Kellonaika on nyt 28.10.21 13:58

86 osumaa on löytynyt haulle 0

Tallipäiväkirja 2017-19

Pähkinänsärmiä
25. maaliskuuta 2019. #merikantovalmentaa

Josefina pujahti maneesin katsomoon. Hän oli ollut ahkera opiskelija ja aikoi palkita itsensä sallimalla itsensä seurata Rasmuksen ja Branin maastoestevalmennusta. Palkinto oli kaksiteräinen miekka, sillä niin mielenkiintoinen kuin tunnista tulisikin, kulki innostuksen rinnalla valtava huoli poikaystävän turvallisuudesta, kun tämä nyt oli haksahtanut lainahevosineen kenttäratsastuksen pariin. Jusu, joka pelkäsi monenlaisia asioita, oli melko varma, että maastoesteitä hypätessään saattoi kuolla.

Rasmus oli kuitenkin luvannut olla kuolematta (ikinä, oli Josefinan tehnyt mieli vaatia häntä lisäämään, mutta se sentään olisi ollut jo kohtuullisuuden rajamailla) ja nauranut päälle.
“Miten vaarallista voi olla pienten esteiden hyppääminen halliolosuhteissa valmentajan valvonnassa?” poikaystävä oli kysynyt, ja synkkäilmeisenä Jusu mietti, että pianhan se nähtäisiin.

Katsomossa istui myös Märta Merenheimo, viileän näköisenä niin kuin aina, eikä Jusun tehnyt mieli tälläytyä sinisen tytön viereen. Jos hän tekisi niin, pitäisikö hänen oikaista, ettei ollut raskaana? Ei Jusu halunnut lipsauttaa sitä sanaa taas huuliltaan – se tuntui pahaenteisesti manalta. Märta kuitenkin vilkaisi häntä, ja sitten olisi ollut omituista asettua ihan omaan päähän katsomoa. Kohtaloonsa alistuen Josefina istahti Märtan viereen; ei kovin lähelle, mutta viereen kuitenkin. Hän ei aikonut hiiskua sanaakaan, ei raskaudesta eikä muustakaan, ellei Märta itse avaisi keskustelua.

Ja avasihan se.

“Tulit sitten katsomaan kultasi ratsastusta”, Märta sylkäisi suustaan.
“Niin ilmeisesti sinäkin”, Jusu sanoi huolellisen kohteliasta äänensävyä käyttäen.

Märta tuhahti ja käänsi synkeiksi vääntyneet kasvonsa kohti näyttämöä, jolla kaikki hyppääminen pian tapahtuisi. Ratsukot verryttelivät jo Lauri Merikannon ohjauksessa.

“Ei kun Isabellan pyynnöstä mä täällä olen”, Märta korjasi ylevästi. “Kun se haluaa videota Rillan hypyistä, niin mä sitten. Videoin.”
“Ystävällistä”, Jusu kehaisi ja pohdiskeli, mahtaisiko Rasmuskin haluta videoita. Ei siitä varmasti haittaakaan olisi, hän päätti, ja kaiveli Alexanderin haukkuman älypuhelimensa taskustaan. Sitä hän pyöritteli käsissään, kun hiljaisuus hänen ja Märtan välillä syveni.

Kuului vain Merikannon asiantuntevia ohjeita ja hevosten kavioiden ääniä, ja satunnaista rapinaa Josefinan vierestä.

Rapina oli Märta, jolla oli kai eväshetki meneillään. Tyttö popsi pähkinöitä, ja huomattuaan, että Jusu vilkaisi hänen eväitään, sinihius huoahti ärtyneesti.

“No tahdotko säkin?” se kysyi.
“Oi, ei, en, ei kiitos”, Jusu sanoi ja räpsytteli tarjouksen yllättämänä ripsiään.

Märta pysähtyi tuijottamaan vieressäistujaansa. Hitaasti tytön silmät siristyivät vähäsen. Jotakin se mietti, ja taatusti jotakin sellaista, mistä Jusulle kuuluikin tulla levoton olo - oli tullut jo.

“Et pidä pähkinöistä?” Märta pärskähti. “Ja seurustelet Rasmus Alsilan kanssa.”

Josefina häkeltyi. Nämä kaksi irtonaista virkahdusta eivät käyneet hänen maailmassaan järkeen, sillä hän ei kutsunut poikaystäväänsä pähkinäsilmäksi. Josefina ei itse asiassa useinkaan ajatellut pähkinöitä. Se oli luontevaa, sillä hän ei voinut laittaa niitä suuhunsa, mikä oli mitä ilmeisimmin kuitenkin niiden pääasiallinen käyttötarkoitus. Josefinan elämässä oli hyvin vähän sijaa pähkinöille.

“Ei, kun mä olen itse asiassa allerginen”, Jusu paljasti Märtalle, jonka kasvot olivat vähällä haljeta kaikista peitellyistä ja keskenään ristiriitaisista ilmeistä.
“Ja seurustelet Rasmus Alsilan kanssa”, se jupisi, nyt hyvin hiljaa ja vähän kuin itsekseen. “Tietenkin.”

Jusun epätietoisuus sen kuin syveni. Eikö henkilöiden, jotka eivät syöneet pähkinöitä, sopinut seurustella? Rasmuksen kanssa - vai yleisesti?

Hänen teki kovasti mieli esittää tarkentavia kysymyksiä Märtalle, mutta ei hän tietenkään kehdannut. Mitäs jos tämä olikin jokin yleisesti tiedossa oleva seurustelusääntö? Sitten hän saattaisi itsensä naurunalaiseksi kysyessään itsestäänselvyyksiä. Jusu ei suin surminkaan halunnut paljastaa Märta Merenheimolle vajavaisia seurustelutaitojaan, ei sen enempää kuin kenellekään muullekaan tai ehkä jopa vielä vähemmän.

Kaksi henkilöä – joita ei oikeastaan voinut kutsua kaksikoksi tai varsinkaan parivaljakoksi, sillä niin läheisiä he eivät olleet – kiinnitti katseensa jälleen ratsukoihin, jotka olivat nyt päässeet hyppäämään. Kilpaa he videoivat kumpikin oman ratsukkonsa hyppyjä, ja Märta ehkä vähän Rasmuksenkin, kai siinä toivossa että voisi lähettää pähkinäsilmälleen parempia videoita kuin tämän pähkinäallergikkotyttöystävä.

Jusu keskittyi valmennuksen tapahtumiin juuri ja juuri tarpeeksi tietääkseen, että Rasmus oli yhä hengissä. Hänen mielensä kuitenkin askarteli kinkkisen pähkinän parissa - mitä tekemistä oli seurustelemisella, Rasmuksella, pähkinöillä ja Märtalla toistensa kanssa?

Ehkä pitäisi kysyä Rasmukselta. Jos seurustelupähkinäasia todella oli jokin Yleinen Juttu, kyllä kai Rasmus tietäisi, sillä Jusun mielestä poika oli hirvittävän taitava seurustelemaan, vaikka välillä hämmensikin yhtäkkisillä vauvapuheilla. Toisaalta kauhanvarressa taisi kuitenkin olla pikemminkin Märta kuin Rasmus itse.

Märtastakin Jusun teki mieli kysyä, mutta hän oli jo kerran tehnyt niin eikä päässyt (pähkinä?)puusta pitkälle.

Oli ehkä vähän kummallista, että Märta uskoi olevansa Jusulle niin suuri uhka, että Josefina Rosengård kaikista maailman ihmisistä olisi valmis tappamaan hänet, ja kun Jusu kysyi tytöstä poikaystävältään…
”Niin niin, mutta kuka se sulle on.”
“Me oltiin samassa lukiossa. Oliko muuta?”
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 26.03.19 13:38
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2017-19
Vastaukset: 60
Luettu: 5409

Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto

Kallassa 25.3.2019
kertojina Matilda, Heidi, Lauri ja Jesse

Matilda oli ollut Lauria vastassa, muttei siksi, että mies tuli valmentamaan ja sille täytyisi keittää kahvia. Ei, nainen oli ottanut miehen kilparatsun ulos trailerista ja taluttanut yksityistalliin hoitopaikalle, koska Merikanto oli ottanut elämäntehtäväkseen järjestää Matildalle erilaisia diilejä: ruokintasuunnitelmaa, rehualennuksia, Vargasin liikutusta ja viimeisimpänä maastoesteitä.
”Muista martingaali”, Lauri oli huomauttanut huolettomasti ennen suuntaamistaan maneesiin valmistelemaan ensimmäisen ryhmän tuntia.

Matildaa jännitti niin, että naisen leukapielet olivat jatkuvasti kireät ja suitsien remmejä kiinni näpräävät sormet tärisevät. Vargas käveli reippaasti Matildan vierellä ja nainen mietti kauhuissaan, mahtoiko ori olla jotenkin erityisen virtainen. Enkkuraidallinen ratsastusloimi näytti neonkeltaiselta ulkovalaistuksessa ja Matildasta tuntui, että hän vilkuili sitä joka toisella askeleella. Maneesin avautuva ovi säpsähdytti Matildaa muttei niinkään Vargasia, joka tuijotti Isabellan taluttamaa tammaa.
“Ai, sinäkö olet menossa maastoesteille?” perijätär tiedusteli vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan. Matilda huomasi naisen katseen valuvan erityisesti Vargasiin, ennen kuin bruneten huomio kiinnittyi heidän perässään ulos kävelevään ratsukkoon.

Maneesissa oli hiljaista. Ensimmäisenä Matildan katse osui Jesseen, jolle nainen väläytti jännittyneen hymyn. Mies hymyili takaisin ja violettihiuksinen huomasi vetävänsä ensimmäistä kertaa kunnolla henkeä sitten sen jälkeen, kun oli kiinnittänyt Vargasin panssarivyön tallissa. Sen jälkeen Matilda huomasi Laurin katselevan heitä kuin varmistaen, että nainen oli osannut varustaa miehen kilpurin oikein putseineen päivineen. Matilda oli jo aikeissa nousta satulaan, kun hänen katseensa osui maneesin katsomossa istuvaan naiseen - joka oli muuten tullut paikalle Laurin mukana.

Alkuvalmennus meni Matildalta hyvin pitkälti Laurin ja Heidin välien tulkitsemiseen. Onneksi Vargas liikkui hyvin pohkeesta eteen, eikä kevyessä istunnassa laukkaaminen hapottanut naisen reisissä. Ainakaan Matilda ei ehtinyt stressata hyppäämistä ennen kuin Lauri viittoi ryhmäläisiä hyppäämään pressuhirvitystä, josta mallia Matildalle ja Adelinalle näytti Jesse.
“Tule vaan Matilda”, Lauri hoputti, kun violettihiuksinen jäin laukkaamaan päätyyn voltille sen sijaan, että olisi kääntänyt Vargasin esteelle heti Lefan selviydyttyä yli. Se ei ollut virallisesti edes maastoeste, vaan pressulla koristeltu tavallinen pysty, mutta Matilda ratsasti sitä kohti kuin ei olisi uskonut kenttäkilpahevosen menevän siitä yli edes unissaan.
“Hellitä, hengitä”, Lauri puoliksi naurahti, kun Matilda esteen jälkeen posotti kohti päätyä uskomatta täysin sitä, ettei Vargas ollut miettinyt esteen ylittämistä sekuntiakaan.

Taloesteen hyppäämisen jälkeen Matilda alkoi luottaa siihen, että Vargas tosiaan meni yli mistä vain. Orin hypyissä oli voimaa ja naisen täytyi keskittyä pysymään mukana hypyissä, jotka olisivat heittäneet heikomman - ja varomattoman - irti satulasta ja todennäköisesti kohti maneesin virheetöntä pohjaa. Matilda seurasi Jessen ja Sallin menoa vilkuillen sivusilmällä Heidiä, jonka läsnäolon syy jäi naiselle epäselväksi: oliko Heidi katsomassa valmentautuvaa Jesseä vai valmentavaa Lauria?

Heidi ei ollut ihan varma siitä, että miksi oli lähtenyt Laurin kanssa Auburniin. Jessen katseet kilpailivat yhdessä Matildan katseiden kanssa ja katsomon penkki alkoi tuntua jatkuvasti epämukavammalta. Laurin katsominen tuntui helpolta, joten brunette kohdisti katseensa mieheen. Hän kuunteli tarkasti toisen sanoja, sillä kenttävalmennukset eivät olleet Heidin vahvuuksia ja uuden oppiminen oli mukavaa.

Lauri oli myös luvannut tehdä hänelle ruokaa illemmalla ja perjantain kanaruoan maku viipyili edelleen naisen kielellä. Heidi mietti odottiko enemmän toisen rentoa seuraa vai tämän kokkauksia ja virnisti itsekseen ajatukselleen.
Vargas kulki hyvin, se hyppäsi tasaisesti ja nautti selvästi elämästään, kun pääsi ylittämään valtavalta näyttäviä maastoesteitä. Ori oli perjantain kouluvalmennuksessa ollut tasainen ja maltillinen, vaikka oli näyttänyt myös räjähdysherkkyyttään, josta ehdottomasti oli apua esteillä.

Siniset silmät eksyivät takaisin Lauriin ja kun mies vilkaisi hänen suuntaansa, Heidi hymyili tahattoman lämpimästi. Kyllä hän selviäisi Jessen ja Matildan katseista, kun Lauri olisi siinä, hänen henkisenä tukenaan.

Lauri huomasi katsomosta häneen kohdistuneen katseen, sillä sinisiä silmiä oli vaikea olla huomaamatta. Miehen kasvoilla kävi tuskin huomattava, nopea hymy, jota valmennettavien ei ollut edes tarkoitus nähdä. Sitten tummien silmien katse palasi Vargasiin, joka näytti varsin ratsastettavalta tehokkaan viikonlopun jälkeen.
“Se oli ihan ok noinkin, mutta huolehdi, että se pysyy suorana myös esteen jälkeen”, Lauri kommentoi tukin jo rohkeammin hypänneelle Matildalle.

Kolmen ratsukon ryhmä oli Laurin makuun optimaalinen: kaikkiin ehti kiinnittää reilusti huomiota, mutta ratsut - ja ratsastajat - saivat vetää henkeä suoritustensa välillä.
“Korjaa laukka, anna edetä, valmisteleva puolipidäte ennen estettä”, Lauri luetteli ohjeita Jesselle, jonka ratsastus oli koko valmennuksen ollut tasaisen varmaa, kuten se oli radallakin. “Muista ulkoavut kulmalla, älä anna sen miettiäkään ohi valahtamista.”

Siinä missä Jesse ja Salli etenivät radan läpi tasaisella ja rennolla meiningillä, Matildan ja Vargasin suorituksessa oli säpäkkyyttä. Se johtui Laurin tulkinnan mukaan siitä, että Vargas kokeili rajojaan varovaisemman ratsastajan kanssa ja Matilda luotti siihen, että puoliveriori veisi naisen yli esteistä.
“Tee voltti päätyyn ja ota se kontrolliin”, Lauri ohjeisti. “Sen täytyy reagoida pidätteisiin. Noin juuri, nyt saatte jatkaa.”

Lauri huomasi huokaisevansa helpotuksesta, kun Vargasin kaviot koskettivat maneesin hiekkaa penkin jälkeen. Matilda oli petrannut toisella kierroksella tultuaan uudestaan radan kolme viimeistä estettä.
“Hyvä, voitte keventää ne pidemmälle kaulalle ja kävellä kunnon loppukäynnit”, Lauri mutisi ennen kuin suuntasi askeleensa katsomoa kohti. Mies jäi nojaamaan seinään puhe-etäisyyden päähän Heidistä ja piti katseensa ravaavissa ratsukoissa.
“Illallisesta taitaa tulla iltapala”, Lauri totesi Heidille. “Mutta ei se minua haittaa, jotainhan tässä on joka tapauksessa syötävä.”
Mies vilkaisi katsomossa istuvan bruneten ilmettä ja vastasi naisen huvittuneeseen hymyyn. Täytyisihän lupaus kokkailusta pitää, etenkin, kun Heidi sattui olemaan syntymäpäiväsankarin roolissa vielä seuraavat neljä tuntia.

Jesse oli yrittänyt keskittyä valmennuksen aikana vain ratsastukseen jotta he edes joskus pärjäisivät kisoissa, mutta siitä huolimatta miehen huomio oli hetkittäin valunut niin Matildaan kuin katsomossa istuneeseen Heidiin, jonka läsnäololle mies ei keksinyt muuta selitystä kuin heidän valmentajansa.

Miehen ilme jäykkeni hieman, kun hän huomasi valmennuksen päätyttyä maneesin katsomon laidalla juttelevan kaksikon. Vaikka hänelle ei Heidin tekemiset kuuluneetkaan, ei Jesse voinut olla miettimättä, mitä naisen ja Laurin välillä oli. Ja miten se mahdollisesti tulisi vaikuttamaan heidän väleihin liittyen lapseen.

"Se meni hyvin", Jesse totesi hymyillen Matildalle päästyään sen verran lähelle kimoa oria, jotta nainen kuulisi hänet.
Matilda hymyili takaisin huomattavasti rennommin kuin valmennuksen alussa ennen kuin hänenkin katse valui Laurin ja Heidin suuntaan.

Jesse tuli pohtineeksi, tunsivatko Heidi ja Lauri entuudestaan, sillä nainen oli kuitenkin kertonut raskaudestaan valmentajalle jo maaliskuussa eikä lapsen isän henkilöllisyyskään ollut kauaa pysynyt Laurilta salassa.

Mies taputti ratsunsa kaulaa peittääkseen turhautumisensa. Ei siksi, että Lauri tiesi, vaan siksi, että häneltä itseltään oli pimitetty raskaus, tai oikeastaan sen jatkuminen, niin pitkään.

kirjoittaja Lauri M.
lähetetty 26.03.19 9:37
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto
Vastaukset: 74
Luettu: 3473

Daimin päiväkirja

21/3/2019

Tänään meillä oli todella, erittäin rento päivä Daimin kanssa. Me käytäisiin vain mukavalla kävelyllä maastakäsin, ei enempää. Sunnuntaina oltiin kisoissa, maanantaina valmennuksessa, tiistaina vapaapäivä ja eilen taas valmennus. Mä en tiedä miksi ihmeessä mä olin ilmoittanut meidät vielä Lauri Merikannon valmennukseen maanantaille, kun niitä valmennuksia oli ihan tarpeeksi Tie tähtiin kisojen puitteissa. Ja edellisenä päivänä oltiin käyty vielä kisoissa, joissa oltiin menty vuoristorataa. Todella huono verryttely, mutta valkoisten aitojen sisällä ruuna oli näyttänyt taas mihin se pystyi ja napannut toisen sijan.

Daim hörisi hieman väsyneenä, kun hain sen tarhasta. Vielä eilen se oli jaksanut, mutta varmaan maanantaina ollut Merikannon valmennuskin oli tehnyt tehtävänsä pikkuhiljaa. Mä vaihdoin vain ruunalle toisen loimen niskaan ja me lähdettiin ulos. Keli oli ihan mukava ja vielä oli valoisaa, joten maastoon saattoi lähteä köpöttelemään. Daim käveli rennosti mun vieressä, välillä kaula pitkänä kurotellen haistelemaan maastoa.

Mä muistelin maanantain valmennusta, jossa oli teemana ollut puomit. Me oltiin aika vähän viimeaikoina päästy treenaamaan puomeilla, joten alkuun meillä oli vähän hakemista. Daimilla kesti hetki muistaa taas, että niitä koipia pitää nostella, jotta ei kolhi puomeja. Ja ettei niiden päälle kuulu astua. Ruuna oli myös saattanut hieman innostua puomeista, joten alku oli mennyt todellakin häseltäessä. Merikanto oli saattanut välillä näyttää siltä, että oli valmis menemään hakkaamaan päätään maneesin seinään. Onneksi me sitten lopulta parannettiin, joten Merikannon ei tarvinnut hakata sitä päätään seinään. Kun Daim sai taas jutun juonesta kiinni, se veti puomeja oikein mallikkaasti.

