen kiireisiinsä. Tottahan hän ymmärtää, että on aivan erilaista ratsastaa Grannia itse päivästä toiseen. Silloin hän varmistaa kerta toisensa jälkeen, että hevonen on viritettynä hänen avuilleen ja vastaa niihin kuten hän toivoo, ja jos jokin asia on ratsastuksellisesti yhtenä päivänä hankalaa, hän tietää palata siihen myöhemmin.

Nyt hevosta ratsastavat häntä itseään useammin Aliisa, joka ei koskaan ole väittänytkään osaavansa "hifistellä", kuten ex-kämppis itse sanoo, ja Niilo, joka on tottunut kilttiin ja kevyeen Belisaan eikä useinkaan saa vaadittua Grannilta tehokasta työntekoa. Kumpikin tyytyy siihen, mitä saa. Josefina ei ole kummallekaan vihainen. Kiitollinenhan hänen kuuluu olla, kun ylipäänsä saa apua hevosensa liikuttamiseen.

Mutta oma jo valmiiksi kiireiden alle talloutunut ratsastusmotivaatio uppoaa yhä syvemmälle mutaan, kun jokainen ratsastuskerta tarkoittaa ankaraa läpiratsastamista ennen kuin hevosesta irtoaa tyydyttävää reagointia apuihin ja liikkumista. Vaikka Josefina tahtookin jo keventää Grannin liikuntaa, se ei tarkoita, etteikö hän toivoisi tamman liikkuvan laadukkaasti. On vasta syyskuu ja varsomiseen on niin pitkä aika, ettei aivan vielä sovi antaa hyväkuntoisen tamman repsahtaa täyteen lomamoodiin.

"On vaan ikävä huomata, miten nopeasti se menee huonommaksi, kun mä en ehdi ratsastaa sitä hyvin", Josefina myöntää Vernerille, ja lisää sitten vastahakoisesti mutta rehellisesti: "Tai jaksa."
"No joo. Mutta sun pitää nyt muistaa, ettei tämä ole mikään pysyvä tilanne. Kyllä te siitä taas vireeseen palaatte, kun se on mahdollista. Siihen asti pitää vaan hyväksyä se, ettei tämä ole tuloksellisin syksy teidän osaltanne", Verneri yrittää johdatella valmennettavansa ajatukset armollisemmille poluille.

Niin. Pitäisi rentoutua. Grannin suhteen ja kaiken muunkin, Josefina linjaa. Jos hän on jo onnistunut hermoilemaan kehonsa hormonitoiminnankin sekaisin, tässä ollaan melko syvässä stressisuossa.

"Haittaako sua, jos lopetetaan jo?" Josefina kysyy kuivasti valmentajaltaan. "Maksan tietysti koko valmennuksen, mutta musta vaan tuntuu ettei tämä väkisinvääntäminen johda nyt mihinkään."

Verneri harkitsee hetken, mutta näkee valmennettavastaan, että tänään ei ole niitä päiviä, joiden yli tsempataan muutamalla maalaisjärjellisellä ja kannustavalla lausahduksella. Niinpä Josefina ja Granni poistuvat kentältä miltei puoli tuntia ennen valmennuksen aiottua loppumisaikaa. Verneri katsoo metsään katoavan ratsukon perään ja havahtuu vasta heidän kadottuaan kuulokantaman ulkopuolelle miettimään, olisiko pitänyt muistuttaa, ettei vanhalla kyläkoululla päin välttämättä kannata nyt ratsastaa. Vaan tokkopa Josefina niin tekee muutenkaan, onhan tyttö järkevä ja vastuullinen.

Josefina ja Granni eivät maastoile pitkään. Josefinalle riittää, että tamman käynti muuttuu rennommaksi ja oma olo tasaantuu. Pitäisi rentoutua, hän toistaa taas mielessään, ja etenee nyt pidemmällekin. Metsäpoluilla hevosensa kanssa liikkuessaan hän esittää itselleen tärkeän kysymyksen: miten rentoutuminen olisi mahdollista? On selvää, että se on tarpeellista, ja yhtä selvää on, ettei niin käy, jos hän vain odottaa tyynemmän olon saapuvan.

Niiden loppukäyntien aikana oivallus hiipii mieleen. Vaikka se tuntuu kuinka kurjasti luovuttamiselta, hänen on vain pakko alkaa ulkoistaa asioita elämässään. Vain muutamaa päivää aiemmin mieleen pesiytynyt itsepintainen ajatus siitä, että hänen pitäisi ratsastaa hevosillaan itse enemmän, alkaa jo murentua. Ratsastaminen ei juuri nyt tunnu kivalta, ja jos jotakin, hän kaipaa elämäänsä lisää kivoja asioita ja vähemmän velvollisuudentuntoista puurtamista.

Jotta Josefina ei ehtisi pyörtää järkevää ajatteluaan velvollisuuksien vähentämiseksi, hän päättää tarttua tuumasta toimeen heti tallille palatessaan, ja on kuin universumi itse ilmoittaisi pitävänsä hänen ideaansa erinomaisen hyvänä. Käy nimittäin niin, että Josefina kohtaa Jaana Alsilan vielä samana päivänä ennen Purtsilasta poistumistaan. Pienen hetken verran hän kerää rohkeuttaan ja esittää sitten asiansa poikaystävänsä äidille:
"Hei Jaana, voisinko saada Ulpun numeron? Mä saatan tarvita vähän apua."

Mä saatan tarvita vähän apua. Sen sanominen ääneen nostaa itkun hänen kurkkuunsa, mutta Jaana on kuin ei huomaisikaan hänen lyhyitä lauseitaan ja hitusen täriseviä käsiään, kun hän sitä itkua aisoissa pidellen käy loppuun aloittamansa keskustelun. Jaana on ollut tyytyväinen Ulpuun Akun ratsuttajana, ja Ulpu toden totta etsii uusia ratsastettavia. Josefina nyökyttelee ja ajattelee, että kaikkihan järjestyy sitten ehkä melkein liiankin helposti, mutta toisaalta miksipä elämä ei kerrankin voisi tarjota hänelle jotakin helppoa.

Josefina ei enää tahdo huomata Rasmuksen vilkuilevan häntä sivusilmällä sen näköisenä kuin poikaystävä pelkäisi hänen koska tahansa alkavan itkeä tai romahtavan väsymyksensä alle. Josefina ei tahdo potea huonoa omatuntoa hevostensa liikutuksesta, eikä Josefina tahdo vastata Pikin omistajien kyselyihin ettei ole tehnyt mitään sen eteen, että tamma voisi taas palata kisaradoille. Josefina ei tahdo pyytää apua, mutta ymmärtää sen välttämättömäksi teoksi, ja puolituntematon ratsuttaja tuntuu riittävän etäiseltä, jotta häntä kehtaa tällaisessa asiassa lähestyä. Ulpulle hänen ei tarvitse selitellä avuntarvettaan: riittää, että hän maksaa tuolle hevosalan sekatyöläiselle hevostensa liikuttamisesta. Heidän välinsä ovat tiukkaa bisnestä. Olisi aivan erilaista pyytää apua ystävältä, ja siihen ei Josefinan ylpeys sentään taipuisi.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1163

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S., Sarah R. and Lidia R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

kallankaaharit - Grannin päiväkirja - Sivu 7 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 02.10.20 16:28

Ulpu ja Granni

kallankaaharit - Grannin päiväkirja - Sivu 7 Granniulpu

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1163

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S., Inna P., Sarah R. and Anton S. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

kallankaaharit - Grannin päiväkirja - Sivu 7 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 03.12.20 5:59



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 3:
Täydellisen suunnitelman tuho
Granni ei näyttänyt mahdottoman pyöreältä, mutta tiine se oli, eikä Josefina olisi voinut olla tyytyväisempi. Vaikka tamma ei ollut hellyyksistä piittaavaa sorttia, se vastaanotti kärsivällisesti pari ylimääräistä haaveilevaa, sivelevää kosketusta, kun sen omistaja muistutti itseään siitä onnesta, jota piti vielä odottaa joitakin kuukausia. Varsa. Grannin varsa. Josefinan oma pieni tulevaisuus.

Satulaa ei Josefina hevosensa selkään nostanut. Sille ei olisi tarvetta, sillä tänään he kävisivät vain kävelyllä. Oli täydellinen päivä sellaiseen: pikkupakkanen piti huolen siitä, ettei maa ollut mahdottoman märkää, ja lunta leijaili maata kohti hiljalleen, kauniisti, hiutale kerrallaan. Josefina rakasti talvea.

Granni asteli hänen vierellään, ja Josefina rakasti hevostakin. Se oli ottanut aikansa, sillä tamma ei taatusti ollut sellainen hevonen, johon oli helppo kiintyä. Nyt tyttö ei olisi vaihtanut hevostaan mihinkään toiseen. Äkäisimpänäkin päivänään Granni oli hänen: se oli hänen oman, itsenäisen elämänsä alkamisen symboli.

Granni mukanaan hän oli muuttanut Kallaan, tehnyt ensimmäisen suuren äitinsä tahtoa uhmaavan päätöksen jäämällä hevosensa kanssa rupuiselle pikkutallille sen sijaan että olisi hakenut tallipaikkaa Auburnin kartanolta ja kasvatellut itseluottamustaan. Hevonen ei ollut päästänyt helpolla, mutta jälkeenpäin Josefina oli ylpeä itsestään ja sinnikkyydestään. Enää tamma ei tuntunut kovinkaan usein kurjalta, nöyryyttävän oikukkaalta eläimeltä. Yhteinen sävel oli löytynyt, ja vaikka se takkusikin joskus, Josefinan oli mahdotonta ajatella pahaa Grannista. Juuri nyt tamma ei tietysti antanut siihen aihettakaan. Se oli sydäntäpakahduttavan rento heidän kävellessään halki lumisten maastojen kohti Kaajapurojen tallia, eikä Josefina olisi voinut olla paremmalla tuulella.

Vaan edessäpä odotti käytännönläheinen kriisi. Se tiedotti itsestään puhelimen soittoäänellä, kun Josefina oli juuri riisunut Grannin suitset ja aikeissa alkaa harjata tammaa. Suitset karsinan oven koukkuun ripustettuaan nainen kaivoi puhelimen taskustaan ja ilahtui: Hanna soitti.

”Sorisori”, ystävä aloitti puhelun, eikä Josefina aivan heti ymmärtänyt, mistä Hanna voisi olla pahoillaan.

Sitten paha aavistus hiipi mieleen.

Hanna vahvisti aavistuksen:
“En mä ehdi, mä olen tosi pahoillani, mutta mä en vaan ehdi tehdä sitä lahjaa nyt.”
Ja Josefina vapautti ystävänsä syyllisyyden taakasta:
“Voi ei, ei se mitään, älä stressaa! Tietysti sulla on tärkeämpiä juttuja, en mä ajatellutkaan että sun on jotenkin pakko ehtiä. Mä keksin jotain muuta!”

Jotain muuta: nyt pitäisi kiireen vilkkaa keksiä uusi lahjasuunnitelma Rasmukselle, sillä Hanna oli ollut ensimmäisen suunnitelman tärkein lenkki. Josefina ei tahtonut olla pahoilla mielin ystävänsä suuntaan, mutta tilanne tuntui salaa hieman hätäännyttävältä. Mistä Josefina nyt keksisi toisen täydellisen lahjan, kun pitkään mielessä kytenyt huikaisevan hyvä idea meni sillä tavalla myttyyn vain kolmisen viikkoa ennen joulua?

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1163

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S. likes this post

Takaisin alkuun Siirry alas

kallankaaharit - Grannin päiväkirja - Sivu 7 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 08.12.20 7:27



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 8:
Kolmikko Kaajapuroilla

Joachim joutui heräämään ensimmäiseen päiväänsä Kallassa jokseenkin krapulaisena. Mies ryömi keittiöön hieman ennen yhtätoista silmät ristissä ja poskella punainen painauma tyynyliinan rypystä. Josefina oli opiskellut jo useamman tunnin tietokoneen ääressä, ja Rasmus oli ehtinyt entisen markkinointiapulaisen ominaisuudessa muokata ja julkaista myyntivideot muutamasta Hannin hevosesta. Kaksikko vaihtoi huvittuneen katseen.

”I need”, Joe kähisi ja avasi ensimmäisen vastaantulevan kaapin, ”water.”

”Above the sink”, Josefina ohjeisti. Joe otti isoimman mukin minkä löysi, laski sen täyteen vettä, joi kaiken muutamalla kulauksella ja toisti toimenpiteen neljä kertaa. Sitten hän laski mukin tiskipöydälle ja huokaisi kovaan ääneen.

”Okay then, should we head to the stables?” ratsumestari kysyi ja läiskäytti kätensä yhteen.

Rasmus vilkaisi häntä epäluuloisena, mutta Joe näytti olevan tosissaan ja saaneen hiipuneet voimansa takaisin suomalaisesta hanavedestä. Silti oli Rasmuksen mielestä pieni ihme, että jo yhdeltä he todella olivat Kaajapuroilla valmiina lähtemään maastoon. Matkalla he olivat poikenneet hakemassa Branin Auburnissa – ”rather ritzy”, oli kuulunut Joen tuomio, ja he olivat poistuneet paikalta mahdollisimman pian ennen kuin kumpikaan perijättäristä törmäisi heihin.

Joachim oli saanut valita ratsun, ja vaikka mies olikin rapsutellut Pikiä pitkän aikaa ihastuksesta (tai taka-alalla yhä vaanivasta krapulasta) huokaillen, hän oli kuitenkin päätynyt Kisseen. Rasmus sai kokeneimmalla Branilla johdattaa kolmikon maastoon. Lunta oli satanut jälleen edellisyönä, ja nyt sitä alkoi olla jo hyvä kerros: Bran työnsi kävellessään turpaansa lumihankeen ja Kisse hypähteli Joen alla aina, kun puista putoili lumihiutaleita sen takaosalle.

”I wanna canter through the fields”, Joe ilmoitti, kun metsän läpi mutkitellut polku kääntyi pellon laitaan. ”Can we?”

”If you promise not to fall”, Rasmus virnisti. “Your horse is a bit green in these sorts of things.”

“I’ve never fallen off a horse”, Joe vannoi ja taputti niskojaan nakkelevaa Kisseä kaulalle. ”Besides, she’s great. We can manage. Josie, can you manage?”

Josefina pyöräytti silmiään: ”Oh, you bet.”  Niinpä he siirsivät ratsunsa ravin kautta laukkaan eivätkä empineet päästää niitä kiihdyttämään vauhtia neliksi. Kisse, joka ei tosiaankaan ollut saanut laukata porukassa kovinkaan monen pellon halki elämänsä aikana, heitti juostessaan jänisloikan jos toisenkin, mutta Joe roikkui kyydissä ja nauroi. Piki juoksi pää pystyssä ja korvat hörössä, ja Bran kiihdytti vauhtia vain juuri sen verran, että pysyi turvanmitan sen edellä. Pöllyävä puuterilumi kasteli Rasmuksen kasvotkin.

Kukaan ei pudonnut, ja kun he palasivat puolta tuntia myöhemmin takaisin Kaajapuroille, kaikkien posket olivat punaiset ja hevoset pärskivät tyytyväisinä.

”Is your hangover now cured?” Josefina tiedusteli hypätessään alas Pikin selästä.

Joachim esitti tietämätöntä. ”Which hangover?”

Ennen kotiinlähtöä Josefinalla ja Rasmuksella oli vielä tärkeä vanha tuttu esiteltävänä Joelle: Granni. Vaikka tamma ei muistuttanut vielä lähellekään tynnyriä, sen tiineys oli kuitenkin jo niin pitkällä, ettei neiti hapannaama ollut päässyt maastoretkelle mukaan. Niinpä he tarjosivat Grannille oman pikku metsälenkin maasta käsin talvilaitumella. Iltapäivän kevyt lumisade oli yltymässä jo aikamoiseksi tuiskuksi, mikä ilahdutti saksalaista vierasta erityisesti.

”Man, I love Finland”, mies hönki ja huitoi lumisia puita kohden. ”Go there, I’ll take a picture! Say cheese. What is it Finnish?”

“Juusto”, kuvaan hieman vastahakoisesti asettunut Rasmus sanoi synkästi, mutta kiersi sitten kätensä Josefinan käsikynkkään eikä voinut olla hymyilemättä. Joachim intoili ja nauroi vuoron perään niin, että Grannikin tuli uteliaaksi ja nosti hienopiirteiset korvansa pystyyn.

”You look absolutely gorgeous”, Joe sanoi, mutta ei eritellyt, ketä heistä kolmesta hän tarkoitti.

kallankaaharit - Grannin päiväkirja - Sivu 7 Grannijusmus
Klikkaa kuvaa!

_________________
Bran - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 24
Viestien lukumäärä : 371

Isabella S., Jemiina R., Nita M., Matilda T., Inna P., Anton S. and Louna R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

kallankaaharit - Grannin päiväkirja - Sivu 7 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 19.12.20 4:28



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 19:
Hartaita toiveita

Kouluratsastuksen katseleminen tuomari Peter Lastrongin vierellä oli joka kerta yhtä uuvuttava kokemus. Josefina, jolla oli pikkuruinen mutta helposti luettava käsiala, tuli aina silloin tällöin nimetyksi Kalla Cupin kouluratsastuskilpailuiden sihteeriksi. Niin oli käynyt tänäänkin, ja Josefinan suureksi epäonneksi hän oli jälleen nalkissa juuri tauotta mumisevan Lastrongin kanssa. Oikea käsi tuntui yhä rasittuneelta, kun Josefina pimeän jo tunteja sitten laskeuduttua parkkeerasi autonsa Kaajapurojen tallin pihaan. Eikä ollut edes myöhä: tuntui omituiselta ajatellakaan, että vain muutaman kuukauden päästä olisivat päivät taas pidempiä eikä päivänvalo tuntuisi mielikuvituksen tuotteelta.

Joulukuinen pimeys ja kaajapurolainen rauha vaihtuisivat myöhemmin Krouvin pirskahtelevaan tunnelmaan. Josefina uskoi, että Kalla Cupin jatkoilla nähtäisiin niin pettyneitä kuin iloisiakin ilmeitä. Erityisen tyytyväinen hän oli siitä luultavasta seikasta, että yksi iloisimmista juhlijoista saattaisi hyvinkin olla hänen oma poikaystävänsä, jonka vertahyytävän jännittävä ranking-kamppailu Jesse Aron kanssa oli saanut suotuisan käänteen edellisviikonlopun kenttätaistossa. Tuskin Rasmus jaksaisi olla kovinkaan harmissaan latteasta estemenestyksestään. Josefina, jonka koko oma Cup-kausi oli ollut tasapaksua, kohokohdatonta ja päämäärätöntä hyppelyä ilman yhden yhtä sijoitusta — useimmiten hän oli ollut luokkansa puolivälissä, harvakseltaan parin sijan päässä ruusukkeista ja toisinaan jopa aivan viimeinen — ei ainakaan aikonut synkistellä. Hän iloitsisi muiden puolesta. Esteratsastuksen ranking-kärjen tittelin hän luovuttaisi ilomielin läpi kauden tavoitteellisemmin työskenneille ja paremmin pärjänneille Antonille tai Matildalle. Neiti Alma Koskela oli aiemmin päivällä ohi arvokkaasti kulkiessaan saattanut katsoa häntä, tänä vuonna lunastamattomaksi osoittautunutta aiempien kausien superlupausta, hienovarainen pettymys silmissään, mutta Josefina ei välittänyt.

Kausi ei ehkä ollut hänen parhaimpansa, eikä välttämättä vuosi muutenkaan, mutta mitä sitten. Aina tulisi uusia vuosia. Uusia kaikenlaisia asioita, oikeastaan: uusia kilpailuita, tavoitteita, haaveita, unelmia, epäonnistumisia ja mahdollisuuksia, mitä tahansa. Joskus, jos hän tarpeeksi haluaisi ja tähdet loksahtaisivat paikoilleen, saattaisi vielä olla hänen vuotensa jälleen. Josefina oli ehkä harhaillut läpi tämän kisakauden, mutta kohtaloksi se ei ollut hänelle millään tavalla koitunut. Ehkä, jos hänen elämässään ei olisi ollut muuta sisältöä: jos hänen ensisijainen tavoitteensa olisi ollut olla menestyvä kilparatsastaja. Oli sentään onni, että hän oli keksinyt voivansa olla muutakin, vaikka kuinka olikin hevoskasvattajien tytär. Hevosurheilu oli ollut osa hänen sukunsa elämää aina, sukupolvesta toiseen, mutta juuri nyt Josefina oli kiitollinen siitä, ettei se ollut hänen elämänsä ainoa osa.

Oman hevosensakin kanssa hän oli valinnut toisen tien. Josefina nousi autostaan ja kulki askeleet hiekoitetulla pihalla rahisten kohti punaista tallirakennusta. Niin paljon kuin tallia parjattiinkin koruttomaksi ja karuksi, olihan se nyt sentään soman näköinen lumen keskellä ja valosarjat ovenpielissään. Satulahuoneen ikkunalle oli nostettu kynttelikkö. Josefina, joka viihtyi Purtsilassa muutenkin hyvin, koki syvää mielenrauhaa astuessaan hiljaiselle, siistille tallikäytävälle. Tämä jos mikä oli hänen toinen kotinsa.

Josefinan ei oikeastaan olisi tarvinnut tulla tallille tänään lainkaan. Pikillä oli ansaittu vapaapäivä, ja Grannin oli jo hoitanut Rosalina. Hän olisi aivan hyvin voinut käpertyä pitkän toimihenkilöpäivän päätteeksi kotisohvalle, mutta hektisinä Cup-viikonloppuina ja niiden ympärille levittäytyneinä deadlinejen ja tenttien sävyttäminä viikkoina omat ratsut olivat jääneet harmillisen vähäiselle huomiolle. Nyt, kun Josefinalla oli aikaa, hän pujahti moikkaamaan tammojaan. Rasmuskin, jonka ratsastettavat levittäytyivät tasaisesti pitkin pitäjiä, saattoi hyvin olla yhä omilla tallireissuillaan.

Granni havahtui torkuiltaan, kun Josefina astahti sen karsinan ovelle. Pyöristyviä kylkiä peitti harmaa talliloimi, sillä pakkanen kiristyi eikä Kaajapurojen tallissa voinut välttyä pieniltä vilunväreiltä silloin, kun ulkolämpötila laski. Tammalla oli purua otsatukassaan. Hellästi Josefina siisti ja suori mustia jouhia. Ruunikon turpa hakeutui hänen taskunsa tuntumaan, mikä hymyilytti Josefinaa. Omenoiden suhteen Grannin hajuaisti oli pettämätön: se rakasti niitä.

“Tästä saat, ole hyvä”, Josefina hymähti hevoselleen ja ojensi omenanpalasen kämmeneltään. “Vähän joulumieltä sinullekin, ikuinen hapannaama.”

Granni oli lempinimensä ansainnut. Tamman omistaja ei voinut olla miettimättä, periyttäisikö se nyrpeän ilmeensä varsalleenkin. Tulevan varsan persoonallisuus kiinnosti Josefinaa. Jos se olisi yhtä äkäinen kuin emänsä ja yhtä energinen ja nopea kuin isänsä, varsa voisi yhtä hyvin syntyä metallisten suomujen peittämänä ja ottaa hallintaansa jonkin keskisuuren, kullalla ja vankityrmillä kyllästetyn vuoren. Josefina oli joskus saattanut nimittää Granniakin lohikäärmeeksi. Entä jos varsa olisi samanmoinen, mutta tuplasti pahempi?

Joulun odotus oli kenties hetkeksi vallannut Josefinan mielen, mutta ei siitä päässyt yli eikä ympäri: varsaa hän odotti kaikista eniten.

Hän ottaisi vastaan vaikka maailmanhistorian kurjaluontoisimman pikkuhevosen, kunhan se olisi terve. Pelko varsan luomisesta oli elänyt Josefinan mielessä siitä saakka, kun Granni vihdoin oli saatu tiineeksi, eikä tiinehtyminenkään ollut ollut mikään itsestäänselvyys. Johan sitäkin oli lukuisia kertoja yritetty.

“Anna tämän olla vahva”, Josefina kuiskasi tammansa valkeaa tähteä silitellen. “Muuta en toivo.”

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1163

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S., Jemiina R., Anton S. and Louna R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

kallankaaharit - Grannin päiväkirja - Sivu 7 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 16.01.21 15:19

Start the new year with a Bang, they said
16. tammikuuta 2021

Pakkanen ja pitenevät päivät oli tuonut Granniin virtaa. Niiden piikkiin mä ainakin laitoin tulevan emätamman äkillisen energisyyden, joka kesti liian pitkään tullakseen kutsutuksi energiapiikiksi. Piikit olivat terävämpiä: tämä oli pikemminkin alati kohoava kukkula, enkä ollut ihan varma, kuinka kauan menisi ennen kuin sen kukkulan laelta alettaisiin taas laskeutua alaspäin. En ollut vieläkään jättänyt hevosta tyystin lomalle liikutuksista, ja kun Grannin, hmm, puuhakkuus (kiltisti ilmaistuna) alkoi huipentua ja aiheuttaa turhaa vipinää arkeen, aloin pitää sitä päätöstä erityisen viisaana.

Granni oli koko pienen ikänsä ollut aktiivisessa treenissä. Olihan sillä ollut lomajaksoja, mutta niiden kestoa oli säädelty tarpeen mukaan. Nyt olin keventänyt sen liikutuksia keventämästä päästyäni ja keskittynyt kuntoa ylläpitävään hölkkäilyyn, pitkiin käyntilenkkeihin ja hevosen omaehtoiseen liikkumiseen tarhassa ja joskus irrallaan kentällä. Ehkä olin arvellut tiineyden tasaavan sitä edes vähäsen enemmän; kuvitellut, että varsan kasvattelu ja kantaminen olisi raskasta puuhaa ja saisi Grannin väsymään.

Kun lauantaina saavuin tallille, kohtasin siellä Jannan, joka oli lakaisemassa käytävää aamutallin jäljiltä.

"Sun hevonen oli ihan pöpi", Janna kommentoi, ja mä huokaisin syvään.
"Kumpi niistä?" kysyin, vaikka tavallaan tiesinkin vastauksen.
"Granni. Se hääräsi kuin väkkärä, kiukutteli ja tarhaan viedessä mulla meinasi mennä siihen hermo."
"No hitsi. Siitä on nyt tullut vähän sellainen", harmittelin kulmat kurtussa.
"On noilla muillakin hevosilla pakkasvirtaa, mutta se näytti vähän siltä että aikookohan se edes pysyä aidoissa", Janna arvioi.
"Oh no", irvistin, ja kohautin sitten olkiani kuin sanoakseni, että tämä olisi toivottavasti ja luultavasti vain ohimenevä kausi. "Hitto. Mä ajattelinkin kyllä liikuttaa sen tänään, mutta katsotaan mitä siitä tulee. Taidan ottaa sen ensin liinaan ja ratsastan sitten ehkä."
"Ihan hyvä plääni varmaan", Janna myötäili ja tuikkasi sitten luudan paikalleen, ravisteli vähän raajojaan ja puuskahti: "Aika rapee keli! Hyh. Ne, jotka sanoo, ettei ole huonoa säätä vaan vaan huonoja vaatteita, ei kyllä tiedä tallilla olemisesta mitään."
"Voi ei. Totta", hymähdin käsi satulahuoneen ovenkahvalla; hakisin Grannin varusteet valmiiksi karsinan eteen ennen lohikäärmeen pyydystämistä tarhasta. "Ootkin varmaan jo saanut osasi tästä säästä. Pääsetkö jo lämmittelemään vai vieläkö sulla on jotakin hommaa?"
"Kyllä mä ajattelin käydä välissä sisällä. Sitten pitää tulla ratsastamaan, mutta jos sä aiot juoksuttaa Grannia, niin siksikin taidan tulla myöhemmin."

Oli ihan hyvä, että sain vallata kentän kokonaan meille itsellemme. Granni oli niin vireä, että siinä olisi muut ratsukot olleet ihmeissään. Arvokkaasta tiineestä rouvasta ei kyllä näkynyt merkkiäkään, kun ruunikko pisti liinan päässä jalalla koreasti. Enpä olisi uskonut, että siitä pullukan näköisestä eläimestä olisi irronnut sellaista menoa! Aloin miettiä, olisiko järkeä ratsastaa ja mitä siitä tulisi, mutta vähitellen meno tasaantui sen verran, että rohkaisin mieleni ja kiipesin selkään. Satulan sijaan olin laittanut Grannille ratsastusyvön, johon kiinnitetyistä jalustimista ja jonka kahvasta saisin tarvittaessa tukea tai ainakin mielenrauhaa.

Granni tuntui säpäkältä ja herkältä, mutta sinnikkäästi ryhdyin jumppaamaan sitä. Teimme töitä käynnissä, kun rouva lohikäärme nyt kerran oli saanut toteuttaa itseään liinan päässä reippaammissa askellajeissa. Hain rentoutta, ja sitä en kyllä aivan saanut aikaiseksi, mutta sentään ajoittaisia keskittymiskohtauksia. Positiivista oli se, ettei Granni kuohunut kertaakaan täysin yli äyräidensä

kunnes se teki juuri niin.

En ehtinyt tajuta, mitä tapahtui. Yhdessä hetkessä teimme vähän uran sisäpuolella kulmaa takaosakäännöstä matkien. Seuraavassa hevonen allani säpsähti. Tunsin, kuinka sen selkä allani notkahti alaspäin, kun se otti takaosan huonoimmalla mahdollisella tavalla alleen. Eteeni kohosi lähes pystysuoraan heilautettu kaula, ja kaiken yläpuolella näin äärimmilleen jännittyneet törrökorvat. Voi paska, ehti käväistä mielessäni, kun sitten mentiin.

En (onnekseni) ollut ollut näkemässä Rasmuksen taannoista putoamista tällä samaisella kentällä, mutta olisipa ollut mielenkiintoista tietää, kuinka samankaltaiset eleet Grannilla ja Kissellä oikein olivatkaan. Oma tammani säntäsi salamannopeasti alta pois, ja oli hyvin pienestä kiinni, ettenkö todella pudonnut heti kättelyssä. Jäin liikkeestä jälkeen. Ohjat riistäytyivät pitkiksi, kun tarrasin henkeni pitimiksi ratsastusyvön kaareen. Jalustimet pompahtivat jalasta, ja myöhemmin tulisin selailemaan uutuusjalustimia nettikaupoista: niitähän oli nykyään sellaisiakin, jotka jollakin magneettisella systeemillä liimautuisivat kengänpohjaan ja irtoaisivat vain pudotessa. Minulla sellaisia ei kuitenkaan juuri nyt ollut, ja olin oman tasapainoni varassa. Sääli, että se tasapainokin oli jo menetetty.

Oma putoamiseni ei ollut samanlainen kuin Rasmuksen. Minä en pudonnut sopivasti kentän lumiselle pohjalle ja selvinnyt mustelmilla ja lihasjäykkyydellä. Grannin äkkikäännös paiskasi minut päin kentän aitaa, enkä olisi kuuna päivänä uskonut, että Purtsilan kentän aita olisi niin kestävä, että kehoni kohdatessa sen periksi antaisivat minun luuni eivätkä aidan poikkipuut.

"A-ah!" kirahdin kivusta aitaan osuessani, ja uudestaan mätkähtäessäni maahan: "Aa-ai-aauh."

Silmissä välkkyi ja kipinöi ja suussa maistui veri. Tiesin, ettei nyt käynyt hyvin. En uskaltanut liikahtaa, koska pelkäsin kipua, mutta toisaalta paikalla pysyminenkin hirvitti. Lihakset jännittyneinä ja hengitys pinnallisena makasin aloillani ja pidin kynsin ja hampain kiinni tajunnanrippeistä. Kaikki pyöri ympärillä. Oksettiko? Itkettikö? Selviäisinkö?

"Apua", halusin sanoa, mutta onnetonta pihahdusta enempää ei suustani kuulunut. Apua. Apua. Auh.

Ajatus siitä, ettei kukaan tulisi auttamaan minua, sillä kukaan ei tiennyt tapahtuneesta, sai mut lopulta liikahtamaan. Ensin hämmästyin: pystyin liikkumaan! Se ei sattunut niin paljon kuin olin kuvitellut. Ehkä tässä kävikin paremmin kuin oletin. Pieni tärsky vain, kivulias hetken aikaa ja pian kaikki helpottaisi.

Ei. Ei helpottanut. En tahtonut päästä istumaankaan, saati että olisin kyennyt metsästämään hevoseni ja taluttamaan sen talliin. Posket olivat jo märät itkusta, ja nyt kyyneleet kiemurtelivat kosteina ja jäähileisen tuntuisina takin kaulukseen ja siitä sisään. Apua.

"Apua", hiiskahdin nyt lohduttomana, sillä en tiennyt mitä muutakaan tehdä.

Apu saapui sitten, kun olin könynnyt vaivalloisesti jaloilleni vain pudotakseni takaisin alas. Pihaan hetkeä aiemmin ajanut Jesse sattui näkemään polvilleniputoamisen, ja hetkeksi mies pysähtyi seisomaan niille sijoilleen ja arvioimaan tilannetta. Olisin halunnut huitoa hänelle kutsuakseni hänet luokseni, mutten kyennyt. Onneksi Jesse ymmärsi astella kentälle ilmankin.

"Onko täällä kaikki kunnossa?" kummityttöni isä huikkasi kentän portilta, mutta oli selvästi jo oivaltanut, ettei ollut.
"Putosin", inahdin, mutta Jesse oli vielä liian kaukana kuullakseen.
"Taisi käydä huonosti", mies sanoi. "Ota ihan rauhassa. Saat pian apua. Soitan hätäkeskukseen. Pystytkö kertomaan, mitä tapahtui ja mihin sattuu? Miltä tuntuu?"
"Putosin. Aitaan."
"Paska", Jesse kirosi, enkä tiennyt olinko koskaan kuullut hänen kiroilevan.
"Vaikea hengittää", sanoin, vaikka tilanne olikin jo merkittävästi parantunut.
"Pysy rauhassa aloillasi", puhelinta korvalleen nostava Jesse komensi, ja sanoi vielä sanojensa painoksi: "Ties vaikka on joku rankaan kohdistunut vamma... Hei. Tässä on Jesse Aro Kallan..."

Mä en kyennyt seuraamaan Jessen puheita, vaikka vähän yritinkin. Toisen sanoihin tarrautuminen tuntui vaivalloiselta: sattui ja pelotti, ja välillä mun ote todellisuudesta tuntui kirpoavan. Silloin Jessen ääni puuroutui mun korvissa ja alkoi tuntua omituisen painottomalta.

".. kalpea... vastaili vielä... Josefina, kuuletko... niin, kyllä..."

Niitä pieniä puhelunpalasia seuraavan kerran mä havahduin kunnolla tähän hetkeen, kun Jesse ihan yhtäkkiä suorastaan karjaisi mun vieressä Jannan nimen saadakseen lämmittelytauoltaan tallille palanneen teinin huomion itseensä.

"Granni", mä sanoin silloin.
"Hoidetaan kyllä. Älä murehdi. Pysy aloillasi, ambulanssi tulee. Janna! Hae joku viltti Josefinalle, ja Grannille loimi ja kävelytä sitä!"

Asioita tapahtui mun ympärilläni, ja vaikka olin kaiken keskellä, tunsin oloni todella ulkopuoliseksi ja Purtsilan todellisuuteen kuulumattomaksi. Janna oli ehkä hälyttänyt äitinsä paikalle, sillä toista kertaa lyhyen ajan sisällä Tiina Kaajapuro joutui huolehtimaan kotipihassaan pudonneesta ratsastajasta. Jannan heittäessä vilttiä Grannin selkään Tiina asetteli toista minun päälleni ja kyseli rauhallisella äänellä tarvitsinko jotakin ja soittaisiko hän vanhemmilleni tai Rasmukselle, mihin vain nyökäytin vähän päätäni erittelemättä, kenelle toivoin soitettavan. En tiennyt palelevani, ennen kuin havaitsin vapisevani. Sitten se iski, ja mä olin siitä vain kiitollinen. Oli helpompi tuntea kylmää kuin kipua.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1163

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S., Jemiina R., Inna P., Sarah R., Jesse A. and Louna R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

kallankaaharit - Grannin päiväkirja - Sivu 7 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 7 / 7 Edellinen  1, 2, 3, 4, 5, 6, 7

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa