Perijätär rahvaan parissa (on/off)

Alle viisi minuuttia. Miten ?! Mulla olis menny ainakin kymmenen ja mä oon sentää niitä jotka valittaa et naisilla kestää ?! Teach me, senpai. Isabella näytti olevan todella hyvällä tuulella. Mistäköhän tämä johtui ? En uskatanut kysyä saatikka lähteä itse arvailemaan.

”Noh.. Olen juoruja kuullut, että rakas punalehmäni on mukamas epävarma ja ala-arvoinen ns. hienolle väelle, voidaan mennä sunkin koslalla” katsoin kysyvästi brunettea. ”Siinä tapauksessa sä ajat, en ota riskiä, että päädyttäis ojaan” naurahdin.

Olin jo lähtemässä tallista kunnes tajusin lisätä ”En mä siis oo epäluotettava kuski, mut en oo ainoo liikenteessä, jos joku hullu sattuu eteen nii sitte on menoa! Shall we?” vinkkasin naiselle silmää.

"Aaa. Se pieni ja punainen, joka muistuttaa etäisesti autoa on siis sinun", kiusasin.
"No mutta miten vaan, kunhan kerrot mihin ollaan matkalla. Itse olen taitavasti vältellyt Kallan keskustaa heti paluustani alkaen", totesin.

Kaivoin kävellessäni autonavaimet laukusta ja pian olimmekin valkoisessa Audissani. Ajoimme Jonathanin ohjeiden mukaan intialaisen eteen kadulle. Taskuparkkeeraamiseni oli hivenen ruosteessa, mutta onnistui. Herrasmies piti onneksi suunsa kiinni, vaikka hymyilikin huvittuneesti.

Astuessani ulos autosta katsoin huolestuneena kadulle. Huh, pitkästä aikaa täällä. Ei muuta kuin lounaalle ja kyläläisten katseltavaksi.

Silmäilin menuta pitkään ja hartaasti, mutta päädyin silti perinteiseen valintaani,  chicken tikka masalaan. Isabellan kanssa juttelimme niitä näitä ja katselimme tarkkaan sisustusta. Pakko myöntää, vuokrattu liiketila oli todella pieni, mutta sen neliöt oli käytetty hienosti eduksi ja peilien avulla tilaa oli saatu kasvatettua, ainakin näennäisesti.

”Kun puhuttiin sun asuneen Englannissa ja ymmärsin et viihdyit siellä, varmaankin varsin hyvin…” olin taas mielessäni kuin ralliautossa, jota olin ajamassa liian kovaan pahaan kurviin. Nyt joko selvittäisiin hengissä tai nähtäisiin vainajan siunauksessa. ”…mikä sitten ajo sut takasin Suomeen ? Kai Amanda olisi itse kyennyt pyörittämään tallia ilman sua, noh… ainakin joten kuten” naurahdin perään, etten kuulostaisi liian vakavalta.

Odotimme ruokia, olin päätynyt tilaamaan samaa kuin Jonathan. Kana toimi aina. Mies avasi keskustelun ja kyseli, miksi palasin Englannista Suomeen.

"Hmmm no, se kävi jotenkin tosi salakavalasti. Teimme Amandan kanssa sovinnon ja olimme samalla puolella  isää vastaan, kun riitelimme perinnöstä ihan oikeusteitse. Jotenkin vuodet olivat kasvattaneet Amandasta sidettävän - älä edes kysy aiemmasta - ja minullakin heräsi palo saavuttaa Auburnin entinen loisto. Kumpikaan meistä ei halunnut, että Kastanjan kartano muistettaisiin palaneena ravitallina. Jotenkin me sitten päädyimme suunnittelemaan tulevaa yhdessä ja kartanossa oli onneksi tilaa kolmelle, kun Anna vielä suostui tallimestariksi. Meillä on kaikilla omat asuinsiivet, thank god", selostin avoimena.

Katsoin Jonnya haastaen, sillä nyt oli minun vuoroni kysellä.
"Ei kuitenkaan jauheta liikaa minusta. Olet kuullut jo aika monta tarinaa, joita en noin vain tavallisesti kerro", aloitin. "Nyt minä janoan juoruja. Kuulet varmasti enemmän kuin minä. Mitä tallissa puhutaan? Keiden välillä on selkeästi jotain? Rakastan saippuaoopperoita, joten juoruja kehiin. Ei myöskään haittaa, jos tiedät kertoa jotain siitä, mitä kylällä puhutaan Auburnista ja meistä. Älä turhaan säästele tunteitani", sanoin ja hymyilin pienesti. Tuijotin Jonathania suoraan silmiin.

Okei, Isabella ei todellakaan ujostele puhua suoraan mistään. Se heissä on Amandan kanssa yhteistä, en sitten tiedä onko se hyvä vai huono juttu, toistaiseksi ihan ok. Olin kuullut Auburnin olleen joskus ravitallina, mutten koskaan ollut ottanut asiasta enempää selvää. Nähtävästi se oli ollut ihan kuuluisakin, kun kaikki Kallan ihmiset olivat alkaneet juoruilla siitä, millainen paikka talli nykyään oli. Ja siinä paha missä mainitaan. Isabella halusi kuulla näitä kuuluisia juoruja.

”Noh, mistäs sitä alottas… Vaikka niistä positiivisista jutuista. Ohimennen kuullen, kaikki tallilaiset, hevosenomistajat ja vuokraajat ovat todella, todella tytyyväisiä Auburniin ja tykkää olla tallilla. Ainoaa suurempaa puhetta on tainnut aiheuttaa teidän siskosten… miten tän sanois… ööh… muiden vastaanottavuus ja jämäkkyys tietyissä tilanteissa. Mitä itse oikeastaan en ihmettele. Teillä kuitenkin on monen hevosen talli pyöritettävänä, mut sullakin on kaunis hymy, näyttäsit sitä useemmin” en osaa sanoa miksi, mutta minua alkoi hymyilyttää enkä voinut sanoa lausettani loppuun pokkana. En tajunnut antaa Isabellalle paljoa aikaa miettiä vaan jatkoin;

”Kuten sokeakin näkee, siskos ja tää uus ratsuttaja, Mikael, on viihtyny aika hyvin keskenään. Jatkoilla Mikael jäi ainakin omiin silmiin pari kertaa kiinni Amandan ”tsekkailusta” ja veikkaampa että tykkäs näkemästään. Mun ja Ellien tilanne onkin vähän sekavampi, ei olla puhuttu meijän tilanteesta enkä ees uskalla ottaa asiaa puheeks” huomasin mielialani hieman painuvan alas, mutta yritin silti näyttää omalta pirteältä itseltäni. Olin kuitenkin kuin avoin kirja ja jonkin asteen pettymys varmasti loisti kasvoillani kuin led-lamppu.

”Kolmantena, Auburnista puhutaan vähän sitä ja tätä.. Lotta varmaan tietää niistä enemmän. Ainakin näin oon ymmärtäny. Ainoo mitä ite osaan kertoo on, et joku taksikuski oli vähän pistäny merkille laidunlaukkojen jatkojen menoo ja luullu vähän liikoja. Tai no liikoja...? Ainakin omiaan" jäin katsomaan bruneten silmiin, sillä halusin nähdä kaikki reaktiot, mitä juuri kertomani jutut voisivat tuoda esille.

Kuuntelin Jonathania keskittyneenä, enkä voinut olla huomaamatta pientä pettymystä, kun tuli puhe Elliestä. Kaksikon välit eivät tainneetkaan olla niin selkeät kuin olin kuvitellut. No, ainakin mies kehtasi tunnustaa sen rehellisesti. Minun ja Amandan arvostelu ei tullut toisaalta yllätyksenä. Olin salaa tyytyväinen, sillä jotenkin ystävällinen maine olisi pilannut kaiken. Meille ei ryppyiltäisi - parhailla oli varaa olla vähän ylimielisiä.  

"Hmmm, vai niin", sain sanottua. Onneksi ruuat saapuivat höyryävinä eteemme, niin sain pelattua itselleni vähän lisää mietintäaikaa.
"Olen oikeastaan vähän pettynyt, jos tuo on kaikki mitä tiedät. Jopa minä tiedän jotain enemmän, mitä tulee auburnilaisten puuhaamiseen keskenään", virnistin salaperäisesti.
"Näin Amandan ja Mikaelin omin silmin. Tulin jatkoille ihan lopuksi autolla, sinä ja Ellie olitte jo lähteneet", paljastin tietävästi hymyillen. Aloitin syömiseni ja katsoin kelloa. No, meillä olisi vielä puolituntinen. Ja hitot, tarvittaessa jäisin ylitöihin itse.

”I’m listening….” sanoin suu täynnä kanaa. Tiesin käytöstavat ja eritoten sen, ettei ruoka suussa saanut puhua, mutta meikäpoika halusi tietää paljon enemmän ! Aloin miettimään jatkoja… Kukaan ei ollut pahemmin puhunut mistään, mitä siellä oli koko iltana tapahtunut. Viimeinen muistikuvani ennen lähtöämme oli Mikaelin viuhahdus saunarakennuksen ympäri ja kuinka Amandan silmät olivat auenneet samalla tavalla kuin postiluukku taipuu hesarin tahtoon.

En myöskään ollut kuullut keneltäkään, että Isabella olisi tullut saunalle koko illan aikana. Ennen kuin Isabella ehti aloittaa tarinaansa, lisäsin vielä toisen kysymyksen brunetelle;
”Missäs sä muuten olit koko illan ? Treffeillä ?” naurahdin.

Tietäväinen hymyni katkesi hyvin pian, sillä Jonnyn viaton loppuhuomautus osui oikeaan.
"Mmmhh", mutisin ruoka suussa.
Pohdin hetken, puhuako totta tällä kertaa. Uskoin kuitenkin, että vaivaantunut ilmeeni paljasti jo vastauksen miehelle.
"Kyllä. Sanotaanko vaikka, että Tinder on käynyt kuumana Suomeen paluuni jälkeen. Täällä on niin hankalaa vain törmätä hyviin miehiin", selostin - sillä äänellä, jolla puhutaan säästä. Keskityin ruokailuun, mutten malttanut olla jatkamatta.
"Muuten en viitsikään puhua näkemistäni asioista. Olen jo käyttänyt tietojani lievään kiristämiseen ja niistä saattaa olla hyötyä jatkossakin", lisäsin ivaillen. "Vaikka enpä minä mitään vakavaa nähnyt. Rakkautta vain", naureskelin.

Aloin olla valmis annokseni kanssa, jaksoin syödä vain puolet.
"Itse asiassa lähden treffeille torstainakin. Siksi minun piti vaihtaa vuorot. Anna ei kuitenkaan tiedä syytä, joten suu suppuun", paljastin.

Laskin ruokailuvälineet siististi lautaselle ja tuputin lautasliinalla suupieleni. Katsoin Jonathania taas silmiin, ennen kuin haastoin tämän viimeisellä kysymykselläni.
"Täytyy sitä sinkkunaistenkin elää ja huorittelu on historiaa, vai mitä mieltä olet?"

Vai että Isabella kiristi näillä tiedoilla muita.. Noh, lasten kasvatuksen perusohje onkin lahjonta, kiristys ja uhkailu, vai mites se menikään. Heh heh.

”En oo kuullu yhestäkään onnistuneesta suhteesta, joka olis saanu alkunsa Tinderistä… Mutta miksei nuori ja kaunis naishenkilö haluaisi viettää illan tai pari oikeasti kunnon miehen seurassa” en tarkoittanut tätä mitenkään halveksuvasti ja toivoin pehmeän hymyni viestivän tarkoitusperääni. ”Eihän meistä kukaan haluu viettää loppuelämäänsä yksin. Vaikka toisaalta, olishan se ihan hyvä oppia olemaan itekseenkin” lisäsin vielä.

Joku oli ihan varmasti varastanut ruokaani, sillä en varmasti voinut olla näin nopea syömäri. Asetin haarukan ja veitsen lautaselle kello viiteen ja pyyhin suupieleni lautasliinaan. Pieni perfektionisti heräsi sisälläni ja taittelin lautasliinan samalla tavalla, kuin se oli pöydällä ollut tullessamme syömään.

Viittoilin tarjoilijan luoksemme ja pyysin laskun. En antanut Isabellalle mahdollisuutta kaivaa minkäänlaista valuuttaa esiin vaan maksoin molempien ruoat omasta pussistani. Kuten sanoin, tiesin käytöstavat.

"En etsi suhdetta, ihan hauskanpitoa vaan. Viihdyn tosi hyvin omassa seurassani", sanoin ehkä vähän kylmästi. Olin oikeastikin opetellut vahvaksi, enkä kaivannut ketään vierelleni jatkuvasti. Seikkailut aina silloin tällöin piristivät kuitenkin kummasti mieltä.

Katsoin hölmistyneenä, mutta samalla vaikuttuneena, kuinka Jonathan maksoi laskumme. Piilotin vaivihkaa lompakosta kaivamani Amexin takaisin, sillä kumpikin varmasti tiesi, kummalla oli enemmän rahaa. Tilannetta ei ollut tarpeen korostaa ja kunnioitin Jonathanin päätöstä maksaa silkasta kohteliaisuudesta. Saattaisin vastavuoroisesti livauttaa miehen palkkaan muutamat tuulesta temmatut ylityökorvaukset.
"Kiitos", nyökkäsin ja hymyilin pienesti. "Katsotaan, osaanko vielä takaisin kartanolle. Kallan keskusta on muuttunut hurjasti isommaksi minun teinivuosistani", naurahdin.

Selvisimme ehjinä tallipihaan ja käväisin toimistossa vaihtamassa kengät ja ripustamassa trenssin visusti turvaan. Hutaisin hiukset takaisin korkealle ponnarille ja lanteet keinuen astuin takaisin käytävälle.
"No niin arvon herra. Ottaisitko ne kuuluisat ohjat käteen ja kerrot, mitä me sitten tehdään?"

Palasimme talliin ja Isabella heitti taas ohjat minulle. Mutta en valita, kerrankin työntekijä ohjeistaa pomoaan. Määrätietoisesti kävelin rehuhuoneen ovelle ja jäin sen eteen seisomaan. Katsoin brunettea.

”Kuinkas me tänään hevoset ruokitaan ? Kannetaanko jokanen kippo erikseen vai viedäänkö pyörillä ? Tai no, pyörällä, koska kottarit” naurahdin pomolleni. Lähdin suoraan hakemaan rullailevaa apumiestä ja jätin Isabellan rehuhuoneelle.

Lappasimme kuppeja kottikärryihin ja minä (todennäköisesti) vahvempana otin kärryjen sangoista kiinni ja lähdin tarhoille. Jollain surkealla elekielen tyylisellä pään heiluttelulla yritin viestiä Isabellaa ottamaan vielä pari, tai edes yhden, kipon käsiin, jottei montaa reissua tarviisi tehdä.

Lappasin ruokia oreille ja siirryin seuraavalle tarhalle. Riepu ja Lefa olivat todellakin odottamassa ruokiaan, sillä molemmat kaviokkaat olivat tarhan portilla odottamassa. Heitin Lefan ruoan toiseen nurkkaan ja Riepun toiseen. Jäin vielä seuraamaan näiden kahden romanttista lounasta, ettei vaan tulisi ryppyjä rakkauteen.

Hah, Jonathan piti minua ihan blondina. Nokkelana ja vahvana naisena täytin omatoimisesti toiset isot heinäkärryt ruokakulhoilla. Meinasimme törmätä ulko-ovella kärryinemme - mitä seurasi ensin molemminpuolinen säikähdys (saatoin kiljaistakin hieman) ja sitten naurukohtaus. Tilanteessa ei edes ollut mitään hauskaa, mutta jotenkin koko päivän jatkunut tunnelma purkautui.

Jouduin pyyhkimään naurunkyyneleitä silmistäni valvoessani tammojen syömistä. Koskahan minulla oli viimeksi näin hauskaa? Vakuutin kuitenkin itselleni, että viimeistään valmennuksissa tiukka linjani jatkuisi. Minua vaivasi todennäköisesti vain univelka ja väsymyksen aiheuttama hepuli, joka pääsi hetkellisesti valloilleen hyvässä seurassa. Onneksi se oli ohimenevää.

Päiväruokinnan jälkeen katsoimme iltatallille hevosten ruoat valmiiksi ja saimme höpöteltyä lopunkin päivän jännityksen maan rakoon. olin aidosti yllättynyt siitä, ettei Isabella ollutkaan niin tiukkapipo mitä oli antanut aikaisemmin ymmärtää. Viihdyin naisen seurassa ja salaa toivoin joutuvamme tekemään aamutallia yhdessä useammin.

// tää varmaan aikaa olee aika taputeltu