Daim jäi katselemaan jotain pusikossa korvat hörössä, mutta jatkoi sitten matkaa tyytyväisenä. Me kierrettiin vielä vähän matkaa ja lähdettiin sitten takaisin, sillä kumpikaan ei jaksanut kummempaa lenkkiä vetää. Onneksi Rita kävisi tekemässä jotain kevyttä Daimin kanssa, joten mä saisin pitää hevosettoman vapaapäivän. Mun ajatukset harhailivat muutenkin jo ihan liikaa, kun valmennusmuistelot vaihtuivat miettimään miestä, johon mä olin eilen törmännyt. Joka oli aika selvästi vihjaillut, että tällä oli yksinäistä. Olisiko Markus sanonut niin, jos? Ei, nyt mä keskittyisin Daimiin vielä hetken ja sitten voisin palata kotiin, miettimään mitä nyt haluisinkaan miettiä.

kirjoittaja Sasu R.
lähetetty 24.03.19 20:46
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Daimin päiväkirja
Vastaukset: 11
Luettu: 608

Armin päiväkirja


Edellisen päivän kisat oli taas menny oikein mukavasti ja olin tyytyväinen neljänteen sijaani. Kisareissu tuntui koko kropassa, mutta siitä huolimatta odotin ihan innolla tämän päiväistä valmennusta. Lauri Merikanto oli nimittäin saapunut jälleen Auburniin valmentamaan ja minähän tietenkin olin ollut heti haukkana paikalla ilmoittautumassa. Nita ja Sarah ratsastaisivat samassa ryhmässä, mikä tuntui hieman hassulta sillä me kisattiinkin ihan eri tasoilla. Nyt sillä ei kuitenkaan ollut väliä.

Tasan yhdeltä olin jo maneesissa ja istuin kuin tatti Armin selässä. Kuuntelin tarkkaavaisesti Laurin ohjeet ensimmäiseen harjoitukseen kävellen suurella ympyrällä miehen läheisyydessä. Alkuvalmennus mentiin hieman pidemmillä ohjilla kaikissa askellajeissa. Armin kanssa oli yllättävän helppoa ratsastaa eteen ilman että tamma lähtisi pakenemaan alta. Ravissa kulmien volteissa ravi meinasi kuitenkin hyytyä ihan oman mokan takia, sillä jotenkin keskittymiskyky oli kuin kultakalalla tällä hetkellä. Laukassa homma meni jo paljon paremmin eikä suurempia oikomisiakaan kulmissa tullut.

Verryttelyjen jälkeen siirryttiin puomitehtäviin. Käynnissä puomitehtävät oli meille aika helppoja, sillä Armi tuntui suoriutuvan niistä vaikka unissaan. Ravissa en kuitenkaan saanut tuettua tammaa oikein väistöissä ja tamman takapuoli meinasi lähteä seikkailemaan omille teilleen. Tässä kun sitten mokasin niin myös puomeille tultiin kehnomman puoleisesti ja pari puomia kolahtikin. Lauri huuteli neuvoja sen minkä kerkesi, mutta ei meillä mennyt ihan niin kehnosti kuin Sarahilla. Ravityöskentelyssä naisella oli vaikeuksia Effin kanssa ja kuulin kuinka puolit kolisivat takanani minkä kerkesi. Jokaisen suorituksen jälkeen seuraava meni jo onneksi paremmin. Laukassa jätin väistöt suosiolla väliin vaikka allani olikin osaava ratsu. Tyydyin menemään helpomman kautta, vaikkei ehkä Amanda olisi hyväksynyt sitä alkuunkaan. Valmennuksen jälkeen olin rättiväsynyt ja puolikuollut, joten hoitaisin vain ratsuni pois ja suuntaisin kotiin suihkuun ja päikkäreille.
kirjoittaja Kiia K.
lähetetty 24.03.19 20:37
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Armin päiväkirja
Vastaukset: 75
Luettu: 3695

Leevin päiväkirja




Mun melkein sukunimi kaimani tuli pitämään valmennuksia Auburniin. Mä olin käynyt jo Ramidan kanssa estevalmennuksessa, mutta mä olin hullu ja tyhmä ja miljoona muuta vastaavanlaista kuvaavaa sanaa. Me ravattiin Leevin kanssa jo miljoonassa ja yhdessä valmennuksessa, mutta mä ilmotin meidät myös Merikannon valmennukseen. Kisojen jälkeläisenä päivänä ja mä olin muutenkin valmiiksi stressaantunut ja väsynyt.

Onneksi pohjalla oli onnistunut kisapäivä, koska muuten mielenkiinto valmentautua olisi muuten ollut nollissa. Seppeleen osakilpailuista toinen sija ja selkeä rankingin johto. Vain luokan voitto olisi voinut saada mut paremmalle mielelle, mutta toka sija oli ihan hyvä. Voittoa siis metsästettiin vielä, mutta eiköhän se tulisi pian. Ei ainakaan jäisi valmentautumisesta kiinni.

Kun mä varustin Leeviä taas kunnon treeniä varten, ruuna katseli mua vähän sellaisella ei kai taas -ilmeellä. Ei siinä, olisin minäkin mielummin maannut kotona sängyssä katsomassa Netflixiä, koska mä en nyt meinannut keretä muuta tekemään kuin osallistumaan valmennuksiin tai kisoihin.
"Älä huoli, on meillä huomenna vapaapäivä. Tänään pitäisi jaksaa vielä", mumisin ruunalle ja rapsutin sitä otsatukan alta. Ruuna mulkaisi sitä ja mä muistin taas, kuinka mun vuokrahevonen ei arvostanut tälläisiä hellyyden osoituksia. Sitä mä kaipasin Armissa, niitä rapsutteluhetkiä ja muita.

Mun väsyneet aivoni joutuivat tekemään myös jumppaa, kun mä jouduin keskittymään puomitehtäviin. Onneksi Leevi ei ollut ihan niin väsynyt kuin minä, joten sillä oli homma hanskassa. Ruunikko ruuna veti hienosti puomeista yli ilman kolinoita. Muistaakseni Amanda oli treenannut sen kanssa paljon puomeilla, mutta voi olla, että mä muistin ihan väärin. Mutta ainakaan se ei ihan niin loikkinu puomeista yli, kuin Effi. Koska me oltiin viime aikoina treenattu niin paljon Leevin kanssa ja myös menestytty kisoissa, mun oli helppo vaikuttaa siihen puomeilla. Ruuna veteli hyvin niin ravissa kuin laukassakin ja mä sain olla oikein tyytyväinen meidän suoritukseen.
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 24.03.19 18:13
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Leevin päiväkirja
Vastaukset: 47
Luettu: 2419

Zelian päiväkirja

18.3.2019

Välillä mä muistelin katkerana aikaa, kun olin treenannut orilla. Vaikka Haukan luonne ja ratsastettavuus ei ollut millään tapaa ollut mulle - tai ylipäänsä - ideaalein enkä mä voinut tituleerata itseäni ori-ihmiseksi, olihan se nyt ollut huomattavasti mutkattomampaa. Siis kaikki, paino sanalla kaikki: sen kun olit hakenut jäyhän ratsusi talliin, varustanut sen ja treenannut. Ei sitä ollut kiinnostanut, millä tuulella sä olit ollut - Haukka oli aina vain mennyt ja tehnyt. Joskus huonommin, joskus paremmin.

Mutta sitten mä olin mennyt ja ostanut tamman, vieläpä nuoren sellaisen. Sellaisina hetkinä, kun Zelia laittoi hanttiin joka solullaan ja mä meinasin myöhästyä sileänvalmennuksesta sen luonteikkuuden takia mietin ihan väkisinkin, ilmoittaisivatko Rosengårdit joskus haluavansa kasvattajaliitteensä pois Zelian virallisesta nimestä. Sitten mun täytyisi vääntää sille jokin kisanimi onnettomalla nimipäälläni, ettei ruunikko vetäisi bambin perheen sukunimeä lokaan estestarttituloksillaan. Zeliassa näkyi hyvin se, miten geeneillä oli vaikutuksensa niin hyvässä kuin pahassakin, tässä tapauksessa pahemman puolelle kallistuen: ilman emältä tullutta täräkkyyttä mulla voisi olla varsin helppo ja mutkaton tamma.

Valittamisella ei kuitenkaan päässyt pitkälle eikä varsinkaan korjannut tilannetta. Ehei, se korjaantui - jos korjaantui - treenaamisella ja sitä oli Laurin tuntien luvassa. Nyökkäsin miehelle tervehdyksen taluttaessani Zelian maneesiin, jonne viritetyt puomit saivat tamman pyörittelemään ihmetellen korviaan.

Mitä valmennukseen tuli, mun odotukseni olivat reilun viikon takaisen estevalmennuksen jäljiltä korkeat. Silloin me oltiin päästy treenaamaan rataa, joka oli todistetusti meidän suurin heikkous. Ei välttämättä kotona, mutta vähintään kilpailuissa, joissa myös kotikenttäetu hävisi kuin tuhka tuuleen. Koska Lauri oli ratsuttanut Zeliaa koko alkuvuoden, hypännyt tammalla ja myös nähnyt, mihin meistä ei ollut kisatilanteessa, mies osasi neuvoa mua niin, että mä havahduin vaihteeksi analysoimaan omaa tekemistäni satulassa. Jos Lauri olisi pyytänyt mua kertomaan, kuinka monta askelta Zelia oli ottanut suhteutetulla linjalla tai mitä sen laukalle oli tapahtunut, että tamma oli halunnut survoa okserille vielä puolikkaan laukka-askeleen, mä olisin vastannut hetkeäkään empimättä. Mutta jos Lauri olisi halunnut mun kertovan, mitä helvettiä mä olin toimittanut satulassa silloin, kun olisin voinut tulla linjan sujuvammin viiden sijaan kuudella laukalla ja vastaavasti ratsastaa rohkeammin okserille, olisin mä vain istunut satulassa hiljaa.

Niin. Valmennuksesta päällimmäisenä oli kohtuullisesti sujuneen radan lisäksi jäänyt mieleen se tosiasia, että mun täytyi miettiä omaa tekemistäni vielä enemmän. Onneksi mulla oli siihen työkaluja nimeltä Sipsi ja Vargas, joista vain jälkimmäinen oli tällä hetkellä edes jotenkin mun käytössäni. Toisaalta pelkkään Zeliaan keskittyminen seuraavien viikkojen aikana ei tekisi pahaa, kunhan muistaisin hioa välillä omaa ratsastustani perseilevästä tammasta huolimatta.

Puomeista mä pidin ja niin piti Zeliakin. Niitä me oltiin hinkattu etenkin loppukesä ja alkusyksy, kun olin halunnut rakentaa ruunikkoon voimaa ja kehittää sen takaosaa muullakin kuin mäkitreenillä. Samalla Zelia oli parantanut tasapainoaan ja mä tunsin pienen ylpeyden sisälläni, kun innosta pärskivä piirtopää ravasi puomien yli ensiyrittämällä kolauttamatta yhtäkään.
"Hyvä Matilda, katso ettei se pääse kiemurtelemaan puomien jälkeen", Lauri kommentoi ja mä näin sivusilmällä, että se katsoi meitä ihan erityisen mietteliäänä.

Valmennuksen nousujohteinen alku oli kokea kolauksen, kun Zelia nosti kierroksia laukkatyöskentelystä enemmän kuin olin osannut ajatellakaan. Muiden alottaessa tehtävää mä käänsin ruunikon pienehkölle pääty-ympyrälle ja nollasin tilanteen, koska niin Lauri oli estevalmennuksessakin neuvonut. Mä en jäänyt vahingossakaan pitämään vastaan kädellä, vaan tahditin laukkaa puolipidätteillä ja myötäilin. Mä en myöskään puristanut polviani satulaan, vaan korjasin lantion asentoa niin, että jalat pääsivät laskeutumaan rentoina Zelian ympärille. Sitten mä hengitin syvään ulos ja rauhoituin, koska vain sitä kautta maneesia kavioillaan tamppaava tammakin lopulta rauhoittuisi.

"No niin", Laurin virkkoi. "Tulisiko se Matildakin sieltä?"
Mä nyökkäsin antamatta keskittymisen herpaantua hetkeksikään ja käänsin Zelian päädystä keskihalkaisijalle. Pitkä lähestyminen puomeille ei ollut helppo jo valmiiksi kiehuvan tamman kanssa, mutta ei sen kanssa ollut moni muukaan asia.
"Pidätteet keskivartalolla, käsi joustaa, se on suora siinä", Lauri mutisi ohjeita samalla, kun me lähestyttiin puomeja. Mun keskittyminen oli notkahtaa, kun hairahduin sekunnin sadasoksaksi miettimään, missä välissä puomeista oli tullut niin kuumottavia, että mun omasta asenne ja valmentajan eläytyminen tilanteeseen lähenteli GP-radan korkeutta lähentelevän esteen lähestymistä. Zelia pärskähti ja mä ehdin tehdä viimeisen puolipidätteen tajuten, että vaikka ohjien toisessa päässä oli järjettömästi tulta ja tahtoa, se tuntui mulle höyhenenkevyeltä.

"Noin Matilda" Lauri puuskahti, kun me oltiin selvitty niistä perkeleen puomeista kuten niiden harjoitteluun käytetyllä tuntityömäärällä saattoikin olettaa. Mun huulilla häilähti keskittynyt hymy, kun ratsastin Zelian huolella kulmaan ja käänsin tamman loivaa kiemuraa hahmoitellen pitkän sivun puomeille. Kun askel osui ja ruunikon laukka osoittautui kuin puomeille tehdyksi, mä käytin pienen hetken oman ratsastukseni tunnusteluun ja tajusin, kuinka pienestä kaikki lopulta olikin kiinni.

kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 18.03.19 11:30
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 75
Luettu: 4102

Effin päiväkirja


Kisaväsymys ei ottanut väistääkseen, kun talutin Effiä maneesiin. Tammalla oli kouluvalmennuksesta huolimatta päällään varusteiden sekoitus - koulusatulan kaverina oli estekäyttöön tarkoitetut meksikolaiset suitset ja jalassa suojat, joita käytettiin myös vain estetunneilla. Effin kanssa puomit maneesissa tarkoitti vielä tällä hetkellä estetuntia.
Mietin satulan kohdalla, että olisiko sittenkin ollut fiksumpaa vaihtaa estesatulaan. Lopulta olin todennut, että estesatulassa istuminen oli huomattavasti hankalampaa ja koulusatula saisi luvan antaa sen verran myöden. Siinä olin ainakin tottunut istumaan.


"Päivää", tervehdin Lauria saapuessamme maneesiin. Kiristin satulavyön ja talutin kirjavaa vielä muutaman kierroksen maneesia ympäri maastakäsin, jotta saisin itsekin verryteltyä. Pysäytin Effin jakkaran kohdalle, laskin jalustimet ja nousin tamman selkään hieman kankeasti.

Alkuverryttelyiden kohdalla olin melko tyytyväinen väsyneeseen ratsuun ja siihen, ettei ohjia tarvinnut pitää ihan kovin lyhyinä. Effi kulki eteen kaula kaarella, rennosti askeltaen ja sain jopa hieman herätellä tammaa, jottei se olisi ollut liian rentona. Kulmien volteissa Effi pyrki aina välillä lapa edellä sisälle, jota sain korjata ulkopohkeella melko reilustikin välillä. Toivoin, että meillä olisi voinut olla yksi palautteleva päivä Tie Tähtiin kilpailuiden ja Laurin valmennuksen välissä, mutta aina ei saanut valita. Effi heräisi siitä kyllä, kun se tajuaisi, että sen pitäisi juosta puomien yli tänään.

"Aktiivisempi ravi Effillä, se on nyt pohkeen takana", Lauri huomautti ja tein työtä käskettyä. Nostimme laukan ja Effi alkoi pyörivine korvineen näyttämään jo hieman heräämisen merkkejä. Tahaton haukoitus karkasi huuliltani ja toivoin, ettei Lauri ollut nähnyt sitä. Eilinen kisareissu oli ottanut veronsa selvästi pahemmin minussa, kuin varsalomalta palailevassa Effissä.

Lauri kertoi puomitehtävien tarkoituksesta samalla, kun kävelimme. Lähdimme suorittamaan tehtäviä ensin käynnissä ja katsoin tarkkaan kenen perään sijottaisin Effin. Armi tuntui sopivan turvalliselta varaseinältä, joten lähdimme liikkeelle viimeisenä Leevin ja Nitan pitäessä johtoasemaa.
Effin korvat nousivat niin tötterölle, että epäilin sen venäyttävän jonkun lihaksen seuraavaksi. Liioitellun korkealle nostetut kaviot veivät meidät puomien toiselle puolelle, käynnissä ainakin ilman lisäkuvioita.
Ravissa tarina oli sitten eri. Pehmeä, taipuisa kouluratsuni oli tiessään ja tilalla oli puusuinen käärmehevonen, jonka tehtävänä oli sijoittaa mahdollisimman monta ylimääräistä askelta puomien väliin, eteen ja jälkeen. Puomit kalahtelivat tuon tuosta, kun Effi jäi väistelemään edellistä ja huomaamattaan osui jo seuraavaan. Keskittymishäiriö oli ainut tarpeeksi hyvin kuvaileva sana tamman mielentilaan.

Mä yritin vain parhaani ollakseni kirjavan tukena ja vähentääkseni sen kiemurtelua, vaikka se ei ehkä siltä näyttänyt ulkopuolisen silmin.
Laukassa me loistettiin, siis huonolla tavalla. Tiesin, että Effi oli hypännyt aiemmassa kodissaan yli metrin esteitä, mutta tamma itse taisi ollut unohtanut olevansa kykeneväinen estehevonen. Tai ehkä se luki mun kehonkielestäni miten kouluratsastaja mä olin.

Hävetti olla siellä tunnilla Armin ja Leevin seurana.

Lauri ohjeisti meitä parhaan kykynsä mukaan ja jokaisen tehtävän suorituksen jälkeen seuraava oli jo vähän edellistä parempi. Effin korvat eivät vieläkään olleet kääntyneet etukenosta tuumaakaan sivulle, sillä ainakin taisi olla kiemurteluista huolimatta hauskaa.
Mä olisin halunnut osata hypätä, olisin halunnut osata sanoa, että esteet ja puomit olivat peruskauraa, kuka vain osaisi mennä niitä. Sen sijaan huomasin joka puomilla pelkääväni, että Effi päättäisi ottaa maahan kaivetun oksan esteenä ja hyppäävänsä sen ylitse.
Kehoitin kehoani rentoutumaan, mutta tiesin, ettei Effi olisi oikean esteratsastajan kanssa peeloillut niin paljoa. Vähän kyllä, mutta ei niin hävettävän paljon.

Tasajalkahypyin ylitetty puomisarja vei meidän uuden pohjan vielä alemmas, enkä mä tiennyt enää suostuisiko Lauri valmentamaan meitä koskaan uudestaan.
Ehkä mun punaisena helottavat posket viestitti miehelle, miten paljon olisin halunnut osata ratsastaa oikein?

"Mielenkiintoinen hevonen sinulla ratsuna - se näytti hyvältä niihin puomeihin saakka. No mutta, hyvää työskentelyä herkkäsieluisen yksilön kanssa, suosittelen puomityöskentelyä ja siedätyshoitoa jatkossakin. Ei se tainnut suurimmaksi osin ajasta ymmärtää lainkaan, mikä idea puomeilla on, mutta ei sitä voi yrittämisen puutteesta syyttää. Jos ottaa laskuista pois kaiken sen vouhottamisen ja sen, että se yritti ylittää kaikki puomit laukassa yhdellä kertaa, pysyit hyvin tilanteen tasalla. Ennen puomeja vaikutit siihen hyvin ja se on vain fakta, ettei vaikuttamista voi lopettaa kokonaan vaikka se tanssisi ripaskaa puomien takia. Liikaa ei tietenkään saa paineistaa, ainakaan näin herkän ratsun kanssa, mutta ei sitä auta jättää yksinkään. Tämän kohdalla tuli kuitenkin todistettua, että puomeilla saa sitä kuuluisaa ilmaa ja lennokkuutta liikkeisiin."
- Lauri


kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 17.03.19 10:32
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 122
Luettu: 7024

Kun kyynelii peittää glitterii | Nita Merisalo


Ramidan kaviot takoivat maata yllättävän tasaisesti Auburnin maneesissa, kun tamma laukkasi esteelle. Jostain me oltiin löydetty pieni maltin poikanen, mutta se katosi nopeasti, kun me lähestyttiin jo toista estettä. Rytmi katosi, lähestyminen kusi ja hypystä tuli ihan vain kamala. Mun melkein sukunimikaimani kommentoikin asiaa vikkelästi ja mä sain kuulla kunniani, kun olin antanut hyvän menon kadota kuin tuhka tuuleen. Munhan vika se oli, kun hevosen keskittymiskyky oli jopa esteillä luokkaa nolla ja se olisi halunnut vain paahtaa eteenpäin ilman jarruja. Mähän halusin ratsastaa jarruttomalla hevosella esteitä, kun olin kouluratsastaja.

Kun tultiin kahden laukka-askeleen sarjaa, mulla meinasi loppua huumori tamman kanssa. Ramida oli "kyllä minä osaan, anna minä menen, älä sinä siellä selässä yritä yhtään" fiiliksellä. Kyllähän tamma varmasti osasi, mutta se oli nimenomaan kahden askeleen sarja. Ei yhden jättimäisen askeleen sarja. Hyvä ettei tamma yrittänyt hypätä innoissaan samalla hypyllä kummankin esteen yli. Mulla loppui huumori ja valmennuksen alkuvaiheessa, eikä me oltu päästy vielä hyppäämään edes rataa.

Oltiinhan me Ramidan kanssa valmentauduttu nyt Ruskassa, mutta siitä ei tuntunut aina olevan hirveästi hyötyä. Ja viime aikoina ne melkein säännölliset valmennukset olivat joutuneet väistymään mun kouluvalmennuksien tieltä. Mä olin ollut toissapäivänä kouluvalmennuksessa, sunnuntaina olisi seuraava ja tiistainakin oli sitten taas Amandan kouluvalmennus. Sitten taas viikonloppuna kisat. Ja me treenattiin myös itsenäisesti. Mä odotin sitä hetkeä, että saisin hetken hengähtää ja unohtaa valmennukset. Olihan se tietysti kivaa ja kehittävää, mutta hetken mä voisin vain maastoilla ja humputella ratsujeni kanssa. Tosin, Amanda ei katsonut hirveän hyvällä monia humputtelupäiviä ja Ramida taas ei sellaisia arvostanut. Joten mä olin aika yksin toiveeni kanssa.

Ramida oli jäänyt mulla vähän vähemmälle, vaikka kyllä mä senkin kanssa treenasin edelleen. Onneksi Rita ymmärsi, että mulle ykkönen oli kuitenkin kouluratsastus ja Leevi. Ja en mä niin esteistä välittänyt. Olihan ne kivoja ja vähän mielenvirkistystä tuossa Leevin rinnalla ratsastaa Ramidalla, mutta silti mun sydän sykki kouluratsastukselle. Mutta mä aloin pikkuhiljaa tykästyä Ramidaan, vaikka musta tamma osasi välillä olla raivostuttava. Nytkin Merikannon valmennuksessa, radan ratsastus oli mun mielestä ihan kelvollista meille, mutta ei kyllä todellakaan lähellä sitä, mitä Merikanto halusi nähdä ratsukoilta.
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 16.03.19 22:49
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kun kyynelii peittää glitterii | Nita Merisalo
Vastaukset: 32
Luettu: 1121

Tessan päiväkirja

Onnistumisia
07/03/2019

Musta oli ollut ihan supervirkistävää saada vihdoin valmentajaksi joku muu kuin oma isä -- niin hyvä kuin se työssään kai olikin. Verneri oli valmentajana asiallinen ja reilu: huomautti virheistä napakasti, muttei mököttänyt mulle päiväkausia, mikäli en ollut tarpeeksi hyvä ratsastaja. Isäkin oli ollut tyytyväinen -- niin tyytyväinen, että se oli pistänyt mut vielä omien treenien päälle Auburnissa järjestettyyn Lauri Merikannon valmennukseen. Merikanto oli kai isälle jotain kautta tuttu Sveitsi-ajoilta: kilpaillut Saksassa kenttäratsastuksessa menestyksekkäästi ja oli kuulemma “yksi parhaista valmentajista, joita oli nähnyt”. Olin vähän pyöräyttänyt silmiäni, mutta enempää vinkumatta kohautin olkapäitäni. Ei mulla taaskaan olisi muuta vaihtoehtoa kuin mennä.

Meitä oli valmennuksessa kaksi. Toinen tyttö näytti myös aikalailla mun ikäiseltä ja sillä oli myös kimo hevonen, joskin Tessaa melkoisesti isompi ja tanakampi. Tyttö esittäytyi valmentajalle Elleniksi ja höpötteli supliikisti niitä näitä tavoitteistaan ja taustoistaan. Sitten oli mun vuoro.

“Öm, Emili. Poni on, öh, Tessa. Ollaan tällä kaudella kilpailtu muutamat kisat, tavoitteena olisi kai suoriutua kunnialla metristä vielä tän vuoden puolella”, selitin naama punaisena ja vilkaisin paniikissa katsomossa istunutta isääni. Se näytti siltä, ettei pian pysyisi enää housuissaan.

Merikanto nyökkäsi.


“Aloitetaan aktiivisella alkuverryttelyllä”, mies aloitti valmentamisen. “Tehkää paljon siirtymisiä, kaarevia uria ja temponvaihteluita, vaikka peruutuksiakin. Haetaan hevoset kunnolla töihin takajalat mukaan lukien. Esteradalla ei pärjää, jos lämmittely on hoidettu vähän sinne päin.”

Tessa tuntui alkuun tapansa mukaan erittäin tahmealta. Tein päädyissä ympyröitä kootummassa ravissa, ja pitkillä sivuilla yritin saada sitä venyttämään askeltaan kunnolla. Ollessani tyytyväinen, aloin työstää loivaa kiemurauraa, jonka keskikaarelle tein voltin ulospäin. Olin todennut sen todella hyväksi liikkeeksi meille.

Kun poni alkoi liikkua edes jotenkin eteen, otin mukaan pysähdykset. Tessalla oli taipumusta pysähtyä vähän töksähtäen ja lähteä liikkeelle parin käyntiaskeleen kautta, joten mulle tuli melkoinen voittajafiilis, kun poni viimein lähtikin suoraan reippaaseen raviin, hörähti, ja vaikutti muutenkin ihan tyytyväiseltä. Johtui ehkä siitä, että se oli havainnut esteet.

“Hyvä!”, Merikanto sanoi, kun olimme hölkkäilleet jo jonkin aikaa. “Aloitetaan hyppääminen. Tulkaa ensin tota lävistäjällä olevaa ristikkoa. Hakekaa rento, tasainen laukka ja hyvä lähestyminen.”

Hyppääminen oli alusta alkaen tosi sujuvaa, ainakin estekorkeuden ollessa maltillinen, jolloin Tessakin hallitsi vielä jalkansa. Se oli aina ollut hyvä laukanvaihdoissa, joten ne menivät jokaisella lävistäjällä ihan nappiin. Tessa imi esteelle aina jonkun verran, mutta pysyi hyvin hallinnassa, ja sain laskettua aika kivat paikat hypätä, mikä oli mun ponin kanssa erityisen tärkeää: se kun ei kieltänyt ikinä.
Toisella pitkällä sivulla oli suora suhteutettu linja, joka pelotti mua vähän jo etukäteen, sillä kuten todettu, Tessan jalkoja oli välillä vähän vaikea hallita. Taisin pitää ensimmäisellä kierroksella silmiä kiinni ja huokaista helpotuksesta kolmannen hypyn jälkeen, ihan vain koska hengitin edelleen ja sydän löi.

“Sehän oli ihan hyvä!” Lauri kehui. “Seuraavalla kerralla vielä vähän isompaa laukkaa: ette te tarvitse tohon väliin montaa askelta.”

En olis niinkään varma, ajattelin, mutta tottelin valmentajaa ja annoin Tessalle pohkeita. Musta tuntui, että se vähän räjähti mun alla, mutta taas selvittiin hengissä.

“Just näin!”

Taputin Tessaa ja kokeilin mun pulssia. Se oli tuhat.

Hyppäsimme vielä kaikki muutkin radan osat erikseen, ja hyvästä suorituksesta palkittiin aina nostamalla korkeutta. Yksittäisenä metri oli meille ollut ihan passeli korkeus, ja kyllä Tessa sen hyppäsi, mutta radalla tapahtui aina jotain, joka johti putoileviin puomeihin ja mun jarrutuksiin. Varmaan jonkinlainen dominoefekti.

Koska Tessa oli huomattavasti sen toisen tytön kimoa kuumempi tapaus, ei Lauri pistänyt meitä odottelemaan:

“Sitten hypätään rata. Emili ja Tessa voi tulla ensimmäisenä, Ellen katsoo, ettei ole tiellä. Emili, muistat saman rytmin, joka teillä on ollut tänään koko ajan päällä, ja että annat ponin laukata. Sillä on iso laukka, kun sen antaa edetä. Katsot huolelliset tiet, ettei tule turhia virheitä. Nyt ei olla uusintaradalla.”

Mun suu oli puristunut yhteen tiukaksi viivaksi, kun painoin ponin kylkiin laukkapohkeet ja me lähdettiin liikkeelle. Anna laukata, kaikuivat sanat mun päässä. Ja annoin. Ensimmäinen este oli se suhteutettu, josta olimme aiemmin ainakin selvinneet hengissä. Tessa eteni reippaasti eteenpäin, ja jälleen ylitimme molemmat esteet ilman kummempia haavereita. Lävistäjälle tullessa olin jo aika luottavainen: sen poni ainakin hallitsi. Sain käännettyä hyvän tien aivan seinän vierestä, joten meillä oli täysin suora linja, ja laukkakin vaihtui. Ehdin jo vähän hymyillä.

Sitten kuulin kolahduksen, kun ponin etukavio kolahti okserin takapuomiin ja tuntui kuin koko valmennus olisi valunut viemäristä alas. Jännityin ja aloin pidättää, eikä poni saanut loppuradalla enää yhtä hyvää laukkaa kuin aluksi. Mietin isän reaktiota, enkä uskaltanut vilkaistakaan katsomoon.

“Ei haittaa”, Merikanto totesi tyynenä. “Uudestaan vaan lävistäjästä alkaen. Etkä pidätä enää yhtään enempää, kun annat laukata vaan! Sulla on taitava poni, se hoitaa kyllä, kun annat sille mahdollisuuden.”

Purin hammasta yhteen. Nyt oli pakko onnistua. Annoin pohkeita.
Kolahdusta ei enää kuulunut. Ei edes viimeisellä pystyllä. Me oltiin hypätty rata, ainakin melkein rata, metrin korkeudessa ja ilman virheitä. Hidastin innosta puhkuvan Tessan käyntiin ja taputin sitä kaulalle.

Isä katsomossa näytti peukkua.


Lauri Merikannon loppukommentti

"Sinulla on siinä varsin näppärä esteponi. Miltä se tuntui radalla? Vaikka okserilla takkusi ja tulitte uudestaan, tuossa lopussa nähtiin teiltä koko valmennuksen parhaat palat. Kun annoit sen edetä, laukata, olit itsekin paljon rennompi. Älä suotta stressaa puomien kolinasta tai edes pudotuksista, koska ei maailma niihin kaadu - joskus sillä neljällä virhepisteelläkin voi hyvän ajan kanssa olla ruusukkeilla. Opettele siihen, ettet anna yksittäisen epäonnistumisen pilata koko rataa, koska ei se näyttänyt haittaavan sitä sinun poniasikaan, ellet sitten lyö käsijarrua pohjaan. Teillä on peruspalikat kunnossa ja edellytykset isommille radoille, kun vain hiot yksityiskohdat kuntoon."
kirjoittaja Emili M.
lähetetty 16.03.19 19:46
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Tessan päiväkirja
Vastaukset: 8
Luettu: 491

Vilan päiväkirja

07.03.2019

Silloin kun treenataan, silloin treenataa. Eikä leikitä ollenkaan, eikä leikitä ollenkaan....
Jestas, mikä korvamato.

Koska oli ollut kaikenmaailman KERJ-cuppia ja cocktailpartyja, oli yleisryhmän estevalmennus siirretty tälle päivämäärälle. Ja minä siitä täysin tietämättömänä (tai muistamattomana) olin ilmottautunut myös sen Merikannon estevalmennukseen, joka oli myöskin tänään. Onneksi valmennusten välissä oli parin tunnin hengähdystauko, niin saatais hetki Vilan kanssa levähtää ennen seuraavaa koitosta.
Vilan kuntoa en epäillyt hetkeäkään, oma lähinnä huoletti. Vaikka olinkin muka ryhtynyt käymään salillakin tuolla Murronmaan perällä. En kyllä tienny, mikä järki siinäkin oli, kun Auburnistakin kuntosali löyty ja vielä ilmainen sellainen.... Mutta ehkä mä sitten kehtaisin mennä sinne tuttujen kasvojen eteen treenailemaan, kun olisin päässyt tosta pikkuruisesta kaljamahasta eroon?

#yleisryhmä
Valmennusryhmässä oltiin vain minä ja Minka, koska Adelina oli karannut sinne Ruotsiin. Kuten myös Aliisa (sekä Jusu ja Rasmus). Joku vääräleuka - minä - olisi voinut sanoa, että Auburnissa oli ihmeellisen hiljaista, kun kaksi kovinta huutajaa, eli Cava ja Aliisa, olivat poissa.
Brunette Sokka kehuskeli Minkaa hienosta suorituksesta ensimmäisessä osakilpailussa ja mulkoili meikäläistä sen näköisenä, ettei meidän suoritus puolestaan niin hyvä ollutkaan. Mitäpä sitä kieltämään, mutta olisi se tosiaan voinut mennä huonomminkin! Vain yksi pudotus kuitenkin...

Isabella oli koonnut maneesiin samanlaisen radan, mikä oli ollut osakilpailuiden luokassakin. Kuulemma nyt sitten keskityttäisiin siihen, että rata tulisi puhtaasti vedettyä läpi. Minkalla se nyt niin ongelmia tuottanut, olihan se ja Hani kyseisen radan kahteen kertaan läpi puhtaasti pomppineet.
Vilalla oli energiaa. Taas. Kilpailuissa oltiin tyritty toiseksi viimeisellä esteellä, mutta tällä kertaa se kyseinen este ei ongelmia tuottanut. Kaikki muut kyllä... Isabella pyöritteli päätään ja komenteli vain ratsastamaan uudelleen rata läpi. Motkotusta tuli myös omasta istunnasta.
Muutaman päässä lausutun kirosanan jälkeen päästiin mekin lähes tyylipuhtaasti rata läpi ja Isabellakin oli jokseenkin tyytyväinen.

#merikantovalmentaa
Kello oli jo yli 21, kun Vilan selkään seuraavan kerran kiipesin. Huomenna kyllä väsyttäisi niin maan prkeleesti töissä, mutta ei se mitään. Ehkä mä selviäisin. Ja toivon mukaan en myöhästyisi töistä. Siitä se riemu vasta repeäisikin.

Jos Vila oli ensimmäisessä valmennuksessa ollut energinen, nyt sitten meno oli vähän hallitumpaa. Onneksi... Onnistuttiin edes jotenkuten Laurin antamissa tehtävissä eikä pahemmin sanottavaa tullut. Askelmäärät ei aina tahtoneet osua oikeaan esteiden välissä, mutta kyllä me siinäkin skarpattiin loppua kohden.

Lauri Merikanto kirjoitti:
"Sehän liikkui huomattavasti sujuvammin kuin viimeksi. Se on varsin tasainen hyppääjä ainakin näillä korkeuksilla ja näyttäisi sopivan sinulle aika hyvin. Alkutunti oli sujuvampaa ihan sen vuoksi, että molemmat väsähtivät loppua kohden - mikä ei ole sinällään ihme, jos on bookannut kaksi valmennusta samalle päivälle. Nyt, kun olet saanut sen kunnolla pohkeen eteen, voit alkaa keskittyä tempoon ja siihen, että se sujuu myös esteen jälkeen. Tänään se imi esteille hyvin, mutta radalla meinasi parissa kohtaa jäädä laukkaamaan paikalleen esteen jälkeen. Eihän se varmasti kuumimmillaan enää edes ollut. Sinun taas tulee miettiä omaa painopistettä hypyssä ja sitä, ettet lähde sukeltamaan. Ylävartalo saa etenkin pienemmillä esteillä pysyä pystymmässä. Kannattaa myös ottaa puomi- ja kavalettitehtäviä mukaan omiin treeneihin, niillä saa hyvin kehitettyä estesilmää ja laukan säätelyä. Mutta kaikin puolin tasaista suorittamista, treeni-intoa molemmille."


Topics tagged under merikantovalmentaa on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 Antonvilaeste
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 10.03.19 14:47
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 121
Luettu: 6161

Lauri Merikannon valmennukset 3/2019

Lauri Merikannon valmennuspäivät maaliskuussa 2019


Lauri Merikanto valmentaa maaliskuussa sileällä, esteillä ja maastoesteillä. Miehen kalenteri on melko täysi valmennusten ja erilaisten ratsutusprojektien vuoksi, joten Auburnin valmennuspäivät on hajautettu eri puolelle maaliskuuta. Nykyään Orijoella asuva mies onkin varannut pari iltaa kallalaisille ratsukoille niin, että käy vetämässä treenit kotimatkalla.

Estevalmennukset 7.3. (ilta):

Rataesteitä! Tehokkaaseen treeniin ovat tervetulleita kaikentasoiset ratsukot, jotka jaetaan ryhmiin rataestetason mukaan (ilmoita nykyinen taso ilmoittautumisen yhteydessä).

Tuntipohja (sama molemmilla ryhmillä)
Aktiivinen alkuverryttely: paljon siirtymisiä, pysähdyksiä, peruutuksia, kaarevia teitä ja temponvaihteluita. Pidempi pätkä irrottelevaa laukkaa molempiin kierroksiin kevyessä istunnassa.

Maneesissa on kuuden esteen (yksi näistä on sarja) rata, jonka esteitä irrallisina hyppäämällä ratsukot pääsevät verryttelemään ja treenaamaan erilaisia lähestymisiä ja linjoja. Verryttelyhypyt otetaan lävistäjän suuntaiselle ristikolle molempiin kierroksiin. Tästä siirrytään toisen pitkän sivun suhteutetulle linjalle, jolla haetaan rentoa, etenevää laukkaa. Esteitä korotetaan vähitellen.

Kun ratsukot ovat hypänneet myös kahden laukka-askeleen sarjan, okserin ja pystyn jatkuvasti ryhmän tason huomioivilla, nousevilla korkeuksilla, on aika ratsastaa rata: suhteutettu linjan pysty ja tasaokseri, lävistäjän pysty, okseri, sarja, pysty. Lauri haluaa, että ratsastajat keskittyvät huolellisiin teihin sillä ajatuksella, että perusradalta halutaan varma nollatulos.

Kirjoittamalla tai piirtämällä valmennuksesta haluamallasi tavalla 16.3. mennessä tienaat Laurin loppukommentit! Hyödynnä vapaaehtoisessa kuittauksessa onnistumisia ja epäonnistumisia, jotka sopivat yhteen viimeaikaisten omien treenien/valmennusten/kilpailutulosten kanssa. Näin saat Laten palautteesta irti maksimaalisen tarinallisen hyödyn.


klo 19-19:45 2/2 ratsukkoa
Emili - Tessa (100cm)
Laurin loppupalaute Emilille:

"Sinulla on siinä varsin näppärä esteponi. Miltä se tuntui radalla? Vaikka okserilla takkusi ja tulitte uudestaan, tuossa lopussa nähtiin teiltä koko valmennuksen parhaat palat. Kun annoit sen edetä, laukata, olit itsekin paljon rennompi. Älä suotta stressaa puomien kolinasta tai edes pudotuksista, koska ei maailma niihin kaadu - joskus sillä neljällä virhepisteelläkin voi hyvän ajan kanssa olla ruusukkeilla. Opettele siihen, ettet anna yksittäisen epäonnistumisen pilata koko rataa, koska ei se näyttänyt haittaavan sitä sinun poniasikaan, ellet sitten lyö käsijarrua pohjaan. Teillä on peruspalikat kunnossa ja edellytykset isommille radoille, kun vain hiot yksityiskohdat kuntoon."

Ellen - Meidhir (100cm)


klo 20-21:15 4/4 ratsukkoa
Anton - Vila (80cm)
Laurin loppupalaute Antonille:

"Sehän liikkui huomattavasti sujuvammin kuin viimeksi. Se on varsin tasainen hyppääjä ainakin näillä korkeuksilla ja näyttäisi sopivan sinulle aika hyvin. Alkutunti oli sujuvampaa ihan sen vuoksi, että molemmat väsähtivät loppua kohden - mikä ei ole sinällään ihme, jos on bookannut kaksi valmennusta samalle päivälle. Nyt, kun olet saanut sen kunnolla pohkeen eteen, voit alkaa keskittyä tempoon ja siihen, että se sujuu myös esteen jälkeen. Tänään se imi esteille hyvin, mutta radalla meinasi parissa kohtaa jäädä laukkaamaan paikalleen esteen jälkeen. Eihän se varmasti kuumimmillaan enää edes ollut. Sinun taas tulee miettiä omaa painopistettä hypyssä ja sitä, ettet lähde sukeltamaan. Ylävartalo saa etenkin pienemmillä esteillä pysyä pystymmässä. Kannattaa myös ottaa puomi- ja kavalettitehtäviä mukaan omiin treeneihin, niillä saa hyvin kehitettyä estesilmää ja laukan säätelyä. Mutta kaikin puolin tasaista suorittamista, treeni-intoa molemmille."

Matilda - Zelia (90cm)
Nita - Ramida (90cm)
Laurin loppupalaute Nitalle:

"Joo. Jos unohdetaan ne alkutunnin ongelmat - ja etenkin se sarja - niin sehän oli jo ihan hyvä radalla. Mitä muistelen tammikuuta, se oli tänään paremmin sun avuilla, eikä etenkään lopussa enää paahtanut sun kättä vasten. Intoa tietysti löytyy ja saa löytyäkin, etenkin nuorelta ratsulta, mutta keskittymiskyky on aina plussaa. En tiedä voiko sitä sarjaa laittaa kummankaan syyksi, koska ei sitä näyttänyt hirveästi pidätteet kiinnostavan, mutta toisaalta se työ laukan eteen täytyy tehdä ennen ratsun tuomista sarjalle, jos siihen haluaa vaikuttaa. Suosittelen kontrollitreeniä maltillisilla korkeuksilla, niin saat sujuvuutta ja tasaisuutta. Niistä on pirusti hyötyä siinä vaiheessa, kun on aika nostaa estekorkeutta."

Isabella - Kami (80cm)


Sileänvalmennukset 18.3. (iltapäivä):

Kouluratsukot (ja mikseivät esteratsukotkin) treenaavat puomien kanssa. Tunnissa haetaan ratsuihin lennokkuutta ja ilmaa sekä kehitetään ratsukon yhteistä tasapainoa puomitehtävien avulla. Soveltuu kaikentasoisille, ratsukot jaetaan sopiviin ryhmiin.

Tuntipohja (sama molemmilla ryhmillä)
Alkuverryttelyt ratsastetaan pidemmällä ohjalla ajatellen ratsuja eteen ilman, että ne kuitenkaan pakenevat ratsastajiensa alta. Kulmiin ratsastetaan ravissa suuret voltit, joilla ravi ei saa hyytyä. Laukassa voltteja ei tarvitse tehdä, mutta kulmiin täytyy silti ratsastaa. Kun ratsukot ovat lämmitelleet kaikissa askellajeissa pidemmillä ohjilla, kävellään sen aikaa, että Lauri esittelee puomitehtävät.

Ensimmäiset puomit sijaitsevat pituushalkaisijalla yläkatsomon puoleisessa päädyssä. Kuusi puomia tullaan normaalissa työskentelyravissa ja suunta vaihtuu joka kierroksella. Toiset neljän puomin ryppäät on sijoitettu pitkien sivujen keskelle urien sisäpuolelle, jolloin ratsukoiden täytyy väistää kulman jälkeen puomilinjalle ja puomien jälkeen takaisin kohti seuraavaa kulmaa. Lauri haluaa, että ratsut suoristetaan huolella väistöjen jälkeen. Ravipuomeilla on tärkeää pitää hevoset suorina rungostaan ja saada ne nostelemaan jalkansa niin, etteivät kaviot kolahtelisi puomeihin - ratsastajan täytyy tuoda ratsu huolella ensimmäiselle puomille, niin loput sujuvat kuin itsestään. Tehtävä tultiin ensimmäisellä kierroksella käynnissä!

Kun puomeja on työstetty ravissa, ratsukot saavat kävellä sen aikaa, että Lauri muokkaa puomit laukkaväleille. Laukassa sama ajatus kuin ravissakin, eli suoruus säilyy ja ensimmäinen puomi on tärkein. Isolaukkaisia hevosia joutuu varmasti kokoamaan puomeille. Jos laukkaväistö tuntuu liian vaikealta, voi pitkien sivujen puomiryppäille ratsastaa kaarevan tien loivan kiemurauran mukaisesti - ja suoristaa huolella.

Kirjoittamalla tai piirtämällä valmennuksesta haluamallasi tavalla 24.3. mennessä tienaat Laurin loppukommentit! Hyödynnä vapaaehtoisessa kuittauksessa onnistumisia ja epäonnistumisia, jotka sopivat yhteen viimeaikaisten omien treenien/valmennusten/kilpailutulosten kanssa. Näin saat Laten palautteesta irti maksimaalisen tarinallisen hyödyn.


klo 13-14 max. 4 ratsukkoa
Sarah - Effi
Laurin loppupalaute Sarahille:

"Mielenkiintoinen hevonen sinulla ratsuna - se näytti hyvältä niihin puomeihin saakka. No mutta, hyvää työskentelyä herkkäsieluisen yksilön kanssa, suosittelen puomityöskentelyä ja siedätyshoitoa jatkossakin. Ei se tainnut suurimmaksi osin ajasta ymmärtää lainkaan, mikä idea puomeilla on, mutta ei sitä voi yrittämisen puutteesta syyttää. Jos ottaa laskuista pois kaiken sen vouhottamisen ja sen, että se yritti ylittää kaikki puomit laukassa yhdellä kertaa, pysyit hyvin tilanteen tasalla. Ennen puomeja vaikutit siihen hyvin ja se on vain fakta, ettei vaikuttamista voi lopettaa kokonaan vaikka se tanssisi ripaskaa puomien takia. Liikaa ei tietenkään saa paineistaa, ainakaan näin herkän ratsun kanssa, mutta ei sitä auta jättää yksinkään. Tämän kohdalla tuli kuitenkin todistettua, että puomeilla saa sitä kuuluisaa ilmaa ja lennokkuutta liikkeisiin."

Kiia - Armi
Laurin loppupalaute Kiialle:

"Siinä on sinulla varsin nöyrä treeniratsu, enkä tarkoita tätä mitenkään pahalla - ratsastit sitä hyvin. Alussa olisit voinut huolehtia tahdin säilymisestä, sillä se jäi herkästi seilaamaan omaa vauhtiaan ja jäi vähän puoliteholle volteilla. Puomeilla parempaa keskittymistä molemmilta, väistötkin lähtivät paranemaan toistojen myötä. Siinä hyvä kotiläksy teille: paljon erilaisia väistöjä kaikissa askellajeissa, puomien kanssa tai ilman. Muistat vain huolehtia rungon suoruudesta! Laukassa se oli tänään parhaimmillaan, olisi varmasti väistänytkin jos olisit niin pyytänyt."

Nita - Leevi
Laurin loppupalaute Nitalle:

"Se oli tänään vähemmän menevä kuin viimeksi - toivottavasti tämä toimi irroitteluna molemmille. Hyvää, tasaista suorittamista molemmilta, ajottain jopa liiankin tasaista. Ratsulle puomitehtävät näyttivät olevan tuttuja ja juuri siitä syystä sinun oli helppo jäädä ajoittain hieman passiiviseksi. Silloin, kun jäät matkustelemaan, myös käsi jää joustamattomaksi ja puomeilla se ei ole toivottavaa. Korjasit kuitenkin hyvin. Sen suurempia ongelmiahan teillä ei ollut, suosittelen puomitehtäviä lämpimästi, niillä saa jumpattua hevosta hyvin ja luotua myös itselle uudenlaista mietittävää."


14-15 max. 4 ratsukkoa
Matilda - Zelia
Sasu - Daim
Laurin loppupalaute Sasulle:

"Vaikka puomit taisivat olla ratsulle pieni shokki, alkujärkytyksen jälkeen teidän työskentelynne oli kokonaisvaltaisesti huomattavasti tasaisempaa kuin tammikuussa. Olet selvästi treenannut säännöllisesti, sillä apujen käytöstä on tullut täsmällisempää ja vähäeleisempää - et paineista sitä enää tai hyökkää apujen kanssa. Se on hienoa ja seuraava askel onkin hienosäätö: kuinka saat sen pohkeen ja ohjan väliin niin, että voit vaikuttaa siihen säilyttäen rentouden. Nyt parhaat pätkät olivat nimenomaan pätkiä, koska ajoittain unohduit matkustamaan ja se näkyi heti ihan konkreettisestikin puomien kolahteluna. Suosittelen puomitreenejä, ne kehittävät ratsua monipuolisesti ja pakottavat ratsastajan keskittymään, koska senhän tiettävästi kuulee, ellei keskity."

Adelina - Lefa



Maastoestevalmennukset 25.3. (ilta):

Maneesiin roudataan maastoesteet vielä hallitreenien merkeissä ennen ulkokautta. Ensin keskitytään ratsukoiden kokonaisvaltaiseen verryttelyyn ja sitten hypätään. Helppoa ja kivaa, niinpä.

Alkuverryttelyissä haetaan ratsuille hyvää, reipasta etenemistahtia ja toisaalta varmistetaan siirtymillä, että pidätteet menevät läpi. Ravissa saa vielä keventää, mutta laukassa ratsastajat nousevat kevyeen istuntaan. Pitkillä sivuilla kannattaa ajatella laukkaa hetkellisesti eteen ja ottaa taas kiinni ennen kulmaa - siirtymiset askellajin sisällä toimivat hyvin verryttelyssä.

Hyppääminen aloitetaan pystystä, joka on vuorattu pressulla. Se on hyvä testi ratsukoille, joiden täytyisi seuraavaksi päästä yli kiinteistä esteistä. Kun kaikki ovat tulleet pystyn sujuvasti molemmista suunnista, siirrytään taloesteelle kaarevalla lähestymisellä. Lauri haluaa kaikkien tuovan ratsut rennossa, etenevässä laukassa esteelle ja keskittyvän omaan istuntaan: maastoesteillä ei saa sukeltaa. Valmennuksen estekorkeus vaihtelee 70-90cm välillä.

Nopeiden välikäyntien jälkeen tutustutaan yksitellen vielä tukkiin (korkeampi toisesta päästä, mahdollisuus tulla isompana kokeneemmille ratsukoille), kulmaan ja penkkiin. Kulman suhteen täytyy olla tarkkana, ettei hevonen pyyhällä ohi esteestä, jolle ratsua ei voi tuoda totuttuun tapaan keskelle estettä. Tukissa ja penkkiesteessä ei ole kokeneille ratsuille mitään ihmeteltävää.

Lopuksi tullaan radanpätkä: pitkä lähestyminen pressupystylle, talo maneesin päädyssä, tukki lävistäjällä, kulma ja penkki suhteutetulla linjalla pitkällä sivulla. Jos radalla tulee ongelmia, on ratsukolla mahdollisuus tulla jokin osuus uudestaan ja korjata.

klo 18-19 max. 3 ratsukkoa
Rasmus - Bran
Laurin loppupalaute Rasmukselle:

"Teillä ei ilmeisesti ole vielä hirveästi maastoestetaustaa? Siihen suhteutettuna varsin kelpoa suorittamista, joskin välillä vähän holtitonta. Sen voi kuitenkin laittaa ratsun nuoruuden pikkiin ja noilla menohaluilla siitä voisi olla ihan päteväksi kenttäratsuksi, jos homma pelaa myös hallin ulkopuolella. Sinun täytyy hioa istuntaa, koska maasto- ja rataesteet eivät mene siltä osin yks yhteen ja nyt havaittavissa oli useampi sukeltaminen, joka ei tietystikään ole toivottavaa rataesteilläkään. Tässä vaiheessa oli kuitenkin tärkeintä, että ratsu meni rohkeasti yli kaikesta ja pysyit tilanteen tasalla, koska se on hyvä pohja, jonka päälle on mahdollista rakentaa lähes mitä vain."

Isabella - Rilla
Juuso - Pickett


klo 19-20 max. 3 ratsukkoa
Jesse - Salli
Laurin loppupalaute Jesselle:

"Se oli taas tasaista suorittamista. Se teistä tuleekin ensimmäisenä mieleen - tasaisuus. Toisaalta se on hyvä piirre, mutta sillä ei välttämättä pärjätä kilpailuissa. Joskus on hyvä mennä mukavuusalueen ulkopuolelle. Voisit kokeilla sen kanssa vähän terävämpää lähestymistapaa maastoesteille, olisi vaihtelua, jos se vaikka kuumahtaisi kunnolla. Kun uskallat antaa sen edetä ja myös pyytää sitä etenemään, hypyistä tulee terävämpiä ja aikaa säästyy. Tämä on sitä hienosäätöä, mutta ehdottoman tärkeää joka tapauksessa."

Matilda - Vargas
Adelina - Lefa


Valmennukset ovat avoinna kallalaisille ratsastajille. Ilmoittaudu valmennuksiin alla (este vip 5.3. / sileä vip 15.3. / maastoeste vip 21.3.). Valmennuksesta tulevat lajikohtaiset pohjat, joita soveltaen mahdollisuus vapaaehtoiseen kuittaukseen. Pohjien julkaisun yhteydessä ilmoitettuun päivämäärään mennessä valmennuksen kuitanneet saavat valmentajan lyhyen sanallisen loppupalautteen. Valmennustunnelmista julkaistut tuotokset merkitään tuttuun tapaan tunnistella #merikantovalmentaa

Valmennuksen hinta 35v€/ratsukko.
kirjoittaja Lauri M.
lähetetty 26.02.19 20:58
 
Etsi: Valmennukset 2019
Aihe: Lauri Merikannon valmennukset 3/2019
Vastaukset: 3
Luettu: 557

Kamin päiväkirja

Krapulakuolema, joka ei onneksi johtanut kuolemaan
Yksityisvalmennus, 27.1.2019
@Lauri M. #merikantovalmentaa

Voihan väsymyspäänsärky. Tuntemuksen perusteella päättelin, että väsymys oli pahinta mitä saattoi keholleen tässä iässä antaa. Olin kyllä nukkunut jokseenkin hyvin, mutta aivan liian vähän aikaa. Viini oli tepsinyt unilääkkeenä suorastaan järisyttävän hyvin, minkä muistaisin kyllä. Herätys oli saatanasta, viini jumalilta. Niin sen oli oltava.

Suoritin aamutoimet poikkeuksellisen hitaasti ja kuumottelin samalla sitä, että Merikanto majoittui täällä. Samaan aikaan, vain muutamien seinien takana. Epäilemättä mies oli kuitenkin jo lähtenyt valmentamaan, ehkä yhtä väsyneenä kuin minäkin. Viivinperkelekin oli jäänyt yöksi, mutta häipynyt häiritsemästä kahvihetkeäni erittäin vikkelään, kun oli saanut luvan harjata ja talutella Ankkaa.

Kävelin talliin liioitellun hitaasti ja ryystin samalla vesipulloani tyhjiin. Okei, väsymyksen seassa saattoi olla viinipäänsärkyäkin. Tai ei saattanut, vaan oli. Eikä sen sortin särky tuntunut laantuvan, vaan kiihtyi. Tämän oli oltava joku ikäjuttu...

”Hei neitoseni, mammalla on pää vähän paljon kipeä. Mentäisikö tosi kiltisti tänään?” supatin Kamilalle saavutettuani ristiretkeltä tuntuneen matkan päätteeksi mustan tammani karsinan.
”Tarvitsetko buranaa?” vakava ääni kysyi ja sydämeni teki voltin kurkun kautta jonnekin, missä sen ei kuuluisi olla. Tykytys jäi päälle ja pelkäsin kuolevani sydämenpysähdykseen.
”En kai pelästyttänyt?” Penna-Benjamin kysyi sitten ja mulkaisin nuorta miestä erittäin pahasti.
”Mitäs luulisit?”
”Ilmeisesti... kyllä?”

En todellakaan alentunut vastaamaan, vaan siirryin irvistellen miehen ohi, aikeenani saavuttaa kaukaisuudessa siintävä satulahuone ja toivoa, ettei satulan kantaminen olisi ihan niin paha rasite sydänparalleni kuin miltä ajatus siitä nyt tuntui.

Mutta Penna seurasi. Ei ilkkuen, vaan rasittavan huolestunut katse vakavilla kasvoillaan.
”Anteeksi jos utelen, neiti Sokka, mutta onkohan tämä päänsärky tuota... itseaiheutettua? Siis tiedostaen, että tänään on sunnuntai ja toisinaan ihmisillä on tapana lauantaisin –”
”Kiitos, on kyllä”, sihautin ja koetin ottaa äkäisempiä askelia saavuttaakseni kohteeni.
”Ahaa. Siinä tapauksessa kannattanee varmaankin nesteyttää hyvin –”
”Kiitos, tiedän kyllä”, totesin kovenevalla äänellä heilutellen vesipulloani ilmassa. Viimeiset pisarat pullon pohjalla läiskyivät lasia vasten suorastaan ilkkuen.

Keräilin Kamin varusteita huterille käsivarsilleni, eikä maanvaiva ottanut poistuakseen.
”Saisinko mitenkään täyttää tuon pullon? Ja anna minun kantaa se”, Penna huolehti ja nappasi ripein liikkein satulan käsistäni (siis hyvä jos silmäni ehtivät seurata! Liikerata näytti noituudelta).
Olin aikeissa väittää vastaan, mutta toisaalta...
”Kiitos”, parahdin sittenkin. Penna avasi käytävältä satulatelineen ja laski Kamin estesatulan käsistään teatraalisen varovaisesti. Luulin krapula-asiaa loppuun käsitellyksi, mutta miten väärässä luuloni olivatkaan.
”Tuon sinulle pian ibuprofeenia tai parasetamolia, siis hetkinen! Nöyryyttävää, mutta minun täytyy mitä pikimmin googlata kumpi olikaan soveliampaa tuohon, hmm, vaivaan. Saanen myös huomauttaa, että kuntoilua ei todellakaan suositella sinun tilassasi, se voi olla suorastaan vaarallista –”

”Kiitos Benjamin, riittää!” huudahdin ja joko näin hallusinaatioita, tai sitten Penna teki kumarrusta muistuttavan eleen ennen pikaista poistumistaan googlen ja krapulamanauksen pariin. Käytävällä pyöri Märta, joka ilmeensä perusteella oli mahdollisesti kuullut ainakin osan saamastani ripityksestä.

Hemmetin Penna ja kiertoilmaukset – toivottavasti Märta ei käsittäisi väärin. Vaikka saattoihan oikeinkin käsittäminen olla nöyryyttävää, krapula kun ei ollut yleisesti kadehdittu tila. Hymyilin oudolle mutta tunnolliselle tytölle anteeksipyytävästi ja pujahdin karsinaan laittamaan Kamia vihdoinkin valmiiksi. Jostain kuului kolinaa, tallissa taisi olla Märtan ja minun lisäksi muitakin. Hemmetin, hemmetin Penna. Pitikö työnantajan tiloja voivotella niin kovaan ääneen??

***


Lauri Merikannon silmien alla säryt jäivät muiden tunteiden alle, ja ehkäpä Pennan toimittamissa pillereissäkin oli tehonsa. Yleensä en tykännyt turvautua lääkkeisiin, mutta valmennustilanteessa niilläkin oli paikkansa. Oli myös kummallista, että Lauri oli läsnä jo alkukäynneistä lähtien. Kummallista, kiusallista ja kutkuttavaa. Olimme keskustelleet oikeastaan koko yön. Hevosista, valmentajista, valmentamisesta, kansainvälisistä kilpailuista, ratsuttamisesta... Kaikenlaisesta viattomasta.

Silti punastus nousi poskille, kun mietin flirttailevia katseita ja nälkäisiä, mutta pikaisia kosketuksia ja hämärien mielikuvien täplittämää loppuyötä. Olimme heränneet samasta makuuhuoneesta, ja saatoin lukea myös Laurin kasvoilta jotain. Siis jotain enemmän verrattuna siihen, miten valmennettavia yleensä katsottiin.

Mutta mies oli valmentajana ammattilainen ja meillä oli yleisöä. Minäkin olin ratsastajana ammattilainen, vaikka hivenen huonossa hapessa olinkin. Noin alkuverryttelyn puolessa välissä tunsin, miten alkoholi aloitti poistumisensa ihon kautta. Hikoilu oli äärimmäisen epäseksikästä ja epämiellyttävää, mutta yhdellä vesipaussilla tuntemus meni ohitse. Penna juotti minua katsomon puolelta kuin maraton-urheilijaa ja Lauri antoi toimitukselle hiljaisen, kenties myötätuntoisen hyväksyntänsä (valmentaja itsekin joi merkillepantavan paljon vettä).

Kun pahin horkka meni vedellä ohitse, unohdin koko tilani ja keskityin vain Kamilaan. Koska kyse oli yksityisvalmennuksesta, Lauri ohjasi vain minua. Se teki ohjeiden seuraamisesta erityisen helppoa, sillä niitä tuli jatkuvasti. Harvinaista kyllä, minun ei tehnyt edes mieli väittää vastaan. Ei kertaakaan! Ehkä viinisärkyratsastuksessa oli siis pienehköt etunsa.
 
Olin osannut esittää toiveeni valmennuksen suhteen varsin epämääräisesti, mutta Lauri oli silti saanut ajatuksesta erittäin hyvin kiinni. Kami tuntui vielä jokseenkin vieraalta, mutta samaan aikaan kovin sopivalta. Se liikkui ihanan tasapainoisesti läpi valmennuksen ja antoi parhaansa, vaikka ratsastaja hengitti paikoin varsin raskaasti. Alkuverryttelyssä väistätimme takaosaa vuoroin ulos ja vuoroin sisään pääty-ympyrällä, mikä kieltämättä auttoi löytämään sopivan taivutuksen ja toisaalta myös suoruuden.

Laurin sanoman mukaan Kamin takaosa aktivoitui väistöissä hyvin, mutta totta puhuakseni en ollut terävimmässä tilassani aistimaan sitä. Kami oli selästä vielä hieman outo, siis sellainen ei-tuttu, enkä osannut tuntea sen askeleita vielä täydellisesti. Jatkoimme takaosan työstämistä tarkalla kulmatyöskentelyllä ja kokoamisella, ja pääsin ihanaan flow-tilaan muista tiloistani huolimatta. Keskittymiseni oli pelkästään tammassa ja aistit tuntuivat terävöityvän hetki hetkeltä.

Välikäynnit rikkoivat flowni, mutta muutoin ne olivat varsin tarpeelliset. Nestevajaus oli päässyt taas päälle ja krapulassa alkoi uusi vaihe. Halusin syödä helvetillisen kasan vesipitoisia hedelmiä ja käpertyä päiväunille. Tai vaihtoehtoisesti: olisipa Penna ymmärtänyt tuoda toiseen pulloon ihan pienen tipan jotakin loiventavaa, niin loppuvalmennus olisi sujunut lennokkaammin.

Laukassa Lauri laittoi minut tekemään nostoja. Vuoroin käynnistä, vuoroin ravista. Itse tehtävä ja nostoihin vaadittavat avut tulivat vaivattomasti lihasmuistista, vaan varsinainen aivoilla käytetty muisti pätki. Jouduin valitettavasti pinnistelemään muistaakseni oliko edellinen nosto tehty käynnistä vai ravista. Säälittävää.

Vaan kaiken hyvän lisäksi myös kärsimys loppuu aikanaan. Loppuravi oli samanaikaisesti helpottavaa ja tuskaista. Lauri kehui Kamia, muttei varsinaisesti minua. Eikä tämä kyllä mikään kaikista vahvin suoritus ollutkaan, mutta olosuhteisiin nähden hyvä. Kami oli hyvä.

Hymyilin Merikannolle tuskaisen viettelevästi, mikä käytännössä tarkoitti ei-lainkaan-viettelevää lopputulosta. Oli pakko hymy-irvistää myös yleisössä istuvalle Pennalle, joka näytti varovaisen iloisesti peukkua. Voi olla, että ilman oikeanlaista lääkettä valmennukseni olisi käynyt ohraisesti – kumpaa vaikuttavaa ainetta pilleri sitten olikaan ollut. Toisen perijättären kirjaimellinen krapulakuolema ei oikein sopisi hohtoomme. Penna ”Dictionary” Vaanilan mukaan sellainen oli aivan täysin mahdollista kovan rasituksen seurauksena, enkä epäillyt hetkeäkään.

kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 14.02.19 14:47
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Kamin päiväkirja
Vastaukset: 16
Luettu: 1065

Vilan päiväkirja


Erikoisesteet kenttäratsukoille
Lauantaina 26.1.19 klo 13:30-14:30
valmennus @Lauri M. #merikantovalmentaa

Anton oli harjannut Vilan minulle, vaikka epäilin tamman olleen toppaloimensa alla varsin puhdas jo valmiiksi.
”Kiitos, tässä on vielä hyvin aikaa. Voin varustaa Vilan itse”, sanoin miehelle hymyillen. Anton nyökkäsi lyhyesti ja säilyi yhtä arvoituksellisena kuin aina. Tunnollinen hoitaja, kyllä, mutta varsin vähäpuheinen. Joko miehellä oli jotakin salattavaa, tai sitten se oli vain jotenkin... harvinaisen suomalainen.
”Mikset pyytänyt minuaaaa?” Viivin ääni rutkutti loppusointua venyttäen, ja ensipelästyksen jälkeen kummastelin todella, miten tyttö oli oikein päätynyt tallille.
”Kultarakas, Anton hoitaa Vilaa. Enkä tiennyt että olit tulossa”, rauhoittelin.

Jos Anton olikin jo ollut matkalla pois, niin nyt miehen askeliin tuli ihan uutta lentoa. Ilmeisesti valmennushoitajuudesta tappeleminen 11-vuotiaan tytön kanssa ei kuulunut tyypin suurimpiin haaveisiin. Huokaisin ja olin aikeissa selitellä Viiville itsestäänselvyyksiä, vaan säästyin siltäkin vaivalta. Tyttö oli selkeästi ottanut nokkiinsa ja hävinnyt tammatallista varsin mielenosoituksellista vauhtia. Käytävälle pudonnut lumikasa ja kiristyneet hermoni olivat ainoita todisteita siitä, että Vivienne oli todella ollut siinä.

Vila oli herttainen hoidettava ja mutkaton varustettava, mutten pitänyt kiirettä. Ava oli auttanut Ankan kanssa niin omistautunein ottein, että olin jopa ehtinyt syödä tomaattikeittoa lounaaksi valmennusteni välillä. Heitin Vilan selkään kauniin punaisen ratsastusloimen ja maiskutin tamman perässäni ulos alkukäyntejä varten.

Useammat peräkkäiset valmennukset eivät näkyneet Merikannon olemuksessa. Miehen katse oli valpas ja tämä ohjeisti erikoisesteitä viimeisteleviä Matildaa, Pennaa ja Märtaa. Matilda oli ottanut roolinsa järjestelevänä tahona hirvittävän vakavasti, melkein liiankin. Olin kuitenkin vaikuttunut: ryhmät eivät myöhästelleet lainkaan, eikä Penna päästänyt edes minua – herraisä, omaa työnantajaansa – tippaakaan sovittua aiemmin maneesiin.

Shokin oli täytynyt näkyä kasvoiltani, mutta Pennan olemukseen sillä ei ollut mitään vaikutusta. Tyydyin nielemään tyrmistykseni, tarkistin aikaerotuksen teatraalisesti rannekellostani ja totesin kiristettyjen hampaideni lomasta, että ”anteeksi, en huomannut tarkistaa kelloa. Saavun siis maneesilleni vasta kahden minuutin kuluttua.”

Sen verran rakkaan oppisopimusoppilaamme käskytys kuitenkin sapetti, että odotin näpäyttääkseni kokonaiset kaksi ja puoli minuuttia. Toivottavasti Pennan verenpaine ehti nousta edes hitusen tuon puoliminuuttisen aikana, sillä en päästänyt ohitseni ketään muutakaan valmennukseen tulevaa ratsukkoa.

Jalustinhihnoja sain lyhentää runsaasti ja tulin taas ajatelleeksi sitä, miten hyvin Vila soveltui miesten ratsuksi. Musta neitoni oli rakenteeltaan paljon Ankkaa raskaampi, mutta taitava ja innokas hyppääjä. Annoin katseeni kiertää muissa: Verneri, Jesse, Anna. Kaikki heistä kilpailivat Kalla CUP:ssa kenttää. Vain Juuso puuttui, niin perinteiset vastustajani olisivat kasassa.

Mahtaisiko Lauri vaivautua kyläpahaseemme kilpailemaan? Olikohan se sinkku? Entä Jesse – Jesseä olin varmasti pohtinut ennenkin. Mutta se oli Juuson kaveri, ja jotenkin vakavailmeinen. Ellen sitten ryhtyisi suorastaan keräilemään kenttäratsastajamiehiä harrastuksekseni, kun kerran kilpaura ulkomaillakin oli jäissä...  

”Aloitetaan.” Laurin miellyttävä ääni herätti minut mietteistäni. Keräilin ohjat käteen ja pyysin Vilalta ravia. Ratsastus ensin, ratsastajat sitten. Naama meni keskittymisestä ruttuun, sillä piti Vilan lisäksi keskittyä olemaan hiljaa vastalauseiden sijaan – mulkaisiko Kaajapuro minua juuri virnuillen?

Hyppyjen alkaessa olin taas jo tottunut olemaan valmennuksessa. Laurin ohjeissa alkoi olla järkeä ja ne oikeasti tepsivät Vilaan. Miesten ratsu mikä miesten ratsu, siis. Tamma laukkasi tanner tömisten ja korvat uskomattomassa hörössä. Jouduin pidättämään jatkuvasti vähän ja pitämään jalat visusti tamman ympärillä, sillä muutaman kerran Vila otti yllättäviä sivuloikkia. Se oli selvästi innoissaan, mutta kunnioitti erikoisia esteitä ja kaikenmoisia pressuja. Puhdasta pelkoa tai säikkyyttä se ei ollut, vaan ennemminkin varovaisuutta.  

Olin hyppyjen jälkeen pintahiessä. Vila oli ollut oikeastaan aivan huippu, mutta urheilulta tämä oli silti tuntunut. Pelkäsin naamani olevan punainen ja välttelin valmentajamme katsetta, kun juuri silloin Lauri antoi kaikille viimeisen palautteensa.

"Kunto ilmeisesti kestää useamman ratsun päivässä? Ei vaan, Isabella, hyvää ratsastusta. Tämä oli hyvin erilainen ratsu kuin se aiempi, mutta ei yhtään hullumpi. Vähän se näytti jännittyvän erikoisemmista esteistä, mutta ei mitenkään liikaa."

Hymyilin ja nyökkäilin sivistyneesti kiittäen ja annoin Vilalle pidempää ohjaa.
Hah. Vai kestää kunto kaksi ratsua? Tietäisitpä Lauri-poika vain.
Vai oliko se sittenkin kuittailua punaisesta naamasta??

"Hyvä. Jäähdytelkää ne, minä lähden hakemaan kupillisen kahvia ja kypärän."

Ravailin Vilalla rennosti ja vilkuilin miehen perään. Me tapaisimme seuraavan kerran illallisella, ainakin oletettavasti. Matilda oli luvannut esittää kutsun.

Siirsin tamman käyntiin ja sain Antonilta reunan ylitse neitokaisen ratsastusloimen. Maneesin yläkatsomossa oli kaksi pientä olentoa joista toisella oli sen sorttinen tukka, ettei se voinut olla kukaan muu kuin Viivi. Toinen oli epäilemättä se Miro. Huokaisin, ja juuri silloin katseeni osui alas, ihan katsomon eturiviin.

Penna vahtasi maanisesti rannekelloaan ja loi äärimmäisen paheksuvia katseita Verneriin, joka kehtasi yhä ravailla ja arvatenkin siten saattaa koko valmennusaikataulun tuhon partalle.
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 09.02.19 12:26
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 121
Luettu: 6161

Cocon päiväkirja

27.1.2019  |  L e m p e ä   p o t k u   m o t i v a a t i o l l e   Lauri Merikannon valmennusviikonloppu

Epämukava tyytymättömyys velloi vatsanpohjassa kun lukitsin työhuoneen oven. Asiakas oli päättänyt lopettaa terapian kesken, tai oikeastaan vaihtaa terapeuttia, joka söi vielä enemmän ammatillista itsetuntoa. Eikä sen olisi tietenkään pitänyt syödä, olin itse ihan samaa mieltä, että terapeutin vaihtaminen oli tässä kohtaa asiakkaan edun mukaista niin kuin se joskus oli. Aina kemiat, työtavat ja persoonat eivät vain kohdanneet tai asiakas ei ollut valmis koko prosessiin.

Kietaisen ärhäkästi karkaavan kaulahuivinpään olan yli ja tarvon viimaa vastaan autolle. Ärsytti silti. Olin uhrannut kyseiselle lopettamistapaamiselle tunnin perjantai-illastani ja jouduin vielä hoitamaan rästikirjaukset siihen liittyen tänä typeränä viimaisena sunnuntaina. Olin tietysti myös vatvonut asiaa läpi koko lauantain eli pilannut viikonloppuni alusta loppuun.

Valahdan autonpenkille ja mielihalut punaviinilasillisesta, tai kahdesta, sohvannurkassa tahtovat ottaa vallan. Sadattelen ääneen kun starttaan auton. Ei auttanut ruikuttaa kun olin reippaana tyttönä ilmoittanut meidät Cocon kanssa Lauri Merikannon yksityisvalmennukseen. Idea oli aiemmin ollut mitä mahtavin: aloittaa alkuvuoden lomailun jälkeen uuden valmentajan tuoreen katseen alla. Juuri nyt se oli viimeinen asia, mitä valmiiksi vellova vatsani olisi tänään kaivannut.

***

Krister suitsii Cocoa minun kiskoessa saappaita jalkaan. Hoitajankloppini oli halunnut tulla seuraamaan valmennusta. Minusta tuntui oudolta, että oma hevoseni suitsittiin minulle valmiiksi. Olisi siinä joskus kyllä puolensa, ehtisi vaikka hoitaa kirjaukset heti enkä sunnuntaina, kun tietäisi että maneesissa odottaisi valmiiksi lämmitelty ja varustettu hevonen. Tänään tosin olisin kaivannut käsilleni jotakin tekemistä. Kammotti astella vieraan valmentajan eteen vaikka sitä luulisi ettei Amandan jälkeen jaksanut jännittää ketään, mutta Amandaankin tottui. Vieraisiin valmentajiin en ollut tottunut.

"Miks sä muutit tänne?", Krister kysyy ja katkaisee hermostuneen ajatuksenjuoksuni. 

"Kukaan ei oo tainnu vielä kysyä tota täällä", totean, "Sori, onpas! Mun kampaaja", nauran. Se rouva ei kyllä mitään jättänytkään kysymättä.

"Kaipasin maisemanvaihdosta,” vastaan.

"Toi tais olla se lyhyt versio."

"Joo ja pitkä versio on aikuisten juttuja."

"Hah!", Krister älähtää närkästyneenä ja irvistää. Nauran ja väistän kun Krister esittää heittävänsä minua kaviokoukulla.
"Hophop, hoitajapoika. Meille tulee kiire."

"Darling! Mun kanssa ei koskaan tuu kiire."

Se oli totta. Krister oli tarkka ja täsmällinen, täydensi minua paremmin kuin hyvin ja välillä hävetti miten paljon tämä auttoi, ilmaiseksi ja omasta ilosta. Olin minä Latvian reissulta tuonut tullessani kasan artesaanisuklaata ja kirjoittanut uuden vuoden toivotukset kiitoksineen taideliikkeestä löytämäni kortin taakse. Kiitellyt vilpittömän nöyrästi joka kerta kaikesta avusta. Oli kummallista, että hevoselämässäni roolit olivat ensimmäistä kertaa näin päin.

Coco lähtee töihin korvat hörössä. Krister kiristää vyön ennen kuin ehdin itse edes ajatella asiaa ja roikkuu jalustimessa kun minä vielä keräilen ajatuksia kasaan. Sitten se taputtaa sekä minua että Cocoa rohkaisevasti ja poistuu katsomoon. Pudistelen päätäni huvittuneena. Krister oli todellakin maanpäälle laskeutunut punakutrinen enkeli.

Coco puhisee ja kyttäilee maneesin toisessa päässä työskentelevää Isabellaa ja tämän uutta tammaa. Oli aivan puskasta repäisty olo kevyesti otettujen viikkojen jälkeen. Olimme maastoilleet, hömpötelleet ja unohtaneet kaiken tavoitteisiin tuijottamisen. Kunpa mieliala ja motivaatio olisivat tänään olleet korkeammalla kuin ne olivat. Halusin aloittaa taas treenit ja alkaa suunnittelemaan vuoden kilpailukalenteria. Cocolla onneksi tuntui olevan intoa meidän molempien puolesta, ja Kristerillä, joka seurasi katsomosta jokaista askeltamme silmät loistaen.

Lauri Merikanto oli tarkkasilmäinen ja täsmällinen mies. Tämä saa heti kiinni tarpeistamme ympäripyöreiden toiveideni perusteella. Vieraskoreus saa skarppaamaan ja yks kaks neljäkymmentäviisi minuuttia ovat holahtaneet ohi ja olo on paljon parempi kuin selkään kavutessa. Coco tuntuu ottaneen aimoharppauksen eteenpäin vauvahevosesta kohti kouluratsua. Loma, palautuminen ja Krister oli tehnyt meille molemmille hyvää. Tamma ravaa alusta alkaen ponnekkaasti ja joustavasti. Merikanto auttaa hienosäätämään apuja ja temmonmuutoksia. Olen haljeta riemusta ja ylpeydestä viimeisissä ravisuorissa kun Coco näyttää parastaan.

”Sillä on hienot liikkeet, nyt vain treenaat järkevästi ja hevosta kuunnellen.” Sillä hetkellä sen vieraan valmentajan sanomana päähän uppoaa viikonlopun hienoin asia: en olekaan pilannut tätä käsiini uskottua hevosen alkua. Kiitän miestä hymyillen ja taputan tyytyväisen tammani kaulaa. Tämä oli kuin olikin sopivan lempeä potku motivaatiolle.

Krister pelmahtaa viereemme tyhjenneestä katsomosta ja kehuu meitä molempia napaten Cocon ohjat. Jestas sentään, tässähän oli olo kuin uuden tempun oppineella koiralla, tai prinsessalla.
"Hei, haluutko mennä kävelemään selästä käsin?", huikkaan Kristerin perään ja ojennan kypäräni tälle.
Nuoren miehen silmät tuikkivat iloisesti ja niin ne kaksi katoavat onnellisina tallin ovista ulos. Pyörittelen hetken toimettomana hanskojani kunnes bongaan tallivuoroa tekevän Mikaelin. "Moi! Ehitkö pitää kahvitauon?"

kirjoittaja Tilda M.
lähetetty 07.02.19 16:01
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Cocon päiväkirja
Vastaukset: 43
Luettu: 3753

Ankan päiväkirja


Lauantai, 26.1.2019, klo 9-9:45
Estevalmennus (tehoesteet 100–120 cm)
Valmennusviikonloppu - kiitos @Lauri M. #merikantovalmentaa

Olisin mieluiten hoitanut Ankan kokonaan itse, enkä aivan täysin pitänytkään näppejäni tammasta erossa. Tänään oli kuitenkin erityinen päivä: Auburnissa vieraili ulkopuolinen valmentaja. Maneesin katsomo notkui tällaisen tapahtuman aikaan varmasti yleisöä (tai, no, omia tallilaisiamme) ja näytti huomattavasti paremmalta, mikäli hevosenhoitaja taluttaisi kimoni minulle valmiiksi.

Mummikin oli ollut samanlainen. Hoitanut hevosensa itse: harjannut niitä usein silloin, kun muut eivät huomanneet. Julkisesti esitettiin muuta. Olin tavallisesti laiskempi esittämään – sillä juuri näytöstähän tämä oli. Tykkäsin toisaalta osoittaa, että välitin omista ratsuistani ja siihen groomittomuus soveltui paremmin.

Vaan nyt minäkin astelin maneesiin vapain käsin. Ava talutti Ankan kulmassa pysyvästi nököttävän jakkaran luo, joskin jakkara oli hieman harhaanjohtava ilmaus massiivipuisille porrasaskelmille, joiden kautta pääsi satulaa ja selkää rasittamatta kyytiin. Puhumattakaan venyvistä jalustinhihnoista! Koko asian ajatteleminen sai voimakkaan puistatuksen kulkemaan selkäpiissäni. Vasemman hihnan venyttyä oikeaa pidemmäksi joutuisi ratsastamaan lopun ikäänsä vinoin jaloin (koska pituusero pysytteli aina puolikkaan reiän tuntumassa, eikä tasoittunut millään), tai sitten sai ostaa jatkuvasti uusia. Kamalaa.

Tapasin Laurin ensimmäistä kertaa vasta maneesilla. Se oli tavallaan vähän kummallista, mutta jotenkin olin aistivinani tunnistuksen. Siis että Lauri tietäisi, kuka olin. Sen näki jotenkin katseesta.

Olimme Jusun kanssa kaksin tehovalmennuksessa, joka alkoi puomeilla. Olin onnellinen ensimmäisestä tehtävästä, sillä en halunnut ajatella mitään ylimääräistä – kuten sitä, että Mikke käsitteli varusteitaan uskomattoman kauniisti (jalustinhihnat olivat johtaneet ajatukseen).

"Sinä taisit olla eilenkin hyppäämässä, eri ratsulla tosin?" Lauri totesi mietteliäänä tunnistaessaan ratsastajan voikon satulassa. Isabellankin mies tunnisti, vaikka tätä ei ollut näkynyt perjantain ryhmissä.
"Lämmitellään tänään puomeilla", Lauri jatkoi yksinpuheluaan ja viittoi puomien suuntaan. Niitä oli päädyssä puoliympyrän kaarelle muotoiltuna viiden puomin viuhkana sekä molempien pitkien sivujen keskellä kolmen puomin erissä.

Ravissa ratsukoiden tuli olla äärimmäisen tarkkoja puomien keskelle ratsastamisesta.
"Aktiivisempi ravi, Jusu, se jyrää puomit mukanaan", Lauri huomautti ja kävi nostamassa pitkien sivujen puomien toiset päät ylös sokeripaloilla. "Seuraavan kerran tulet suoristamaan ne itse."


Laukkaa varten Lauri pidensi kolmen puomin settien välit.
"Jos ratsastatte ne viuhkalla keskelle puomeja, niiden väliin ei pitäisi jäädä askeleita. Isabella ainakin saa ratsastaa sitä ensin vähän eteen, tuolla tätilaukalla ei kannata yrittää", Lauri ohjeisti ja olisin tahtonut murahdella vastalauseeni.

Tätilaukka? Kumpi meistä oli täti?? Toivottavasti Ankka, joskaan en ollut yhtään varma, oliko sen sisaruksilla varsoja. Taisin kuitenkin suoriutua ihan hyvin ja olonikin oli varsin sisuuntunut. Tsemppasin itseäni ajattelemalla, että Josefinan sukulaisia saattaisi olla tai pian ilmaantua katsomoon (etenkin rouvan ajatteleminen lisäsi ryhtiä ja ylpeyttä ratsastukseen).

Koska viuhka oli Laurin kokemusten mukaan kääntämistä, katsetta, esteen keskelle ratsastamista ja ulkoapuja kehittävä tehtävä, mies nosti verryttelyn jälkeen viuhkan puomit kannattimille niin, että ensimmäinen, keskimmäinen ja viimeinen puomi nousi pystyksi.
"Mikään ei muutu", mies murahti ja jäi odottamaan, suoriutuisivatko naisten ratsut viuhkasta ensiyrittämällä.

Isabellan ratsu oli suoriutui, koska nainen ratsasti laukkaa, mutta Jusun ratsu ei suoriutunut.
"Tule heti uudestaan. Sun täytyy saada ulkopohje läpi, koska nyt se yrittää valua ulos eikä se veny jos tie kärsii", Lauri ohjeisti. Toisella yrittämällä homma toimi, mutta varmuuden vuoksi molemmat saivat tulla ympyrän vielä pari kertaa pykälän isommilla esteillä.


Välikäyntien aikana Lauri rakensi pitkän sivun puomeista ruotsalaisen okserin ja tasaokserin. Tehtävänä oli tulla lyhyemmällä tiellä ruotsalaiselle okserille, jatkaa päätyyn ympyrälle, hypätä viuhka ja jatkaa toiselle pitkälle sivulle huomattavasti pidemmällä lähestymisellä tasaokserille.
"Tulkaa kerran tällä vajaalla metrillä, nostan sitten", Lauri totesi tasaokserin vieressä seisten.

"Se oli Isabella ok noin, mutta koeta toisella rundilla suoristaa se nopeammin okserille, että saat keskittyä lähestymiseen. Nyt se jäi vähän oman onnensa nojaan."
Vai oman onnensa nojaan? Yksinkö se Ankka täällä hyppelikin?

Pidin kuitenkin mölyt mahassani, sillä tiedostin itsekin Ankan käyvän varsin kierroksilla jo. Tein rauhallisia, mutta samaan aikaan hieman epätoivoisia pidätteitä ja toivoin tamman kuumumisasteen jäävän tähän. Ehdin jo ajatella että Ankka oli pilaantunut, olinhan antanut sen vaikka kenen (no, Avan ja joskus Viivin) ratsastettavaksi, mutta toinen kierros korotettuine esteineen sujuikin todella hyvin (paitsi ”sukellus” toiselle okserille. Sukellus??).

Laurin kasvoilta pystyi lukemaan kehun. Se rauhoitti omaa kipinöintiäni, sillä en ollut välttämättä maailman paras ihminen vastaanottamaan muiden ohjeita. Peruutin myös ajatukseni Ankan pilaantumisesta ja podin jopa huonoa omatuntoa. Todellisuudessa siitä taitaisi tulla äärettömän hyvä ratsastuskouluhevonen, mikä oli kyllä varsin surullinen ajatus sekin.

Tulimme esteen vielä kertaalleen, korkeutta nostettiin jälleen.
"Se hyppää hyvin", Lauri myönsi, ja taisi jopa hymyillä. Ehkä? Todella pienesti ainakin.

Lauri hymyili itsekseen. Kimo edusti juuri sentyyppistä ratsua, jota mies arvosti: sillä oli liikettä, hyppykapasiteettia ja järkeä. Niine ajatuksineen Merikanto päästi ratsut jäähdyttelemään ja lähti kohti loungea kahvin toivossa.


Pidin miehen viimeisestä kommentista kuin kissa kermasta, annettiin se sitten hymyn kanssa tai ilman, ja päästin Ankan ravaamnaan varsin vapaassa muodossa. Taputin kimoa hellästi kaulalle loppuravien lomassa ja vilkaisin tämän Laurin perään. Valmentaja hilpaisi maneesista välittömästi hyppyjen loputtua, enkä syyttänyt häntä. Oikeastaan tulin katselleeksi Merikantoa ensimmäisen kerran nyt, kun noin tunnin rutistus oli jo ohitse. Jouduin tyytymään loittonevaan takapuolinäkymään, mutta se passasi minulle hyvin – kohde näytti oikein miellyttävältä ja kiinteältä.

Kun olin nähnyt viimeisenkin vilauksen Laurin nahkapaikoin korostetusta perästä (joka kilpaili samoin avuin ansioituneen Rasmuksen kanssa samassa sarjassa, kyllä), annoin katseeni lipua yleisöön. Ehdin hädin tuskin muodostaa katsekontaktin Avaan, kun tyttö pomppasi penkiltä kuin tulisilla hiilillä. Jostakin ratsastusloimen käsiinsä taikoen ja sitä kantaen sinitukkainen teini lähti viipottamaan kohti porttia, enkä yksinkertaisesti kehdannut vetää "käskyä" takaisin. Oikeasti meillä oli jäänyt jäähdyttely kesken, vaan ehkäpä Ankka ei kupsahtaisi aiottua aiempaan kävelytykseen, joka olisi epäilemättä perusteellinen.
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 29.01.19 12:39
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Ankan päiväkirja
Vastaukset: 36
Luettu: 2391

Leevin päiväkirja


Mua väsytti, kuka hitto keksi pitää kahdeksalta aamulla lauantaina valmennuksen. Ja kuka keksi ilmoittautua siihen? Tosin mä mielummin raahauduin valmennukseen kahdeksaksi, kuin joutuisin Amandan ristikuulusteluun miksen osallistunut ylimääräisiin valmennuksiin. Kisakausi kolkutteli jo ovella ja mulla oli mulle vielä melko tuntematon ratsu, olisi parasta ottaa kaikki hyöty irti jos pääsi jonkun silmän alle ratsastamaan. Pitäisi ehkä myös vähän panostaa omiin treeneihinkin, että niistäkin olisi jotain hyötyä.

Moikkasin hieman väsyneesti Sarahia, jonka kanssa me päästäisiin todennäköisesti kunnon tehorääkkiin. Ei siinä, ne olivat yleensä parhaita, vaikka ne eivät juuri sillä hetkellä olleet niin kivoja. Jälkeenpäin ajateltuna ne oli kuitenkin aina hyödyllisimpiä. Leevi oli ilmeisesti myöskin vähän nukuksissa, kun se nuokkui vielä karsinassaan. Sekä mulla että Sarahilla oli niin sanotusti erikoiset ratsut. Mulla oli pitkään ollut vain Armi, mutta nyt mä olin vaihtanut Leeviin. Mä olin tottunut näkemään Sarahin Effin selässä, mutta tamma taisi olla tällä hetkellä sellainen pallo, että nainen osallistuisi Riepulla valmennukseen.

Mun ratsuni tosiaan oli nukuksissa, koska mun ei tarvinnut komentaa sitä ihan niin paljoa hoidettaessa, kuin yleensä. Matilda kävi ilmoittamassa meille, kuinka meidän kohta pitäisi olla maneesissa. Mä lähinnä säikähdin, koska en ollut huomannut lilapäätä. Jokatapauksessa me päästiin ajoissa maneesiin ja päästin pikkuhiljaa aloittelemaan valmennusta.

"Jos ette ole vielä hereillä, kohta olette", Merikannon kommentti kuului maneesissa. Mä olin tyytyväinen, koska kun keskittyisi täysillä ratsastamiseen, ei olisi aikaa vatvoa mitään muuta. Onneksi Leevillä oli myös taipumusta sitten keskittyä siihen tekeillä olevaan asiaan. Käynnissä ruuna oli ihan kiva, mutta mulle ei tullut mitään maata mullistavaa fiilistä. Laukassa taas Leevi meinasi juosta alta pois, mikä ei sinänsä ollut yllättävää. Riitti kun mä keräsin itseni, niin puoliverinenkin alkoi työskennellä laukassa kunnolla.

Leevi tuntui hieman tylsistyvän niin sanotusti tylsissä tehtävissä ja yritti sinne keksiä jotain omaa. Esimerkiksi laukassa laukanvaihto, mutta mä osasin jotenkin ihmeen kaupalla ennakoida ja sain estettyä ruunan vaihtoaikeet. Avotaivutuksissa vaadittiin taas multa keskittymiskykyä, kun Leevi suoritti ihan hyvin. Mä sainkin noottia, kun jäin tekemään itse liikaa kun Leevi kuitenkin veti hyvin. Pakko kyllä todeta, että Merikanto oli ihan pätevän oloinen valkku. Vaikka tämä ei ollut ihan niin jäätävä kuin rakas vastuuvalmentajani, niin kyllä valmennuksesta sai jotain irti ja töitä joutui tekemään.

Kaiken kaikkiaan valmennus oli kiva ja oli se hyödyllinenkin. Sainpahan tietää, että meidän yhteistyö Leevin kanssa oli lähtenyt kohtuullisesti käyntiin. Mä olin iloinen ruunan kaltaisesta vuokrahevosesta, jonka kanssa mulla olisi periaatteessa mahdollisuus kehittyä ihan minne asti vain oma kantti riittäisi. Sen takia mä olin uskaltautunut katselemaan omaa hevosta, nuorta sellaista. Porukat oli melkein suostuneet jo ostamaan mulle hevosen synttärilahjaksi, kunhan löytäisin sopivan.

Ehkä ne oli tajunnut, että mä olin oikeasti tosissani hevosten kanssa. Ja tietty pitihän en mut pois "pahoilta teiltä", kun mulla ei ollut muuta elämää kuin koulu ja hevoset. Mun oma suunnitelmani oli täyttää elämä hevosilla. Kun olisi vuokrahevonen, liikutushevonen ja oma nuori hevonen ellei jopa varsa, ei jäisi aikaa ajatella jotain nikoja ja muita juttuja. Joten mun ylimääräinen vapaa-aika meni nykyään siihen, kun selasin erilaisia alustoja, joissa oli myynnissä olevia hevosia.
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 27.01.19 21:36
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Leevin päiväkirja
Vastaukset: 47
Luettu: 2419

Branin päiväkirja

Tyhjän päälle
26. tammikuuta 2019 #merikantovalmentaa

Lauri Merikanto ei ollut mulle vieras nimi, mutta en myöskään ollut päässyt sen valmennettavaksi ennen kuin se saapui omin jaloin Auburniin. Mä olin aistivinani ilmassa outoa sähköisyyttä ja ehkä vähän jännitystä, kun viikonloppu koitti ja valmennukset alkoivat pyöriä maneesissa. Toisaalta mä en ollut mikään ilmapiirien aistimisen asiantuntija, joten ehkä mä olin tulkinnut väärin.

Josefinaa, mun valmennusparia, mä ainakin tulkitsin väärin vähän väliä, mutta se vaikutti oikeasti hivenen hermostuneelta verrytellessään Grannia. Mä toivoin että se tiesi, että mä jos kuka en arvostelisi – mun mielestä se ratsasti aina kauniisti.

Mä en jännittänyt Merikantoa enkä Branin puolesta, pikkuori hoitaisi kyllä tämänkin homman maaliin, mutta katsomo-osasto oli hivenen kuumottava. Mä tunsin Märtan erikoisenväriset silmät mun selässä, kun mä ravasin niistä poispäin, ja katsoin kaikkialle muualle paisti menosuuntaan kun me ravattiin niitä kohti.

Ja kun Bran laukkasi katsomon ohi, mä olin varma, että mä kuulin Penna Vaanilan kihisevän: ”Sen häntää ei ole harjattu.”

Siinä se oli oikeassa, ei nimittäin oltukaan, mutta jotenkin mä sain siitä ja Märtan läsnäolosta kimmokkeen ratsastaa niin hyvin kuin osaisin.

Kun mä siinä verryttelin Brania laukassa ja katsoin taaksepäin menneitä kuukausia Laran ja Benkun kanssa, mä saatoin hämärästi nähdä että multa oli puuttunut nälkää. Joachim oli vihjannut siitä jo puhelimessa syyskuussa ja pomohan oli sanonut mulle suorat sanat joulukuussa, mutta ehkä vasta nyt, kun me oltiin päästy Branin kanssa tositoimiin, mä aloin huomata että ne olivat molemmat oikeassa.

Kun mä olin VIIMEIN vuosien työstämisen ja ponnistelun jälkeen päässyt Laran kanssa mitenkuten mukavuusalueelle, siis sinne missä me kuljettiin samaan suuntaan samalla vauhdilla, mä en millään ollut halunnut sieltä pois. Mulle oli riittänyt se: hauras mutta toimiva yhteistyö, onnistuneet helpot treenit, tasaiset pienet kisaradat.

Bran taas oli iästään huolimatta hevonen, jonka kanssa toimiva yhteistyö, onnistuneet treenit ja tasaiset kisaradat oli ennakko-oletus eikä mikään saavutus. Sen kanssa oli liiankin helppoa alkaa haaveilla enemmästä ja asettaa tavoitteet pilviin. Sen kanssa mä olin alkanut janota lisää samalla tavalla kuin olin janonnut Callen kanssa.

Ja vaikka mulla oli Laraa ikävä enkä mä edes uskonut kohtaloon, mä uskoin että asiat olivat järjestyneet syystä.

Ehkä siitä syystä että mä alkaisin taas ratsastaa työkseni.

Se oli tapahtumassa: mä olin käynyt tapaamassa hevoskauppias Hannia ja sen tarjoama diili oli vaikuttanut ihan kohtuulliselta, joten mä aloittaisin helmikuun puolivälissä.

Mä olin kertonut isälle ja se oli sanonut, että löytäisi kyllä jonkun markkinoinnin opiskelijan hoitamaan mun tontin, mutta että se ei voisi taata mulle työpaikkaa enää sitten jos mä haluaisin joskus palata maitojunalle toimistotyöhön.

Niinpä mä olin käytännössä tyhjän päällä, mutta Branin selästä ajateltuna sekin tuntui hiton hyvältä.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 27.01.19 18:48
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 54
Luettu: 3078

Riepun päiväkirja

26.01.2019 / Laurin kouluvalmennus

"Teidän täytyy olla kohta maneesissa", Matilda hoputti ja Sarah vilkaisi stessaantuneen näköistä ystäväänsä toinen kulma koholla. Hän seisoi Riepun karsinan ovensuussa, ruuna oli täydessä varustuksessa ja ainut asia, joka naiselta puuttui oli kypärä, joka lepäsi tämän kädessä. Liike oli pysähtynyt Matildan sanoihin, mutta jatkui nyt loppuun asti. Oli ihan hyvä olla päivän ensimmäinen ratsukko, niin ei ehtisi käpertyä pieneksi stressipalloksi katsoessa muiden valmennuksia.

"Jos ette ole vielä hereillä, kohta olette", Merikanto aloitti aamun ja sai Riepun selässä olevan ratsastajan huokaisemaan äänettömästi. Hän oli koko eilisen päivän seurannut valmennuksia silmä kovana ja odotti tältä tunnilta paljon. Riepu nyki ohjia naisen sormista ja tämä tiukensi hieman otettaan ohjista.
Aktiivinen käynti oli varmasti valmennuksen helpoin osuus, sillä Riepu käveli kuin pikajuna ja Sarah sai vähän väliä hidastaa sitä, jotta askeleessa säilyi myös jonkinlainen kokoaminen. Muuten ruuna olisi vain astellut pitkin askelein kaula yhtä pitkällä, kuin kamelilla.

Laukkaaminen heti käynnin jälkeen oli melkein liikaa Riepulle ja Sarah sai pidätellä ruunaa paljonkin. Vatsalihakset rupesivat heti töihin ja hikikarpalot nousivat uhkaavasti pintaan. Sarah muistutti itselleen, että vaikka hänellä oli vaikeuksia pidätellä vauhdikasta kimoa, sen piti silti näyttää höyhenen kevyeltä katsojille.
"Se on Sarah ok siinä, muista pitää takaosa aktiivisena."
Pieni hymynkaare käväisi naisen huulilla. Ilmeisesti laukka näytti siis suhteellisen rauhalliselta.

Raviin siirtymisessä Riepu loikkasi pienen sivuhypyn ja sai ratsastajansa puristamaan pohkeilla hieman. Ruuna kokosi itseään ja Sarah tunsi sen askeleiden nousevan kevyesti maneesin kentästä.
"Hyödyntäkää tuo energia! Molemmilla on hyvä ravi siinä, pitäkää se kasassa ja työstäkää sitä," Merikanto sanoi ja Sarah keskittyi ratsastamaan Riepun mahdollisimman maltillisesti samassa vauhdissa.
Avotaivutukset sujuivat melko hyvin, vaikkeivat he saaneetkaan lisätukea maneesin seinästä. Riepu oli yllättävän hyvin kuulolla ja se tuntui kovin herkältä ohjien päähän. Ravissa tehtävä oli helppo, mutta laukassa Riepu yritti kiitää taas pikajunan lailla ja sai Sarahin hidastamaan liikettä istunnallaan melko reilusti.

"Ryhti, Sarah, nyt sä istut kärppäkyyryssä. Se oli ravissa hyvä, nyt toistat saman laukassa. Muista pohje, vaikka se kuumuukin - sun täytyy silti vaikuttaa siihen."

Sarah hätkähti ja nousi istumaan ryhdikkääksi. Riepu otti tilaisuudesta heti kiinni ja sen laukka-askel venyi pitkäksi. Ruunalla kesti hetken rauhoittua ennen kuin se rupesi jälleen kuuntelemaan.

Ravissa Merikanto pyysi ratsastajilta sulkutaivutusta ja viimeisillä voimillaan Sarah teki tarvittavat avut huolellisine valmisteluineen ja sai Riepun kulkemaan hyvin koottuna ja aktiivisena sulkuväistöä hieman uran sisäpuolella.

Topics tagged under merikantovalmentaa on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 YC6gaI

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 27.01.19 18:42
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Riepun päiväkirja
Vastaukset: 61
Luettu: 3708

Kahvia ja kenttäratsastajia

27.1.2019 Auburnissa @Jesse A. kanssa, suljettu
#merikantovalmentaa


Päivä kolme kautta kolme ja mä olin ihan hemmetin tyytyväinen itseeni. Valmennusjärjestelyt olivat - ainakin toistaiseksi - pitäneet, Zelia oli väsymyksestä huolimatta ollut aamulla pätevän näköinen ratsu ja mikä parasta: viikonloppu olisi kohta ohi. Sitä mä odotin eniten, koska huomenna mä pystyisin tulemaan tallille ilman huolta mistään muusta kuin omasta tekemisestäni.

Seurasin Jusun ja Nitan valmennuksen alkua, kunnes päätin luikkia loungeen kahvinkeittoon. Laurille varatut lounastarpeet olivat tallella, sen mä varmistin ensimmäisenä - siinäpä olisikin ollut oiva kämmi johon päättää nousujohteinen valmennuskoordinaattorin pesti.
Vilkaisin puhelinta toiveikkaana, mutta näytöllä ei näkynyt ilmoitusta yhdestäkään lukemattomasta viestistä. Jesse tammoineen oli kadonnut hyvin nopeasti valmennuksen päätteeksi, joten elättelin toivetta, että mies tulisi katsomaan loppupäivän valmennuksia. Ne tosin olivat yksityistunteja, joista ensimmäisen ratsastaisi Isabella. Mun ajatukset lipuivat eiliseen illalliseen ja kaksikon tyytyväisiin ilmeisiin pöydän ääressä. Kuinkakohan paljon viiniä oli kulunut sen jälkeen, kun olin lähtenyt? Tuhahdin itsekseni miettiessäni tilannetta, jossa Lauri alkaisi pysähtyä ohikulkumatkalla Kallaan paitsi Zelian ratsutuksen, myös Isabella Sokan vuoksi.

Tehotunnin oli täytynyt jo päättyä, mutta Lauria ei näkynyt. Epäilin miehen menneen kartanolle pakkaamaan tavaroitaan, mutta kuulinkin loungen oven käyvän.
"Täällä on kahvia", ilmoitin huoneeseen saapuneelle miehelle tajuten vasta siinä vaiheessa tuijottavani Merikannon sijaan Jesseä. Mun huulille nousi huvittunut hymy, mutta samaan aikaan mä tiedostin erittäin selvästi, että vaikka toiveeni oli toteutunut, mut oli vallannut levottomuus. Me oltiin Auburnissa, jossa mun täytyi vain katsoa Jesseä väärällä hetkellä ja kaikki tajusivat mitä oli tekeillä.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 27.01.19 17:45
 
Etsi: Arkisto 2019
Aihe: Kahvia ja kenttäratsastajia
Vastaukset: 23
Luettu: 358

Banskun päiväkirja

Mulla oli tapana ottaa töistä koko päivä vapaaksi, jos tiedossa oli valmennus. Niin tein tänäänkin ja olin jo aikaisemmin ilmoittanut Danielille, ettei laita mulle täksi päivää töitä. Sairaslomalta palaaminen takaisin töihin ei ollut ihan ruusuinen kokemus. Anmari oli kuukauden aikana tehnyt asioita omalla tavallaan, eikä musta tuntunut sopivalta mennä sörkkimään sen ”järjestelmiä”. Mulla ei siis ollut erityisen hyvä fiilis, kun hurautin Vänrikinmäeltä takaisin Orijoelle sinä päivänä.

Hyvää fiilistä toi mun uus oma tallityöntekijä. Taimi Hakola oli 27-vuotias yhden lapsen yksinhuoltaja, joka oli ilomielin tullut mun avuksi. Käytännössä se hoiti mun tallin, kun olin itse töissä. Taimi oli mukava persoona, hieman höntti, joka tuli hyvin juttuun kaikkien kolmen hevosen kanssa ja osas kerralla kaikki hommat. Mä kyllä saatoin tehdä sille turhan tarkat ohjeet ruokintaan. Heh.

Palaten tähän päivään! Perjantaihin, kun oli yli 20 astetta pakkasta ja mä lastasin Hanin varusteineen traileriin. Me oltiin Eevi-Sofian kanssa sovittu, että se ottaisi tammansa takaisin omaan kisaukseen. Lauri Merikannon valmennukset olivat sattuneet kuitenkin sopivaan saumaan, jonka takia ilmoitin itseni vielä toisen lajin valmennukseen. Aikaisemmin olin jo ilmoittanut Banskun tän päivän valmennukseen, mutta onneksi valmennuksien välissä oli yksi ryhmä. Eikä monen hevosen hikiratsastus päivässä ollut mulle mitenkään uusi asia.

Olin Auburnissa hyvissä ajoin, jo puolen päivän tienoilla ja otin Hanin pois trailerista parkkipaikalla. Isabellan kanssa oltiin jälleen sovittu lainakarsinasta tammatallissa. Sinne siis vein Hanin, enkä voinut vastustaa kurkkausta Effin karsinaan. Se oli jo siirretty varsomiskarsinaan ja sain kirjavalta tammalta tervehdykseksi luimivat korvat. Ooookei, pallo, oo rauhassa.

Mä jätin Hanin lainakarsinaan lämmittelemään ja siirryin sitten ripein askelin pakkasen lävitse yksäritalliin. Vielä siellä ollut kuhinaa, mutta osasin vain kuvitella kuinka pian sitäkin löytyisi. Bansku oli sovitusti jätetty sisälle ja sillekö ori näytti nyrpeää naamaa. Sen ilmeistä huomasi heti, ettei se ollut tyytyväinen joutuessaan jättämään ulkoilun väliin. Tai edes siirtämään sitä.

”Älä siinä nyppää”, naurahdin sille, kun ojensin kättäni sen turpaa kohti.
Banskun myrtsi ilme muuttui heti. Ei se ollut millään tavalla vihainen hevonen ja heti saadessaan rapsutuksia, se oli taas tyytyväinen elämäänsä. Taputin sitä kaulalle ennen kuin kävin hakemassa varustehuoneesta harjapakin hoitopaikalle. Harjasin Banskun ajoissa, jotta mun ei tarvitsisi ennen valmennusta kiirehtiä kuin varustaminen. Heitin kyllä sille vielä loimen niskaan.

Lounge oli tyhjä, kun astelin sinne keittämään kahvia. Mun pitäisi vaihtaa vielä ratsastusvaatteet, mutta siihen oli reippaasti aikaa. Istahdinkin yli puoleksi tunniksi kahden kahvikupin ja parin proteiinipatukan kanssa pöydän ääreen. Unohduinkin kännykkäni maailmaan niin pahasti, että pian mulle tuli kiire vaihtaa vaatteita!

Kaappiani tonkiessa olin aivan varma, että olin tuonut yhdet hyvät ratsastushousuni tallille aikaisemmin viikolla. Niiden piti olla mustat erittäin kalliit ja täydelliset jalassa. Ainoat kuitenkin mitkä löysin olivat tummanvihreät mokkapaikoilla. Ne olivat vanhat kuin mitkä ja siksi jo kulahtaneen näköiset. Ei niillä sopinut mennä vierailevan valmentajan valmennukseen.
”Voi nyt vittujen kevät”, murahdin ja nappasin housut käteeni.

Ei paljon ollut juuri nyt vaihtoehtoja. Ärsyttävää, että niiden housujen kanssa ei vain sopinut näyttävä vyö, jossa oli kristalleja. Onneksi sentään musta pooloni ei ollut tällä kertaa pinkki tai vaikka keltainen.

Jotain olin sentään tehnyt oikein. Meinaan tuonut tallille upouudet oikeasta nahasta tehdyt koulutreenisuojat, joissa oli lämmin karvavuori talvea varten. Hyvästi pinteleiden kääriminen! Tervetuloa muodikkaat suojat! Milloin mustakin oli tullut tämmöinen varusteintoilija?

Kello oli viittä vaille kaksi, kun sain viimeisen suojan muuten varustetun Banskun ainoaan sukalliseen jalkaan. Sitten vain kypärä itselle päähän ja kohti maneesia, jossa nousin nopeasti selkään, ettei kukaan kerkeisi näkemään kammottavia mokkapaikkoja housuissani. Ne pitäisi hävittää.

Päivän valmentajana toimiva Lauri Merikanto oli mulle entuudestaan tuttu. Se oli käynyt Newerrassa valmentamassa, mutta silloin mulla oli ollut ratsastettavana nuori suomenhevosalku Pusu. Nyt puhuttiin siis aivan täysin eri laidassa olevasta valmennuksesta. Näissä valmennuksissa oli korkeampi taso.

Merikanto oli vaihtanut hiustyyliä, mutta muuten se ei ollut muuttunut puolessatoista vuodessa mihinkään. Vakava ilmeinen mies, joka uteli heti meidän tapoja irrotella hevosia. Kerroin aika laimeasti omani, johon vastapallona liudan parannusehdotuksia. Yllättävää.

Mä tiirailin alkukäyntien aikana mun valmennus”kavereita”. Yhtä miestä kimollaan en tuntenut yhtään. Olikohan se Purtseilta? Oliko siellä ketään uutta? Sitten Ankan selässä roikkui joku nuoren näköinen likka. Yllättävää, että Isbe oli päästänyt ketään tammansa selkään. Kimo tamma oli naisen silmäterä, eikä sille otettu edes hoitajaa! Antonin ja Vilan tunsin, niissä ei ollut mitään sen parempaa mainittavaa.

Itse valmennus oli hyvinkin aktiivinen. Heti alkuun Merikanto vaati hevoselta tarkkaa reagointia, joka ei suoranaisesti ollut Banskun heikkouksia. Siksi se menikin hyvin, vaikka mun oma ulkokäsi haahuili kuulemma toisella puolella kylää. Valmennus sisälsi myös paljon laukkatyöskentelyä. Heti alkuun loivempaa laukkaväistöä. Sitä me ei varsinaisesti oltu ennen harjoiteltu Banskun kanssa, mutta ori tajusi heti kupletin juonen. Taputin sitä kaulalle.

Viimeisten laukkaympyröiden aikana mulla oli jo hiki. Posket punoittivat varmasti ja Banskukin tuntui aavistuksen raskaammalta edestä, kun se oli jo väsynyt.
"Siirtäkää ne raviin sopivalla hetkellä. Tavoitteena on, että jokainen ratsu venyttelee rehellisesti eteen-alas", Merikanto ohjeisti meitä.
Siinä kohtaa taisin olla ensimmäisenä ravissa. Bansku tuntui sen verran väsyneeltä, että en viitsinyt laukkailuttaa sitä enempää. Korjailin kyllä ensin pienempiä asioita, mutta annoin tällä kertaa isompien olla.

Me ravailtiin ympyröillä loppuravit, jonka jälkeen annoin raskaalla istunnalla Banskun siirtyä käyntiin omaa tahtia. Taputin sitä kiitokseksi valmennuksesta.

Tallissa mä hoidin Banskun ripeästi pois, vaikkakin seuraavana valmennus alkoi vasta puoli kuusi. En mä sitäkään oikeesti muistanu ellen olisi kysynyt Verkulta monelta se tulee paikalle ja saatuani järkyttävän saapumisajan 17:15. Siihen mä olin kauhistuneena vastannut miehen myöhästyvän valmennuksesta, johon taas sain hieman huvittuneen vastauksen koska valmennus oikeasti alkoi. Jeppis, selvä, okei, mulla ei ollutkaan niin kiire.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 27.01.19 17:20
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Banskun päiväkirja
Vastaukset: 62
Luettu: 4305

Satunnaishäiriköintiä

"Ei mulla oo ketään heppaa sinne nyt", vastasin olkiani kohauttaen Miron kysymykseen. "Mä oon ratsastanut sellaista täysiveristä, joka on nyt mammalomalla."

Valmentaja olikin kinkkisempi osa vastata. Mä en ollut kuunnellut enää niin tarkkaan sen jälkeen, kun Isbe oli kieltäytynyt ilmoittamasta mua mukaan (ilmaiseksi). Ei mulla ollut niin paljoa taskurahaa.

"Se on yks, ööö, Lauri. Lauri Me-ri-kan-to", mä tavasin vähän hassunkuuloisesti, kun jouduin silmät siristellen lukemaan sen ukon nimeä ilmoitustaululta juuri mun silmänkantaman kauimmasta päästä. "Mutta. Mä luulen ettei se ees oo niin hyvä."

Loungeen tuli ne pro ratsastajat, se pari jotka oli molemmat hyviä esteillä. Mä suipistin mun suun heti ja ajattelin kertoa Mirolle vasta maneesissa.

Siellä se sitten kehuskeli katsomoa, joka oli kyllä hienompi kun esim meillä, mistä se kysyi seuraavaksi. Mun kotitallista siis.
"Jooo äiti pitää siittolaa ja on meillä kisaheppojaki. Me asutaan Murronmaalla, mut sillein tosi landella. Ei lähelläkää sitä keskustaa", totesin. Olin vähän harmistunut, ettei Miro muistanut kaikkea, mutta myös vaikuttunut, että se muisti niin paljon. ("Miehet", vai miten sitä pitikään parahtaa.)

"Ainiin!" melkein kiljaisin, mutta muutin sitten äänen kuiskaukseksi. "Mennään vähän kauemmas."

Otin Miroa kädestä kiinni ennen kuin tajusinkaan ja sitten en voinutkaan päästää irti, kun se olisi ollut vielä nolompaa. Me mentiin nyt ihan takariviin, vaikka ei yläkatsomossa paljon ketään ollut.
"Mulla jäi loungessa juttu kesken. Tosta valmentajasta", sanoin ja vähän takeltelin. Mua alkoi epäilyttää koko juoru, sehän oli ihan humpuukia niin porco cane - miksi mä halusin väkisin kertoa sen?? Ja olin ottanut vieläpä Miroa käsistä kiinni. Ne oli hirveen pehmeet ja lämpimät (ja se oli poika!! Ei niitä otettu kädestä kiinni).

"Siis tää on kyllä vähän huono juttu. Pardon!! Nostin sun odotukset. Mutta mä vaan siis luulen, että toi Lauri ei oo ihmeellinen. Mä kuulin kun jotkut tosi hyvätki mietti, että kuka se on. Ne ihmetteli, miks ne ei oo kuullu siitä ja silti se pääsee kartanoillalliselle, mutta mä tiedän, ettei se tarkoita mitään. Isbelle käy ihan kaikki miesvalmentajat. Se kehui tähtikisassa jopa yhtä ratsastuskouluopettajaa", mä avauduin tietäväisenä, mutta äkkiä posket alkoi punoittaa. Taas!

Miksi mä olin ottanut Miroa kädestä kertoakseni sille tällaisia juttuja?? Olisin vaan voinut keksiä tarinan tän valmentajaukkelin kuuluisuudesta. Sitä paitsi, nyt se miesmerijotainvalmentaja aloitti valmentamaan ja kuulosti niin asiantuntevalta, että mun arvio oli saattanut mennä pieleen.

kirjoittaja Vivienne B.
lähetetty 27.01.19 12:34
 
Etsi: Arkisto 2019
Aihe: Satunnaishäiriköintiä
Vastaukset: 11
Luettu: 437

Cavan päiväkirja

7. Paluu-Huru

27. tammikuuta 2019. #merikantovalmentaa

Meitsi oli takaisin kuvioissa! Kööpenhamina oli tehnyt tehtävänsä ja mä olin paremmalla tuulella kuin aikoihin (mikä tarkoitti aika hiton hyvää moodia). Olin mä kuitenkin myös aika väsynyt, ja siksi musta oli sangen sopivaa vain istuskella katsomassa tiirailemassa jotakuta Herra Iso Nimi Ja Vielä Suurempi Takki -valmentajaa ja sen hoteissa hikoilevia ratsukoita. Mun kasvoillani oli mun kaikkein analysoivin ilmeeni, sillä valmennukset antoivat mulle suuria asioita pohdittavaksi.

Niin kuin nyt vaikka sen, oliko tämä Lauri Merenneitomies lintu vaiko kala ja mikä sen sykkeen oikein sai kohoamaan. Sanotaanko nyt vaikka niin, että sille oli tarjolla kaikenlaisia ratsastushousuja tarkasteltavaksi, mutta ei sen ilme nyt niin kauheasti värähdellyt. Ensimmäisessä mun seuraamassani ryhmässä oli kuitenkin kattava kattaus (höhö) katseltavaksi: oli parhaassa iässä oleva miesratsastaja; parhaaseen ratsastuslookiin itsensä puunannut Adelina; nuorta hevostaan taitavan vähäeleisesti ratsastava ihana Anna; ja teinityttö, jonka kohdalla mä olin kyllä oikeastaan vähän helpottunut, ettei Merenmiekkonen liikoja innostunut. Sehän se olisi ollut arveluttavaa. En saanut selvyyttä mieltäni askarruttavaan tutkimusongelmaan, en vielä sittenkään kun kämppikseni ja toinen suunnilleen hänen ikäisensä tyttö ottivat areenan haltuun.

Sen jälkeen jo kyllästyinkin katselemiseen. Höh, mälsää seurailla koko valmennuksia, jos ei paljastunut mitään mehevää. Ehkä joku sellainen, joka oli ollut paikalla koko viikonlopun, tietäisi paremmin. Lähdin loungeen etsimään sopivaa tietolähdettä.

Jouduin kuitenkin pettymään, ja kuulutin sen ääneen, tietenkin.
"Perskele, sinä vain", huokaisin ja mutristelin huuliani tyytymättömänä.
Anton Seljavaaraton kohotti katseensa puhelimensa näytöltä (olisi nyt edes tekstaillut jonkun kuuman chicksin kanssa, mutta ei varmaankaan) ja näytti siltä, ettei tiennyt, ollako ilahtunut mun näkemisestä vai närkästynyt siitä, miten suorasukaisesti mä ilmaisin oman mielipiteeni hänestä.
"Kiva nähdä suakin, Huru", se tuumasi sitten.
"No niin onkin!" mä sanoin ja piipahdin Antonin selän takana halaamassa tätä kaverillisesti. Yhtä toverillisesti Anton taputteli mun käsivartta ja yskähti sitten.
"Sun hiukset on... kaikkialla", se sanoi ja pärski yhtä erityisen sinnikästä sellaista pois suustaan.
"Elämä on. Mutta ihan tosi, missä on kaikki sellaiset ihmiset, jotka osaisivat auttaa mua mun ongelman kanssa?"
"Aloitetaan siitä, mikä sun ongelma nyt oikein on", Anton ehdotti selvästi kuvitellen, että se voisi olla mulle avuksi.

Mä tuijotin sitä pitkään ja pärskähdin sitten.
"Ei, sulla nyt ei taatusti ole näkökulmaa siihen, mikä saa kenetkin syttymään."
Anton näytti vähän pöyristyneeltä, ja sitten miedosti huolestuneelta, ja sitten se kysyi kulmat kevyessä kurtussa:
"Mihin tuo nyt perustuu?"
"Mun etnografiseen tutkimukseen", hymyilin ystävällisesti ja taputin Antonin poskea. "Mutta voinhan mä olla väärässäkin. Kerropa nyt, kun olet tuota Merihenkilöä seuraillut koko viikonlopun: mikä on sen juttu?"
"Mikä juttu?"
"Mikä saa sen viisarin raksuttelemaan?" mä huokaisin - eikö Anton tosiaankaan tajunnut?
"Miten niin? Aliisa, yritätkö sä iskeä sen?" Anton kysyi silmiään siristellen, ja mä nauraa räkätin.
"No en tosiaan, mutta kunhan ajattelin! Eihän se ole mun tyyppiä."
"Sun ajatukset sahaa kyllä tosi omituisia latuja. Ja onko sulla tyyppiä?"
"Onko sulla? Ja sivakoipa säkin niillä laduilla joskus, tulee väriä tohon sunkin elämään", hyrisin ja katsahdin kelloa. "Ei mutta, mun pitää kyllä lähteä kävelyttämään Huutavaa Hevosta, jos aion joskus selviytyä täältä poiskin. Ai niin! Kiitos kysymästä, mulla oli hirveän antoisa reissu! Voin kertoilla siitä enemmän kaljan ääressä joskus! Heippa nyt!"

Jätin Antonin tuijottamaan perääni sen lupauksen turvin ja pyyhälsin noutamaan Cavan pihalta. Siellä se raasu nökötti loimiensa alla ja vaikutti tyytyväiseltä, kun mä tulin pelastamaan sen sisätiloihin, muttei (onneksi) sentään kajautellut ilonhuutoja. Ei se musta niin paljon pitänyt.

Ohimennen mä pähkäilin, kävelyttäisinkö Cavan ihan jalkaisin vai kiipeäisinkö kuitenkin satulaan (ei siihen Rafael-Michael-Gabrielin tekemään leluhepan häkkärään). Mielessä kävi yksi tallikerta, jonka aikana mä olin joutunut rakentamaan Isabellalle esteitä ja puuskutellut sitten hyväntuulisena, että mä olin ihan valmis heittäytymään selälleni ja räpistelemään hiekkaenkeleitä maneesin pohjaan. Isabella Sokka oli katsonut mua kävelevän Cavan satulasta ja muistuttanut ylen kohteliaaseen sävyyn, että Auburnin väellä oli sopimusalennuksia kuntosalille, uimahalliin ja ties minne, ja että mäkin sain hevosenhoitajana niitä hyödyntää, vaikka niistä oli tietenkin suurin apu tavoitteellisille ratsastajille.

Miten railakkaasti mä olin nauranut! Isabella oli oikea humoristi, ja se, miten muka-asiallisesti se vitsinsä esitti, teki niistä kahta hauskempia.

Mä olin kertonut keskustelusta kotona Jusulle, joka oli mennyt vähän merkillisen näköiseksi ja sanonut sitten varovaiseen perussävyynsä:
"Aliisa, mä en ole varma, oliko se vitsi."
Mä olin viitannut kintaalla ja pärskähtänyt, että tietenkin oli. Kuntosali. Uimahalli. Hah-haa, näytinkö mä muka siltä, että viettäisin aikaani sellaisissa paikoissa? Heh heh, hih.

Silti mä emmin hetken, ennen kuin kiipesin Cavan selkään. Eihän se nyt olisi tehnyt mulle huonoa, hevosen rinnalla harppominen meinaan. Oli kuitenkin yhä tammikuu, ja se oli sellaista aikaa, jona kuului huhkia ja kuntoilla ihan hulluna, jotta saattoi loppuvuoden maata sohvalla venyttämässä napaansa sipsin ja toisenkin verran. Cavan kävellessä rivakasti eteenpäin mä laskeskelin, montako vetelää kuukautta voisin ostaa tammiurheilulla anteeksi, jos aloittaisin nyt.

Jäljellä oli enää neljä täyttä päivää. Ei sillä kovin montaa kuukautta kyllä ansaittaisi. Se oli ihan puhdasta matematiikkaa, ja sen nojalla mä päätin hylätä ajatuksen urheilullisesta tammikuusta. Jospa ensi vuonna sitten aloittaisin aikaisemmin ja ehtisin enemmän!
kirjoittaja Aliisa H.
lähetetty 27.01.19 9:20
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cavan päiväkirja
Vastaukset: 55
Luettu: 3722

Grannin päiväkirja

Sileää menoa
27. tammikuuta 2019 - #merikantovalmentaa

Musta tuntui, että mun täytyi oppia hengittämään. Sen piti olla automaattisesti tapahtuva kehon perustoiminto, mutta kun mä istuin Grannin selässä ja tiesin, ettei meillä olisi mitään mahdollisuutta tehdä valmentajaan vaikutusta hyvillä hypyillä, mä onnistuin tekemään siitäkin vaikeaa. Hengittämisestä.

Käynnissä se oli kaikkein hankalinta. Jotta mä en ajattelisi hengittämistä jatkuvasti, annoin mielelleni toisen tehtävän. Mä tunnustelin, kuinka mun kehoni paino jakaantui Grannin selässä, ja tunnistin omituisen kireyden oikeassa reidessäni. Se ei vain kerta kaikkiaan suostunut rentoutumaan ja valumaan satulaa vasten sillä tavalla vaivattomasti kuin mä olisin halunnut. Mä liikautin lantiotani, ja kun mä kiersin lonkkaani reiden rentoutta hakien, Granni kallisti äkäisenä päätään. Seurailin hevosen tyytymättömiä pieniä eleitä: vaikka se palautti turpansa osoittamaan taas oikeaan suuntaan, sen korvat nytkähtelivät ja mä tunsin sen nipistelevän kuolainta. Kevyet nykäisyt ohjissa kertoivat mulle, että tamma oli kaukana rennosta, ja rehellisesti sanottuna mua pelotti, saisinko sitä käynnissä pehmenemään lainkaan.

Granniin keskittyminen auttoi. Mä olin vahingossa alkanut hengittää tasaisemmin, ilman, että mä säätelin jokaista hengenvetoa pakonomaisesti ja aiheutin tarpeetonta pingoittuneisuutta palleani tienoolle. Mun ylävartalo oli kyllä päässyt lysähtämään siinä samalla, ja mä jouduin todella miettimään, millä lihaksilla mä nostaisin itseni pystympään ilman, että hengityksen vaivattomuus jälleen katoaisi.

Pian me saatiin siirtää hevosemme raviin. Granni, joka oli jo pehmennyt tasaisemmalle tuntumalle, jännittyi taas. Mä en hätääntynyt, koska tiesin varsin hyvin, ettei sitä niin vain ratsastettukaan aukottomaan zen-moodiin ytimekkään käyntityöskentelyn avulla. Ylöspäinsiirtymät saivat sen pohtimaan, olisiko syytä kuumentua ja ruveta kekkaloimaan. Kevensin niin tasaisesti kuin kykenin ja olin aina tyytyväinen, kun sain kääntää sen ympyrän uralta ulos voltille. Siinä oli tekemistä. Granni ei saanut horjahdella eikä karata lapa edellä minnekään suuntaan, eikä sen takaosan sopinut liirata, ja sitten sen ravin piti olla aktiivisempaa. Niskastaan se piti saada vähän väliä pehmenemään uudestaan.

“Herkuttele ohjastuntumalla”, sanoi Lauri Merikanto, ja mä kurtistin kulmiani omalle irrelevantille ajatukselleni: Rosengårdit eivät herkuttele. Niin äiti piipahti mukana siinäkin valmennuksessa, vaikka oli lähes kahdensadan kilometrin päässä. Nyt ei kuitenkaan ollut sopiva ajankohta pohdiskella sitä, miten ruoan terveellisyydestä oli suotavaa lipsua vain silloin, kun sosiaalinen tilanne sitä edellytti – eikä ainakaan niitä kolmea ja puolta saikku- ja seurustelukiloa, jotka mun varteeni olivat talven mittaan tarttuneet. Siitä mustui vain mieli, ja yleensä riitti että meistä kahdesta vain Granni oli ankealla tuulella.

Laukka oli vahva askellaji Grannille, mutta ehkä juuri siksi sitä oli myös hirvittävän vaikea ratsastaa. Se eteni tasaisesti kuin pitkällä suoralla kolkutteleva juna, eikä se aina luopunut mielellään itselleen mukavimmasta tahdista sitten kun se sai siitä kiinni. Nyt mä tein aivan pieniä eteenratsastuksia ja takaisinottoja, tai ehkä enemmänkin ajatuksia niistä, jotta Granni ei pääsisi autopilotille. Lauri pyysi isompaa takajalkojen aktivointia, ja mä tein työtä käskettyä.

Granni polkaisi protestiksi jalkaa ja läväytti korvansa niin tiiviiseen luimuun, että niiden ja sen niskan väliin olisi voinut laittaa talteen satasen setelin. Tunsin äkäisen nyppäisyn sormissani, mutta sitten, ennen kuin mitään katastrofia ehti tapahtua… tamma tasaantui. Mä olin siitä vähän häkeltynyt, mutta Lauri kuulosti ihan tyytyväiseltä lopputulemaan:
“Okei, se protestoi pohjetta, mutta ainakin sä sait ne takajalat mukaan."

Niin, Granni löysi takajalkansa kauhovien etukoipiensa seuraksi, ja lisäksi se löysi sen viidennen: menojalan. Nitan ratsastaman Ramidan kiihdytys meidän edellämme sai myös Grannin höristämään hetkeksi korviaan, ja mä sain tehdä todella nopean puolipidätteen, koska musta tuntui, että muuten Granni kyllä karkaisi avuilta. Se häilyi vähän siinä rajoilla useaan otteeseen, mutta ei se riistäytynyt käsistä. Mä olin tamman käytöksestä positiivisesti yllättynyt, ja oikeastaan oli aika helppo yhtyä Laurin sanoihin, kun me siirryttiin risteilemään koko maneesissa loppuravien merkeissä:
“Jusu, se näyttää hyvältä, tuntuuko se myös? Väittäisin, että se on nyt kepeimmillään mitä on mun silmien alla ollut. Tallenna tuo tunne takaraivoon ja nauti."
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 27.01.19 6:25
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10253

Ankan päiväkirja

Perjantai, 25.1.2019
Kouluvalmennus
Auburnissa, valmentajana Lauri Merikanto

Ava oli käynyt keskustelemassa Isabellan kanssa kuukauden alussa valmentautumismahdollisuudesta Ankan kanssa. Lauri Merikanto oli tulossa valmentamaan Auburniin ja perjantain ensimmäinen ryhmä irrotteleva koulutunti kaikentasoisille kouluratsukoille oli kuulostanut sopivan helpolta vaihtoehdolta. Isabella oli suostunut, mutta muistuttanut myös, että lauantaina hevosen olisi oltava valmis estetunnille.

Alkuverryttelyiden alkuverryttelyinä Ava oli kävelyttänyt Ankkaa maneesissa jo puolisen tuntia maastakäsin ennen tunnin alkua. Tyttö ei olisi ikinä valmistautunut valmennukseen samalla tavalla Sepon kanssa, mutta Ankkaa Ava piti omanlaisella jalustallaan ja sille vain paras oli kyllin hyvää.
Juuri, kun muut ratsukot saapuivat maneesiin, Ava kiipesi valkean tamman selkään ja tarkisti, että jalustimet olivat samanpituiset. Isabella oli vain muutaman sentin häntä lyhyempi, niin koulujalustimissa riitti yhden reiän pidennys.
Ava silmäili hetken Antonia Vilan selässä, kunnes Daim ja Sasu sattuivat näkökenttään ja pieni inho kävi teinin sisällä. Daimin toinen omistaja oli edelleen mustalla listalla ja siitä johtuen myös Sasu oli joutunut sinne. Avan pitäisi vain näyttää miehelle kuinka hyvä ratsastaja olikaan.

"Miten te irrottelette hevosianne?" valmentaja aloitti kysymällä ja Ava yritti kuunnella mitä muut ratsastajat sanoisivat.
"Taivutuksilla ja väistöillä", Ava vastasi lopulta lyhyesti, kun hänen vuoronsa tuli.
Melko nopeasti teinille myös selvisi, että ryhmän taso oli melko vaativa. Ava ei itse ollut lähelläkään helppo A-tasoinen ratsastaja, mutta Ankka auttoi ja tuki todella paljon tehtävien suorittamisessa. Kimo tamma kuunteli Avaa ja yritti parhaansa mukaan tukea ratsastajaansa.

Laukkaväistö oli täysin uusi liike Avalle ja Merikanto huomasi sen heti.
"Missä suoristus Ava? Mieluummin pari onnistunutta pätkää kuin monta roiskaisua. Sulla ei ole kiire mihinkään, ainakin epäilisin niin. Se väisti laukassa hyvin, nyt teet saman ravissa."

Ava meinasi huomauttaa valmentajalleen, että hänellä ei ollut hajuakaan mitä oli tekemässä, mutta sen sijaan yritti vielä kerran.  Merikanto huomasi sen ja nyökkäsi.
"Juuri noin, Ava", mies totesi ja Ava sai samalla tietää miten tehtiin laukkaväistö. Hevosella, joka helpotti ratsastajansa työtä, Sepolla kyseinen liike listattiin mahdottomien tehtävien alle.

Saatuaan luvan siirtää hevoset loppuraveihin, Ava odotti säädyllisen hetken ja pudotti sitten raville. Ankka oli hädin tuskin hionnut tunnista, mutta Avalla oli kyllä kuuma. Rankkojen salitreenienkin jälkeen teini oli hionnut ja henkäisi onnesta, että Auburnissa oli tallissa oma suihku. Ava oli varautunut ja ottanut vaihtovaatteet ja peseytymistarvikkeet mukaansa tallille.

Topics tagged under merikantovalmentaa on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 X1Mdca

kirjoittaja Ava P.
lähetetty 26.01.19 16:21
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Ankan päiväkirja
Vastaukset: 36
Luettu: 2391

Tallipäiväkirja 2017-19

Hiekkaa silmissä
... ja siinä maineikkaassa pyllyssä
26. tammikuuta 2019 #merikantovalmentaa

Lauantaiaamu oli koittanut aika varhain, koska mun oli pitänyt ajella eestaas, jotta saisin Trinan Orijoelta Kallaan ajoissa kello yhdeksän alkavaa valmennusta varten. Myöhästyminen ei tullut kuuloonkaan, koska se olisi ollut noloa ja epäkohteliasta (ja Matilda Tammilehto olisi purrut multa pään irti jos mä olisin pilannut sen huimalla vaivalla suunnittelemat aikataulut). Musta tuntui, että mun silmissä oli vielä valmennuksen jälkeenkin ripaus unihiekkaa jäljellä. Saattoi se toki olla maneesin pohjamateriaaliakin, sillä Lauri Merikanto oli totisesti pistänyt Isabellan ja mut hommiin. Hiekka oli pöllynnyt ja hiki virrannut.

Trina oli hypännyt hyvin, ja mulla oli ollut yllättävän tyyni olo siihen nähden, että se oli oikeastaan ensimmäinen kerta kuukausiin, kun estekorkeus ylitti metrin. Mä pystyin ratsastamaan ihan rauhassa enkä tehnyt hirveästi hätiköityjä ratkaisuja. Mun ratsu hyppäsi varovaisesti, mutta odotti mun apuja eikä viitannut niille kintaalla (kyllä, Granni, ajattelin juuri äsken sinua ja pyöräytin silmiäni). Trinan kanssa mua ei pelottanut, että se ryskäisi esteistä läpi ja mä joutuisin kosketuksiin maankamaran kanssa.

Rasmus ilmestyi kyselemään mun fiiliksiä, kun mä hoidin voikkoa tammaani ratsastuksen jäljiltä yhdessä tammatallin tyhjistä karsinoista. Kuljetusteknisistä syistä Trina joutuisi odottelemaan Auburnissa muutaman tunnin, ja mä heitin sille kuivatusloimen selkään ja tein sen olon mahdollisimman mukavaksi. Sitten mä astuin käytävälle ja vilkaisin Rasmusta, joka kuikuili uteliaana pyylevän Effin suuntaan. Mä huomasin sen, öö, selkäpuolta kuikatessani, että mun poikaystävä oli ehkä nojaillut johonkin tai istuskellut jossakin muualla kuin loungen putipuhtailla penkeillä. Se oli jo valmiiksi pukeutunut ratsastushousuihin, ja nyt (sillä paljon kohutulla) Rasmuksen takapuoliskolla oli hiekkaa.

Sellainen ei käynyt päinsä. Valmennuksiin ei menty homssuisen näköisenä, eikä Cavan kallista satulaa naarmutettu hiekkaisilla housuilla. Saattaisihan siitä tulla hiertymiäkin. Hymähdin hellästi, sillä tahrahousuinen Rasmus herätti mussa jonkun hassun hoivavietin.

Mä astahdin poikaystäväni luo. Ystävällisesti mä ojensin auttavan käteni tomuttaakseni hiekat pois harmaiden housujen takamukselta.

Ehdin koskettaa vain kerran, ennen kuin Rasmus hypähti korkeammalle kuin yksikään sen estehevosista ikinä, ja mä säikähdin aivan hirvittävästi. Taaksepäin kompuroiden mä seurasin, kuinka Rasmus saavutti ilmalennossaan täydellisen ballon-vaikutelman ennen kuin kiepsahti sitten hienolla fouetté-piruetilla ympäri siten, että oli en face kanssani. Me toljottaa möllötettiin toisiamme silmiin, enkä mä tiedä kumpi meistä oli hätääntyneempi.

Tiesinpäs. Rasmus oli. Mä olin juuri koskettanut sen takapuolta keskellä tallin käytävää. Sen reaktiosta olisi voinut päätellä, että mä olin peräti upottanut kynteni syvälle sen jänteviin pakaralihaksiin, mitä mä en tietenkään tehnyt tällä tavalla julkisesti (e-enkä tietenkään muutenkaan, ikinä).

“Mitä sä teet?” Rasmus kiekaisi kuin jokin hassunhauska animaatiohahmo. Se olisi voinut olla aika hulvaton tilanne, ellei se olisi ollut niin kaikin puolin absurdi, etten mä oikein tiennyt miten siihen suhtautuisin. Mähän olin yrittänyt vain auttaa, ja kaikesta päätellen mä olin saanut aikaiseksi keskivaikean sydänkurkkusyndrooman.
“Mä vaan pyyhin sun pyllyä!” mä kiirehdin selittämään, ja oli ehkä pieni ihme, ettei Rasmus tukehtunut omaan kauhuunsa.
“Älä pliis sano noin enää ikinä”, se suhisi ja pälyili hätäisenä ympärilleen, ja mäkin aloin oivaltaa, miten kamalalta mun lausahdus oli kuulostanut.

Mä aloin nolostua ihan kamalasti. Kaulanikama nikamalta mä nytkähtelin syvemmäs tallitakkini kauluksen suomaan turvaan, kunnes mun vaatteet näyttivät seistä pönöttävän itsekseen käytävällä.

“Niin mutta - sun housut on hiekkaiset”, mä ynisin sieltä jostakin syvältä takkini sisältä. “E-etkä sä voi mennä valmennukseen paskaisilla, tai siis, mä tarkoitan hiekkaisilla housuilla…”

Mä kuulin tyrskähdyksen, jossa oli ehkä vielä vähän (oikeastaan aivan sikana) kirahtavaa sivumakua. Sen jälkeen oli hiljaista, eikä levottomuutta herättävän pitkään aikaan tapahtunut yhtikäs mitään. Sitten, hyvin hitaasti, emmiskellen ja kevyin ottein mun keskivartaloni ympärille kietoutuivat kädet. Siitä rohkaistuneena mä plumpsautin pääni sen verran ylöspäin, että mun päälakeni, otsani ja silmäni pilkottivat kaulusten takaa. Tiirailin sieltä hyvin kovasti arkaillen pähkinänruskeita silmiä, jotka olivat nyt ilahduttavan lähellä mun omia sinisiä silmiäni ottaen huomioon, että mä olin juuri melkein säikäyttänyt Rasmuksen kaukaiselle galaksille saakka. Mua alkoi hymyilyttää. Rasmus halasi mua tallin käytävällä.

“Sä olet kyllä”, Rasmus huokasi vähän jupisevaan sävyyn.

Mä en uskaltanut kysyä, mitä mä olin. Mä vaan painoin nolostuksesta punaiseksi karahtaneet kasvoni vasten Rasmuksen kaulaa. Huokaisin siinä sitten syvään, mikä sai Rasmuksen kiemurtelemaan vähäsen - kai koska huokaisu kaulalla kutitti.

“Anteeksi”, mä uikahdin.

Rasmus naurahti pehmoisen karheasti. Me erkaannuttiin halauksesta ja mulla oli hämillisen hyvä olo. Me oltiin kai juuri selvitty meidän ensimmäisestä parisuhdekriisistämme, ja se oli aika mukavaa. Tietysti me käytiin vähän syrjemmässä siistimässä Rasmuksen ratsastushousut, mikä sekin oli miellyttävää. Sitä ja sen puhtaita housuja olikin sitten ilo istahtaa tiirailemaan maneesin katsomoon. Mun iloa kyllä ehkä hiukan himmensi se, että musta jotenkin tuntui kuin kauempana valmennuksia seurailevat Märta ja Penna olisivat vilkuilleet mua vähän kummasti.

Ihan kuin Märta olisi suorastaan tuijottanut mua, ja vieläpä pisteliäästi.

Mutta ei kai nyt sentään. Mä hymyilin sille värjyvän ystävällisesti, ja se käänsi katseensa pois niin kuin ei olisi koskaan mua katsonutkaan.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 25.01.19 8:15
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2017-19
Vastaukset: 60
Luettu: 5409

Takaisin alkuun

Sivu 3 / 4 Edellinen  1, 2, 3, 4  Seuraava

Siirry: