Kellonaika on nyt 27.01.21 22:44

80 osumaa on löytynyt haulle 0

Ankan päiväkirja

Pohkeenväistöjä ja kitkerää kahvia
tiistaina 31/03/2020
#merikantovalmentaa

Kimon tamman pehmeä käynti keinutti Ellietä ratsukon kävellessä ympäri maneesia pitkin ohjin. Ankka käveli reippaasti eteenpäin, eikä tuntunut lainkaan jännittyneeltä. Sileävalmennus tuli totisesti juuri oikealla hetkellä, sillä viikonlopun osakilpailu osoitti, että Elliellä ja Ankalla oli vielä tehtävää yhteistyön ja perusratsastuksen hiomisessa. Suuria ongelmia heillä ei niinkään ollut, mutta se jokin yhteistyöstä vielä puuttui.

Ellie keräsi ohjaa ja lähti ratsastamaan tammaa ravissa. Hän piti Ankasta. Ankan askellajeihin oli helppo mukautua ja se oli monellakin tapaa samankaltainen ratsastaa kuin Riepu. Reaktiivinen ja energinen, joka vaati vakaan käden. Siihen hän oli tottunut kimon ruunankin kanssa. Vaikka Lefankin kanssa oli hauska hypätä, oli Ankka kuitenkin aivan eri tasolla. Siltä löytyi kokemusta korkeammistakin luokista, eikä Ellie malttanut odottaa, että pääsisi etenemään itsekin uudelle luokkakorkeudelle.

Kaviot rummuttivat tasaisesti maneesin pintaa, kun ratsukko ravasi hyvässä tahdissa kahdeksikkoa. Tamma tuntui rennolta ja innokkaalta, mikä lupaili hyvää valmennusta. Ellie teki muutamia laukannostoja, kunnes Ankka tuntui hyvin verrytellyltä. Merikannon saapuessa maneesiin ratsukko oli jo siirtynyt kävelemään välikäyntejä ennen valmennuksen alkua.

”Tehdään tänään vähän perustyöskentelyä ja pohkeenväistöjä”, Lauri ohjeisti Ellien kerätessä taas ohjaa. Vaaleaverikkö kokosi ratsuaan ja lähti työskentelemään uralla. Pohkeenväistöistä Ellie piti. Niissä oli sopivasti haastetta, mutta ei ollut liikkeenä liian vaikeakaan.

Valmennus meni hyvin. Etenkin, jos sitä vertasi osakilpailuun, jossa ratsastus radoilla oli jännittynyttä ja hätäistä. Tänään kuitenkin kaikki tuntui sujuvan ja Ankka oli miellyttävä ratsastaa. Ellie päästi kimon tarhaansa ja katseli hymyillen sen ravatessa irrotellen toiseen päätyyn. Heidän yhteistyönsä suunta olisi ainoastaan ylöspäin, siitä vaaleaverikkö oli varma.

”Hei”, Ellie tervehti lyhyesti astuessaan Loungeen. ”Onko kahvia jäljellä?”
Pöydän ääressä istuva Anton vilkaisi kahvinkeittimen suuntaan ja nyökkäsi.
”Taitaa siellä vielä kupin verran olla.”

Ellie harppoi keittiöön ja kaatoi itselleen kupin kahvia, joka koostui tosiaan pannun pohjalla olevista jäämistä.
”Yyh, maistuu palaneelta”, Ellie nyrpisti nenäänsä maistettuaan kupista, mutta istui siitä huolimatta pöydän ääreen kahvinsa kanssa. Hänellä ei olisi aikaa keittää uuttakaan. Ellie tyhjensi kahvikuppinsa nopeasti selaten samalla Instagramia ja nousi sitten seisomaan.

”Viitsitkö keittää seuraaville lisää kahvia, mä en nyt ehdi – pitää mennä”, Ellie tokaisi hymyillen Antonille, joka ei vaikuttanut kovinkaan kiireiseltä ja poistui niine hyvineen tallin puolelle.
kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 03.04.20 10:57
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Ankan päiväkirja
Vastaukset: 33
Luettu: 1968

Hevosvaihdoksia ja siksak-väistöjä

2.4.2020 Auburnin tallissa ja maneesissa (Paju)
#merikantovalmentaa

Valmennusratsut poikkeuksellisesti:
Matilda - Sipsi
@Sarah R. - Zelia

(suljettu)

"Saat valita minkä huovan otat", mutisin yksityistallin varustehuoneessa. Tuntui hassulta selittää Zelian varustevalikoimasta ja pahoitella, että tammalla oli vain estesatula. En edes muistanut, milloin Zelian selässä oli vierailevana ratsastajana käynyt kukaan muu kuin Lauri, joten oli varmaan ihan luonnollista kokea pientä stressiä.

Mua ei kuitenkaan ahdistanut luovuttaa hevostani lainaan, koska kyseessä oli Sarah, jonka taitoihin mä luotin. Effin vuokraajana nainen oli kyllä tottunut herkempiin ratsuihin, vaikka estepainotteinen Zelia saattaisikin olla pieni kulttuurishokki. Toisaalta mä myös janosin nähdä, mitä Sarah saisi irti Zeliasta valmennuksessa, enkä osannut pelätä kaikkia mahdollisia kehuja, joita Lauri saattaisi pudotella pitkin valmennusta - Sarah oli kouluratsastaja ja olisi ihme, ellei nainen saisi Zeliasta irti hyviä pätkiä. Kaikki kehut olisivat myös kehuja tammalleni, jonka edistymisestä olin vastuussa valmentajieni tuella.

Zelian testaaminen nimenomaan Laurin valmennuksessa oli ollut Sarahin idea. Kun me oltiin hahmoteltu kisahuumassa sovittua ratsastuskertaa molempien aikatauluun viestein, Sarah oli muistuttanut yhteisestä valmennuksesta ja laittanut sen jälkeen huomattavan monta emojia. Hetken odottelun jälkeen nainen oli paljastanut ideansa, johon mä en ollut kokenut tarpeelliseksi esittää vastaväitteitä.

"Te varmaan pärjäätte", mumahdin vilkaisten hoitopaikan suuntaan, jossa Zelia heilutteli kyllästyneenä päätään kuin kokeillen, oliko Sarah varmasti varmistanut narujen olevan molemmilta puolin kiinni seinissä. "Soita, jos et löydä jotain."
Koska Zelian luovuttaminen Sarahin valmennusratsuksi oli tarkoittanut, että mä pääsin vaihtelun vuoksi sileän treeniin Sipsin kanssa, mun täytyi myös rientää tammatallin puolelle ehtiikseni varustaa ratsuni.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 02.04.20 18:39
 
Etsi: Arkisto 2020
Aihe: Hevosvaihdoksia ja siksak-väistöjä
Vastaukset: 14
Luettu: 190

Lefan päiväkirja

Estevalmennus: suhteutetut linjat
tiistaina 10/03/2020

Vaikka Ellie oli viime aikoina sukeltanutkin kouluratsastuksen maailmaan, ei hän kuitenkaan ollut unohtanut esteratsastusta. Tiistaina hän satuloi Lefan ja suuntasi verryttelemään maneesiin, jossa hänellä olisi Merikannon valmennus yhdessä Matildan kanssa. Viikonloppuna olisi kilpailuharjoitukset ja Ellie oli päättänyt menestyä molemmissa lajeissa, joihin osallistui.

Lefa oli reippaalla tuulella kuten tavallista, mutta tuntui hyvältä ratsastaa. Sarah oli tehnyt selvästi ruunan kanssa hyvää työtä ja se helpotti myös Ellien ratsastamista. Lauri oli suunnitellut valmennukseen suhteutettuja linjoja, joilla hypättäisiin pystyjä ja oksereita. Lefa hyppäsi innokkaasti ja valmennuksesta jäi hyvä fiilis. Tästä oli hyvä lähteä kisoihin.

Topics tagged under merikantovalmentaa on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 VaQWzNJ

kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 10.03.20 8:56
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lefan päiväkirja
Vastaukset: 81
Luettu: 3693

Lefan päiväkirja


Sarah pysäytti bemarin niin, että se ei varmasti ollut edes Hurun mielestä suorassa tallin parkkipaikalla. Korkokengät napsuivat hiekkatiellä, joka oli onneksi kuivunut eilisen sateen jälkeen. Ihonmyötäiset pillifarkut ja valkoinen peplumtoppi mustan kangastakin alla korkokenkiin yhdistettyinä eivät kuuluneet edes Auburnin kaltaiseen luxustallin arkilookkiin. Nainen tiedosti asian varsin hyvin yrittäessään olla juoksematta käytävällä Pennan huutaessa jotain nopeusvaroituksista hänen peräänsä. Katse kävi kädessä olevassa rannekellossa, joka kertoi ajan olevan koko ajan vain lähempänä kolmea.

Sarah ei ehtinyt olla siveellinen ja vaihtaa vaatteita vessan rauhassa, vaan repi, potki ja riuhtoi päällään olleet vaatekerrat lattialle ja pujahti tummansinisiin farkkuratsastushousuihin ja mustaan pitkähihaiseen loungessa toivoen, ettei Seljavaara osuisi juuri sillä hetkellä huoneeseen. Vaatteiden vaihto onnistui ilman ylimääräisiä silmäpareja ja Sarah heitti vaatteet kaappinsa pohjalle ja repi ruskeat saappaat jalkoihinsa.

"Mä luulin ettet sä ollutkaan tulossa!" Matilda huudahti hoitopaikalta, jossa Zelia oli varmasti suitsia vaille valmis.
"Mä oon tulossa kyllä, mä koitan olla nopea!" Sarah vastasi ja pikakäveli tarhoille niin nopeasti, kuin vain pystyi. Hän oli aina ajoissa, aina valmis aikaansa edellä ja sen kaltainen myöhästely oli täysin luonteenvastaista.

Lefa ravasi hänen vierellään, eikä Sarah voinut komentaa ruunaa asettumaan, sillä saattoi kävellä hieman nopeampaa hevosen rinnalla. Nainen katsoi ympärilleen ja oli tyytyväinen, ettei Penna ollut poistunut tallirakennuksesta. Pienin rangaistus, jonka hän keksi itselleen sillä hetkellä oli kuukauden porttikielto ja katumusharjoitukset joka tunnille.

"Mä menen jo", Matilda kertoi, kun nainen talutti Lefan hoitopaikan ohitse tallin perälle satulahuoneen viereiselle hoitopaikalle, jossa oli solarium.
"Joo", Sarah puhisi kääntäessään ruunan ympäri.

Oli äärimmäisen vaikeaa olla tartuttamatta kiireen tuntua hevoseen ja samalla toimia ripeästi, mutta Sarah yritti parhaansa. Hän tiesi, että hätäilemällä saattaisi säästää minuutin tai kaksi, mutta saisi sitten maksaa niistä minuuteista koko valmennuksen ajan. Lauri ehkä olisi suopeampi myöhästymiselle, kuin Amanda?

Alkukäynnit jäivät lyhyiksi, mutta Sarah selvisi Lefan selkään ennen kolmea.
"Noniin. Aloitetaan ihan ensiksi käynnissä pysähdyksillä, kiinnittäkää huomiota huolelliseen valmistautumiseen ja laskekaa mielessä viiteen, jonka jälkeen siirtyminen käyntiin. Jokaisen sivun keskellä kahdeksan metrin voltti, tehdään niistä tasaisen pyöreitä."
"Hyvä ajoitus", Matilda kommentoi kääntäessään Zelian vastakkaiselle sivulle.
Sarah naurahti ja pudisti päätään, kannustaen sitten Lefan käyntiin. Onneksi he eivät aloittaneet suoraan ravista tai laukasta.

Lefa oli odotetusti levoton, mutta Sarah osasi jo pikkuhiljaa hyödyntää sen levottomuuden omaksi hyödykseen. Hän useimmiten halusi kuluttaa ne ensimmäiset vinoudet ja kuolaimen pureskelut omatoimisessa verryttelyssään, mutta olosuhteiden pakosta nainen pyrki vain minimoimaan virkeän ratsunsa epatasapainoisuuden.
"Mitenkäs teillä on mennyt kisoissa?" Lauri kysyi kävellessään heidän vierellään käyntitehtävien ajan. Heidän valmennussuhteensa perustui nimenomaan siihen, Lauria kiinnosti miten häntä oli jännittänyt ja kuinka hän peitteli hermostuneisuutensa ennen radan alkua. Kysyi millä tavoin hän oli itse valmistautunut kisapäivään, kertoi miten kannattaisi suhtautua, mikäli mokaisi radalla.
"Vaihtelevasti. Osittain saatu tosi hyviä ratoja, mutta välillä molempien keskittyminen tuntuu herpaantuvan erinäisten ulkoisten tekijöiden vuoksi", Sarah vastasi totuudenmukaisesti. Hän oli vihdoin päässyt eroon päänsä sisällä olevista häiriötekijöistä, minkä kanssa oli taistellut edellisen vuoden. Nyt epäonnistumisten syynä tuntui jatkuvasti olevan sekä Lefan, että Effin kanssa se, että joku aivasti, tuuli liikautti jonkun sateenvarjoa tai jonkun lapsi alkoi itkeä katsomossa.

"Sun täytyy opetella sulkemaan ne ulkopuolelle radan ajaksi, ihan kuten ollaan harjoiteltu. Parrasvaloissa olet yksin, Sarah, ihan minkä hevosen kanssa tahansa. Elämä odottaa kyllä radan jälkeenkin", mies sanoi ja nyökkäsi sitten täsmällisen voltin jälkeen. Lauri siirtyi maneesin toiselle reunalle, eikä Sarah kuullut mitä tämä keskusteli Matildan kanssa.

Käynnin jälkeen siirryttiin raviin, muokattiin tehtävää niin, että siirtymiset olivat vuorotellen käynnin ja pysähdyksen välillä. Volttien kokoa vaihdeltiin 8 ja 10 metrin välillä. Ravista siirryttiin laukkaan, jossa volttien koko suureni jälleen ja askellajin vaihtoon lisättiin ravisiirtymiset. Tehtävät pidettiin yksinkertaisina, jotta ne suoritettiin täydellisyyteen pyrkien. Sarah piti siitä vaikeiden asioiden opettelun ohessa, että saattoi nollata tavallaan aivonsa siihen, kuinka jokaisen askeleen tuli sopia ennalta määrättyihin paikkoihin.
Voltit pysyivät pyöreinä ja valmennuksen päätteeksi kiireen tuntu oli vaihtunut jälleen kerran onnistumiseen.

"Nyt viikonloppuna keskityt siihen, että suoritatte parhaanne ja suljette ulkomaailman ulkopuolelle. Siellä radalla olette vain te, alkutervehdyksestä lopputervehdykseen."
"Eiköhän se onnistu", Sarah mietti hymyillen antaessaan Lefalle pitkät ohjat ja taputtaessaan ruunaa kaulalle onnistuneen valmennuksen päätteeksi.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 08.03.20 9:11
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lefan päiväkirja
Vastaukset: 81
Luettu: 3693

Sepon päiväkirja

» 01.03.2020 - saanen esitellä Sepin

Viivi ja Pontso, tai oikeasti Viivin äiti Cee oli sopinut mun äidin kanssa, että meistä tulisi hyvä valmennustiimi Lauri Merikannolle. Mähän olin tietysti jo hyvissä väleissä sekä valmennuskaverini että valmentajani kanssa, koska Merikanto oli sen Näyhön uusi poikaystävä ja kävi välillä Purtseillakin. Mä en muistanut olinko käynyt Laurin valkoissa koskaan (tottakai olin, loppiaisena viimeksi), mutta kyllähän mä nyt sen sitten jo tunsin uskomattomien etsivätaitojeni kautta. Tiesinhän mä muutenkin kaiken kaikesta. Kuten sen, miten Jessen ja Matildan välejä oli hiertänyt se, että Inkan vähän vajamielinen ylläpitäjä oli ollut baareilemassa eksänsä kanssa ilman nykyistään.
Stinasta sai salaa nyhjättyä mitä ihmeellisempiä tiedonmurusia, kun osasi vain vähän manipuloida sen ajatuksenkulkua.

Senkin mä tiesin, että Jusmusnus oli muuttamassa yhteen tänä viikonloppuna - kuten senkin, miten Jusua oli selvästi kaivertanut miten me oltiin Jannan kanssa istutettu epäilyjä sen hataraan mieleen siitä, ettei naisen cup-voitto ollut välttämättä ihan ansaittu.
Vaikka tiesinhän mä, että se oli. Hiirulainen oli voittanut pappabetalar Granninsa kanssa vaikka mitä kisoja ja se oli saanut sieltä Saksasta itsetuottamusta, minkä mäkin olin kyllä nähnyt. Oli se Seponkin saanut ruotuun kerran jos toisenkin silloinkin, kun mä en ollut.

Palatakseni takaisin päivän pohdintaan, jota suoritin kiillottaessani Sepon suitsia Purtsien satulahuoneen lämpimän patterin kyljessä, mä kyllä vähän epäilin Laurin valmennustaitoja. Äiti oli joutunut maksamaan siitä, että me oltiin kävelty tunti tiistaina. Mä en ihan vieläkään voinut tajuta sitä.

Siis kävelemistä.

Viiville ja Pontukselle se kävelykin oli ihan haastavaa, mä olin pidätellyt naurua jossain välissä, kun Pontso oli nykäissyt päänsä alas päästäkseen haistelemaan vasta tyhjennetyn lantasaavin pohjaa ja Viivi oli repinyt kaikella voimalla ponin päätä ylös. Eihän se sitä ollut saanut tietenkään ja Lauri oli käynyt omakätisesti avustamassa orin työhön palaamista. Vähän katkerana olin miettinyt, että miten mä sovin sen kanssa niin hyvin muka samaan valmennusryhmään, vaikka Viivi oli tietysti viettänyt enemmän aikaa satulassa, vaikka sillä oli ikää 7 vuotta mua vähemmän.
Sepostahan se tietysti johtui, sillä vaikka se oli suokiksi aika solakka (paitsi sen heinämaha oli vähän talvikunnossa just nyt), se ei pääsisi silti koskaan yli metriä niillä jaloillaan. Mä vähän kyllä haaveilin, että ratsastaisin Inkalla niin hyvin, että Jesse jossain vauvanhuuruisessa mielenhäiriössään antaisi mulle luvan startata sen kanssa jonkun metrin luokan joskus, että mä voisin sitten nostaa Sepon sieltä 80 tasolta metriin.
Käyntiharjoitteluista se ei ollut kiinnostunut, kuten en mäkään ja mä toivoin, että seuraavissa treeneissä me mentäisiin jo ihan oikeasti jotain vaikeampia harjoituksia.

Selailin puhelimellani instaa ja tietysti kävin myös samalla Auburnin ilmoitustaululla (joka oli siis netissä tosin kun meidän taas keikkuvaksi muuttunut uusi korkkitaulu). Mä ilmottauduin Sepolla harjoituskisoihin esteille ja kouluun, vaikkei meillä nyt ihan hirveästi taaskaan ollut harjoituksia taustalla.
Lahjattomat treenaa vai miten se meni?

Sitten mä tuijotin sitä maastoesteharkan harrastetason estekorkeutta.

Oltiinhan me hypitty Sepon kanssa vaikka minkä ojan ja puunrungon yli maastossa. Vahingossa ja välillä myös ei, mutta eihän se ollut olennaista. Seppo ei kyttäillyt maastossa, eikä kyllä rataesteilläkään, kunhan sen vain sai ohjattua oikeille urille. Mä olin alkanut kutsua sitä Sepiksi maastossa, kun sillä oli tapana imeä vaikka mihin polun syrjissä oleviin esteeltä vaikuttaviin kohteisiin silloin, kun me mentiin kovaa. Sepi oli ihan eri hevonen, kuin Seppo, koska Sepi kuunteli vielä vähemmän.
Sepi oli sairaan nopea ja ketterä poni.

Mä naurahdin vähän pahaenteisesti ja ilmoitin mut ja maastoponiSepin maastoesteharkkaan, koska miksei?

Nehän oli vaan harkkakisat?

kirjoittaja Ava P.
lähetetty 01.03.20 12:24
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sepon päiväkirja
Vastaukset: 51
Luettu: 2190

Zelian päiväkirja


Zelia kuopaisi kärsimättömänä etusellaan arvokasta hamppupatjaansa, jonka hinnan saattoi aistia Auburnin täyshoidossa, kun mä ähersin toisen ratsastussaappaani vetoketjua kiinni. Koska olin pitänyt saappaiden mukana tulleita ilmatyynyjä niiden sisällä nahan muodon säilyttääkseni, huuliltani pakeni kovaääninen ähkäisy vetoketjun vetimen jäädessä sormiini.

Aivan helvetin hienoa. Lauri olisi maneesilla aivan näillä minuuteilla ja mun toinen saappaani vetoketju ei ollut kiinni edes pohkeen puoleenväliin saakka.

Telkesin Zelian karsinaansa, jossa olin päättänyt varustaa tamman lauantai-iltapäivän ruuhkautettua hoitopaikat ja marssin satulahuoneeseen toinen saapas irvokkaasti auki repsottaen. Noteerasin vastaan kävelevän Pennan aidon yllättyneen katseen tiukalla mulkaisulla syöksähtäessäni satulahuoneen uumeniin ja suoraan Zelian nimellä varustetun kannellisen laatikon ääreen. Leukojani kiristellen kaivoin Betadine-pullon, käytettyjen ja käyttämättömien pesusienten sekä ylimääräisten jalustinhihnojen alta korkkaamattoman rullan ilmastointiteippiä, koska sattuneesta syystä Auburn ei tuntunut aiempien tallien tapaan ympäristöltä, jossa korjattiin rikkoontuneet loimet, saappaat tai mitkä tahansa varusteet korjattiin jesarilla.

Nyt mä en kuitenkaan kokenut muita vaihtoehtoja, vaan rullasin teippiä pohkeeni ympärille niin, että Richmondit saivat uutta väriä samalla, kun mä sain maalitaulun selkääni ainakin muutaman tallikollegan ja johtoportaan edustajan silmissä. Pennan ilme oli järkyttynyt, kun palasin tallin puolelle ja olin melko varma, että se ilmoittaisi musta oitis perijättärille ja mut tultaisiin poistamaan maneesista kesken valmennukseni pyhäinhäväistykseen vedoten.

"Eikö vetoketju kes-", Lauri aloitti ärsyttävän huvittunut hymy huulillaan, kun talutin Zelian maneesiin, jota nykyään juhlavasti Tammi-areenaksi kutsuttiin ja jonne valmentajani oli ehtinyt ensin.
"Ei", vastasin napakasti osoittamatta minkäänlaista huvittumisen merkkiä. Zelia nuilotti aloillaan yhtä tympääntyneenä, kun nousin satulaan, oikaisin ratsastusloimen ja annoin ruunikolle luvan liikkua.

Lauri halusi keskittyä perusasioihin: rentouteen, rytmiin ja mun istuntaan. Zelia tuntui hyvältä, koska puomitehtävissä oli sille oikeanlaista virikettä ja mä olin ratsastanut sen eilen läpi kaikessa rauhassa. Mua harmitti, etten ollut vielä löytänty sopivaa rakoa aloittaa kisakautta, koska tamma oli tuntunut hyvältä alkuviikkoisessa estetreenissä. Viime vuotisesta Markarydin tourista ei ollut vielä tullut minkäänlaista ennakkotietoa, joten mä olin alkanut epäillä sen toteutumista ja se vaikutti osaltaan suunnitelmiini koko talvikisakauden osalta. Toisaalta mä tiesin varsin hyvin, että niillekin rahoille löytyi sijoituskohde - se, joka sai Lauri Merikannonkin pudistelemaan huvittuneena päätään aina, kun Zelian ja mun vasen kylki olivat mieheen päin. Lauri oli todennäköisesti itsekin ratsastushistoriansa aikana joutunut turvautumaan samanlaiseen ratkaisuun, mutta siinä vaiheessa, kun ratsasti maneesissa, jonka katosta roikkui valtava kattokruunu, oli jesarilla patentoitu saapasratkaisu kuin punainen vaate.

"Haluatko ottaa pari hyppyä?" Lauri kysyi, kun mies oli muuttanut puomitehtävää sen verran, että oli laittanut meidät jumppaamaan pienillä kavaleteilla.
"Joo", mumahdin siirtäessäni pärskähtelevän Zelian laukasta raviin. Vilkaisin Laurin esteviritelmää, joka alkoi näyttää erehdyttävästi ruotsalaiselta okserilta - juuri sellaiselta, josta mä en ollut koskaan oppinut erityisemmin pitämään.

Zelian kaviot lähestulkoon löivät kipinää, kun tamma tajusi pääsevänsä hyppäämään. Mä istuin tiiviisti satulassa kuunnellen Laurin ohjeita rauhallisesta rytmistä, josta ei ollut tietoakaan. Zelia imi esteelle hyvin ja koska mä tunsin tamman, annoin sen venyttää viimeiset askeleet esteelle ja kumarruin mukaan rohkeaan hyppyyn.
"Uudestaan, ilman kiirettä", Lauri komensi ja harppoi hinaamaan puomeja ylöspäin. Puhalsin ilmaa keuhkoistani pitkän huokauksen mukana ja varoin menemästä liian lähelle maneesissa työskenteleviä muita ratsukoita.

"Teippi irtoaa", Lauri ehti kommentoida, kun mulle oli jo liian myöhäistä yrittää peruutella hypyn kanssa. Zelian huomio oli vajaan metrin korkuisessa esteessä, eikä tammaa sillä hetkellä olisi voinut vähempää kiinnostaa saappaastani liehuva teipinpätkä. Esteen päällä kuului rasahdus, kun teippaus petti lopullisesti. Zelian kaviot tuskin hipaisivat maneesin hiekkaa, kun tamma oli jo pukittanut voimakkaasti sivulle ja mä tunsin hevosen katoavan altani.

"Saapas- ja kakkukauppaan?" Laurin ääni ehdotti, kun yritin rauhoitella kuusivuotiaaksi kääntynyttä tammaani, jonka selästä olin juuri kirjaimellisesti jalkautunut vauhdista.
"Tuossa järjestyksessä", vastasin luoden Lauriin pitkän, väsyneen vilkaisun Zelian rauhoituttua sen verran, että saatoin kiskaista rytäkässä liki jalasta lentäneen saappaan takaisin jalkaani.

Auburn ja teippipatentit eivät sopineet yhteen.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 08.02.20 17:49
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 64
Luettu: 3276

Sepon päiväkirja

» 06.01.2020 - osasinko vielä ratsastaa?

"Tottakai me ollaan valmiita valmennukseen", totesin Jannalle, joka oli kuullut uutena vuotena mun päätöksestäni osallistua Merikannon valmennukseen loppiaisena.
"Sä et ole ratsastanut sillä maneesivuoroilla varmaan kuukauteen?"
"No, me ollaan ylläpidetty kisakuntoa maastossa."
Mä olin selvästi ylpeämpi ja varmempi itsestäni näin synttäreideni kunniaksi.

Seppo meni kovaa eikä ihan kuulolla, mutta en mä ollut ihan kovin huolissani siltikään.

"Ihan hyvin se musta meni, meillä on ollut vähän taukoa tässä, joululomaa. Ollaan maastoiltu enempi, kun meidän kenttä, no on mitä on", kerroin omasta mielestäni hyvin uskottavaan ääneen, kun Lauri oli jutellut ensin Jusuliinan kanssa. Okei Seppo oli purrut kuolaimeen ekan puolikkaan valmennusta ja vasta lopputehtävissä tuntunut siltä, että mä päätin mihin suuntaan oltiin menossa, mutta sehän oli vaan sitä lomalta palaamista. Ei muakaan kiinnostanut paljoa mennä takaisin kouluun talviloman jäljiltä, eli ihan ymmärrettävää.

"Sillä on välillä vähän tämmösiä päiviä, huomenna varmaan kulkee taas, kuin ihmisen mieli."
Heiluikohan mun korvat niin kovin, että Lauri näki? Ei varmaan. Hymyilin niin hurmaavasti, ettei se voinut nähdä.

"Aivan", Lauri puuskahti itsekseen hymyillen ja nosti kätensä puuskaan seuratessaan katseellaan punahiuksista ratsastajaa ja tämän piensuokkia. "Se oli tänään aika raskas edestä, eikö? Luulen, että teidän kannattaa vähän nollata ja palata treeneihin asteittain, että molempien motivaatio pysyy yllä - maastoilu kuulostaa hyvältä. Muistat vain, ettet missään olosuhteissa lähde sen kanssa vetokilpailuun, vaan ratsastat aktiivisesti pohkeella eteen ja annat istunnalla sille tilaa liikkua. Puomit sopivat myös varmasti värittämään treenejä, kunhan pääsette taas kentälle."

Mä hymyilin hurmaavasti vieläkin, vaikka mun ponia oli juuri haukuttu etupainoiseksi katujyräksi. Toisaalta, ehkä mun olisi pitänyt keskittyä omaan ratsuuni ennemmin, kuin siihen, miten saisin esim. Grannin liikutusvuoroja lisää. Musta oli ollut kamalan kivaa liikuttaa sitä silloin, kun Juspeliini oli lähtenyt sen poitsunsa kanssa Saksaan. Mä olin tietysti härnännyt Aliisaa, joka oli melkein lapsenvahtina tullut meidän mukaan maastoon, antanut Grannille vähän enemmän ohjaa ja laittanut sen oikein kunnolla kävelemään.
Olin tietysti vaan kertonut, että ei se hevonen sellaisessa hiipimisvauhdissa mitään energiaansa kuluttaisi.

Vähän olin ehkä myös ihaillut sitä Jessen uutta Inkaa, miettinyt millä tavoin sen kirjavan tamman selkään voisi kiemurrella itsensä. Olisi tosi harmillista, jos se vaikka joutuisi vähän saikelle jonkun venähdyksen tai muun takia ja pyytäisi tietysti mua sen luottokisahoitajana liikuttelemaan Inkaa sen aikaa.
Robert oli myös vähän vihjaillut etsivänsä Harrylleen (ihan kamala nimi tammalle!!!) liikuttajaa, mutta sen lapiokaviot pitivät mut pienen etäisyyden päässä. Johan mä olin nähnyt miten se oli heivannut omistajansakin kuraa maistelemaan.
Ei sillä, etteikö Seppo olisi tehnyt niin ehkä kerran viikossa suunnilleen, mutta siltä tippui niin matalalta, ettei se oikeastaan edes tuntunut miltään.

Seppo nyki ohjaa pidemmäksi, kun käveltiin kohti kotia valkan jälkeen. Se oli päässyt pyöristymään vähän liikaa talvilomansa aikana, mun pitäisi ehkä oikeasti yrittää liikuttaa sitä vähän enemmän taas.

kirjoittaja Ava P.
lähetetty 06.01.20 16:37
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sepon päiväkirja
Vastaukset: 51
Luettu: 2190

Vilan päiväkirja

06.01.2020
#merikantovalmentaa

"Me ollaan, tota, otettu vähän rauhallisemmin nyt niin sillä ehkä vähän oli taas liikaa virtaa", sopotin naama punaisena niin häpeästä kuin kuumuudesta ennen kuin Merikanto ehti sanomaan mitään.
Selittelyn makua? Todellakin. Mutta oli se toki tottakin. En mä ainakaan ollut Vilalla hirveästi tämän vuoden aikana ratsastellut, Isabellasta en mee takuuseen, mutta niih...

"Mut kyllähän meiltä pari ihan nappilähestymistä tuli?!"

Merikanto kirjoitti:"Joo, se on ihan yleistä joulun, uuden vuoden ja välipäivien jälkeen. Ei teillä onneksi koko tunti sillä kaavalla mennyt, vaan sait siihen loppua kohden hyvää tatsia. Sait korjattua laukan rytmiä paremmaksi ja kun pääsit hellittämään esteitä kohti, se hyppäsi hyvin. Tällaiset tarkkuutta ja kontrollia vaativat tehtävät sopivat hyvin menevämmälle ratsulle, koska ne pakottavat paitsi sen mutta myös ratsastajan keskittymään. Ja mitä virtaisuuteen tulee, kannattaa ottaa tulevan kauden haasteeksi miettiä sille järkevää rytmitystä viikkoon ja tarpeeksi monipuolista liikuntaa eri ympäristöissä."


Topics tagged under merikantovalmentaa on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 U6fe5jl
Herbderb
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 05.01.20 15:54
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 110
Luettu: 5172

Vilan päiväkirja

12.11.2019
#merikantovalmentaa

No, enpä nyt tämän päivän perusteella aivan henkseleitä paukutellen lähde esteluokkaa starttailemaan Vilalla, vaikka Ruunaankosken voitto edelleen mieltä lämmittikin. Silleen pikkuhiljaa viileten.

Ei me nyt täysin toheloita oltu, mutta olishan se toki paremminkin voinut mennä.
Lähestymiset vaatisi Merikannonkin mukaan hiomista ("Skarppina lähestymisissä!"), mutta aikamoinen hiomakone tässä saisi olla käsillä jos mielii niitä ehtiä tasaisiksi saamaan ennen lauantaita.

Topics tagged under merikantovalmentaa on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 Avm
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 13.11.19 20:56
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 110
Luettu: 5172

Grannin päiväkirja

Vastamäki
12. marraskuuta 2019
#merikantovalmentaa

Odotukset eivät olleet korkealla, eikä kyllä suoritusten tasokaan. En oikeastaan edes tiennyt, mitä me oikein tehtiin siinä valmennuksessa, sillä loppupeleissä mun ratsastukseni oli niin ponnetonta, että ihan yhtä hyvin me oltaisiin voitu höntsäillä omin nokkinemme. Lauri Merikannon sanoilla ei tänään ollut juurikaan parantavaa vaikutusta mun ja Grannin menoon, vaikka ei koko treeni nyt sentään ihan silkkaa mokailua ollut.

Jotenkin kaikki oli vaan niin latteaa.

Vielä muutamia viikkoja sitten kaikki oli ollut aika hyvin. Meno Grannin kanssa oli ollut terävää, tasaista ja vaivatonta, sellaista kuin esteratsastus mukavimmillaan oli. Ei tarvinnut puskea, ei tarvinnut pelätä että hevonen jättäisi hyppäämättä, eikä ainakaan joutunut pohtimaan, kuinka siihen saisi riittävästi vauhtia. Silloin mä olin vielä rohjennut kokeilla metrikolmeakymppiä Ruunaankoskella. Tuloslista ei mairitellut, mutta loppujen lopuksi mä tiesin, että yhtä lukuunottamatta kaikki virheet olivat olleet niin pieniä, että lopputulos olisi aivan hyvin voinut olla kolmen sijasta vain yhden pudonneen puomin veroinenkin.

Topics tagged under merikantovalmentaa on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 Granniruunaa2
Kaikki hyvin, näkyyhän se nyt päällepäin

Ruunaankoski, 5.-6.10.
Lauantai 5.10.
120cm, sij. 2/19 (0/0vp)
                      Sunnuntai 6.10.
130cm, sij. 17/21 (12vp)
                     



Oliko kyse muutoksesta sääoloissa vai mun sisäisessä mielenmaisemassa, sitä en osannut varmaksi sanoa. Ne kaksi linkittyivät nimittäin aika vahvasti toisiinsa, ja vanhaan tuttuun tapaan mä aloin nopeasti tulla aika epävarmaksi vähän kaikesta. Liikkuivatko mun hevoset tarpeeksi? Liikkuivatko ne liikaa? Klippaaminen – turhaa vai tarpeellista? Pitikö ruokintaa uudistaa vai toimiko vanha suunnitelma vielä? Ajatukset tunkeutuivat pistoksina uniin ja alkoivat säväyttää nukkumista nopeilla havahtumisen tiloilla. Yhtäkkiä nauratti vähemmän ja hymyilytti kireämmin. Hyviä hetkiä oli kuitenkin enemmän kuin huonoja, enkä mä vielä ollut jatkuvasti missään katastrofimielentilassa.

Topics tagged under merikantovalmentaa on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 Grannisika
Kolme pientä porsasta

Ruunaankoski, 9.-10.11.
Lauantai 9.11.
125cm, HYL (satulasta suistuminen)
                      Sunnuntai 6.10.
125cm, sij. 17/24 (4vp)



Ruunaankosken seuraavissa kilpailuissa romuttui oikeastaan kaikki: Grannin hyppyvire, mun itseluottamus ja se yksi porsas, joka oli mun tammani mielestä Kerberoksen veroinen paholainen. Kielto oli niin nopea, että mä putosin. Mustelmia ja kolotusta kummempaa siitä ei seurannut, mutta putoamisen vaikutus näkyi ja tuntui vielä seuraavana päivänäkin. Silloin Granni kieltäytyi taas, nyt itkettävän flegmaattisesti. Se pullikoi jo kaukaa vastaan ja sitten meno tyssäsi radan toiselle esteelle ilman mitään selvää syytä. Mä muistin, että niin oli käynyt ennenkin.

Ja nyt niin kävi taas, Auburnin maneesissa kaikkien tuttujen nähden ja Lauri Merikannon kärsivällisen äänen saattelemana. Se ei ollut mikään ihme, sillä läpi koko tunnin mun ratsastus oli ollut vetelää ja päättämätöntä. Mä yritin unohtaa muut ryhmäläiset ja katsomossa istuvat harvat tyypit, erityisesti sen sinitukkaisen, ja hampaitani kiristellen ratsastin loppuun ja mietin, oliko koko hommassa mitään järkeä. Ei ainakaan siinä, että pullitti pitkän pennin valmennuksista, joissa ei ollut edes henkisesti läsnä, tai täytti kalenterinsa kisamatkoilla, jotka eivät tuottaneet minkäänlaista tulosta.

Miksi mä edes yritin?

Syksy tuntui loputtoman pitkältä. Ehkä, mä ajattelin, ehkä se oli sitä Grannillekin. Kalla CUP:n jälkeen se lomailisi taas, päätin, ja mä tekisin ajallani jotakin ihan muuta kuin hakkaisin päätä seinään uppiniskaisen hevosen kanssa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 13.11.19 18:48
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 155
Luettu: 10101

Merikannon estevalmennus 12.11.

Lauri Merikannon estevalmennus ti 12.11.


Auburnissa syksyllä vain yksityisvalmennuksia satunnaisesti pitänyt Lauri ottaa tehotreeneihin muutaman ratsukon tiistai-illalle 12.11. maneesiin. Valmennukset ovat avoinna kaikille Kalla CUP:in viimeisiin osakilpailuissa starttaaville esteratsukoille, paikat täytetään ilmoittautumisjärjestyksessä.

Edit 7.11. - Viimeiseen ryhmään mahdollista osallistua haluamallaan korkeudella.

Ryhmät
klo 18.00 - 19.00, 100-110 cm luokkiin osallistuvat, 2/4
Matilda - Zelia
Anton - Vila

klo 19.00 - 20.00, 120 cm luokkaan osallistuvat, 4/4
Ellen - Meikku
Rasmus - Bran
Ellie - Lefa
Jusu - Granni

klo 20.00 - 20.45, 140 cm mihin tahansa luokkaan osallistuvat, 0/2

Valmennuksen aiheena on tulevat kilpailut huomioiden radan ratsastaminen hyvässä temmossa. Kaikki ryhmät hyppäävät seitsemän esteen radan, jonka osiin tutustutaan ensin verryttelyhyppyjen idealla. Suotavaa on, että jokainen ratsukko lämmittelee vähintään alkukäyntien verran ennen valmennuksen alkua.

Ilmoittaudu alle 9.11. mennessä. Valmennus maksetaan lomakkeella, johon 11.11. mennessä vastanneet saavat valmentajan napakat vinkit kisoihin. Voit kuitata valmennuksen heti ilmoittautumisesi jälkeen (varmista mukaan mahtuminen). Parhaat palat valmennustunnelmista julkaistaan myös.

Valmennuksesta saa halutessaan kirjoittaa myös perinteisen kuittauksen hevosen päiväkirjaan, käytäthän silloin tunnistetta #merikantovalmentaa
kirjoittaja Lauri M.
lähetetty 05.11.19 19:53
 
Etsi: Valmennukset 2019
Aihe: Merikannon estevalmennus 12.11.
Vastaukset: 6
Luettu: 287

Epin päiväkirja

Laurin Power Jump -estevalmennus 16.7


Matti myöhäläinen moi. Työt haittaa harrastusta prkl, kiitos kuitenkin valmennuksesta Lauri!

Lauri Merikanto alkoi olla tuttu näky Auburnissa. Huvittuneena mietin, kuinka paljon sillä oli tekemistä miehen ulkonäön ja charmin kanssa. Ei sillä, etteikö hän olisi ollut hyvä valmentaja, mutta niitähän riitti ja halukkaita Auburnin piireihin oli varmasti jonoksi asti. Olin varma, että olin nähnyt yhden jos toisenkin hykertelevän Merikannon kanssa jutellessaan. Sitä paitsi, kyllähän naamakertoimella oli oltava väliä perijättärien silmissä.

Kesälomamoodistaan herännyt Epi ei antanut tilaa turhuuksille edes ajatuksen tasolla. Tamma nykäisi päätään, mikä sai ryhtini heti vähän suoremmaksi ja ohjastuntumaa kireämmäksi. Ilme vaihtui virneestä keskittyneeseen. Mikäli Merikannolla olisi parantava vaikutus meidän vähän sinnepäin menneeseen estemenestykseen, mä halusin ottaa siitä kaiken irti. Juuri sopivasti valmentajan saapuessa derbylle aloin vaatia Epiltä enemmän kokoamista.

Laukka pyöri rennosti pitkän sivun lämmittelytehtävälle. Epi oli hyvin avuilla ja tyyni, vaikka seura derbyllä oli kaikkea muuta. Vilkaisin Cavaa ja kulmat tiukassa kurtussa olevaa Isabellaa orin selässä. Cava oli kyllä melkoinen ruutitynnyri, mutta silti hämmensi nähdä Isabella jotenkin niin.. vaikeana? Se ei ollut tyypillistä vanhemmalle Sokalle. Ehkä pitäisi kysellä kuulumisia, kun valmennus olisi ohitse. Käänsin katseeni takaisin ensimmäiselle ristikolle ja keskittymiseni pikkuhyppyihin – hyvä alku takasi hyvän lopun, eikö niin?
”Hyvä, pidä tuo tuntuma”, Merikanto kommentoi, kun lämmittelysarja oli tultu puhtaasti läpi molempiin suuntiin. Oli itsevarma olo, kun Epi tuli voimakkaassa laukassa mutta täydessä hallinnassa suhteutetulle linjalle. Laukan säätely onnistui ilman, että tamma olisi pannut vastaan, ja kaksi pystyä ylittyivät nätisti.

Tuudittauduin siihen ihanaan onnistumisen tunteeseen ja taputtelin vuolaasti rennosti ravaavaa Epiä derbyn päädyssä. Juuri silloin olisi pitänyt pysyä valppaana. Rummuttava laukka-askel kuului yhtäkkiä kovin läheltä, kovin kovaa. Ehdin vilkaista Isabellan kauhistunutta ilmettä Cavan kauhoessa hallitsematonta laukkaa suoraan kohti, kun Epi hyppäsi valtavalla loikalla eteen ja siitä kiitoon. Horjahdin satulassa, menetin molemmat jalustimet ja tarrasin hevosen kaulaan.
”Anna hereillä!” kuului Merikannon korotettu mutta ihmeen rauhallinen ääni. Irvistin ja käänsin Epin kohti aitaa voimakkaalla käsiliikkeellä. Tamma siirtyi hitaaseen laukkaan, siitä raviin ja pysähtyi – muutenhan se olisi törmännyt derbyn puiseen aitaan. Sain jalat jalustimiin ja hallinnan takaisin. Hain heti katseellani toista ratsukkoa ja sain huokaista helpotuksesta. Isabella oli edelleen selässä.

Ei se hyvä loppu ollut, mutta ei pahakaan. Sekä Cava että Epi saivat lopettaa treenin onnistuneeseen suoritukseen miniradalla. Alun harmonia oli kuitenkin poissa, tyyneys oli episodin jälkeen pinnallista. Miten tällaista saattoi tapahtua valtavalla derbyllä? Epi olisi pysynyt hallinnassa ja Cavakin ehkä rauhoittunut aiemmin, jos olisin pitänyt silmät auki ja väistänyt ajoissa.. Huokaillen käänsin Epin maastoon loppukäynneille. Metsä jos joku saisi sydämen tykytyksen lakkaamaan.

#powerjump2019 #merikantovalmentaa
kirjoittaja Anna S.
lähetetty 20.07.19 13:37
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Epin päiväkirja
Vastaukset: 26
Luettu: 2178

Cavan päiväkirja

Estevalmennus

Tiistaina 16.7.2019

Isabella kiinnitti ruskean nahkavyön, silitti Cavan omaa nimeä kantavasta oranssinpunaisesta huovasta hellästi heinänkorren pois ja ryhtyi sitten suitsimaan hoitopaikalle kiinnitettyä oria. Hetken emmittyään nainen päätti koettaa taas korvahuppua. Cava oli niin hemmetin reaktiivinen, mutta korvahuppunsa kanssa Kilpailukeskus Saviojan esteluokissa ori oli ollut ensi kertaa ihan oikeasti hyvä. Avuilla ja reipas, mikä oli tuonut kaksi ruusuketta kotiin.

Lauri Merikannon valmennuksen alkuverryttelyssä Cava ei ollut hyvä. Ori oli voimakas ja esteitä nähtyään se kävi selkeästi ylimääräisillä kierroksilla. Isabellaa alkoi ärsyttää: miksei hän ollut tarjonnut Cavaa Jonathanille ja ottanut itse Vilaa? Vila olisi ollut täydellinen, kivempi. Ihana, toimiva tamma, hänen itsensä ratsuttama. Hermostus lisääntyi Cavan punkiessa ulkoapuja vasten voltilla, eikä täysiveriverta kantava ja energinen Epi ollut kaikista rauhoittavinta seuraa.

Lauri ei vielä valmentanut, sillä Isabella oli tietoisesti tullut verryttelemään hyvissä ajoin. Mies kuitenkin lähestyi juuri derbyä, eikä perijätär halunnut komean Merikannon näkevän tätä hemmetin raskasta alkutaistelun vaihetta. Niinpä neiti Sokka päätti ottaa aikalisän. Uudet alkukäynnit, rauhallista hengittämistä, parempi asenne – jotakin sen suuntaista. Hän oli päättänyt kilpailla Cavalla Power Jumpissa, ja siinä päätöksessä oli nyt pysyttävä. Kai se sitten kuitenkin oli jonkinlaista kaipuuta tarttua haasteisiin, tai sitten hän oli tullut hevosten suhteen hulluksi. Toisaalta Cava ei ollut sellainen ratsu, että sen voisi noin vain viskoa muiden ratsastettavaksi. Rasmus oli tehnyt hyvää työtä orin kanssa, mutta nuori ja ammattimaisen tyyni esteratsastajamies ei ollut nyt täällä.

Kun Isabella tunsi itsensä valmiiksi valmennukseen, hän ryhtyi työstämään Cavaa käynnissä. Paljon pysähdyksiä, peruutuksia, väistöjä, huolellisia kulmia. Ravissa sama juttu, ja sitten hallittua laukkaa. Suurella laukkaympyrällä Cava yhtäkkiä kokosi takaosansa täydellisesti alle, ja Isabella tunsi kaiken loksahtavan paikoilleen. Cava oli avuilla ja vaikka se yhä tuntui hirvittävän vahvalta ja energiseltä, tuo kaikki voima oli ratsastajan hallittavissa.

”Oikein hyvä, Isabella”, Merikannon rauhallinen ääni totesi, ja nainen hätkähti. Hän oli unohtanut valmentajan läsnäolon täysin, mikä oli kai toisaalta hyvä asia. Kevyt puna kohosi neiti Sokan poskille kehua seuraten, sillä takaraivossaan hän tiedosti ja muisti, miten sisko oli juuri edellispäivän ratsastuksellaan treenannut Cavan kanssa koottua laukkaa.
”Pidä tuo laukka mielessäsi kun lähdette tulemaan innaria”, Lauri ohjeisti, ja paineen alla saman täydellisen tunteen säilyttäminen tuntui yhtäkkiä vaikeammalta.

Cava oli kuitenkin vertynyt ja ketterä. Innarilla askeleet tuntuivat soljahtavan helposti omille paikoilleen. Enää Cava ei vastustanut ulkoapuja, vaan taipui kivasti täsmälleen sen kokoiselle voltille, jollaisen Isabella halusi ratsastaa. Välikäyntien jälkeen hypättiin kahta pystyä suhteutetulla linjalla, ja jälleen Cava taipui mukisematta loivalle linjalle. Tehtävää kuitenkin vaikeutettiin seuraavaksi, sillä linjan perään piti kääntää jyrkästi kohti okseria.

Cava oli yhä avuilla ja suorastaan taianomaisen ketterä: se varmaankin mietiskeli Amanda Sokan vaatimaa alkeellista laukkapiruettiharjoitusta polkiessaan voimakkaasti takaosansa ympäri tiukkaan käännökseen, mutta Isabella iloitsi liian varhain. Valmennuksen kestäessä harjoitukset alkoivat käydä liian kiihdyttäviksi täysiveriorin mielelle. Okserin jälkeen laukka kiihtyi, ja Cava kiskaisi kaulansa niin jyrkälle kaarelle, että tuntuma suuhun katosi täysin.

Laukka tömisi yhtä voimakkaasti kuin Isabellan sydämen syke rautiaan rymistellessä korskuvaan tahtiin derbyä ympäri.
”Laske käsi matalalle, tuntuma takaisin! Istu voimakkaammin satulaan!” Lauri huusi kylmänrauhallisesti, ja sydän pamppaillen Isabella keskittyi tämän sanoihin. Matalalla kädellä hän toden totta tunsi ohjien päässä jotakin, mutta hänen oma säälittävä painonsa ei vaikuttanut orin vauhtiin millään lailla. Niinpä perijätär teki nopean ratkaisun ja pidätti ratsuaan kerralla voimakkaasti.
”Noin juuri – ei, myötää vasta kun se ihan oikeasti hidastaa! Ota kerralla käyntiin asti!”

Cava palasi avuille ruman ja voimakkaan pidätteen jälkeen, mutta Isabellan oma rentous oli tiessään. Kootun laukan siivittämä zen-fiilis kuoli kerrasta, eikä valmennuksen jatkaminen tai koko Power Jump -kilpailu tällä ratsastustaidon sekä itseluottamuksen perikatoon syöksevällä siitosorilla kuulostanut enää lainkaan houkuttelevalta tavoitteelta. Isabella piti kyllä kuumista estehevosista, Eela esimerkiksi oli ollut hänen parhaansa, mutta orien voimakkaassa energiassa oli jotakin perin vastenmielistä.

”Isabella – kerää itsesi ensin. Hengitä ihan rauhallisesti, kävele hetki pidemmin ohjin, mutta sen verran tuntumalla ettet anna sen juosta. Ratsasta se kaikessa rauhassa avuille ennen rataharjoitusta”, Merikanto määräsi, ja Isabella nyökkäsi tälle helpottuneena. Juuri niin hän oli tahtonutkin tehdä, mutta valmennuksissa omien ratkaisujen tekeminen tuntui aina jossain määrin petolliselta kulloistakin valmentajaa kohtaan. Nyt täytyisi vain saada koottua ajatukset, ja ehkä, ehkä he eivät ryssisi rataa aivan täysin. Sitä paitsi – mitä muka voisi sattua? Hän putoaisi, Cava villiintyisi, Epi villiintyisi, Anna putoisi selästä ja sitten Cava astuisi Epin ja he kaikki jäisivät hevosten alle ja kuolisivat –

Vaan herranjestas, ei kai sentään. Jos hän putoisi, hän putoaisi. Turvaliivi pitäisi todennäköisesti sisäelimet jokseenkin ehjinä ja jos Cava nyt sitten leiskauttaisi derbyn aitojen yli, niin siinähän sitten liihottaisi vapauteensa. Eipähän tarvitsisi kilpailla lainkaan, jos kilparatsu olisi karauttanut kohti auringonlaskua eikä enää koskaan palaisi.

Hengitä, rentoudu, ratsasta se ensin avuille. Niin. Isabellan ajatukset eivät olleet kovin toiveikkaat yhtään minkään suhteen, mutta Laurille hän ei villeinä laukkaavia mielikuviaan tietenkään kertonut, vaan olevinaan hengitti ulkokuorensa rennoksi. Laukka nousi sisäpohkeen hipaisusta ja tuntui hyvältä, voimakkaasti polkevalta. Isabella ratsasti ensin voltin, koetti koota laukkaa muutaman askeleen, ja Cava kokosi. Vaikka niinhän se helvetti aina verryttelyssä kokosi. Vasta radalla kontrolli katoaisi jos olisi kadotakseen, ja ristiriitaisin tuntein perijätär ohjasi pahaenteisesti häntäänsä pyörittävän täysiveriorinsa kohti miniradan aloittavaa okseria.

Oli vain kauhovien jalkojen pauhu, humiseva tunne vatsassa ja edessä hermostuttavan valppaina nököttävät, korvahuppuun verhotut liiallisesta innokkuudesta kielivät korvat. Taianomaista oikeastaan, miten viiden esteen ja kahden puomin rata riitti siihen, että muu maailma katosi.

Lauri Merikanto:

"Hyvä rytmi, anna sen edetä."
"Suorista kaarteen jälkeen."
"Ulkoavut läpi, hyvä, noin."
"Taputa sitä."

Lauri nyökkäsi hyväksyvästi viimeisen kommenttinsa jatkeeksi ja mietti, mitä täysveriorin ratsastajan päässä mahtoi siinä vaiheessa liikkua. Cava oli koko valmennuksen hypännyt ongelmitta, mutta Isabella oli vaikuttanut hermostuneelta. Sellaista piirrettä Lauri ei ollut naisessa aiemmin havainnut.
"Tuollainen flow teidän täytyy saada radalle", mies totesi kannustavasti ja seurasi päädyssä ravaavaa ratsukkoa askeleillaan sen verran, että pysyi kuuloetäisyydellä.
"Laukka on kaiken a ja o - kun saat sen haltuun, se venyy tai tulee takaisin sen verran kuin on tarpeen."

Lauri tarkoitti sanojaan, sillä Cavan tekniikka riitti kisaradoille niin kauan kuin sen laukka pysyisi kontrollissa. Lauri tiesi myös, että Isabella pystyisi hallitsemaan sen, ellei nainen alkaisi epäröidä omiaan. Merikannon silmät siristyivät aavistuksen, kun mies harkitsi sanojaan ennen ratsukon päästämistä loppuverryttelyihin:
"Mieti, miten pääset itse parhaiten oikeaan moodiin. Ratsu tulee perässä."


kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 15.07.19 13:42
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cavan päiväkirja
Vastaukset: 48
Luettu: 2942

Effin päiväkirja

28.06.2019 / Kisakeskus Savioja

1. Helppo A
Luokassa sijoitus 4/21 prosenten 68,214%

Topics tagged under merikantovalmentaa on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 MJ5aBp

2. Vaativa B
Luokassa sijoitus 7/21 prosenten 70,000%


01.07.2019 / Laurin kouluvalmennus

Sarah tunsi olonsa mielettömän hyväksi kirjavan puoliverisen selässä. Perjantaina ratsastetuissa koulukilpailuissa Effi oli saanut helposta luokasta punaisen ruusukkeen 68% tuloksella. Se ei ollut kuitenkaan syyllinen latinan kasvoja koristavaan hymyyn ja pään sisällä oleviin pilvilinnoihin. Toisena startattu vaativa b - heidän toinen yhteinen vaativan tason luokka - oli suoritettu tasan 70% tuloksella. He olivat voittaneet muut Auburnlaiset sopivan mukavalla seitsemännellä sijalla.
Se oli myös varmistanut Sarahin tasonnousun varmaksi. Hän saisi jatkossakin kilpailla Effillä vaativaa, eikä sillä hetkellä kovin moni muu asia naisen elämässä ollut tuntunut niin mahtavalta.

Merikannon valmennuksen alkupuoli oli sujunut ongelmitta, Effin ollessa hyvin kuulolla ja yllättävän rauhallinen ollakseen, noh, Effi. Tamma kulki tasaisessa muodossa ravilisäyksen läpi ja kevään ongelmat tasapainon kanssa olivat poissa. Sarah väistätti kirjavaa keskihalkaisijalta takaisin uralle keskittynyt, mutta rento hymy kasvoillaan. Oli mukava näyttää Laurille sellainen puoli heistä ratsukkona, kun toinen tuntui nähneen vain heidän huonot puolensa.
Tänään oli onneksi hyvä aamu.

“Kehu sitä”, Lauri totesi puhtaan väistön päätteeksi. Mies oli kuunnellut Sarahin kisakuulumiset neutraalisti hymyillen ja todennut sen jälkeen laittavansa ratsukon kisamenestyksestä huolimatta - tai juuri sen vuoksi - kunnolla töihin.
“Voit kävellä hetken, anna sille pidempää ohjaa”, Lauri sanoi kävellessään kentän laidalle vesipullolleen. Vaikka kentän pohja oli hyvin huollettu eikä pölissyt, sopivan lämmin aamupäivä ja ennen Kallaan ajoa ratsastettu Vargas olivat saaneet miehen juomaan jo reilun litran vettä.

Sarah antoi Effille pitkät ohjat ja pyyhkäisi otsalle karanneen hikikarpalon syrjään. Suuta kuivasi, mutta latina oli jättänyt oman vetensä tallin jääkaappiin. Sen ajatteleminen sai kielen tuntumaan hiekkapaperilta, onneksi valmennus oli jo yli puolessa välissä.

“Jatketaan vaan”, Lauri mutisi jääden nojaamaan aitaan kentän päädyssä. “Laukkaa ympyräkahdeksikolla. Sanon, kun haluan vaihdon keskellä, muutoin tulet laukan mukaan myötä- tai vastalaukassa.”
“Okei”, Sarah vastasi ja keräili ohjat uudelleen käsiinsä. Effi oli kävellyt välikäynnit rennosti askeltaen, mutta nyt sen energiavarastot olivat jälleen täyttyneet. Tamma tuntui alkuun hieman levottomalta, mutta asettui nopeasti. Sarah nosti laukan käynnistä keskeltä kentän pitkää sivua ja ohjasi kirjavan halutulle kahdeksikkolinjalle.
Energinen pärskintä alkoi lähes välittömästi ja latina tunsi Effin lämpenevän vaihtojen epäsäännöllisyyden vuoksi. Sen kuumuminen ei kuitenkaan ollut huono asia, sillä se terävöitti sopivasti tamman reaktionopeutta.

Sisäkäsi kävi nopeasti kaulalla onnistuneen vaihdon myötä. Sarah halusi muistaa miltä Effin pitäisi tuntua myös itsenäisissä treeneissä ja kilpailuissa.
“Vaihto oli ok, mutta sen takaosa liiraa pois ympyrältä”, Lauri huomautti. “Ulkopohje paremmin läpi, ulko-ohja vartioi lapaa.”
Lauri ei pyytänyt Sarahia vaihtamaan laukkaan, koska halusi ratsukon tulevan toisen ympyrän vastalaukassa.
“Huolehdi rytmistä, taivuta rohkeammin”, mies mutisi ohjeita. “Ja sitten vaihto.”

Sarah valmisteli huolellisesti, keskittyi siirtämään ajatuksensa oikealle laukalle ja antoi avut täsmälleen oikealla hetkellä. Effi vaihtoi, mutta vain etuosan, takapään jäädessä edelleen vasempaan laukkaan.
“Jäi ristille, korjaa”, Lauri huomautti samaan aikaan, kun Sarah itse oli huomannut. Jalka oli juuri painamassa uutta vaihtokomentoa kirjavan kyljelle, kun tamma veti korvansa niskaa myöden.
Sarahille jäi se sekunti varoitusaikaa, mutta vaihtoa pyytävä keho oli hieman turhan vinossa ottaakseen sitä seuranneen kuvioradan vastaan. Puoliverisen takapää nousi ilmaan ja samaan aikaan se käänsi etupäänsä oikealle, hävittäen ratsastajaltaan kaiken mahdollisuuden pitää itsensä satulassa.

Sarah tiesi sen jo siinä vaiheessa, kun oli nähnyt korvien katoavan Effin niskaan, mutta silti jalustimien häviäminen tuntui yllättävältä. Kentän pohja otti kehon vastaan pehmentämättä iskua juurikaan.
Latina tiesi miten hengittämisen olisi pitänyt tapahtua, mutta ei vain saanut keuhkojaan toimimaan. Effin vinkaisut tuntuivat kaukaisilta tamman iloitessa äkillisestä vapaudestaan, sen takajalkojen lentäessä korkealle ilmaan liian monta kertaa, jotta Sarah olisi pysynyt laskuissa mukana.

“Sattuiko?” Lauri huikkasi liikahtaessaan Sarahia kohti. Kaikki oli tapahtunut nopeasti, eikä Merikanto ollut uskonut Effin olevan niin ripeä liikkeissään. Tummat silmät vilkaisivat kentän toiseen päätyyn laukannutta tammaa, mutta palasivat nopeasti hiekalla retkottavaan naiseen, jonka ilme ei ollut erityisen hilpeä.

Lauri kyykistyi Sarahin viereen ja huomasi helpotuksekseen naisen katseen seuraavan kauempana ilottelevaa ratsua.
“Se oli komea lento”, Lauri mutisi Sarahin olemusta arvioiden. Naisen pihinä kieli ilmojen karanneen tämän keuhkoista ja koska Lauri oli nähnyt monta vastaavaa tapausta, mies antoi Sarahille aikansa hengityksen tasaamiseen.
“Koskeeko mihinkään?” Lauri kysyi, kun Sarah alkoi näyttää jokseenkin kykenevältä puhumaan.
“Ei, kai”, latina vastasi hengästyneenä, yrittäen rauhoittaa ilmaa vaativien keuhkojensa liikettä väkisin. Sormet liikkuivat edelleen ja varpaat myös.

Sarah nousi hitaasti ensin istumaan ja siitä seisomaan. Kyljen kipu oli pistelevä, mutta nainen ajatteli sen lähtevän ajan kanssa helpottumaan. Niin siinä oli ainakin aina ennen käynyt.
“Odota tässä, se ei anna sulle kiinni”, Sarah totesi puolittainen irvistys kasvoillaan yrittäessään virnistää valmentajalleen. Puolivälissä matkaa latina tunsi olonsa hyvinkin kevytpäiseksi, eikä siinä vaiheessa ollut kyse enää ajatuksellisista hattaroista. Nainen jatkoi kuitenkin itsepäisesti matkaa ja sai kentän reunalle pysähtyneen Effin ongelmitta kiinni. Lauri seurasi toimenpidettä kauempaa kulmat mietteliäästi kurtussa, koska Sarahin liikkuminen näytti vaikealta.

Tonta”, Sarah henkäisi ja talutti tamman hitaasti askeltaen takaisin Merikannon luokse.
“Pidätkö kiinni, se yleensä tässä vaiheessa jaksaa yrittää paeta paikalta uudemman kerran”, nainen totesi ja asetteli kypäräänsä hieman paremmin päähänsä.
Laurin tartuttua ohjiin, Sarah nosti jalkansa jalustimen korkeudelle ja ulahti kivusta, taipuen kaksinkerroin Effin vierelle.
Mierda”, kirosana karkasi yhteenpuristettujen huulten välistä. Laurin kulmat kohosivat pykälän ja mies oli jo huomauttamassa, kuinka Sarahin kannattaisi vetää vielä hetken henkeä jalat maan tasalla, mutta näki naisen kasvoilta tämän haluavan satulaan.

Sarah pidätti hengitystä ja yritti uudelleen, kivun tuodessa sillä kerralla myös ajatuksen pyörtymisestä. Latina sulki silmänsä ja yritti pitää tajuttomuuden taka-alalla, keskittyen hengittämiseen, vaikka se sattuikin turhan paljon.
“Taitaa kuitenkin koskea?” Lauri murahti toivoen, ettei Sarah ollut satuttanut itseään pahemmin. Effi viskoi päätään ja muljautteli silmiään Laurin komentaessa tammaa aloilleen. Sarah mutisi jotain epämääräistä vastaukseksi.
“Luulen ettei sinun ole viisasta ratsastaa enää tänään”, Lauri totesi sovittelevasti ja arvioi katseellaan, mahtaisiko Sarah pysyä tajuissaan vai täytyisikö naista lähteä kiikuttamaan päivystykseen.
“Haluatko, että lähdetään terveyskeskukseen, vai käynkö tämän satulassa?” Lauri kysyi. “Villi veikkaus, että tälle voi jäädä tällainen perseily päälle?”

Meripihkan väriset silmät löivät tulta ja tappuraa, mutta katseesta näkyi myös järjen hiven kaiken tunteilun seasta.
“Ei mua mihinkään päivystykseen tarvitse viedä. Mutta taidat olla oikeassa siitä ratsastamisesta”, Sarah mutisi kivun värittämällä äänellä. Latina katsahti Effiä, ei se näyttänyt katuvan tekojaan pätkääkään.
“Mä haluaisin niin pyytää sua käymään sen selässä, mutta en mä uskalla luvata Amandan hevosta kenenkään muun ratsastettavaksi”, Sarah myönsi purren alahuultaan epämiellyttävän tilanteen vuoksi. Effi ei olisi saanut saada periksi, mutta jos perijätär huomaisi vieraan ihmisen tammansa selässä, siitä ei seuraisi mitään hyvää.
“Mä kerron Amandalle ja se saa päättää mitä tekee”, latina huokaisi lopulta ja irvisti teon seurauksesta.

“Selvä”, Lauri vastasi tyytyväisenä siihen, ettei Sarah lähtisi itse yrittämään Effin satulaan. Vaikka naisella oli olisi epäilemättä ollut taito saada tamma takaisin ruotuun, putoaminen oli ollut raju.
“Haluatko jättää tämän vajaaksi jääneen ajan ensi kertaan vai maksatko vähemmän?” Lauri kysyi pienesti hymyillen.
“Jätetään se ensi kertaan”, Sarah myönsi ja kaivoi hiekkaisten ratsastushousujen taskusta siististi taitetun setelinipun.
“Kiitos joka tapauksessa, tunti oli tähän asti hyvin antoisa”, latina mumahti ja pieni virne levisi tämän kasvoille rahojen vaihtaessa omistajaa.
"Kiitos", Lauri vastasi ottaessaan vastaan Sarahin ojentamat rahat. "Toivottavasti tokenet pian. Lähden illalla muutamaksi yöksi Saksaan, mutta valmennan taas torstaista lähtien, eli laita vain viestiä kun haluat revanssin."
Lauri hillitsi virneensä, koska Sarahin putoamisessa ja sen jälkeisessä tuskassa ei ollut mitään huvittavaa.
"Nähdään taas", mies hymähti vielä katse Sarahissa, ennen kuin lähti harppomaan autolleen.
"Nähdään. Tsemppiä Saksaan", latina huhuili vielä valmentajan perään ja siirsi sitten katseensa takaisin Effiin. Sen levottomuus ei ollut laantunut vieläkään. Sarah päätti kokeilla kepillä jäätä ja käveli puseronsa luokse kentän laidalle. Siellä oleva puhelin aukesi ja kaivattu numero löytyi turhan helposti.

Sarah ei ollut varma kumpi sattui enemmän, kylki vai korva latinan odottaessa tasaisten tuuttausten katkeamista.
"Amanda Sokka."

#kouluvalmennus, kirjoitettu yhdessä Laurin kanssa #merikantovalmentaa
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 30.06.19 19:08
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 117
Luettu: 5786

Effin päiväkirja

13.04.2018 / Laurin kouluvalmennus

Sarah oli jättänyt omasta ja Effin varustuksesta pois kaiken kimaltavan. Kaiken, joka oli esiintymistä varten. Latino oli pukenut päälleen ruskeat ratsastushousut ja harmaan, ihonmyötäisen urheilupaidan. Effillä oli jalassaan koulusuojat ja satulansa alla koruton, tummanruskea kouluhuopa. Sarah oli taluttanut hevosta maneesissa puoli kahdeksasta alkaen ja noussut tamman selkään kymmenen minuuttia ennen valmentajansa saapumista.

"Huomenta", Sarah tervehti Lauri Merikantoa, joka oli kävellyt juuri maneesiin. Latino pysäytti Effin miehen viereen, eikä koristanut kasvojaan koruttomalla hymyllä.
"Huomenta", Lauri nyökkäsi takaisin katse Sarahin ratsussa, joka näytti vireältä kellonajan huomioiden.

"Mä haluan, että sä laitat mut ratsastamaan tosissani, niin, että mä unohdan kaiken muun, paitsi tämän hetken. Huomautat jokaisesta pienestäkin asiasta ja opetat mut keskittymään", Sarah kertoi ja katsoi tummanruskeita silmiä vakaasti. Nainen oli soittanut Laurille muutama päivä sitten, katkerana ja turhautuneena. Kaikki tuntui liian vaikealta ja miehen edellisistä valmennuksista latino oli saanut irti paljon yksinkertaisena pitämiään asioita. Helppoja perusasioita, joiden pariin nainen halusi palata nyt.
"Meillä meni kilpailuissa alkurata hyvin, mutta puolessa välissä, keskilaukan jälkeen ei sitten enää. Mä lopetin ratsastamisen, koska olin keskittynyt liikaa siihen, miltä me näytettiin. Mä en voi tehdä sitä virhettä enää toista kertaa", Sarah lisäsi ja hengähti terävästi pitääkseen turhautumisen pois äänestään. Hän oli vihdoin hyväksynyt sen, että oli aloitettava kaikki alusta. Pieni paikkailu ei enää riittäisi tasolla, jolle Sarah halusi päästä.

"Siinä tuli aika monta tavoitetta", Lauri huomautti toinen kulma huvittuneesti koholla. Kun Sarah oli soittanut miehelle, tämä oli ollut torpata yksityisvalmennuksen mahdollisuuden tälle viikolle heti alkuunsa. Laurin kalenteri oli täysi, mutta kun mies oli kuitenkin tarkastanut loppuviikon, tämä oli voinut ehdottaa Sarahille lauantaiaamua ennen iltapäivän valmennuskohteeseen ajamista.
"Aloitetaan alkuverryttelystä", Lauri totesi ja nosti kätensä puuskaan. "Jos olet ehtinyt jo kävelyttää sitä, voit siirtyä kevyeen raviin ja jäädä tähän päätyyn ympyrälle."

Sarah nyökkäsi terävästi ja keräsi ohjat käsiinsä. Latino oli pukenut Effille normaalit nivelsuitset ja oli jättänyt kankisuitset tamman varustekaappiin.
Ruunikko heilutti päätään Sarahin pyytäessä sen raviin. Nainen hidasti takaisin käyntiin ja teki siirtymisen uudelleen. Hän ei hyväksyisi itseltään edes alkuverryttelyissä epätäydellisyyttä. Lauri seurasi ruskeaverikön ratsastusta ja pysyi hiljaa, kun Sarah halusi välttämättä uusia ensimmäisen siirtymisen.

Effi ravasi pitkässä muodossa, Sarahin keskittyessä hevosen takaosan aktivoimiseen. Hän tiesi mitä piti tehdä, mutta halusi enemmän. Halusi oppia ihan kaiken mahdollisen, veisi se sitten miten pitkään tahansa. Laurin valmennus saisi olla alkupiste Sarahin uudella oppipolulla.
"Se ravaa hyvin nyt, älä paineista liikaa jalalla", Lauri sanoi ja nosti katseensa Effistä Sarahin kasvojen siluettiin. Naisen ilme kieli tämän omista suorituspaineista, eikä Laurin tarvinnut kahdesti miettiä, mistä työskentely aloitettaisiin: Sarahista ja naisen liiallisesta pingottamisesta.

"Tässä vaiheessa voit tehdä puolet vähemmän", Lauri mutisi kiertäessään pienempää kehää ympyrän sisällä. "Rentouta käsi ja käännä nyrkit pystyyn. Anna jalkojen valua sen kyljille rentoina, älä purista polvella - älä edes käytä pohjetta turhaan. Se ravaa omalla moottorilla ja alkuverryttelyihin täysin riittävällä eteenpäinpyrkimyksellä, palkitse se hellittämällä kaikki avut."

Sarah oli puristanut huulensa tiukaksi viivaksi, mutta Laurin sanat kuultuaan keskittyi rentouttamaan huulensakin. Nainen mietti vartalonsa lihaksia ja keskittyi asioihin, joita Lauri oli pyytänyt häneltä. Nyrkit pystyyn, rennot jalat. Effin korvat kääntyilivät tamman yrittäessä ymmärtää mitä sitä haluttiin. Sarah piti katseensa edessään ja hengitti.

Pikkuhiljaa pään sisällä velloneet ajatukset Thomaksesta ja Robertista alkoivat väistyä kevennyksen ylös-alas-ylös-alas ajatuksen tieltä.
"Voit vaihtaa suunnan sopivassa kohdassa", Lauri ohjeisti. Sarah oli rentoutunut pykälän, mutta se oli myös aiheuttanut sen, ettei naisen ratsu tuntunut enää olevan yhtään varma mitä ratsastaja halusi. Se ei kuitenkaan ollut lainkaan yllättävää, kun otti huomioon ratsukon treenitahdin ja tiiviin kisarupeaman, josta Sarah oli kertonut. Sellaisessa mylläkässä juurtui helposti tiettyyn moodiin, joka oli tässä tapauksessa ylisuorittamisen tarve.

"Väistätä sen takaosaa joka toinen neljännes pois ympyrältä parin askeleen ajaksi. Älä hyökkää apujen kanssa, vaan tee se kaikessa rauhassa. Muutoin voit keskittyä siihen, ettet pyydä siltä mitään ylimääräistä vaan annat sille tilaa liikkua", Lauri virkkoi.

Suunnanmuutoksen ja keskittymistä vaativan tehtävän myötä Sarahin zen-tila alkoi jo järkkyä. Kylmyys, joka vallitsi naisen ja Thomaksen välillä, tuntui juurtuvan latinon luihin ja jäykisti rentoutuneet lihakset. Huomaamattaan Sarah alkoi jännittää käsiään ja pyysi Effiltä väistätyksiä tutun kireässä tahdissa.
Miksi hän oli päästänyt Robertin hiipimään niin lähelle? Miksei hän ollut voinut vain keskittyä omaan valmentautumiseen ja ratsastaa kilpailuissa puhumatta sanaakaan vastustajilleen?
Oliko hän todella tutustunut Robertiin vain siksi, että saisi siten lisätietoa kilpakumppanistaan ja tämän heikkouksista?

"Rohkeammin. Nyt se hakee väistöä, mutta sitten jätät sen yksin. Nyt tarvitaan kultainen keskitie: sinun täytyy työstää sitä ja vaatia siltä asioita, mutta oikein ja oikeaan aikaan", Lauri puhui pysäyttäen hetkeksi kävelynsä. Miehen katse kiersi tyhjässä maneesissa, ennen kuin palasi Sarahiin. Naisen ratsastama Effi viskoi päätään ja pyöritteli hämmentyneenä korviaan, koska ratsastaja tamman satulassa ei saanut kiinni tehtävästä. Lauri antoi Sarahille hetken, mutta kun ratsun hämmennys näytti vain kasvavan, mies veti syvään henkeä, seisahtui paikalleen ja avasi suunsa:
"Sarah, pysäytä se."

Effi pysähtyi tasajaloin. Se hengitti aavistuksen nopeammin, mutta ei ollut hengästynyt. Hevosen kunto oli parantunut huimasti kuukausien myötä varsalomalta palattuaan.
Sarah sen sijaan lähes huohotti, yrittäen pitää silmiinsä kohoneet kyyneleet poissa.
Surkea ratsastaja, surkea ihminen, nainen toisti mielessään ja puri alahuultaan. Tämä ei ollut reilua Effiä kohtaan.
"Tän ei pitäisi olla näin vaikeaa", Sarah huokaisi ja siirsi vaaleanruskeat silmänsä Lauriin.
"Ei se olekaan", ympyrän keskellä seisova mies totesi. "Anna sille pitkät ohjat ja kävele hetki."

Lauri seurasi ilmeitä Sarahin kasvoilla ja mietti, miten jo valmiiksi suorituspaineita itselleen kasaavaa ratsastajaa ei ollut mitään syytä paineistaa yhtään enempää. Vaikka Laurin mentaliteetti valmentamisessa oli ratsukko kokonaisvaltaisena elementtinä, tänään keskittyminen täytyi pitää ratsastajassa.
"Ajattele hetki, ettet tiedä mitään ratsastuksesta. Tunnustele Effiä sun alla, älä jännitä yhtäkään lihasta. Jos käytät pohjetta, se liikkuu eteen. Pidätteillä se hidastaa tai kokoaa. Tehdään nyt niin, että kokoat ohjat ja teet vain sen, mitä pyydän."

Lauri antoi Sarahille hetken prosessoida ajatuksiaan, ennen kuin pyysi naista siirtämään Effin raviin.
"Istu perusistunnassa ja tarkasta, että sun käsivarret ovat lähellä kylkiä. Mieti keskivartaloa: se pysyy kasassa, jolloin sun käsi voi vaan olla paikallaan ja jousto tapahtuu sormilla. Katse pois ratsun korvista. Voit siirtyä uralle ja hyödyntää koko maneesia. Katso, se hakeutuu itse tuntumalle, kun et purista pohkeella tai tee puolipidätettä ihan joka askeleella, koska sen ravi on hyvä noin", Lauri mutisi ohjeita.

Sarah nyökkäsi uudemman kerran ja siirsi Effin käynnin jälkeen raviin. Hän kietoi aivoihinsa ajatuksen, jossa hän oli jälleen ratsastuskoulussa. Jossa hän ratsasti vain omaksi ilokseen, valmiita hevosia, jotka tiesivät miten niiden piti kulkea. Hevosia, jotka eivät olleet pudottaneet häntä selästään kuukauden sisällä liian monta kertaa.

Jokin latinon kehonkielessä muuttui, se oli kuin katkaisimesta olisi käännetty valo pois päältä. Sarah hengitti vähän kevyemmin, antoi itsensä unohtua matkustamaan kirjavan kevyessä askeleessa. Keskittyen vain rentouteen ja siihen, mitä Lauri halusi seuraavaksi.
"Hyvä, Sarah", Lauri mutisi pitäytyen edelleen tavassaan kehua vain silloin, kun siihen oli aihetta. Nyt varsin vakuuttavaa työtä aiemmissa valmennuksissa tehneen ratsukon rimaa oli vain hetkellisesti laskettava alaspäin, jolloin Sarahin hetkellinen satulassa matkustaminen oli tilanteeseen nähden hyvä suoritus.

"Nosta nyt laukka. Voit tehdä päätyyn ympyrän ja tunnustella sen laukkaa - se saa edetä, muttei juosta pois alta. Suorista vasen kylki, nojaat nyt vähän ulos", seuraavat ohjeet kuuluivat. Lauri nyökkäili itsekseen, kun Sarah teki kirjaimellisesti työtä käskettyä ja naisen ratsu näytti suhteellisen tyytyväiseltä, mutta myös edelleen hieman kummastuneelta. Tässä tapauksessa se taisi kuitenkin johtua siitä, että Sarah ei pyytänyt Effiltä mitään muuta kuin tasaista laukkaa ympäri maneesia.

Kun paketti ei levinnyt suunnanvaihdoksenkaan jälkeen, Lauri vilkaisi kelloa ja päätti nostaa vaatimustasoa: sopivasti, muttei liikaa.
"Siirrä se raviin ja käänny päädystä pituushalkaisijalle. Siitä pohkeenväistö vuoroin kumpaankin suuntaan - ensin loivemmin, sitten jyrkemmin. Uralta laukannosto, päätyyn laukkavoltti", maneesin katsomon seinämään nojaava mies ohjeisti. "Ja muista: ei paineita. Jos se protestoi, anna protestoida. Se, että sen turpa nousee hetkeksi ylös ei kaada maailmaa ja homma jatkuu todennäköisesti sujuvammin, jos et ala säätää liikaa ja kaikkea."

Sarah käänsi, käytti pohjetta vain murto-osan omasta normaalista ratsastamisestaan ja oli tyytyväinen Effin reaktioihin. Tamma oli yllättynyt, mutta jatkoi silti työskentelyä, sillekin teki hyvää saada vain kulkea.
Tehtävien lisääntyessä Sarah ei päästänyt itseään enää kippuraan, johon oli joutunut oman elämänsä myötä. Ne eivät kuuluneet satulaan ja askel askeleelta latino alkoi oppia erottamaan kaksi toisistaan.

Effin jalat kulkivat säntillisesti ristiin, kun Sarah pyysi pelkistetyillä avuilla tammalta väistöjä. Ratsastus oli helppoa, kun sen osasi ja pitkästä aikaa naisella oli sellainen olo, että hän todella osasi. Että perusasiat olivat juuri niin helppoja, kuin niiden pitäisikin olla.
"Noin juuri, alat oppia tämän hellittämisen", Lauri naljaili hyväntahtoisesti ja punnitsi hetken vaihtoehtoja. Sarah ja Effi olivat suoriutuneet tehtävästä hyvin, mutta vaikka siihen olisi hyvä lopettaa, Laurista tuntui siltä, että lopputulos olisi parempi jos ratsukko joutuisi palaamaan tehtävään, josta tilanne oli alunperin eskaloitunut.

"Jää laukkaamaan", Lauri ohjeisti, kun Sarah oli päädyssä voltilla. Mies odotti, että Effin jalat kuljettivat ratsukon pitkälle sivulle, ennen kuin jatkoi:
"Käännä se päädystä lävistäjälle ja näytä, miten se keskilaukka irtoaa."
Lauri oli havaitsevinaan pienen muutoksen Sarahin kasvoilla ja huomasi Effin laukan tahdin herpaantuvan hetkeksi.
"Ei, älä muuta mitään. Kun käännät sen lävistäjälle, hellitä taas istunnalla: ajattele eteen ja varmista, ettet istu liikettä vasten. Älä höykyytä, vaan anna keskilaukalle aikansa", mies neuvoi vielä, kun ehti.

Sarah käänsi Effin lävistäjälle, eikä puristanut pohkeella. Tamma lähti samalla voimalla, kuin aiemminkin, mutta sen pää pysyi paikoillaan ja tuntuma suuhun tasaisena. Kankikuolaimen puutteesta huolimatta Effi ei levinnyt käsiin, Sarah ei puristanut ohjaa linjan päässä. Nainen yritti vain ajatella kehonsa kaikilla lihaksilla hitaampaa laukkaa ja Effi hidasti tasaiseen harjoituslaukkaan.

Riemukas virne koristi latinon huulia, kun tämä siirsi Effin raviin ja antoi sille tilaa venyttää kaulaansa.

"Kiitos", Sarah henkäisi pysäytettyään Effin Laurin eteen. Latino henkäisi ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan.
"Miltä se tuntui lävistäjällä?" Lauri kysyi.
"Siltä, että se oli kontrollissa. Rennolta ja vahvalta samaan aikaan", Sarah vastasi. Lauri nyökkäsi pienesti hymyillen ja totesi hiljaa mielessään, että valmennus oli tainnut antaa Sarahille tämän kaipaamaa apua.

Lauri vilkaisi kelloa, joka kertoi miehen olevan kohta myöhässä suunnittelemastaan lähtöaikataulusta.
"Täytyy lähteä ajamaan kohti pääkaupunkiseutua", Lauri totesi ja vilkaisi Sarahia. Mies toivoi, että nainen oli varannut valmennusrahat mukaansa, koska niiden hakemiseen tallista tuhraantui aikaa.
"Mutta toivottavasti tämä auttoi tähän väliin, ole yhteydessä jos tarvitset aktiviteettia aamuihin", Lauri virkkoi odottaen samalla kohteliaasti, että Sarah saisi tarjota maksua itse.
Kevyt virne kohosi latinon kasvoille. Tämä hyppäsi alas Effin selästä ja ujutti kätensä ratsastushousujen taskuihin ja veti ulos setelinipun.

"Vähän konkreettisempi kiitos ja ehdottomasti olen uudemman kerran yhteydessä", Sarah vastasi ja ojensi rahat Laurille.
"Kiitos", rahat kurottanut Lauri hymähti, nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen. Mies oli jo ottanut ensimmäiset askeleet kohti maneesin ovea, kun kääntyi vielä katsomaan taakseen.
"Tsemppiä sen kanssa, muista olla tekemättä liikaa", Lauri kommentoi yllättävän lohdullisesti, ennen kuin jatkoi harppomistaan ulos ja kohti seuraavaa etappia.

#kouluvalmennus, kirjoitettu yhdessä Laurin kanssa #merikantovalmentaa
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 13.04.19 14:16
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 117
Luettu: 5786

Rillan päiväkirja


Maastoestevalmennus ja armotonta pohdintaa
maanantaina 25.3.19 #merikantovalmentaa

Olin päätynyt Merikannon valmennukseen jälleen. Ei tarvinnut kahdesti miettiä, kun ne olivat hinnoiltaan edullisempia kuin... no, mikään muu asia elämässäni (saiko kolmellakympillä lounaan?). Itse valmentajakin saattoi olla yksi syy innokkaaseen osallistumiseeni. Ja se, että Rilla vaati oikeasti tavoitteellista liikuntaa. Ja se, että maastoestevalmennus oli varsin hyvä tekosyy pyytää Juuso kylään.  

Naputin esteraipalla mustia saappaanvarsiani ja tutkailin käytävän hiekkaesiintymiä. Kevät oli kyllä harmillista aikaa: oli vaikea vaatia työntekijöitä pelkästään sillä verukkeella ylitöihin, vaikka tämä kuraisuus olisi sitä kenties vaatinutkin. Tekisiköhän Penna muutaman ylimääräisen ”lakaisuvuoron”...?

”Rilla on nyt valmis.”
Käänsin katseeni lakaistusta mutta silti ropisevasta käytävästä Ginevraan. Tytöllä oli hämmästyttävän siniset silmät ja aavistuksen tuima suu. Ehkä huulipuna antoi sellaisen vaikutelman?
”Kiitos”, sanoin, ennen kuin tuijotus olisi muuttunut kiusalliseksi. Tai oli se sitä ihan vähän nytkin, sillä Ginevra oli viihtynyt ystävättäreni neiti Luodin seurassa Hepanholman yöelämässä. Oli kaihertavaa, etten tiennyt mitä kaikkea Ginny oli nähnyt minusta – saati potentiaalisesta näkemästään tulkinnut.

Nainen huikkasi näkemiset ja viuhtoi ulos tammatallista varsin tarmokkaalla vauhdilla. Olin toistaiseksi sitä mieltä, että Gee oli vähän outo tyyppi. Vaikka toisaalta: olin selvittänyt naisen taustoja, ja tämä oli nörtti. (Se selitti kaiken olennaisen, luulisin.)

Rilla seurasi minua kuuliaisesti maneesiin, jonne harmikseni vielä jouduimme. Olisin mielelläni nauttinut jo raittiista ulkoilmasta, vaan ilmeisesti valmennusväki suorastaan kuhisi amanda-asenteisia. Saatoin kyllä syyttää asiasta hieman itseänikin: en ollut vaatinut ystävällisesti (lipevästi??) ensiesittäytyneeltä Laurilta lainkaan maneesivuokraa valmennustilojen käytöstä. Aika montaa muuta rahastimme ahnaasti.

Kävelimme alkukäyntejä ja ajatukseni olivat yhä takertuneina aiheeseen. Ehkä Amandan pitäisikin olla tallimme business-vastaava? Sisko oli uskaltanut nyhtää Kaajapuroiltakin, laittanut nämä vielä kaiken kukkuraksi kamaliin yöratsastusvuoroihin. Vaikka toisaalta taas... Amandan tuntien se saattoi olla kummallinen lahja?? Antaa nyt omat suosikkiaikansa purtsilaisille?  

”Mitä sä oikein haaveilet siellä?” Juuso virnuili.
Sen oli pakko ratsastaa kokoajan samoilla suunnilla kuin minäkin, ja jotenkin muutuin siitä vainoharhaiseksi. Juuso oli päätynyt sänkyyni Launch-jatkojen jälkeen, kyllä, mutta todistanut sitä ennen varsin avointa flirttiäni tälle samaiselle Lauri Merikannolle.

Juuson ja Pickettin lisäksi ryhmässä oli Rasmus ja Bran, ja miesten ratsut olivat kyllä varsin uskottavia kenttäkuraratsuja sekametelisoppaisilla värityksillään (olin ylpeä Juusosta, siitä että sen hevonen oli kerrankin maltillisempi silmälle). Lauri katsahteli minuun – tietenkin, sehän valmensi, mutta jotenkin siitä tuli levoton olo. Päänsärkyä.

Olimme hypänneet jo useamman verryttelyhypyn, kun välikäyntien aikana ymmärsin vilkaista myös katsomoon. Jusu ja Märta istuivat siellä, ensimmäinen tietenkin poikaystäväänsä katsomassa. Mutta hetkinen, kuvasivatko he? Märtakin, ketä, minuako? Vai tunsiko se ehkä Juuson? Pitäisi varmaankin pyytää kuvia tai videota katsottavaksi.

Sitten Lauri käski jatkamaan, ja Rilla lähti laukkaan korskuen. Se oli palannut mammalomaltaan varsin näyttävästi (olimme sijoittuneet kenttäratsastuksen virallisessa Cupissa, helpossa luokassa tosin!), mutta viime viikkoina olin antanut sen ottaa vielä aika löysästi. Nyt sen huomasi, arabivaihteesta nimittäin. Mitä erikoisempi este eteemme törkättiin, sitä kovempi oli Rillan pörinä ja korkeampi oli hännän asento.

Hyppääminen oli silti kivaa, sillä Rilla oli pienuudessaan, näppäryydessään ja kaikessa draamassaan ilahduttava. Olin suurimmaksi osaksi ratsastanut sitä vielä sileällä, vaikka olihan Onnin vieroituksesta jo aikaa. Kuuntelin tarkkaavaisena Laurin palautteita, nyökyttelin jopa. Rilla ei olisi malttanut kävellä lainkaan, mutta heitin sille silti reippaasti pitkää ohjaa. Olin itsestäni oikeastaan hirveän ylpeä: en ollut väittänyt valmennuksen aikana kertaakaan Laurille vastaan, en edes ajatuksissani.

Geellä oli jotakin menoa, enkä siten edes odottanut häntä valmennuksen jälkeen. Juuso seurasi perässämme omaa tammaansa taluttaen, ja Juuso, Lauri, nuoripari Alsila & Rosengård – sekä paikalta kadonnut, mutta epäilemättä valmennusta kuvannut Märta – saivat minut pohtimaan kaikenlaista. Tallilaistietoudessani oli jälleen aukkoja.

Kliksautin kypärän lukon auki ja ripustin sen Rillan karsinan ulkopuolelle. Käytävä vaikutti ehkä hieman siistimmältä kuin aiemmin. Oliko hiekanmuruja kenties vähemmän? Vaikka olimme juuri kopistelleet maneesista sisään? Vastaus kysymykseeni alkoi vihellellä jotakin raivostuttavaa sävelmää.

Tallimestari, tietenkin. Kuka muu vietti tallilla yhtä paljon aikaa kuin tallimestari (jos Pennaa ei nyt otettu lukuun)? Tokihan tämän oli pakko kuulla kaikenlaista työnsä lomassa (kuten varmasti Pennankin, mutta epäilin ymmärsikö se kuunnella oikeasti kiinnostavia asioita).
”Jonathan!” huikkasin, ennen kuin mietin loppuun.
”Yes m’am?”
”Pitäisikö vaihtaa pitkästä aikaa kuulumisia... kahvitella vaikka?” kysyin viattomasti, mutta Juuso pisti juuri päänsä käytävän puolelle.
”Totta kai. Vaikka heti”, Jonny virnuili, nyökäten Juusolle häiriintymättä.
”Ei missään nimessä heti, meillä on... tuota... muita suunnitelmia”, livautin, ja tallimestarin silmissä oli tuiketta. ”Joskus myöhemmin", kiirehdin lisäämään, "työjuttuja tietenkin.”
”Tietenkin.”

Vilkaisin pikaisesti Juusoon, mutta mies ei vaikuttanut mustasukkaiselta, onneksi. Eikä hänellä ollut kyllä syytäkään: en missään nimessä vaihtaisi laatuaikaa Juuson kanssa kahvitteluun, vaikka tiedonmurusia kovasti janosinkin.
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 04.04.19 0:41
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Rillan päiväkirja
Vastaukset: 34
Luettu: 2248

Kartanopäiväkirjat

"Mitkä teidän suhteen rajat on?"
Maanantaina 25.3.2019
Kirjoitettu yhdessä @Juuso S. kanssa

Sora rahisi talvirenkaiden alla, kun musta Audi pysähtyi Auburnin tallipihalle. Valmiiksi jo hiljainen moottori sammui ja kuskinpaikalta nousi ylös mustahiuksinen mies. Juuso katsoi kartanon tiluksia Hugo Bossin aurinkolasien lävitse. Talli ja myös kartano olivat tulleet hänelle vuoden aikana kohtuullisen tutuksi, vaikkei hän poikennut siellä kuin kisapäivinä tai muissa tilaisuuksissa. Tänään hän osallistuisi valmennukseen, johon Isabella oli hänet puhunut.

Valmentaja oli joku Lauri Merikanto. Tai no ei enää vain joku, vaan Juuso muisti miehen viime Kalla Cupista ja lanseeraustilaisuudesta. Juusoa hieman epäilytti osaisiko mies oikeasti valmentaa. Taisi se kuitenkin jopa sijoittua viime kisoissa. Ehkä siltä löytyisi siis taitoa.

Audin perässä olevasta trailerista kuului kärsimätöntä kopistelua. Juuso siirsi huomionsa kyydissä olevaan tammaan. Rosengårds Pickett oli saapunut Suomeen vasta viikko sitten. Yhden hevosen muuttaminen uuteen maahan ei käynyt ihan niin yksinkertaisesti. Paperisota oli valtava!

Samaan aikaan Isabella Sokka oli istunut jo jonkin aikaa oikeasti siskolleen kuuluvalla osalla kartanon parveketta. Perijätär oli onneksi pukenut päälleen paksun toppatakin, sillä paikallaan nököttäessä tuli äkkiä kylmä. Onneksi Amanda ei ollut kotona, sillä tämän kulmauksesta oli paras näköyhteys parkkipaikalle.

Loimeen vuorattu Pickett rynnisti ramppia pitkin alas ja otti heti jonkinlaisia tanssiaskeleita häntä tötteröllä kuin milläkin arabilla. Juuso katsoi hevosensa touhuja huvittuneena. Heti auton nähtyään alas rynnännyt Isabella ei ehtinyt avuksi, vaan Juuso talutteli jo tammaansa pihamaalla, kun kohmeisia käsiään puhalteleva nainen saapui aavistuksen hengästyneenä paikalle.

“Hei”, Isabella tervehti vienosti hymyillen. “Luulinkin kuulleeni auton ääniä.”
Valettahan se oli, mutta Isabella ei olisi koskaan myöntänyt odottaneensa miehen tuloa oikein kyttäyspaikalta. Vaikutelman piti olla mahdollisimman välinpitämätön, ja siksi hän ei ollut halunnut myöskään kysyä miehen saapumisaikaa suoraan.

“Tervehdys vain”, Juuso tervehti takaisin hymyillen.
“Ei uskoisi”, Isabella tokaisi kiusoittelevasti ja otti arvostelevan asennon, “että tämän emällä ja Kamilla on sama emänisä. Pitikö sinun taas hairahtaa värieläimeen?? Toivottavasti se edes hyppää.”
“Värieläimeen?” Juuso nauroi huvittuneena. “Luulisi sun olevan suopeampi, kun se ei oo kirjava”, mies jatkoi. “Ja kyllä siltä ponnua löytyy, mutta enemmän vauhtia ainakin vielä.”
“Hmmpphh”, Isabella tuhahteli, muka kovin harmissaan ja tutkaili samalla loimen ja erilaisten suojien peittämää väritystä. “No joo, ruunivoikko on kyllä erikoisväreistä paras - tai eipäs, papurikkokimo on paras ja villein.”

Nainen virnisteli omille sanoilleen, sillä edes hänen mielestään kimoissa ei ollut mitään niin kovin villiä, mutta hölmönvärisistä hevosista innostuvaa Juusoa oli hauska kiusata samalla vanhalla aiheella.
“Aattele se vaikka vaaleanruunikkona”, Juuso naurahti silmiään pyöritellen ja pyysi sitten Isabellaa näyttämään mihin voisi tammansa tällä kertaa asuttaa.

***

Isabella ojensi Juusolle muhkean, luomupuuvillaisen pyyhkeen ja kääriytyi itse valkoiseen kylpytakkiin, joka oli yhtä tylsä ja samalla yhtä ylellinen kuin luksushotelleissa. Perijätär katsoi vettä tippuvaa Juusoa varsin estoitta, mutta tuli oikeastaan miettineeksi materiaaleja. Luomun ja tavallisen puuvillan eroja, etuja ja haittoja. Varustemalliston suunnittelulla oli näemmä vaikutuksensa.

Kaksikko oli huuhtonut valmennuksen hiet Isabellan suuren kylpyhuoneen poreammeessa, sillä lopulta alkuperäinen ajatus nauttia kartanon allasosastosta oli tuntunut liian raskaalta ja riski yksityisyyden puutteesta liian suurelta. Vesi oli yhä lämmintä, kun brunette laittoi ammeen pois päältä ja tuijotti kieppuviin, tyhjeneviin pyörteisiin. Ilmassa tuoksui häivähdys marseille-saippuaa ja höyry oli huurustanut peilin ja ikkunat.

Myös Juuso vaikutti olevan ajatuksissaan, ja iltapäivän vitsaileva tunnelma oli väistynyt jonnekin, jäänyt ehkä  aikaan ennen valmennusta. Rentouttava porekylpy oli ollut jälkikäteen ajateltuna jopa romanttinen ja intiimi, tai sitä Isabella nyt pelkäsi. Ruskeaverikkö seurasi miehen perässä sohvalle ja istuutui tämän viereen.

Hetken aikaa asunnossa oli aivan hiljaista, ja Isabella tarkasteli kaikessa rauhassa miehen piirteitä: seksikästä ja tarkoituksellisen sänkistä partaa, tuuheita mutta tyylikkäästi leikattuja hiuksia sekä ihanan kirkkaita silmiä.
“Vieläkö sun haaveisiin kuuluu perhe?” perijätär töksäytti sitten.

Juuso katsoi yllättyneenä Isabellaa. Kysymys oli äskeisen tunnelman jälkeen tullut aivan puskista.
“Ehkä joskus”, mies päätti vastata rehellisesti. “Mutta ei se oo ajankohtaista.”
Lähinnä varmasti sen takia, että he olivat aikanaan sopineet Isabellan kanssa rajoista. Viime aikoina Juuso oli vain miettinyt tyydyttivät ne häntä enää? Perijättären kanssa oli hauskaa ja ennen kaikkea jännittävää, mutta Juusolla ei ollut ketään toista. Alkuaikoina hän oli ajatellut löytävänsä niin sanotusti useampia irtosuhteita, mutta niin ei ollut tapahtunut. Eikä totuuden nimissä Juuso olisi halunnutkaan.

“Ootko sä koskaan miettinyt, että mitä jos toinen meistä löytää parisuhteen?” Juuso esitti vastakysymyksen.
“Mä en… tiedä. Tai olen kyllä miettinyt, mutta en osaa kuvitella miten asiat menisivät”, Isabella vastasi epäröiden, mutta säilytti tiiviin katseen miehen silmissä. Aikuisiahan tässä oltiin, puhumassa aikuisten asioita.
“En edelleenkään kaipaa sitoutumista, vaikka ootkin aika  ihana”, tämä jatkoi, kujertavassa äänessään pilkahdus naurua ja flirttiä, jotka jäivät mieheltä huomioimatta.  

“Mm..” Juuso mumisi mietteliäänä. “Säkin oot tosi seksikäs ja kaikkea, mutta rehellisesti en mä osaa kuvitella meille mitään vakavampaa.”
Ei se välttämättä ollut sinisilmältä täysin totta. Toisinaan hän ajatteli minkälaista olisi seurustella Isabellan kanssa ja niinä samoina hetkinä Juuso myös piti ajatuksesta. Olisiko se tosiaan muka niin ok, jos toinen heistä yhtäkkiä aloittaisi vakavan suhteen?

Juuso siirsi huomionsa vieressään istuvasta naisesta tämän olohuoneeseen, joka kuvasti miehen mielestä Isabellaa loistavasti. Hulppeat tilat olivat aivan toista kuin mihin mies itse tyytyi. Ensimmäisellä kerrallaan Isabellan luona hän oli katsonut huvittuneena makuuhuoneen kahta seinänmittaa vaatteita. Naiset kuitenkin olivat aina naisia.
“Niin”, Isabella vastasi viiveellä. Virnuileva ja vihjaileva sävy oli jäänyt pois hänenkin puheestaan. “Hyvä. Sittenhän me ollaan edelleen samaa mieltä.”

“Jep”, Juuso tokaisi ja nousi ylös sohvalta mennäkseen makuuhuoneeseen.

Isabella seurasi Juusoa jälleen. Perijättären silmät kaventuivat aavistuksen, kun tämä yritti tulkita miehen elekieltä. Levotonta liikehdintää, sanoja jotka eivät enää kuulostaneet tosilta. Entä jos Juuso olikin salaa ihastunut? Toivoi perhettä hänen kanssaan, niin kuin oli Innankin kanssa toivonut? Miesten vauvakuume oli kai ihan todellinen, joskin naisten versiota harvinaisempi ilmiö.

Turhautuneena Isabella laskeutui päiväpeiton päälle istumaan ja silitteli ajatuksissaan sängylle unohtuneen harmaan torkkupeitteen karheaa villaa. Siinä istuessaan hän ymmärsi, että suhteesta ei tulisi mitään. Hän ei ollut rakastunut eikä halunnutkaan rakastua. Itsekkäästi Isabella halusi silti säilyttää Juuson elämässään niin pitkään kuin mahdollista. Miehen läsnäolo toi turvaa ja tämän kanssa oli helppo viihtyä.

Juuson vartalosta hohkasi yhä kylvynjälkeistä lämpöä, ja perijättären pitkät, kosteat hiukset tiputtivat peitolle pisaroita, joiden hiljainen ropsahtelu oli hengitysten lisäksi huoneen ainoa ääni. He istuivat aivan vierekkäin, ja Isabella toivoi naiivisti tilanteen ja suhteen jatkuvan ikuisesti niin.

Vaaleansiniset silmät kohtasivat ruskeiden katseen ja Juuso kohotti kätensä Isabellan sileälle kaulalle. Parin sekunnin ajan hän tutki naisen silmiä, eikä ollut varma oliko tilanne muuttunut kiusalliseksi. He selkeästi eivät olleet täysin samalla viivalla. Juuso oli ottanut varaslähdön, mutta päätti hidastaa askeleitaan. Miehen huulet painuivat Isabellan suihkunpehmeille huulille ja lihaksikas vartalo painoi naisen vartalon sänkyä vasten.

#merikantovalmentaa (tavallaan, ei tosin suhdetaitoa)
#juusbe #juusobella #isbejuusto ??
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 03.04.19 22:46
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kartanopäiväkirjat
Vastaukset: 24
Luettu: 1380

Branin päiväkirja

Maastoesteillä
25. maaliskuuta 2019 #merikantovalmentaa

Mä olin itse asiassa aika innostunut kenttäratsastuksesta. Vaikka Kalla Cupin ensimmäisen osakilpailun kenttästartti oli ollut multa ja Branilta tasapaksua keskitasoa kaikin puolin, mä olin pääsemässä jyvälle. Ja niin oli myös Bran. Se ei ollut läheskään niin vaikea ratsastaa sileällä kuin Lara, ja sillä oli luontaisesti kiva tapa liikkua. Toki se oli estehevonen ennen mitään muuta, mutta se handlasi myös kouluradat ja maastoesteet ikäisekseen hyvin. En mä kaikkia paukkuja laittaisi kenttäratsastukseen, kun mä en ollut kenttäratsastaja, mutta ehkä me siitä hauska sivulaji saataisiin.

Josefina ei ollut asiasta ihan hirveän innoissaan, vaikka ei se siitä juuri puhunutkaan. Nytkin se istui maneesin katsomossa huolestuneen näköisenä vierellään kukas muukaan kuin Märta Merenheimo, ja mä mietin koko alkuverryttelyn ajan, mistä ne puhuivat. Vauvoista? Alexanderista? Musta? Toivottavasti ei ainakaan musta.

Maastoesteillä tempo sai olla reippaasti esteratatempoa reippaampaa, joten Merikanto halusikin nähdä meidän laittavan itsemme ja ratsumme liikkeelle jo heti alkuverkassa. Bran meinasi villiintyä, joten mun oli pakko irrottaa katse ja ajatukset Josefinasta ja Märtasta ja keskittyä junnuhepan pitelemiseen. Sitä ei todellakaan tarvinnut käskeä pidentämään laukkaa, päinvastoin, ja paikka paikoin se protestoi pidätteitä vähemmän mairittelevasti. Mutta jossain siinä alkuverryttelyn ja ensimmäisten hyppyjen aikana me kuitenkin löydettiin tasapaino energian ja hallinnan välillä, eikä siitä niin tarvinnut enää keskustella vaan mä pääsin keskittymään itse asiaan eli kiinteisiin esteisiin.

Bran oli siitä kiva, että se ei jäänyt katsomaan esteitä. Se rakasti hyppäämistä, se oli estehevonen häntäjouhien päistä korvien teräviin kärkiin, ja jos oli mahdollista hypätä, niin Bran hyppäsi kyllä. Se oli rataesteilläkin tavallisesti aika irti puomeista, joten alkuun se ylihyppäsi tavallista massiivisempia esteitä, mutta mä uskoin ja Merikantokin totesi, että se varmaan jäisi pois kokemuksen ja itseluottamuksen karttuessa.

Bran saikin valkulta pääsääntöisesti kehuja, mutta mulle tuli sapiskaa istunnasta ja hätiköidyistä ratkaisuista. Pitäisi ratsastaa rauhallisemmin, vahvemmin ja vähän rennommalla kädellä. Pitäisi ratsastaa hevonen tasaisella tuntumalla kohti esteitä ja jättää sille oma tonttinsa hoidettavaksi. Ja kuulemma pitäisi myös istua vähän pystymmässä.

Mä olin tottunut ratsastamaan niin kuin olin, joten korjaukset saivat mun olon aluksi jäykäksi, mutta viimeistään radalle päästessämme mä aloin nauttia tekemisestä niin paljon, että rentous löytyi uudelleen. Bran hyppäsi kivasti, liikkui voimakkaasti, ja tuli kohtuullisesti pidätteistä takaisin. Vähän varovainen se oli edelleen liikkeissään, mutta mun mielestä meno tuntui hyvältä. Toivottavasti näyttikin, sillä Isabella oli Rillan kanssa samassa valmennuksessa ja mä tiesin sen haukankatseen seuraavan meitä silloin, kun me oltiin suoritusvuorossa ja se odotteli.

Myös Josefinan tarkka, mutta ei haukankatse oli seurannut meitä, mä havaitsin kun loppuverryttelyissä muistin taas vilkaista katsomoon. Mä hymyilin sille ja se hymyili takaisin.

Märtaa ei näkynyt.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 30.03.19 20:17
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 46
Luettu: 2419

Kamin päiväkirja

Lisää valmentautumista
Estevalmennus 7.3.2019, klo 20–21:15
@Lauri M. #merikantovalmentaa

Kami näytti tavanomaista harmaammalta ja suttuisemmalta, sillä pintaan puskeva alusvilla oli väriltään kaikkea muuta kuin mustaa. Vaihdoin käsissäni olevan harjan kumisukaan ja ryhdyin pyörittelemään melko raivokkain vedoin. Kami nautti suunnattomasti, ja tunsin kuinka eläin lähti nojaamaan kättäni vasten. Sen ylähuuli väpätti raukeudesta, eikä aikaakaan, kun tamma alkoi rapsuttaa takaisin ja hartiani saivat aika kivan, mutta heittelehtivän hieronnan.

”Hah, no oletpas sinä tänään rakastavaisella tuulella”, kuiskuttelin mustalleni.
”Ai keneen neiti Sokka onkaan rakastunut? Do tell”, Jonathanin virnuileva ääni kuului.
Tietenkin se oli hiipinyt iltatallin merkeissä salakuuntelemaan, vaikka omasta mielestäni olin pihissyt hellittelyni ihan hiljaa.

Tallimestari vaalentuneine ilmeineen tuijotti minua raollaan olevan oven takaa, ja tämän nojaillessa ovi painautui kiinni. Tuhahdin nojailulle, mutta Jonny tulkitsi sen varmaan toisin.
”Olet sitten rakastunut hevoseen”, tämä virnuili.
”Eikö me kaikki olla?” vastasin kyllästyneenä muikeaan virneeseen. Mikä sitäkin nyt niin paljon hymyilytti?
”Moro!” Jonathan huudahti sitten.
”Iltaa iltaa”, Antonin korostuneen asiallinen ääni vastasi, ja miehen oli yksinkertaisesti pakko arvata, että minä olin läsnä - tai sitten niillä oli Jonnyn kanssa ilmiömäisen kuivat välit. Tosin eipä läsnäoloni kai kauhean vaikea päätelmä ollut: olimme Antonin kanssa menossa samaan valmennukseen, ja Jonny notkui sattumoisin juuri Kamin karsinan edessä.

Anton-parka kuulosti hivenen vässähtäneeltä, mutta olihan se jo ollutkin minun valmennuksessani.
”Miltäs Vila vaikuttaa? Edelliset hiet kuivuneet?” huikkasin miehelle.
”Juu, kuiva on. Jospa olisi energiaa vähän vähemmän nyt”, Anton naurahti.
”Mmm, niin. Kerro sitten tuntuuko se väsyneeltä! Tällainen hyppytesti on sen kenttäuraa ajatellen varsin hyvä. Ota kuitenkin loppuviikko kevyemmin, niin neito on sitten täysissä voimissaan Ruotsissa”, ohjeistin, ja noudin sitten pölyharjan käytävällä odottelevasta harjapakista.

Anton oli juuri pujahtamassa Vilan karsinaan ja nyökytteli vastaukseksi, kun katseemme kohtasivat. Jonny oli peruuttanut tieltäni mutta seisoskeli yhä karsinan edustalla, ja Anton katsoi minua hieman liian pitkään.
”No? Tsap tsap töihin siitä poika”, hätistelin Jonathania, ja tallimestari häipyi nauraen tammatallin rehuhuoneeseen. Anton näytti hetken vaikealta, mutta painui sitten (nauramatta) Vilan karsinaan.

***

Kello 19.50 talutin kiiltävänpuhtoisen Kamin maneesiin (tai tavallaan kiiltävän, sen värissä kiilto ei varsinaisesti korostunut). Anton seurasi perässä kuin koiranpentu – ei kai kehdannut saapua valmennukseen myöhempään kuin minä, kun kerran vierekkäisistä karsinoista lähdettiin.

Ellen ja Emili, tuo Purtseille ajamani rikkaiden vanhempien tytär (olisin mielelläni ottanut hänet Auburniin jos tallipaikkoja vain olisi ollut), kävelivät vielä loppukäyntejään. Nyökkäilin tervehdyksiä heille sekä Laurille, joka hänkin katsoi minua aavistuksen liian pitkään. Tervehti kuitenkin ja hymyilikin – ammattimaisesti, taas. Olimme jumiutuneet asiallisiin väleihin launch-jatkoista ja dinnereistä sun muista huolimatta. Se oli tavallaan varsin kiehtovaa.

Matilda ja Nita saapuivat maneesiin vähän meidän jälkeemme, ja oli taas hassu tunne olla kokonaisessa valmennusryhmässä mukana kuin mikäkin tuntityttö. Verryttelyssä Kami oli tahmea ja Merisalon – ei helvetti, Merikannon, katse terävä. Häiriinnyin Merisalo-Merikanto-ajatuksesta niin paljon, että laukannostoa käynnistä edelsi muutama sellainen raviaskel, jotka olisivat kuuluneet ennemmin Vermoon.

Viimeksi olin krapulassa. Nyt mietin kuumeisesti, miksi ensinnäkin olin näin surkea juuri tämän kohtuukuuman miehen valmennuksissa ja toisekseen: olinko sekoittanut nämä kaksi sukunimeä aikaisemminkin ja jos kyllä, missä olosuhteissa ja millaisin seurauksin??

Oli varsin vapauttavaa antaa Kamin laukata reippaasti eteen ja nousta itse esteistuntaan. Tamma alkoi hiljalleen vertyä ja jo esteiden ohittaminen sai sen korvat kääntymään iloiseen höröön. Oma hengitykseni suorastaan rahisi, vaikka kuntoni piti olla juuri nyt ihan mielettömän huikea. Tai piti ja piti, en tietenkään levännyt tarpeeksi treenimääriin nähden.

Annoin Kamin kävellä hetken pitkin ohjin, kun Lauri muokkaili esteiden korkeuksia. Itse rata oli jo edellisten jäljiltä valmiina. Kun sitten aloitimme hyppäämisen, Kami heräsi tapansa mukaan aivan eri tavalla eloon. Sen aavistuksen kömpelöltä näyttävä laukka ei haitannut yhtään, kun hyppyihin löytyi voimaa. Neito kipitti rataa hallittuna tuulispäänä ja esteet ylittyivät ilmavasti. Tuntui kuin olisin hengittänyt katupölyä, siitepölyä ja hitto asbestia keuhkoihini, mutta se ei haitannut. Kami loisti, ja itse asiassa se olikin saanut alkuvuodesta 4-vuotiaiden estetammavarsojen I-palkinnon. Lausunto ”hyppää erinomaisella tekniikalla ja käyttää hyvin selkäänsä” sai minut pakahtumaan ylpeydestä vaikka alkoikin juuri yskittää.

Yskiessäni en keskittynyt niinkään ratsastukseen, ja Kami hyppäsi sarjan ensimmäisen osan aivan juuresta leiskauttamalla. Tasapainoni horjahti – olin ajatellut että se kieltää, ja toiselle osalle sitten kielsikin. Tömähdin kaulaa vasten, toinen jalustin irtosi jalastani ja kuivan pölyinen yskimiseni jatkui.
”Varmaan turha sanoa, että se ei ollut ollenkaan hyvä. Mitäpä jos kokoaisit itsesi, sitten uudestaan. Kaikki okei?” Lauri kysyi, ja onnistui kuulostamaan yhtä aikaa tiukalta ja lempeän huolestuneelta.  

Nyökyttelin ja köhisin viimeiset rohinat hihaani. Nostin rauhallisesti laukan uudestaan ja tein suurehkon voltin. Kami oli selvästi kiihtynyt, se ei oikein pitänyt virheistä. Tamma hyppäsi kyllä hirveän hyvin, mutta kriisitilanteissa radalla se ei osannut vielä tehdä itsenäisiä päätöksiä, vaan nojasi vahvasti ratsastajaan. Cupissa ensimmäinen pudotus oli ollut oma mokani ja lähestyminen liian tiukka, minkä jälkeen Kami oli pyöritellyt kiukkuisesti häntäänsä koko loppuradan ajan ja potkaissutkin pari kertaa hyppyjen jälkeen.

Kami oli ylpeä hyppääjä, joka ei liiemmin välittänyt kolahtelevista saati putoavista puomeista. Pidin sen mielessäni kun aloitimme suorituksen uudemman kerran. Toinen kerta oli parempi, mutta Kami oli yhä tavanomaista raskaampi edestä ja puri ärtyneesti kuolaimeen. Koetin hellittää tuntumaa, mutta vasta Laurin melko ilmiselvä ”hengitä, rentoudu, kädet ylös, reidet kiinni, pohkeet irti, polvet irti, katse menosuuntaan” -mantra toimi. Miten helppoa ja toisaalta vaikeaa oli yksinkertaisesti istua satulaan tai tarvittaessa hetkellisesti irrottautua sieltä??

Olin helpottunut, kun käsky siirtyä kevyeeseen raviin kävi. Kami valui painavana alaspäin ja touhotti yhä melkoisella energialla eteen, ja sama tuntui tapahtuvan silmäluomilleni. Valmennusaika oli jo epäinhimillinen, mikä vahvisti teoriaa siskostani epäinhimillisenä henkilönä. Nyt vasta aloiteltiin Amandan treeniaikojen mittapuulla.

Pudotin jalustimet jaloistani ja venyttelin jalkojani loppukäynneissä, kun pärskähdin yhtäkkiä hallitsemattomasti. Suorastaan tunsin rään poskellani ja paniikinomaisesti pyyhkäisin nenän ruskeaan nahkahanskaan. Räkä oli mustaa. Siis oikeasti mustaa. Inhottava ennakkoaavistus iski, ja sai valitettavasti vahvistuksensa vasta tallissa peilin edessä.

Koko naamani oli harmaan pölyn peitossa. Sen saman, jota olin niin innostuneen tuloksekkaasti Kamista irrottanut. Nenä, suupielet ja kasvojen hikeentyneet kohdat olivat aivan erityisesti keränneet paksun kerroksen mustaksi muuttunutta hikipölymassaa, eikä keuhkorahinan aiheuttajasta ollut enää mitään epäilystä. (Maneesiin ei ehkä tarvinnutkaan tilata ylimääräistä kastelua, ellei kasteltava ollut herra tallimestari itse).

Joten, mahtavaa. Aivan suunnattoman, ilahduttavan mahtavaa. Oliko peräti kolme miestä huomannut tämän lookin jo? Olisihan se ollut kamalaa huomauttaa neiti Sokalle ”hei naamassasi on jotain likaa”, kun saattoi mieluummin esimerkiksi nauraa (tallimestari), paeta hoitamaan vuokrahevostaan (Anton) tai pitää kokonaisen valmennuksen huolestunein silmin (Lauri). Kiitos pojat. Kiitos tästä.
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 28.03.19 21:39
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Kamin päiväkirja
Vastaukset: 12
Luettu: 776

Tallipäiväkirja 2017-19

Pähkinänsärmiä
25. maaliskuuta 2019. #merikantovalmentaa

Josefina pujahti maneesin katsomoon. Hän oli ollut ahkera opiskelija ja aikoi palkita itsensä sallimalla itsensä seurata Rasmuksen ja Branin maastoestevalmennusta. Palkinto oli kaksiteräinen miekka, sillä niin mielenkiintoinen kuin tunnista tulisikin, kulki innostuksen rinnalla valtava huoli poikaystävän turvallisuudesta, kun tämä nyt oli haksahtanut lainahevosineen kenttäratsastuksen pariin. Jusu, joka pelkäsi monenlaisia asioita, oli melko varma, että maastoesteitä hypätessään saattoi kuolla.

Rasmus oli kuitenkin luvannut olla kuolematta (ikinä, oli Josefinan tehnyt mieli vaatia häntä lisäämään, mutta se sentään olisi ollut jo kohtuullisuuden rajamailla) ja nauranut päälle.
“Miten vaarallista voi olla pienten esteiden hyppääminen halliolosuhteissa valmentajan valvonnassa?” poikaystävä oli kysynyt, ja synkkäilmeisenä Jusu mietti, että pianhan se nähtäisiin.

Katsomossa istui myös Märta Merenheimo, viileän näköisenä niin kuin aina, eikä Jusun tehnyt mieli tälläytyä sinisen tytön viereen. Jos hän tekisi niin, pitäisikö hänen oikaista, ettei ollut raskaana? Ei Jusu halunnut lipsauttaa sitä sanaa taas huuliltaan – se tuntui pahaenteisesti manalta. Märta kuitenkin vilkaisi häntä, ja sitten olisi ollut omituista asettua ihan omaan päähän katsomoa. Kohtaloonsa alistuen Josefina istahti Märtan viereen; ei kovin lähelle, mutta viereen kuitenkin. Hän ei aikonut hiiskua sanaakaan, ei raskaudesta eikä muustakaan, ellei Märta itse avaisi keskustelua.

Ja avasihan se.

“Tulit sitten katsomaan kultasi ratsastusta”, Märta sylkäisi suustaan.
“Niin ilmeisesti sinäkin”, Jusu sanoi huolellisen kohteliasta äänensävyä käyttäen.

Märta tuhahti ja käänsi synkeiksi vääntyneet kasvonsa kohti näyttämöä, jolla kaikki hyppääminen pian tapahtuisi. Ratsukot verryttelivät jo Lauri Merikannon ohjauksessa.

“Ei kun Isabellan pyynnöstä mä täällä olen”, Märta korjasi ylevästi. “Kun se haluaa videota Rillan hypyistä, niin mä sitten. Videoin.”
“Ystävällistä”, Jusu kehaisi ja pohdiskeli, mahtaisiko Rasmuskin haluta videoita. Ei siitä varmasti haittaakaan olisi, hän päätti, ja kaiveli Alexanderin haukkuman älypuhelimensa taskustaan. Sitä hän pyöritteli käsissään, kun hiljaisuus hänen ja Märtan välillä syveni.

Kuului vain Merikannon asiantuntevia ohjeita ja hevosten kavioiden ääniä, ja satunnaista rapinaa Josefinan vierestä.

Rapina oli Märta, jolla oli kai eväshetki meneillään. Tyttö popsi pähkinöitä, ja huomattuaan, että Jusu vilkaisi hänen eväitään, sinihius huoahti ärtyneesti.

“No tahdotko säkin?” se kysyi.
“Oi, ei, en, ei kiitos”, Jusu sanoi ja räpsytteli tarjouksen yllättämänä ripsiään.

Märta pysähtyi tuijottamaan vieressäistujaansa. Hitaasti tytön silmät siristyivät vähäsen. Jotakin se mietti, ja taatusti jotakin sellaista, mistä Jusulle kuuluikin tulla levoton olo - oli tullut jo.

“Et pidä pähkinöistä?” Märta pärskähti. “Ja seurustelet Rasmus Alsilan kanssa.”

Josefina häkeltyi. Nämä kaksi irtonaista virkahdusta eivät käyneet hänen maailmassaan järkeen, sillä hän ei kutsunut poikaystäväänsä pähkinäsilmäksi. Josefina ei itse asiassa useinkaan ajatellut pähkinöitä. Se oli luontevaa, sillä hän ei voinut laittaa niitä suuhunsa, mikä oli mitä ilmeisimmin kuitenkin niiden pääasiallinen käyttötarkoitus. Josefinan elämässä oli hyvin vähän sijaa pähkinöille.

“Ei, kun mä olen itse asiassa allerginen”, Jusu paljasti Märtalle, jonka kasvot olivat vähällä haljeta kaikista peitellyistä ja keskenään ristiriitaisista ilmeistä.
“Ja seurustelet Rasmus Alsilan kanssa”, se jupisi, nyt hyvin hiljaa ja vähän kuin itsekseen. “Tietenkin.”

Jusun epätietoisuus sen kuin syveni. Eikö henkilöiden, jotka eivät syöneet pähkinöitä, sopinut seurustella? Rasmuksen kanssa - vai yleisesti?

Hänen teki kovasti mieli esittää tarkentavia kysymyksiä Märtalle, mutta ei hän tietenkään kehdannut. Mitäs jos tämä olikin jokin yleisesti tiedossa oleva seurustelusääntö? Sitten hän saattaisi itsensä naurunalaiseksi kysyessään itsestäänselvyyksiä. Jusu ei suin surminkaan halunnut paljastaa Märta Merenheimolle vajavaisia seurustelutaitojaan, ei sen enempää kuin kenellekään muullekaan tai ehkä jopa vielä vähemmän.

Kaksi henkilöä – joita ei oikeastaan voinut kutsua kaksikoksi tai varsinkaan parivaljakoksi, sillä niin läheisiä he eivät olleet – kiinnitti katseensa jälleen ratsukoihin, jotka olivat nyt päässeet hyppäämään. Kilpaa he videoivat kumpikin oman ratsukkonsa hyppyjä, ja Märta ehkä vähän Rasmuksenkin, kai siinä toivossa että voisi lähettää pähkinäsilmälleen parempia videoita kuin tämän pähkinäallergikkotyttöystävä.

Jusu keskittyi valmennuksen tapahtumiin juuri ja juuri tarpeeksi tietääkseen, että Rasmus oli yhä hengissä. Hänen mielensä kuitenkin askarteli kinkkisen pähkinän parissa - mitä tekemistä oli seurustelemisella, Rasmuksella, pähkinöillä ja Märtalla toistensa kanssa?

Ehkä pitäisi kysyä Rasmukselta. Jos seurustelupähkinäasia todella oli jokin Yleinen Juttu, kyllä kai Rasmus tietäisi, sillä Jusun mielestä poika oli hirvittävän taitava seurustelemaan, vaikka välillä hämmensikin yhtäkkisillä vauvapuheilla. Toisaalta kauhanvarressa taisi kuitenkin olla pikemminkin Märta kuin Rasmus itse.

Märtastakin Jusun teki mieli kysyä, mutta hän oli jo kerran tehnyt niin eikä päässyt (pähkinä?)puusta pitkälle.

Oli ehkä vähän kummallista, että Märta uskoi olevansa Jusulle niin suuri uhka, että Josefina Rosengård kaikista maailman ihmisistä olisi valmis tappamaan hänet, ja kun Jusu kysyi tytöstä poikaystävältään…
”Niin niin, mutta kuka se sulle on.”
“Me oltiin samassa lukiossa. Oliko muuta?”
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 26.03.19 13:38
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2017-19
Vastaukset: 60
Luettu: 4828

Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto

Kallassa 25.3.2019
kertojina Matilda, Heidi, Lauri ja Jesse

Matilda oli ollut Lauria vastassa, muttei siksi, että mies tuli valmentamaan ja sille täytyisi keittää kahvia. Ei, nainen oli ottanut miehen kilparatsun ulos trailerista ja taluttanut yksityistalliin hoitopaikalle, koska Merikanto oli ottanut elämäntehtäväkseen järjestää Matildalle erilaisia diilejä: ruokintasuunnitelmaa, rehualennuksia, Vargasin liikutusta ja viimeisimpänä maastoesteitä.
”Muista martingaali”, Lauri oli huomauttanut huolettomasti ennen suuntaamistaan maneesiin valmistelemaan ensimmäisen ryhmän tuntia.

Matildaa jännitti niin, että naisen leukapielet olivat jatkuvasti kireät ja suitsien remmejä kiinni näpräävät sormet tärisevät. Vargas käveli reippaasti Matildan vierellä ja nainen mietti kauhuissaan, mahtoiko ori olla jotenkin erityisen virtainen. Enkkuraidallinen ratsastusloimi näytti neonkeltaiselta ulkovalaistuksessa ja Matildasta tuntui, että hän vilkuili sitä joka toisella askeleella. Maneesin avautuva ovi säpsähdytti Matildaa muttei niinkään Vargasia, joka tuijotti Isabellan taluttamaa tammaa.
“Ai, sinäkö olet menossa maastoesteille?” perijätär tiedusteli vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan. Matilda huomasi naisen katseen valuvan erityisesti Vargasiin, ennen kuin bruneten huomio kiinnittyi heidän perässään ulos kävelevään ratsukkoon.

Maneesissa oli hiljaista. Ensimmäisenä Matildan katse osui Jesseen, jolle nainen väläytti jännittyneen hymyn. Mies hymyili takaisin ja violettihiuksinen huomasi vetävänsä ensimmäistä kertaa kunnolla henkeä sitten sen jälkeen, kun oli kiinnittänyt Vargasin panssarivyön tallissa. Sen jälkeen Matilda huomasi Laurin katselevan heitä kuin varmistaen, että nainen oli osannut varustaa miehen kilpurin oikein putseineen päivineen. Matilda oli jo aikeissa nousta satulaan, kun hänen katseensa osui maneesin katsomossa istuvaan naiseen - joka oli muuten tullut paikalle Laurin mukana.

Alkuvalmennus meni Matildalta hyvin pitkälti Laurin ja Heidin välien tulkitsemiseen. Onneksi Vargas liikkui hyvin pohkeesta eteen, eikä kevyessä istunnassa laukkaaminen hapottanut naisen reisissä. Ainakaan Matilda ei ehtinyt stressata hyppäämistä ennen kuin Lauri viittoi ryhmäläisiä hyppäämään pressuhirvitystä, josta mallia Matildalle ja Adelinalle näytti Jesse.
“Tule vaan Matilda”, Lauri hoputti, kun violettihiuksinen jäin laukkaamaan päätyyn voltille sen sijaan, että olisi kääntänyt Vargasin esteelle heti Lefan selviydyttyä yli. Se ei ollut virallisesti edes maastoeste, vaan pressulla koristeltu tavallinen pysty, mutta Matilda ratsasti sitä kohti kuin ei olisi uskonut kenttäkilpahevosen menevän siitä yli edes unissaan.
“Hellitä, hengitä”, Lauri puoliksi naurahti, kun Matilda esteen jälkeen posotti kohti päätyä uskomatta täysin sitä, ettei Vargas ollut miettinyt esteen ylittämistä sekuntiakaan.

Taloesteen hyppäämisen jälkeen Matilda alkoi luottaa siihen, että Vargas tosiaan meni yli mistä vain. Orin hypyissä oli voimaa ja naisen täytyi keskittyä pysymään mukana hypyissä, jotka olisivat heittäneet heikomman - ja varomattoman - irti satulasta ja todennäköisesti kohti maneesin virheetöntä pohjaa. Matilda seurasi Jessen ja Sallin menoa vilkuillen sivusilmällä Heidiä, jonka läsnäolon syy jäi naiselle epäselväksi: oliko Heidi katsomassa valmentautuvaa Jesseä vai valmentavaa Lauria?

Heidi ei ollut ihan varma siitä, että miksi oli lähtenyt Laurin kanssa Auburniin. Jessen katseet kilpailivat yhdessä Matildan katseiden kanssa ja katsomon penkki alkoi tuntua jatkuvasti epämukavammalta. Laurin katsominen tuntui helpolta, joten brunette kohdisti katseensa mieheen. Hän kuunteli tarkasti toisen sanoja, sillä kenttävalmennukset eivät olleet Heidin vahvuuksia ja uuden oppiminen oli mukavaa.

Lauri oli myös luvannut tehdä hänelle ruokaa illemmalla ja perjantain kanaruoan maku viipyili edelleen naisen kielellä. Heidi mietti odottiko enemmän toisen rentoa seuraa vai tämän kokkauksia ja virnisti itsekseen ajatukselleen.
Vargas kulki hyvin, se hyppäsi tasaisesti ja nautti selvästi elämästään, kun pääsi ylittämään valtavalta näyttäviä maastoesteitä. Ori oli perjantain kouluvalmennuksessa ollut tasainen ja maltillinen, vaikka oli näyttänyt myös räjähdysherkkyyttään, josta ehdottomasti oli apua esteillä.

Siniset silmät eksyivät takaisin Lauriin ja kun mies vilkaisi hänen suuntaansa, Heidi hymyili tahattoman lämpimästi. Kyllä hän selviäisi Jessen ja Matildan katseista, kun Lauri olisi siinä, hänen henkisenä tukenaan.

Lauri huomasi katsomosta häneen kohdistuneen katseen, sillä sinisiä silmiä oli vaikea olla huomaamatta. Miehen kasvoilla kävi tuskin huomattava, nopea hymy, jota valmennettavien ei ollut edes tarkoitus nähdä. Sitten tummien silmien katse palasi Vargasiin, joka näytti varsin ratsastettavalta tehokkaan viikonlopun jälkeen.
“Se oli ihan ok noinkin, mutta huolehdi, että se pysyy suorana myös esteen jälkeen”, Lauri kommentoi tukin jo rohkeammin hypänneelle Matildalle.

Kolmen ratsukon ryhmä oli Laurin makuun optimaalinen: kaikkiin ehti kiinnittää reilusti huomiota, mutta ratsut - ja ratsastajat - saivat vetää henkeä suoritustensa välillä.
“Korjaa laukka, anna edetä, valmisteleva puolipidäte ennen estettä”, Lauri luetteli ohjeita Jesselle, jonka ratsastus oli koko valmennuksen ollut tasaisen varmaa, kuten se oli radallakin. “Muista ulkoavut kulmalla, älä anna sen miettiäkään ohi valahtamista.”

Siinä missä Jesse ja Salli etenivät radan läpi tasaisella ja rennolla meiningillä, Matildan ja Vargasin suorituksessa oli säpäkkyyttä. Se johtui Laurin tulkinnan mukaan siitä, että Vargas kokeili rajojaan varovaisemman ratsastajan kanssa ja Matilda luotti siihen, että puoliveriori veisi naisen yli esteistä.
“Tee voltti päätyyn ja ota se kontrolliin”, Lauri ohjeisti. “Sen täytyy reagoida pidätteisiin. Noin juuri, nyt saatte jatkaa.”

Lauri huomasi huokaisevansa helpotuksesta, kun Vargasin kaviot koskettivat maneesin hiekkaa penkin jälkeen. Matilda oli petrannut toisella kierroksella tultuaan uudestaan radan kolme viimeistä estettä.
“Hyvä, voitte keventää ne pidemmälle kaulalle ja kävellä kunnon loppukäynnit”, Lauri mutisi ennen kuin suuntasi askeleensa katsomoa kohti. Mies jäi nojaamaan seinään puhe-etäisyyden päähän Heidistä ja piti katseensa ravaavissa ratsukoissa.
“Illallisesta taitaa tulla iltapala”, Lauri totesi Heidille. “Mutta ei se minua haittaa, jotainhan tässä on joka tapauksessa syötävä.”
Mies vilkaisi katsomossa istuvan bruneten ilmettä ja vastasi naisen huvittuneeseen hymyyn. Täytyisihän lupaus kokkailusta pitää, etenkin, kun Heidi sattui olemaan syntymäpäiväsankarin roolissa vielä seuraavat neljä tuntia.

Jesse oli yrittänyt keskittyä valmennuksen aikana vain ratsastukseen jotta he edes joskus pärjäisivät kisoissa, mutta siitä huolimatta miehen huomio oli hetkittäin valunut niin Matildaan kuin katsomossa istuneeseen Heidiin, jonka läsnäololle mies ei keksinyt muuta selitystä kuin heidän valmentajansa.

Miehen ilme jäykkeni hieman, kun hän huomasi valmennuksen päätyttyä maneesin katsomon laidalla juttelevan kaksikon. Vaikka hänelle ei Heidin tekemiset kuuluneetkaan, ei Jesse voinut olla miettimättä, mitä naisen ja Laurin välillä oli. Ja miten se mahdollisesti tulisi vaikuttamaan heidän väleihin liittyen lapseen.

"Se meni hyvin", Jesse totesi hymyillen Matildalle päästyään sen verran lähelle kimoa oria, jotta nainen kuulisi hänet.
Matilda hymyili takaisin huomattavasti rennommin kuin valmennuksen alussa ennen kuin hänenkin katse valui Laurin ja Heidin suuntaan.

Jesse tuli pohtineeksi, tunsivatko Heidi ja Lauri entuudestaan, sillä nainen oli kuitenkin kertonut raskaudestaan valmentajalle jo maaliskuussa eikä lapsen isän henkilöllisyyskään ollut kauaa pysynyt Laurilta salassa.

Mies taputti ratsunsa kaulaa peittääkseen turhautumisensa. Ei siksi, että Lauri tiesi, vaan siksi, että häneltä itseltään oli pimitetty raskaus, tai oikeastaan sen jatkuminen, niin pitkään.

kirjoittaja Lauri M.
lähetetty 26.03.19 9:37
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto
Vastaukset: 63
Luettu: 2565

Daimin päiväkirja

21/3/2019

Tänään meillä oli todella, erittäin rento päivä Daimin kanssa. Me käytäisiin vain mukavalla kävelyllä maastakäsin, ei enempää. Sunnuntaina oltiin kisoissa, maanantaina valmennuksessa, tiistaina vapaapäivä ja eilen taas valmennus. Mä en tiedä miksi ihmeessä mä olin ilmoittanut meidät vielä Lauri Merikannon valmennukseen maanantaille, kun niitä valmennuksia oli ihan tarpeeksi Tie tähtiin kisojen puitteissa. Ja edellisenä päivänä oltiin käyty vielä kisoissa, joissa oltiin menty vuoristorataa. Todella huono verryttely, mutta valkoisten aitojen sisällä ruuna oli näyttänyt taas mihin se pystyi ja napannut toisen sijan.

Daim hörisi hieman väsyneenä, kun hain sen tarhasta. Vielä eilen se oli jaksanut, mutta varmaan maanantaina ollut Merikannon valmennuskin oli tehnyt tehtävänsä pikkuhiljaa. Mä vaihdoin vain ruunalle toisen loimen niskaan ja me lähdettiin ulos. Keli oli ihan mukava ja vielä oli valoisaa, joten maastoon saattoi lähteä köpöttelemään. Daim käveli rennosti mun vieressä, välillä kaula pitkänä kurotellen haistelemaan maastoa.

Mä muistelin maanantain valmennusta, jossa oli teemana ollut puomit. Me oltiin aika vähän viimeaikoina päästy treenaamaan puomeilla, joten alkuun meillä oli vähän hakemista. Daimilla kesti hetki muistaa taas, että niitä koipia pitää nostella, jotta ei kolhi puomeja. Ja ettei niiden päälle kuulu astua. Ruuna oli myös saattanut hieman innostua puomeista, joten alku oli mennyt todellakin häseltäessä. Merikanto oli saattanut välillä näyttää siltä, että oli valmis menemään hakkaamaan päätään maneesin seinään. Onneksi me sitten lopulta parannettiin, joten Merikannon ei tarvinnut hakata sitä päätään seinään. Kun Daim sai taas jutun juonesta kiinni, se veti puomeja oikein mallikkaasti.

Daim jäi katselemaan jotain pusikossa korvat hörössä, mutta jatkoi sitten matkaa tyytyväisenä. Me kierrettiin vielä vähän matkaa ja lähdettiin sitten takaisin, sillä kumpikaan ei jaksanut kummempaa lenkkiä vetää. Onneksi Rita kävisi tekemässä jotain kevyttä Daimin kanssa, joten mä saisin pitää hevosettoman vapaapäivän. Mun ajatukset harhailivat muutenkin jo ihan liikaa, kun valmennusmuistelot vaihtuivat miettimään miestä, johon mä olin eilen törmännyt. Joka oli aika selvästi vihjaillut, että tällä oli yksinäistä. Olisiko Markus sanonut niin, jos? Ei, nyt mä keskittyisin Daimiin vielä hetken ja sitten voisin palata kotiin, miettimään mitä nyt haluisinkaan miettiä.

kirjoittaja Sasu R.
lähetetty 24.03.19 20:46
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Daimin päiväkirja
Vastaukset: 11
Luettu: 510

Armin päiväkirja


Edellisen päivän kisat oli taas menny oikein mukavasti ja olin tyytyväinen neljänteen sijaani. Kisareissu tuntui koko kropassa, mutta siitä huolimatta odotin ihan innolla tämän päiväistä valmennusta. Lauri Merikanto oli nimittäin saapunut jälleen Auburniin valmentamaan ja minähän tietenkin olin ollut heti haukkana paikalla ilmoittautumassa. Nita ja Sarah ratsastaisivat samassa ryhmässä, mikä tuntui hieman hassulta sillä me kisattiinkin ihan eri tasoilla. Nyt sillä ei kuitenkaan ollut väliä.

Tasan yhdeltä olin jo maneesissa ja istuin kuin tatti Armin selässä. Kuuntelin tarkkaavaisesti Laurin ohjeet ensimmäiseen harjoitukseen kävellen suurella ympyrällä miehen läheisyydessä. Alkuvalmennus mentiin hieman pidemmillä ohjilla kaikissa askellajeissa. Armin kanssa oli yllättävän helppoa ratsastaa eteen ilman että tamma lähtisi pakenemaan alta. Ravissa kulmien volteissa ravi meinasi kuitenkin hyytyä ihan oman mokan takia, sillä jotenkin keskittymiskyky oli kuin kultakalalla tällä hetkellä. Laukassa homma meni jo paljon paremmin eikä suurempia oikomisiakaan kulmissa tullut.

Verryttelyjen jälkeen siirryttiin puomitehtäviin. Käynnissä puomitehtävät oli meille aika helppoja, sillä Armi tuntui suoriutuvan niistä vaikka unissaan. Ravissa en kuitenkaan saanut tuettua tammaa oikein väistöissä ja tamman takapuoli meinasi lähteä seikkailemaan omille teilleen. Tässä kun sitten mokasin niin myös puomeille tultiin kehnomman puoleisesti ja pari puomia kolahtikin. Lauri huuteli neuvoja sen minkä kerkesi, mutta ei meillä mennyt ihan niin kehnosti kuin Sarahilla. Ravityöskentelyssä naisella oli vaikeuksia Effin kanssa ja kuulin kuinka puolit kolisivat takanani minkä kerkesi. Jokaisen suorituksen jälkeen seuraava meni jo onneksi paremmin. Laukassa jätin väistöt suosiolla väliin vaikka allani olikin osaava ratsu. Tyydyin menemään helpomman kautta, vaikkei ehkä Amanda olisi hyväksynyt sitä alkuunkaan. Valmennuksen jälkeen olin rättiväsynyt ja puolikuollut, joten hoitaisin vain ratsuni pois ja suuntaisin kotiin suihkuun ja päikkäreille.
kirjoittaja Kiia K.
lähetetty 24.03.19 20:37
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Armin päiväkirja
Vastaukset: 71
Luettu: 3103

Leevin päiväkirja




Mun melkein sukunimi kaimani tuli pitämään valmennuksia Auburniin. Mä olin käynyt jo Ramidan kanssa estevalmennuksessa, mutta mä olin hullu ja tyhmä ja miljoona muuta vastaavanlaista kuvaavaa sanaa. Me ravattiin Leevin kanssa jo miljoonassa ja yhdessä valmennuksessa, mutta mä ilmotin meidät myös Merikannon valmennukseen. Kisojen jälkeläisenä päivänä ja mä olin muutenkin valmiiksi stressaantunut ja väsynyt.

Onneksi pohjalla oli onnistunut kisapäivä, koska muuten mielenkiinto valmentautua olisi muuten ollut nollissa. Seppeleen osakilpailuista toinen sija ja selkeä rankingin johto. Vain luokan voitto olisi voinut saada mut paremmalle mielelle, mutta toka sija oli ihan hyvä. Voittoa siis metsästettiin vielä, mutta eiköhän se tulisi pian. Ei ainakaan jäisi valmentautumisesta kiinni.

Kun mä varustin Leeviä taas kunnon treeniä varten, ruuna katseli mua vähän sellaisella ei kai taas -ilmeellä. Ei siinä, olisin minäkin mielummin maannut kotona sängyssä katsomassa Netflixiä, koska mä en nyt meinannut keretä muuta tekemään kuin osallistumaan valmennuksiin tai kisoihin.
"Älä huoli, on meillä huomenna vapaapäivä. Tänään pitäisi jaksaa vielä", mumisin ruunalle ja rapsutin sitä otsatukan alta. Ruuna mulkaisi sitä ja mä muistin taas, kuinka mun vuokrahevonen ei arvostanut tälläisiä hellyyden osoituksia. Sitä mä kaipasin Armissa, niitä rapsutteluhetkiä ja muita.

Mun väsyneet aivoni joutuivat tekemään myös jumppaa, kun mä jouduin keskittymään puomitehtäviin. Onneksi Leevi ei ollut ihan niin väsynyt kuin minä, joten sillä oli homma hanskassa. Ruunikko ruuna veti hienosti puomeista yli ilman kolinoita. Muistaakseni Amanda oli treenannut sen kanssa paljon puomeilla, mutta voi olla, että mä muistin ihan väärin. Mutta ainakaan se ei ihan niin loikkinu puomeista yli, kuin Effi. Koska me oltiin viime aikoina treenattu niin paljon Leevin kanssa ja myös menestytty kisoissa, mun oli helppo vaikuttaa siihen puomeilla. Ruuna veteli hyvin niin ravissa kuin laukassakin ja mä sain olla oikein tyytyväinen meidän suoritukseen.
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 24.03.19 18:13
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Leevin päiväkirja
Vastaukset: 45
Luettu: 2107

Zelian päiväkirja

18.3.2019

Välillä mä muistelin katkerana aikaa, kun olin treenannut orilla. Vaikka Haukan luonne ja ratsastettavuus ei ollut millään tapaa ollut mulle - tai ylipäänsä - ideaalein enkä mä voinut tituleerata itseäni ori-ihmiseksi, olihan se nyt ollut huomattavasti mutkattomampaa. Siis kaikki, paino sanalla kaikki: sen kun olit hakenut jäyhän ratsusi talliin, varustanut sen ja treenannut. Ei sitä ollut kiinnostanut, millä tuulella sä olit ollut - Haukka oli aina vain mennyt ja tehnyt. Joskus huonommin, joskus paremmin.

Mutta sitten mä olin mennyt ja ostanut tamman, vieläpä nuoren sellaisen. Sellaisina hetkinä, kun Zelia laittoi hanttiin joka solullaan ja mä meinasin myöhästyä sileänvalmennuksesta sen luonteikkuuden takia mietin ihan väkisinkin, ilmoittaisivatko Rosengårdit joskus haluavansa kasvattajaliitteensä pois Zelian virallisesta nimestä. Sitten mun täytyisi vääntää sille jokin kisanimi onnettomalla nimipäälläni, ettei ruunikko vetäisi bambin perheen sukunimeä lokaan estestarttituloksillaan. Zeliassa näkyi hyvin se, miten geeneillä oli vaikutuksensa niin hyvässä kuin pahassakin, tässä tapauksessa pahemman puolelle kallistuen: ilman emältä tullutta täräkkyyttä mulla voisi olla varsin helppo ja mutkaton tamma.

Valittamisella ei kuitenkaan päässyt pitkälle eikä varsinkaan korjannut tilannetta. Ehei, se korjaantui - jos korjaantui - treenaamisella ja sitä oli Laurin tuntien luvassa. Nyökkäsin miehelle tervehdyksen taluttaessani Zelian maneesiin, jonne viritetyt puomit saivat tamman pyörittelemään ihmetellen korviaan.

Mitä valmennukseen tuli, mun odotukseni olivat reilun viikon takaisen estevalmennuksen jäljiltä korkeat. Silloin me oltiin päästy treenaamaan rataa, joka oli todistetusti meidän suurin heikkous. Ei välttämättä kotona, mutta vähintään kilpailuissa, joissa myös kotikenttäetu hävisi kuin tuhka tuuleen. Koska Lauri oli ratsuttanut Zeliaa koko alkuvuoden, hypännyt tammalla ja myös nähnyt, mihin meistä ei ollut kisatilanteessa, mies osasi neuvoa mua niin, että mä havahduin vaihteeksi analysoimaan omaa tekemistäni satulassa. Jos Lauri olisi pyytänyt mua kertomaan, kuinka monta askelta Zelia oli ottanut suhteutetulla linjalla tai mitä sen laukalle oli tapahtunut, että tamma oli halunnut survoa okserille vielä puolikkaan laukka-askeleen, mä olisin vastannut hetkeäkään empimättä. Mutta jos Lauri olisi halunnut mun kertovan, mitä helvettiä mä olin toimittanut satulassa silloin, kun olisin voinut tulla linjan sujuvammin viiden sijaan kuudella laukalla ja vastaavasti ratsastaa rohkeammin okserille, olisin mä vain istunut satulassa hiljaa.

Niin. Valmennuksesta päällimmäisenä oli kohtuullisesti sujuneen radan lisäksi jäänyt mieleen se tosiasia, että mun täytyi miettiä omaa tekemistäni vielä enemmän. Onneksi mulla oli siihen työkaluja nimeltä Sipsi ja Vargas, joista vain jälkimmäinen oli tällä hetkellä edes jotenkin mun käytössäni. Toisaalta pelkkään Zeliaan keskittyminen seuraavien viikkojen aikana ei tekisi pahaa, kunhan muistaisin hioa välillä omaa ratsastustani perseilevästä tammasta huolimatta.

Puomeista mä pidin ja niin piti Zeliakin. Niitä me oltiin hinkattu etenkin loppukesä ja alkusyksy, kun olin halunnut rakentaa ruunikkoon voimaa ja kehittää sen takaosaa muullakin kuin mäkitreenillä. Samalla Zelia oli parantanut tasapainoaan ja mä tunsin pienen ylpeyden sisälläni, kun innosta pärskivä piirtopää ravasi puomien yli ensiyrittämällä kolauttamatta yhtäkään.
"Hyvä Matilda, katso ettei se pääse kiemurtelemaan puomien jälkeen", Lauri kommentoi ja mä näin sivusilmällä, että se katsoi meitä ihan erityisen mietteliäänä.

Valmennuksen nousujohteinen alku oli kokea kolauksen, kun Zelia nosti kierroksia laukkatyöskentelystä enemmän kuin olin osannut ajatellakaan. Muiden alottaessa tehtävää mä käänsin ruunikon pienehkölle pääty-ympyrälle ja nollasin tilanteen, koska niin Lauri oli estevalmennuksessakin neuvonut. Mä en jäänyt vahingossakaan pitämään vastaan kädellä, vaan tahditin laukkaa puolipidätteillä ja myötäilin. Mä en myöskään puristanut polviani satulaan, vaan korjasin lantion asentoa niin, että jalat pääsivät laskeutumaan rentoina Zelian ympärille. Sitten mä hengitin syvään ulos ja rauhoituin, koska vain sitä kautta maneesia kavioillaan tamppaava tammakin lopulta rauhoittuisi.

"No niin", Laurin virkkoi. "Tulisiko se Matildakin sieltä?"
Mä nyökkäsin antamatta keskittymisen herpaantua hetkeksikään ja käänsin Zelian päädystä keskihalkaisijalle. Pitkä lähestyminen puomeille ei ollut helppo jo valmiiksi kiehuvan tamman kanssa, mutta ei sen kanssa ollut moni muukaan asia.
"Pidätteet keskivartalolla, käsi joustaa, se on suora siinä", Lauri mutisi ohjeita samalla, kun me lähestyttiin puomeja. Mun keskittyminen oli notkahtaa, kun hairahduin sekunnin sadasoksaksi miettimään, missä välissä puomeista oli tullut niin kuumottavia, että mun omasta asenne ja valmentajan eläytyminen tilanteeseen lähenteli GP-radan korkeutta lähentelevän esteen lähestymistä. Zelia pärskähti ja mä ehdin tehdä viimeisen puolipidätteen tajuten, että vaikka ohjien toisessa päässä oli järjettömästi tulta ja tahtoa, se tuntui mulle höyhenenkevyeltä.

"Noin Matilda" Lauri puuskahti, kun me oltiin selvitty niistä perkeleen puomeista kuten niiden harjoitteluun käytetyllä tuntityömäärällä saattoikin olettaa. Mun huulilla häilähti keskittynyt hymy, kun ratsastin Zelian huolella kulmaan ja käänsin tamman loivaa kiemuraa hahmoitellen pitkän sivun puomeille. Kun askel osui ja ruunikon laukka osoittautui kuin puomeille tehdyksi, mä käytin pienen hetken oman ratsastukseni tunnusteluun ja tajusin, kuinka pienestä kaikki lopulta olikin kiinni.

kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 18.03.19 11:30
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 64
Luettu: 3276

Takaisin alkuun

Sivu 2 / 4 Edellinen  1, 2, 3, 4  Seuraava

Siirry: