The end ? (ohvi)

/ sijottuu 2.12.2017, mukaan @Julia L., suljettu

Kävelin hissukseen Pioniin, jossa oltiin Julian kans sovittu tapaamine. En ollu vähään aikaa nähny naista ja mua jännitti miten tää tulis menemään.

Viime yönä oli satanu lunta varmaan lähemmäs 15 senttiä ja pikku pakkanen piti ilman raikkaana ja viileenä. Kävelin kämpiltä kohti kahvioo ja avasin sen oven. Juliaa ei näkyny vielä. Hymyilin vaivihkaa, ei ollu yllätys...

Astelin tiskin luo ja otin ison mokkapalan, lautasen reunalle kaks lusikkaa ja ison kahvin. Tarjottimen avulla sain kaikki hienosti kerralla pöytään ja istuin samaisen tason ääreen, jossa Julia oli aikasemmin istunu tallikaverinsa kanssa ku mä olin tullu möykkäämään. Nyt koko juttu hävetti mua.

Suljin puhelimen hymyillen itsekseni. Jonna suostui tapaamaan minua heti tänään. Olin samaan aikaan innoissani mutta hivenen hermostunut.
Vedin ylleni mustimmat että tiukimmat omistamani farkut avonaisen, napamittaisen valkean paidan kanssa. Tummanharmaa villaneule viimeisteli muuten kesäisen lookkini.
Nousin mustasta Mazdastani raikkaaseen talveen ja henkäisin kirpeää pakkasilmaa. Astelin Pioniin sisään huomaten heti bruneten miltei tyhjästä kahvilasta. Kasvoni nousivat hymyyn.

"Moi, sori ku oon vähän myöhässä", sanoin heti alkuun rynnistäessäni ajattelemattomasti halaamaan pöydästä nousevaa (?) Jonnaa.
"Mitä sulle kuuluu?" Kysyin istuutuessani pöytään. Edellisestä kohtaamisestamme oli aikaa mutta se ei saanut minua unohtamaan brunettea. Päinvastoin.
Ehkä kiusallinen tallikohtaaminen Tildan kanssa unohtuisi viimeistään nyt. Jonnan seura sai minut jotenkin heti rentoutumaan.
"Mulla on ollu niin mahdottoman kiire töissä", valehtelin toisaalta paikkaansapitävästi, mutta todellisuudessa kyse ei ollut siitä. Aioin pitää huolta ettei nainen saisi tietääkään todellista syytä.

Julian astellessa Pioniin, mun sydän jätti lyönnin välistä. Nainen oli kauniimpi ku mitä muistin. Mitä Facebookin profiilikuva anto ymmärtää. Julia asteli mun luo ja nousin halaamaan naista.
"Ei mitään, en mä täällä kauaa oo ollu.." sanoin vähän haikein mielin. Mun olis pakko kertoo Julialle.

Istuttiin pöydän ääreen ja työnsin tarjotinta Juliaa lähemmäs. Otin kahvikupin käsiini ja kuuntelin Julian kysymyksen.
"Ei täs mitään suurempia.." valhe. Valehtelija. Julia kerto töissä pitävän kiirettä, mut naisen katse ja silmät kerto enemmän. En vaan tienny mitä.

"Mee hakee itelles kahvi... Haluisin puhuu sun kans vähä..."

Bruneten haikeanoloinen olemus iski suoraan vasten kasvojani. Emme olleet läheskään samalla sivulla tai edes aukeamalla, mitä olin aiemmin kuvitellut. Se sai minut huolestumaan. Olinkohan ollut hieman liian innokas? Elättelin itselleni taatusti aivan turhia toiveita.
"Okei", totesin hymyn laskeuduttua nopeasti kasvoiltani. Joku taisi olla nyt pahasti pielessä.

Myyjä tummapuisen tiskin takana tunnisti minut ja toteutti tilaukseni ulkomuistista. Vaniljan pehmeä tuoksu ei hurmannut minua kuten normaalisti, vaan tunnelma latisti viikottaisen perinteeni.
Palatessani pöytään Jonnan ilme ei ollut paljoa muuttunut. Nainen kiemurteli tuolillaan enkä malttanut olla enää kuulematta, mitä asiaa hänellä oli.
"Pelotat mua, onks joku hätänä?" Kysyin hermostuneen naurahduksen saattelemana. Rentouden kadottua kuin tuhka tuuleen, naputtelin pitkiä kynnenpäitäni kuuman lattemukin kylkeen.

Julian olemus muuttu rennosta hämmentyneeks sekunneissa. Sen pienen hetken, minkä nainen vietti tiskillä tilauksensa parissa, mulla oli aikaa miettiä, miten mä kertosin suunnitelmistani Julialle.

Blondin palatessa pöytään, Julia vaikutti jo huolestuneelta kaiken muun lisäks. Eikä mun levottomuus varmaan yhtään auttanu asiaan.
"Oon suunnitellu muuttoo pois Kallasta.." vaihtelin katsettani naisen silmistä kahvikuppiin ja takaisin Juliaan.

Eihän meillä varmaan mitään isompaa ollu, mut silti tuntu tosi haikeelta puhuu tästä. Vai oliks meijän välillä jotain mitä mä en sit ollu huomannu? Jotain mille oon ajan saatos tullu sokeeks?

"Ei.. Tai siis ai", tokaisin hämmentyneesti kun en ajatuksieni sekamelskasta muutakaan keksinyt. Olin antanut vihdoin itselleni luvan aavistuksen ihastua tähän kauniiseen brunetteen. Nyt ainakin tiesin, ettei se olisi kannattanut. Tunsin itseni typeräksi ja puistelin päätäni itselleni. Keep it cool.

"Onks täällä maisemat alkanu nyppii vai?" Kysyin vaivihkaa uteliaasti peitellen pettymystäni. Ei hän minulle mikään tilivelvollinen ollut mutta kieltämättä tahdoin tietää todellisen, tai edes jonkun syyn.
Siemaisin kuumaa vaniljalattea tiukasti Jonnaa tuijottaessani. Naisen katse harhaili vuorostaan levottomana.

Julian ilme kuuttu hämmentyneeks ja ehkä vähän surulliseks. Kyl mullaki oli paska fiilis koko hommasta, mut must tuntu et vaihtoehdot Kallassa olis loppu.
"Mulle tarjottiin Murronmaalla yhestä firmasta töitä. En mä kovin kauas lähtis, mut en oo viel päättänyt mitä teen. Mulla on huomiseen asti aikaa päättää."

Mä olin hermostunu siitä, miten Julia reagois tähän kaikkee eikä tässä vaiheessa vaikuttanu kovin lupaavalta. Halusin jäädä Kallaan ja olla blondin kans, mut täält en löytäis töitä.

Vedin viimeiset latet ahneuttani yhdellä kulauksella.
"Tottakai sä hyväksyt sen", painostin tahtomattani epäröivää Jonnaa. Äänensävyni vaihtui murtuneesta kannustavaksi sekunneissa. Uusi alku pieksi yhden epätoivoisen ihastuneen blondin mennen tullen kaksintaistelussa. Olin hyvää tahtia häviämässä.

En epäröinyt katsoa brunettea suoraan silmiin.
"Kuka tänne kuolevaan kylään muutenkaan tahtois jäädä", kysyin ironisesti hymyillen. Minä.
Rakastin pieniä tuttuja piirejä ja asuin kuolevassa kylänpahasessa enemmän kuin mielelläni. Hevostyttö suurkaupungissa oli kuin rusina pullassa. Paska yhdistelmä, niinkuin äiti tapasi minulle sanoa.

Julian mukaan mun pitäs hyväksyy se duunipaikka. Toisaalt en halunnu. Nyt ku vihdoin olin löytäny jotai hyvää mun elämää, mun pitäis luopuu siitä.
"Toisaalt en haluu lähtee.. Siel ei oo mulle mitää muuta.. Ja-" nielasin pari kertaa saadakseni epävarmuuden takasin mun sisuskalujen syövereihin "-sä et oo siellä.." katsoin kirkkaisiin silmiin.

Pelkäsin ylittäneen jonku rajan sen suhtee mitä tässä vaiheessa vielä vois sanoo. Oliks toi liian läheisriippuvaiselta kuulostava tai muuten vaa American Psycho part 2.

Kohtasin sinisten silmien katseen rohkeasti. Se heijasti haikeutta ja epävarmuutta. ..Ja vaik se ei voi kannattaa, mitä jos sä oisit silti mun kaa?..
Irroitin ajatukselle lämpeävän katseeni brunetesta.
"En niin", totesin myöntyvästi nypläten sormissani lautaselta pudonnutta lusikkaa. Kurkkuani kuristi. Nainen ei tehnyt tästä minulle tosiaankaan helppoa. Päätin pitää asiassa pääni enkä antanut Jonnan murehtia.

"Mut sulla vois olla jotain muutakin jos antaisit sille mahdollisuuden", jatkoin viitaten aiempaan. Itsekin tein vastikään samanlaisen ratkaisun elämässäni ja tässä sitä nyt oltiin. Mahdollisuuksia antaneena, entistä turhautuneempana. Epärealistiset kuvitelmani eivät syystäkään koskaan kohdanneet todellisuutta.

Tää uus duuni veis multa kaiken vapaan ajan, vaikka työsuhde-edut olivatki arvokkaammat ku osasin kuvitella. Otin puhelimen takin taskusta ja avasin viestit. Valitsin mahdollisen pomoni numeron ja napautin tekstikenttää nähdäkseni näppäimistön.

"Noh... Se ei pelaa joka pelkää, vai ?" naurahdin hermostuneena ja katsoin Juliaa pidempään kuin olis ollu tarpeellista. Kirjotin lyhyen mut kohteliaan viestin ja painoin 'lähetä'. "Mä lyön vetoo meijän puolesta."

Käänsin puhelimen näytön Juliaa kohti.
"Valitettavasti joudun kieltäytymään tarjouksestanne."

Nainen kävi tuumasta toimeen. Jonna kaivoi puhelimensa esiin ja luulin ensiksi hänen tarttuneen ontuviin elämänohjeisiini.
"Niin kai", totesin kyseenalaistaen sanonnan paikkaansapitävyyttä. Ilme kasvoillani pysyi vakaana bruneten pitäessä mahdollisesti viimeistä katsettaan minussa pitkään.

Hän näytti minulle viestin kirjoitettuaan, jonka luin yllättyneenä. Päinvastoin kun olin ajatuksissani kaiken kääntänyt. Yksi asia kiinnitti kuitenkin huomioni.
"Oliko se työ sun äitis firmasta?" Kysyin kulmiani kurtistaen. Näytöllä viestin vastaanottajakentässä komeili Äiti, tarkoituksellisesti tai ei.
"Jos ei niin kohtalo antoi sulle toisen mahdollisuuden", totesin vaihtaen asentoani nojaamaan tuolissani selkänojaa myöten, antaen tilaa välillemme. En tahtonut painostaa mutta pelkäsin hänen pettyvän minuun ennemmin tai myöhemmin, mikäli valitsisi nyt väärin.

Voi helvetin kuustoista. Miks sen miehen sukunimen piti olla nii ääliömäinen Äijälä. Noloa. Mun dramaattinen ja romanttine kohtaus hävis ku tuhka tuulee.
"Oho..." tuijotin näyttöä johon ilmestyikin mutsilta vastaus. Idiootti olet, jos sen tarjouksen hylkäät. Kiitos äiti.

"Noo, ehkä toi oli joku merkki siit et mun pitäs ottaa se duuni" katselin taaksepäin nojaavaa naista pöydän toisella puolella. Mulla oli nyt jo vähän ikävä Juliaa. Näinkö kaikki kaatuis?

Arvasin viestin olleen vahinkolaukaus väärään numeroon. Jonnan hämmennys sai minut pitämään tiukemmin kiinni järjenäänestä.
"Kokemuksesta voin sanoo, et se kannattaa. Valihin työn ja jätin kotikylän turvan taakse. Mitä sain? Sopivan työn ja vanhojen ystävien lisäks uusia", puhuin työtarjouksen puolesta ja ystäviä tarkoittaessani meinasin eritoten Jonnaa. Haikeus hävisi katseestani muistellessa omaa tilannettani. Periaatteessa mikään ei ollut muuttunut, paitsi kotiosoitteeni.

"Sitäpaitsi käyn siellä yliopistoa. Voin tulla moikkaa sua ihan millon vaan", hymyilin toiveikkaasti. Paikkakuntien välimatka oli hyvin pieni ja mitätön. Se taittui vaikka hetkessä koti-ikävän tullessa. Tai jonkun muun ikävän.

Julian mainitessa käyvänsä viel kouluu Murronmaan yliopistossa, mun olo parani vähän. Tuijotin puhelimen näyttöä ja tyhjää viestikenttää, tällä kertaa oikealle henkilölle, S. Äijälä.

"Se nimittäi on kahen vuoden määräaikanen ainaki alkuun... En sieltä iha heti lähte jos onki perseestä. Toivottavasti oot oikeessa, et kaikki menee hyvin."
Lähetin viestin hyväksyäkseni työpaikan. Tuleva pomoni vastas lähes heti.
"Maanantaina kirjottaa soppari ja tammikuun alusta alkaa.. Toivota onnea.." hymyilin väkinäisesti ja hermostuneena.

Kaksi vuotta. Se kuulosti ajalta, missä asiat kerkesivät muuttua roimasti, mutta toisaalta hyvin lyhyeltä hetkeltä elämässä. Aikaa totutella ajatukseen oli vielä kokonainen joulukuu, mutten tiennyt kiduttaisinko itseäni enää antamalla tunteideni kasvaa.
Katsoin brunettea ymmärtäväisesti. Uusi alku jännitti aina.

"Onnea tulevaan", hymyilin aavistuksen laskiessani käden Jonnan kädelle, kun hän pudotti viimein puhelimensa takaisin pöydälle.
Brunette vaikutti hermostuneelta ja sai minutkin hetken päästä tajuamaan, mihin olin naisen suostutellut. Toivottavasti kaikki kääntyi vielä parhain päin.

/ the end