Kellonaika on nyt 28.11.21 16:52

99 osumaa on löytynyt haulle 0

Zelian päiväkirja

10.2.2019

Daniel Susineva oli niitä ratsastusmaailman guruja, joista mä en ollut vielä tehnyt mitään selvää johtopäätöstä. Mä tiesin sen kasvattaneen ja sisäänratsastaneen Zelian, joten mun motiivini osallistua miehen valmennukseen oli se, että Susineva jos joku tiesi mikä mun tammani oli. Paino sanalla mikä, koska välillä mä en mennyt takuuseen, oliko se edes Rosengårdien jalostustyön tulos vai vaihtunut vahingossa johonkin puolimuuliin.

Perjantaina mun omissa treeneissäni Zelia oli pelännyt kaikkea: maneesin nurkkia, päätyyn jätettyjä maapuomeja ja lopulta jopa maneesiin saapunutta ratsukkoa. Mä olin yrittänyt ratsastaa siirtymisiä täydelliseen "sinkoa ratsastaja selästäsi" -tilaan virittäytyneellä ruunikolla, joka oli lopulta tehnyt yhden siistin siirtymisen laukasta raviin ilman ylimääräistä kiemurtelua. Siihen mä olin asiat jättänyt ja siitä mä olin lauantaina sitten ilolla jatkanut Danielin tiukassa valvonnassa.

Zelia ei siis ollut lauantaina ollut mitenkään parhaimmillaan. Siitä huolimatta mä olin vain ratsastanut, ratsastanut ja ratsastanut, koska olin nähnyt Zelian Merikannon kanssa ja tiesin, mihin siihen oli. Mun oli vain täytynyt saada tamma keskittymään, motivoitua se työntekoon ja kuunnella Danielin jokainen ohje ja kommentti.

Lopputulema oli ollut se, että Zelia täytyi saada rauhallisemmaksi ja vastaanottavaisemmaksi, ja mun täytyi selkeyttää apujani. Se ei ollut tullut mitenkään yllätyksenä, vaikka kausittain olinkin saanut tamman huomattavasti yhteistyökykyisemmäksi. Oman istuntani virheet mä olin suurimmalti osin tiedostanut kaikessa kriittisyydessäni, mutta Danielin korjausehdotukset olivat tarjonneet uusia tapoja korjata niitä.

"Miltä se tänään tuntuu?" Daniel kysyi, kun olin työstänyt Zeliaa hetken kevyessä ravissa kaarevia teitä hyödyntäen.
"Ihan hyvältä", myönsin, koska tamma ei ollut keksinyt vielä mitään ylimääräistä eikä vaikuttanut erityisen energiseltä.
"Sitten laitat sen vain myös näyttämään siltä", Susineva totesi ja mä vedin syvään henkeä: se olikin ihan perhanan helppoa.

Mä yritin muistella, miltä Zelia oli tuntunut koeratsastuksissa. Silloin musta oli tuntunut, etten uskaltanut vaikuttaa reaktiiviseen tammaan lainkaan. Nyt mulla oli se rohkeus, mutta epäröin silti, koska mua tarkkaili mies, joka oli pyöräyttänyt Zelian ratsunuran käyntiin.
"Suunta on oikea", Daniel totesi täysin yllättäen, kun olin työstänyt Zelian laukkaa niin kauan, että mun vatsalihaksia pakotti. Mies oli halunnut laukkaan ilmaa, koska tamman liikkeet eivät olleet luonnostaan millään muotoa ilmavat ja lennokkaat. Vilkaisin vaivihkaa Danielin kasvoja ja yritin arpoa, miksi se oli sanonut niin, vaikkei mies ollut missään vaiheessa vahvistanut, että olisin saanut laukkaan sen kaipaamaa boostausta.

Ehkä Zelia oli Susinevan mielestä niin onneton ratsunalku, että riitti, että suunta oli oikea - vaikka se suunta olisi ollut takavasemmalle ja ojaan.

"Miltä se tuntuu nyt?" Susineva kysyi hektisen ja työntäyteisen, mutta tuloksellisen kolmevarttisen päätteeksi. Mä annoin Zelian venyttää kaulaansa ravissa ja nautin sen letkeästä ravista antaen ruunikon siirtyä käyntiin pitkän uloshengityksen mukana.
"Hyvältä", totesin painokkaasti. Käänsin katseeni Danieliin, jonka valmennuksissa ratsastaminen oli ollut tehokasta myös siksi, että mä olin jokaisen miehen katseen edessä ratsastamani minuutin halunnut vakuuttaa, ettei Zelian myyminen minulle ollut ollut virhe. Todellisuudessa mun täytyi todistella sitä enemmän itselleni, koska mitä Susinevaan tuli, sen kiinnostus estepainotteisiin ratsuihin ei tuntunut olevan murto-osaakaan kouluratsuihin verrattuna.

"Mmm-h, siltä se myös hetken näytti", Daniel totesi lyhyesti. "Onhan se vähän.. Omalaatuinen."
Daniel kääntyi nuorta tammaansa ratsastavan Isabellan suuntaan ja mä tuijotin hämmentyneenä omalaatuisen Zelian korvia. Kai herra Susineva tiesi Zelian sisäänratsastajana ja myyjänä parhaiten, millä adjektiiveilla mun tammaani sopi kuvailla. Kun mä nostin katsettani hieman, tajusin kauhukseni tunnistavani tutut kasvot katsomosta.

Mitä Lauri Merikanto teki Auburnin maneesin katsomossa mun valmennukseni aikana? Mies oli eilen soittanut mulle muina miehinä kertoakseen, että oli vienyt orinsa Heidin tallille ja teki itsekin muuttoa Orijoelle. Mä en tiennyt kuinka kauan Lauri oli katsomossa istunut, mutta se nyökkäsi mulle tuttavallisesti ja mä vastasin vähän jähmeämmällä, pakonomaisella päänliikahduksella.

Aivan kuin Danielin haukankatse ei olisi riittänyt. Onneksi mä en ollut tajunnut Merikantoa aiemmin. Tai sitä, että muhun katseensa juuri porannut, Laurin vieressä istuva naishenkilö oli Heidi. Voi hyvä helvetti, sehän oli team Runiac tallinomistajineen ja uusine vuokralaisineen.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 09.02.19 15:23
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 76
Luettu: 4184

Riepun päiväkirja

08.02.2019 / Danielin kouluvalmennus

Kello oli vartin yli kuusi, kun Daniel käänsi tarkat silmänsä Riepuun ja minuun. Oli sanomattakin selvää, että ulkoinen puoli meistä oli virheettömässä kunnossa. Riepun huopa oli puhdas ja suorassa, pintelit kääritty neuroottisen täydellisesti ja kaikki ruunan nahkavarusteet kiilsivät puhtaina. Oli edelleen outoa hoitaa Ellien ruuna ratsastuskuntoon. Lohduttauduin ajatuksessa, että ei menisi enää kauaa, että Effi olisi takaisin työkunnossa.

Intensiivisestä kuntosalitreenauksesta oli ainaki sellainen hyöty, etten hionnut heti alkutunnista litimäräksi. Riepulla ratsastaminen tuntui tänään melkein jopa kiitettävän helpolta ja Danielin kommentti tuki ajatustani, että se myös näytti hyvältä.

"Tämä vaikuttaa sulle aika sopivalta hevoselta, jos aiot oppia ratsastamaan. Älä ota tätä väärin, olethan sä jo matkalla kohti oikeita kouluratoja. Nyt vaan pitää irrota pikkusievästä ja pyrkiä enempään kuin sievältä näyttävään ratsastamiseen. Eleetön saa olla sitten kun on myös tehokas."

Oli jännittävää olla sillä tavalla yksityisvalmennuksissa. Hetkenkään hengähdystaukoa ei ollut luvassa, mutta koin useampia oivalluksen hetkiä, kun kaikki huomio oli itsessäni. Daniel osasi huomauttaa heti valuvasta kädestä, pohkeen paikasta ja riittämättömästä kokoamisesta. Amanda myös puuttui niihin, mutta useamman ratsastajan ryhmässä saattoi huomautukset tulla inan viiveellä.
Daniel oli kovin eleetön ja vähäpuheinen, mutta ehdottomasti silti hyvin tehokas ja sai hien virtaamaan pienellä vaivalla.

Onneksi saisin huomenna pitää välipäivän ja palautua lihaksia kurittavasta treenistä ja sitten lähteä sunnuntaina uusin ajatuksin valmennukseen.
Toivoin, että Riepukin osaisi käyttäytyä yhtä hyvin sunnuntaina, kuin tänäänkin.

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 09.02.19 14:27
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Riepun päiväkirja
Vastaukset: 61
Luettu: 3776

Leevin päiväkirja



Oli jännittävää olla ryhmässä "oikeat kouluratsukot". Milloin musta oli oikein tullut sellainen? Osittain jännitti myös mennä taas eri valmentajan silmän alle Leevin kanssa, vaikka sitähän me juuri tarvittiinkin. Treeniä, valvotusti ja itsenäisesti, ennen kisakauden alkua. Kalla CUP alkaisi taas ja mä halusin lähteä myös ulkopuolisiin kisoihin. Ulkopuolisten kisojen kanssa mä olin Armin kanssa vähän löysäillyt, me vähän jumahdettiin Tie tähtiin jälkeen vain pysyttelemään kotikisoissa.

Daniel Susineva pisti meidät kunnolla töihin, mutta se oli hyödyllinen valmennus. Ei humputteluvalmennuksesta olisi juurikaan hyötyä, ainakaan niissä määrin mitä tälläisistä. Susineva oli tullut mulle tutuksi valmentajaksi sen aikana, mitä mä olin ollut Auburnissa. Leevi kuitenkin veti valmennuksessa hyvin ja vaikka mä olin väsynyt valmennuksen jälkeen, enkä välittänyt ajatella seuraavaa päivää päivää vielä, niin mä olin tyytyväinen. Vuokrahevosen vaihto taisi oikeasti tehdä mulle hyvää.
Topics tagged under kouluvalmennus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 Nitajaleevi0902
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 09.02.19 12:36
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Leevin päiväkirja
Vastaukset: 47
Luettu: 2435

Fellun päiväkirja

Paholaisen kyytiin
Throwback Amandan kouluvalmennukseen 28.11.2018

Tuijotin mustaa oria viekas hymy huulilla. Se tuijotti takaisin, pää korkealla ja korvat luimussa. Nyt se päivä oli koittanut: mä nousisin orin selkään. Olinhan mä siitä salaa aina välillä haaveillut. Kukapa ei?

”No niin pappa, kuinkas äkänen sä oot tänään?” tervehdin hevosta tyytyväisenä ja avasin karsinan oven. Kävimme tutun valtataistelun: Fellu yritti tulla päin, minä nostin ketjunarua ylemmäs ja tuuppaisin orin takaisin karsinaan toisella kädellä. Otin itselleni tilaa, ennen kuin nappasin orin kiinni ja vein sen pesarille. Moikkasin Tildalle, joka kulki ohitse kantaen Lefan harjoja.
”Pidä hauskaa”, nainen toivotti virnistäen hyväntuulisena, kun huomasi vuokrahevosensa vierelläni.
”Varmasti”, naurahdin takaisin ja taputin mustaa kaulalle. Hauska ei ehkä olisi oikea sana Amandan koulurääkistä uudella ratsulla, mutta elämys ainakin. Kehittävä ja mieleenjäävä sellainen.

”Tsot”-tiuskahduksien saattelemana väistelin Fellun uhittelevia hampaita ja kiristin satulavyötä vielä yhden reiän verran. Suljin kypärän hihnan ja lähdin taluttamaan oria maneesiin. Mahanpohjassa kutkutteli mukavasti, mutta samaan aikaan hirvitti. Ensimmäinen kerta mustan paholaisen selässä tapahtuisi kouluvalmennuksessa, Amandan jäisten silmien alla. Ainakin se motivoi antamaan kaikkensa, sillä jos jääkuningattaren silmäterää ratsastaisi yhtään vähemmällä panoksella kuin sataprosenttisesti, saisi osakseen vähintään murhaavia katseita.

Jos olin onnistunutkin kaivamaan jonkinlaisen energiapiikin kaamosmasennuksen alta ratsastaakseni Fellua edes jotenkin oikeinpäin, tunsin valmennuksen loputtua kuolevani. Olin saanut huomata, että kouluratsastajan taitoni olivat kamalassa ruosteessa, enkä todellakaan ensikertalaisena hallinnut Fellua kuten Amanda tai Tilda, mutta olin silti tyytyväinen. Onnistuneet pätkät olivat saaneet euforian virtaamaan kuin ei olisi kaamoksesta tietoakaan. Fellu oli pirun hieno, eikä Amanda ollut haukkunut minua maanrakoon. Ehkä tämä boostaisi jaksamaan vielä Kalla CUPin finaalin? Jos lihakseni siis ehtisivät palautua ylihuomiseksi..

#kouluvalmennus #viimeistelyviikko
kirjoittaja Anna S.
lähetetty 07.02.19 21:07
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Fellun päiväkirja
Vastaukset: 32
Luettu: 2576

Cocon päiväkirja

27.1.2019  |  L e m p e ä   p o t k u   m o t i v a a t i o l l e   Lauri Merikannon valmennusviikonloppu

Epämukava tyytymättömyys velloi vatsanpohjassa kun lukitsin työhuoneen oven. Asiakas oli päättänyt lopettaa terapian kesken, tai oikeastaan vaihtaa terapeuttia, joka söi vielä enemmän ammatillista itsetuntoa. Eikä sen olisi tietenkään pitänyt syödä, olin itse ihan samaa mieltä, että terapeutin vaihtaminen oli tässä kohtaa asiakkaan edun mukaista niin kuin se joskus oli. Aina kemiat, työtavat ja persoonat eivät vain kohdanneet tai asiakas ei ollut valmis koko prosessiin.

Kietaisen ärhäkästi karkaavan kaulahuivinpään olan yli ja tarvon viimaa vastaan autolle. Ärsytti silti. Olin uhrannut kyseiselle lopettamistapaamiselle tunnin perjantai-illastani ja jouduin vielä hoitamaan rästikirjaukset siihen liittyen tänä typeränä viimaisena sunnuntaina. Olin tietysti myös vatvonut asiaa läpi koko lauantain eli pilannut viikonloppuni alusta loppuun.

Valahdan autonpenkille ja mielihalut punaviinilasillisesta, tai kahdesta, sohvannurkassa tahtovat ottaa vallan. Sadattelen ääneen kun starttaan auton. Ei auttanut ruikuttaa kun olin reippaana tyttönä ilmoittanut meidät Cocon kanssa Lauri Merikannon yksityisvalmennukseen. Idea oli aiemmin ollut mitä mahtavin: aloittaa alkuvuoden lomailun jälkeen uuden valmentajan tuoreen katseen alla. Juuri nyt se oli viimeinen asia, mitä valmiiksi vellova vatsani olisi tänään kaivannut.

***

Krister suitsii Cocoa minun kiskoessa saappaita jalkaan. Hoitajankloppini oli halunnut tulla seuraamaan valmennusta. Minusta tuntui oudolta, että oma hevoseni suitsittiin minulle valmiiksi. Olisi siinä joskus kyllä puolensa, ehtisi vaikka hoitaa kirjaukset heti enkä sunnuntaina, kun tietäisi että maneesissa odottaisi valmiiksi lämmitelty ja varustettu hevonen. Tänään tosin olisin kaivannut käsilleni jotakin tekemistä. Kammotti astella vieraan valmentajan eteen vaikka sitä luulisi ettei Amandan jälkeen jaksanut jännittää ketään, mutta Amandaankin tottui. Vieraisiin valmentajiin en ollut tottunut.

"Miks sä muutit tänne?", Krister kysyy ja katkaisee hermostuneen ajatuksenjuoksuni. 

"Kukaan ei oo tainnu vielä kysyä tota täällä", totean, "Sori, onpas! Mun kampaaja", nauran. Se rouva ei kyllä mitään jättänytkään kysymättä.

"Kaipasin maisemanvaihdosta,” vastaan.

"Toi tais olla se lyhyt versio."

"Joo ja pitkä versio on aikuisten juttuja."

"Hah!", Krister älähtää närkästyneenä ja irvistää. Nauran ja väistän kun Krister esittää heittävänsä minua kaviokoukulla.
"Hophop, hoitajapoika. Meille tulee kiire."

"Darling! Mun kanssa ei koskaan tuu kiire."

Se oli totta. Krister oli tarkka ja täsmällinen, täydensi minua paremmin kuin hyvin ja välillä hävetti miten paljon tämä auttoi, ilmaiseksi ja omasta ilosta. Olin minä Latvian reissulta tuonut tullessani kasan artesaanisuklaata ja kirjoittanut uuden vuoden toivotukset kiitoksineen taideliikkeestä löytämäni kortin taakse. Kiitellyt vilpittömän nöyrästi joka kerta kaikesta avusta. Oli kummallista, että hevoselämässäni roolit olivat ensimmäistä kertaa näin päin.

Coco lähtee töihin korvat hörössä. Krister kiristää vyön ennen kuin ehdin itse edes ajatella asiaa ja roikkuu jalustimessa kun minä vielä keräilen ajatuksia kasaan. Sitten se taputtaa sekä minua että Cocoa rohkaisevasti ja poistuu katsomoon. Pudistelen päätäni huvittuneena. Krister oli todellakin maanpäälle laskeutunut punakutrinen enkeli.

Coco puhisee ja kyttäilee maneesin toisessa päässä työskentelevää Isabellaa ja tämän uutta tammaa. Oli aivan puskasta repäisty olo kevyesti otettujen viikkojen jälkeen. Olimme maastoilleet, hömpötelleet ja unohtaneet kaiken tavoitteisiin tuijottamisen. Kunpa mieliala ja motivaatio olisivat tänään olleet korkeammalla kuin ne olivat. Halusin aloittaa taas treenit ja alkaa suunnittelemaan vuoden kilpailukalenteria. Cocolla onneksi tuntui olevan intoa meidän molempien puolesta, ja Kristerillä, joka seurasi katsomosta jokaista askeltamme silmät loistaen.

Lauri Merikanto oli tarkkasilmäinen ja täsmällinen mies. Tämä saa heti kiinni tarpeistamme ympäripyöreiden toiveideni perusteella. Vieraskoreus saa skarppaamaan ja yks kaks neljäkymmentäviisi minuuttia ovat holahtaneet ohi ja olo on paljon parempi kuin selkään kavutessa. Coco tuntuu ottaneen aimoharppauksen eteenpäin vauvahevosesta kohti kouluratsua. Loma, palautuminen ja Krister oli tehnyt meille molemmille hyvää. Tamma ravaa alusta alkaen ponnekkaasti ja joustavasti. Merikanto auttaa hienosäätämään apuja ja temmonmuutoksia. Olen haljeta riemusta ja ylpeydestä viimeisissä ravisuorissa kun Coco näyttää parastaan.

”Sillä on hienot liikkeet, nyt vain treenaat järkevästi ja hevosta kuunnellen.” Sillä hetkellä sen vieraan valmentajan sanomana päähän uppoaa viikonlopun hienoin asia: en olekaan pilannut tätä käsiini uskottua hevosen alkua. Kiitän miestä hymyillen ja taputan tyytyväisen tammani kaulaa. Tämä oli kuin olikin sopivan lempeä potku motivaatiolle.

Krister pelmahtaa viereemme tyhjenneestä katsomosta ja kehuu meitä molempia napaten Cocon ohjat. Jestas sentään, tässähän oli olo kuin uuden tempun oppineella koiralla, tai prinsessalla.
"Hei, haluutko mennä kävelemään selästä käsin?", huikkaan Kristerin perään ja ojennan kypäräni tälle.
Nuoren miehen silmät tuikkivat iloisesti ja niin ne kaksi katoavat onnellisina tallin ovista ulos. Pyörittelen hetken toimettomana hanskojani kunnes bongaan tallivuoroa tekevän Mikaelin. "Moi! Ehitkö pitää kahvitauon?"

kirjoittaja Tilda M.
lähetetty 07.02.19 16:01
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Cocon päiväkirja
Vastaukset: 43
Luettu: 3806

Banskun päiväkirja

”Suorista, suorista, SUORISTA!” Amandan ääni raikui kovana maneesissa, kun Inna siirsi hieman sisäpohjetta taakse ja piti ulko-ohjan tiukalla.
Bansku väisti hienosti, mutta silti orin asento oli saanut perijättären käytännössä kiljumaan. Inna korjasi Banskun asentoa parhaansa mukaan ja keskittyi seuraavalla kerralla tekemään raviväistön paremmin.
”Tuollaisena banaanina ei ole mitään asiaa kisoihin”, Amanda pyöritti silmiään.

Inna huokaisi turhautuneena – mahdollisimman hiljaa tietysti – vasta Amandan selän takana, kun perijättären silmät olivat jo Nitassa ja Leevissä. Vuoden toinen valmennus ei ollut edellistään helpompi. Inna ei tiennyt, että raviväistöjäkin pystyi hiomaan näin paljon. Ei sen kuitenkaan pitäisi tulla hänelle yllätyksenä. Olihan hän ollut Amanda Sokan valmennuksissa jo vuoden ajan.

Nykyisin kenen tahansa muun valmennus tuntui kuin olisi päikkäreillä. Ne olivat rentoja, mutta aiheuttivat liian pitkinä päänsärkyjä. Amanda Sokka piti valmennuksissa kovan tason ja vaikka Inna ei aina pitänyt naisen tyylistä, koki hän kehittyneensä enemmän kuin ennen.

Inna tutki asentoaan hevosen selässä aivan eri tavalla. Hän osasi nyt myös paremmin pitää raajansa paikallaan ilman, että lopetti hengittämisen.

Muutamien kymmenien laukkaväistöjen jälkeen Amanda Sokka taisi olla jokseenkin tyytyväinen heidän suoritukseen. Tai sitten kello oli lyönyt seitsemän ja valmennuksen aika loppunut. Tosin Inna ei uskonut sekuntiakaan, että Amanda jättäisi kellosta huolimatta mitään kesken.

Tallissa Inna hoiti Banskun yökuntoon. Laittoi talliloimen päälle ja toi orin eteen puuroämpärin, jonka oli itse käynyt laittamassa turpoamaan ennen valmennusta. Nainen seurasi sivusta, kun ori söi mielissään ateriaansa. Onneksi musta ori oli siisti syöjä. Inna oli tavannut monia hevosia, jotka olisivat jo kaataneet ämpärin tai muuten heitelleet ruokia pitkin karsinaa.

Vielä ennen kotiin lähtöä Inna kävi pesemässä ämpärin ja varmisti kaiken olevan Banskun osalta kunnossa. Isabella oli iltavuorossa, joten Inna kävi häiritsemässä perijätärtä hetken kertoakseen Banskun saaneen puuronsa. He vaihtoivat myös muutaman muun sanan, jonka jälkeen Inna lähti kotiin jo railakkaasti haukotellen.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 07.02.19 11:33
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Banskun päiväkirja
Vastaukset: 62
Luettu: 4367

Effin päiväkirja

31.01.2019

Henkeäsalpaavan komea.

En ollut liikkunut Effin karsinan ovelta mihinkään moneen tuntiin ja olin ihan varma, että ohikulkijat ajattelivat minun seonneen. En myöskään tiennyt pääsisinkö ikinä yli siitä tiedosta, että lukemattoman monet tallikäynnit olivat palkinneet mut kaikkein täydellisimmällä palkinnollaan - olin nähnyt varsomisen viimeiset hetket.

Effi oli täydellinen äiti. Se oli maannut pitkän aikaa haistellen vastasyntynyttä, märkää varsaansa. Amanda oli seissyt vierelläni ääneti, kun tamma oli noussut seisomaan ja kääntynyt sitten nuolemaan varsaansa kuivaksi. Mä olin pysynyt hiiren hiljaa, koska pelkäsin pienelläkin äänellä rikkovan lumouksen, joka Auburnin varsomiskarsinassa sillä hetkellä tapahtui.
Amanda oli lähtenyt siinä vaiheessa, kun orivarsa oli saanut jalkansa alleen ja löytänyt haparoivin askelin tiensä nisälle. Minut oli rekrytoitu huolehtimaan siitä, että varsan elämän ensimmäiset tunnit sujuisivat hyvin ja kaikki rajapyykit pienen eläimen elämän varmistamiseksi saavutettaisiin.
Onneksi tämä ei ollut ensimmäinen näkemäni vastasyntynyt varsa, muuten olisin ollut hysteerinen.

Kävin keräämässä jälkeiset karsinasta muovipussiin, jotta hetken päästä saapuva eläinlääkäri saisi tutkittua ne. Yritin käydä mielessäni läpi lukuisia varsomisoppaita, joita olin lukenut kuin mielipuoli ennen Effin varsomista.
Enhän ollut unohtanut mitään?

Merjan käytyä tarkistamassa Effin ja varsan kunto, nainen oli tutkinut jälkeiset ja todennut niiden olevan ehjät ja hyväkuntoiset. Eläinlääkäri oli käskenyt seurata Effin ja varsan yleisvointia ja ilmoittaa hänelle heti, jos tulisi jotakin hälyyttävää. Tallin hiljennyttyä ihmisistä uskaltauduin karsinan oven toiselle puolelle ja lukitsin oven perässäni.

Effi oli myös suojelevainen emä. Se seisoi minun ja varsan välissä, pää hieman huolestuneesti kenossa ja sen siniset silmät tarkkailivat hitaita liikkeitäni.
Istuin pehmeiden olkien päälle ihan oven viereen ja käärin jalkani kehoani vasten.
Katsellessani uteliasta orivarsaa mietin edellispäiväistä valmennusta. Amanda oli laittanut meidät ratsastamaan siirtymisiä ja ruoskinut jokaisesta virheestä. Riepu oli meinannut ottaa herneen nenäänsä ja oli vaatinut jokaisen tiedonmurusen, jota aivoni ratsastuksesta tiesivät, että olin saanut räjähdysherkän ruunan pysymään käsissä. Siitä huolimatta, että olin oppinut jo ratsastamaan kimoa hiukan ja hikoilin jo huomattavasti vähemmän ratsastuksen aikana, olin tiistaina ollut kuin uitettu rotta tunnin jälkeen. Amanda oli pusertanut meistä ulos kaiken, mitä vain oli saanut ja kehoni jaksoi edelleen muistuttaa kipeytyneistä lihaksista joka puolella.

Ajatukseni katkesivat pienen, pehmeän turvan koskettaessa sormiani. Pitkät tuntokarvat kutittelivat ihoani ja katselin valkopäistä orivarsaa uskaltamatta hengittää.
"Sinäkö se siellä vatsassa vedit pukkilaukkaa?" kuiskasin hymyn hiipiessä varkain huulilleni. Varsa pärskähti ja liikahti askeleen lähemmäksi. Se oli pitkäjalkainen ja komea kuin mikä, toivoin, että Innalla kestäisi kauan viedä se omaan kotiinsa vieroituksen lähestyessä.

Effi liikahti hieman ja varsa asteli ripeästi emänsä luokse. Tamma katsoi minua jo hieman korvat hörössä ja uskalsin kaivaa taskustani porkkanan, jonka olin sinne piilottanut. Oranssi väri sai Effin kurottamaan kaulaansa kohti kättäni ja huulet hamusivat varovasti tarjotun makupalan parempiin suihin.
"Hieno tamma", kehuin hymyillen ja huokaisin syvään.

Istuin karsinassa vielä melkein tunnin verran vain katsellen kaksikon elämän ensi askeleita. Oli lumoavaa seurata varsan tutkimusmatkaa, se nukkui välillä ja nousi sitten taas syömään ja haistelemaan ympäristöään.
Ulkona paukkui 26 asteen pakkanen ja aurinko valaisi ison varsomiskarsinan hyvin suurista ikkunoista. Varsa saisi odottaa vielä hetken ennen kuin se pääsisi ulos suureen maailmaan.

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 31.01.19 18:20
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 123
Luettu: 7237

Leevin päiväkirja


Mua väsytti, kuka hitto keksi pitää kahdeksalta aamulla lauantaina valmennuksen. Ja kuka keksi ilmoittautua siihen? Tosin mä mielummin raahauduin valmennukseen kahdeksaksi, kuin joutuisin Amandan ristikuulusteluun miksen osallistunut ylimääräisiin valmennuksiin. Kisakausi kolkutteli jo ovella ja mulla oli mulle vielä melko tuntematon ratsu, olisi parasta ottaa kaikki hyöty irti jos pääsi jonkun silmän alle ratsastamaan. Pitäisi ehkä myös vähän panostaa omiin treeneihinkin, että niistäkin olisi jotain hyötyä.

Moikkasin hieman väsyneesti Sarahia, jonka kanssa me päästäisiin todennäköisesti kunnon tehorääkkiin. Ei siinä, ne olivat yleensä parhaita, vaikka ne eivät juuri sillä hetkellä olleet niin kivoja. Jälkeenpäin ajateltuna ne oli kuitenkin aina hyödyllisimpiä. Leevi oli ilmeisesti myöskin vähän nukuksissa, kun se nuokkui vielä karsinassaan. Sekä mulla että Sarahilla oli niin sanotusti erikoiset ratsut. Mulla oli pitkään ollut vain Armi, mutta nyt mä olin vaihtanut Leeviin. Mä olin tottunut näkemään Sarahin Effin selässä, mutta tamma taisi olla tällä hetkellä sellainen pallo, että nainen osallistuisi Riepulla valmennukseen.

Mun ratsuni tosiaan oli nukuksissa, koska mun ei tarvinnut komentaa sitä ihan niin paljoa hoidettaessa, kuin yleensä. Matilda kävi ilmoittamassa meille, kuinka meidän kohta pitäisi olla maneesissa. Mä lähinnä säikähdin, koska en ollut huomannut lilapäätä. Jokatapauksessa me päästiin ajoissa maneesiin ja päästin pikkuhiljaa aloittelemaan valmennusta.

"Jos ette ole vielä hereillä, kohta olette", Merikannon kommentti kuului maneesissa. Mä olin tyytyväinen, koska kun keskittyisi täysillä ratsastamiseen, ei olisi aikaa vatvoa mitään muuta. Onneksi Leevillä oli myös taipumusta sitten keskittyä siihen tekeillä olevaan asiaan. Käynnissä ruuna oli ihan kiva, mutta mulle ei tullut mitään maata mullistavaa fiilistä. Laukassa taas Leevi meinasi juosta alta pois, mikä ei sinänsä ollut yllättävää. Riitti kun mä keräsin itseni, niin puoliverinenkin alkoi työskennellä laukassa kunnolla.

Leevi tuntui hieman tylsistyvän niin sanotusti tylsissä tehtävissä ja yritti sinne keksiä jotain omaa. Esimerkiksi laukassa laukanvaihto, mutta mä osasin jotenkin ihmeen kaupalla ennakoida ja sain estettyä ruunan vaihtoaikeet. Avotaivutuksissa vaadittiin taas multa keskittymiskykyä, kun Leevi suoritti ihan hyvin. Mä sainkin noottia, kun jäin tekemään itse liikaa kun Leevi kuitenkin veti hyvin. Pakko kyllä todeta, että Merikanto oli ihan pätevän oloinen valkku. Vaikka tämä ei ollut ihan niin jäätävä kuin rakas vastuuvalmentajani, niin kyllä valmennuksesta sai jotain irti ja töitä joutui tekemään.

Kaiken kaikkiaan valmennus oli kiva ja oli se hyödyllinenkin. Sainpahan tietää, että meidän yhteistyö Leevin kanssa oli lähtenyt kohtuullisesti käyntiin. Mä olin iloinen ruunan kaltaisesta vuokrahevosesta, jonka kanssa mulla olisi periaatteessa mahdollisuus kehittyä ihan minne asti vain oma kantti riittäisi. Sen takia mä olin uskaltautunut katselemaan omaa hevosta, nuorta sellaista. Porukat oli melkein suostuneet jo ostamaan mulle hevosen synttärilahjaksi, kunhan löytäisin sopivan.

Ehkä ne oli tajunnut, että mä olin oikeasti tosissani hevosten kanssa. Ja tietty pitihän en mut pois "pahoilta teiltä", kun mulla ei ollut muuta elämää kuin koulu ja hevoset. Mun oma suunnitelmani oli täyttää elämä hevosilla. Kun olisi vuokrahevonen, liikutushevonen ja oma nuori hevonen ellei jopa varsa, ei jäisi aikaa ajatella jotain nikoja ja muita juttuja. Joten mun ylimääräinen vapaa-aika meni nykyään siihen, kun selasin erilaisia alustoja, joissa oli myynnissä olevia hevosia.
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 27.01.19 21:36
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Leevin päiväkirja
Vastaukset: 47
Luettu: 2435

Riepun päiväkirja

26.01.2019 / Laurin kouluvalmennus

"Teidän täytyy olla kohta maneesissa", Matilda hoputti ja Sarah vilkaisi stessaantuneen näköistä ystäväänsä toinen kulma koholla. Hän seisoi Riepun karsinan ovensuussa, ruuna oli täydessä varustuksessa ja ainut asia, joka naiselta puuttui oli kypärä, joka lepäsi tämän kädessä. Liike oli pysähtynyt Matildan sanoihin, mutta jatkui nyt loppuun asti. Oli ihan hyvä olla päivän ensimmäinen ratsukko, niin ei ehtisi käpertyä pieneksi stressipalloksi katsoessa muiden valmennuksia.

"Jos ette ole vielä hereillä, kohta olette", Merikanto aloitti aamun ja sai Riepun selässä olevan ratsastajan huokaisemaan äänettömästi. Hän oli koko eilisen päivän seurannut valmennuksia silmä kovana ja odotti tältä tunnilta paljon. Riepu nyki ohjia naisen sormista ja tämä tiukensi hieman otettaan ohjista.
Aktiivinen käynti oli varmasti valmennuksen helpoin osuus, sillä Riepu käveli kuin pikajuna ja Sarah sai vähän väliä hidastaa sitä, jotta askeleessa säilyi myös jonkinlainen kokoaminen. Muuten ruuna olisi vain astellut pitkin askelein kaula yhtä pitkällä, kuin kamelilla.

Laukkaaminen heti käynnin jälkeen oli melkein liikaa Riepulle ja Sarah sai pidätellä ruunaa paljonkin. Vatsalihakset rupesivat heti töihin ja hikikarpalot nousivat uhkaavasti pintaan. Sarah muistutti itselleen, että vaikka hänellä oli vaikeuksia pidätellä vauhdikasta kimoa, sen piti silti näyttää höyhenen kevyeltä katsojille.
"Se on Sarah ok siinä, muista pitää takaosa aktiivisena."
Pieni hymynkaare käväisi naisen huulilla. Ilmeisesti laukka näytti siis suhteellisen rauhalliselta.

Raviin siirtymisessä Riepu loikkasi pienen sivuhypyn ja sai ratsastajansa puristamaan pohkeilla hieman. Ruuna kokosi itseään ja Sarah tunsi sen askeleiden nousevan kevyesti maneesin kentästä.
"Hyödyntäkää tuo energia! Molemmilla on hyvä ravi siinä, pitäkää se kasassa ja työstäkää sitä," Merikanto sanoi ja Sarah keskittyi ratsastamaan Riepun mahdollisimman maltillisesti samassa vauhdissa.
Avotaivutukset sujuivat melko hyvin, vaikkeivat he saaneetkaan lisätukea maneesin seinästä. Riepu oli yllättävän hyvin kuulolla ja se tuntui kovin herkältä ohjien päähän. Ravissa tehtävä oli helppo, mutta laukassa Riepu yritti kiitää taas pikajunan lailla ja sai Sarahin hidastamaan liikettä istunnallaan melko reilusti.

"Ryhti, Sarah, nyt sä istut kärppäkyyryssä. Se oli ravissa hyvä, nyt toistat saman laukassa. Muista pohje, vaikka se kuumuukin - sun täytyy silti vaikuttaa siihen."

Sarah hätkähti ja nousi istumaan ryhdikkääksi. Riepu otti tilaisuudesta heti kiinni ja sen laukka-askel venyi pitkäksi. Ruunalla kesti hetken rauhoittua ennen kuin se rupesi jälleen kuuntelemaan.

Ravissa Merikanto pyysi ratsastajilta sulkutaivutusta ja viimeisillä voimillaan Sarah teki tarvittavat avut huolellisine valmisteluineen ja sai Riepun kulkemaan hyvin koottuna ja aktiivisena sulkuväistöä hieman uran sisäpuolella.

Topics tagged under kouluvalmennus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 YC6gaI

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 27.01.19 18:42
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Riepun päiväkirja
Vastaukset: 61
Luettu: 3776

Banskun päiväkirja

Jos joku vain saattoi edes kuvitella Amanda Sokan ottavan kevyemmin vuoden ensimmäisen valmennuksen, oli erittäin väärässä. Amandan tähdet niminen valmennusryhmä koostui Inna Paakkasesta ja Nita Merisalosta. Ulkona olevan tiukan pakkasen lisäksi, Auburnin maneesissa oli tiukka tunnelma.

Amanda Sokka oli laittanut valmennusryhmänsä heti kunnolliseen kuntorääkkiin ja Inna saattoi vain olla iloinen, ettei hänen nuori hevosensa oli palannut töihin jo viikko sitten. Kuukauden sairasloma oli vain vienyt naisen kuntoa alemmas kuin normaalisti, joten ilman jalustimia ravaaminen vaati joka ikisen keskittymisen.

”Inna kädet, missä ne menee?” Amanda kysyi ratsukolta. ”Ja mitä pirua sun jalat tekee?”
Tuhahdus kysymysten perään kertoi, että Innan asento oli ihan retuperällä. Nainen korjasi asentoaan mahdollisimman hyvin, eikä saanutkaan enää seuraavalla kierroksella kommenttia. Kommenttia tulikin sitä seuraavalla kierroksella, taas.

Hevosten kanssa tehtiin paljon jumppaavia tehtäviä. Kai se Amandakin oli loppupeleissä aatellut kisalomalta palanneita hevosia. Avot, sulut ja väistöt olivat valmennuksen pääaiheita ja tietysti koko tunti mentiin ilman jalustimia. Alkuraveista lähtien.

”Puoli rata leikkaa, pääty-ympyrällä laukanvaihto”, Amanda komensi.
Se oli merkki nostaa laukka. Inna otti pienen pidätteen ja teki huomaamattoman laukannoston, johon Bansku reagoi ottamalla ryntäysaskeleen.
”Uudestaan Inna!”
Inna siirsi painon taakse ja istunnalla hidasti Banskun takaisin raviin, josta vain parin huolellisen askeleen jälkeen nosti uuden laukan. Nita ja Leevi olivat jo tekemässä ensimmäistä vastalaukkaansa. Ei ollut kuitenkaan järkevää rynnätä tehtävään ennen kuin oli varmaa, ettei ratsukkoa tarvinnut väistää ympyrältä pysähtymällä.

Banskun laukka kulki ihan hyvin, kun Inna ohjasi sen puoli rata leikkaalle. Ori olisi halunnut vaihtaa laukkansa heti, Inna tunsi sen virittäytymisen. Brunette piti kuitenkin orinsa vastalaukassa ja ratsasti sen pääty-ympyrälle. Ja HOP laukanvaihto, johon ei tullut kommenttia. Eli se meni hyvin, Inna huokaisi mielessään. Ei kuitenkaan sopinut sen takia päästää itseään hengähtämään.

Viimein loppuravien ajaksi Amanda antoi ratsukoiden ottaa jalustimet alas. Tuntui oudolta pujottaa saapas tunnin päätteeksi jalustimeen ja keventää. Inna päästi hieman tuntumaa samalla, kun väänsi pääty-ympyrää. Hänellä oli hiki ja niin oli myös Banskulla.

Musta ori pärskähti tyytyväisenä, kun se sai hidastaa ravista käyntiin ja sai vielä taputukset kaulalle.
”Seuraavaan kertaan”, heidän valmentajansa murahti ja poistui paikalta.
”Huh, Amanda pisti kyllä hien päälle heti alkuun”, Inna naurahti Nitalle, joka myötäili naisen sanoja.
Innalla ei ollut oikeastaan kauheasti hajua miten nuorella naisella oli mennyt Leevin kanssa. Oli lähinnä outoa nähdä Nita keikkumassa Leevin selässä Armin sijaan.
”Tekis mieli lähteä maastoon käppäileen loppukäynnit, mutta taidan vaan paleltua”, Inna vielä naureskeli.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 22.01.19 19:17
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Banskun päiväkirja
Vastaukset: 62
Luettu: 4367

Riepun päiväkirja

15.01.2019 / Amandan kouluvalmennus


Harjasin kimoa ruunaa rauhallisin vedoin. Hevosen varustaminen tuntui ristiriitaiselta, olin todella iloinen, että sain ratsastaa ruunalla, mutta myös hämmentynyt siitä, ettei Ellien nimeä ollut valmennuslistoissa.
Halusin valmentautua ja kehittyä ratsastajana, Riepu tarjosi siihen loistavan tilaisuuden, koska se oli täysin omanlainen ratsastettavuudeltaan. Olin huomannut miten nopeasti olin kehittynyt Auburnissa, saman määrän oppiminen vei täällä vuoden, jota olin yrittänyt lähes viisi viimeisintä ratsastusvuottani saavuttaa. Pystyin nyt kertomaan ihmisille, että olin vahvasti Helppo A-tasolla. Olin kilpaillut ja valmentautunut ja voittanut.

Siirtyminen seuraavalle vaikeustasolle pelotti ja kiehtoi yhtä paljon. Tullakseni vaativan tason ratsastajaksi minun tulisi tehdä valtavasti töitä ja ratsastaa erilaisia hevosia. Hevosia, jotka pystyisivät opettamaan minua, eikä päinvastoin.
Senkin vuoksi olin onnellinen Riepusta ja Lefasta, jonka ratsastamisen lopettaminen harmitti takaraivossa edelleen. Olin tietenkin onnellinen Adeliinan puolesta, mutta ruunan kanssa olin oppinut niin paljon niin lyhyessä ajassa. Tottakai siinä ajassa olin myös ehtinyt hiukan kiintyä ruunaan, vaikka olinkin yrittänyt pysytellä mahdollisimman etäisenä.

Riepu näytti komealta sinisessä varustuksessaan, olin itsekin päättänyt pukea tummansiniset farkkuratsastushousut ja valkoisen ohuen pitkähihaisen. Lyhyiden hiusten kiinnittäminen ponnarille vaati pari varmistuspinniä ja sen jälkeen pujotin kypärän päähäni.

Kävelin alkukäynnit taas maastakäsin, jotta sain itsekin pienen lämmön päälle ja olisin mukautuvampi ratsastaja heti alusta saakka. Maneesi oli vielä tyhjä, kuuluin uuteen valmennusryhmään, jossa mukanani oli Tilda ja Kiia. Oli outoa nähdä joku muu, kuin Nita Armin selässä, mutta ymmärsin naisen päätöksen hyvin. Itse en pystyisi luopumaan Effistä varmastikaan kovin helposti, sillä tamma oli kietonut itsensä tiukasti sydämeni ympärille.

Kun Armi ja Coco saapuivat maneesiin, nousin Riepun selkään ja totesin käyntitaivutteluille olevan hyvin aikaa ennen Amandan tuloa. Nostin enkkuviltin ruunan selästä maneesin laidalle ja rupesin taivuttamaan kimoa erilaisilla tehtävillä.

Amanda ei tyypilliseen tapaansa päästänyt meitä helpolla. Treenitauko näkyi ja tuntui omassa ratsastuksessani sen lisäksi, että Riepu tuntui vain riemastuvan mitä vaikeammaksi tehtävät muuttuivat. Vauhti oli sen vastaus kaikkeen ja tuntui lähes mahdottomalta koota hevosta ja pyytää sitä pohkeella eteen, kun sen teki mieli vain kaahata ympäri maneesia.
"Nyt otat kunnon pidätteen, etkä vain nypi sitä suusta. Teet sille selväksi, että sen on kuunneltava sinua. Voin kyllä siirtää sinut alkeisryhmään, jos jatkat samalla tavalla ratsastamista", Amanda totesi kylmällä äänellä ja sai kylmät väreet kutittamaan selkääni hiestä huolimatta.

