Kellonaika on nyt 28.11.21 17:00

70 osumaa on löytynyt haulle 0

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Puhelu suomesta
14. heinäkuuta 2019 #jusmus #seikkailusaksassa kirjoitettu yhdessä @Metti S. kanssa

*Metti naputtelee kynänpäällä pöytää, odottaa R. Alsilan vastaavan puhelimeen. Henkäisee terävästi syvään heti kun tuuttausääni katkeaa, hyökkään ääneen.*
Metti (pirteästi): “Hei, onko Rasmus Alsila puhelimessa? Kallan kaksnelosesta toimittaja Säilä tavoittelee.”
Rasmus (kysyvän kuuloisena): “Ööh, joo. Rasmus tässä.”
Metti: “Hahaa, ei syytä huoleen, muutama mukava kysymys vain! Koskien erästä viehättävää naistuttavaasi.”
Rasmus: “Okei… Mitä Josefinasta?”
Metti (maireasti hymyillen, ilahtuneen kuuloisena): “Ah! Josefina, aivan! Mitä hänelle kuuluu?”
Rasmus: “Hyvää, tultiin juuri kisoista… Hmm, annanko Josefinalle?”
Metti: “Oi, ei tarvitse. Toivottavasti oli menestystä. Oikeastaan kaivelen historiaa. Tunnet Martta Merenheimon?”
Rasmus (epäilevästi): “Tunnen joo, me käydään samalla tallilla. Tai siis ei nyt tietenkään, mutta normaalisti. Me ollaan siis Saksassa tällä hetkellä. Josefinan kanssa.”
Metti: “Tiedän. Ymmärtääkseni olet tuntenut Martan pidempään, eikö totta?”

*Rasmus kävelee tallista ulos ja on hetken hiljaa.*
*Metti odottaa, pureskelee hermostuneena/innostuneena huultaan.*

Rasmus: “Me oltiin samalla luokalla lukiossa. Onhan siitä jo aikaa, joo.”
*Metti huokaisee helpotuksesta, kun hiljaisuus katkeaa.*
Metti: “Aivan. Kertoisitko hänestä?”
Rasmus: “En mä tiedä… Märta on mukava, hyvä hevosten kanssa… Aika hiljainen. Niin mitä sä sanoitkaan että tämä koskee?”
Metti (liukkaasti): “Oi, en tainnut sanoa.”

*Metti vilkaisee muistiinpanojaan. Pieni tauko puheessa.*

Metti: “Lähteeni mukaan olette olleet “juttu”. Martan kanssa. Märtan. Pitänee paikkansa?”
Rasmus (yllättyneenä): “Juttu? Mikä juttu? En mä nyt tiedä… Minkä lähteen mukaan?”
Metti: “Niin, olen kuullut, että sinun ja Märta Merenheimon välinen suhde on aiheuttanut närää nykyisessä parisuhteessasi. Voitko vahvistaa asian vai kiistätkö kaiken?”
*Rasmus naurahtaa epäuskoisena mutta vähän levottomana.*
Rasmus: “Ei ole kyllä aiheuttanut, Josefina ja Märta tulevat ihan hyvin toimeen keskenään kyllä. Niin että en voi vahvistaa asiaa.”
Metti (vähän kuin lapselle): “Vai niin. Jopa Märtan on kuultu myöntävän, että Josefina käyttäytyy häntä kohtaan kylmästi, jopa murhanhimoisesti. Mikäli ette vahvista suhdetta Merenheimoon, lienee sopivaa olettaa, että tyttöystävällänne on tapana olla mustasukkainen aiheetta. Sehän harmi. Vai onko Märtalla nähdäksesi tapana värittää tarinoitaan?”
Rasmus (epäuskoisena): “Siis mitä? Josefina ei ole kyllä murhanhimoinen eikä mulla ja Märtalla ole ollut suhdetta. Jos jotakin niin Märtalla sitten on taipumus värittää tarinoitaan. Vai siis keltä sä kuulit tällaisia juttuja?”
Metti (terävästi): “Kiistät siis oman osuutesi asiaan?”
Rasmus (jo hieman kärsimättömänä): “Eli mihin asiaan tarkalleen?”
Metti: “Tyttöystäväsi ja ex-heilasi huonoihin väleihin.”
Rasmus: “Ei Märta kyllä mikään ex-heila ollut. Ja tietääkseni niillä on ihan hyvät välit. Ne on vaan vähän… erilaisia ihmisiä.”
Metti: “Aivan. Niin.”
*Metti pitää tauon, makustelee käytyä puhelua, tarkistaa faktoja muistiinpanoistaan.*
Metti: “Ja, tarkkuuden nimissä, Märtalle ensimmäinen maaliskuuta tarjoamasi drinkit eivät siis vaikuttaneet nykyiseen suhteeseesi?”

*Rasmus miettii hetken, mitä tapahtui ensimmäinen maaliskuuta, ennen kuin naurahtaa.*
Rasmus: “Ei. Ei vaikuttaneet. Joku Auburnista siis on ollut suhun yhteydessä vai?”
Metti: “Mukava kuulla. Niin, voisi kai sanoa, että lähteeni kuuluu siihen… porukkaan. Palatakseni asiaan: sanoit aiemmin, että Märtalla on tapana värittää kertomuksiaan. Onko hänellä siis hivenen, hmm, häilyvä moraali?”
Rasmus (tyrskähtää): “En mä nyt niin sanoisi. Märta vaan on sellainen värikäs, hmm, persoonana.”
Metti: “Niin, onhan hänellä siniset hiuksetkin. Et siis usko, että Märta saattaisi, hmm, syyllistyä… arveluttavaan… toimintaan?”
Rasmus: “No mikä nyt on arveluttavaa, mutta eipä kai, en mä usko… Onko Märta jossain ongelmissa?”
Metti (suloisesti): “Oi voi, älä sinä ole huolissasi, eiköhän Märta kykene kantamaan tekojensa seuraukset. Tuota, hmm. Uskoakseni minulla on enää viimeinen asia, ellet sitten tahdo vielä kuvailla Märtaa ja välistänne, niin, eihän se suhde ollut, mutta… tuntemista.”
*Metti vaikenee ja antaa tilaa vapaalle puheelle.*
Rasmus: “No siis tunnetaanhan me edelleenkin, mutta eipä siinä nyt erityisemmin mitään kuvailemista ole.”
Metti: “Niin, aivan, ymmärrän ja kiitän ajastasi. Ah - ja niin, eihän tyttöystäväsi sattumoisin ole, hmm, maininnut mitään kadonneesta omaisuudestaan?”

*Rasmus miettii jälleen.*
Rasmus: “Hmm, en mä nyt omaisuudesta tiedä, mutta jotain kenkiä se on etsinyt. Mutta kai ne on Rosengårdeilla. Eli eipä kai.”
Metti (mietteliäänä pienen hiljaisuuden päätteeksi): “Mielenkiintoista.”
*Metti unohtuu ajatuksiinsa piteneväksi hetkeksi.*
Metti: “Öh. Niin. Kiitos ajastasi. Kuulemiin.”
Rasmus: “Hmm, kannattaa siis varmistaa Josefinalta, jos asia on tärkeä. Mutta niin. Heippa.”
*Metti katkaisee puhelun sen kummempia kursailematta.*
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 14.07.19 19:38
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 77
Luettu: 4132

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

King Jules
13. heinäkuuta 2019 #seikkailusaksassa

Yksissä kisoissa mä tapaan ohimennen vanhan tutun, joka saa mut unohtamaan, että mä en enää ole 17-vuotias teinityttö. Ensin mä kuulen äänen, sen saman satiinisen puheenparren, sileän ja viileän. Sitten mun pääni kääntyy seuraavan esteen sijaan tutun, narahtavan naurahduksen suuntaan. Me ollaan kävelemässä rataa Rasmuksen kanssa, ja Rasmus pohtii ääneen optimaalista askelmäärää eräällä linjalla, mutta mä unohdun pälyilemään varhaiskeski-ikäistä ranskalaista esteratsastajaa, joka näyttää ihan samalta kuin ennenkin.

Jules on kuin kuningas seurapiirinsä keskellä. Minne ikinä se meneekin, sillä on aina hännystelijöitä mukanaan. Se on vähän kummallista, sillä Jules ei ole mikään miellyttävä persoona; se on äkkipikainen, kuohahteleva ja pikkumainen. Toisaalta se osaa olla myös aivan tavattoman hurmaava niin halutessaan, ja se on sikarikkaasta hevosurheiluperheestä ja siksi kai hyödyllinen tuttavuus niin monien mielestä.

”... vai mitä luulet?” Rasmuksen puheen loppuosa leikkaa tiensä mun tajuntaan, ja vähän liian myöhään mä huomaan sen pysähtyneen. Tömähdän hölmönä vasten poikaystävääni ja horjahdan sitten taaksepäin. Räpsyttelen ripsiäni kuin vähä-älyinen.
”Mitä?” mä kysyn.
”Että moni varmaan ottaa tässä kohtaa riskin ja tekee kuusi askelta, mutta jos ei tule paljon puhtaita ratoja niin voi olla järkevää mennä seitsemällä”, Rasmus selostaa kiltisti uudestaan, ja näyttää siltä kuin se yrittäisi olla kurtistamatta kulmiaan, muttei aivan onnistu.
”Niin”, mä sanon ja nyökyttelen. ”Niin kai. Jos starttaa loppupäässä niin sittenhän sen näkee, mitä kannattaa… hmm.”
”Aika tekninen rata”, Rasmus arvioi, ja mä vähän luulen, että se tahtoo sanoa, että munkin pitäisi keskittyä radankävelyyn.
”Niin. Niin kai”, mä sanon taas ja vilkaisen Julesia, joka kävelee seurueineen läheltä ohi.

Jules ei tietenkään muista, kuka mä olen. Enhän mä sille koskaan mitään muuta ole ollutkaan kuin yksi harjoittelijoista, joita siitä oli ja on varmasti vieläkin ilo pitää varpaillaan. Julesia on aina ollut mahdoton miellyttää, mutta kaikkien pitää silti yrittää. Muuten päätyy kurimukseen. Oikeastaan, mä oivallan silloin, Jules ja sen ympäröivää maailmankudelmaa vääristävä vaikutus muistuttaa mua äidistä.

Mulle tulee yhä vieläkin varautunut olo, kun mä näen sen sliipatun, omahyväisen hymyn, vaikkei sitä ole mulle suunnattukaan. Kamala, kamala ihminen, mä ajattelen, ja yritän sysätä tyypin herättämän kurjan fiiliksen visusti syrjään. Mä käännyn taas Rasmuksen puoleen ja väläytän sille hymyn. Hipaisen sormillani sen kämmenselkää, niin kuin mulla on joskus tapana, ja suuntaan kulkuni mittailemaan seuraavan linjan väliä. Siellä mä kohtaan Joachimin, joka on sekin tullut omia aikojaan tutkailemaan rataa.

Jules seurueineen kiinnittää Joenkin huomion. Se tuhahtaa vähäsen ja esittelee mulle huolettomasti oman mielipiteensä tyypistä:
“A well-known ass, he is.”

Multa karkaa tahaton naurahdus.
“I know”, myönnän. “He’s a bully.”
“He’s a disgrace to the sport, if you ask me”, Joachim tuhahtaa vähän synkeänä, mutta kohauttaa sitten olkiaan. “But the guy has all the money in the world so he can keep acting like a spoiled toddler. The rest of us… we just have to behave ourselves and work like crazy.”

Rasmus on ehtinyt meidän luokse ja tyrskähtää vähän.

“What”, sanoo Joe lakonisesti.
“Nothing.”
“I am a hard worker.”
“Yep.”
“And I do know how to behave like a total gentleman.”
“Mm-hm. Yeah.”
“... but where’s the fun in that.”

Mä kuuntelen Joen ja Rasmuksen hyväntahtoista naljailua ja mietin helpottuneena, että onneksi koko hevosala ei sentään ole aivan läpeensä mätä. Kun me aletaan valua radankävelystä takaisin hevostemme luo, mä kerron Rasmukselle:
”Toi tyyppi tuolla — toi Jules — mä olin sen suvun tallissa harkkarina lukioikäisenä. Se oli ihan hirveä pomo. Ihme, että jaksoin sen koko puoli vuotta!”
”Ai? Kuulostaa nihkeältä.”
”Niin, mutta nyt kun mä mietin asiaa… jos mä kestin Julesia koko harkkarisopparin ajan, mähän kestän ihan mitä vaan.”
Rasmus naurahtaa ja rutistaa mun käsivartta hyvin kevyesti, hellästi.
”Mä olen ehkä kuitenkin aika rohkea”, sanon iloisesti tarttuessani Ruun ohjiin. ”Ja nyt mä menen ja hyppään metrineljääkymmentä.”
”Hyppää hyvin”, Rasmus kannustaa.
”Kunhan hyppään”, naurahdan, ja vaikka varovainen pessimistirealisti mussa sanoo, että eka sen tason startti Ruun kanssa voi mennä miten vaan, jokin omituinen uusi ääni vastaa sille: mä ylitän itseni jo sillä, että mä uskallan startata, ja muille mulla ei ole mitään näytettävää. Ei edes oman-elämänsä-kuningas Julesin kaltaisille muita lannistaville ilonpilaajille.

Topics tagged under seikkailusaksassa on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 Wingarooz
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 13.07.19 22:00
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 139
Luettu: 9911

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Joe + Aliisa = ??
10. heinäkuuta 2019 #seikkailusaksassa #jusmus

Joskus, kun me hoivataan Rasmuksen kanssa hellästi Ykköstä, joka on telonut (ei kenenkään yllätykseksi) jalkansa, mä pohdiskelen ääneen:
“Joe takuulla pitäisi Aliisasta.”

Rasmus ei ehdi sanoa siihen mitään, sillä yhtäkkiä mun selkäni takaa kajahtaa sangen tuttu ääni:
“What about Joe?”

Samalla hetkellä mun hartialleni laskeutuu miehinen koura, ja mä säikähdän niin, että tipautan betadineliuosta sisältävän pullon käsistäni. Onneksi mä olin juuri ruuvannut sen korkin kiinni, ennen kuin ryhdyin heittelemään esineitä pitkin ja poikin pesukarsinaa. Ykkönen korskahtaa vähäsen, muttei tee mitään sen hurjempaa, mikä onkin ihan hyvä. Olisi kamalaa, jos se esim. hyppäisi pystyyn, karkaisi ja kävisi puhkaisemassa toisenkin silmänsä. Ensimmäisenhän se menetti jo paljon nuorempana, ja se sopeutui varsin hyvin elämään yksisilmäisenä, mutta en mä tahdo sen sokeutuvan vain siksi, että mä nakkasin sitä pullolla. Sukellan noukkimaan esineparkaa, ja samalla Rasmus kertoo avuliaasti Joelle, mistä oli puhe.

“You’d probably like Josefina’s roommate”, se sanoo olkiaan huolettomasti kohauttaen, eikä vaikuta siltä kuin se olisi yhtään eri mieltä mun kanssani. Kyllähän Aliisan ja Joachimin tietynlainen, ööh, samanhenkisyys on melko kiistatonta.

“Oh! Do tell! What’s she like?”
“She’s, umm, pretty…” mä aloitan hitaasti ja yritän kuumeisesti miettiä, millä sanoilla Aliisaa kuvailisin. Se ei ole koskaan helppoa.
Joachim loikkii johtopäätöksiin: “Pretty? I like her already.”
“No, I mean, Aliisa is pretty, umm, unique”, mä korjaan, mutta sekin menee tietysti ihan pieleen.
“So… are you saying she is ugly?” Joe penää tarkennusta toinen kulma nytkähtäen.
“Oh my god, no! No! I would never and she is not”, mä painotan hädissäni. “She is very, very pretty. I’m just saying – just saying she is one of a kind.”

Kallistan päätäni ja liukas hymy sujahtaa mun kasvoilleni, kun mä vilkaisen Joachimia.

“A bit like you, really”, tokaisen harvinaisen rohkeana, ja Joe virnistää arvostavasti.
“Yeah, something like a younger, female version of you”, Rasmus intoutuu analysoimaan (haha, intoutuu tai ei, sävy on kyllä melko tasainen).
“How much younger exactly?” Joe tiedustelee viekkaan virnuilevaisena niin kuin sillä on tapana.
“Too much”, tyrmää Rasmus, mutta mä mietin toisenkin tovin ja kohautan olkiani.
“Aliisa is not that young”, mä lausun hitaasti ja ajattelen lähinnä sitä, miten kaiken nähneeltä ja kokeneelta mun kämppikseni aina vaikuttaa. “She is like, what, at least twenty-five and – ”

En kerkeä selittää mun elämänkokemusajatustani, sillä Joen suusta karkaa kummallinen ulvaisunsekainen naurahdus.

“Ha! How young do you think I am?” se tiedustelee riemukkaaseen sävyyn ja uhkuu omahyväistä tyytyväisyyttä.

Mä menen puihin. Punastun ja alan takellella: “I, you, I mean, you are – it’s not easy to – who knows – I don’t, I mean, it’s just – you are kind of fit, I-I…”

Miehet sen kun nauraa hekottelevat kilpaa piittaamatta mun yhä syvenevästä ahdingostani. Mä mulkaisen onnettomana Rasmusta. Se vakavoituu (melkein). Joella kestää vähän pidempään, ja se hörähtelee vielä sittenkin, kun se rutistaa mut lyhyesti kainaloonsa ja taputtaa mun olkapäätä.

Sitten se sanoo:
“Aah, sweet, sweet Josie. You know – I love you.”

Sanoja seuraa naurahdus ja hyräilyn säestämä poistuminen paikalta. Mä katselen länkisäärisen ratsumestarin loittonevaa selkää ja oivallan, että siinä olikin sitten ensimmäinen mies, joka koskaan lausui mulle ne sanat. Mua alkaa naurattaa, mutta en mä Rasmukselle kerro mikä musta on niin hupaisaa. Mä vaan suikkaan sille suukon ja hymyilen pihkaantuneen hupakon hymyä.

“Älskling”, mä hymähdän lämpimästi, kun nyt tässä olen niin kovin rohkeana ollut muutenkin – menkööt samaan konkurssiin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 10.07.19 13:18
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 139
Luettu: 9911

Grannin päiväkirja

Kaikki pielessä
7. heinäkuuta 2019 #seikkailusaksassa

Kaikki on ihan pielessä. Mulla on maailman surkein olo, kun mä rahjustan Grannia perässäni raahaten takaisin tallin viileyteen. Helleaalto on iskenyt, ja musta tuntuu, että mun olkapäiden iho on takuulla vähän palanut, ja se on mun murheistani pienin. Mun kehon joka ainoaa (mä vannon! IHAN JOKAISTA) lihasta kolottaa ja mun typerä kohtuni supistelee mua kovaa vauhtia kohti mielipuolista ruumiistairtaantumiskokemusta. Muhun sattuu niin, että mä epäilen oksentavani ja/tai pyörtyväni ihan pian, ja luojan kiitos Granni oli mun päiväni viimeinen ratsastettava hevonen.

Mä olen, tietenkin, ratsastanut ihan surkeasti koko päivän. Onko se nyt mikään ihme, kun mä en kykene edes seisomaan suorassa? Tietenkään mä en ole hiiskunut kenellekään, miksi mun ratsastus on ollut niin luokatonta. Pomo ei sentään ole haukkunut mua kertaakaan aivan täysin maanrakoon, ei mitenkään epäreilusti, mutta kyllä mä sain ansaitun täyslaidallisen asiallisia moitteita ja pettyneitä, turhautuneita katseita. Grannin ratsastus oli pahin kaikista. Sitä pomo ei varmaan kyennyt edes katsomaan loppuun, sillä se tuhahti ja marssi pois kesken kaiken mitään sanomatta. Mun tekee pahaa edes ajatella sitä, ja mua itkettää.

Mä kävelen Kajan ohi, eikä se sano mulle sanaakaan. Mä tunnen kuitenkin sen katseen itsessäni ja sekin on kamalaa. Siinä se patsastelee niin epäreilun kauniina ja freesinä, ja mulla on hiki ja turvonnut olo ja mun liikekieli on nykivää ja jähmeää, siinä missä Kaja liikehtii sulavasti ja määrätietoisen sirosti. Mä tiedän kyllä, että sitä pidetään huoliteltuine kulmineen ja ripsineen ja contouringeineen ja timmeine vartaloineen varmaan todellisena kuumiskaunottarena, ja mä itse taas en tunne oloani etäisestikään viehättäväksi.

Mä olen ihan mitättömyys.

”Eikö se ollut sun viimenen tänään?” kuuluu Rasmuksen ääni.

Mä tuikkaan Grannin karsinaansa ja nyökkään Rasmukselle hammastani purren. Itku on niin lähellä, etten mä viitsi puhua mitään. Varmaan ulvahtaisin, että keskity sinäkin vaan Kajaan - tai jotain muuta yhtä typerää - ja rupeaisin sitten vollottamaan. Luikahdan itsekin karsinan seinien suojiin ja seisahdan hevoseni rinnalle. Granni, joka oli kauhea ratsastaa, on yhtäkkiä ihan nätisti aloillaan, ja mä silitän sen kaulaa. Sitten vihloo, ja mä painun vähän kumaraan ja pelkään hetken, etten mä kohta näe mitään.

“-fina?”
“Mm…”
“Mikä sun on?”
“Sattuu.”
“Mihin? Tekikö Granni jotakin?”

Rasmuksen ääni on niin kireä huolesta, että ehkä muutkin tajuaa jonkin olevan vialla vaikkei ne meidän suomenkielistä keskusteluamme ymmärräkään. Eduardo ilmestyy Rasmuksen selän taakse karsinan ovensuuhun. Mä suoristaudun ja pudistelen päätäni sen merkiksi, ettei Granni ole tehnyt mitään. Eduardo työntyy Rasmuksen ohi karsinaan ja tuuppaisee mua hellästi olkavarteen.

“I’ll take care of the mare for you”, hevosenhoitaja ilmoittaa, ja mä nyökkään puolivillaisesti.
“Thanks”, Rasmus kiittää ja vetää mut käytävän puolelle ja kainaloonsa. Se tarkastelee mua huolestuneena lähietäisyydeltä ja kysyy taas: “Mikä sun on? Sähän olet ihan kalpeakin.”

Sitten kuuluu Joen terävä ääni jostakin kauempaa käytävältä:
“She alright? Rasmus, what’s happening?”

Mä pyristelen ahdistuneena irti Rasmuksen otteesta ja pudistan itkua pidätellen päätäni, koska en mä halua kuukautiskivuistani enää yhtään suurempaa kohtausta. Hirvittävän vaivaannuttavaa.

“I’m fine”, kirskahdan ja lähden hoippumaan pois. Mä luotan Eduardon huolehtivan Grannista kuin omastaan, ja mun on kerrassaan pakko päästä pois tallista. Mun selän takaa kuuluu Joachimin napakka “yeah, go” ja Rasmuksen kiireiset askeleet. Vaikka mä liikun varoen, se saavuttaa mut vasta hyvän matkaa tallin ovien ulkopuolella, ja mä itken jo valtoimenaan.
Sekös Rasmuksen säikäyttää.

“Mihin sua sattuu? Mitä kävi? Josefina! Miksi sä itket? Milloin sattui?”
“Koko ajan! Koko päivän!” mä parkaisen ja Rasmus, joka on jo rutistanut mut halaukseensa, meinaa saada hepulin.
“Koko päivän?! Näin kovasti? Mikset sä ole sanonut mitään?? Pitääkö sut viedä lääkäriin, varmaan pitää, mitä jos se on joku - miksi suhun sattuu, mihin sua sattuu???”

Nyt Rasmus pitelee mua napakasti molemmista olkapäistä ja tuijottaa mun silmiä ja niistä tulvivia kyynelvanoja ja näyttää niin kertakaikkisen valmiilta vaikka kantamaan mut maailmanennätysvauhdilla lähimpään sairaalaan, että mua alkaa naurattaakin vähän. Hysteerisenä mä tirskahdan vollotukseni lomasta.

“En - en mä ole sairas, ei mua t-tarvitse viedä - viedä lääkäriin”, mä vakuutan niiskutellen. “Mun vatsa on kipeä.”
“Mistä kohtaa? Voihan se olla vaikka mikä!” Rasmus on jo päättänyt, että lääkäriin on lähdettävä, ja mä tunnen oloni epätoivoiseksi. Täytyykö mun todella sanoa se sille suoraan?? Pahus vieköön.
“No ei ole. Mulla on vaan… mun… alkoi…”

Ihan mutinaksihan se menee, eikä ole ihme, että Rasmus tuijottaa mua silmät vähän sirrillään ja näyttää siltä, että on työn ja tuskan takana saada selville mistä on kyse. Mä tuijottelen varpaitani ja odotan oivallusta, joka iskee mun poikaystävään lopulta. Pitkällä viiveellä, mutta iskeepä kuitenkin.

“Ai! Se ei siis ole umpisuoli”, Rasmus sanoo varovasti, ja mä naurahdan paksusti.
“Ei. Ei kyllä ole.”
“No - voidaanko me tehdä jotakin helpottaaksemme sun oloa?” mun ihana poikaystäväni kysyy vähän huojentuneen oloisena, kai tajuttuaan, ettei mua tosiaan tarvitsisi kiidättää sairaalaan. Se kurottautuu suukottamaan mun otsaa ja pyyhkäisee kyyneleitä ja, kuten mä tajuan vilkaistuani sen mustuneita sormia, valunutta ripsaria mun poskilta. Hitsi miten viehättävää.

Mä hymyilen sille onnettomasti, mutta hymyilenpä kuitenkin. Mun olo helpottui jo hieman silkan myötätunnon voimalla, vaikka ei tietenkään kovin paljon.

“Mä haluan vaan käpertyä keräksi sänkyyn, ja että sä silittelet mua ja syötät mulle särkylääkkeitä”, mä naurahdan valjusti.
“Kuin karkkia?” Rasmus virnistää kokeilevasti, ja mä hymähdän hyväksyvästi.
“Suunnilleen.”
“Olisit sanonut aikaisemmin, että tekee kipeää”, Rasmus vielä nuhtelee, ja me lähdetään kainalokkain kuljeksimaan hitaasti kämpille päin.
“No nytpä tiiät”, mä huoahdan ja alan jo itsekin ajatella, ettei se kertominen sitten maailmanloppu ollutkaan. Kai tämäkin oli sitten koettava ja todettava kilpaurheilijankin arkeen kuuluvaksi valitettavaksi ilmiöksi.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 07.07.19 18:13
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10260

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Raapaleista:

Sieltä täältä kesältä napatuiksi fiilispalasiksi kirjoitetut raapaleet julkaistaan foorumilla löyhän teeman mukaisissa seitsemänkappaleisisissa sarjoissa. Jos haluat ennemmin seurata niitä kronologisessa järjestyksessä, ne tipahtelevat "reaaliajassa" blogialustalle. Raapaleet ovat samoja molemmissa paikoissa, mutta järjestys eri ts. blogissa voi olla tapahtumia, jotka eivät vielä foorumilla näy ja päinvastoin. (Blogialustalta löytyy myös hevosesittelyjä ynnä muuta sälää.)

Sarjat
1-7 Sukellus uuteen. Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta.
8-14 Arkea ja juhlaa. ... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa.
15-21 Joachim. Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin.
22-28 Kisamatkoilla. Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu.
29-35 Kaja villiintyy. Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän.
36-42 Granni. Sehän nyt ei muuksi muutu, maasta viis, mutta oppiipahan ehkä jotakin.
43-49 Rasmus Alsila. Ihanasti yksinkertainen ja yksinkertaisesti ihana.


Raapaleet 22-28: Kisamatkoilla

Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu. #seikkailusaksassa #jusmus

22 Näytön paikassa (07.06.)

Ensimmäiset kilpailut. Miten hirvittävän jännittynyt mä olen. Ihan kipsipalikkana mä kökötän autossa, ja välillä Rasmus puristaa mun kättä. Se juttelee Joachimin kanssa, mutta vilkuilee mua. Pelkääkö se, että mä oksennan? Mä pelkään. Vielä enemmän mä pelkään pyörtymistä. Kaikkein eniten pelkään sitä, että pysyn kivettyneenä vielä sittenkin, kun pitää nousta hevosen selkään. Juuri ennen sitä hetkeä Rasmus kuitenkin ilmestyy mun viereen. Se puristaa mut syliinsä ja suukottaa otsaa, sitten suutelee.

”Muista hengittää”, se sanoo seuraavaksi. ”Ja sitten vaan ratsastat. Ratsastaminen on hauskaa.”

Ratsastaminen on hauskaa. Se kuulostaa todella absurdilta, kun on tilanteessa, jossa yrittää tehdä vaikutuksen työnantajaansa, mutta onhan siinä perää.

23 Onnenhuumassa (03.07.)

Joskus käy niin, että me molemmat onnistutaan. Kerran me saadaan ratsastaa peräkkäin palkintojenjakoon, Rasmus Lätsällä ja mä heti sen perässä Ruulla, ja se on aika juhlavaa. On siellä muitakin ratsukkoja, mutta mä en oikeastaan huomaa niitä. Ruu tepastelee, mutta mä katselen, kuinka Rasmus saa ruusukkeensa, ja olen hirveän iloinen sen puolesta (vaikka se päihitti mut). Pian mäkin saan palkintoni, ja kunniakierroksen fiiliksen mä tahtoisin ikuistaa mieleeni. Lätsäkin iloittelee meidän edellä pienellä kevätjuhlahypyllä, ja Rasmus taitaa naurahtaa. Me poistutaan areenalta hyväntuulisesti naureskellen, ja heti verryttelyalueella me pysäytetään hevosemme hetkeksi rinnakkain ja vilkaistaan toisiamme hymyillen piittaamatta siitä, että me ollaan ihmisten keskellä.

24 Epäonnistumisen hetkellä (09.07.)

Yhtenä viikonloppuna mun kisat menee aivan mönkään. Olen surkean suoritukseni jälkeen niin pahalla mielellä ja ahdistunut, että ratsastan Rasmuksenkin ohi vastaamatta myötätuntoiseen hymyyn. Olen aika satavarma, että pomo passittaa mut matkoihini, ja ajattelen pakata valmiiksi. Rasmus löytää mut asunnolta istumasta matkalaukun vierestä.

"Ethän sä yhden epäonnistumisen takia lähde."

Kohautan surkeana olkiani.

"Sitten mäkin lähden."

Se on uhkapeliä, koska ei Rasmus oikeasti halua kotimatkalle. Sen täytyy tietää, että oli epäreilua sanoa mulle niin.

"No ei me sitten mennä", sanon ja potkaisen kevyesti matkalaukkuani. Se on tyhjä, minkä Rasmuskin havaitsee.
"Et säkään oikeasti halua lähteä", se sanoo helpottuneen kuuloisena ja rutistaa mua.

25 Katsomossa 21.06.

Mä olen kamalaa seuraa silloin, kun Rasmus ratsastaa. Jännitän sen ratoja ehkä jopa enemmän kuin omiani (ja se on paljon se), ja Joachim väittää, että mä kerran puristin sen käsivarteen mustelman kun me seistiin katsomassa Rasmuksen ja Branin rataa. Mä olen melko varma, ettei sille oikeasti mitään mustelmaa tullut, mutta pidän jatkossa käteni ja hermoni paremmin kurissa ja seison ainakin puolen metrin päässä Joachimista. Videoin Rasmukselle sen ratoja. Pyydän sitä aina katsomaan videot ilman ääniä, ja sehän tietysti lisää volyymia, ja sitten se virnuilee mun hermostuneille vingahteluille ja katsomovalmennukselle. Mua nolottaa aina, mutta sitten Rasmus kutsuu mua suloiseksi ja pussaa.


26 Rutiinilla vaan (03.07.)

Kaikkein kummallisimpia ovat ne hetket, kun mä yhtäkkiä huomaan unohtaneeni jännittää kilpailemista. Mä olen pahan luokan pelkuri, mutta joskus niin vain käy. Kun mun nimeä kutsutaan valmistautumaan enkä mä olekaan paniikissa, mä tunnen aivan valtavaa iloa. Toisten hevosten kanssa niin käy todennäköisemmin kuin toisten, mutta joka kerta se hämmästyttää mua.

Onko tämä nyt sitä rutiinia? Mulle on aina toitotettu, että mun pitää vain hypätä useampia ratoja ja kilpailla enemmän, niin mun jännitykseni kyllä talttuu. Mä en ole ikinä uskonut sitä.

Rentoudella on hyviä seurauksia. Kun kaikki keskittyminen ei mene siihen, miten pitää aamupala sisällään, on yllättävän helppo ratsastaa sujuvia ratoja.

27 Hyvillään (18.07.)

Pomo on mukana kisamatkalla. Mä tunnen sen silmät jatkuvasti selässäni, hevosen ohjia pitelevissä käsissäni, jalustimilla lepäävissä jaloissani - ihan kaikkialla (mutta ei sillä tavalla). Se saa mut keskittymään ankarammin kuin koskaan, vaikka se ei sano mitään. Mä teen hyvän radan Ismolla, vaikka se ottaakin yhden yllättävän puomin, ja vielä paremman Ruulla, ja sitten mä kiipeän Pupun selkään.

Se räjäyttää pankin. Seitsemänvuotias tamma hyppää paremmin kuin ikinä, ja musta tuntuu, että mä olen täydellisesti tilanteen tasalla.

Endorfiinihuuruissa mä olisin valmis suutelemaan Rasmusta intohimoisesti kaikkien nähden, mutta en sentään pomon. Se saapuu meidän viereen ja sanoo:
"Good job, Josephine."
Mä hymyilen entistäkin onnellisempana.

28 Lukitun oven takana (29.06.)

Yhden kisapäivän aikana mä oivallan sen: mä olen fanityttö. Silloin mun ainoa starttini peruuntuu, kun hevonen polkaisee kenkänsä irti ja repii samalla kavionsa niin epäsiistiksi, ettei sitä niin vaan lennosta korjata. Niinpä mulla on luppoaikaa, ja mä asetun katsomoon. Rasmuksen radat saavat mut tuntemaan kaiken: sydämen kurkussa, toivon, pettymyksen, ylpeyden. Sen viimeisen suorituksen jälkeen mäkin palaan rekalle.

”Have you seen -”
”He’s in there.”

Mä astahdan rekan makuuhytin ovelle ja pujahdan sisään. Napsautan oven lukkoon.

”I am changing… oh. Josefina.” Rasmus tyyntyy tunnistaessaan tulijan.
”Hitto sä oot hyvä”, mä henkäisen poikaystävälleni, jota mä ihailen kilparatsastajana ja ihmisenä.

Ups. Taidan olla rakastunut.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 02.07.19 11:53
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 139
Luettu: 9911

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Sadepäivä Saksassa
1. heinäkuuta 2019 #jusmus #seikkailusaksassa kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa, kuvat ofc Jusun käsialaa

Sataa. Se on toistaiseksi tasaisena rummuttavaa sadetta, tai pikemminkin vain naputtelevaa, ja se viilentää hetkeksi helteentuntua. Hevosia sade virkistää. Josefinaa hitusen huolettaa. Pitävätkö hokit nurmikentällä? Käykö alusta liukkaaksi tai raskaaksi? Kastuvatko valkoiset housut läpikuultaviksi — eivät kai alushousut paista kaikkien silmiin? Ratsastaminen ja kilpaileminen itsessään ei pelota Josefinaa, ja hän tulee iloiseksi huomatessaan sen. Hän kääntyy hymyssä suin poikaystävänsä puoleen.

”Mulla on hyvä fiilis tästä päivästä”, Josefina sanoo, eikä kuulosta juuri lainkaan jännittyneeltä. ”Vaikka sataa. Hevoset hyppää varmaan hyvin tänään.”

Rasmus katsahtaa Josefinaa ja hymyilee. On jokseenkin epätavallista, että Josefinalla on hyvä fiilis kisoista - useimmiten hän tuntuu hermostuneelta ainakin ennen ensimmäistä starttia. Epätavallista on myös se, että sataa. Rasmus arvelee, että hänen tämänpäiväisistä ratsuistaan se tuskin häiritsisi Ykköstä tai Brania, mutta Divisaderoa ehkä.

“Toivottavasti sä olet oikeassa”, Rasmus vastaa ja kääntyy laskemaan hevosrekan lastaussiltaa alas. Josefina tulee hänen avukseen. “Ehkä me voitetaan kaikki luokat!”

Se olisi mukavaa vaihtelua - edellisissä kisoissa Rasmuksen kaikki hevoset olivat pudottaneet puomin tai kaksi.

Josefina tirskahtaa ja pudistelee vähän päätään.

“Oletpa sä kunnianhimoinen”, hän sanoo ja siirtää itsepintaisen, nutturalta karkaavan kiharan pois kasvoiltaan. “Ja mun pitää kiristää nutturaa. Onneksi meillä on aikaa.”

Kostea ilma tekee Josefinan taipuisista hiuksista entistä vallattomammat. Ja vallattomasta puheenollen: Ruu on onnistunut polkemaan suojan jalastaan, eikä Josefina ylläty siitä lainkaan. Tammalla on mukava hypätä, mutta vilkas mielikuvitus tekee elämästä sen kanssa muuten tapahtumarikasta. Itsekseen jupisten Josefina kipuaa tarkistamaan, että tamma on naarmuton. Ulkopuolelta hän kuulee Joen huoletonta puhetta.

Rasmus vilkaisee kelloaan: ei tosiaankaan vielä kiire. He ehtisivät hyvin valmistelemaan hevoset ennen ensimmäistä rataantutustumista. Joachim, joka hyppää Ruulla, saapuu kansliasta paperinivaskan kanssa.

“Plenty of candy-asses stayed home, so the classes might start a bit early, they said”, Joe hymähtää ja virnistää. “Be prepared.”

“Sure thing”, Rasmus nyökkää. Hyvä vaan, niin kisoissa ei menisi koko yötä. Kastumaan he kyllä tulisivat joka tapauksessa. Rasmus vilkaisee taivaalle - se on tummanharmaa. Ukkosta tuskin on luvassa, mutta sade ei välttämättä loppuisi koko iltana.

Joe astuu rekan lastaussillalle. “Josie, how’s the flying kangaroo doing? Everything okay?”
“She’s been busy”, Josefina puuskahtaa ja heilauttaa irtosuojaa, jonka kiinnike lerpattaa surullisen repaleisena. “As always. But she seems to be okay.”
“Always up to something, are we”, Joe hörähtää ja nappaa kopin suojasta, jonka Josefina hänelle heittää. Hetken tarkasteltuaan mies toteaa sen roskiskamaksi.

Kisapäiviin on nopeasti syntynyt tietynlainen rutiini, ja sen turvin kolmikko saa hevoset valmiiksi ajallaan aikataulumuutoksista huolimatta. Hevoset käyttäytyvät asiallisesti, paitsi Pisanji, joka saa verryttelyalueelle siirtyessään slaagin herra-ties-mistä-syystä, ja Div, joka säikähtää tallikaverinsa säikähdystä.

“Se siitä hyvästä fiiliksestä sitten”, Josefina huokaisee ja kurtistaa Pisanjille kulmiaan; se on hypännyt viime aikoina hyvin, mutta viripää se on silti. Olisi pitänyt arvata, että tamma aistisi ratsastajansa rennon mielen ja ottaisi asiakseen bongata kaikkea pelottavaa, jottei kisapäivä sujuisi liian mukavasti.
“Grow a brain, stupid mare”, Joachim puuskahtaa Pisanjille, joka on säikähdyksissään ollut vähällä teilata vierellä kävelleen miehen kumoon. Joe on hevosta väistäessään astunut lätäkköön ja kiroaa kastuneita kenkiään.

Ja Pisanjihan kasvattaa. Sen jälkeen, kun Rasmus on saanut Divin kannustettua tekemään kelpo suorituksen, Josefina menee ja ratsastaa herkkäsieluisesta ratsusta ja sateesta huolimatta itsekin puhtaan radan ja kiilaa poikaystävänsä edelle tuloslistassa. Luokka on vielä alkutekijöissään ja poisjääjistä huolimatta osanottajia piisaa, joten Josefina ei rohkene vielä pitää sijoitusta varmana, mutta tuntuu silti hyvältä ratsastaa ulos radalta luokan kärkisija edes hetken verran hyppysissään.

“Ha! Good girl. Keeping your man humble”, Joachim ilkamoi. “Makes me happy when you beat his hairy ass.”
“Joe! Where’s your team spirit?” Josefina moittii, joskaan ei kovin uskottavasti, sillä hyvää suoritusta seuraava hymy vesittää viestin.
“Oh, I’m all team Josie now. I like the winning side.”

Joachim tietää, että Rasmus kuulee - Bran on juuri kävelemässä kaksikon ohi matkallaan kohti odottelualuetta. Rasmus mulkaisee Joeta.
“I’m not your friend anymore”, hän ilmoittaa. “And your ass is hairy.”
Sitten Rasmuksen ilme lämpenee, kun hän katsoo Josefinaa ja lisää: “Hyvä rata! Hieno Säikky.”

“Hyyvä rrata!” Joachim toistaa iloisesti ja taputtaa Pisanjia saaden sen hypähtämään sivulle. Rasmus pyöräyttää päätään ja huokaisee puoliksi Joelle, puoliksi Pisanjille. Onneksi tamma on niin pienikokoinen, ettei se oikein ole Rasmukselle oiva ratsu. Rasmus uskoo, ettei tulisi Pisanjin kanssa juuri toimeen, niin mukavalta kuin se Josefinan alla paikoin näyttääkin.

Bran hyppää huonon radan. Laukka jää kaarteisiin, eikä ponnistuspaikkoja löydy. On suoranainen ihme, ettei kirjava ota enempää kuin kaksi puomia. Orin pitäisi siirtyä pikkuhiljaa kymmenen senttiä isompiin luokkiin, mutta Rasmus ei ole aivan varma, onko se vielä hyvä idea - niin epätasaisia Branin suoritukset paikoin ovat.

“Not very well ridden”, Joachim nauraa, kun Rasmus saapastelee hänen viereensä hoidettuaan Branin pois. Luokan lopussa Ismolla starttaava Josefina on juuri radalla odottamassa lähtölupaa. Sataa edelleen, mutta se ei näytä isoa mustaa haittaavan.

“Not quite”, Rasmus irvistää Joelle, mutta seuraa silmillään Ismoa. “Now hush. I’m all team Josie too, you know.”
”Oh, I know, alright. I am not stupid, you know. And even if I were… still quite obvious.”

Topics tagged under seikkailusaksassa on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 Grandynoir

Josefina ratsastaa autuaan tietämättömänä itseään seuraavista silmäpareista. Ismo on yritteliäs, mutta se ei riitä puhtaaseen rataan eikä oikeastaan edes lähelle. Josefinasta tuntuu, että hyvä rytmi lipeää ulottumattomiin ensimmäisen kuuden esteen jälkeen, ja sitten koko jäljellä oleva suoritus on yritystä pitää vahvaksi valahtanut valtamerilaivan kokoinen hevonen edes jotakuinkin kurssissa. Kaksoissarjan läpi Ismo juoksee. Tulos ei juuri lämmitä mieltä.

”He got quite strong there”, Joachim analysoi ja saa Josefinan huokaisemaan.
”I know. I guess it’s up to you guys to make sure we manage to please Mr. Bossman.”
”Nah, you’re still clinging on to second place.”
”Really?”
”Pisanji might not be that dumb after all”, Joe antaa korkealuokkaisen myönnytyksensä.

Pisanji putoaa vielä yhden sijan alaspäin, mutta se ja Josefina kutsutaan palkintojenjakoon. Kananaivoinen kimo järjestää tyylilleen uskollisena hupia koko sateen harventamalle katsojajoukolle väistelemällä ruusuketta silmät muljuen ja etukaviot heiluen. Kunniakierroksella se on kuin lentoon lähdössä, mutta onneksi yhtä kyvytön tekemään niin kuin älykkyysosamääräkaimansa. Tiedä minne saakka se muuten singahtaisi.

”I am done for the day”, Josefina hymyilee vähän helpottuneena ratsastaessaan takaisin tallikavereidensa luo.

“Good job”, Joe kehuu. “No pressure on us anymore!”
Miehet kulkevat Pisanjin rinnalla takaisin rekalle hakemaan 130-luokassa hyppääviä ratsujaan. Rata on sama, joten he jättävät yksissätuumin rataantutustumisen välistä. Ykkönen on Rasmukselle hänen ratsuistaan vierain, mutta hevonen vaikuttaa hyväntuuliselta ja hyppää verryttelyssä hyvin. Se ei ole erityisen varovainen, joten se ei tunnu olevan mutaisesta ja paikoin liukkaastakin pohjasta moksiskaan.

“Hold your thumbs up!” Joe huikkaa Josefinalle ja Rasmukselle ratsastaessaan radalle juuri ennen Ykkösen ja Rasmuksen vuoroa. Vaikka Joachim vaikuttaa usein siltä, ettei mies ota juuri mitään kovin vakavasti, kilpailutilanne saa hänen voitontahtonsa heräämään. Joe ratsastaa itsevarmasti ja päättäväisesti, ja vaikka Ruu liikkuu mutaisella pohjalla hieman tavallista hitaammin, se tekee puhtaan radan.

Rasmuksella ei tosiaan ole enää suorituspaineita, ja ehkä juuri siitä johtuen Ykkönen hyppää radan vaivatta, vauhdikkaasti ja ketterästi. Rata on Rasmuksen mielestä puhdas, mutta ajasta hän ei osaa sanoa mitään.

”Hiton hyvä!”

Ne ovat ensimmäiset sanat, jotka kantautuvat Rasmuksen korviin, kun hän ratsastaa ulos radalta.

”Hii-to? Hiiton. Hitton.”

Josefinasta tuntuu kuin hän olisi opettanut taaperolle kirosanan, kun Joachim alkaa papukaijan lailla toistaa hänen sanomisiaan. Hiitoa toitottava Joachim on kuitenkin kaiken arvoinen, sillä Rasmus on kiilannut kärkeen ja siellä ratsukko myös pysyy. Ykkönen kirkastaa Pisanjin kolmannen sijan voitoksi, ja Josefina tietää, että tänään pomo on iloinen.

Niin on palkintojenjaosta palaava Rasmuskin, joka kumartuu sadevesi kypärän lipasta valuen suukottamaan Josefinaa, ja Joachim, joka virnuilee kerrankin vaitonaisena sivummalla.

No, hetkellisesti.

”Hiiton hyyvä”, ratsumestari haukahtaa, ja jää arvoitukseksi, mihin kehu kohdistuu: hevosiin, ratsastajiin, suorituksiin vai suudelmaan.

Topics tagged under seikkailusaksassa on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 1
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 30.06.19 22:56
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 77
Luettu: 4132

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Painava oppi pomolta
27. kesäkuuta 2019
#seikkailusaksassa


Onhan tässä jo ratsastettu. Hevonen toisensa jälkeen on hypännyt, joku paremmin ja toinen huonommin, ja kahden kanssa olen työskennellyt sileällä. Nyt on jäljellä enää Pupu, ja silloin pomo saapuu kentälle. Rasmus laukkaa Lätsän kanssa esteiden välissä kaarrellen ja mä olen juuri aikeissa siirtää Pupunkin laukkaan, kun pomo pistää määrätietoisesti mun suunnitelmani uusiksi.

“Josefine, you’ll ride against the clock today”, kajahtaa vastaansanomaton ilmoitus.

Turha jurputtaa mitään mistään omista suunnitelmista. Jos pomo tahtoo niin tapahtuvan, sitten niin tehdään. Kentällä on esteitä jo valmiiksi hyväksi radaksi asti, ja mun ottaessa vähän hermostuneena verkkahyppyjä pomo suunnittelee mietteliäänä sopivaa rataa mun tulikokeeksi. Lätsänsä kanssa sileäntreeniään viimeistelevä Rasmus luo muhun tsemppaavan katseen, ja mä irvistän pelokkaana takaisin. Mä niin haluaisin tehdä pomoon vaikutuksen, tai ehkä se on hieman liian kunnianhimoinen suunnitelma. Mä haluan lähinnä välttää itseni täyden nolaamisen.

Pomo käy radan läpi kursailematta ja sellaisella tahdilla, että mä saan jo esimakua tulevasta: vauhdissa on melkein mahdoton pysyä mukana. Levottomana mä ohjaan punaisen hevoseni radalle ensimmäistä kertaa, enkä ole lainkaan varma, tiedänkö mihin suuntaan me ollaan menossa kunkin esteen jälkeen.

Pupu on miellyttävä ja mun käteeni hyvin sopiva hevonen. Se on ryhdikäs ja kevyt ratsastaa, ja sillä on etenevä laukka, ja notkeakin se on. Mä luulen, että me tehdään jo ensi yrittämällä ihan sujuva rata, vaikka kyllä mä ratsastan vähän varovasti enkä vielä kovin prässäten.

”What was that”, pomo pärskähtää eikä edes viitsi vilkaista meille kellottamaansa aikaa. ”A lazy-ass sunday-round? Against the clock, Josefine.”

Jos mä olisin rohkeampi ja/tai tyhmempi, mä avaisin suuni ja sanoisin, että mä vasta otin vähän tuntumaa rataan. En kuitenkaan sano mitään, sillä tiedänhän mä, mitä pomo siihen vastaisi: ei kisoissakaan tarjota sellaista ylellisyyttä kuin rataan tutustuminen ratsain. Uusintarataa pitää osata lukea ilman ennakkokierrosta. Pitää tietää, mitä riskejä voi ottaa.

Lisään Pupuun vähän kierroksia. Nyt se herää. Kipakka tamma huomaa, että nyt mennään lujaa, ja se menisi vielä kovempaakin jos mä uskaltaisin antaa sen mennä. Nyt mä en enää mieti muistanko radan. Me tehdään näppärä puhdas suoritus. Pomo kuuluttaa meidän ajan — ja sitten se ilmoittaa, että kentältä ei poistuta ennen kuin siitä on viilattu melkein kymmenkunta sekuntia pois.

Voi paska.

Aika monta yritystä myöhemmin mulla on saldona kaksi kieltäytymiseen päättynyttä tienpienennysyritystä, kaksi laakaan lähteneen hypyn pudottamaa puomia ja se yksi kerta, jossa Pupu olisi mennyt yli esteestä mun ohjeideni mukaan mutta mun kantti ei kestänytkään. Sekös pomossa riemun roihautti lieskoiksi.

”Make your choices and live with them”, se lähestulkoon äksyilee mulle ja huoahtaa sitten. ”That is basically how life works, don’t expect riding to be any different. Again.”

Se sana, again, kuluu sen iltapäivän aikana varmaan aika risaiseksi. Mun käy sääliksi Pupua, mutta ei se kyllä tunnu väsyvän. Itseäni mä en uskalla sääliä, sillä pomo varmasti aistisi sen ja aivan taatusti saisin siitä sapiskaa.

”Again! For the love of God.”

Pomo ei taida pitää mua kummoisenakaan kilparatsastajana. Tuskin minkäänlaisena. Mä en millään saavuta sen aikatavoitetta. Me ollaan päästy parhaimmillaan kahden ja puolen sekunnin päähän sen ilmoittamasta rajasta, ja mä luulin että se riittäisi. Mä ihan totta ajattelin silloin että kyllä pomokin huomaisi, että sen tavoite on epärealistinen. Kattia kanssa. Pomo tietää, miten lujaa radalla voi ratsastaa. Se tietää senkin, etten mä uskalla, ja se on kai päättänyt piiskuroida pelon pois musta.

Itkua nieleskellen mä lähden radalle taas kerran. Mä ajan Pupun hulluun tempoon siellä missä suinkin uskallan, ja mä käännän missä voin, ja pariin kertaan mä jätän askeleen pois vaikka olen varma, että siitä me ei selvitä. Joskus mä lennätän Pupun niin vinoon hyppyyn nopeampaa tietä tavoitellessani, etten mä enää itsekään tiedä, onko siinä järjen hiventäkään.

Pupu toimii kuin unelma.

Topics tagged under seikkailusaksassa on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 Platypusz

”Ah, good, you are getting the hang of it. What did you do differently this time?” pomo vaatii mua vielä analysoimaan.
I didn’t care if we’d come out alive, mun tekisi mieli puuskahtaa. Pidän kielenkantani kurissa. En kyllä uskalla kohauttaa olkianikaan, vaan erittelen rataa lyhytsanaisesti: tuossa jätin askeleen, tuo kaarre eteni, tälle linjalle toin tiukemmin.

Pomo summaa oman mielipiteensä: sen mielestä mä luotin vihdoin siihen, että mun hevonen tekisi sen mitä mä siltä pyytäisin. Mä en jaksa olla eri mieltä. Mä olen niin poikki ja niin kuumissani, että mä päätän, että ensi kerralla mä ratsastan heti aluksi sellaisen kierroksen, ettei mun tarvitse alistua tällaiseen rääkiin toiste. Again, again, again kaikuu mun päässä. Ensi kerrallapa ei kaiu muu kuin good, ajattelen varovaisen päättäväisenä.

Ja ehkä, mä mietin silitellessäni Pupun kaulaa kiitokseksi, ehkä mä voin kokeilla hanattaa täysillä seuraavan kerran, kun me päästään uusintaan kilpailemaan sitä kirottua kelloa vastaan.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 28.06.19 8:40
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 139
Luettu: 9911

Grannin päiväkirja

Korjaustöitä
25. kesäkuuta 2019
#seikkailusaksassa


Kavaletteja, kavaletteja, kavaletteja. Kääntämistä, suoristamista ja vähän lisää niitä. Askelpituuden säätämistä. Tuskanhikinen minä ja turhautumistaan taitavasti aisoissa pitävä pomo. Granni ei päästä ketään treeneihinsä osallista helpolla.

Hitaasti se ehkä kuitenkin alkaa pehmetä ensimmäisten epäonnistuneiden kisojen jälkeen. Mä olen valmis lyömään vetoa, että se tekee niin vain pomon auktoriteetin vuoksi. Täytyyhän jopa Grannin aistia, että Dierk on ylipäälliköiden keisari. Ehkä silläkin on osansa, että kunnioitan vanhaa miestä niin valtavan pelonsekaisesti, että ratsastan haudanvakavana ja ehdottoman tosissani.

”Still don’t like the way the mare reacts to your aids”, Dierk puuskahtaa. ”There is always like a passive aggressive question mark hanging in the air after every reaction.”

Voi, mä tiedän, mun tekisi mieli sanoa. Mä tunnen sen onko-pakko-henkisyyden varmasti paremmin kuin kukaan. Mun päänvaivanihan se enimmäkseen on, mutta ilmeisesti siitä riittää murhetta Dierkillekin niin paljon, että se kokee tarpeelliseksi mutristaa vähän huuliaan.

”She’s got a bad attitude”, se vielä puuskahtaa.

Mä tunnen oloni noloksi kävellessäni ympyrällä Dierkin ympärillä. Välillä teen siirtymisen raviin ja pian takaisin käyntiin. Yritän saada Grannin tasaisen aktiiviseksi, ja samalla mietin, miten tämä koko Saksa-juttu on mulle yrittämistä ja pinnistelyä. Mä olen ratsastanut koko ikäni, mutta tällainen oikea, tavoitteellinen ja totinen kilparatsastaja mä en pohjimmiltani ole ollut ikinä. Mun haaveet ovat aina olleet muualla kuin siinä, että mä hyppäisin enemmän ja isompaa ja menestyisin. Nyt mun on kuitenkin vaan yritettävä haluta sitä, sillä mulle on tyrkätty alle muutamia hyviä hevosia, sellaisia, joista voisi tulla joskus vaikka GP-ratsuja, enkä mä saa tyriä sitä niiltä.

Onneksi, onneksi, on-nek-si on myös nuoria hupsuja hevosia, jotka ovat vielä melko keltanokkaisia ja räpiköiviä. Sellaisista mä pidän. Niiden kanssa työskennellessäni mäkin rohkenen tuntea iloa. No, ehkä mä aina välillä ja koko ajan useammin iloitsen niistä seitsemänvuotiaistakin, jotka on vanhimpia mitä mun käsiin on uskottu. Niiden kanssa vaan tuntuu niin totiselta, kun ne eivät saa yhtä paljon räpiköintiä anteeksi kuin vauvahevoset.

”That doesn’t necessarily make her a bad competitor, though”, pomo pohdiskelee ääneen. ”Take her to the green vertical.”

Nostan laukan, ja Granni nykii hetken ohjaa ärsyttävästi. Vastustan halua kiskaista lapsellisesti takaisin. Ei siitä seuraisi Grannin — ei varmasti minkään hevosen mutta erityisen vähän Grannin — kanssa mitään hyvää. Tähyän katseellani pystyestettä, ja kaukaa se näyttää suurelta kuin mikä. Me ei olla otettu montaakaan kunnon hyppyä sitten niiden katastrofaalisten ensimmäisten kisojen, vaan työstetty hevosta sinnikkäästi sileällä ja niillä pirun kavaleteilla ja maapuomeilla. Nyt me lähestytään oikeaa estettä, ja mä tunnen Grannissa viriävän innon.

Kummallista, mä ajattelen. Mitä lähemmäksi estettä me tullaan, sitä pienemmältä se musta näyttää. Grannin hyppy on voimakas; ohikiitävän hetken ajan mä mietin, yrittääkö se näyttää pomolle, että tätä se on syntynyt tekemään eikä mitään latteaa kavalettiympyröillä pyöriskelyä.

”Good”, on pomon kommentti. ”Nice position there, and the horse was fairly steady. Try taking her to the vertical again and then, ahem, six even strides to the blue oxer. It is a nice 25 meters or so, should be an easy distance with that horse.”

Mulla on oikeastaan aika itsevarma olo, kun mä ratsastan tehtävälle. Etäisyys on väljä, etenkin jos ratsastan loivassa kaarteessa meille vähän enemmän tilaa, ja mä uskon Grannin mahtuvan hyvin siihen väliin. Sillä on iso laukka, enkä mä ole lainkaan huolissani siitä, päästäänkö me perille okserille saakka.

Sen kerran itsevarmuus kannattaa. Linja tuntuu helpolta ja hypyt sujuvilta, ja mulle tekee äärettömän hyvää onnistua. Ensimmäisten kisojen mokan paino mun hartioilla alkaa vihdoin keventyä. Ehkä Joe oli oikeassa sanoessaan, että kannattaa hoitaa epäonnistumiset alta pois heti kättelyssä, mietin kävelyttäessäni Grannin ulos kentän portista. Nyt voin sentään lohduttautua sillä, ettei mikään moka voi olla enää edellisiä kisoja karmeampi.

Kaja on juuri nousemassa Ismon selkään tallin pihassa, ja me päädytään kiertämään tallialue yhdessä. Mun ja Grannin loppukäynnit sopivat Kajan ja suurikokoisen mustan orin alkukäynneiksi. Me ollaan enimmäkseen hiljaa, mutta välillä jompi kumpi (yleensä Kaja) keksii jotakin sanottavaa, ja onneksi hiljaisuuskaan ei ole kovin vaivaannuttavaa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 25.06.19 19:23
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10260

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Poni
24. kesäkuuta 2019
#seikkailusaksassa


Kun pomo sanoi, että mä saisin pian uuden ratsun, mä en tosiaankaan osannut kuvitella, että se olisi maailman nätein poni. Esmeronya on ollut tallissa vasta muutamia päiviä, ja mä olen juuri hypännyt sillä ekan kerran, mutta mä olen menettänyt sille jo sydämeni. Mä olen sille kyllä aika pitkä, mutta sopivampaakaan ratsastajaa ei tallista löydy. Kaja on aika samoja mittoja mun kanssa, ehkä jopa sentin-kaksi lyhyempi, mutta se ei kerta kaikkiaan suostu ratsastamaan ponilla, ei vaikka pomo jo antoikin sen kuulla kunniansa huonosta asenteesta. Kaja on ihmeellisen peloton, mä mietin ja paijaan poniani. Puhkean leveään hymyyn, sillä Kajan uppiniskaisuus on mun etuni: mä saan pitää Esmeronyan ihan itselläni, sillä ei miehetkään sen satulaan oikein voi kavuta.

Joachimia hykerryttää jokin kovasti, kun se välillä kääntyy vilkaisemaan mua ponini selässä. Muutaman kerran mä olen niin kuin en huomaisikaan, mutta sitten mun on pakko saada tietää, mille se oikein virnuilee. Mä en ole vielä oppinut, että pääasiassa Joachimin virneen syyt ovat sellaisia, joita mä en tahdo tietää.

“What?” mä kysyn ja keinun ponin käyntiaskelten tahdissa.

Rasmuskin kääntyy vilkaisemaan mua ja mun kirjavaa ratsua. Me ollaan kolmeen pekkaan kävelyttämässä hevosia tarhojen ympäri kulkevalla ratsastuspolulla hyppytreenien jälkeen. Polku on vähän vähättelevä nimitys, sillä kulkuväylä on niin leveä, että miehet mahtuvat aivan hyvin ratsastamaan rinnakkain sävyisillä Lätsällä ja Ismolla. Mä sitten seurailen Esmeronyan kanssa perässä, ja vaikka mä kiikun montakymmentä senttiä matalammalla kuin kumpikaan miehistä, ei me jälkeen jäädä. Ponitamma on pitkäaskelinen ja reipas menijä. Vauhdikkuudestaan huolimatta se on todella luotettava ja kiltti, jopa helppo. Kaikesta huomaa, että se on koulutettu viimeistä piirtoaan myöten oikein. Sillä on ehkä kilpaillut lapsi, mutta kotioloissa sitä on selvästi pitänyt ruodussa taitava aikuinen koko sen ratsunuran aikana.

“Nothing.”
“Nothing?”
“Nah.”

Jaha. Ei sitten. Joe katselee taas vain eteenpäin ja viheltelee ratsastaessaan.

Sitten se kuitenkin katsahtaa taas meitä ja naurahtaa haukahtaen. Päätään pudistellen se sanoo vierellään ratsastavalle Rasmukselle:
“Just look at her, so happy, so in loooove with her pony.”
“It’s a nice pony!” mä painotan. “She is so perfect. Such a gem. I want to keep her forever, but then again I think teaching children to jump is her destiny.”
“Ha.”
“What?”
“You know, if you had kids…”
“Oh. Joe, come on.”
“... I’d make a brilliant godfather.”

Mä nauran ääneen ja Rasmus tyrskähtää. Se vilkaisee Joachimia ja mä näen huvittuneen vireen sen suupielessä.

“You might be more like a funny uncle Joe”, mun poikaystävä huomauttaa tuolle kummalliselle ratsumestarille, joka makustelee titteliä hetken.
“Funny Uncle Joe. Yeah, I think I’d like that”, se tuumaa lopulta ja virnistää vekkulisti. “Now that that’s settled, you better get to work.”

Matka jatkuu seuraavalla tavalla:
Rasmuksen korvat punehtuvat vähäsen (tai siis aika paljon) ja se hypistelee Lätsän ohjia niin kuin ne olisi mielenkiintoisinta, mitä se on koskaan käsiinsä saanut. Mä nielen hysteerisen/kauhistuneen hymyn ja sukellan rapsuttelemaan ihanan ponini kaulaa. Joe viheltelee ja lauleskelee jotakin rivouksia rentona ja hyväntuulisena Ismon satulassa.

Tallin pihassa se kuitenkin, tietysti pomon kuullen, kajauttaa kuuluvasti:
”I know it’s none of my business what you do but personally I’d like to live as much as I can before having those babies. Funny Uncle can wait.”

Pomon katse kiinnittyy ohikiitäväksi hetkeksi muhun, ja se on niin erikoinen katse, että mä melkein säikähdän. Olenko mä tehnyt jotakin väärää? Sitten se on jo kiinnittänyt huomionsa Ismoon ja sitä pitelevään Joeen, joka on kyykistynyt kokeilemaan hevosen jalkoja ratsastuksen päätteeksi. Pari päivää sitten me oltiin huomaavinamme vähän lämpöä suuren mustan orin jaloissa, mutta se ei ole ollut lainkaan epäpuhdas liikkeissään ja Joen elekielestä päätellen kuumottelukin on nyt turha huoli. Mä toivon, että niin on Dierkin kumma katsekin. Saatoinhan mä vain kuvitella sen.

Sysään asian mielestäni todettuani, että oli Dierk muhun tyytymätön tai ei, mä en voi tehdä asialle mitään niin kauan kun se ei kerro mulle suoraan, mikä mun toiminnassani nyt on ollut surkeaa. Sen sijaan hoidan Esmeronyan tehokkaasti tarhaan. Ennen lähtöäni seuraavan ratsun hakuun mä nappaan herasilmäisestä ponitammasta kuvan ja lähetän sen Heidille. Mä olen alkanut tehdä sellaista vaivihkaista vaikuttamistyötä: ehkä, jos mä vain saan Heidin riittävän ihastuneeksi täydelliseen poniin, se päättää hormonihuuruissaan ostaa sen mun kummilapsen ratsuksi, ja sitten poni tulee meidän mukana Suomeen ja mä saan jatkossakin ratsastaa sillä.

Mikä mestarillinen suunnitelma, tuumaan tyytyväisenä, ja sitten jatkan työpäivääni upean Ladyn kanssa. Tavallaan mä olen onnellinen, kun mun ei nyt tarvitse hypätä sillä, sillä estetreeneissä se on aika räiskähteleväinen menijä. Toisaalta Lady on niitä hevosia, joilla hyppääminen tuntuu käsittämättömältä etuoikeudelta sitten, kun hommat toimivat. Oikeastaan koko tämä kesä kaikessa antoisuudessaan tuntuu aika etuoikeudelta, vaikka me tehdäänkin rankkaa työtä ja pitkää päivää.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 24.06.19 14:56
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 139
Luettu: 9911

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Raapaleista:

Sieltä täältä kesältä napatuiksi fiilispalasiksi kirjoitetut raapaleet julkaistaan foorumilla löyhän teeman mukaisissa seitsemänkappaleisisissa sarjoissa. Jos haluat ennemmin seurata niitä kronologisessa järjestyksessä, ne tipahtelevat "reaaliajassa" blogialustalle. Raapaleet ovat samoja molemmissa paikoissa, mutta järjestys eri ts. blogissa voi olla tapahtumia, jotka eivät vielä foorumilla näy ja päinvastoin. (Blogialustalta löytyy myös hevosesittelyjä ynnä muuta sälää.)

Sarjat
1-7 Sukellus uuteen. Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta.
8-14 Arkea ja juhlaa. ... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa.
15-21 Joachim. Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin.
22-28 Kisamatkoilla. Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu.
29-35 Kaja villiintyy. Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän.
36-42 Granni. Sehän nyt ei muuksi muutu, maasta viis, mutta oppiipahan ehkä jotakin.
43-49 Rasmus Alsila. Ihanasti yksinkertainen ja yksinkertaisesti ihana.


Raapaleet 15-21: Joachim

Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin. #seikkailusaksassa #jusmus

15 Alkushokin jälkeen (11.06.)

Sitten kun mä lakkaan ujostelemasta Joachimia, mä alan pitää siitä. Onhan se vähän omituinen, mutta niin kai me kaikki, ja ainakin se on ystävällinen. Sen vitsejä ei vaan pidä ottaa itseensä, niin sen kanssa tulee hyvin toimeen.

Joen lempipuuhaa on muistutella meitä siitä, että me ollaan ällöjä. Ei me kyllä musta olla, sillä me vältellään kaikkia julkisia hellyydenosoituksia eikä koskaan kutsuta toisiamme millään kujertelunimillä. Mua kohtaan Joe on kai kiltimpi, koska mä olen niin herkkä, mutta Rasmus saa alati kuulla vinoilua muun muassa pehmeästä sydämestään, runopojan silmistään ja kuolavanoista leuallaan. Ei se oikeasti kuolaa, mutta sydän on mustakin ihanan pehmoinen.

16 Joen supervoima (26.06.)

Joachimilla on varmaan kymmenen ylimääräistä aistia. Mikään muu ei selitä sen maagista kykyä a) valita mahdollisimman vaivaannuttavia puheenaiheita, b) näyttää aina siltä kuin se tietäisi kaikkien kaikki salaisuudet ja, nii-in, c) törmätä paikalle kiusallisimmalla mahdollisella hetkellä.

Rasmus ja mä ollaan kuitenkin aika häveliästä porukkaa, eikä ole ihan jokapäiväistä, että meidät löytää nurkan takaa kaulailemasta. Kerran-pari-ehkä-monta me kyllä saatetaan kesän aikana niin tehdä; ja yhtä varmasti juuri Joachim pärähtää tietenkin paikalle kesken kuhertelun.

Joe, vanha kunnon vääräleuka, jaksaa vääntää aiheesta vitsiä. Aliisa olisi riemuissaan, kun se kuulisi Joachimin nokkelimpia letkautuksia. Ne kaksi saattaisivat tulla muutenkin ihan mainiosti toimeen keskenään, mä arvelen.

17 Läheisyyttä ja läsnäoloa (29.06.)

Kisapäiviin joskus mahtuva luppoaika on ehkä maailman paras asia. Kerran mä hyödynnän sen istahtamalla retkituolinsa hevosrekan kulmalle aurinkoon asetelleen Rasmuksen syliin. Kokoontaiteltavan istuimen kangas narahtaa vähän, ja hetken Rasmus puristaa käsinojia, mutta tuoli kestää meidät kyllä. Mä en ole vielä vaihtanut kisa-asuun, ja kun Rasmus kietoo tyytyväisenä kätensä mun ympärille, sen sormet hipovat mun shortsien paljastamia reisiä. Mä painan huuleni vasten Rasmuksen omia, ihan hetkiseksi vain.

Tietenkin Joe on ilmestynyt nojailemaan rekkaan mairea ilme kasvoillaan.
”I once told you business and pleasure don't go well together, but fortunately you were smart or stubborn enough not to listen to old Joe."

18 Filosofi-Joe (03.07.)

Joe on hauska aina, mutta sopivassa humalassa siinä korostuu sellainen maailmaasyleilevä hyväntahtoisuus. Siinä on hyvää komerofilosofin vikaa, eikä se ole mitenkään tyhmä tyyppi alkuunsakaan. Ehei – mä väitän, että Joachim on yksi tarkkanäköisimmistä tyypeistä, joita mä tiedän. Välillä sen hurtti huumori ja hällä väliä -asenne on vähällä onnistua sumuttamaan mua, mutta Joachimia ei pidä aliarvioida.

Kerran me jäädään hetkeksi kahdestaan pöydän ääreen yhdellä kapakkareissulla.

”That boy is so smitten. Can’t blame him, though. Aren’t you just the sweetest thing I’ve ever seen”, Joe hymistelee. "And he seems to agree. Have never seen him smile so much."

Mä tunnen oloni hupsun onnelliseksi.

19 Käsitemaailmat (03.07)

On valoisa kesäyö, ja me seikkaillaan kapakasta kohti hevosrekkaa, jonka makuuhytissä me taas nukutaan.
“You’ve let your hair grow, wild boy”, Joachim virnuilee ja pörröttää kainaloonsa runnomansa Rasmus-paran ihania kutreja. Mun poikaystävä näyttää kiusaantuneelta ja astahtaakin melko hätäisesti pois Joen otteesta. Se suorastaan horjahtaa mun vierelle.
“Oh, I like his hair”, mä kiirehdin puolustamaan Rasmuksen aiempaa pidempää tukkaa ja tartun hiustenkantajaa kädestä.
“I see”, Joe naurahtaa ja virnistää ovelasti. “Ah, the things we do for love.”
Rasmus yskähtää ja mä punastun. Me ei varsinaisesti ihan vielä operoida sellaisilla käsitteillä. Jossain lähettyvillä se häilyy, mutta ei vielä ääneen lausuttuna meidän keskuudessamme.

20 Kehitystä (18.07.)

Yksi mun rohkeimmista operaatioista kesän aikana liittyy oppimiseen, mutta ei esteratsastukseen eikä edes hevosiin. Mä päätän opetella saksaa niin paljon kuin ehdin, ja Joesta on hirvittävän hauskaa järjestää mulle oppituokioita. Joskus se ottaa mut mukaan kauppareissuille tai muihin sellaisiin arkipäiväisiin tapahtumiin ja pakottaa mut asioimaan puolestaan.

”You’re a quick learner”, se kehaisee joskus, kun mä olen tilannut ravintolassa kömpelösti ruokaa sille, Rasmukselle ja itselleni.

Sitten se koiranleukailee hilpeänä Rasmukselle:
”If she is both the looks and brain in your relationship, what does that make you?”
”Muscle?” Rasmus ehdottaa hetken mietittyään.
Joachim nauraa makeasti, hörähtää ”yeah right” ja iskee mulle silmää.

21 Muistijäljet (04.08.)

On vähän hassua, millaiset asiat kesästä tallentuvat muistiin. Pikemminkin kuin kokonaisina, käsikirjoituksenomaisina episodeina kesäpäivät ovat kirjautuneet mieleen pieninä, herkullisina tunnekokemuksina. Rasmuksen kohisevana nauruna, joka on saanut sydämen läikähtelemään ja mielen helmeilemään. Hevosen sileänä, auringonlämmittämänä kesäkarvana kämmenen alla. Kaikkina niinä jumputtavina saksapoppiviisuina, joita on jouduttu kuuntelemaan kyllästymiseen saakka sanoista mitään ymmärtämättä. Jännityksenä ennen rataa, hakkaavana sydämenä radan aikana, radan jälkeen tasaantuvana hengityksenä.

Yhtenä selkeimmistä aistikokemuksista mun kehoni muistaa Joesta huokuvan ulkoilman miedontaman tupakantuoksun niiltä illoilta, kun me ollaan käyty hämärissä pubeissa kapeilla kaduilla. Syystä tai toisesta se tuoksu yhdistyy mun mielessäni turvaan. Ihan sama missä ollaan, Joen läsnäollessa ei ikinä pelota.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 20.06.19 13:33
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 139
Luettu: 9911

Grannin päiväkirja

Kesäkupla
18. kesäkuuta 2019
#jusmus #seikkailusaksassa


Musta tuntuu yhä aika uskomattomalta, että mä olen Saksassa. Mä asun Rasmuksen kanssa Riesenbeckissä ja ratsastan työkseni.

Se ehkä vähän salpaa mun hengityksen. Siinä on kolme asiaa mitä mä en uskonut eläessäni tekeväni: ratsastavani palkattuna, asuvani ulkomailla ja seurustelevani maailman parhaan tyypin kanssa. Tämä on mun elämääni juuri nyt, mutta arjekseni mä en sitä miellä. Tämä on jotakin kummallista kesäkuplaa.

Mun ankkurini todelliseen elämään on hapannaamainen Granni. Mä haen siitä mielenrauhaa, niin hassua kuin se onkin. Mä harjailen sitä pitkin vedoin ja aina vähän pidempään kuin se tahtoisi, ja me tehdään pitkiä kävelyitä niin maasta kuin selästä käsin, ja mä vietän tammani kanssa muutenkin aikaa. Joskus mä vain katselen sitä, kun se kävelee tarhassaan. Se on kaunis, eikä se ole muuttunut lainkaan, vaikka suunnilleen kaikki muu mun elämässä on.

Vai onko se ehkä vähän äkäisempi ja kipakampi? Mä mietin, onko se kuitenkin stressaantunut tästä ympäristöstä. Siksikö se oli kisoissakin niin mahdoton? Onhan tämä aivan erilaista kuin kotona Purtseilla — kaukana on sikäläinen yksinkertainen, rauhaisa elämä, jonka mä sille valitsin, kun jätin aikanaan hakematta tallipaikkaa Auburnista.

Sellaisen muodon mun koti-ikäväni ottaa. Mä alan miettiä, oliko mun hevoseni onnellisempi Suomessa kuin täällä. Etsin siitä merkkejä stressistä. Kulmat huolestuneella mutkalla mä siirtelen katsettani hevosessa ja pistän merkille jokaisen ärtymisestä tai epämukavuudesta kielivän eleen.

Ollaanpa hetki rehellisiä: niitä Granni on ilmaissut aina, ympäristöstä riippumatta.

”Luuletko sä, että Grannin on hyvä täällä?” mä kysyn kerran Rasmukselta, kun me istuskellaan tallin katonliepeen suomassa varjossa. Kun ratsastaa auringonpaahteisella kentällä päivät pitkät, ei varsinaisesti kaipaa turhaa auringonottoa muulloin. Ainakin mä olen jo nyt päivettyneempi kuin keskimäärin elokuun alussa ja pisamat ovat villiintyneet ihan uudella tavalla, ja kun mä katson Rasmusta, mä ihmettelen, mikä tuuri mulla onkaan käynyt. Niin hyvältä se musta näyttää, etten mä oikein osaa uskoa sitä todeksi; iho hehkuu jo rusketusta, aiempaa pidemmiksi venähtäneisiin hiuksiin on aurinko sipaissut kullanhohtoaan ja ehkä se on tavallaan miehistynytkin, kenties jotenkin tullut vahvemmaksi ratsastaessaan vielä entistäkin enemmän. Ehkä mä vain kuvittelen.

Sitä mä en kyllä kuvittele, että Rasmus näyttää tyytyväiseltä elämäänsä. Sen elekieli on rentoa, kun se vilkaisee sinne, missä Granni paistattelee nyt päivää. Samalla se puristaa kastelemastaan pesusienestä vettä takaisin ämpäriin, mutta koska se ei katso mitä se tekee, valtaosa lorisee sen kengille. Mä tirskahdan, mutta Rasmus vähät välittää. Se katsoo mua ja hymyilee niin, että mulle tulee ihan kummallisen kevyt olo.

”Kyllä se näyttää siltä, että sillä on kaikki hyvin”, mun poikaystävä antaa arvionsa mun hevoseni hyvinvoinnista ja alkaa huolettomin ottein huiskia Branin satulaa sienellä.
”Meilläkin on, eikö olekin”, mä huokaisen onnellisena ja hymyilen.
”On”, Rasmus nyökyttelee tyytyväisenä, ja mä unohdan Grannin suitsien puhdistamisen ja sukellan sen sijaan suutelupuuhiin.

Klip klop, klip klop. Vislaus. Joe Dickin selässä. Tietenkin.

”Ah, you dirty young lovers. At least the tack looks nice and clean.”
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 18.06.19 12:45
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10260

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Yllätysvieras
13.-14. kesäkuuta 2019. #seikkailusaksassa #rosengårdit

Yhtenä kuurosateisena iltapäivänä pomo lähettää Rasmuksen ja mut asioille puolestaan. Se sanoo, että joku sen vanha tuttu pitää hakea juna-asemalta, ja koska kukaan muu ei ehdi, se on meidän homma. Me kysytään (tai minä oikeastaan, mutta käytän siihen Rasmuksen henkistä tukea), mistä me tiedetään, kuka me oikein kyytiimme noukitaan, mutta pomo vastaa arvoituksellisesti:
”He’ll know.”

Mystinen kyytiläinen odottaa meitä kuulemma aseman pääovilla. Rasmus ei ole kovinkaan hauskaa spekulaatioseuraa, kun mä yritän matkan varrella ehdotella, kuka kumma tänne on tulossa pomoa katsomaan.
”Eiköhän me kohta nähdä”, se vain sanoo, ja sitten se kysyy, voisinko mä vaihtaa radiokanavaa.

Mua on jymäytetty. Se ei selviä mulle mitenkään ihan heti silloin, kun mä tunnistan tulijan. Isä se on, mun maailman ihanin isäni, ja se on nauravainen ja se halaa mua tiukasti, ja sitten Rasmustakin vähän niin kuin omaa poikaansa. Rasmus ei ole yhtään niin yllättynyt kuin mä, ja sitten isäkin vielä kysyy siltä:
”Josefinako ei toden totta aavistanut mitään?”
Rasmus vilkaisee mua virne toisella suupielellä koreillen. Silloin mä alan päästä jyvälle tästä jutusta.
”Ei tainnut”, mun poikaystävä sanoo sillä tavalla hyväntuulisesti, kuin se olisi onnistunut jossakin, ja onhan se: yhdessä isän ja pomon kanssa se on yllättänyt mut toden teolla.
”No en tosiaan! Mitä sinä teet täällä?” mä kysyn isältä, ja kun me kävellään autolle, se kertoo olevansa oikeastaan matkalla Englantiin hevosenetsintäreissulle, mutta tehneensä välilaskun Saksaan tullakseen tervehtimään meitä ja vanhaa tuttavaansa.

Käy ilmi, että isä on työskennellyt pomon kanssa nuorena kloppina. Illalla ruokailun ja muutaman oluen lomassa ne muistelee vanhoja, ja musta on ihmeellistä kuulla sellaisia asioita mun isästä. Nämä muistot ovat ajalta ennen meidän perhettä, ennen kuin isä meni äidin kanssa naimisiin ja asettui pysyvästi Suomeen. Mä kuuntelen haltioituneena muisteloita vanhoista hevosista, kisamatkoista, palkinnoista ja kilpakumppaneista.

Pomo ja isä ovat mitä ilmeisimmin lietsoneet toinen toistaan kaiken maailman kilvoitteluihin. Miten hassua, mä mietin. Siis se, että mun isäni on työskennellyt nuorena miehenä pomon kanssa ja sitten mun poikaystäväni on ratsastanut pomon leivissä yli kolme vuosikymmentä myöhemmin, ja nyt me ollaan kaikki tässä. Mun ja Rasmuksen myötä isä oikeastaan tulikin ottaneeksi yhteyttä vanhaan ystäväänsä. Tajuttuaan, että kyseessä oli sama henkilö, hän ei voinut vastustaa kiusausta ja uteliaisuuttaan.

”Ah, and you always had a way with the ladies”, hykertelee pomo, ja mun isäni huiskauttaa vähätellen kättään. ”And then you went and got married.”
”Funny thing to brag about with my youngest sitting right here, but yeah, I guess I did, back then… ages ago. And, yes, then I met Susanne and she had a way with me, so to speak, haha. And you didn’t even make it to the wedding, Dierk”, isä naureskelee, ja mä kohotan yllättyneenä katseen pomoon — sekö kutsuttiin mun vanhempieni häihin? ”No hard feelings. With the amount of shows you competed at back then… nobody was surprised when you didn’t have time to travel to Finland for a wedding.”

Mä olen häkeltynyt. Rasmus virnistää mulle pöydän yli, ja mä olen aika varma, että sekin näkee tänä iltana ihan uuden puolen pomosta. Juuri sillä hetkellä pomo hymyilee, ei aivan humalaisesti mutta vailla terävintä särmäänsä.

”Yeah, well, some of us had to keep riding while others were busy starting a family”, pomo tuumailee, ja mä mietin, onko sillä koskaan ollut suuria rakkauksia elämässään; sellaisia, jotka olisivat saaneet sen edes ohimennen pohtimaan, josko olisi aika asettua aloilleen. Ehkä se on ollut kuten Joachim, joka ei mun arvioni mukaan ole koskaan muuta kaivannutkaan kuin esteratsastusta.

”Seems to me you chose wisely, Arne”, pomo yhtäkkiä hymähtää, ja sen silmät ehkä tuikahtavat mun suuntaan.
”I think so too”, mun isäni sanoo ja rutistaa kevyesti mun hartiaa, ja mä hymyilen sille liikuttuneena.

Musta tuntuu, ettei pomokaan nyt mitenkään kovin tyytymätön ole elämäänsä, mutta ennen kaikkea musta on ihana tietää, ettei isä ole harmissaan perhe-elämän valitsemisesta. Meistä: Vilhelminasta, Alexanderista ja minusta, ja äidistä, vaikka se aina tuottaakin isän mukaan sille harmaita hiuksia enemmän kuin kukaan meistä muista.

Seuraavana päivänä isäkin ratsastaa. Me keräännytään joukolla katselemaan, kuinka vanhat (melkeinpä muinaiset!) työkaverukset ratsastavat taas yhdessä. Pomo on laittanut isän Donovanin selkään ja ratsastaa itse Pupulla, ja oikeastaan mullakin olisi Pisanji hypättävänä ja Rasmuksella Lady, mutta ne me ehditään myöhemminkin. Juuri nyt katseleminen on mielenkiintoisempaa.

Vanhat sedät eivät vaikuta tippaakaan vanhoilta, kun ne intoutuvat testailemaan nuoria hevosiaan. Hypyt ovat lennokkaita ja välillä raikaa nauru ja välillä erikieliset, kepeästi lausutut kirosanat.

”So, what do you think”, pomo kysyy ratsastuksen lopuksi mun isältä.
Isä taputtaa Donovania mietteliäänä.
”Might make a nice eventer, this one”, se pohdiskelee ääneen, ja mä muistan Vilhelminan sanat: isä on höpsähtänyt lisää — ensin poni ja nyt kenttäratsastus.
Mä kallistan päätäni. En ole ajatellut sitä lausahdusta kovinkaan paljon sen jälkeen, kun lopetin arkisen kuulumistenvaihtopuhelun sisareni kanssa, mutta nyt kun mä näen isän ratsastamassa pomon hevosia, ajatus pulpahtaa mieleen.
“Onkohan isällä kuudenkympin villitys”, naurahdan vähän kummissani Rasmukselle.
“Hä?”
“No kun se osti ensin sen ponin ja nyt etsii kenttähevosta.”
“Luuletko sä, että se ostaa Novan?” Rasmus havahtuu ihmettelemään, enkä mä tiedä, onko se ajatuksesta iloinen - sittenhän Donovan olisi Suomessa ja me nähtäisiin sitä jatkossakin, mutta toisaalta se saattaisi matkata isän mukaan kesken kauden.
“En mä tiedä”, äännähdän ajatuksiini uponneena, mutta jatkan vielä: “Se on kuitenkin menossa sinne Englantiin koeratsastamaan hevosia.”

Onneksi isä ei kuitenkaan ole lähdössä ihan heti. Mä olen iloinen, kun se kertoo tulevansa mukaan seuraavan päivän kisoihin ja lähtevänsä vasta sieltä matkoihinsa. Bramschen kilpailut ovat mun ja Grannin ensimmäiset täällä Saksassa. En olisi minä, ellen olisi hermostuksissani siitä. Isän seura on rauhoittavaa ja mä toivon, että sen läsnäolon vaikutus on yhä riittävän voimakasta, että mä kykenen sen herättämän tyyneyden turvin tekemään järkeviä valintoja ratsastaessani puhisevaa Grannia esteeltä toiselle.

» Arnen näkökulma (luku 2: Vanha ystävä)
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 13.06.19 12:03
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 139
Luettu: 9911

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Onnellinen
12. kesäkuuta 2019 #jusmus #seikkailusaksassa

Yhdet mun ja Josefinan ensimmäisistä kisoista Saksassa ovat Joen mukaan ”pienet kyläkisat”. No, kuten arvata saattaa, Suomen ja Keski-Euroopan kyläkisat eroavat hieman toisistaan. Tosiasiassa kaikki on viimeisen päälle, saksankielinen poppi raikaa koko kisa-alueella, esteet ovat toinen toistaan kirjavampia ja palkinnot parempia kuin mitä mä olen voittanut koskaan.

Me ollaan matkassa pienellä porukalla, lähinnä pomo haluaa hyviä kokemuksia nuorille hevosille. Mä hyppään sekä Branilla että Divisaderolla metrikympin ja kahdenkympin, Ankalla vain jälkimmäisen. Molemmat viisivuotiaat orit tekevät hyvin töitä, Div on vähän nopeampi, Bran ottaa isommalla radalla huolimattomuuspuomin, mutta esteitä ne eivät jää tuijottelemaan ja tekeminen kokonaisuudessaan tuntuu sujuvalta. Ankka on hyvä: sen kanssa mä olen alkanut pikkuhiljaa löytämään yhteistä säveltä. Se ottaa sarjalta puomin, mutta kokonaisuudessaan rata on niin sujuva, että mä kehtaan lähettää myöhemmin videon Isabellalle.

Niistä ensimmäisistä kilpailuista mulle ei tule mainetta, kunniaa eikä niitä hienoja palkintojakaan, mutta tyytyväinen mä olen.

Tyytyväinen hevosiin, Saksaan, itseenikin jonkun verran.

Innossani tästä mahdollisuudesta ja tulevasta kesästä.

Onnellinen Josefinasta, joka ratsastaa loppukäyntejä mun vierelläni vitivalkoisella Pisanjilla. Auringonlasku saa sen tukan hohtamaan jotenkin erityisen kauniisti, ja jos mä uskaltaisin siirtää Divisaderon Josefinan ratsun viereen, mä pussaisin Josefinaa välittömästi. Mutta koska en uskalla, mä joudun odottamaan siihen, että me auringon jo painuttua horisontin alle saadaan hevoset lastattua ja mä pääsen vetämään Josefinan halaukseen rekan takana.

Joe huomaa, koska mitäpäs se ei huomaisi, ja viheltää meille niin että koko parkkialue raikaa. Mä hautaan kasvoni Josefinan hiuksiin.

kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 12.06.19 21:24
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 77
Luettu: 4132

Grannin päiväkirja

Kesän henki
11. kesäkuuta 2019
#tagirysä #seikkailusaksassa #jusmus #kesähaaste1 #kesähaaste2


”Mitä sä kirjoitat”, kysyy vielä vähän aamu-uninen Rasmus, ja mä lasken kynän kädestäni, suoristaudun tuolillani ja kohotan kasvoni sen suukotettaviksi. Ensimmäinen suukko osuu nenänpäähän, toinen otsaan, kolmas viipyillen huulille, ja mun tekisi kovasti mieli ottaa komeat kasvot hellästi käsieni väliin ja jatkaa suutelemista hamaan tulevaisuuteen saakka. Mä en kuitenkaan tee niin, sillä meillä on täysi työpäivä edessä, eikä me voida myöhästyä. Pusutauti saattaisi olla käypä syy sairaspoissaololle, mutta ei sentään pelkkä pussailu.

Mä olen ehtinyt olla hereillä jo aika kauan. On ollut niitä aamuja, kun mun keho on vain keksinyt herätä juuri sillä hetkellä, kun ensimmäiset valonsäteet luikertelevat pimennysverhon ja seinän välisestä rakosesta huoneeseen. Ulkona on jo valjennut kuuma päivä, ja ilma on jo nyt niin painostava ja hiostava, että mä olen hyvin varma, että myöhemmin ukkostaa.

”Tällaista listaa”, kerron. ”Että mitä mä tahdon kesän aikana tehdä. Aloitin joskus aikaisemmin ja keksin nyt lisää asioita.”
”Ai, millaisia?”
”Käy hakemassa kahvia, niin mä kerron”, sanon pienesti hymyillen ja tyrkkään Rasmuksen käteen mun juuri tyhjentyneen kahvikuppini.

Kiltisti mun poikaystävä laputtaa kahvinkeittimen luo. Mä katselen sitä ihan vähäsen ja käännyn sitten haaveellisena listani puoleen. Lisään kaksi viimeistä kohtaa ja päätän heti toteuttaa jälkimmäisen.

”Sä olet kiva”, hymyilen, kun Rasmus istahtaa mua vastapäätä ja laskee mun eteeni täytetyn kahvikupin kuikuillen mun listani suuntaan.
”Hä, itepä. Keitit kahvit, ja… hei. Sanoitko sä noin vain siksi kun se on sun listassa?”
”Eikun mä laitoin sen mun listaan koska mä aioin tehdä niin. Katsos kun musta tuntuu hyvältä enteeltä, jos ensimmäinen ja viimeinen kohta listasta on tsekattuna”, selitän, ja Rasmus naurahtaa ja hyväksyy kyseenalaistamatta mun logiikan: jotenkin sitten tuntuu todennäköisemmältä, että muutkin kohdat toteutuvat.
”Näytä niitä muita”, Rasmus pyytää. ”Katsotaan mitkä me voidaan tehdä heti.”

Vähän arastellen mä annan vihkoni. Rasmus lukee mun listaa ja mä luen sen ilmeitä toivoen, ettei se pidä mun suunnitelmiani ihan typerinä. Hipsuttelen varpaillani sen säärtä. Mulla on hitsin hyvä fiilis tästä päivästä, vaikka mä tunnen pienen päänsäryn aavistuksen.

“Mennään ilman satulaa maastoon tänään”, Rasmus ehdottaa. “Grannilla ja Ankalla.”
“Hyvä idea”, hymyilen, ja merkkaan sen kohdan jo luottavaisena suoritetuksi. “Grannilla onkin tänään kevyt päivä, niin se sopii sille hyvin. Mutta ratsastetaan muut hevoset ensin.”
“Tietty. Ensin työt, sitten huvi”, Rasmus nyökyttelee, ja sillä on huulillaan sellainen hupsu pieni hymy, joka antaa mulle sydämentykytyksiä ja syyn huokaista hempeästi syvään.

Topics tagged under seikkailusaksassa on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 Bucketlistalku

Hevosia riittää ratsastettavaksi. Se päivä on malliesimerkki mun vuoden 2019 kesästä. Aurinkorasva, nahkavarusteet ja sekä oma että hevosten hiki pinttyvät varmaan ikuisiksi ajoiksi mun hajumuistoihini, enkä mä tiedä onko se nyt välttämättä kovin miellyttävä kombinaatio, mutta paljon onnea siihen mahtuu sekaan. On pakko ratsastaa aurinkolasit päässä, sillä päivä on uskomattoman kirkas ja kentän hiekka vaaleaa, ja osa puomeista tuntuu heijastavan valoa niin että häikäisee. Lasit alkavat ajan kanssa luisua yhä herkemmin nenänvartta pitkin, kun hiki valuu pitkin kasvoja. Mä en todellakaan tunne itseäni viehättäväksi, kun naama punoittaa, iho on aurinkorasvasta tahmea ja jalat muhivat nahkaisissa ratsastussaappaissa tunnista toiseen. Onneksi olotila on jaettu, eikä kenelläkään ole varaa koputella nokkaa, paitsi ehkä Kajalla, joka jonkin virolaisen noituuden turvin näyttää niin sikapaljon paremmalta kuin kukaan meistä muista. Välillä jossakin hyvin kaukaisessa todellisuudessa jyrisee ukkonen, mutta se ei meidän työskentelyymme vaikuta. Vain Säikky säpsähtelee levottomana, mutta se varmaan tekisi niin muutenkin.

Tuntuu helpottavalta, kun päivän viimeinen totinen treeni päättyy. Granni ja Ankka ovat kumpikin tarhailemassa (eivät tietenkään yhdessä kun mun hevonen on sellainen kuin on), ja niiden hakeminen sisälle tallin viileyteen on ihanaa. Vielä parempaa on kuitenkin tietää, että pian me samoillaan varjoisilla maastoreiteillä rennosti ilman satulaa.

Siitä ei kesä kesäisemmäksi muutu. Grannin paljas selkä on lämmin mun kehoni alla, ja jos se olisi luonteeltaan vähänkin rennompi, mä kyllä matkustelisin osan matkasta vaikka pitkälläni sen selässä. Taivas on pilvetön, eikä meitä pelota tippaakaan, että me jouduttaisiin ukkosmyrskyn keskelle, vaikka ilma on yhä raskasta ja pysähtynyttä. Mä tunnen vieläkin painostavan lämmön aiheuttaman kireyden ohimoilla, mutta edes se ei latista mielialaa. Mä olen vaihtanut kengät kevyempiin ja mukavampiin, ja ratsastushousutkin saivat vaihtua shortseihin.

Ohjailen meidän reittiä siten, että me lopulta päädytään pellonlaitaa kulkevalle hiekkatielle. Tienpiennarta tähdittävät runsaina ryöppyinä luonnonkukkaset, ja mä pyydän Rasmusta odottamaan.

Mä keräilen hyvän nipun erilaisia kukkia ja sieviä heiniä, ja hetken touhua seurailtuaan Rasmuskin heittäytyy mukaan puuhaan. Siellä me pyöritään tienlaidassa ja välillä kuivassa ojassa seisten, ja tammat seurailevat ohjat löyhinä perässä ja nappaavat välillä vihreää parempiin suihin.

"Nämä varmaan riittää", mä sanon kohta.
"Riittää mihin?" Rasmus kysyy.
"No siihen kukkaseppeleeseen. Osaankohan mä vielä", pohdiskelen.
"Musta ei ainakaan ole apua", mun poikaystävä tiedottaa.
"Ehkä mä opetan sut", ehdotan, ja näen ilmeestä, ettei Rasmusta varsinaisesti kiinnosta seppeleen punominen tuon taivaallisen vertaa. Tiedän senkin, että jos mä vaadin, niin varmaan se kokeilee. Ainakin se tulee avuliaasti punttaamaan mut Grannin selkään, kun mä vienosti sitä pyydän, ja sitten mä keikun huolettomana virnistellen katselemassa, kun se yrittää itse ähistä ja puhista oman kroppansa lihasvoimalla Ankan selkään. Muutaman yrityksen se vaatii, mutta onnistuuhan se lopulta.
"Hitto mitä urheilua", Rasmus irvistää, kun me päästetään hevoset taas keinahtamaan käyntiin ja suunnataan kotia kohti. "Hirveä hiki."
Mä nauran.
"Sun pitää ehkä treenata tota vielä", virnistän.
"Tai vaan nousta aina korokkeelta kyytiin."
"Niin, toki. Mä kyllä ajattelin, että ryhdyn taas käymään lenkillä, kun tämä alkushokki on selätetty."
"Miksi? Hullun hommaa."
"Huviksi!"

Mä kuulen edellä ratsastavan poikaystäväni jupisevan jotakin kummallisista huveista, mutta ei se haittaa. Mulla on hyvä mieli. Edellä keikkuu Ankan karvainen ja Rasmuksen timmi pylly, alla tuntuu Grannin käynnin tasaisen tarmokas ja turvallisen tuttu rytmi, nippu luonnonkukkia kulkee matkassa mukana ja mun suureksi iloksi ympärillä vaihtuvat maisematkin alkavat käydä kotoisan tuntuisiksi.

Kepeä käynti-ravilenkki ei ole saanut hevosia hikoamaan edes tässä helteessä, joten niitä ei tarvitse pestä. Enemmän me itse ollaan suihkun tarpeessa, ja kun hevosetkin on kesäisen helposti nopsaan hoidettu käsistä pois, me ollaan valmiit suuntaamaan kämpille.

Meidän kohtalaisen lyhyttä kotimatkaamme säestää lähenevä ukkoskumu. Vielä se on kaukana, mutta mä olen siitä innoissani. Kun mä raikastavan suihkun jälkeen istahdan kotioven kynnykselle punomaan seppelettä, mä kuulostelen jyrähdyksiä ja lasken miten kaukana ukonilma milloinkin pyörii. Rasmus pysyttelee sisätiloissa, ja luulen, että kai ihan vain jottei joudu seppeleenpunontakurssille, sillä en mä kyllä usko sen pelkäävän ukkostakaan. Vähän myöhemmin se kuitenkin liittyy kahden jäävesilasillisen kanssa seuraan, ja mä viimeistelen seppeleen ja yritän tuikata sen Rasmuksen päähän. Väistöyritys on puolivillainen ja mä tietenkin onnistun tavoitteessani, ja kun seppele löytää kohteensa, löytää myös yksi niistä tuhannesta suukosta, jotka mä olen myös päättänyt kesän aikana suorittaa, tiensä maaliin. Se venyy, ja mä kuuntelen jyskyttävää sydäntä ja kesää.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 11.06.19 16:49
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10260

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Raapaleista:

Sieltä täältä kesältä napatuiksi fiilispalasiksi kirjoitetut raapaleet julkaistaan foorumilla löyhän teeman mukaisissa seitsemänkappaleisisissa sarjoissa. Jos haluat ennemmin seurata niitä kronologisessa järjestyksessä, ne tipahtelevat "reaaliajassa" blogialustalle. Raapaleet ovat samoja molemmissa paikoissa, mutta järjestys eri ts. blogissa voi olla tapahtumia, jotka eivät vielä foorumilla näy ja päinvastoin. (Blogialustalta löytyy myös hevosesittelyjä ynnä muuta sälää.)

Sarjat
1-7 Sukellus uuteen. Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta.
8-14 Arkea ja juhlaa. ... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa.
15-21 Joachim. Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin.
22-28 Kisamatkoilla. Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu.
29-35 Kaja villiintyy. Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän.
36-42 Granni. Sehän nyt ei muuksi muutu, maasta viis, mutta oppiipahan ehkä jotakin.
43-49 Rasmus Alsila. Ihanasti yksinkertainen ja yksinkertaisesti ihana.


Raapaleet 8-14: Arkea ja juhlaa

... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa. #seikkailusaksassa #jusmus

8 Suunnitelma (08.06.2019)

Rasmuksella on syntymäpäivä, ja mä mietin vaikka miten pitkään, että mitä me sen kunniaksi tehtäisiin. Minigolfia me ei ainakaan pelata, eikä oikeastaan mitään muutakaan sellaista kilpailullista, missä mä voisinkin yllättäen olla hyvä. Mun poikaystäväni täyttää 23 vuotta, ja vaikka se salaa sen hyvin, se pitää häviämisestä yhtä vähän kuin viisivuotiaat keskimäärin.

Epätoivo on vähällä iskeä, kun en keksi mitään, mutta sitten mä muistan, kenen kanssa mä oikein seurustelen.

Rasmus Alsila pitää yksinkertaisista asioista (niin kuin musta). Eihän se kaipaa mitään suurta spektaakkelia. Me voidaan mennä syömään, tai ehkä mä tarjoan sille kaljan tai kaksi yhdessä niistä joenrannan kivalta näyttävistä paikoista.

9 Mutka matkassa (08.06.2019)

En mä nyt sano, että mä mikään eläinkuiskaaja olen, mutta jonkinlainen vaisto mulla kuitenkin on. Matkalla rantaravintolalle mä siristän silmiäni nähdessäni reitin varrella tepakoivan hanhen.
”Meidän on ehkä parempi kiertää tuolta”, sanon levottomana Rasmukselle, joka vilkaisee mua kummissaan. ”Toi hanhi näyttää uhmakkaalta. Se käy varmana päälle.”

Rasmus nauraa.

”Hanhi vai! Haha”, se sanoo, tarttuu mua kädestä ja vetää mut perässään pitkin meidän alkuperäistä kulkureittiämme.

Ei olisi kannattanut.

Hetkeä myöhemmin me juostaan pakoon uhittelevaa hanhea. Mä en ehdi katsoa, minne Rasmus katoaa, sillä niin kiire mulla on piiloutua läheisen suljetun kioskin taakse. Kun vaara on ohi, kuulen läheisestä puusta:
”Jumalauta! Sekopäähanhi.”

10 Selviytyjät (08.06.2019)

Mua naurattaa. Kahjo hanhi on ihan totta saanut Rasmuksen ajettua puuhun. Se loikkaa sieltä alas ja mä pelmahdan hykerrellen sen syliin.

”Elossa ollaan”, hymyilen. ”Tappajahanhesta huolimatta.”
”Kreisi tipu”, Rasmus murahtaa, mutta senkin suupielet nytkähtelevät.

Lähdemme kävelemään, ja mä vilkaisen Rasmusta.
”On siinä mulla sankari”, huomautan kepeästi. ”Hanhi käy päälle, ja sen sijaan, että sä puolustaisit mua, kiipeät puuhun.”
”Anteeksi. Ensi kerralla näytän hanhelle närhen munat.”
“Hmm, se ei varmastikaan pidä siitä.”

Ehkä se on kesäillan huumaa tai hengissä selviytymisen sivuvaikutuksia, että meidän välillemme viriää kutkuttava jännite. Tunnelma on kepeä ja ilta mitä mukavin, ja mä uskon, ettei Rasmus inhoa syntymäpäiväänsä.

11 Yllättyneinä (27.06.)

Yhtenä päivänä Joachim ilmoittaa lähtevänsä vähän aikaisemmin, ja me toljotetaan sitä äimistyneinä, kun se astuu ulos tallin pukuhuoneesta jotenkin tosi eri näköisenä kuin yleensä. Se ei näytä hetki sitten hevosen selästä laskeutuneelta.
"That's right, got a hot date tonight", Joachim toteaa meille, niin kuin se ei olisi mikään juttu.
Rasmus ei usko korviaan ja mä ajattelen ilahtuneena, että Joachimissa on sittenkin salattu romanttinen puoli!
"You young folks aren't the only people with certain needs", se kuitenkin hörähtää vähän härskisti.
Me jäädään Rasmuksen kanssa keskenämme talliin, ja mun korvat varmaan punoittavat yhä. En kauheasti välittäisi ajatella Joachimin treffielämää, muusta nyt puhumattakaan.

12 Hyvissä väleissä (17.06.)

Viileä virolaistyttö lämpenee mulle jossakin vaiheessa kesää. Se osoittautuu ihan kivaksi tyypiksi, vaikka se on välillä niin terävä, että mä aina säikähdän että ehkä se ei pidäkään musta. Kerran me ollaan koko lössin kesken kippistelemässä hyvin menneiden kisojen jälkeen, ja mä ylitän rohkeuteni rajat ja kysyn, miksi se oli mulle alkuun niin töykeä. Se kohauttaa olkiaan.
”I thought I wouldn’t like you.”
Noin vain. Ei ehkä paras selitys tylyydelle, mutta toisaalta aika helpottava. Mussa ei ollutkaan vikaa. Meistä tulee ihan hyviä kavereita, vaikka Kaja ei olekaan yhtään sellainen kuin Hanna. Meillä on omat juttumme, ja mä olen iloinen uudesta ystävästä.

13 Koti-ikävässä (15.-17.07.)

Kerran Hanna tulee käymään, ja se on musta ihan mahtavaa. Täpisen koko ystäväni saapumista edeltävän viikon, siis omalla mittapuullani, ja kun Hanna vihdoin on paikalla, mä halaan sitä pitkään. Reippaana tyttönä mun ystävä ei säästä Rasmustakaan halaukselta.

"Katsokaa nyt itsejänne, senkin maailmankansalaiset", Hanna naureskelee.

En oikeastaan tiedä, mitä se tarkoittaa, koska ihan samalta me näytetään kuin aina ennenkin. Hymyilen kuitenkin iloisena, ja iloisuutta jatkuu koko ystävän vierailun ajan. Harmillista, että Hannan paluun myötä muhun hiipii pieni koti-ikävä. Koitan kovasti ravistella sitä pois, mutta ei se lähde kovin helposti. Sitten kohautan olkiani ja päätän, että olkoon. Ei pieni ikävöinti maailmaa kaada.

14 Seikkailulla (30.7.-01.08.)

Muutaman päivän vapailla me lähdetään seikkailulle. Ajamme Joachimin kehumaan kohteeseen (jos nyt pidetään kehuna lausuntoa “perfect for gooey lovebirds”) ja sovimme, että puhumme kaikesta muusta kuin hevosista. Tietysti me sorrutaan ratsastuskeskusteluun heti ensimmäisellä lounaalla. On sentään virkistävää nähdä toisemme muussa kuin ratsastusasussa. On kuuma päivä, ja mun kepeä kesämekko saa Rasmuksen villiksi. Mä ajattelen, etten vastaisuudessa muuta käytäkään kuin mekkoja silloin kun me ollaan poissa tallilta. Mitään erityisen merkittävää ei tapahdu. Kuljeskelemme vanhoilla kujilla, käymme terassilla kanavan varressa, elämme ilman aikatauluja. Eksymme kerran, mutta ei se haittaa, koska löydämme hauskoja pieniä kuppiloita. Se on musta ehkä kesän kolmanneksi kirkkain kohokohta.

Topics tagged under seikkailusaksassa on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 Hissiuusinta
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 08.06.19 12:59
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 139
Luettu: 9911

Uskotko?

5. kesäkuuta 2019. Pieni asunto, Riesenbeck, Saksa.
Suljettu. @Rasmus A. #jusmus #seikkailusaksassa


Väsymys, kevyt ja laantuva parin-kolmen alkoholiannoksen humala, ihmetys. Siinä päällimmäiset tunteet, kun mä suljen suihkun ja kietoudun vähän karheaan petroolinsiniseen pyyhkeeseen. Kosteutan naaman, puristelen hiuksia kuivaksi, pesen hampaat. Olen täydellisen valmis nukahtamaan koska tahansa.

Astun ulos pikkiriikkisestä kylpyhuoneesta pikkiriikkiseen eteiskäytävään, ja on ehkä liioittelua kutsua sitä käytäväksi, sillä kolmella askeleella mä olen pikkuriikkisessä huoneessa, jossa on keittonurkkaus, kahden hengen pöytäryhmä ja sänky, ja Rasmus, joka selailee jotakin läppärillään kahdenistuttavalla sohvalla nököttäen. Pysähdyn keskelle lattiaa ja pyörähdän hitaasti ympäri katsellen sitä kaikkea, kaikkia niitä nurkkia, meidän nurkkia, ja olen kaiken väsymyksen keskellä niin onnellinen että voisin itkeä.

Jalkoja pakottaa kaikki ratsastaminen ja käveleminen ja koko keho on väsyksissä ja mieli vielä enemmän. Istahdan sängynlaidalle, ja hyvin pian valahdan selälleni ja huokaisen tyytyväisenä syvään.

”Kuka olisi uskonut”, mä mutisen silmät suljettuina.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 05.06.19 22:07
 
Etsi: Arkisto 2019
Aihe: Uskotko?
Vastaukset: 12
Luettu: 584

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Sopeutumista joukkoon
5. kesäkuuta 2019 #seikkailusaksassa #jusmus

”Mitä pomo piti Grannista?” mä tiedustelen Josefinalta, kun me kävellään illan viimeisten hevosten kanssa tallialueen kiertävällä hiekkaradalla. Meidät on laitettu heti kunnolla töihin, ja mä ymmärrän miksi meille ehkä olikin oikea tarve – mä ja Josefina ratsastetaan viittä, kuutta, seitsemääkin hevosta päivässä heti alkuun. Ensimmäiset kisat olisivat jo perjantaina

Josefina katsahtaa mua jättiläismäisen mustan ratsunsa selästä ja hymyilee vähän. Me oltiin tänään ensimmäisen kerran hypätty omat, tai mun tapauksessa ylläpitohevoset, ja pomo oli tapansa mukaan jakanut treenisession jälkeen totuuksia – kuitenkin kohteliaasti niin hiljaa, että mä en kuullut mitä se sanoi Grannista eikä kukaan muu varmaan kuullut, kun se totesi mulle ettei Branista tulisi koskaan GP-hevosta, mutta ihan kiva kyllä.

”Kuulemma asiallinen hyppy”, Josefina kertoo. ”Mutta saisi reagoida apuihin paremmin, kääntyä paremmin, ja laukata paremmin. Ei siis kovempaa kuitenkaan.”

”Hmm, ei se Branin ratsastettavuuttakaan suoranaisesti kehunut”, mä hymähdän. ”Entä mitä sä pidät pomosta?”

Josefina punastuu aavistuksen ja myöntää, ettei ole vielä sen läsnäolon kanssa ihan sujut. Mä kykenen ymmärtämään: jos on taipuvainen jännittämään, niin kuin Josefina nyt vaan on, niin Dierk on omiaan aiheuttamaan kauhunväreitä. Vanhemmiten siitä on tullut Joen mukaan leppoisampi, mutta eihän se nyt suoranaisen lempeä ole vieläkään, ja tietysti jo Dierkin nimi ja asema esteratsastuspiireissä kuumottaa valmiiksi, vaikka se ei sanoisi yhtään poikkipuolista sanaa.

”Kyllä siihen äkkiä tottuu”, mä lohdutan. ”Ei se meitä arvostele… Tai no, varmaan arvostelee, mutta ei pahalla. Se haluaa että me kehitytään ja hevoset kehitytään.”

”Kyllä mä uskon”, Josefina vakuuttaa. ”Se on vaan jotenkin, niin, sellainen.”

Mä jarrutan mun ratsuani, Lätsää, kun tie sukeltaa metsän laidasta kentän kulmalle. Ori hörisee kentälle työskentelevälle Alenalle, höristää pitkiä kaninkorviaan ja hapuilee raviaskelia, mutta malttaa sitten palata käyntiin. Alenan selässä Joe huiskauttaa meille kättään ja hymyilee koko naaman leveydeltä.

”Lovelies!” se huutaa. ”Let’s go and have beers in town once I’m finished. My treat!”

Josefina näyttää säikähtäneeltä eikä saa äkkiseltään sanotuksi mitään, joten mä huikkaan huomattavasti maltillisemmalla äänellä takaisin: ”Deal!”

Mä käännyn Josefinan puoleen ja virnistän. ”Kai sulle sopii että me mennään?”

”Tietysti”, Josefina sanoo kiireesti. ”Joachim on hauska.”

Se näyttää kuitenkin lievästi ahdistuneelta, joten mä arvaan, että ei se ole vielä ihan sujut Joenkaan kanssa. Eihän tässä ole montaa päivää kyllä mennytkään, ja on totta että Joachimin huumorissa voi olla vähän totuttelemista. Ehkä sen kanssa samalla tasolle pääsisi paremmin muutaman kaljan jälkeen?
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 05.06.19 20:47
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 77
Luettu: 4132

Grannin päiväkirja

Raapaleista:

Sieltä täältä kesältä napatuiksi fiilispalasiksi kirjoitetut raapaleet julkaistaan foorumilla löyhän teeman mukaisissa seitsemänkappaleisisissa sarjoissa. Jos haluat ennemmin seurata niitä kronologisessa järjestyksessä, ne tipahtelevat "reaaliajassa" blogialustalle. Raapaleet ovat samoja molemmissa paikoissa, mutta järjestys eri ts. blogissa voi olla tapahtumia, jotka eivät vielä foorumilla näy ja päinvastoin. (Blogialustalta löytyy myös hevosesittelyjä ynnä muuta sälää.)

Sarjat
1-7 Sukellus uuteen. Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta.
8-14 Arkea ja juhlaa. ... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa.
15-21 Joachim. Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin.
22-28 Kisamatkoilla. Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu.
29-35 Kaja villiintyy. Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän.
36-42 Granni. Sehän nyt ei muuksi muutu, maasta viis, mutta oppiipahan ehkä jotakin.
43-49 Rasmus Alsila. Ihanasti yksinkertainen ja yksinkertaisesti ihana.


Raapaleet 1-7: Sukellus uuteen

Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta. #seikkailusaksassa #jusmus

1 Matkalla (31.05.2019)

Pack yourself a toothbrush dear
Pack youself a favorite blouse
If we don't leave this town
We might never make it out


Laukun vetoketju päästää pienen surahtavan äänen sulkeutuessaan. Mä henkäisen syvään ja kohotan katseeni Rasmukseen. Se näyttää innostuneelta, mä ehkä enemmänkin jännittyneeltä. Sitten se ojentaa kättään. Mä tartun siihen. Käsi on lämmin ja turvallinen mun kädessä, ja kun Rasmus puristaa kevyesti mun sormia, mä hymyilen kuitenkin. Seikkailu odottaa, ja vaikka mä en ole seikkailevaista ihmistyyppiä, tätä mä en jättäisi mistään hinnasta väliin. Meidän yhteistä hevosseikkailua.

If we don't leave this town
We might never make it out


Topics tagged under seikkailusaksassa on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 Lahtovalmiit

2 Uudessa ympäristössä (05.06.2019)

Kaikki on kamalan jännittävää. Uusi ympäristö, uudet hevoset ja ennen kaikkea pomo, jota mä pelkään ihan kuollakseni. Joachimiakin mä jaksan ujostella, vaikka se suhtautuu muhun sinnikkäästi niin kuin olisin vanha tuttu. Se taitaa pitää Rasmuksesta, tai ainakin ne tulee hyvin juttuun ja vaikuttavat siltä kuin olisivat työskennelleet ihan aina yhdessä. Virolaistyttö ei halua olla mun kaveri, sen se tekee selväksi. Joachimille ja Rasmukselle se on viileän asiallinen, mutta mä olen kai tunkenut sen tontille ratsastamaan nuoria, tai ehkä mä en vaan ymmärrä sen huumoria. Yritän löytää oman paikkani porukassa, mikä on tietysti vähän vaikeaa silloin, kun pelkää muita porukan jäseniä.

3 Hiljaa vain (07.06.2019)

Joe luulee, etten mä puhu englantia. Sehän on tietenkin mun oma syyni. Koko homma alkoi siitä, kun mä sen ekan kerran kohdatessani menin niin puihin, etten saanut sanaa suustani millään kielellä — en, vaikka Rasmus tuuppasi mua rohkaisevasti kylkeen ja puristi kummissaan mun sormia.
”Oh! She doesn’t speak English!” Joe sanoi, ja mä en uskaltanut korjata eikä Rasmus kai hämmennykseltään osannut. Sitten homma jatkui jonkun aikaa ja alkoi käydä liian kiusalliseksi korjata erehdystä.

Lopulta mun on kuitenkin pakko tehdä niin, koska meidän on määrä lähteä Joen kanssa kisareissulle. Nolona mä kerron sille puhuvani englantia mutta olevani ujo.
”I know”, se virnistää.

4 Totisessa treenissä (10.06.)

"Oh Josie, Josie, no need to be the pretty girl now! I mean, when you ride, it's nice to watch, sure. But you need to push yourself to get results and sometimes that means riding a bit ugly if needed! You have time to seduce your boyfriend later."

"Näytänkö mä ratsastaessani siltä, että haluan vaan näyttää nätiltä?" kysyn huolestuneena jälkeenpäin.
"Kaikkea muuta!" Rasmus kiirehtii kiistämään. Se ajattelee taas vasta puhumisen jälkeen. "Tai totta kai sä olet nätti silloinkin, mutta et sä siihen näyttämiseen keskity. Varmaan? Tai siis hevosiinhan sä keskityt. Näytät ammattimaiselta."
Ilahdun. Se on hirveän hyvä kehu, hymyn arvoinen.

5 Satulassa (11.06.)

Mulla on hirveän hauskoja hevosia, joista mä pidän tosi paljon. Enimmäkseen ne on aika nuoria tai jopa ihan vauvoja, mutta niiden kanssa on kiva työskennellä. Ne ovat saaneet hupsuja koodinimiä: on yksisilmäinen Ykkönen, pomppiva Ruu, sievä pieni Pikkumusta ja taitava Pupu. Ja sitten on tietenkin Granni, mun oma silmäteräni, joka jaksaa tavoilleen uskollisena koetella mun uskoa siihen, itseeni ja koko ratsastusharrastuksen mielekkyyteen. Tietysti, kun mä ratsastan sillä pomon valvovan silmän alla, mä ajattelen, että juuri se antaa mulle myös kaikkein suurimmat onnistumisentunteet. Sen kanssa pitää taistella joka onnistumisesta. Parhaimmillaan se suoriutuu vaikeistakin tehtävistä mallikkaasti, ja itsevarmuutta sillä on munkin edestä.

6 Kotona (17.06.)

Mitähän kertoisin arjesta? Ei siinä nyt niin kamalan paljon ole kerrottavaa. Hevosia, hevosia, hevosia. Aamut ovat aikaisia ja päivät pitkiä, enkä mä muista, milloin viimeksi olen pukenut päälleni jotakin muuta kuin ratsastusvaatteet. Tukka mulla on kroonisesti letillä, paitsi silloin kun Rasmus joskus iltaisin nyhtää hiuslenkin pois ja vapauttaa laineet valloilleen. Elämä on aika hyvää, vaikka mä yhä pelkään, että mut todetaan kelvottomaksi ja lähetetään kotiin. Me ratsastetaan paljon ja tehdään niin kuin pomo sanoo, ja mä toivon, että se riittää. Mä en halua luopua tästä yhteisestä seikkailusta, enkä usko, että Rasmuskaan. Se on kuin kotonaan täällä, ja mäkin haluan olla.

7 Kämpillä (25.06.)

Meillä on oma pieni asunto, ja se on musta aika kutkuttavaa. Voisi kai melkein sanoa, että me asutaan yhdessä, ja se on kovin aikuismaista! Mä olen lapsenomaisen ilahtunut siitä tosiseikasta. Hyrisen tyytyväisyyttäni silloin, kun me pestään vierekkäin hampaita illalla tai inhotaan kollektiivisesti herätyskelloa aamuisin. Mä nyt vaan tykkään nyhvätä Rasmuksen kyljessä kiinni, eikä se yleensä valita siitä ainakaan ihan kamalasti. Tiskaamisesta me joskus nahistellaan, ja sitten mä huomaan, että sekin on aika kotoisaa. Nahistelu. Mitenkään tiukasti me ei kyllä tapella. Siitä mä en varmaan pitäisi. Paljon mieluummin mä pussailen, tai ihan vaan lojun mitään puhumatta maailman parhaan Rasmuksen seurassa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 03.06.19 17:01
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10260

Grannin päiväkirja

Kuulumistenvaihtoa vain
Auburnissa 30. toukokuuta 2019.
Kirjoitettu yhdessä @Sarah R.:n kanssa.
#jusmus #seikkailusaksassa


Klip klop, klip klop, sanovat kaviot tammatallin käytävällä. Ne kaviot eivät kuulu sinne, mutta siellä ne silti kilkuttelevat. Josefina pysäyttää hevosensa ja tarkistaa vielä kerran Grannille osoitetun karsinan numeron. Oikeassa paikassa ollaan. Tyttö kumartuu aikeenaan irroittaa kuljetussuojat hevosen jaloista ennen kuivikkeille menoa välttyäkseen kuivikkeenmurusten huiskimiselta pois suojista. Huomenna lähdetään, ja Josefina tahtoo kaiken olevan viimeisen päälle. Pomon luokse ei sovi mennä miten sattuu hasottaen.

Granni ei ole huolissaan siitä, mitä pomo tai kukaan muukaan siitä ajattelee. Jos olisi, se harjoittelisi jo hyviä käytöstapoja ja olisi sitten ylen kohtelias, kun he vihdoin tapaisivat pomon ja Joachimin ja nuoria hevosia ratsastavan virolaistytön, niin, ja Eduardo-hevosenhoitajan. Josefinan kasvoilla vilahtaa nopea hymy, kun hän miettii Grannia tervehtimässä pomoa viimeistä piirtoa myöten kohteliaasti: hallo! Wie geht es Dir? (Josefina ei osaa oikeastaan sanaakaan saksaa, mutta kuvittelee kuumeisen nettisanakirjanselauksen jäljiltä, että jotakuinkin niin Granni saattaisi pomolle sanoa. Josefina ei aio itse kokeilla saksankielistä keskustelua etenkään pomon kanssa.)

“Granni, snälla, stå stilla”, tyttö mumisee hevoselle, joka liikehtii kärsimättömänä käytävällä, eikä anna omistajansa ottaa viimeistä kuljetussuojaa pois. Se niistä käytöstavoista.

“Tarviitko apua?” Sarah kysyy lähestyessään tallin käytävällä seisovaa hevosta. Jusun yritys riisua hevosensa kuljetussuojaa näyttää onnettomalta. Latinan silmät tutkivat toisen olemusta ja hän miettii hiljaa mielessään miksi Granni on Auburnin tammatallissa.

Hevosensa aloillapitoyritykseen keskittynyt Josefina hätkähtää, katsahtaa avuntarjoajaa ja hätkähtää uudemman kerran. Hetken näyttää siltä, ettei tyttö saa mitään sanottua, mutta lopulta pienieleinen nyökkäys palauttaa puhekyvynkin takaisin ulottuville.

“Kiitos. Jos kerkeät napata sen takasuojan tohon pinonjatkeeksi”, Josefina sanoo huolitellun asialliseen sävyyn ja suoristautuu itse pitelemään Grannia tukevammalla otteella. Silloin tamma lannistuu. Ilme viimeistä piirtoa myöten tylsistyneenä hevonen junttaa kavionpohjat lattiaan, ja Josefina huokaisee. Jos se olisi alunperinkin käyttäytynyt noin, mitään ongelmaa ei olisi ollut.
“Totta kai”, Sarah vastaa väsynyt hymy huulillaan ja astuu lähemmäs ruunikkoa. Se antaa riisua suojan ilman vastaväitteitä ja latina kiinnittää suojan tarrat uudelleen ennen kuin laskee sen toisten kanssa samaan pinoon.
“Mitäs te täällä teette?” kysymys on ystävällinen, eikä naisen kasvoilla ole häivähdystäkään samankaltaista hyökkääväisyyttä kuin silloin kahvihetkellä oli ollut. Meripihkanväriset silmät näyttävät uupuneilta, vaikka latinan ulkomuoto on muuten huoliteltu.

Josefina naksauttaa pienesti kieltään ja johdattaa Grannin karsinaan. Tyttö rapsuttaa hevostaan vielä lyhyesti, ennen kuin kohottaa katseensa Sarahiin.

“Granni on täällä yötä”, hän kertoo ja jokin tytön olemuksessa muuttuu. Se ei ole suurta eikä kuohuvaa intoilua, sillä Josefina on aina pienieleinen paitsi ollessaan hyvin peloissaan tai jännittynyt; positiivisia tunteita hän ilmaisee miedosti, vaikka tunteekin vahvasti. Lähdön hetki on niin lähellä, että odottavainen innostus on kasvanut ja tökkii pelko- ja paniikkiajatuksia härnäävästi.

“Me lähdetään huomenaamulla Saksaan. Lähtö on aika aikainen, ja - ja kun on kolme hevosta tulossa Kallasta, niin on helpointa lastata ne saman tallin pihassa”, Josefina jatkaa. Kun tyttö kertoo sellaisia asioita — käytännön matkajärjestelyitä, hevosiin liittyviä juttuja — hän on kuin eri henkilö kuin loungessa tavattu ujosteleva kainosielu. Yksi asia kuitenkin pysyy: se alati läsnäoleva onnellinen vire, jonka voi yhdistää ihastuneeseen ihmiseen.

“Aivan, nytkö se lähtö sitten jo koittaa.” Sarahin äänenpaino ei muodosta lauseen loppua kysymykseksi, vaikka se periaatteessa oli ehkä tarkoitettu sellaiseksi.
“Niin”, Josefina äännähtää ja tytön katse seilaa hieman levottomana, mutta se on ujolle tyypille tavanomaista käyttäytymistä. “Huh. Tuntuu, että tämä tuli kamalan äkkiä, vaikka ollaanhan me odotettu lähtöä monta viikkoa. Rasmus ehdotti lähtöä jo helmikuussa, kuitenkin.”

Sarah hätkähtää ja luo kasvoilleen jähmeän hymyn.
“Varmasti mukavaa lähteä poikaystävän kanssa kesäksi kilpailemaan...” nainen lausahtaa ja painaa katseensa muutamaksi sekunniksi tallin lattiaan.
“Ja ylipäätänsä se, että poikaystävä on myös hevosihmisiä. Ymmärtää, jos tallilla kestää ja antaa tukea sellaisessa tilanteessa, kun harmittaa joku hevosiin liittyvä”, latina yrittää pitää äänenpainonsa mahdollisimman neutraalina, mutta tietää siinä olevan katkera vivahde siitä huolimatta.

On Josefinan vuoro säpsähtää. Se on kummallinen reaktio positiivisiin huomioihin, jotka ovat kaiken lisäksi totta. Josefina miettii, tulisiko seurustelemisesta mitään, jos toinen heistä ei ratsastaisi. Jo nyt yhteinen aika on kortilla, sillä hevoset vievät sitä niin paljon, mutta sentään molemmat ymmärtävät hevosten kanssa elämisen realiteetit. Nyt he pääsevät myös jakamaan ne kesän ajan keskenään.

”Niin… se on kyllä… hmm”, Josefina mumisee vähän vaikeana ja silminnähden välttelee katsomasta Sarahiin. Varovaisesti muotoiltu kysymys lipeää empien huulilta: ”Sun poikaystäväsi ei taida olla hevosihmisiä?”
Latinan silmät seuraavat Josefinan kasvoja hämmentyneinä.
“Thomasko? Ei me...ei se…” Sarah älähtää ja nielaisee. Ei me mitä? Viime sunnuntain tapahtumat palaavat elävinä naisen mieleen, eikä tämä saa sanottua tarvittuja sanoja ääneen.
“Ei se ole”, latina mumahtaa, levottomuus paistaen kasvoiltaan hyvin selvänä.
”Ai”, Josefina sanoo, koska ei muutakaan osaa.

Mitä hän voisikaan sanoa? Ai, ilmankos sillä onkin aikaa iskeä muita lähikaupoissa sillä välin, kun sä olet tallilla. Josefinan kurkkua kuristaa. Jälkeenpäin tilanne on ahdistanut häntä, eikä siksi, että hän olisi kokenut olonsa mitenkään uhatuksi. Thomas ei ollut pelottavan päällekäyvä ja kunnioitti suoraa kieltäytymistä. Mutta Josefina muistaa aina tilannetta ajatellessaan Sarahin, miehen tyttöystävän, joka vain vähän aikaa sitten jutteli hänen kanssaan vaivaannuttavasti intohimosta Auburnin loungessa kahvikupillisen ääressä.

Sen kaiken ajatteleminen tekee Josefinan äänestä kireän, kun hän sanoo:
”Niin, hmm, no. Kai aika harvoilla on yhteinen harrastus.”
Ääni hiipuu loppua kohden, eikä se johdu siitä, että Josefina on hajamielisenä juuri oivaltanut, että heidän kohdallaan on tulevien viikkojen ajan kyse yhteisestä työstä.
“Joo, kyllä niiden perheessä Jonathan on ehdottomasti saanut ne heppageenit”, Sarah valaisee, sillä asiasta puhuminen tuntuu turhauttavalta. Tallimestarin ajatteleminen saa latinan hieman rauhoittumaan.

Josefina nielaisee. Jonathan oli avain Thomaksen tunnistamiseen. Tyttö keräilee hevosensa suojat syliin viedäkseen ne siististi satulahuoneeseen odottamaan aamua, mutta jokin kumma tunne saa hänet vielä pysähtymään ja vilkaisemaan levottomana Sarahia.

”Me tavattiinkin kaupassa”, Josefina sanoo, vaikka on siihen hetkeen saakka ajatellut, että on parempi olla sotkeutumatta asiaan. Vieläkään Josefina ei ole varma, onko idea tuhoontuomittu vai tarpeellinen. Ei auta edes yrittää asettua toisen asemaan, sillä Josefina ei osaa kuvitella, miltä se tuntuisi. Haluaisiko hän tietää? Jatkaisiko mieluummin elämää valheellisessa onnessa? Mutta ehkä, Josefina ajattelee, ehkä Sarahin ja Thomaksen suhde todella on juuri niin erilainen hänen omaan parisuhteeseensa nähden kuin hän loungesta poistuessaan ajatteli. Ehkä Thomas ei ole tehnyt mitään kiellettyä. Tai ehkä on, ja ehkä Sarahin on paras tietää, vai… Josefina ei tiedä.

”Mä en muistanutkaan, että se oli sun lanseerausdeittisi”, Josefina sanoo kulmat huolestuneessa kurtussa, ennen kuin hiljaisuus venyy mahdottoman pitkäksi.

“Ai Jonathan vai? Eihän se..” Sarah vastaa, naisen ajatuksenkulku tuntuu tahmealta, kun tämä katsoo Josefinaa mietteliäänä.
“Vai tarkoitatko sä Thomasta?”

Yhtäkkiä Josefinasta tuntuu, että hän on tullut puhuneeksi ohi suunsa. Silmät ovat suuret ja levotomat, hartiat kireät, ja voi miten Josefina katuukaan, että on sotkenut hopealusikkansa tähän soppaan. Sarah ei saa vastausta kysymykseensä, mikä toisaalta ehkä kertoo enemmän kuin kyllä, tarkoitan Thomasta ääneenlausuttuna.

“Jusu?” Sarah kysyy nyt jo syötin kokonaisena nielaisseena, eikä osaa jättää aihetta sikseen. Oliko toinen törmännyt Thomakseen kaupassa, ja jos niin mitä oli tapahtunut? Vai luuliko Jusu, että Jonathan oli ollut hänen deittinsä? Sarah ei saa kiedottua ajatuksiaan tarpeeksi selkeiksi, jotta voisi itse päätellä toisen sanoista mitään.
”Se — Thomas, umm… oi ei.” Se ei kuulosta Jusun korvissa yhtään hyvältä, ja tuskinpa sen paremmalta Sarahinkaan mielestä.

Sarah tuntee sydämensä sykähtävän hieman nopeammin. Reaktio johtuu kaikesta, mitä viime aikoina on tapahtunut ja siitä, ettei latina enää tiedä ihan varmaksi heidän suhteensa tilaa. Ero oli ollut selkeä viime sunnuntaihin saakka.
“Mitä Thomaksesta? Mitä se on tehnyt?” Sarah vaatii tietää nyt jo hieman kärsimättömän kuuloisena. Nainen yrittää parhaansa mukaan olla kuulostamatta liian kiinnostuneelta.

Jusu vetää henkeä keuhkoihinsa. Voi pahus. Tästä suosta ei enää päästä kuivin jaloin metsänreunaan.

”Mä en tiedä millaiset teidän… rajat on”, hän aloittaa melkein vakaalla äänellä, mutta kädet tärisevät ja kasvot ovat arat ja varovaiset. ”Thomas yritti saada mua luokseen.”

“Ahaa.”

Sarah ei tiedä mitä tuntee. Hengittämisestä tulee vaikeaa ja latina joutuu nieleskelemään kurkkuunsa noussutta palaa hetken aikaa.

“No lähditkö sä?”

Josefinan sydän sykähtää, ja reaktio on nopea:
”En! Mä olen parisuhteessa.”

Vaan niin oli Josefinan tietojen mukaan tilanteen toinenkin osapuoli. Tyttö puraisee onnettomana huultaan ja miettii, voiko millään tavalla helpottaa tilannetta. Kun se ajatus on pälkähtänyt päähän, Josefina tekee niin kuin josefinat tekevät parhaiten:
”Anteeksi.”
Pahoittelu on pikkiriikkinen ja niin on Josefinan olokin.

Sarah hymähtää, rentouttaen itsensä ainakin ulkoisesti.
“Älä ole pahoillasi, ei se sun vikasi ole. Hyvä, ettet lähtenyt. Tai, ei mulla ole juurikaan sananvaltaa siihen enää”, latina toteaa poissaolevan oloisena.
“Me ei olla enää yhdessä Thomaksen kanssa”, Sarah kertoo yhtäkkiä ja siirtää katseensa Josefinan silmiin.

Josefinan ensimmäinen reaktio on helpotus. Thomas ei välttämättä ollutkaan aikeissa pettää ketään hänen kanssaan. Sitä seuraa hirvittävän, hirvittävän huono omatunto. Missä on empatia silloin kun sitä tarvitaan? Sarah ja Thomas ovat eronneet.

”Oh… mä olen pahoillani”, Josefina huokaisee, vaikka häntä on juuri kielletty olemasta pahoillaan aiemman anteeksipyynnön jälkeen. ”Siis siitä, ettei se toiminut.” Josefina ei kysy miksi. Josefina ei tivaa, milloin ja minkä takia parisuhde päättyi. Tyttö vain on pahoillaan siitä, että se mitä ennen oli, on lakannut olemasta. Hän tuntee tarvetta halata Sarahia, muttei tee niin vaan koskettaa vain hyvin nopeasti toisen kämmenselkää sormillaan.

Sarah hymyilee aavistuksen surumielisesti.
“Kiitos”, tämä vastaa, eikä pyydä toista uudelleen olemaan olematta pahoillaan.
“Elämä jatkuu”, Sarah mumahtaa, eikä sävähdä toisen kosketuksesta. Hiljainen huokaus karkaa latinan huulilta.
“Tsemppiä kesään, ihan aidosti. Pitäkää hauskaa siellä Saksassa, vaikka töihin menettekin”, nainen toivottaa ja hengähtää syvään.

Tuskin on Sarah saanut toivotustaan pääteltyä pisteellä, ennen kuin lähestyvät askeleet keräävät kaksikon huomion suuntaansa.

Se on Rasmus, joka on kuullut Isabellalta Grannin saapuneen ja päättänyt tulla kurkistamaan, miten ankea tamma sopeutuu luksuslukaaliinsa. Miehen kasvoille kohoaa ilahtunut ilme, kun hän huomaa hevosen omistajankin olevan yhä karsinalla. Josefinan kasvot peilaavat poikaystävän iloa ennen kuin hän itse sitä huomaakaan.

”Hei”, Rasmus tervehtii kollektiivisesti. ”Tulin vilkaisemaan Grannia. Että onko kaikki valmiina huomiseksi.”

Rasmus ei ala viritellä Sarahin kanssa small talkia. Josefina vilkaisee lähellään seisova naista.

”Kaikki on valmiina”, hän vahvistaa, ja hymyilee vähän. ”Me ehdittiin vaihtaa Sarahin kanssa kuulumisiakin.” Sen enempää Josefina ei paljasta, eikä Rasmus ole niitä ihmisiä, jotka kyselevät. Mies väläyttää jonkinlaista iloisentapaista ilmettä Sarahille ja tyytyy ilmeisesti siihen tietoon, jonka on saanut.
Latina hymyilee pariskunnalle, huomaa olevansa nyt oikeasti iloinen toisten puolesta.
“Nähdään syksyllä, hyvää matkaa teille”, Sarah sanoo ja kääntyy ympäri tallikäytävällä. Thomas ei selvästi ollut aivan niin ikävissään heidän erostaan, mitä oli antanut ymmärtää.

Hetken aikaa Josefina ehtii katsella mietteliäänä Sarahin perään, kunnes Rasmus, Granni ja edessä oleva kesä vievät hänen huomionsa.

Viisitoista tuntia, Josefina ajattelee.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 30.05.19 9:40
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10260

Grannin päiväkirja


3. Vielä hetken Kalla
28. toukokuuta 2018
#seikkailusaksassa


Treenit oli nyt treenattu. Oivallus iski lujaa, kun Verneri kehotti mua siirtämään Grannin kevyeen raviin loppuverryttelyä varten. Kurkkua kuristi yhtäkkiä, ja pallea tuntui jäiseltä ja koko keho ihmeellisen voimattomalta. Seuraavan kerran, kun mä kuulisin valmentajamaista käskytystä, kieli olisi englanti ja aksentti ehkä saksalainen, ja tutun ja turvallisen Verneri Kaajapuron sijaan mun ja Grannin treenejä luotsaisi pomo. Ehkä meitä tuijottaisi se Joachimkin, josta Rasmus oli vähän kertonut ja jota mä yritin olla pelkäämättä jo etukäteen.

Mun menestys oli tietenkin aika heikkoa. Tietenkin mä pelkäsin — kuollakseni, ja kaikkia, ja oikeastaan kaikkea. Koko Saksaa. Sen kaiken kauhun seassa virisi innostuneisuus ja odottavainen mieli, mutta kaikkein eniten mua jännitti. Mä pidin pomoa ja Joachimia vähän kuin tuomioistuimena. Joko mä osaisin niiden mielestä ratsastaa tai sitten en, ja se olisi taatusti totuus. Rasmus oli vakuuttanut, että ne olivat reiluja tyyppejä ja ettei etenkään Joessa ollut rahtustakaan pelättävää, mutta kumpikaan ei ollut Verneri.

Ratsastajansa keskittymiskyvyn harhailun havainnut Granni huiskaisi ärtyneenä häntäänsä ja hyytyi käyntiin, vaikka mä halusin sen ravaavan. Verneri oli käskenyt ravaamaan. Valmennuksen lopuksi kuului ravata. Niin tehtiin aina! Nyt mä vain olin liian huolestunut voidakseni vain kevennellä Grannin ravin tahdissa. Mun vatsa vääntyi solmuun ja koko keho pidätti hevosen liikettä.

”Mä en ole valmis”, parahdin ihan yhtäkkiä, ja Verneri hätkähti.

Se oli yllättävä näky. Mä en ollut tottunut ajattelemaan, että olin tullut säikäyttäneeksi tai edes yllättääkseni Vernerin. Ihan varmasti kuitenkin näin sen hienoisen sävähdyksen ja kasvojen yllättyneen sykäyksen. Nopeasti raamikas mies siloitti reaktionsa ja oli jälleen yhtä tyyni ja vakaa kuin mihin mä olin tottunut.

”Jäikö sulle huono fiilis vikasta kierroksesta?” Verneri tiedusteli asiallisella valmentajanuotilla. ”Oliko joku kohta erityisesti, joka tuntui takkuiselta?”

Mun suu napsahti — kuvainnollisesti, sillä ei se kirjaimellisesti auki ollutkaan — kiinni. Mä en tiennyt, mitä vastata siihen, sillä mä en tosiaankaan ollut tarkoittanut ettenkö mä olisi valmis siirtymään loppuraveihin. Grannin ja mun viimeinen suoritus Vernerin meille rakentamalla hauskalla salmiakkiruututehtävällä (sellaisen esteiden asettelu toi mulle mieleen) oli ollut rento, tasainen ja sujuva, eikä siinä ollut ollut mitään niin suurta vikaa, että mä olisin kokenut tarpeelliseksi sitä korjata.

”Eikun se oli ihan hyvä”, mä ynähdin, eikä Verneri ehkä ihan kuullut, sillä me oltiin derbyllä ja tuuli tarttui iloisesti mun heiveröiseen ääneeni. ”Mä en vaan ole valmis… elämään.”

Sen Verneri kuuli. Siltä karkasi epäuskoinen naurahdus, ja mua hävetti. En mä avannut epämääräisiä pelkojani valmentajalleni tällä tavalla ikinä, paitsi ehkä soittaessani sille ulkomailta ihan poissa tolaltani silloin kun ennalta tuntematon Tobias Juslin lähestyi mua ratsutustarjouksensa kera. Se nyt oli ihan ymmärrettävä tapaus, sillä se oli niin odottamaton ja erikoinen. Mutta elämän pelkääminen?

Mun lausahdushan oli täysin typerä. Totta kai mä olin valmis elämään, johan mut oli äidin kohdussa tehty kyvykkääksi hengittämään ja hyödyntämään ravintoa ja ties mitä. Varsin eläväisestihän mä olin selvinnyt elämästäni tähänkin saakka: siis jopa kahdenkymmenenyhden vuoden ajan.

”Lähestyvä lähtökö sua hirvittää”, Verneri tiedusteli leppoisan kuuloisena, ja mä vilkaisin sitä epäluuloisin silmin. Kiinnostiko sitä muka oikeasti? Luuliko se vain olevansa velvoitettu kuuntelemaan mun typeriä murheitani, koska sille maksettiin mun valmentamisesta? Mitään ystäviä me ei oltu, sellaiseksi mä en ollut riittävän älykäs ja aikuismainen.

Mutta enhän mä voinut jättää vastaamatta suoraan kysymykseen vain siksi, että mä epäilin, ettei Verneri oikeasti halunnut tietää. Päätin silti, etten avaisi omituista sielunmaisemaani ainakaan mitenkään perinpohjaisesti. Sellainen olisi vain raskasta, ja mä en suin surminkaan halunnut olla raskas.

”Mm. Se tulee niin pian, ja on paljon muistamista”, mä sanoin pitäytyen käytännön tasolla.
”Me voitaisiin vaikka yhdessä käydä vielä läpi Grannin matkaan tarvitsemat asiakirjat ja lippulappuset”, Verneri tarjosi, ja se vaikutti vilpittömästi siltä, että se halusi olla avuksi. “Varmasti sulla onkin ne jo reilassa, mutta eihän siitä koskaan ole haittaa, että tarkistetaan. Saat mielenrauhaa, ainakin.”

Mä hymyilin kiitollisena. Vernerissä oli jotakin kovin rauhoittavaa… nykyään. Mulle juolahti mieleen, että mä olin aluksi pelännyt sitäkin kovasti. Nyt mua nauratti vähän ajatuskin siitä, miten kauhuissani mä olin ollut ennen jokaista valmennusta. Sama tunnetila oli tullut tutuksi ennen Isabella Sokan valmennuksiakin, kun me ekoja kertoja tehtiin yhteistyötä. Nyt mulla oli itsevarma olo molempien valvovien silmien alla. Olisiko kesä riittävän pitkä, että mä ehtisin rentoutua myös pomon edessä?

”Onko jotain muuta, mikä vielä huolettaa?” Verneri tiedusteli.
Hetken mä olin hiljaa.
”Mä vaan mietin, että onkohan Grannin vieminen sinne huono idea. Onko tää juttu liian iso meille ratsukkona”, pohdin sitten ääneen. ”Tai jotenkin. Meillä ei toimi yhteistyö edes kotikisoissa.”
”Cup-starttejako murehdit?” mun valmentaja halusi tietää.

Niin. Niitä startteja, joiden piti kruunata kevätkausi ja antaa hyvä pohja kisakesälle. Niin mä olin suunnitellut, mutta mitä lähempänä kisapäivä oli kolkutellut, sitä enemmän mua oli alkanut epäilyttää. Grannin kevät oli mennyt jaksoissa: ensin oli tullut muutama tyyni ja harmoninen viikko, joiden aikana se oli ollut itse asiassa aika kiva ratsastaa etenkin sileällä. Ruotsissa se oli ollut vauhdikas, mutta hypännyt hyvin ja pysynyt enimmäkseen hyppysissä. Se oli napsinut sijojakin. Sen reissun jälkeen mä olin antanut sille lomaa, ja se oli vain maastoillut Aliisan kanssa ja hämmästyttänyt rentoudellaan. Kun se palasi treeniin, se oli iloinen ja lennokas. Pari viikkoa ennen osakilpailua se oli heittäytynyt kireäksi ja uppiniskaiseksi.

Mä olin pelännyt sen olevan ylienerginen ja kuuma, ja sitähän se oli sitten ollut. Ensimmäisellä radalla se oli vielä toiminut. Se oli hypännyt terävästi ja ollut menossa, mutta ratsastettavissa. Yksi puomi ei maata kaatanut, kun rata oli muuten ollut hyvä. 120:n senttimetrin luokka sen sijaan oli saanut mut miettimään meidän kykyjen rajoja.

”Nokun mua vähän hirvittää se, miten työläältä kakskyt meille tuntuu”, mä huokaisin Vernerille. ”Aiemmin ei ole niin paljon haitannut, jos Granni on vahva, mutta nyt… kaikki kostautuu. Läpi menemättömät pidätteet on melkein varmoja puomeja.”
”Hmm”, äännähti Verneri. ”Monesko sen tason startti tämä teille oli? Neljäs? Viides?”
”Kuudes.”
”Te olette yhä tasonnostovaiheessa”, Verneri linjasi. ”Se ei vielä ole rutiinia teille ratsukkona.”

Niin — niinpä kai. Hartiat hieman vähemmän kireinä mä nyökkäsin. Verneri ei ollut vielä lopettanut järjen takomista mun arkuudessa uppiniskaiseen kalloon.

“Ja sittenkin kun siitä tulee rutiineja, on päivä ja on päiviä. Ei mikään hevonen tai ratsastaja ole aina vireessä”, Verneri sanoi, ja mä mietin, milloin sillä muka oli mitään vireongelmia. Ei viimeviikonloppuisissa kenttäkilpailuissa ainakaan. Joka tapauksessa se oli ihan oikeassa.
“Ehkä mä pistin liikaa painoarvoa yksille kisoille”, mä myönsin.
“Niin. Etenkin, kun ne eivät edes olleet mikään katastrofi.”
“Paitsi ehkä se uusinta.”
“No siinä oli kaksi pientä katastrofia, ja ne olivat sun omia mokiasi, joiden paikkaamiseen hevosella ei ollut rutiinia tai halua. Turhaan sä epäilet, etteikö Grannin kanssa voisi hypätä keski-eurooppalaisissa kisoissa siinä missä täälläkin.”

Kun Verneri sanoi sen noin, mä tunsin itseni ihan hirvittävän noloksi ja typeräksi. Niin. Kisat oli kisoja kaikkialla. Ei meitä kuitenkaan odottaneet Grannin kanssa mitkään MM-koitokset, joten mitä kummaa mä nyt niin stressasin? Samalla tavalla me oltaisiin Suomessa kierretty kesäkisoja ja pyristelty sillä epämukavuusalueella, jota myös 120:n senttimetrin esteradoiksi voisi kutsua. Ehkä siitä tulisi mukavuusaluetta, ja sitten me kurkoteltaisiin kohti seuraavaa, ja joka tapauksessa tulisi hyviä päivä ja huonoja päiviä. Välillä mä jumaloisin hevostani ja välillä se ajaisi mut synkkään epätoivoliiteriin, jossa mä kököttäisin murjottamassa enkä ehkä avaisi ovea kenellekään.

“Niin… niin. Totta.”
“Sulla on hyvä hevonen. No, ei ehkä kiva ja helppo, mutta riittävän tasokas. Teillä on jännittävä ja opettavainen kesä edessä, ja takaisin pääsette aina”, Verneri muistutti hyväntuulisena tosiasioista. “Ota kaikki irti siitä, että pääset treenaamaan maailmanluokan tähden kanssa. Se on huikea mahdollisuus.”

Kuuntelin hiljaa ja nöyränä. En edes sanonut ääneen, että mä kaipasin ennemminkin luotettavaa ja tuttua valmentajaani kuin maailmanluokan sitä sun tätä. Tähän ikään mennessä mä olin jo oivaltanut, että mä olin pikemminkin hyvin tavallinen ratsastaja erinomaisilla resursseilla ja poikkeuksellisen mainiolla harjoitushistorialla kuin synnynnäinen superlahjakkuus. Kyllä menisi maailmanluokan valmennus mussa vähäsen hukkaan, mutta jospa ei kovin pahasti kuitenkaan.

“Äläkä pilaa koko kokemusta itseltäsi ottamalla turhia paineita.”

Helpommin sanottu kuin tehty, mutta jos mä jonkun ohjeisiin suhtauduin vakavasti, niin Verneri Kaajapuron. Ja no, enhän mä nyt kovin herkästi viitannut kintaalla kenenkään käskyihin. Katsahdin valmentajaani miedosti hymyillen ja se hymyili takaisin, ja mä ajattelin, että mullahan oli asiat aika hyvin. Mielessäni mä aloin laskea tunteja lähtöön.

Kolmekymmentäkahdeksan. Kolmekymmentäkahdeksan tuntia ja kymmenkunta minuuttia, niin me oltaisiin matkalla. Hevoset, mä ja Rasmus.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 29.05.19 21:53
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10260

Takaisin alkuun

Sivu 3 / 3 Edellinen  1, 2, 3

Siirry: