Fienan päiväkirja

Aurinko laskee peltojen taakse ja taivas värjäytyy kauniin punertavaksi ajaessani Kaajapurojen tallille johtavaa hiekkatietä pitkin. Sisälläni pyörii monenlaisia tunteita, mutta päällimmäisenä onnellisuus, mutta myös tavallaan haikeus, koska olin päättänyt muuttaa uuteen vieraaseen kaupunkiin ja ottaa uuden alun nuoren 2-vuotiaan tamman kanssa. Ajatukseni harhailevat ja taitaa poskelleni vierähtää muutama suolainen kyynel, kun ajattelen vanhaa kisahevostani, joka oli päätetty lopettaa vanhuuden tuomien vaivojen vuoksi ja nyt minulla olisi enää hienot muistot kuvien kera jäljellä tuosta hevosesta ja meidän yhteisistä hetkistämme...

Annan katseeni harhailla tallin pihalla ennen kuin astelen talliin, joka näyttää jo nyt omalla tavallaan todella kotoisalle ja tutulle, vaikka en aamuista muuttoa lukuun ottamatta ole tallilla aikaisemmin vieraillut. Syksyn ja talven tultua elämässäni oli tapahtunut paljon muutoksia, joten oli ehkä todella hyvä aloittaa kaikki alusta, puhtaalta pöydältä. Hengitän syvään maalaistallin tuoksua ja suunpieleni nousevat väkisin pieneen hymyyn. Tallissa kuuluu vain iltaruokiaan odottavien hevosten vaativat hirnahdukset, koska kello alkoi tosiaan lähestyä aikaa, jolloin joku tulisi tarkistamaan, että tallissa olisi kaikki hyvin ja samalla jakamaan jokaiselle nelijalkaiselle niiden vaatimat heinät ja väkirehut.

Nuori ruunikko tamma mulkoilee karsinansa perältä minua hieman epäluuloisen oloisena, mutta kuitenkin pohjimmiltaan katseesta paistaa lempeys ja tyytyväisyys. Kuiskaan karsinan ovelta Fienan nimen, jolloin tamma kääntyy korvat hörössä luokseni ja yrittää venyttää kaulaansa mahdollisimman pitkäksi, jotta pystyisi tarkistamaan taskuni mahdollisten herkkupalojen varalta, mutta niitä ei taskuissani tällä kertaa ole. Rapsutan ruunikkoa tuon korvan takaa, josta tamma näyttää selvästi pitävän alahuulen tipahtaessa löysäksi ja silmien painuessa melkein kiinni. Kasvoilleni nousee väistämättä varmaan onnellisin hymy mitä pitkään aikaan on nähty, koska minusta tuntuu, että nimen kirjoittaminen Fienan papereihin ja Kaajapurojen maalaistallille muutto oli tämän hetkisen elämäni parhaita päätöksiä.

Yhteinen rapsuttelumme nuoren ruunikon kanssa päättyy, kun talliin ilmestyy Verneri, joka selvästi on aikeissa jakaa iltaruoat. Talli on pian täynnä ääntä, kun kukaan nelijalkaisista ei oikeastaan jaksaisi odottaa ruokiaan ja hirnahtelee sen takia malttamattomasti.
''Taisin ehkä keskeyttää jotain'', ruskeahiuksinen mies naurahtaa.
''Tavallaan joo'', naurahdan vastaukseksi miehelle.
''Haluat varmaan ruokkia oman nelijalkaisesi itse, kun täällä olet'', tuumivan miehen äänessä on aavistuksen kiusoittelua.
''Niin kai sitten''

Fiena syö heiniään sillä aikaa, kun haen sille väkirehut ja kun tulen takaisin, on tamma päättänyt levittää puolet heinistään ympäri karsinaa, mutta mikäs siinä jos toinen tykkää syödä heinänsä niin. Kaataessani väkirehuja ruokakuppiin tunnen selässäni kevyitä tönäisyjä, jotka selvästi vaativat minua olemaan nopeampi ja väistymään edestä, jotta kärsimätön nuori pääsisi rouskuttamaan rehujaan.
''Hyvä tyttö'', kehun Fienaa, joka malttaa kuitenkin olla tunkematta turpaansa rehuihin ennen lupaani.
Ruokittuani oman ruunikkoni huikkaan Vernerille heipat ja suuntaan jo pimentyneeseen iltaan.