Amanda laittoi meidät ratsastamaan kulmia neliön muotoisella radalla. Jokainen kulma piti ratsastaa huolellisesti, ilman, että hevonen valui ulos tai sisälle. Kavioura piti kuvitella mielessään ja laittaa hevonen noudattamaan sitä polkua läpi kulman. Amandan tehtävät olivat vaikeita juuri niiden helppouden vuoksi. Nainen keskittyi yksityiskohtiin ja ruoti niitä niin kauan, että asia oli hoidossa. Rakastin perijättären valmennustyyliä, sillä uhkailuineen kaikkineen se sopi minulle. Miten ravissa keskityttiin pitämään käsi paikallaan ja samaa sovellettiin laukassa ja käynnissä. Miten katse tuli pitää juuri siellä, mihin se kuuluikin.

Tänään kulmien lisäksi teimme väistöjä ja avotaivuksia, jotka toki vaikeutuivat niillä sivuilla, joissa ei seinää ollut tukena. Riepu pärski ja jouduin jokaisella askeleella miettimään istunnallani hidasta. Jos hellitin hetkeksikin, Riepu tunsi sen ja kiihdytti, jonka jälkeen kesti taas pitkään saada kimo takaisin tuntumalle.

Arvostin Ellien ratsastustaitoja joka askeleella hiukan enemmän.

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 18.01.19 21:48
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Riepun päiväkirja
Vastaukset: 61
Luettu: 3776

Effin päiväkirja

Throwback Amandan kouluvalmennukseen 31.10.2018

Rosengårdin esteleirillä vieraita hevosia ratsastaessani olin päättänyt, että minun olisi syytä tehdä sitä enemmänkin: poistua mukavuusalueeltani ja kokeilla erilaisia hevosia. Auburn Estatessa jos jossain oli toinen toistaan osaavampia hevosia, joilta voisin oppia paljon. Niinpä olin ilmoittautunut heti ensimmäisenä Amandan avoimeen kouluvalmennukseen, jossa ratsuina olisivat perijättärien hevoset.

Sain tietää ratsuni vasta kävellessäni valmennuspäivänä loungeen katsomaan Amandan kauniilla käsialalla kirjoitettua tuntilistaa. Effi. Tammassa oli paljon samaa kuin Epissä: molemmat oli rekisteröity hollanninpuoliverisiksi, mutta täysiveristä oli suvussa paljon. Muistelin Isabellan kertoneen, että Effin isä oli puhdas täysiverinen. Makustellessani asiaa lähdin hakemaan Epiä tarhasta. Hevosella olisi tänään kevyt juoksutuspäivä, sillä tiesin Amandan kouluvalmennusten olevan pahemmanlaatuista rääkkiä. Jotain armoa.



Tutustuessani Effiin huomasin, että siinä oli muutakin perustavanlaatuista eroa Epiin kuin herasilmät ja valkoiset läiskät. Se oli todella epäluuloinen uudesta kaksijalkaisesta sen karsinassa. Olihan Epikin herkkä ja usein tuli hännän alla, mutta Effi oli myös arka. Epi oli jopa tyhmänrohkea. Kirjavan korvat painuivat luimuun ja se alkoi steppailla, kun otin askeleen lähemmäs. Pysähdyin niille sijoilleni, hengitin syvään ja rentoutin koko kropan. Annoin Effin pälyillä ja puhista kaikessa rauhassa. Miten kaunis tamma olikaan!

Hevonen oli myös yllättävän puhdas. Asialla oli varmaan ollut tamman hoitaja. Muistin kyllä latinon kasvot upeine silmineen, mutta nimimuistini oli vähän hatara, kuten aina. Olin kiitollinen hänelle, sillä nyt ehdin antaa seuraavat puoli tuntia hevoselle aikaa päättää, etten olisi uhaksi.

Minä en kuitenkaan ollut ainoa hevosia syövä hirviö Effin illassa. Näkymätön sellainen oli ilmiselvästi myös maneesin nurkassa. Tamma hyppäsi valtavan sivuloikan aikeissaan lähteä tuhatta ja sataa karkuun. Sydän alkoi tykyttää tuhatta ja sataa, ja Amandan kivahtaessa oikein säpsähdin satulassa. Effi tanssahteli hermostuneena allani, mutta sain pidätteet läpi. Kolme muutakin hevosta ottivat kierroksia Effin säpsyilystä ja tuntuivat vahtaavan tyhjää nurkkaa. Kylmät väreet kulkivat selkäpiissäni. Olinko katsonut liikaa kauhuelokuvia Halloweenin kolkuttaessa ovella?

#kouluvalmennus
kirjoittaja Anna S.
lähetetty 30.11.18 16:35
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 123
Luettu: 7237

Effin päiväkirja

28.11.2018 / Amandan kouluvalmennus

Kaikki loppuu aikanaan
Ei ainakaan tää, ei ainakaan tää
Kipua


Olisin nauranut, jos olisin uskaltanut, kun tajusin mikä kappale mulla soi päässä.
"Jalka taakse!" Amanda huusi, se näki ihan varmasti mun ajatukseni.
Effi kulki levottomana ja tiesin sen johtuvan omasta istunnastani. Reidet, selkä, vatsa, kyljet, pohkeet - jopa mun varpaat olivat ihan viittä vaille krampissa ja valmennus oli vasta puolessa välissä.
"Leuka ylös, älä tuijota sitä Effin niskaa!"
Noin, nyt alkaa niskalihaksetkin vielä sattumaan.

"Kävelkää hetki. Ja miettikää oletteko oikeasti valmiita kisoihin, kaikilla on vielä paljon tehtävää", Amanda armahti meidät hetkeksi ja luulisin, että jokainen henkäisi helpotuksesta.
"Herranjumala mun lihakset särkee", Tilda henkäisi Lefan selästä. Ruunan askeleissa oli vielä hankalampi istua, kuin Effin.
"No arvaa", vastasin ja vilkaisin Amandaa. Nainen selasi puhelintaan, mutta tiesin sen olevan haukan tavoin valppaana. En uskaltanut vieläkään rentouttaa jalkojani.

"Ja sitten jatkuu, nostakaa laukka ja jääkää kahdelle pääty-ympyrälle, Inna ja Sarah toiseen päätyyn ja Tilda ja Anna toiseen. Pidetään välimatkat tasan", Amanda ilmoitti ja ratsastin Innan ja Valerien perässä toiseen päätyyn. Effi yritti säikkyä jotain varjo-oliota ensimmäisillä kierroksilla ja yritin pitää tamman omalla paikallaan sisäpohkeella.
"Sisäjalka paikallaan", Amanda huomautti heti ja tunsin kuinka hikikarpalot vierivät selkärankaa pitkin.

Join ainakin kolme litraa vettä, kun olin saanut Effin pestyä hiestä ja vuorattua loimivuoren alle.
"Kyllä huomenna tekee kipeetä", Anna totesi kävellessään loungeen.
"Jos edes sunnuntaihin mennessä olisi helpottanut, niin olisin kyllä kiitollinen", vastasin virnistäen ja istuin kahvipöydän ääreen.
"Auuu", ynähdin, kun reiteni kramppasivat taas.
"Kuuma kylpy tai pitkä sauna tehtävälistalla tänään", Anna jatkoi ja seurasi, kun hakkasin reittäni nyrkillä.
"Kiitos vinkeistä."

Kävelin takaisin tammatalliin ja yritin venytellä samalla. Effi söi heiniään tyytyväisenä karsinassaan ja vilkaisin sen loimia, ne saisivat olla vielä hetken päällä, jonka jälkeen vaihtaisin ne kuiviin. Päätin odotellessani puhdistaa tamman varusteet perusteellisesti. Tammatalli oli hiljainen ja hyräilin varustehuoneessa ääneen Jess Glynnen Thursday biisiä. Abuela oli onneksi jo melko hyvässä kunnossa, mutta mua jännitti ihan kamalasti, sillä sisarukseni olivat tulossa ensi viikolla käymään kotona. Jos selviäisin hengissä cupista ja perheestäni, niin tiesin olevani voittamaton.
"Jännittääkö?" kysyi ääni ja hätkähdin. Luulin olleeni yksin. Käännyin katsomaan selkäni taakse, Ellie nojaili hymyillen satulahuoneen ovenkarmiin.
"No jännittää. Eikö sua sitten?" Ellie kohautti olkapäitään.
"Älä valehtele", sanoin ja virnistin.
"No jännittää tottakai."
"Hyvä. Haluutko muuten olla mun kisahoitajana? Saat pidellä Effiä sen aikaa, kun meen Lefalla. Sillä kuulemma aloittaa joku uusi hoitaja, ehkä se voi laittaa sen kuntoon."
"Voin mä. Sä varmaan voit auttaa mua?"
"Tietenkin."
"Hyvä. Mennäänkö kahville?" Ellie katsoi mua tutkivasti. Mä en ollut kertonut sille mitään abuelasta, mutta ehkä nainen oli aavistellut jotain viimeiaikaisesta hiljaisuudesta.
"Mennään vaan. Täytyy vaan vaihtaa Effin loimi. Mun jokaiseen lihakseen sattuu."
"Uskon", Ellie nauroi ja tuli auttamaan mua Effin loimen vaihdossa.

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 29.11.18 15:30
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 123
Luettu: 7237

Effin päiväkirja

20.11.2018 / Amandan kouluvalmennus

Sarah varusti Effiä hiljaisena hoitopaikalla. Nainen väisteli mekaanisesti tamman sivuliikkeitä ja unohtui hetkeksi tuijottamaan tamman takajalkoja roikottaen kädessään koulusuojia.
Havahtuessaan jälleen liikkeelle latino tiesi, että oli vedettävä suojakuori päälle ja näytellä, sillä Amanda ei kuuntelisi hetkeäkään tekosyitä. Kunnioitus perijätärtä ja tämän kirjavaa hevosta kohtaan olivat riittävät kannusteet siihen, että ensimmäistä kertaa viikkoihin nainen puki kasvoilleen hymyn ja painoi ratsastuskypäränsä päähänsä.

Effi kulki levottomana eteenpäin, se vierasti jalustimien painoa säkänsä päällä ja Sarah mietti olisiko ollut fiksumpaa vain ottaa hihnat kokonaan irti. Vielä kierroksen nainen jaksoi odottaa, jonka jälkeen pysäytti Effin tamman viltin luokse maneesin seinälle.
"Sarah, nyt ei ole mikään tauko", Amanda huusi välittömästi.
"Otan jalustimet kokonaan irti, Effi ei rentoudu kun ne on kaulalla", Sarah vastasi ja repi hihnat irti. Amanda ei sanonut enää mitään, mutta latino tunsi polttavan katseen itsessään.

Kuten Sarah oli aavistellutkin, Effi myötäsi paremmin ja lopetti ylimääräisen venkoilun välittömästi. Naisen lihakset huusivat kuolemaa, mutta tämä otti kivun ilomielin vastaan. Se oli aina ollut tervetullut häiriötekijä, kun vaihtoehtoina olivat pelko ja ahdistus.
Amandan armoton ruoskinta sai Sarahin hetkittäin jopa unohtamaan kotona odottavan tilanteen ja keskittymään kunnolla ratsastukseen. Tehtävät olivat vaativia, eikä Sarah onnistunut niissä kertaakaan ensimmäisellä kerralla, usein vasta kolmannella toistolls ratsukko sai hyväksyttävän suorituksen ja sen jälkeen sai keskittyä tekemään saman uudelleen.

Hiki virtasi pitkähihaisen paidan alla ja Sarah pyyhkäisi hikikarpaloita pois otsaltaan. Effi oli myös hikivaahdon peitossa, vaikka Sarah oli klipannut tamman vasta pari viikkoa sitten viimeksi. Sekin oli ollut oikea tahtojen taisto, joka oli lopulta vaatinut rauhoittavaa Effille ja muutaman laastarin klippaajan sormille onnistuakseen.

Sarah käveli pitkät loppukäynnit maneesissa ja jäi sinne vielä toisten poistuttua takaisin talliin. Effi pyöritteli korviaan jäätyään yksin, muttei ainakaan huutanut kavereidensa perään. Latino tuijotti Effin korvia ja mietti miten paljon voimaa tamma antoi hänelle. Vaikka oli kulunut vasta hetki siitä, kun heidän yhteiselonsa oli alkanut, Sarah oli syvästi kiintynyt kirjavaan.
"Gracias cariño", Sarah kuiskasi ja rapsutti ruunikon harjanjuuresta. Effi kääntyi katsomaan ratsastajaansa ja höristi hieman korviaan. Sillä oli nälkä ja se halusi vain päästä talliin iltaruoilleen.
"Mennään, mennään", nainen sanoi hymyillen ja hyppäsi alas tamman satulasta.

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 22.11.18 13:53
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 123
Luettu: 7237

I have to save a rum | Inna Paakkanen

06.11.2018
throwback to the Monaco
#kouluvalmennus
Kun Effi oli pesty, kuivattu, juotettu ja loimitettu, Sarah talutti tamman pesupaikalta omaan karsinaansa, jossa odotti tuppo heinää. Nainen päästi ruunikon irti, käveli karsinan ulkopuolelle ja sulki oven perässään.
Huolellisen varustekatsauksen jälkeen Sarah vaihtoi ratsastussaappaat siisteihin jodhpureihin ja päätti sitten suunnistaa vielä loungeen kahvikupilliselle. Huutava nälkä kurni naisen mahassa, mutta tämä sivuutti sen. Kotona odottaisi eilisen jämäspagetit.

Sarah avasi loungen oven ja asteli sisään kiinnittäen hiuksiaan uudelleen korkealle poninhännälle.
"Ai säkin oot täällä? Onko kahvia?" nainen tervehtii loungessa majailevaa Innaa hymyillen.
"Mm, kerrankin ei oo kiire", Inna naurahti samalla, kun veti kaappinsa luona takkinsa vetoketjun kiinni. "En itseasiassa tiiä.. en oo kattonu."

Nuorempi brunette siirtyi kahvikeittimen luokse. Tyhjähän se oli. Ihme, yleensä Loungessa oli aina kahvia.
"Otatko, jos keitän?" Sarah tiedusteli Innalta.
"En mä taida kiitos", Inna irvisti. "Oon juonu tänään jo ainakin viis isoa mukillista. Kohta en saa enää unta, kun on kamalat kahvipärinät. Aattelin tästä hilppasta Hesen drive inin kautta", nainen naurahti vielä päälle.
"En mä sitten keitä, turha vain yhdelle laittaa. Äläkä puhu ruoasta, mulla on ihan kamala nälkä", Sarah vastasi virnistäen.

Inna naurahti ja kaappasi jo käsilaukkunsa olalle.
"No, mutta kiitos valmennusseurasta. Toivottavasti säkin löydät ruokaa", Inna sanoi.
Sarah meinasi huikata moikat naiselle, mutta päättikin sitten kokeillä jäätä kepillä. He eivät olleet valmennuksien lisäksi jutelleet kovinkaan paljon Innan kanssa.
"Haluaisitkos sä ruokaseuraa? Olisi kiva tutustua suhunkin vähän paremmin. Ei ole pakko tietenkään", Sarah varmisti vielä ja hymyili.

Inna oli jo kääntynyt kohti ovea, mutta pyörähti takaisin Sarahia kohti. Ai ruokaseuraa? Kotona odottivat kyllä koirat ja hevoset, jonka takia nainen olikin meinannut hakea vain Hesestä sapuskaa.
"Mikä ettei", Inna kuitenkin vastasi. "Haluutko jonnekin tiettyyn paikkaan?"
"Mennäänkö Monacoon? Vai haluutko välttämättä Heselle, sekin käy paremmin, kuin hyvin", Sarah ilahtui siitä, että Inna oli halukas menemään syömään yhdessä.

Kaksikko päätyi suuntaamaan Monacoon, pizzeriaan Kallan keskustassa. Sarah pysäköi bemarinsa pizzerian parkkipaikalle ja nousi autosta. Tummansiniset farkkuratsastushousut olivat onneksi siistit, eivätkä heinän ja mudan peitossa. Pikeepaidan helman nainen oli tunkenut housujen alle ja sen päälle pukenut mustan toppatakin. Ehkä pizzerian omistajat antaisivat kevyen tallintuoksun anteeksi.

Inna ei ollut ennen käynyt Monacossa, mutta tiesi kyllä mihin he olivat saapuneet. Nainen veti oven auki ja päästi Sarahin ensimmäisenä sisään. Pizzan herkullinen tuoksu tulvi heti Innan nenään, kun hän seurasi toista naista kynnyksen ylitse sisäpuolelle. Sarah johdatti heidät parin ihmisen jonoon.

Jonotusaika antoi Innalle aikaa miettiä mitä söisi. Raskas aamuvuoro ja kouluvalmennus eivät tuoneet hetkeäkään mieleen salaatteja. Nekin kyllä varmasti olisivat täällä herkullisia. Ehkäpä hän ottaisi vain pizzan?

Viimein edellä olleet teinit saivat tilauksensa valmiiksi ja siirtyivät pöytään odottamaan. Sarah viittoi Innaa tilaamaan ensin, joten Inna meni tiskille mietteliäänä.
"Pitsa, johon kebab, katkarapu, herkkusieni ja ööö oliivi", nainen tilasi. "Sekä pieni kola."
Maksettuaan, Inna sai kolalasinsa.
"Mä meen etsiin jo pöydän, niin tilaa rauhassa", Inna kertoi Sarahille.
"Joo."

Monaco ei ollut täynnä asiakkaista, joten tyhjän pöydän löytäminen hieman rauhallisemmasta paikasta ei ollut vaikeaa. Nurkkapöytä ja vielä ikkunan vieressä. Inna laski lasinsa pöydälle ja riisui takkinsa tuolin selkänojalle, ennen kuin istahti alas odottamaan Sarahia.

Kolalasi nousi juuri meikittömille huulille, kun Sarah ilmestyi pöydän luokse ja istahti alas. Kaksikon keskuuteen laskeutui hieman vaivaantunut hiljaisuus. Innalla ei ollut ainakaan mitään hajua mistä puhua. He eivät olleet Sarahin kanssa kuin tallituttuja, joten jonkin henkilökohtaisen asian tiedusteli ei sopinut tilanteeseen.

Lopulta nainen selvitti kurkkuaan.
"Miten teillä meni radan ratsastus?" Inna tiedusteli. "Amanda laitto meidät ainakin miljoona kertaan toistaan", Inna pyöräytti silmiään.
Helppo A:n ohjelmassa Amanda oli tosiaan laittanut heidät toistamaan takaosakäännös kohdan monen monta kertaa. Vaativa B:ssä valmentajalle oli aiheuttanut tuhahteluja huonot voltit ja laukan tahdin säilyttäminen.

"Ei mitenkään kamalan hyvin", Sarah tunnusti naurahtaen. Nainen oli valinnut kasvispizzan kylkiäiseksi veden, koska tällä oli valmennuksen jälkeen hirvittävä jano. Eikä tämä pitänyt muutenkaan limppareista juurikaan.
"Effi oli tosi sählä eikä oikein jaksanut keskittyä. Puski sisälle koko ajan ja varsinkin Helpon A:n rataharjoituksen vastalaukka puoliympyröissä se pisti ihan leikkimiseksi. Olin jo ihan varma, että Amanda repii mut alas tamman selästä ja kieltää tulemasta kilometriä lähemmäs tallia."

Monacon henkilökunta oli yllättävän nopeita, sillä heidän pizzat saapuivat jo nyt pöytään. Sarah katsoi nälkäisenä mozzarella-paprika-tomaatti-basilika pizzaansa ja haukkasi siitä höyryävän kuuman palan ennen vastauksensa jatkamista.
"Mutta onneksi saatiin lopuksi ihan kelvollinen suoritus. Amanda kyllä haukkui meidät molemmat ihan lyttyyn. Täytyy vaan tehdä reilusti enemmän töitä vielä ennen kisoja ja ratsastaa myös Lefalla pariin otteeseen. Aiotko sä osallistua kisoihin jollakin muullakin hevosella, kuin vain Banskulla?" Sarah uteli aidosti kiinnostuneena.

"Kiitti", Inna sanoi pizzan tuojalla ennen kuin siirsi huomionsa takaisin Sarahiin. "En mä oikeastaan oo varma vielä."
Innan naurahdus oli epävarma lauseen perään. Tottahan se oli. Hän ei oikein tiennyt ketä hevosia oli viisasta tuoda kilpailemaan. Viime kerralla esimerkiksi Hazelin kanssa tehty suoritus oli aivan farssi.

"Kiinnostavaa kyllä, että sä osallistut myös Lefalla", Inna jatkoi ja kertoi Sarahille, kun leikkasi pizzan keskustasta itselleen palan.
Pizzan reunat saisivat jäädä paikoilleen. Inna ei syönyt niitä koskaan.

"Okei", Sarah vastasi Innan epämääräiseen vastaukseen ja hymyili toiselle. Mahtoi olla kiireistä omistaa monta hevosta, nainen ajatteli.
"Se oli vähän sellainen hetken mielijohde oikeastaan", latino selvensi ja virnisti.

"Tykästyin siihen vähän silloin Amandan kouluvalmennuksessa ja Amanda antoi ymmärtää, että sen kanssa voisi saada startata kisoissa. Effiin mun on tarkoitus panostaa, mutta toivoisin Lefan opettavan mulle vielä lisää ratsastuksessa. Ehkä jopa asioita, joita voin sitten kokeilla Effin kanssa. Ei mulla ole oikeastaan paljoakaan odotuksia Lefan suhteen, se on niin vaativa, vaikkakin osaava, että me mennään vaan kokeilemaan kepillä jäätä startin suhteen", Sarah kertoi pizzansyönnin lomasta. Inna vaikutti olevan melko vähäsanainen ainakin näin tuntemattoman tallikaverin seurassa, mutta latinoa se ei haitannut. Hän oli kyllä tottunut olemaan se puhuva osapuoli useimmiten.

Inna nosti pizzaan keskittyneen katseensa Sarahiin. Hän ei uskaltanut myöntää, että ei ollut oikeastaan kuunnellut naista. Nälkä oli niin suuri, joten pizzan syöminen vei hänen kaiken huomionsa.
"No, eiköhän teillä ihan hyvin mee joka tapauksessa", Inna päätti yrittää diplomaattista vastausta.
Eihän sitä kehdannut tietenkään myöntää, että ei ollut kuunnellut. Inna peitteli nolostuksen hymyn taakse.

"Kiitos", Sarah vastasi hymyillen edelleen aidosti edessään istuvalle Innalle. Mielessään hän laittoi muistiin, että kysyisi Amandalta mahdollisia treenipäiviä Lefankin kanssa ennen kilpailuja.
"Mites teillä muuten menee Banskun kanssa? Se on kamalan kivan oloinen, mitä olen teitä valmennuksissa ehtinyt seurata", Sarah kysyi vielä. Pizza oli hävinnyt ennätysnopeasti lautaselta naisen mahaan ja tämä tunsi rajansa tulleen vastaan. Viimeiset palat saisi pyytää kotiinviemisiksi.

"Vaihtelevasti", Inna kohautti olkiaan.
"Kuinka niin?"
"Tai siis hyvin pääosin tietty", Inna naurahti. "Se vaatii vielä paljon kestävyyttä työhön. Vaativampi ryhmä on napannu siitä veronsa."
"Aa, no treenillä sitäkin saa lisää", Sarah tokaisi.
"Jep, niin saa. Me ollaan lisätty paljon laukkatyöskentelyä."

Inna söi pitsansa loppuun ja katsoi sitten kelloa.
"Oho, mun on aivan pakko mennä", hän naurahti ja nousi ylös vetääkseen takkinsa päälle. "Kiitti ruokaseurasta."
"Joo, kiitti sullekin”, Sarah hymyili. "Otetaan joskus uudestaan."
"Ehdottomasti paremmalla ajalla."

Inna heilautti kättään hyvästiksi ja katosi sitten ovesta pihalle.
Sama tarina myös täällä.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 09.11.18 20:11
 
Etsi: Spin off
Aihe: I have to save a rum | Inna Paakkanen
Vastaukset: 73
Luettu: 3686

Effin päiväkirja

06.11.2018 / Amandan kouluvalmennus

Kun Effi oli pesty, kuivattu, juotettu ja loimitettu, Sarah talutti tamman pesupaikalta omaan karsinaansa, jossa odotti tuppo heinää. Nainen päästi ruunikon irti, käveli karsinan ulkopuolelle ja sulki oven perässään.
Huolellisen varustekatsauksen jälkeen Sarah vaihtoi ratsastussaappaat siisteihin jodhpureihin ja päätti sitten suunnistaa vielä loungeen kahvikupilliselle. Huutava nälkä kurni naisen mahassa, mutta tämä sivuutti sen. Kotona odottaisi eilisen jämäspagetit.

Sarah avasi loungen oven ja asteli sisään kiinnittäen hiuksiaan uudelleen korkealle poninhännälle.
"Ai säkin oot täällä? Onko kahvia?" nainen tervehtii loungessa majailevaa Innaa hymyillen.
"Mm, kerrankin ei oo kiire", Inna naurahti samalla, kun veti kaappinsa luona takkinsa vetoketjun kiinni. "En itseasiassa tiiä.. en oo kattonu."

Nuorempi brunette siirtyi kahvikeittimen luokse. Tyhjähän se oli. Ihme, yleensä Loungessa oli aina kahvia.
"Otatko, jos keitän?" Sarah tiedusteli Innalta.
"En mä taida kiitos", Inna irvisti. "Oon juonu tänään jo ainakin viis isoa mukillista. Kohta en saa enää unta, kun on kamalat kahvipärinät. Aattelin tästä hilppasta Hesen drive inin kautta", nainen naurahti vielä päälle.
"En mä sitten keitä, turha vain yhdelle laittaa. Äläkä puhu ruoasta, mulla on ihan kamala nälkä", Sarah vastasi virnistäen.

Inna naurahti ja kaappasi jo käsilaukkunsa olalle.
"No, mutta kiitos valmennusseurasta. Toivottavasti säkin löydät ruokaa", Inna sanoi.
Sarah meinasi huikata moikat naiselle, mutta päättikin sitten kokeillä jäätä kepillä. He eivät olleet valmennuksien lisäksi jutelleet kovinkaan paljon Innan kanssa.
"Haluaisitkos sä ruokaseuraa? Olisi kiva tutustua suhunkin vähän paremmin. Ei ole pakko tietenkään", Sarah varmisti vielä ja hymyili.

Inna oli jo kääntynyt kohti ovea, mutta pyörähti takaisin Sarahia kohti. Ai ruokaseuraa? Kotona odottivat kyllä koirat ja hevoset, jonka takia nainen olikin meinannut hakea vain Hesestä sapuskaa.
"Mikä ettei", Inna kuitenkin vastasi. "Haluutko jonnekin tiettyyn paikkaan?"
"Mennäänkö Monacoon? Vai haluutko välttämättä Heselle, sekin käy paremmin, kuin hyvin", Sarah ilahtui siitä, että Inna oli halukas menemään syömään yhdessä.

Kaksikko päätyi suuntaamaan Monacoon, pizzeriaan Kallan keskustassa. Sarah pysäköi bemarinsa pizzerian parkkipaikalle ja nousi autosta. Tummansiniset farkkuratsastushousut olivat onneksi siistit, eivätkä heinän ja mudan peitossa. Pikeepaidan helman nainen oli tunkenut housujen alle ja sen päälle pukenut mustan toppatakin. Ehkä pizzerian omistajat antaisivat kevyen tallintuoksun anteeksi.

Inna ei ollut ennen käynyt Monacossa, mutta tiesi kyllä mihin he olivat saapuneet. Nainen veti oven auki ja päästi Sarahin ensimmäisenä sisään. Pizzan herkullinen tuoksu tulvi heti Innan nenään, kun hän seurasi toista naista kynnyksen ylitse sisäpuolelle. Sarah johdatti heidät parin ihmisen jonoon.

Jonotusaika antoi Innalle aikaa miettiä mitä söisi. Raskas aamuvuoro ja kouluvalmennus eivät tuoneet hetkeäkään mieleen salaatteja. Nekin kyllä varmasti olisivat täällä herkullisia. Ehkäpä hän ottaisi vain pizzan?

Viimein edellä olleet teinit saivat tilauksensa valmiiksi ja siirtyivät pöytään odottamaan. Sarah viittoi Innaa tilaamaan ensin, joten Inna meni tiskille mietteliäänä.
"Pitsa, johon kebab, katkarapu, herkkusieni ja ööö oliivi", nainen tilasi. "Sekä pieni kola."
Maksettuaan, Inna sai kolalasinsa.
"Mä meen etsiin jo pöydän, niin tilaa rauhassa", Inna kertoi Sarahille.
"Joo."

Monaco ei ollut täynnä asiakkaista, joten tyhjän pöydän löytäminen hieman rauhallisemmasta paikasta ei ollut vaikeaa. Nurkkapöytä ja vielä ikkunan vieressä. Inna laski lasinsa pöydälle ja riisui takkinsa tuolin selkänojalle, ennen kuin istahti alas odottamaan Sarahia.

Kolalasi nousi juuri meikittömille huulille, kun Sarah ilmestyi pöydän luokse ja istahti alas. Kaksikon keskuuteen laskeutui hieman vaivaantunut hiljaisuus. Innalla ei ollut ainakaan mitään hajua mistä puhua. He eivät olleet Sarahin kanssa kuin tallituttuja, joten jonkin henkilökohtaisen asian tiedusteli ei sopinut tilanteeseen.

Lopulta nainen selvitti kurkkuaan.
"Miten teillä meni radan ratsastus?" Inna tiedusteli. "Amanda laitto meidät ainakin miljoona kertaan toistaan", Inna pyöräytti silmiään.
Helppo A:n ohjelmassa Amanda oli tosiaan laittanut heidät toistamaan takaosakäännös kohdan monen monta kertaa. Vaativa B:ssä valmentajalle oli aiheuttanut tuhahteluja huonot voltit ja laukan tahdin säilyttäminen.

"Ei mitenkään kamalan hyvin", Sarah tunnusti naurahtaen. Nainen oli valinnut kasvispizzan kylkiäiseksi veden, koska tällä oli valmennuksen jälkeen hirvittävä jano. Eikä tämä pitänyt muutenkaan limppareista juurikaan.
"Effi oli tosi sählä eikä oikein jaksanut keskittyä. Puski sisälle koko ajan ja varsinkin Helpon A:n rataharjoituksen vastalaukka puoliympyröissä se pisti ihan leikkimiseksi. Olin jo ihan varma, että Amanda repii mut alas tamman selästä ja kieltää tulemasta kilometriä lähemmäs tallia."

Monacon henkilökunta oli yllättävän nopeita, sillä heidän pizzat saapuivat jo nyt pöytään. Sarah katsoi nälkäisenä mozzarella-paprika-tomaatti-basilika pizzaansa ja haukkasi siitä höyryävän kuuman palan ennen vastauksensa jatkamista.
"Mutta onneksi saatiin lopuksi ihan kelvollinen suoritus. Amanda kyllä haukkui meidät molemmat ihan lyttyyn. Täytyy vaan tehdä reilusti enemmän töitä vielä ennen kisoja ja ratsastaa myös Lefalla pariin otteeseen. Aiotko sä osallistua kisoihin jollakin muullakin hevosella, kuin vain Banskulla?" Sarah uteli aidosti kiinnostuneena.

"Kiitti", Inna sanoi pizzan tuojalla ennen kuin siirsi huomionsa takaisin Sarahiin. "En mä oikeastaan oo varma vielä."
Innan naurahdus oli epävarma lauseen perään. Tottahan se oli. Hän ei oikein tiennyt ketä hevosia oli viisasta tuoda kilpailemaan. Viime kerralla esimerkiksi Hazelin kanssa tehty suoritus oli aivan farssi.

"Kiinnostavaa kyllä, että sä osallistut myös Lefalla", Inna jatkoi ja kertoi Sarahille, kun leikkasi pizzan keskustasta itselleen palan.
Pizzan reunat saisivat jäädä paikoilleen. Inna ei syönyt niitä koskaan.

"Okei", Sarah vastasi Innan epämääräiseen vastaukseen ja hymyili toiselle. Mahtoi olla kiireistä omistaa monta hevosta, nainen ajatteli.
"Se oli vähän sellainen hetken mielijohde oikeastaan", latino selvensi ja virnisti.

"Tykästyin siihen vähän silloin Amandan kouluvalmennuksessa ja Amanda antoi ymmärtää, että sen kanssa voisi saada startata kisoissa. Effiin mun on tarkoitus panostaa, mutta toivoisin Lefan opettavan mulle vielä lisää ratsastuksessa. Ehkä jopa asioita, joita voin sitten kokeilla Effin kanssa. Ei mulla ole oikeastaan paljoakaan odotuksia Lefan suhteen, se on niin vaativa, vaikkakin osaava, että me mennään vaan kokeilemaan kepillä jäätä startin suhteen", Sarah kertoi pizzansyönnin lomasta. Inna vaikutti olevan melko vähäsanainen ainakin näin tuntemattoman tallikaverin seurassa, mutta latinoa se ei haitannut. Hän oli kyllä tottunut olemaan se puhuva osapuoli useimmiten.

Inna nosti pizzaan keskittyneen katseensa Sarahiin. Hän ei uskaltanut myöntää, että ei ollut oikeastaan kuunnellut naista. Nälkä oli niin suuri, joten pizzan syöminen vei hänen kaiken huomionsa.
"No, eiköhän teillä ihan hyvin mee joka tapauksessa", Inna päätti yrittää diplomaattista vastausta.
Eihän sitä kehdannut tietenkään myöntää, että ei ollut kuunnellut. Inna peitteli nolostuksen hymyn taakse.

"Kiitos", Sarah vastasi hymyillen edelleen aidosti edessään istuvalle Innalle. Mielessään hän laittoi muistiin, että kysyisi Amandalta mahdollisia treenipäiviä Lefankin kanssa ennen kilpailuja.
"Mites teillä muuten menee Banskun kanssa? Se on kamalan kivan oloinen, mitä olen teitä valmennuksissa ehtinyt seurata", Sarah kysyi vielä. Pizza oli hävinnyt ennätysnopeasti lautaselta naisen mahaan ja tämä tunsi rajansa tulleen vastaan. Viimeiset palat saisi pyytää kotiinviemisiksi.

"Vaihtelevasti", Inna kohautti olkiaan.
"Kuinka niin?"
"Tai siis hyvin pääosin tietty", Inna naurahti. "Se vaatii vielä paljon kestävyyttä työhön. Vaativampi ryhmä on napannu siitä veronsa."
"Aa, no treenillä sitäkin saa lisää", Sarah tokaisi.
"Jep, niin saa. Me ollaan lisätty paljon laukkatyöskentelyä."

Inna söi pitsansa loppuun ja katsoi sitten kelloa.
"Oho, mun on aivan pakko mennä", hän naurahti ja nousi ylös vetääkseen takkinsa päälle. "Kiitti ruokaseurasta."
"Joo, kiitti sullekin”, Sarah hymyili. "Otetaan joskus uudestaan."
"Ehdottomasti paremmalla ajalla."

Inna heilautti kättään hyvästiksi ja katosi sitten ovesta pihalle.

#kouluvalmennus, sama tarina myös Banskun päiväkirjassa
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 09.11.18 14:44
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 123
Luettu: 7237

Cocon päiväkirja

7.11.2018  |  T r e e n i ä   p o n i   t r e e n i ä

Kerään Cocon ravia ja tamma tuntuu ryhdistyessään saaneen jostakin lisää voimaa. Kehittyykö tämä? Kehun sitä vuolaasti. Kyllä se ihan varmasti oli saanut lisää voimaa ja lihasta, juuri siinä hetkessä se tuntui. Coco oli myös ollut vähän tasaisempi, tai olimme molemmat olleet, ja löytäneet taas yhteisymmärrystä tekemiseen. Lyhyitä pätkiä, jolloin kimpoilevan rusakon keskittymiskyky riitti, mutta kuitenkin tarpeeksi tekemistä ettei se ehtinyt jäädä keksimään omiaan. Kultainen keskitie ja paljon tukea ratsastajalta.

Marraskuiseksi epätavallisen kirkas aurinko valaisi aamupäiväistä maneesia ja saimme pitkästä aikaa olla ihan kaksin. Pyydän tammaa nostamaan laukan ja se hypähtää iloisesti eteenpäin. Siistin pääty-ympyrän jälkeen annan sen kiihdyttää pitkällä sivulla. Laukkaamme koko kierroksen reippaasti, mutta hallitusti ja taputan tyytyväisenä Cocon kaulaa. ”Hieno! Ootpa sä taitava tänään.”

Coco pärskii ravatessaan ja siirtyy tyytyväisenä pehmeästi käyntiin kun pyydän. Tumman tamman punertava karva kiiltelee. Kaunis se oli, kaunis rasavilli.

Cupin rata oli jo meille tuttu eikä erityisiä tai isoja ongelmakohtia ollut. Ongelmamme oli, että saisimme ylipäätäänsä pidettyä pakan kasassa, rasavillin kurissa ja minun hermoni marraskuisen viileinä. Siisti, suora ja tasainen oli tavoitteemme. Ei kiemurtelua, rusakkoloikkaa tai hätäisiä käsiä, se oli todettu eilisessä valmennuksessa, jonka aikana Amanda oli ollut paljon piinaavan hiljaa ja naputellut milloin mitäkin vaativasti kertoakseen, että jokin korjausliike odotti tekijäänsä. Mehän korjattiin, parhaamme mukaan. Treenattiin maanisesti ja tykättiin siitä nyt kuin hullu puurosta.

Topics tagged under kouluvalmennus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 _full

kirjoittaja Tilda M.
lähetetty 07.11.18 12:18
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Cocon päiväkirja
Vastaukset: 43
Luettu: 3806

Leevin päiväkirja

31.10.2018
#kouluvalmennus
Koko eroa siinä ei ollut. Lajikin oli täysin sama. Siihen loppuivat Leevin ja Banskun yhtäläisyydet. Saamieni varoituksien turvin otin Leevin toiselle hoitopaikalle, joka oli lähempänä loungea. Varoitukset eivät olleet turhia. En mä nyt Leeviä monsteriksi sanoisi, mutta paljonpaljonpaljon hankalammaksi kuin Bansku. Lisäksi ruuna varmasti haistoi jännityksen, joka lepatteli ärsyttävästi mahassani.

Molemminpuolisista naruista huolimatta, sain olla koko ajan pelastamassa varpaitani. Leevi oli kuin mikäkin steppiukko ja etukavio kauhoi jatkuvasti äänekkäästi tallinlattiaa. Murahteluni menivät kuin kuuroille korville. Okei, ehkä se olisi järkevämpi selästä.

Leevi kittasi korvansa niskaan, kun nostin vihreän huovan sen selkään.
”Senkin kukkoilija”, murahdin ruunalle. ”Mitä sä oikein esität?”
Pyöräytin silmiäni ja nostin vielä käsistäni mustan koulusatulan huovan päälle. Satula istui kuin valettu, enkä muuta edes odottanut. Amanda Sokka oli täydellä varmuudella tarkka hevostensa varusteista. Suoristin huovan satulan alla ja kiinnitin sitten vyön paikoilleen.

Mustat kankisuitset aseteltuani ruunan päähän, talutin sen vielä takaisin karsinaansa odottamaan. Nopsaan kävin vaihtamassa kenkäni ja sen jälkeen me lähdettiinkin maneesiin. Me oltiin viimeisiä paikalla. Tai no ei onneksi Amanda vielä puuttui. Säädin jalustimet ensin maasta suunnilleen, jonka jälkeen kapusin selkään jakkaralta.

Mä ilmoittauduin tähän valmennukseen, jotta saisi enemmän tuntumaa vaativan tason tehtäviin. Leevi oli toiveenani, koska se oli jo koulutettu Grand Prix tasolle ja kokenut kisahevonen. Mua vaan jännitti pistää pylly Amandan omistaman hevosen satulaan.

Leevi ei antanut suurta jännittämisen aihetta. Sen askeleet olivat joo huomattavasti erilaiset kuin Banskulla. En osannut istua niissä, jonka takia sainkin paljon kommenttia Amandalta. Leevi kuitenkin oli huomattavasti järkevämpi ratsuna. Se ei kukkoillut, mutta ilmaisi heti mielipiteensä, kun annoin sille liikaa määräyksiä. Bansku ei olisi siinä kohtaa korviaan loksauttanutkaan. Huh, joka paikkani olisi varmasti huomenna kipeä.

Ensin mä olin niin keskittynyt työskentelyyn, etten edes huomannut Effin temppuilua. Siinä vaiheessa, kun meinasin tipahtaa oman ratsuni kyydistä, korjasin nopsaan asennon. Sydämeni hakkasi yllätyksestä, kun sain Leevin eteenpäin ja vilkaisin mitä ihmettä tapahtui. Effi selkeästi näki vihreitä ukkeleita, ei sen vakavampaa.

Loppuvalmennuksesta musta tuntui, että mä olin saanut hieman kiinni siitä, mitä olin tullut hakemaan. Valmennuksen aiheet antoivat lisää ideoita Banskun kanssa treenaukseen ja Leevi antoi paljon oppia monista asioista. Ei se ollutkaan mikään turha kukkoilija.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 06.11.18 18:44
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Leevin päiväkirja
Vastaukset: 47
Luettu: 2435

Branin päiväkirja

7. marraskuuta 2018
#kouluvalmennus

Olisi ollut valehtelua väittää, etteikö mua olisi pelottanut mennä Amandan valmennettavaksi. Bran oli asunut Auburnissa alle viikon, ja vaikka se mutkattomana orina olikin kotiutunut hyvin, ei se ollut vielä kovin tottunut työskentelemään porukassa. Mä taas en ollut tottunut työskentelemään sileällä valvovan silmän alla, enkä mä vieläkään ollut tottunut Amandaan ylipäätänsä.

Rationaalinen puoli mussa tiesi kyllä, että oli ollut Isabellalta hyvä veto laittaa mut ja Bran nuorten hevosten ryhmään; sinne se toki iän ja tason puolesta kuuluikin. Monipuoliset treenit tekisivät sille taatusti hyvää, kun se ei työskennellyt ylipäätänsä kuin nelisen kertaa viikossa, ja enemmän mä saisin vietyä sitä yksin eteenpäin esteillä kuin sileällä.

Silti. Pelotti.

”Tänään työstetään käyntiä ja laukkaa”, Amanda ilmoitti heti ensimmäiseksi, kun me – minä, Matilda ja Minka – oltiin päästy maneesiin. Se oli sentään helpottava tieto, sillä ravi oli vielä Branin ehdottomasti heikoin askellaji. Se oli ikäisekseen hyvässä kunnossa ja hyvin ratsastettu, mutta toki tasapaino ja voima sillä vielä kehittyisi ajan myötä. Estehevosena sillä oli luonnostaan hieno laukka eikä käynnissäkään mitään valittamista, mutta ravin tahdin kanssa olisi vielä työtä.

Tai no, käynnissä ei olisi ollut valittamista, jos Bran olisi suostunut kävelemään. Nyt Amandalla oli paljonkin valittamista. Mä purin hammasta ja kestin, istuin rennommin ja syvemmälle satulaan, pidin joustavamman käden, ja siltikin kirjava pikkuori hiihteli menemään vailla yhtään järjellistä ajatusta. Pysähdykset valuivat ja suorilla Bran kiemurteli minkä kerkesi. Mulla alkoi puskea tuskanhiki otsalle pelkästään kun ajattelin, mitä Amanda meistä nyt ajatteli.

Laukkatyöskentely onneksi oli, kun sinne asti päästiin, jo vähän skarpimpaa. Bran alkoi keskittyä ja kuunnella, ja kun se teki niin, mä taas muistin miksi mä pidin siitä niin paljon. Se hevonen toden totta osasi liikkua niin halutessaan: se oli höyhenkevyt, mutta samalla pelkkää energiaa, ja jotenkin täydellisen tasapainossa jäntevyyden ja joustavuuden välissä aina kun sitä käänsi.

Amanda ei ollut ihan yhtä vaikuttunut, joten arvatenkaan Bran ei kuitenkaan näyttänyt ihan yhtä hyvältä kuin tuntui.

”Rasmus, lyhennä sitä laukkaa”, perijätär komensi mua juuri, kun olin mielestäni saanut orin niin pieneen liikkeeseen kuin tällä hetkellä se jaksoi kantaa. ”Ota ne ohjat käteen nyt ensi alkuun.”

Mä otin ohjat käteen. Ja sitten mä yritin ratsastaa vielä paremmin. Ihan hirveän paljon enempää musta ja Branista ei irronnut – ori alkoi olla väsynyt ja mä en ollut ratsastanut kunnolla melkein kuukauteen. Mutta ainakaan meitä ei heitetty ulos maneesista, joten kai se sitten ihan kehityskelpoisesti meni.

”Onko Amanda aina noin tiukka”, mä tiedustelin Matildalta, kun arvon valmentaja oli jättänyt meidät kävelemään loppukäyntejä keskenämme.

”Jep”, violettihiuksi nyökkäsi ilmeettömänä.

”Hyvä, koska mä en malta odottaa seuraavaa kouluvalkkaa”, vastasin ja käänsin Zeliasta äkkiä kiinnostuneen Branin sitten kauemmas. Matilda kääntyi vilkaisemaan mua nähdäkseen vitsailinko. Mä en jaksanut edes virnistää, kun hampaat olivat kipeät yhteen puremisesta, mutta varmaan se tajusi muutenkin.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 06.11.18 15:46
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 56
Luettu: 3241

Armin päiväkirja

05.11.2018

Armi ravasi rytmikkäästi uralla, odottaen mitä siltä seuraavaksi siltä pyydettäisiin. Pieni puolipidäte valmisteli laukan ja pienellä liikkeellä rautias vaihtoi ravista laukkaan. Tänään oli niitä päiviä, kun tamma toimi kuin ajatuksen voimalla. Nämä päivät oli oikein kivoja. Mä käänsin Armin maneesin poikki ja vaihdoin suuntaa, tehden laukanvaihdon askeleessa. Se oli ainakin omasta mielestäni ihan siisti vaihto. Ai että mä rakastin laukanvaihtoja. Ne olivat vain niin kivoja ja ratsukin tuntui tykkäävän. Mä tiesin, että mulla olisi vielä pitkä matka, että pääsisin tekemään vaihdot jokaisella askeleella. Mutta joku päivä mä vielä tekisin niitä.

Viime valmennuksessa oli ollut paljon laukkaa ja juurikin näitä laukanvaihtoja. Mä en hirveästi uskaltanut lähteä uusia juttuja kokeilemaan yksinäni, koska jos mä tekisin ne väärin, olisi mun todella vaikea lähteä korjaamaan omaa tekemistä. Joten mä olin aika innoissani, kun lokakuun viimeisessä valmennuksessa tehtiin laukanvaihtoja. Olinhan mä niitä tehnyt jonkun verran, mutta mä halusin lisää varmuutta omaan tekemiseen. Ja sitähän mä sain, Amandan huutojen lisäksi.

Mä kokosin välillä Armin laukkaa vähän, kuten oltiin tehty valmennuksessakin. Mä lähinnä hain asetuksia huomista valmennusta varten, koska viimeksi ei tullut kokoamiset ja vaihdot ihan näin helposti. Loppua kohti oli aina helpottanut, mutta alkuun mä olin ihan hukassa apujen kanssa. Amandalta oli tullutkin monen monta tiuskahdusta kommenttia mun ratsastamisesta. Eikä kehuja liiemmin herunut valmennuksen päätteeksi, mutta mä uskaltaisin väittää jääkuningattaren olleen edes hieman tyytyväinen meidän joihinkin pätkiin. Vaikka ei Amanda sitä mulle ikinä sanoisi.

Mä istuin syvälle satulaan ja pidin vatsalihaksilla vastaan, siirtäen Armin raviin. Samalla kun keventelin, valutin ohjia pidemmiksi sormien välistä. Tamma venytti kaulaansa sitä mukaa, kun sai ohjaa. Mun oli vaikea käsittää, että siitä oli jo vierähtänyt vuosi, kun mä olin Armin kanssa aloittanut. Ensin hoitajana, mutta nopeasti sain ylennyksen vuokraajaksi. Ja sillä tiellä oltiin edelleen ja toivottavasti oltaisiin jatkossakin. Mä olin aika ylpeä suorituksestani, kun olin pysynyt näin pitkään jonkun harrastuksen parissa. Kai mun porukatkin oli, eivätpä maksaneet turhaan mun harrastuksia. Aikaisemmin mä olin jaksanut jotain harrastusta maksimissaan puoli vuotta, sitten mä olin kyllästynyt ja pistänyt lajin vaihtoon.

Mutta mä olin löytänyt ratsastuksesta jotain, mitä ei muista lajeista ollut löytynyt. Nämä kerrat, kun hevonen toimi kuin ajatus, olivat mahtavia. Valmennuksissa kun hikoilu tuottaa tulosta ja valmentaja osoittaa edes jollain tasolla olevansa tyytyväinen suoritukseen. Vaikka mä en olisi ikinä uskonut, talleista ja hevosista oli tullut mulle hyvin nopeassa ajassa todella tärkeä osa elämää. Enää mä en kykenisi olemaan ilman niitä.

Armi sai pitkin ohjin kävellä hetken, ennen kuin mä tulin selästä alas ja taluttelin sitä vielä. Mulla ei sinänsä ollut kiire takaisin talliin, sillä varusteiden perusteellista putsausta olisi seuraavaksi vuorossa. Amandan valmennuksiin valmistauduttiin varusteiden osalta kuin kisoihin. Likaisia varusteita ei suvaittu, kaikki piti olla viimeisen päälle.

kirjoittaja Nita M.
lähetetty 05.11.18 19:28
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Armin päiväkirja
Vastaukset: 75
Luettu: 3783

Zelian päiväkirja


Kouluvalmennukset mietityttivät aina etukäteen ja se oli selkein ero este- ja kouluvalmennusten välillä jos ei laskenut sitä, että hevosen kaviot irtaantuivat maasta estevalmennuksissa huomattavasti herkemmin. Mä en tiennyt miksi Amandalla oli sellainen vaikutus muhun, mutta mä en rentoutunut hetkeksikään sen kylmän katseen edessä. Se takasi sen, että mä myös sain joka kerta Zeliasta irti sileän pätkiä, joista en ollut uskaltanut vielä haaveillakaan.

Zelia oli yllättävän virtaisa valmennuksen alussa ja mulla meni hetki tamman keskittymisen hakemiseen. En yleensä keskittynyt käyntityöskentelyyn ennen verryttelyä kaikissa askellajeissa, mikä tuohdutti ruunikkoa suunnattomasti. Se yritti hivuttautua raviin ihan vaivihkaa ja mä taas yritin pitää epämääräiset pyrähdykset poissa Amandan kommenttien ulottuvilta. Se tuotti tulosta siinä määrin, että vähitellen miljoonat puolipidätteet ja sinnikäs istuminen satulassa sai Zelian hellittämään vastaan jännittämisen ja keskittymään muhun sen verran, että sain esitettyä Amandalle pari hyvinkin terävää pysähdystä.

Kun Zelia viimein pääsi ravaamaan, se yritti taas pistää ranttaliksi. Kun mä kielsin hauskanpidon, sain vastaukseksi vastaan jäkittämistä ja sivuaskeleita, mutta niihin oli tyytyminen ja niiden kautta mä lähdin hakemaan rentoutta takaisin. Siihen mä en kuitenkaan ehtinyt, kun askellaji jo vaihtuikin laukkaan ja Zelian innokkuus tuli esille jo ensimmäisessä lennokkaassa nostossa.

Loppujen lopuksi Zelia oli kuitenkin parhaimmillaan laukassa. Jos mä olin tuskaillut laukan säätelyä toissaviikkoisessa estevalmennuksessa, tuntui Zelia nyt muovailuvahalta käsissäni. Mun ei tarvinnut kuin istua laukkaa kasaan ja ruunikko kokosi askeleitaan kuin parempikin ratsu.

Siirtyminen keskilaukkaan oli enemmän rykäisy kuin siirtyminen, mutta mä tunsin eron satulaan. Muutaman askeleen ajan tunsin Zelian venyttävän laukkaansa, kunnes pakka levähti ja mä jouduin istumaan tosissani vastaan ettei nuori tamma olisi esitellyt liikelaajuuttaan liiaksi asti.

Mutta sitä laukkaa, jota olin saanut Zeliasta irti, lähtisin hakemaan myös esteiden välille. Siinä laukassa tamma pysyisi tasapainossa ja saisin tuotua sen huolella esteille, koska olisin tilanteen tasalla.
Ja ehkä kehtaisin joskus harkita ajatusta kouluradan ratsastamisesta.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 05.11.18 19:25
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 76
Luettu: 4184

Lefan päiväkirja

31.10.2018 / Amandan kouluvalmennus

Sarah - Lefa
Tuijotin ilmoitustaululle kiinnitettyä ratsulistaa ja tunsin pienen jännityksen mahanpohjassani. Jopa tuntilistat olivat yleellisen näköisiä Auburnissa, Amandan virheetön käsiala ainakin teki lapusta arvokkaan oloisen.

Päätin aloittaa siitä, että kannoin ruunan varusteet hoitopaikalle valmiiksi. Lefa oli mulle melko vieras hevonen, sillä en ollut nähnyt sitä varmaan kertaakaan liikutuksessa samaan aikaan, kun olin liikuttanut Effiä. Osasin myös jännittää sitä, että miten Annalla menisi Effin kanssa. Olin pitänyt huolen, että tammassa ei olisi paljoa harjattavaa ja että sen varusteet kiilsivät puhtautta. En silti voinut kontrolloida sitä, miten herkkistamma ottaisi uuden ihmisen käsittelyn, mutta toivoin, että se olisi siivosti. Edes suurimmaksi osaksi.

Lefa oli tuotu jo valmiiksi karsinaan, joka oli onni, sillä sain laitettua sille suoraan riimun päähän ja talutettua hoitopaikalle. Ruunan karsina oli myös ihan vastapäätä hoitopaikkaa, niin matkalla ei ehtinyt sattua mitään.
"Hei Lefa", tervehdin ruunaa ja rapsuttelin sen kaulaa, tutkien ruunikon silmiä rauhassa. Tummanruskeat korvat kääntyilivät aktiivisesti, mutta sain sen myös katsomaan itseäni hetkellisesti.
"Katsotaan mitä Amanda on keksinyt meille tänään", juttelin ruunikolle samalla, kun harjasin sen huolellisesti läpi ja silmäilin, ettei ruunalla ollut haavoja tai turvotusta missään. Pidin huolen, että en mennyt Lefan taakse ja selvittelin hännän takajalan vieressä. Ruuna oli eloisa ja sain muistutella itsestäni ihan samalla tavalla, kuin Effin kanssa alkuun.

Harjauksen jälkeen nostin oranssin satulahuovan ruunan selkään.
"Soo", rauhoittelin Lefaa, se rupesi steppaamaan heti satulan nähtyään.
"Rauhassa", jatkoin hymyillen ja rapsutin ruunaa hetken aikaa. Meillä oli kyllä hyvin vielä aikaa. Satulan jälkeen heitin ohjat kaulalle, siirsin oranssin riimun myös kaulalle ja laitoin suitset Lefan päähän. Ruuna otti askeleen taaksepäin ja ilman riimua olisi varmaan nykäissyt itsensä kevyesti irti.
"Hölmö", toppuuttelin ja kiinnitin suitsien soljet. Kiinnitin omat hiukseni matalalle poninhännälle ja painoin kypärän päähäni.

Lefa oli herkkä, mutta vahva ja sain varsinkin alkutunnista tehdä todella paljon töitä, että pääsin ratsastuksellisesti oikeaan moodiin ruunan kanssa. Effin kanssa olin tottunut säpäkkyyteen ja erilaiseen herkkyyteen, nyt piti kuitenkin ratsastaa paljon määrätietoisemmin ja jämäkämmin.

Huomasin, että Effi säpsähti maneesin kulmassa ja purin alahuultani. Nostimme laukan ja pidin huolen, että Lefa kulki kulman läpi huolellisesti, ruuna tottelee ja hymyilen sekunnin ajan. Jokaisella askeleella yritän pysyä täydessä kontrollissa, vaikka ruunan isot askeleet kipeyttävätkin lihakset yllättävän nopeasti. Effin askeleet olivat pienemmät ja niissä oli helpompi istua.

Valmennuksen loputtua Amanda teki pyynnön, joka varmasti yllätti kaikki. Jännitys nousi uudelleen mahanpohjaan, kun Inna ja Leevi johdattivat meidät ulos maneesista ja kohti pimeää ulkoilmaa. Toivoin, että olisin tajunnut ottaa Lefalle viltin mukaan, sillä ulkona oli viileää ja ruunan lihakset vielä valmennuksesta lämpimät. Keskityn edessä kulkevan Rillan takapuoleen, että en eksyisi joukosta pimeässä.
Nostin kuitenkin katseeni hetken päästä ja jouduin pidättämään itseäni, etten olisi henkäissyt ihastuksesta.

Lefa oli varmajalkainen ja osasin jo vähän rentoutua, kun käännyimme takaisin tallia kohden. Mieleni oli vielä kauniissa lyhtyjen koristelemassa lehdossa, kun Lefa yhtäkkiä hyppäsi takasilleen ja lähti laukkaan. Korvissani suhisi, kun pidätin ruunan ohjista ja puristin itseni ruunikon ympärille, jos se tekisi saman vielä uudestaan. Rauhoittelin Lefaa ja tunsin, kuinka sydämeni hakkasi lähes rintakehästä ulos.
Värähdin kylmästä, vaikka valmennuksen jälkeen olin vieläkin ihan kuumissani.

Topics tagged under kouluvalmennus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 Lefasarah


kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 04.11.18 19:38
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lefan päiväkirja
Vastaukset: 81
Luettu: 4316

Banskun päiväkirja

24.10.2018
Laukkaa, laukkaa ja laukkaa
#kouluvalmennus
Bansku hölkkäsi rennosti liinan toisessa päässä vasemmassa kierroksessa. Pidin liinaa käsissäni samalla, kun paransin kaulahuivini asentoa.
”Laukka”, komensin kuuluvasti ja maiskutin perään.

Ori nosti reippaan laukan ja meinasi lähteä pukittelemaan. Mustien jalkojen takoessa tahdikkaasti maneesinpohjaa vasten, tunsin pientä syyllisyyttä. Meidän olis varmasti pitänyt tehdä laukkaharjoituksia selästä käsin. Eilinen Amandan valmennus oli jälleen mennyt vain keskinkertaisesti. Oliko mulla vääränlainen treeniohjelma Banskulle? Sen kunto oli jälleen pettänyt, kun se joutui tekemään laukkatyöskentelyä kokonaisen tunnin.

Alkuun valmennus oli ollut energinen ja tasaista suoritusta. Ei mitään suurempia virheitä. Siitä hiljalleen loppua kohden se muuttui kuitenkin elottomaksi. Laukanvaihdokset eivät olleet puhtaita ja selästä Bansku tuntui haluavan koko ajan rikkoa raviin. Mua oikeastaan ärsytti miten, joka toinen valmennus tuntui menevän penkin alle.

Meidän pitäisi saada valmennuksiin tasainen rutiini. Ei mitään sinne sun tänne pinkoilua.

Banskun kestävyyttä pitäisi ehdottomasti parantaa. Ylämäkitreeniä maastossa, pidempiä laukkasuoria ja treeneissä paljon enemmän laukkaharjoituksia. Ehkä se sillä parantuisi. Tai sitten mun pitäisi pyytää jotain kokeneempaa tekemään meille kunnollinen treeniohjelma. Jos mä vaikka olin viime aikoina päästänyt Banskun treenin lässähtämään.

”Okei, pyrrr, ravi”, komensin Banskua.
Se oli laukannut jo toiseen kierrokseen. Siksi saatoin antaa orin hölkätä hetken liinan päässä ja sen jälkeen taluttaa käynnissä maneesia ympäri. Heitin loimen Banskun niskaan ja taputin sitä kaulalle, ennen kuin ohjasin sen uraa pitkin kävelemään. Oltaisiin me voitu lähteä maastoonkin käppäilemään. Ulkona oli nykyisin vaan kovin nopeasti pimeä, joten valaistutkaan tiet eivät houkutelleet.

Tänä päivänä maastoilin käytännössä pelkästään aamuisin, kun tulin tallille ennen iltavuoroa. Silloin oli aina valoisaa, eikä tarvinnut otsalamppuja tai miljoonia heijastimia. Bansku pärskähti äänekkäästi tyytyväisyyttään ja pakkohan siinä kohtaa oli naurahtaa.
”Hölmö söpöläinen”, lepertelin murulleni.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 03.11.18 16:13
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Banskun päiväkirja
Vastaukset: 62
Luettu: 4367

Rillan päiväkirja

31.10.2018  |  A v o i n   k o u l u v a l m e n n u s

Olin aina pitänyt Cocon emästä, sen lempeydestä ja herkkyydestä. Tammassa oli jotain mihin toivoin Cocon kasvavan vähän aikuistuttuaan. Oli kutkuttavaa päästä kokeilemaan Rillaa ensimmäistä kertaa selästä käsin. Rapsutan läsipään otsaa ja Rilla huokaa tyytyväisenä. Kurkkaan käytävälle ja tajuan, että olen unohtunut hidastelemaan nähdessäni Annan kiskovan jo kypärää päähänsä. Heitän rivakasti satulan ruunikon selkään ja syöksymme Annan ja Effin vanavedessä maneesille.  

Fellun kanssa olin tottunut herkkään, mutta huomattavasti Rillaa voimakkaampaan ratsuun. Cocoon verrattuna Rillan herkkyys taas oli paljon jalostuneempaa, ei joka ilman suuntaan kimpoava päätön voima vaan pienimmänkin avun kuuleva herkkä vastaanotin. Muistin, että osasin ratsastaa herkkiä hevosia, juuri ne olivat minun hevosiani, vaikka Cocon kanssa homma tuntuikin välillä pahimman luokan räpiköinniltä.

Minulla oli harhaileva ajatuksenjuoksu, tai kai sen voisi lukea myös äärimmäiseksi keskittymiseksi, ja onnistuin usein blokkaamaan ulkomaailman tehdessäni. Amandan pienillekin merkeille olin kuitenkin yhtä herkistynyt vastaanotin kuin Rilla sillä hetkellä avuilleni. Terävä kielen naksautus ja olin saman tien pukannut Rillaa napakammin eteen. Tamma vastasi hangoittelematta ja löysi heti lisää tehoa moottoriinsa. I-ha-naa, riemuitsin mielessäni. Rillan selässä oli helppo olla eleetön kun sen sai käynnistymään. Taisimme Cocon kanssa aina lietsoa toistemme levottomuutta, Rillan kanssa löysin taas oman tasaisuuteni. Ratsunvaihto useammin tekisi hyvää sokeiden pisteiden löytämiselle. Sitäpaitsi, haaveilin jo Vaativan A:n radoista ja Fellun kanssa se ei olisi mistään muusta kuin itsestäni kiinni.

Maneesissa kaikuu keskittyneiden hevosten puuskutus, jonka rikkoo seinään napakasti ropsahtava hiekka Effin poukotessa nurkassa näkemiään mörköjä pakoon. Rilla jännittyy myös palaten nopeasti avuille vain ottaakseen pian uudestaan jalat alleen sieraimet levällään pöhisten. "Noooh, annahan olla", rauhoittelen läsipäätä äänelläni ja rohkaisen sitä napakasti eteen. Maneesin hevoskatras tuntuu ottavan liekkiä toisistaan ja tunnelma sähköistyy hetkeksi.

Väläytän myötätuntoisen hymyn Annalle Effin ollessa kaikista eniten lentoon lähdössä. Rilla tuntuu vain löytäneen uutta ulottuvuutta temmonmuutoksiin ollessaan hieman varpaillaan. Sarahin käsissä oleva Lefa näyttää olevan ainut, joka ei rynnistä kummituksia karkuun vaan tekee sen pelkästä menemisen riemusta, mutta Sarahin varmassa hallinnassa.

Keskittynyt lataus palaa pian maneesiin. En voi olla hymyilemättä tyytyväisesti siirtäessäni Rillan käyntiin ja taputellessani sen siroa kaulaa. Ehkä vuoden viimeinen Cup-osakilpailu tulisikin sujumaan edellisiään paremmin. En tohtinut myöntää ääneen, mutta minua hieman kaihersi, jos en onnistuisi viemään koulurankingin voittoa tänäkin vuonna. Saisin kyllä todellakin loistaa molemmissa luokissa, jos meinasin nousta pistestilastoissa.

Amandan ilmoitus keskeyttää kilpailuviettini kehräämisen ja huomaan porukan vaihtavan epäileviä katseita. ”Perheellämme on ollut tapana sytyttää hautalehtoon kynttilöitä poislaukanneiden ratsujen muistolle, aina tällaisina pyhäpäivinä. Niin on tehty tänäänkin, ja haluaisin, että kävelisitte loppukäynnit ulkona.” Minä en pelännyt pimeää tai ollut taikauskoinen, toisaalta en nykyisin tyhmän rohkeakaan, mutta kai me taitavat kouluratsastajat pitäisimme virkeät ratsumme kurissa. Ohjaan Rillan Innan ja Leevin perään. Vilkaisen taakseni, Amanda on jäänyt nojaamaan maneesin ovenpieleen ja katsoo hetken poistuvaa letkaamme.

Leevi etenee varmasti, Rilla astuu pimeässä tarkasti korvat pinkeinä ympäristöä ja takana tulijoita kuunnellen. Sydänalassa muljahtaa vähän kun kynttilöiden värisevät valot alkavat näkyä pimeässä. Tekee mieli sanoa jotain näkymän kauneudesta, mutta hiljaisuus tuntuu kunnioittavan sitä enemmän. Oli lämmin ja vähän kutkuttava ajatus, että tämä oli Amandalle tärkeää. Ei tämä ollut naiselta käsky vaan vilpitön pyyntö, pieniä siivuja tiukasti harkitusta ulkokuorestaan kiinni pitävän herkkyydestä. Kylläpä nyt tänään oli puhe herkkyydestä.

Olemme jo kääntyneet ympäri kun takaa kuuluu pahaenteistä ryskettä. Viimeiseksi jääneet Sarah ja Lefa ovat niin kaukana pimeässä etten näe ratsukkoa. Rilla pysähtyy vastahakoisesti ja steppaa paikoillaan kun huhuilen jo vähän huolta äänessäni Sarahin perään. ”Lefa hyppäsi just pystyyn, mutta nyt se vaikuttaa taas... rauhalliselta”. Sarah tavoittaa meidät viulunkieleksi virittyneellä ruunalla. ”No huh, mennään rauhassa. Hyvä ajotus sillä kun just tässä pimeimmässä välissä”, sanon ja päästän Rillan liikkeelle. Kireän sähköinen tunnelma on tarttunut taas nopeasti meihin kaikkiin ja Innan ääni kuulostaa jo pinkeältä naisen huudellessa meitä peränpitäjiä. Kollektiivinen helpottunut huokaus on aistittavissa kun tavoitamme kartanon valot, sisällä tallissa voi jo nauraa nopeasti kirineelle jännitykselle.

”Olipa kiva tutustua näinkin ystäväni”, juttelen Rillalle harjatessani vielä pientä ruunikkoa. ”Voisit vähän kuiskutella elämänohjeita rasavillille jälkikasvulleskin, vai mitä?”. Kasaan tamman varusteet ja vien ne putsattuina paikoilleen. Huikkaan heipat Annalle, joka ehtii valmiiksi ennen minua. Olinpas verkkainen tänään, oliko Rillalla sellainen terapeuttinen vaikutus. Seisahdan hetkeksi tallipihalla nuuhkimaan pakastuvaa iltaa. Mietin, pitäisikö vielä kävellä hautalehdon poikki ihan näin jalkaisin, jotta ehtisi aistia tunnelmaa ilman alla jännittävää ratsua.

kirjoittaja Tilda M.
lähetetty 01.11.18 20:04
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Rillan päiväkirja
Vastaukset: 34
Luettu: 2599

Cocon päiväkirja

23.10.2018  |  K o u l u v a l m e n n u s   Nuoret kouluratsut

Kurkku oli muuttunut yön aikana hiekkapaperiksi ja keitän aamukahvin sijaan teetä, johon lorautan reilulla kädellä hyvää rommia. Lysähdän sohvannurkkaan ja nostan jalat väljän villapaidan sisälle. Tuijotan seinäkelloa teetä puhallellen. Tänään ei olisi kiire, olin jättänyt kalenteriin tilaa ja ilmeisesti alitajunnassani ennakoinut alkavan flunssan eilisellä tehokkuudella. Vain pari kirjausta ja voisin sitten rauhassa valmistautua illan valmennusta varten.

Kuuma juoma polttelee sopivasti sisukaluissa ja huuhdon sen kanssa alas pari Buranaa. Leuka on vähän turvonnut eilisestä ja kerrankin minulla on hyvä syy ravita itseäni pelkillä nesteillä. Kuvainnollisesti hammasta purren aioin kuitenkin selviytyä Amandan valmennuksesta. Huuhtokoot rommi flunssapöpöt ja Burana leukasäryt.

Tunnustelen sormilla leukapieltä, jota Julia oli eilen hellästi suudellut. Olin tainut sanoa oho, tuijottaa levottomasti ja viimeistellä kaiken nauramalla oudosti. Mitä Julia halusi? Tai mitä edes itse halusin. Epäaikuismaisesti teimme yhä vain oletuksia vaikka viisainta olisi ollut istua alas ja kysyä. Tulisimme kuitenkin törmäilemään toisiimme yhtenään. Olin sitä mieltä, että tämä olisi nyt se aika kun saatoin sanoa päässeeni yli niin pitkään ja paljon kummitelleestä erosta, joka ajoi minut Kallaan. Voisin siis punnita vaihtoehtoja ihan uusin silmin. Ryystin varmemmaksi vakuudeksi toisenkin kupin teetä sinetöidäkseni kyseisen päätöksen ja voitetun kurkkukivun.

Tänään en kuitenkaan törmännyt Juliaan kysyäkseni, tai sanoakseni mitään muutakaan. Pysähdyn tullessani seuraamaan hetkeksi Minaa ja sen varsaa pakkasen kuuraamassa tarhassa. Voi miten suloisen huolestunut ilme läsipäisellä pikkuorilla olikaan. Pieni musta tuijotti minua korvat varovaisessa hörössä emänsä takaa. Varsinainen sydänten murskaaja ajattelin hymyillen. Cocon varsa-ajasta tuntui olevan pieni ikuisuus. Olin ajatellut vastuun tunteen vähenevän kun tamma kasvaisi, mutta nyt sitä vasta vastuun äärellä oltiinkin kun piti ratsua tehdä. Äkkiäkös varsan kinttujaan opetti nostamaan, mutta selästä käsin vipuja oli lopulta nuoren hevosen kanssa niin monta että aika useinkin hirvitti.

Tallissa minua on vastassa iloisesti pöhisevä ratsu, jota ei minun vastuuongelmani painaneet. Totean tamman harjan mitan venähtäneen turhan paljon, pitäisi siistiä se seuraavan kerran kun oli ylimääräistä aikaa ja energiaa. Vaihdan satulan alle puhtaan huovan ja pyyhkäisen suojista pölyt. Näyttäisi hippilettinen tammani vähän siistimmältä.

Burana on häivyttänyt vilunväreet ja pahimman leukasäryn. Kerään ohjia paremmin käteen ja suoristan ryhtiä vetäen syvään henkeä. Coco kuulostelee kerrankin minua harkiten ja tuntuu sopivasti virkeältä. Tamma venyy ja taipuu kivasti vaikka hangoitteleekin hetkittäin hankalissa kohdissa vastaan. Oma pää alkaa tunnin aikana tuntua hetki hetkeltä tukkoisemmalta kaikesta särkylääkkeestä huolimatta. Ehkä nyt sujuikin siksi ettei aivosoluja riittänyt liikaan analysoimiseen.

Nenä alkaa viimein vuotaa ja kiroan mielessäni etten tunkenut paperia mihinkään mukaan. On pakko pyyhkäistä vaivihkaa nenänpieltä hihaan. Onneksi Amanda taisi juuri parahiksi keskittyä Lotan ja Rillan ansiokkaaseen pohkeenväistöön. Nainen on tyytyväinen meidänkin viimeiseen suoritukseen ja annan helpottuneena Cocolle ohjaa, kohta pääsisi takaisin talliin.

Laskeuduttuani satulasta olen aivan poikki ja flunssasärky on salakavalasti hiipinyt jokaiseen raajaan. Taputan Cocoa kaulalle ja heilautan vähän kättä Amandalle kiitokseksi ennen kuin marssitan Cocon reippaasti takaisin talliin. Nyt oli saatava nenäliinä ja istua hetkeksi.

kirjoittaja Tilda M.
lähetetty 30.10.18 20:47
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Cocon päiväkirja
Vastaukset: 43
Luettu: 3806

Takaisin alkuun

Sivu 3 / 4 Edellinen  1, 2, 3, 4  Seuraava

Siirry: