Kellonaika on nyt 06.12.21 14:37

99 osumaa on löytynyt haulle 0

Leevin päiväkirja


Oli hämmästyttävää, että omisti neljät ratsastushousut, eikä niistä mitkään meinanneet kelvata päivän valmennukseen. Valkoiset olivat kisoihin, vaaleanpunaiset olivat likaiset. Turkoosit eivät nyt vain sopineet aina Leevin kanssa, koska sillä oli vihreät varusteet pääasiassa. Mä tuijottelin mun jaloissani olevia tummansinisiä housuja, jotka tuntuivat vähän turhan tiukoilta. Koskahan mä olin viimeksi niitä käyttänyt? Mä olin nimittäin tykästynyt kamalasti mun vaaleanpunaisiin housuihin, koska ne näyttivät kivoilta meidän Sokka Luxuries huopien kanssa, joihin mä olin myös tykästynyt. Huokaisten mä vain totesin, että näillä mentäisiin. Toivottavasti ne housut nyt pysyisivät kasassa. Onneksi valmentaja oli Amandan sijasta Heidi, joten varusteiden ei tarvinnut olla ihan niin tip top, kuin perijättären valmennuksessa.

Mä hipsin tallissa ympärilleni pälyillen, koska mä pelkäsin Viivin olevan jälleen katselemassa valmennuksia. Mä en halunnut törmätä siihen, vaikka se kuulostikin vähän lapselliselta. Leevin mä olin hakenut jo hyvissä ajoin vähän hengailemaan karsinaansa, mutta nyt mä siirsin sen hoitopaikalle, koska jos jotain mä olin tässä marraskuun jälkeen oppinut, että Leevi kannatti hoitaa siellä.
"Leevi! Nyt loppu!" mä ärähdin, tai se saattoi myös muistuttaa jotain kiljaisua. Se sai Leevin katsomaan mua hivenen kummastuneena ja jopa lopettamaan sen helvetin ärsyttävän yrityksen kaivautua Kiinaan. Mun kiljaisu ei onneksi ollut ihan niin korkea, että se olisi rikkonut mitään laseja. Tai Auburnin kattokruunuja. Onneksi muut meidän valmennukseen tulevat taisivat olla tammatallissa, eivätlä kuulleet mun kiljumisia. Ja onneksi muutenkin talli oli aika tyhjillään, koska ei kenenkään tallillaisenkaan tarvinnut niitä kuunnella.

"Viitsisitkös siirtää sitä persettäs vähän?" mä tuuppasin ruunan takalistoa, joka oli kääntynyt melkein poikittain mun tielleni. Varustus meiltä sujui jo ihan siedettävästi, joten nopeasti me päästiin vetämään alkukäyntejä. Koska pihalla ei ollut mitenkään liukasta ja edelleenkin ruunikko oli helpompi hallita selästä, mä kävelin alkukäyntejä selästä käsin. Ruuna tallusteli kiltisti eteenpäin ja mä vastoin yleisiä tapojani, kaivoin puhelimen taskustani. Mä nappasin kuvan Leevin niskasta ja laitoin sen snäpissä parille kaverille. Mä myös tallensin sen, jotta voisin halutessani tunkea sen vaikka Instagramiin. Hitsin somehömpötys, mä olin jäänyt siihen kamalan koukkuun.

"Leeviä olisi varaa koota vielä enemmän Nita, älä anna sen löysäillä", Heidi kommentoi valmentajan ominaisuudessaan, kun mä kokosin ravia. Tai siis yritin. Kyllähän mä sitä sain koottua, mutta kummassakin rupesi näkymään väsymys. Tai enempi mussa, mikä tarttui sitten myös ratsuun. Meillä oli ollut lyhyessä ajassa hurjan paljon enemmän valmennuksia, kuin mitä jossain välissä pitkän ajan sisään yhteensä. Ja tuossa ei ollut taas mitään järkeä, joka varmaan kertoi väsymyksen tasosta. Vielä kun lisättiin kirjoitukset, mä olin ihan hermoromahduksen partaalla. Sentään meillä sujui kisoissa hyvin ja me johdettiinkin oman luokkamme rankingia. Mutta sitten se väsymys iski valmennuksissa, jolloin ravin kokoaminen tuntui ylivoimaiselta tehtävältä. Kyllä me taas selvittiin siitä valmennuksesta, eikä Heidinkään tarvinnut ihan joka sekunti kommentoida tai sanoa jotain korjattavaa.
435 sanaa


Topics tagged under kouluvalmennus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 Auburn2003
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 24.03.19 21:15
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Leevin päiväkirja
Vastaukset: 47
Luettu: 2452

Epin päiväkirja

Epi osallistui myös Lauri Merikannon valmennuksiin 26-27.01, lue valmentajan tarinat valmennuksista täältä.


S Y Y T Ä   H Y M Y I L L Ä   T A A S   03/02/19

Oli ollut oikea päätös pyytää Kristian ratsastamaan Epiä parina päivänä viikossa, myönsin itselleni. Avasin suitsien remmejä mietteliäänä. Pitkästä aikaa olin voinut rentoutua hevosen selässä ja hypätä hyvällä mielellä. Olin pystynyt keskittymään, Epi oli tuntunut hyvältä - takana oli onnistunut estevalmennus.

”Teilläkin taisi mennä aika kivasti”, Gabriella hymyili tullessaan ulos viereisestä karsinasta Reiskan satula käsivarsillaan. Nyökkäsin, ja tällä kertaa jopa aidosti hymyilin takaisin. Oli syytäkin hymyillä, sillä touchini tähän touhuun ja sitä myöten elämäniloni oli palaamassa takaisin.

Vuosi oli meinaan alkanut melkoisen hataralla motivaatiolla.



“Jos et ala ratsastamaan tosissasi vähän äkkiä, niin voit unohtaa valmentautumisen”, oli Amanda todennut jäisesti kevätkauden ensimmäinen valmennuksen päätteeksi. Tappavan kylmä katse oli saanut niskavillat nousemaan pystyyn ja pistänyt pohtimaan, mitä mä oikeasti halusin tältä kaudelta. Dumpata täydessä kilpakunnossa olevan hevosen ja lopettaa ratsastaminen? En helvetissä.

Avunpyyntö oli vaatinut melkoista nöyrtymistä, mutta se oli saanut mun ratsastukseen jotain rotia. Torstain kouluvalmennuksessa Amanda ei enää ollut ollut heittämässä mua ulos valmennusryhmästä, vaan oli jopa hiljaa hyväksynyt meidän suorituksen keskilaukassa ja sen jälkeen vastalaukassa hienoisen haparoinnin jälkeen. Epin laukka ei ollut enää ollut hallitsematonta kauhomista, vaan olin alkanut pikkuhiljaa löytää niitä tuttuja säätöjä. Laukka kuitenkin oli selkeästi Epin vahvuus - kunhan ratsastajalla vain oli pää mukana touhussa.



Harjattuani Epin pikaisesti läpi heitin sille violetin fleeceloimen niskaan ja kuikuilin Reiskan karsinaan. Musta tukka pilkisti kalterien välistä.
”Tuutko loungeen kahville?” kysyin naiselta. Olisi korkea aika alkaa ottamaan taas kontaktia myös muihin tallilla kävijöihin. Johan tässä oli erakoiduttu jo ihan tarpeeksi.

#kenttaryhma #kouluvalmennus x2 #estevalmennus
kirjoittaja Anna S.
lähetetty 24.03.19 19:46
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Epin päiväkirja
Vastaukset: 26
Luettu: 2427

Leevin päiväkirja




Mun melkein sukunimi kaimani tuli pitämään valmennuksia Auburniin. Mä olin käynyt jo Ramidan kanssa estevalmennuksessa, mutta mä olin hullu ja tyhmä ja miljoona muuta vastaavanlaista kuvaavaa sanaa. Me ravattiin Leevin kanssa jo miljoonassa ja yhdessä valmennuksessa, mutta mä ilmotin meidät myös Merikannon valmennukseen. Kisojen jälkeläisenä päivänä ja mä olin muutenkin valmiiksi stressaantunut ja väsynyt.

Onneksi pohjalla oli onnistunut kisapäivä, koska muuten mielenkiinto valmentautua olisi muuten ollut nollissa. Seppeleen osakilpailuista toinen sija ja selkeä rankingin johto. Vain luokan voitto olisi voinut saada mut paremmalle mielelle, mutta toka sija oli ihan hyvä. Voittoa siis metsästettiin vielä, mutta eiköhän se tulisi pian. Ei ainakaan jäisi valmentautumisesta kiinni.

Kun mä varustin Leeviä taas kunnon treeniä varten, ruuna katseli mua vähän sellaisella ei kai taas -ilmeellä. Ei siinä, olisin minäkin mielummin maannut kotona sängyssä katsomassa Netflixiä, koska mä en nyt meinannut keretä muuta tekemään kuin osallistumaan valmennuksiin tai kisoihin.
"Älä huoli, on meillä huomenna vapaapäivä. Tänään pitäisi jaksaa vielä", mumisin ruunalle ja rapsutin sitä otsatukan alta. Ruuna mulkaisi sitä ja mä muistin taas, kuinka mun vuokrahevonen ei arvostanut tälläisiä hellyyden osoituksia. Sitä mä kaipasin Armissa, niitä rapsutteluhetkiä ja muita.

Mun väsyneet aivoni joutuivat tekemään myös jumppaa, kun mä jouduin keskittymään puomitehtäviin. Onneksi Leevi ei ollut ihan niin väsynyt kuin minä, joten sillä oli homma hanskassa. Ruunikko ruuna veti hienosti puomeista yli ilman kolinoita. Muistaakseni Amanda oli treenannut sen kanssa paljon puomeilla, mutta voi olla, että mä muistin ihan väärin. Mutta ainakaan se ei ihan niin loikkinu puomeista yli, kuin Effi. Koska me oltiin viime aikoina treenattu niin paljon Leevin kanssa ja myös menestytty kisoissa, mun oli helppo vaikuttaa siihen puomeilla. Ruuna veteli hyvin niin ravissa kuin laukassakin ja mä sain olla oikein tyytyväinen meidän suoritukseen.
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 24.03.19 18:13
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Leevin päiväkirja
Vastaukset: 47
Luettu: 2452

Banskun päiväkirja

Tahti ja sen säilyvyys. Tuo erittäin tärkeä asia, kun oli kyse kouluratsastuksesta. Siinä oli meidän tämän päivän teemamme. Amanda seisoi pituushalkaisijan päässä ja naputti päättämäänsä tahtia raipalla ratsastussaappaisiinsa. Me sitten yritettiin laukata sen mukaisesti, tehdä i:n kohdalla täydellinen kymmenen metrin voltti.

”Ei. Uudelleen”, Amanda komensi tuhannetta kertaa.
Se varmaan myös ajatteli, miten noin epätahdikas ratsukko oli saattanut voittaa huippuprosentein vaativa B:n. Tiedättekö edes kuinka vaikeaa on kääntää kymmenen metrin voltti ja pitää tahti koko ajan samana? Ei oo helppoa.

Bansku kulki koko ajan korvat ihan höröllä. Se varmaan nautti tästä valmennuksesta ja saatoin vain miettiä oliko se ainut. Okei, okei, myönnetään ettei se ollut. Mäkin tykkäsin Amandan valmennuksista, vaikka ne usein saivatkin mut tuntemaan itseni täysin riittämättömäksi yhtään kenenkään hevosen selkään. Ja ai että kuinka usein valmennuksen jälkeen sitä tuli fiilis, että nyt loppu koko harrastus. Tässä sitä kuitenkin korskahdeltiin kohti uusia seikkailuja.

Tuhannen ja yhden kerran jälkeen Amanda oli tyytyväinen meidän tahtiin. Puuskahdin helpottuneena ja ajattelin sen pienen nanosekunnin ajan pituushalkaisijakärsimyksen olevan ohi. Miksi pitää edes ajatella tuollaista?

”Sama, mutta voltin jälkeisen suoristuksen jälkeen sulkuväistö ensin ravissa”, Amandan komensi. ”Ja tahti säilyy!”

Nostin Banskulla uuden laukan ja laskin mielessäni Amandan saappaista kuuluvaa tahtia. Ensimmäinen oppi oli näköjään mennyt perille! Ainakin siihen asti, kunnes piti siirtää energinen nuoriherra (joka kyllä oli jo aika konkari) kivasta laukasta raviin ja tehdä heti väistö. Unohtamatta sitä pirun tahtia!!

Amanda ei todella päästänyt koskaan helpolla. Ainoa hetki, kun helppo sana tuli ilmoille, oli kun Amanda ilmoitti valmennuksen olevan ohi. Silloinkin saattoi käyttää ainoastaan sanaa helpotus. Hymyilin hieman, kun taputin Banskua loppukäyntien päätteeksi. Ihan hyvin se meni. Ei viisituhatta Ei! Uudelleen! huudahdusta ollut ihan niin huono!

Bansku tuntui olevan myös elämänsä vireessä. Se täyttäisi pian kuusivuotta ja me voitaisiin lisätä yksi treenipäivä kalenteriin. Tämä kausi meillä olisikin nimenomaan treeniä ja vielä vähän treeniä. Olin päättänyt viime vuoden kovan suorituksen jälkeen antaa Banskun hieman levähtää. Me rakennettaisiin kunto kondikseen ja varmisteltaisiin vaativa B hyvälle tolalle. Loppuvuodesta voisi sit harkita vaativa A:n starttia.

Heilautin itseni alas satulasta ja vielä maasta annoin Banskulle roimat taputukset kaulalle. Eläinsuojeluviranomaiset olisivat varmasti pian oveni takana kamalan eläinrääkkäyksen takia.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 22.03.19 5:38
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Banskun päiväkirja
Vastaukset: 62
Luettu: 4409

Fifin päiväkirja

Se määrä karvaa mikä Fifistä irtoaa näyttää ihan siltä, että pian koko poni on kalju, Santtu tuumi katsellessaan tallin lattiaa kohti leijailevia vaaleita karvoja. Fifi nuokkui kumisuan hieronnasta nauttien pesukarsinan narujen varassa, korvat rennosti sivuille käännettyinä ja silmät puoliksi suljettuina puoliunessa. Sen alahuuli lörpötti velttona. Santtu oli ottanut rutiiniksi harjata Fifin ensin kumisualla läpikotaisin ja sitten muovisella piikikkäällä harjalla, jonka virallista nimeä poika ei tiennyt. Ehkä sillä ei ollut sen erikoisempaa nimeä kuin muoviharja? Nimestä huolimatta se oli osoittautunut loistavaksi välineeksi taistelussa irtoavaa talvikarvaa vastaan.

Oli outoa puuhata tallissa itsekseen. Tai eihän Santtu yksin ollut, mutta ilman Kaapoa. Se tuntui melkein kuin hän olisi yksin, vaikka Ava puuhasi Sepon kimpussa ihan parin metrin päässä käytävällä. Tyttö jupisi itsekseen jotain, eikä Santtu tiennyt varmaksi mistä. Kai Seppo oli taas tehnyt jotain hölmöä. Sessa ja Tessa olivat muuttaneet pihatosta talliin, ja niiden tilalle oli tullut hassun värinen ja siro tamma pitämään poikaponit kurissa. Tässä vaiheessa Santtu saattoi luottaa, että Fifi tulee ihan kaikkien kanssa toimeen. Jopa sen ruskeahiuksisen naisen jonka Santtu oli nähnyt useampaan kertaan pihaton aidoilla seisoskelemassa. Janna ja Ava kutsuivat häntä hiirulaiseksi, eikä Santtu vieläkään ollut varma mikä hänen oikea nimensä olisi. Kerran poika oli meinannut kysyä hakiessaan Fifiä sisälle, mutta viime hetkellä hänen rohkeutensa oli pettänyt ja hän oli kiirehtinyt aidan toiselle puolelle Fifiä noutamaan sanaakaan sanomatta.

"Milloin Jannan synttärit on?" Santtu kuuli kysyvänsä ihan yhtäkkiä, ja Ava kääntyi katsomaan poikaa toinen kulma koholla.
"Ai mitenniin?" tyttö ihmetteli ja keskittyi heilauttamaan loimen Sepon selkään.
"Eikun.. Mietin vaan. Kun mullahan ne oli jo.." silloin Santtu muisti että heillä oli ollut puhe jostain bileistä, ja hetken hän ehti pelätä että Ava olisi nyt vihainen kun Santtu ei sellaisia järjestänytkään. Sen sijaan tyttö vain kohautti harteitaan.
"Joskus kesällä. Heinäkuussa kai."
Silloin vasta. Osaisikohan Santtu ostaa jonkin lahjan josta Janna tykkäisi..?
"Haloo. Laita vauhtia tai me myöhästytään", Avan ääni herätti Santun ajatuksistaan ja poika kiirehti varustamaan poniaan.

Edellisen kerran Auburnin valmennuksessa Santtu oli tippunut, mutta nyt maneesissa ei näkynyt yhtäkään estettä. Poika oli lopulta joutunut myöntämään äidilleenkin että Fifi oli innostunut niin paljon ettei Santtu ollut pysynyt selässä, ja nainen oli heti sitä mieltä että Fifi pitää myydä. Sitä Santtu oli pelännytkin, mutta onneksi isä oli jälleen pitänyt pojan puolia. Jokaisessa harrastuksessa sattuu aina välillä jotain, oli hän todennut poikansa olkaa taputtaen. Neljä päivää sen jälkeen äiti oli ollut ihan haltioissaan lellimässä Fifiä porkkanan palasilla kun perhe Aarnipuro sai kuulla Santun ja Fifin sijoittuneen ensimmäisiksi toisen osakilpailun koululuokassa.

"Noin, nyt se taipuu hyvin!" Heidi kehui kuuluvalla äänellä Santun saadessa Fifi kulkemaan ympyrällä reilusti pohkeen ympärillä. Ponin turpa hakeutui alaspäin rintaa kohti hetkellisesti, häntä huiskaisi ja se taipui koko rungostaan. Heidi oli osoittautunut mukavaksi valmentajaksi, eikä ainakaan toistaiseksi valmennuksessa ollut tullut vastaan mitään uutta, jota Santtu ei olisi vielä osannut. Oli mukava hioa jo entuudestaan tuttuja asioita, jolloin Santtukin saattoi ylimääräisen hermoilun sijaan keskittyä täysillä ratsastamiseen. Koko valmennuksen ajan Fifi tuntui mukavalta ratsastaa, ja Santtu uskalsi toivoa että ponillakin oli ollut kivaa. Ainakin se pärskähti tyytyväisenä kun Santun viimein valmennuksen loputtua antoi sille pitkät ohjat ja taputti kiitokseksi sen kaulaa molemmin puolin.

(508 sanaa)

kirjoittaja Santtu A.
lähetetty 20.03.19 0:15
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Fifin päiväkirja
Vastaukset: 24
Luettu: 960

Cocon päiväkirja

12.3.2019  |  K e v ä ä n   k u r i m u s  

Katala kevätahdistus teki tuloaan. Kevät oli aina ollut lähdöillä ja luopumisilla kuorrutettu. Vielä aikuisiälläkin Suvivirsi sai palan tunteen kurkkuun. Alkukevään kova ja kirkas valo painoi ryhdin lysyyn ja viemäreihin loriseva sulava lumi vei jotakin mennessään. Olisin halunnut sulkea makuuhuoneen verhot ja jäädä talviunelta tuoksuviin lakanoihin, mieluiten jonkun toisen iholle. Tilata pizzaa sänkyyn ja juoda edellisillan viininrippeet aamukahvin päälle. Olla kuin ulkopuolista maailmaa, kevättä, ei olisikaan. Esiin voisin kömpiä kun valo olisi toukokuisen pehmeää ja kesä juuri kääntymässä nurkan takaa.

Kiskaisen turhautuneena peiton vielä hetkeksi pään yli ja murisen tyytymättömänä. Tänään oli peräti neljä asiakastapaamista, joista yksi uuden asiakkaan kanssa, aina vähän raskaampaa. Pino lausuntoja odotti kirjoittajaansa ja työnohjaus rasittaisi päivän päätteeksi. Olisin niin mielelläni skipannut työpäivän ja kelannut suoraan illan valmennukseen. En ollut yhtään sillä tuulella, että jaksaisin olla lempeän tarkkaavaisia huomioita tekevä terapeutti, joka ojenteli nenäliinoja. Olin tänään äreä ja teräväkulmainen, joka halusi haastaa, eikä se sopinut ainakaan päivän ensimmäisen asiakkaan pirtaan.

Kahvilla, kahvilla ja kahvilla raahusti päivä eteenpäin ja lukitessani työhuoneen ovea tunsin ahnaan kofeiinitärinän tekevän tuloaan. Päässä surisi muutenkin ja teki mieli kadota baarin hämärään, metsän hämärään, johonkin mihin päivän viimeiset auringon kirkkaat säteet eivät jaksaisi yltää.

Coco imaisee peilin lailla myrtyneen olemukseni ja tuijottaa minua paheksuen. Harjaan tamman rivakoin vedoin ja setvin aavistuksen tutisevin sormin tummat häntäjouhet. Hengitän hevosen tuoksusta mielenrauhaa ja pistän kimpoilevia ajatuksiani järjestykseen oikomalla huopaa ja laskemalla satulavyön reikiä.

Maneesissa ruunikko huiskaa hännällään kiukkuisena ja kipinöi kun unohdan valmistella siirtymät kunnolla ja annan ajatuksen putoilla uralta pitkin maita ja mantuja.

"Mustamaa! Aiotko ratsastaa vai kiusata sitä tammaa?", Amandan ääni kaikuu maneesissa naisen katsoessa meitä silmiään siristäen.

Puna nousee poskille ja suupielet kiristyvät. Ihan oma moka etten keskittynyt. Läksytys oli täysin ansaittu. Amanda tuntui silti olleen viime aikoina tavallistakin kiukkuisempi ja teki mieli kivahtaa jotakin takaisin, mutta se olisi ollut turhaa purnaamista. Ei nyt oltu reflektoimassa kaamosmasennuksia vaan ratsastamassa. Puren hammasta yhteen ja yritän skarpata poskille nousseen häpeän punan voimin. Kiia ja Armi olivat tänään ainoat tasaiset suorittajat. Effin selkään palannut Sarahkin näytti tavallista jännittyneemmältä.

Taputan tammaani anteeksipyydellen laskeuduttuani satulasta. Ei se sen vika ollut. Coco oli ollut viime viikkoina valmis antamaan kaikkensa treeneissä ja olin siitä tavattoman ylpeä. Nyt pitäisi fokusoida aina hankalan kevään yli ja keskittyä nauttimaan koko ajan kehittyvästä kouluratsustani.

"Ens kerralla paremmin esityksin", Sarah puuskahtaa vieressämme poimien ohjat Effin kaulalta.
"Toivoa sopii tai Amanda vaihtaa meidän ryhmän nimeä", naurahdan kuivasti.
"Koulukauhut?"
"Joo, täysin lupauksettomat. Mut tsemppiä teille kisoihin, eiks ne oo nyt viikonloppuna?"
"On joo, kiitos! Sitä seuraavat on huhtikuussa, 7. päivä, ja sit onki jo finaali. Jännittää hirveesti ehditäänkö me Effin kanssa saada tarpeeks rutiinia."

Päässä päivän vaivannut surina voimistuu kun aivosolut tekevät töitä kaivaakseen minulle muistini lokeroista Sarahin mainitseman päivämäärän. Eihän? Nytkö? Olin ehkä alitajuisesti muistanutkin. Hymyilen hajamielisesti Sarahille ja tunnustelen vatsanpohjalle valahtanutta kylmää painoa.

Ihan turhaan tein tästä numeroa. Ei se päivämäärä mihinkään vaikuttaisi. Toinen osapuoli ei edes muistaisi sitä, eikä käräjäoikeus todellakaan lähettelisi kohteliaita lappuja: "Hyvä vastaanottaja, lähestymiskieltosi henkilöä x kohtaan on päätynyt. Voitte nyt lähestyä henkilöä x." Tyyppi istuisi hyvällä tuurilla lusimassa eikä minun tarvitsisi suoda vanhoille jo haudatuille asioille ajatustakaan.

Kieputan Cocon suitset pakettiin ja venyttelen jäykkää niskaa. Ravistele pois, ei tässä mikään tulisi muuttumaan. Kesä tulisi ja se päivämäärä valuisi ohi. Kaikki pysyisi ennallaan. Hengitä.

kirjoittaja Tilda M.
lähetetty 18.03.19 5:26
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Cocon päiväkirja
Vastaukset: 43
Luettu: 3846

Effin päiväkirja


Kisaväsymys ei ottanut väistääkseen, kun talutin Effiä maneesiin. Tammalla oli kouluvalmennuksesta huolimatta päällään varusteiden sekoitus - koulusatulan kaverina oli estekäyttöön tarkoitetut meksikolaiset suitset ja jalassa suojat, joita käytettiin myös vain estetunneilla. Effin kanssa puomit maneesissa tarkoitti vielä tällä hetkellä estetuntia.
Mietin satulan kohdalla, että olisiko sittenkin ollut fiksumpaa vaihtaa estesatulaan. Lopulta olin todennut, että estesatulassa istuminen oli huomattavasti hankalampaa ja koulusatula saisi luvan antaa sen verran myöden. Siinä olin ainakin tottunut istumaan.


"Päivää", tervehdin Lauria saapuessamme maneesiin. Kiristin satulavyön ja talutin kirjavaa vielä muutaman kierroksen maneesia ympäri maastakäsin, jotta saisin itsekin verryteltyä. Pysäytin Effin jakkaran kohdalle, laskin jalustimet ja nousin tamman selkään hieman kankeasti.

Alkuverryttelyiden kohdalla olin melko tyytyväinen väsyneeseen ratsuun ja siihen, ettei ohjia tarvinnut pitää ihan kovin lyhyinä. Effi kulki eteen kaula kaarella, rennosti askeltaen ja sain jopa hieman herätellä tammaa, jottei se olisi ollut liian rentona. Kulmien volteissa Effi pyrki aina välillä lapa edellä sisälle, jota sain korjata ulkopohkeella melko reilustikin välillä. Toivoin, että meillä olisi voinut olla yksi palautteleva päivä Tie Tähtiin kilpailuiden ja Laurin valmennuksen välissä, mutta aina ei saanut valita. Effi heräisi siitä kyllä, kun se tajuaisi, että sen pitäisi juosta puomien yli tänään.

"Aktiivisempi ravi Effillä, se on nyt pohkeen takana", Lauri huomautti ja tein työtä käskettyä. Nostimme laukan ja Effi alkoi pyörivine korvineen näyttämään jo hieman heräämisen merkkejä. Tahaton haukoitus karkasi huuliltani ja toivoin, ettei Lauri ollut nähnyt sitä. Eilinen kisareissu oli ottanut veronsa selvästi pahemmin minussa, kuin varsalomalta palailevassa Effissä.

Lauri kertoi puomitehtävien tarkoituksesta samalla, kun kävelimme. Lähdimme suorittamaan tehtäviä ensin käynnissä ja katsoin tarkkaan kenen perään sijottaisin Effin. Armi tuntui sopivan turvalliselta varaseinältä, joten lähdimme liikkeelle viimeisenä Leevin ja Nitan pitäessä johtoasemaa.
Effin korvat nousivat niin tötterölle, että epäilin sen venäyttävän jonkun lihaksen seuraavaksi. Liioitellun korkealle nostetut kaviot veivät meidät puomien toiselle puolelle, käynnissä ainakin ilman lisäkuvioita.
Ravissa tarina oli sitten eri. Pehmeä, taipuisa kouluratsuni oli tiessään ja tilalla oli puusuinen käärmehevonen, jonka tehtävänä oli sijoittaa mahdollisimman monta ylimääräistä askelta puomien väliin, eteen ja jälkeen. Puomit kalahtelivat tuon tuosta, kun Effi jäi väistelemään edellistä ja huomaamattaan osui jo seuraavaan. Keskittymishäiriö oli ainut tarpeeksi hyvin kuvaileva sana tamman mielentilaan.

Mä yritin vain parhaani ollakseni kirjavan tukena ja vähentääkseni sen kiemurtelua, vaikka se ei ehkä siltä näyttänyt ulkopuolisen silmin.
Laukassa me loistettiin, siis huonolla tavalla. Tiesin, että Effi oli hypännyt aiemmassa kodissaan yli metrin esteitä, mutta tamma itse taisi ollut unohtanut olevansa kykeneväinen estehevonen. Tai ehkä se luki mun kehonkielestäni miten kouluratsastaja mä olin.

Hävetti olla siellä tunnilla Armin ja Leevin seurana.

Lauri ohjeisti meitä parhaan kykynsä mukaan ja jokaisen tehtävän suorituksen jälkeen seuraava oli jo vähän edellistä parempi. Effin korvat eivät vieläkään olleet kääntyneet etukenosta tuumaakaan sivulle, sillä ainakin taisi olla kiemurteluista huolimatta hauskaa.
Mä olisin halunnut osata hypätä, olisin halunnut osata sanoa, että esteet ja puomit olivat peruskauraa, kuka vain osaisi mennä niitä. Sen sijaan huomasin joka puomilla pelkääväni, että Effi päättäisi ottaa maahan kaivetun oksan esteenä ja hyppäävänsä sen ylitse.
Kehoitin kehoani rentoutumaan, mutta tiesin, ettei Effi olisi oikean esteratsastajan kanssa peeloillut niin paljoa. Vähän kyllä, mutta ei niin hävettävän paljon.

Tasajalkahypyin ylitetty puomisarja vei meidän uuden pohjan vielä alemmas, enkä mä tiennyt enää suostuisiko Lauri valmentamaan meitä koskaan uudestaan.
Ehkä mun punaisena helottavat posket viestitti miehelle, miten paljon olisin halunnut osata ratsastaa oikein?

"Mielenkiintoinen hevonen sinulla ratsuna - se näytti hyvältä niihin puomeihin saakka. No mutta, hyvää työskentelyä herkkäsieluisen yksilön kanssa, suosittelen puomityöskentelyä ja siedätyshoitoa jatkossakin. Ei se tainnut suurimmaksi osin ajasta ymmärtää lainkaan, mikä idea puomeilla on, mutta ei sitä voi yrittämisen puutteesta syyttää. Jos ottaa laskuista pois kaiken sen vouhottamisen ja sen, että se yritti ylittää kaikki puomit laukassa yhdellä kertaa, pysyit hyvin tilanteen tasalla. Ennen puomeja vaikutit siihen hyvin ja se on vain fakta, ettei vaikuttamista voi lopettaa kokonaan vaikka se tanssisi ripaskaa puomien takia. Liikaa ei tietenkään saa paineistaa, ainakaan näin herkän ratsun kanssa, mutta ei sitä auta jättää yksinkään. Tämän kohdalla tuli kuitenkin todistettua, että puomeilla saa sitä kuuluisaa ilmaa ja lennokkuutta liikkeisiin."
- Lauri


kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 17.03.19 10:32
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 123
Luettu: 7350

Leevin päiväkirja

10.3.2019 Saariston #kouluvalmennus #tietähtiin2019

Kirjoitukset kolkuttelivat jo ovella, kun mä lukemisen sijaan olin taas matkalla valmennukseen. Olin mä sentään ottanut kirjan mukaan, jota mä sitten epätoivoisesti yritin matkalla lukea. Kanssamatkustajat vain eivät suoneet mulle kauhean hyvää opiskelurauhaa, joten se lukeminen taisi olla melkein yhtä tyhjän kanssa. Toivottavasti valmennus menisi paremmin kuin mun lukeminen, sillä seuraaviin osakilpailuihin oli enää viikko. Ainakaan treenin puutteesta ei pitäisi jäädä kiinni.

Kun me sitten saavuttiin Saariston hevosopistolle, mä ajattelin jäädä lukemaan, kun pahimmat mölisijät lähtivät melkein heti valmistelemaan ratsujaan valmennuksiinsa. Mä olin jo tottunut, että nämä olivat pitkiä reissuja, kun osa oli jo ekassa valmennuksessa ja minä yleensä viimeisessä. Yhteiset kyydit vaan oli silti kaikista fiksuin vaihtoehto. ´Lukeminen kuitenkin jäi, kun päätin sittenkin lähteä Sarahin ja Effin seuraksi Leevin kanssa kävelemään. Mä yllätyn, kuinka fiksusti Leevi yritti käyttäytyä. Sen yleinen perseily ja uhittelu oli tällä kertaa hyvin vähäistä normaaliin verrattuna. Ja noh, jos verrattiin meidän perässä tulevaan Effiin ruunan käytöstä, mun vuokrahevoseni oli pieni ja kiltti enkeli.

Mä yritin kaivaa koulukirjan esille aina välillä, koska aikaahan mulla oli. Leevikin mussutti heiniään tyytyväisenä, joten mä en viitsinyt ruunaa häiritä. Se ei kuitenkaan taas arvostaisi, kun olisi aika lähteä valmennukseen. Tai siis, valmennukseen se meni mielellään, mutta siihen valmistautuminen on sitten toinen juttu. Me aina taisteltiin siitä, kuinka käyttäydytään hoidettaessa tai ylipäätään maastakäsin tehdessä ihan mitä tahansa. Oltiin me siinäkin ehkä inasen edistytty joulukuusta, mutta mä luulen, että meidän hoitotuokiot ei olisi koskaan rentoja ja hyväntuulisia tilaisuuksia.

Henry Säären ääni kuului jotenkin häiritsevästi suoraan mun korvaan no shoutin avulla. Tai ei häiritsevästi, mutta mä en ollut tottunut sellaisiin härveleihin vaikka Auburnissa ratsastinkin. Se oli muuten hassua, ettei Auburnissa ollut no shouteja, vaan Amanda ja Isabella huusivat maneesin keskeltä ohjeita. Tosin, mä en halunnut kyllä Amandaa mun korvaani komentamaan, joten ehkä ihan hyvä kuitenkin näin. Leevi tuntui hieman hitaalta ja löysältä. Vaikka valmennuksen teemana taisi olla rentous, ei se tarkoittanut sitä, että me voitaisiin ruveta löysäilemään. Mä jouduin siis herättelemään ruunaa tähän päivään, jopa vähän itseänikin.

Mua meinasi ruveta turhauttamaan. Leevi ei ollut oikealla tavalla rento tänään, se ei ollut suora, eikä se asettunut. Laukanvaihdot oli kunnon roiskaisuja ja siirtymisistä mä en halua edes puhua. Tai ainakin musta tuntui, ettei mistään tullut mitään. Olinko mä liikaa tottunut siihen, että kaikki meni aina hyvin? Saatiinhan me nytkin tietty jotain hyviä pätkiä, mutta sellaista sujuvuutta me ei saatu koko valmennuksen aikana. Eihän se nyt mikään katastrofi ollut, mutta mä olin silti pettynyt, lähinnä itseeni. Henry Sääri oli joutunut valmennuksen aikana sanomaan pari kertaa meille aika tiukasti, mutta se oli kyllä aika laimeeta, kun oli tottunut Amandan valmentamiseen.


Topics tagged under kouluvalmennus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 Saaristovalkka
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 16.03.19 18:34
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Leevin päiväkirja
Vastaukset: 47
Luettu: 2452

Effin päiväkirja

15.03.2019 / Danielin kouluvalmennus

Vänrikinmäellä 15. maaliskuuta - kivinen alku

Daniel Susineva tunnisti tavoitteellisen ratsastajan sellaisen nähdessään. He olivat usein niitä tyyppejä, jotka eivät säikähtäneet ja lannistuneet, kun hän vastasi valmennuskyselyihin nuivasti. Moni luovutti, mikäli hän ei heti kättelyssä tarjonnut kolmea eri vaihtoehtoista aikaa valmennukselle vaan ilmoitti olevansa kiireinen. Riittävän motivoituneet ratsastajat kyllä penäsivät senkin jälkeen itselleen sopivaa valmennusaikaa, ja niin teki Auburnin kartanon valmennusviikonlopulta tutuksi tullut Sarah Reyeskin. Tyttö oli valmis jopa saapumaan Danielin luokse, ja tuijotettuaan tovin kalenterimerkintöjään valmentaja toivotti ratsukon tervetulleeksi.

Daniel Susineva tunnisti myös huonon päivän. Tämä oli selvästi tälle ratsukolle yksi niistä. Osa sähellyksestä meni vieraassa paikassa jännittyvän hevosen piikkiin, mutta valmentaja ei ollut niin naiivi, etteikö olisi huomannut myös ratsastajassa olevan vikaa.

"Mun on turha valmentaa ratsastajaa, joka ei keskity", Daniel Susineva tokaisi yksioikoisesti kesken puolivillaisesti suoritettujen ravi-laukkasiirtymien. Niitä pidemmälle ei valmennuksessa oltu vielä edetty, sillä Daniel ei ollut vielä tyytyväinen ratsukon työskentelyyn.

Sarahin niska jänittyi ja katse heilahti kohti valmentajaa.

"Kyllä mä keskityn", ratsastaja intti yhtäkkiä jotenkin hätäisen ja turhautuneen oloisena. "Mä keskityn aina ratsastamiseen."
"Jaa. No sittenhän sä vaan ratsastat paskasti", Daniel tuumasi suorasukaisesti takaisin. Hevosten kanssa hän oli kärsivällinen, lempeäotteinenkin, mutta ratsastajien puppupuheisiin mies ei jaksanut suhtautua silitellen. Nyt miehen ilme oli tutkimaton.

Hienovireinen ymmärryksen sointi äänessään kouluvalmentaja sanoi:
"Mutta sä olet nyt tullut tänne asti ja maksanut yksityisvalmennuksesta. Eiköhän me siis katsota, voidaanko me tehdä asialle jotakin. Ensin mä haen kuitenkin kupin kahvia ja sä nollaat sillä välin tilanteen. Kun mä palaan, me aloitetaan tämä valmennus alusta."

Ihan sama, jos valmennus nyt sitten venyisi, Daniel ajatteli. Miehellä ei ollut tapana antaa aikaansa ilmaiseksi, mutta tänään hänen aikansa ei tuntunun kalliilta. Hän saattoi aivan hyvin toteuttaa suunnitelmansa ja poistua omasta maneesistaan jättäen valmennuksesta maltaita maksavan ratsastajan sinne kahden kesken säikkyilevän, varsaloman jäljiltä vielä vetelän ratsunsa kanssa.

Se ei ollut hienotunteista empatiaa. Pelin viheltäminen poikki johtui siitä, että Susinevaa turhautti hevosen puolesta. Daniel tiesi millaisia olivat huonot ajat; häntä ei siltikään kiinnostanut, mikä nyyhkytarina ratsastajan virettä sotki. Kaikeksi onneksi tämä Sarah osoitti olevansa älyllinen olento eikä ryhtynyt avautumaan aiheesta, kun Daniel jonkun ajan kuluttua palasi maneesiin kupponen kuumaa kätösissään (luoja yksin tietää, miten kiusallinen hetki siitä olisi tullut). Daniel ei kysynyt, mitä ratsastaja oli tehnyt hevosen kanssa hänen poissaollessaan. Mies vain asetteli kaikennäkevän presenssinsä tilaan ja ryhtyi käskyttämään. Etäisellä mielenkiinnolla hän odotti näkevänsä, oliko onnistunut ravistelemaan ratsastajan hereille.

Valmennuksen teemaksi nousi sekä ratsastajan että ratsun keskittymisen ylläpitäminen melko nopeatempoisilla tehtävillä. Daniel teetti Sarahilla ja Effillä aluksi pohkeenväistöjä käynnissä ja ravissa siksakuviona siten, että Sarahin täytyi tarkkailla ratsunsa liikettä.
"Välittömästi, kun se nytkähtää automaattiohjaukselle, vaihdat suuntaa. Nyt se esimerkiksi hakeutuu seinälle, se horjahti jo vasemmalle - älä anna sen jatkaa harppovia ristiaskeleita kohti seinää vaan naps, toiseen suuntaan."

Danielin pää kallistui tuskin havaittavasti, kun mies katseli ratsukon työskentelyä. Välillä mies oli hiljaa ja antoi ratsastajan itse huomata ja korjata virheitä, välillä sanoi jotakin lyhyttä - ja silloin, kun tuntui tarpeelliselta, tyypillisesti vähäpuheinen persoona ohjaili tilannetta pitkällä, rauhallisella puheella. Maneesiin laskeutui tyyni, läsnäoleva tunnelma.

"Joo, ihan oikein, ei haittaa että sen pää nousi. Sen tasapaino horjui, koska se ehti jo kaatua lavalle ja suunnan vaihtuessa se oli valmiiksi pois balanssista. Anna sen kerätä itsensä ja jalkansa. Pysy suorana, älä anna kyljen valua kurttuun, tunnetko missä sun molemmat istuinluut oikein menee? Just, oikea hetki lopettaa väistö oikealle. Näetkö, kun sen korvat kääntyilee suhun? Nyt se miettii, mitä sä oikein haluat. Nyt kun se alkaa tulla vastaanottavaiseksi, vaihdetaan tehtävää."

Sarah ja Effi joutuivat palaamaan siirtymisten pariin. Daniel teetti ratsukolla suurta kahdeksikkoa, jossa hän välillä kehotti heitä jäämään ympyrälle vuorotellen kumpaankin kierrokseen. Ympyröillä ja niitä yhdistävällä lävistäjämaisella tiellä vaihdeltiin niin askellajia kuin -pituuttakin, ja Effin rentoutuessa vaihdeltiin myös myötä- ja vastalaukan välillä.

"Aika peruskauraa", Daniel summasi, "mutta tarpeellista ihan aina ja ihan joka hevosen kanssa. Huomaatko, miten se pysyi nyt paremmassa tasapainossa vastalaukassa? Valmistele siirtyminen harjoitusraviin."

Kello oli tikittänyt reilusti yli valmennuksen aiotun päättymisajan. Vähitellen Daniel ohjeisti Sarahin ratsastamaan loppuraveja, joiden aikana Effi pärski välillä rennon oloisena.

"Eihän se nyt pelkästään huonosti mennyt", Daniel kommentoi, ja se oli kehu, vaikka kovin lakoninen olikin. Sitten mies esitti muutaman ytimekkään kysymyksen kuullakseen Sarahin oman näkökulman valmennuksen sujumiseen sekä tulevaisuuden tavoitteita.



Sarahin mielestä oli mielettömän upeaa päästä Daniel Susinevan valmennettavaksi. Hän oli matkustanut Vänrikinmäelle sinä perjantaipäivänä Pennan kyydissä, perijättäret eivät luovuttaneet hevosiaan ilman valvontaa kenellekään. Ajomatka oli ollut hiljainen ja oli antanut latinolle paljon aikaa ajatella. Itseään, parisuhdettaan ja hiljaista Pennaa, joka ei päästänyt ääntäkään. Hengittikö se edes?

Tie Tähtiin kilpailusarjan myötä Sarahin valmennuskäyttäytyminen oli taantunut - nainen ratsasti puoliteholla, ajatellen samalla asioita, joilla ei ollut tilaa hevosen selässä. Tietenkin Danielin kaltainen huippuvalmentaja näki sen lävitse välittömästi. Miehen antama ajatuskatko antoi Sarahille tarvittavan ajan ripustaa kaiken turhan maneesin laidalle Effin viltin vierelle ja keskittymään. Sillä tavalla, kun valmennuksessa ja ratsastuksessa muutenkin aina piti keskittyä.

Danielin loppukommentti valoi uskoa latinoon, jonka parisuhteen riitatilanne oli aiheuttanut yllättävän suuren häiriötekijän. Tämä oli onnistunut unohtamaan sen, vaikkakin vain hetkeksi ja tekemään sitä, mitä kaikkein eniten halusi. Ratsastaa ja kehittyä.
"Haluaisin ehdottomasti päästä starttaamaan tällä kaudella vaativaa, mutta ennen kaikkea kehittyä ratsastajana yleisesti. Tasaisuus ja monipuolisuus ovat sellaisia osia, joissa on varmasti eniten kehitettävää, joten niihin on panostettava entistä enemmän", nainen oli vastannut hetken pohtimisen jälkeen. Hän mielummin vastasi reheellisesti, kuin oikein ja toi esille omasta mielestään kehitystä vaativia asioita.

#kouluvalmennus, ensimmäinen osa Danielin kirjoittama
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 12.03.19 19:00
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 123
Luettu: 7350

Leevin päiväkirja


"Nita!!!" käytävällä raikui, mä säikähdin ja koin tarvetta piiloutua. Sen sijaan mä käännyin satula sylissäni katsomaan sitä pientä perkelettä, joka nimellä Viivikin tunnettiin.
"Niin?" hymyilin kauniisti tytölle.
"Ootko sä menossa valkkaan? Tarviitko apua? Voinko mä tehdä jotain?" kysymystulva täytti mun tärykalvot. Olen, et, et, mene pois. Siinä oli mitä mä halusin sanoa, mutta enhän mä voinut. Jos mä olisin ajanut Viivin pois, seuraavaksi se olisi rynnännyt valittamaan Isabellalle. Vaikka Isabella tiesi millainen Viivi on, mä pelkäsin silti, että tyttö onnistuisi jotenkin vakuuttamaan naisen potkimaan mut pihalle.
"No tota. Sä voisit kohta tulla ottaa kuvan meistä?" ehdotin. Se olisi aika harmiton juttu.

"Eikö muuta?" Viivi mutristeli suutaan pettyneenä. Mä huokaisin ja mietin mitä hittoa mä keksisin tytölle-
"Mä olen melkein valmis jo", totesin. Ja saisin varusteet kymmenen kertaa nopeammin Leeville päälle itse, lisäsin mielessäni. Armin kanssa mä olisin uskaltanutkin päästää Viivin ylipäätään koko hevosen lähelle, mutta en Leevin kanssa. Se toinen perkele varmaan talloisi koko tytön tai jotain muuta. Kaataisi kumoon. Enkä mä halunnut siitäkään syitä niskoilleni. Mä heitin satulan ruunan selkään, jossa oli ihana Sokka Luxuries smokey eyes värinen satulahuopa. Leevin jaloissa oli saman väriset koulusuojat. Jep, mä olin sortunut ostamaan ne. Tosin ne tuskin jäisivät viimeisiksi varusteiksi, mitä mä sieltä ostaisin.

"Ootko sä valmis?" Viivi kysyi, heiluessaan vaarallisen näköisesti mun puhelimeni kanssa. Viltti lämmitti mun vaaleanpunaisilla ratsastushousuilla peitettyjä jalkoja, kun me nökötettiin kylmyydessä Leevin kanssa.
"Joo, ota vaan se kuva", hymähdin. Tosin tyttö katseli jo ties mihin suuntaan. Seuraavaksi mä huomasin sen jo tuovan mun puhelimeni.
"Joko sä otit sen?" mä ihmettelin, mutta nappasin puhelimen ja tungin sen turvallisesti toppatakkini taskuun. Mä helpotuin kun Viivi lähti menemään ja mä sain jäädä kävelemään Leevin kanssa rauhassa. Mua kuumotti nyt enemmän kotivalmennus, kuin vierailla talleilla vieraiden valmentajien pitämät valmennukset. Mä en tiedä kertoiko se hyvää vai huonoa vai mitä se kertoi Auburnin valmennuksista.

Amanda oli vaivautunut pitämään meidän valmennuksen ja sitä edellisen, pienemmät oli pitänyt Isabella. Leevi tuntui ihan hyvältä alusta asti, mutta ihan hyvä ei riittänyt Amanda Sokalle. Mä sain kipakoita kommentteja jo alkuverryttelystä lähtien, mutta kun siirryttiin itse tehtäviin, ne vasta todella alkoivat.
"Mitä ihmettä sinä Nita teet? Jos väität tuota sulkutaivutukseksi, voit palata helppoC tasolle", Amandan jäätävä lausahdus kuului maneesissa. Mä keräsin itseni ja tein parhaani sulkujen, avojen, takaosakäännösten, laukan kokoamisten ja vielä laukkasulkujen kanssa. Leevi parani loppua kohden ja laukkasulkujen jälkeen Amanda saattoi tehdä jonkun pienen hyväksyvän eleen. Ehkä mä vain kuvittelin. Näin unta. Se kuulosti kyllä loogisemmalta, harvoin Amanda nimittäin tyytyväinen oli valmennettaviinsa.
(409 sanaa)

Topics tagged under kouluvalmennus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 Auburnvalkka
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 10.03.19 17:25
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Leevin päiväkirja
Vastaukset: 47
Luettu: 2452

Leevin päiväkirja

3.3.2019 Kouluvalmennus Seppeleessä #kouluvalmennus #tietähtiin2019

"Pysyppäs nyt hetki paikoillas", kehoitin tanssahtelevalle Leeville. Ruunalla oli taas show pystyssä, kun oltiin valmennusmatkalla. Kun Leevi seisahtui hetkeksi paikoilleen, mä kävelin sen eteen puhelimen kamera valmiina.
"Yritä edes poseerata, ois kiva saada sustakin taas joku kuva", huokaisin kun ruunan pää kääntyili puolelta toiselle tai se oli korvat luimussa. Mun puhelin täyttyi kuvista tummanpunaruunikosta ruunasta, joka patsasteli vielä loimi päällään ja kanget päässä. Mutta mä en luovuttanut, ennen kuin sain jonkun kuvista onnistumaan. Mä luulen, ettei Amanda arvostaisi, jos mä jakaisin instassa kuvan sen hienosta koulupuoliverisestä joka näyttää laamalta.

"Me lähdetään kävelemään heti, kun pistät ne korvat höröön", tokaisin ja kokeilin maiskuttaa, kaivella taskuja ja kaikkea. Oli haastavaa yrittää pitää kahtia ohjia ja puhelinta samaan aikaan sekä yrittää vielä ottaa kuvaa. Hitsit kun muhun oli tartutettu tämä instahömpötys, en mä aiemmin jaksanut mitään kuvia ottaa ja sinne laittaa. Mutta vähän yhdellä sun toisella alkoi olemaan niin kivoja kuvia, että munkin oli pakko yrittää.
"Noniin, saa kelvata", hymähdin kun sain kuvan, jossa sen korvat oli hörössä. Toinen kyllä osoitti muualle ruunan pään mukana, mutta ne ei sentään ollut luimussa. Ei ollut mun vuokrahevonen tänään kamalan kuvauksellisella tuulella.

Mä vilkaisin Leevin jaloissa olevia vihreitä, vähän tylsiä pinteleitä. Toissa päivänä järjestetyissä Sokka Luxuries lanseeraustilaisuudessa mä olin ihastellut aivan ihania pinteleitä ja koulusuojia. Ehkä pitäisi ostaa Leeville niitä, jotta me voitaisiin edustaa Auburnin ulkopuolella. Mä kapusin Leevin selkään kun valmennuksen alku lähestyi ja me oltiin kävelty jo jonkin aikaa. Seppele oli onneksi paikkana tuttu, joten mun oli helppo Leevin kanssa kulkea siellä. Ja ei tarvinnut keskittyä ettei eksy tai jotain, vaan pystyin keskittymään pitämään ratsuni aisoissa.

Alkuverryttely tehtiin aika perinteisesti ja Leevi tuntuikin ihan hyvältä, oltiinhan me nyt treenattu aika lailla. Mä aloin saamaan siitä kiinni, miten sillä mennään. Ja oltiinhan me kisoissa jo vedetty ihan kohtuullisella menestyksellä. Ruunan kanssa työskentely alkoi olla ilo, siis selästä käsin. Maastakäsin me taisteltiin joka kerta, kumpi päättää mitä tehdään. Nyt kuitenkin koottu ravi tuli ihan sujuvasti, siirtymisetkin onnistuivat. Peruutukset nyt menivät välillä vinoon ja siitä siirtyminen koottuun raviin ei sitten tullut ihan niin sujuvasti. Mutta kyllä ne parani pikkuhiljaa.

Mä rakastin laukanvaihto tehtäviä ja Leevi ilmeisesti tykkäsi kanssa. Me tehtiin aika kivoja laukanvaihtoja, vaikak itse sanonkin. Vähän oli hakemista siirtymisissä laukan sisällä, mutta kyllä ne sieltä tuli. Rento loppuhölkkä vaan ei meinannut sujua rennosti, kun mä jouduin taas pitämään putkiaivon työn touhussa, ettei se aloittaisi pelleilyä. Mä tykkäsin kuitenkin valmennuksesta ja se oli meille sopiva. Samaa tehtävää ei jankattu kerta toisensa jälkeen, joten Leevikään ei päässyt tylsistymään.

Topics tagged under kouluvalmennus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 030319_leevi
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 10.03.19 17:21
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Leevin päiväkirja
Vastaukset: 47
Luettu: 2452

Fifin päiväkirja

Tarina kirjoitettu Fifin näkökulmasta, inspiraatiota ottaen @Jusu R.n Grannin kertomaa!

Yleensä meillä on Sepon kanssa ihan omat kujeet menossa, sillä on aina joku kamala riepu päällä josta mun pitää se pelastaa. Vielä en ole sitä kokonaan saanut vapaaksi, mutta aika hyvin se operaatio etenee. Sepon omistaja kuulemma laittaa sen sille, ettei sen tule kylmä. Kun siltä vietiin karvat ja kaikki. Se on ihan hassun näköinen ilman sitä peitettä, puolet koko hevosesta puuttuu! Vaikka eikös se sanonta mene jotenkin, ettei ole karvoihin katsominen? Kyllä minä aina vähän katson, vaikea olla katsomatta!
Tytöt on kanssa samanlaisiin peitteisiin puettu, eikä niitä tunnu haittaavan. Sessa on ihan hurjan kaunis, mutta se ei hirveästi tykkää jos menen ihan lähelle. Silloin sen punainen häntä heilahtaa ja se sanoo tiukasti, että oma tila. Ja minähän kun olen herrasmies niin annan omaa tilaa. Tessa on vähän enemmän huumorintajuinen, mutta se viihtyy Sessan kanssa. Jotain tyttöjen juttuja niillä kai on.

Sieltä se sitten taas ilmestyy portille huutelemaan juuri kun ollaan Sepon kanssa pääsemässä asiaan. Kovasti se kutsuu nimeltä, mutta ihan aina en millään jaksa mennä vastaan. Nyt sillä ei ole sitä pientä, outoa ponia mukana. Ihan aina en ymmärrä sitäkään, se on kai jostain kauempaa kun ei puhuta samaa kieltä, mutta hauska tyyppi se on. Sellainen rento, ja tosi pehmeä. Huutelija on sen sijaan yksi niistä kaksijalkaisista, ja sen nimi on varmaankin Santtu. Sillä sitä on ainakin kutsuttu. Sieltä se taas kömpii tänne meidän maalle ja herrasmiehenä annan kiltisti kiinni. Tutkin ihan ensimmäisenä sen taskut, jos sieltä löytyisikin vaikka jotain hyvää.

Aha!

Tiesinpäs, minähän olen hurjan viisas. Otan hampailla kiinni sen taskun vetimestä ja nyökyttelen, josko se vaikka aukeaisi. Olenhan monta kertaa nähnyt Santtu-ihmisenkin tekevän niin. Nyt se nauraa ja työntää pääni pois ihan hellästi, ja sanoo etten saisi vielä mitään. Ehkä sitten sisällä. Huokaisen vaan syvään ja seuraan sen mukana kiltisti.

Viimeaikoina on tapahtunut paljon. Olenkin matkustellut enemmän kuin moni muu poni, sen täytyy johtua siitä että mä olen todella tärkeä. Santtu ainakin sanoo usein niin, ja tottakai uskon siihen. Olenhan viisas. Nyt se puhisee itsekseen ja hieroo minua, saan nautiskella palvelusta sisätiloissa ja nuokkua narujen varassa puoliunessa. En minä ymmärrä mitä se oikein puhisee posket punoittaen. Paljon parempaa se ei varmasti saisi, hienon suojakerroksen aina hoidan itselleni mudassa kierähtämällä kerran jos toisenkin, ihan pyytämättä vieläpä. Siihen ei ne muut pysty niiden vankipeitteidensä kanssa. Aika nopeasti ymmärsin, että täällä olisi minun uusi lauma. Kievarissa, sieltä mistä tulin, oli usein puhetta siitä että minulle tulisi löytää uusi omistaja, ja vaikka välillä kaipaan entistä laumaani olen kyllä viihtynyt. Santtu on mukavaa seuraa, eikä paikkakaan ole hassumpi; paljon raitista ilmaa ja hyviä maisemia!

Taas meidät saatetaan Sepon ja Sessan kanssa liikkuvaan karsinaan. Sinne tulee myös muutama naapuri, joiden kanssa olen matkojen aikana ehtinyt tutustua. Ennen matkaa meillä on ruokatarjoilu, ja sitten jossain hyrähtää ja pieni nytkähdys kertoo, että nyt liikutaan. Matkat sujuvat mukavasti, minua ei hermostuta vaikka määränpää ei olekaan varma. Mitä sitä turhia murehtimaan varsinkin kun edessä on ruokaa.

Paikka olikin tuttu, vastahan me olimme täällä hyppäämässä. Santtu nousee selkääni muoviselta korokkeelta, ja lähden samantien ripeästi kävelemään. Jospa me hyppäisimme taas? Se on hauskaa, vaikka Santtua se taitaa vähän jännittää. Yritän parhaani mukaan pysyä maltillisena, enhän halua säikäyttää uutta ystävääni, mutta välillä se on vain niin hurjan hauskaa että on pakko ottaa pari lisähyppyä ilosta. Nyt en kuitenkaan näe esteitä joita ylittää, vaan tiukan näköisen kaksijalkaisen keskellä seisomassa. Kun se ryhtyy puhumaan se kuulostaa ihan yhtä tiukalta kuin näyttääkin, ja Santtu tuntuu menettävän osan ryhdistään. Pärskähdän ääneen päätäni nyökäyttäen rohkaistakseni ystävääni. Kyllä me selvitään mistä vain kun tähänkin asti ollaan selvitty! En kyllä tiedä, mistä pitäisi selvitä, tai miksi me niin hirveästi ollaankin jouduttu selviämään viimepäivinä, mutta kivaa se on kyllä ollut.

Santtu pyytää usein kääntymään reitiltä pois. Me tehdään ympyrä ja palataan takaisin reitille, ja se ihmetyttää minua suuresti joka kerta. Miksi ihmeessä me tehdään sellainen mutka matkaan jos suunta ei muutu? Se jaksaa myös nykiä ympyrällä ollessa sisemmästä ohjasta, välillä aika kipeästikin. En ihan ymmärrä mistä se johtuu, mutta yritän parhaani ymmärtääkseni.
"Älä jää nyhtämään sitä sisäohjaa! Asetat ja myötäät, sisäpohje tukee", keskellä seisova ihminen komentaa ja Santun ohjasote helpottaa. Palaamme taas suoralle reitille ja tunnen miten se taputtaa kaulaani. Tein siis jotain varmasti oikein!

Santtu istuu alas satulaan, tunnen miten paino muuttuu. Se antaa pohkeita, nyt on tarkoitus siis mennä lujaa. Otan jalat alleni ja kiihdytän reippaasti ravia, ja Santtu pomppii satulassa.
"Pidätä aina ennen nostoa! Et voi sysätä ohjia pois tai se kiihdyttää juuri tuolla tavalla!" tiukka ääni sanoo taas. Suussani tuntuu lyhyt veto jonka tiedän tarkoittavan "hidasta". Siispä hidastan kiltisti, ehkä meninkin liian lujaa? Pian Santtu antaa pohkeet uudelleen, ja sillä kertaa ymmärrän heti että nyt nostetaan laukka. Riemastun ajatuksesta ja nostankin oikein kunnolla laukan.
"Rauhallisempi nosto, uudestaan", ääni kuuluu sanovan. Parin askeleen päästä pitää taas hidastaa, ja pian uudelleen nostaa laukka. Päättäisivät jo.

Kun Santtu viimein antaa pitkät ohjat venytän turpaani oikein pitkälle maata kohti. Minusta oli hauskaa päästä vähän tutustumaan uusiin kasvoihin, ihan vilaukselta mutta kuitenkin. Santtu vaikuttaa tyytyväiseltä silitellessään minua kävellessämme, joten saatan itsekin olla tyytyväinen. Hiki kyllä tuli, vaikkei edes hypättyä!

kirjoittaja Santtu A.
lähetetty 10.03.19 13:07
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Fifin päiväkirja
Vastaukset: 24
Luettu: 960

Effin päiväkirja

12.03.2019 / Amandan kouluvalmennus

"Jalustimet pois!" komento kuului välittömästi vaaleaverikön perijättären astellessa maneesiin. Normaalit ihmiset olisivat ehkä toivottaneet hyvät illat ja tervehtinyt valmennettaviaan, mutta se ei ollut Amanda Sokan tyylistä laisinkaan. Effi tuntui freesiltä, ei lainkaan sellaiselta rauhalliselta ja tasaiselta, mitä ehkä toivoisi ratsultaan. Varsinkin tunnilla, jossa ilmeisesti mentäisiin vatsalihasten varassa koko tunti.

Effi yritti karata kuolantuntumaa nostamalla päänsä ylös ja nykimällä etuosaansa ylöspäin. Painoin hellästi pohkeillani ruunikon kylkiin, myötäsin kädellä ja yritin istua paremmin Effin ympärille.
"Sarah ratsastaa Effin takaisin muotoon, nyt ei olla ratsastuskoulussa", Amanda kommentoi ja katseli meitä hieman nenänvarttaan pitkin, silmät sirillään. Yritin hieman kovemmin ja puoliverinen hyväksyi pärskähdellen kohtalonsa, jatkaen liikettään jälleen eteenpäin.

Me oltiin molemmat Effin kanssa hiestä litimärkiä, kun kävelimme tammatalliin valmennuksen jälkeen. Rutinoitunut hevosen hoitaminen antoi hyvää tekemistä käsille, jotka tuntuivat kovin levottomilta muuten. Pesin Effin lämpimällä vedellä huolellisesti, varmistaen, että sen kaikki valkoiset merkit tulivat varmasti puhtaiksi. Rauhallisin ottein kuivasin pehmeällä kumisella hikiviilalla ylimääräiset vedet ruunikon karvapeitteestä.
Käärin herasilmäisen tamman kuivatusloimien alle ja ryhdyin kuivattelemaan sen jalkoja pehmeiden pyyhkeiden avulla.

Siinä vaiheessa mun ajatukset karkasivat, ne halusivat puida painajaisia, joita mä olin nähnyt järjestelmällisesti melkein joka yö, mutta pakotin ajatuksenjuoksun Tie Tähtiin kilpailuihin sen sijaan.
Sunnuntaina meidän pitäisi selvitä hengissä meidän ensimmäisistä tallin ulkopuolisista kilpailuista, eikä asiaa helpottanut ainakaan Riepun kanssa ratsastettu voitto.
Meiltä odotettaisiin paljon ja mä rukoilin Effiä ja ehkä jopa Jumalaa, että me ei oltaisi ainakaan viimeisiä sijottuneiden listalla. Keskivaiheille tähtäämisestä en sanoisi sanallakaan Amandalle, se odottaisi vielä enemmän, kuin muut, että me tuotaisiin seuraava sini-valkoinen ruusuke Auburniin.

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 08.03.19 21:13
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 123
Luettu: 7350

Fifin päiväkirja

Santun kevät oli pitkiä koulupäiviä, märkiä koirantassuja, Fifistä irtoilevia talvikarvoja ja kurakelejä. Avasta oli tallilla seuraa, vaikka pääsääntöisesti se hoiti puhumisen ja Santtu kuunteli hiljaa vierestä. Santtu oli vähitellen alkanut ymmärtämään, että Avalla ei ollut paljoa hyvää sanottavaa. Se selasi kännykästään instagramia ja arvosteli kaikkien kuvia. Milloin oli rumat hiukset tai meikki, tai muuten vaan ruma, ihme feikkejä ja tyrkkyjä. Santtu ei ymmärtänyt miksi kukaan jaksaa käyttää niin paljon aikaansa muiden haukkumiseen, mutta Avalle hän ei sanonut mitään.

Emili oli kivaa seuraa, vaikka keskustelu jäikin usein kaksikon välillä lyhyeen. Siitä huolimatta Santusta oli aina hauska nähdä tyttöä, ja poika toivoi että Emilillä menisi Tessan kanssa hyvin. Jannaa Santtu näki tallilla myös usein, ja poika huomasi jäävänsä tuijottamaan mustahiuksista tyttöä ihan vahingossa ehkä liian pitkiksi ajoiksi. Jannan ilme on yleensä rento tytön puuhatessa tammansa kanssa. Sessa on kai kiltti hoidettava. Välillä se sanoo jotain tammalleen hiljaa, sillä tavalla pehmeästi ja rauhallisesti. Heti jos Ava on mukana sen äänestä tulee kimeämpi, terävämpi, teennäisempi. Santtu ei ymmärrä miksi.

"Mä hukun tähän karvaan", poika valitti itsekseen Fifiä kumisualla käsitellessään. Kaapo haukotteli maatessaan käytävän keskellä, ihankuin mieltään osoittaakseen.
"Sustakin lähtee karvaa", Santtu huomautti vinosti hymyillen. Kaapo laski päänsä etutassujensa väliin. Kurakerroksen kariuduttua kullanvaaleita karvoja lenteli ilmassa ja lattialla ja Santun silmissä ja nenässä. Kumisuka pöllytti niitä minne sattuu ja ne tarttuivat harjaan kiinni, eivätkä suostuneet irtoamaan vaikka kuinka yritti nyppiä. Kevään myötä tuli kurakelit, ja Fifi rakasti mutaa. Ensimmäisen kunnon sulan päivän jälkeen Santtua oli pihatossa odottanut ruskea poni voikon sijaan, ja Fifin puhdistamiseen oli kulunut yli tunti. Siksi Santtu oli hyvissä ajoin tullut tallille ennen valmennusta, jotta hänellä olisi aikaa saada Fifi edustuskelpoiseksi.

"Millainen paikka se Auburn Estate on?" Santtu uteli antaessaan kevyesti pohkeita Fifille. Seppo marssi eteenpäin sellaista kyytiä että Fifillä oli vaikeuksia pysyä perässä, vaikka ponilla itselläänkin oli reipas tahti.
"Tosi hieno!" Ava hihkaisi eikä vaivautunut pidättämään Seppoa vaikka huomasi Fifin jäävän jälkeen. "Paljon hienompi kun toi Purtsila. Pelkästään se et siel on maneesi tekee siitä ainaki sata kertaa paremman."
Santtu nyökäytti päätään vaikka Ava ei sitä nähnyt.
"Mä saan ratsastaa Isabellan estetammaa sielä myös. Sellasta Ankkaa. Se on tosi hieno ja hyppää hyvin. Tiedä vaikka mä ryhtyisin kisaamaankin sillä, Isabellakin haluaa niin", Ava jatkoi kerskaillen. Santtu ei osannut epäillä tytön sanoja, mutta vaikkei ne totta olisikaan ei Santtu kenellekään kertoisi. Ava varmasti tiesi sen.
"Onneks äiti osti tän uuden satulahuovan ja pintelit sieltä lanseeraustilaisuudesta", Avan ääni kantautui useamman metrin päästä. Santtu pyysi taas Fifiä eteenpäin ja teki "hmm" äänen merkiksi, että kuunteli yhä.
"Audrey mallisto. Laguuni. Ne oli ihan himo kalliit", nyt Ava vilkaisi olkansa ylitse. Santtu katseli taivaalle, jokohan pian aurinko jaksaisi pysyä ylhäällä pitempään ja sulattaa kaikki lumet.
"Kuulitko?" Avan terävä ääni sai Santun katseen napsahtamaan takaisin tyttöön. "Ne oli tosi kalliit. Nää uudet Audrey malliston varusteet. Eikö oo hienot?"
Santtu nyökkäsi. "Joo."

Auburnin maneesi oli valtava. Santun suu loksahti auki kun Fifi asteli peremmälle halliin pienet korvat pystyssä pilkottaen tuuhean otsaharjan alta. Siellä oli valoissa ja lämmintä, ja valtava katsomo. Santusta tuntui samantien tähtiratsastajalta päästessään niin hienoon paikkaan, kun Ava sen sijaan ohjasi Sepon uralle kuin se olisi ihan normaalia hänelle.
"Tää on tosi hieno paikka. Meidänkin pitää nyt olla hienoja", Santtu supatti Fifille ponin säkää rapsutellen. Yhtä hienona oli kalliin näköiseen takkiin sonnustautunut Isabella Sokka maneesin keskellä.

Santtua nolotti. Fifi halusi pusertaa pidätteistä läpi eikä pysähtyä ollenkaan, pysähtykseen tarkoitettu kohta oli jo mennyt puolikierrosta sitten ja Fifi käveli edelleen. Maneesissa oli tuskallisen hiljaista, ja Isabellan katse seurasi ratsukkoa herkeämättä. Taaksepäin nojaten ja ohjista kerran kiskaisten Fifi seisahtui viimein laiskasti paikalleen.
"Noniin", Isabella sanahti neutraalin kuuloisena. "Ihan ensimmäisenä sun täytyy korjata ihan kaikki mitä sä teet."

Olihan Santtu jo Hallavassa saanut hyviä neuvoja miten pysähdys pitäisi tehdä, mutta uudessa paikassa kaikki oppi tuntui unohtuneen. Isabella oli päätynyt kulkemaan Fifin vieressä, käskenyt Santtua laittamaan vatsalihakset töihin ja pidättämään kaikella muulla paitsi ohjalla. Santtua hävetti, korvissa tuntui kohonnut syke ja kurkkuun nousi pala. Fifiä ei kiinnostanut, se ei pysähtynyt ja Santtu ei tiennyt mitä tehdä.

Ravi meni paremmin, Fifillä oli virtaa ja se puksutti eteenpäin paksu harja heilahdellen. Kääntöapuja se sentään kuunteli, eikä ravin lisääminenkään ollut hassumpi. Kulmiin se ei olisi halunnut mennä.
"Sisäpohje, nyt! Pohkeen pitää mennä läpi, ohja näyttää tietä. Käytä sitä pohjetta! Sinne kulmaan!" Isabella komensi maltillisen kuuloisena ja Santtu yritti parhaansa.
"Noin! Parempi, taputa sitä", nainen nyökkäsi hyväksyvästi kun Fifi meni ensimmäisen kerran kunnolla kulmaan saakka.

"Etkö sä saanu sitä pysähtyyn?" Ava ihmetteli kaksikon kulkiessa takaisin Kaajapurojen tallia poniensa selissä. Santtu pudisti vaisuna päätään. Isabella oli valmennuksen päätyttyä marssinut Santun luo ja todennut, että Santun pitäisi alkaa treenaamaan. Ei hevosta ratsasteta ilman lihaskuntoa, oli nainen sanonut, ja vaikka Santtu ymmärsi hänen äänensävystä ettei nainen pahalla sitä tarkoittanut se oli tuntunut kurjalta.
Ava oli pitkään hiljaa. "Jaa", tyttö äännähti lopulta. Onneksi kotitalli näkyi jo, ja Santtu saisi hakea Kaapon tallihuoneesta ja kertoa sille kaiken.

(798 sanaa)

Topics tagged under kouluvalmennus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 DDDlOr7
Kuraponi valmiina matkaan, minne mennään?
kirjoittaja Santtu A.
lähetetty 03.03.19 14:13
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Fifin päiväkirja
Vastaukset: 24
Luettu: 960

Riepun päiväkirja

26.02.2019 / Amandan kouluvalmennus

Riepu oli väsyneen oloinen, kun harjasin sitä verkkaisesti ruunan omassa karsinassa. Sen valkoinen karvapeite oli melko puhdas jo alkujaan, Ellie oli klipannut sen karvat siististi. Edellispäivän Tie Tähtiin kilpailuiden Helppo A luokan voitto jaksoi vieläkin hymyilyttää, vaikka tiesin, että pian joutuisin siitä huolimatta hikoilemaan ihan yhtä lailla, kuin olin Kalla CUP:in sijojen jälkeenkin hikoillut.
Vilkaisin rannekelloa ja nostin jakkaran karsinan puolelle. Annoin Riepun haistella sitä hetken ja kiipesin sitten sen päälle seisomaan. Valkoisen hevosen harja taipui kauniille, tasaiselle hollantilaiselle letille. Olin aina rakastanut laittaa hevosia virheettömään esiintymiskuntoon, eikä sillä ollut väliä oliko edessä kilpailut vaiko Amandan valtavan rento kouluvalmennus.




Olisikohan mahdollista vain rentouttaa kaikki lihakset ja valua perunasäkin lailla Riepun selästä maneesin pohjalle? Huomaisikohan kukaan, jos Riepu jatkaisi vain itsenäisesti siksak-väistöjen tekemistä? Riepun väsymys oli väistynyt, olihan sen huippukunnossa oleva kilpailuhevonen, kuntoonlaiton raukeudesta ei ollut enää ripaustakaan jäljellä. Kovasta treenauksesta huolimatta omat lihakseni huusivat kuitenkin hoosiannaa, enkä tahtonut jaksaa lopputunnista enää pitää itseäni edes pystyssä satulassa. Riepu tietenkin huomasi sen ja ryhtyi possuilemaan juuri, kun se oli näyttänyt Amandankin mielestä hetken siedettävältä.
"Ratsasta sitä hevosta, tai häivy maneesista", Amanda kivahti ja keräsin jostain varavarastojen varavarastosta vielä ripauksen energiaa. Enää kymmenen minuuttia ja saisin lysähtää Riepun kaulalle ja kuolla pois.




"Can you bring me a drink, churri, I'm so thristy", anoin ja katsoin collareissa keittiössä pyörivää miestä väsyneesti.
"Sparkling wine or water?" Thomas kysyi käsi jääkapin ovenkahvalla.
"Mmmm", mietin ja uppouduin syvemmälle sohvan uumeniin vilttini kanssa.
"Both?" vastasin lopulta virnistäen.
"Sure", Thomas vastasi naurahtaen ja otti jääkaapista sekä kuoharipullon, että vesipikarin. Seurasin kuinka brunette kaatoi vettä pitkään lasiin ja kuohuvaa etikettivirheellisesti viskilasiin. Mies kaatoi itselleen myös lasillisen ja kantoi sitten kaikki kolme lasia olohuoneen pöydälle.
"There you go, dear", Thomas sanoi ja otin vesilasin ensin sormieni väliin. Televisiossa pyöri jokin toimintaleffa, kun painauduin lämpimän miehen kylkeen kiinni.
"Thank you, churri."

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 28.02.19 20:08
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Riepun päiväkirja
Vastaukset: 61
Luettu: 3819

Banskun päiväkirja

Aaaauts! Mun lonkkaa särki. Sitä ei oo särkeny näin paljoa varmaan koskaan. Irvistellen nappasin loungessa kaksi kuudensadan buranaa yksitellen lasillinen vettä kyytipoikana. Suljin hetkeksi silmäni ennen kuin irtaannuin tiskipöydästä ja konkkasin takaisin kaapilleni. Silmissä lenteli tähtiä, kun vaihdoin ratsastussaappaat talvikenkiin ja vedin toppatakin päälle.

”Voitko heittää mut kotiin?” pyysin Verneriltä, kun soitin sille ja selitin mitä tapahtu.
Päivän valmennus lähti ihan normaalisti liikkeelle. Amanda käski ottamaan jalustimet kaulalle heti, kun oltiin saatu alkuravit ravattua. Me tehtiin paljon perusjuttuja ravissa. Avoja, sulkuja ja väistöjä. Asentoon sai keskittyä siis visusti.

Kaikki meni ihan hyvin suuren osan valmennuksesta. Bansku toimi hienosti. Sille oli jäänyt päälle hyvä vireisyys vuoden ensimmäisistä kisoista, jossa me oltiin tehty aivan mahtavat prosentit mun flunssasta huolimatta. No, mutta meidän kisojen menestys ei kiinnostanut Amandaa tai sitten se oli naisen mielestä jo menneen talven lumia. Nyt keskityttiin siihen, mitä tapahtui sillä hetkellä.

Pitkän ravityöskentelyn jälkeen me nostettiin laukkaa. Tehtiin siinä täysin samoja tehtäviä kuin ravissa. Bansku toimi yhä hyvin.

Sit mä en oikeastaan muista mitä tapahtui. Paukauttiko joku jonkun oven turhan lujaa vai mikä sai Banskun säikähtämään niin tyystin. Siinä kohtaa mä taas sain muistutuksen, että varmatkaan hevoset eivät aina oo varmoja. Mä lensin päin maneesin mahonkista seinää lonkka edellä. Jouduin hetken aikaa kokoamaan itseäni.

”Pystytkö ratsastamaan?” Amandan ääni kysyi.
”Joo, kai”, irvistin samalla, kun kampesin itseni takaisin ylös. ”Ai vittu… en tiiä.”
Enhän mä pystynyt, vaikka yritin. Epäonnistuin jo pelkästään selkäännousussa. Joten mä irvistellen kävelytin Banskun talliin. Onneksi Jusu oli iltavuorossa. Saatoin pyytää sitä käymään taluttamassa Banskua kentällä, ettei se joutuisi suorilta seisomaan karsinaan. Nainen kysyi miten voin ja vastasin sille totuudenmukaisesti.

Tässä sitä nyt sit oltiin. Lonkka ihan saatanan kipeänä ja huolestunut poikaystävä puhelimen toisessa päässä.

”Sun pitää mennä päivystykseen”, Verneri sanoi huolestuneena puhelimeen.
”Mä meen huomenna. Se luultavasti vaan tärähti ja on huomenna jo kuin ei mitään.”
”Vien sut sinne heti.”

Meinasin vängätä vastaan, mutta mä en totuuden nimissä jaksanut. Lähetin kotona iltavuoroa tekevälle Taimille viestin, että huolehtisi koirat sisälle tarhasta. Kerroin mitä tapahtui ja se lupasi viedä ne ennen kotiin lähtöä lenkille. Taimi oli todella hyvä apu.

Valkoinen Subaru odotti mua pihassa. Tartuin sen ovesta ja istahdin irvistäen alas. Auuu, vitsit miten kipu säteili kaikkialle!
”Mä vien sut päivystykseen”, Verneri ilmoitti ja mä vain nyökkäsin.
”Joo.”
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 28.02.19 17:17
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Banskun päiväkirja
Vastaukset: 62
Luettu: 4409

Fifin päiväkirja

Santtu ei oikein tiennyt, miten hevosen oli tarkoitus pelkällä istunnalla lähteä raviin. Saiko pohkeita käyttää? Pitikö hänen nojata eteenpäin tai taaksepäin? Kuumeisesti miettin Santtu vilkaisi ympärilleen ja kauhukseen näki, että muiden hevoset ravasivat jo. Pojan ryhti valahti aavistuksen, ja epävarmuus hiipi takaisin. Oliko valmennukset ja kisaaminen sittenkään tarkoitettu häntä varten?

Annen huomatessa Santun ahdingon oli valmentaja nopeasti kiirehtinyt avuksi neuvoillaan, ja vähitellen kankeasta alusta huolimatta Santtu alkoi sekä rentoutua että viihtyä. Fifi oli ollut mukavan rauhallinen alusta saakka, se ei enää ihmetellyt ympärillään pyöriviä hevosia niin paljoa, vaan keskittyi kulkemiseen ja yritti parhaansa tehdäkseen niinkuin Santtu pyysi, vaikka pojan avut olivatkin useasti melko epämääräiset ja hukassa. Termi keskiravi ei oikeastaan sanonut Santulle mitään. Harjoitusravin ja kevyen ravin hän tiesi, mutta oliko keskiravi jotain erikoisempaa? Varovaisesti Santtu käytti pohkeita saadakseen vielä toistaiseksi melko tahmaisen Fifin liikkumaan eteenpäin vähän reippaammin, eikä Annella ollut mitään huomautettavaa siinä tilanteessa, joten Santtu uskalsi toivoa tehneensä oikein.

Uralla oli mukava olla, se tuntui turvalliselta reitiltä eikä vaatinut liikaa varomista, ettei vaan mene törmäämään kehenkään muuhun ratsukkoon. Anne kuitenkin välttämättä halusi, että lävistäjällä otetaan ravilisäystä, jolloin Santunkin oli pakko lähteä kaviouran hellästä huomasta. Ravilisäys oli taas sellainen asia, jota poika ei ollut eläessään päässyt tosissaan yrittämäänkään. Pohjetta siitä kai piti antaa ja toivoa että hevonen lähtee lujempaa?
"Lisätyn ravin tarkoitus on että hevosen askel on mahdollisimman matkaavoittava", Anne selvensi ennenkuin kukaan lähti kyseistä tehtävää suorittamaan. "Hevonen säilyttää saman tahdin ja venyttää askeleensa mahdollisimman pitkiksi takaosan voimakkaan työnnön avulla. Eli ravi ei saa muuttua kiireiseksi."
Santtu oli silti hukassa. Hän ei vieläkään tiennyt, miten lisättyä ravia ratsastetaan. Varotellen hän kohotti toisen kätensä, tietämättä olisiko se epäsopivaa vain kysyä ääneen. Parempi pelata varman päälle ja pyytää lupa puheenvuorolle.
"Miten sitä sitten käytännössä ratsastetaan?" poika kysyi juuri ja juuri tarpeeksi kantavalla äänellä Annen kuultavaksi.

Santun olisi ehkä pitänyt nämä asiat jo tietää ennen valmennukselle ilmoittautumista, mutta Anne ei ainakaan ulospäin näyttänyt ärsyyntyneeltä. Sen sijaan hän käveli Santun ja Fifin vierellä selittäessään, millaiset avut Santun tulisi antaa. Poika ymmärsi, että varsinkin oma tasapaino olisi tärkeä, ja tuntuman hevosen suuhun pitäisi säilyä muttei saisi vetää. Ja sitten jotain jostain lonkkien avaamisesta ja pohkeiden pitämisestä hevosen lähellä. Hän nyökkäsi naisen hiljentyessä, muttei vieläkään ollut yhtään sen itsevarmempi omista taidoistaan.
"Kokeilemalla sen oppii!" Anne rohkaisi ja palasi takaisin maneesin päätyyn. Vuorotellen jokainen lähti tekemään pidennyksiä, ja Santtu halusi enemmän kuin mitään kadota vain maan alle häpeältä säästyäkseen.

Ei sitä ehkä lisäykseksi voisi mennä kutsumaan, mutta kulmat sentään olivat siistit ja kyllä siinä jotain tapahtui, joka sai Annen ratsukkoa kehumaan kertaalleen. Enemmän kuitenkin hänellä oli neuvoja tarjota, mitä pitäisi muuttaa ja tehdä toisin. Santtu painoi jokaisen asian mieleen harjoitellakseen niitä yksikseen paremmalla aikaa ja rauhassa ilman yleisöä. Ravityöskentelyn jälkeen alettiin ottamaan laukkaa, ja niihin Santtu oli tyytyväinen. Välillä Fifillä on tapana tarjota tölttiä jos Santtu ei ole erityisen tarkka laukka-apujen suhteen, mutta sillä kertaa poni nosta joka kerta pyynnöstä ihan puhtaasti.

Topics tagged under kouluvalmennus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 1cnJZWT
Kuvaa kaksikon alkuverkasta
kirjoittaja Santtu A.
lähetetty 28.02.19 14:54
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Fifin päiväkirja
Vastaukset: 24
Luettu: 960

Leevin päiväkirja


Se alkaisi taas, Tie tähtiin nimittäin. Tosin nyt se olisi mulle ihan erilainen kokemus, sillä asiat olivat muuttuneet. Viime vuonna mulla oli eri ratsu, nyt Armi kilpaili toisen kanssa ja mulla oli Leevi. Koululuokan vaikeustaso nousi pari pykälää, hui kauhea, ja esteet jäivät pois. Mä olin melkein sen meiltä lähtevän porukan kokenein, vaikka ei siltä kyllä tuntunut. Mutta nämä kinkerit toivottavasti toisivat mulle ja Leeville lisää rutiinia ja varmuutta, koska eihän me nyt vielä kamalan kauaa oltu edes tehty töitä yhdessä.

Me oltiin jo ajoissa Hallavassa, koska muilla oli valmennukset aikaisemmin kuin mulla. Koska Leevi pärjäisi ihan hyvin, mä päädyin auttamaan entisen vuokrahevoseni kanssa. Oli ihan mukava päästä touhuamaan tamman kanssa, edes varustuksen verran ja tämän uusi vuokraaja vaikutti kivalta. Sitä mä olin pelännyt eniten tammasta luopuessani, että löytyisikö sille uusi vuokraaja ja mitä jos se olisikin ihan kamala.

Siinä odotellessani mä kerkesin touhuta paljon. Mä kävin katselemassa valmennuksia ja puunasin Leeviä vähän lisää, jota se ei kyllä hirveästi arvostanut. Leevin kanssa touhuaminen maastakäsin ei ollutkaan niin helppoa, mitä se oli ollut Armin kanssa.
”Lopeta! Onko liikaa pyydetty, että käyttäytyisit edes ihmisten ilmoilla?” ärähdin ruunalle, joka polki jalkaansa ja seuraavaksi steppasi niin, että meinasi runnoa mun varpaat. Taisi se olla liikaa pyydetty, ainakin ruunan kohdalla.

Kun Leevi ja minä saimme varusteet niskaan, lähettiin me ajoissa kävelemään. Elämä helpottui huomattavasti, kun kapusin ruunan selkään. Maneesissa alkuverkassa mä sain keskittyä pitämään putkiaivo-Leevin työntouhussa, että se ei keksisi olevansa mukamas ori ja pörhistelisi tammoille. Se myös pörisi nähdessään kouluaidat, ihan kuin se ei olisi sellaisia ennen nähnyt. Voi herran jestas, tästä tulisi vielä mielenkiintoista.

Putkiaivo kun oli kyseessä, niin ruunan keskittymiskyky laukkatehtävässä riitti vain itse tehtävään keskittymiseen, mun onnekseni. Itseasiassa Leevi teki hyvin töitä. Pari laukannostoa käynnistä oli vähän löysiä, lisäyksissä mä olisin saanut vähän rohkeammin tehdä niin laukassa kuin ravissakin, mutta muuten Leevi oli oikein hieno. Se tosin pariin kertaan osoitti kyllästymistään viskelemällä päätään ja laukassa saatiin muutama pukki.

Siksi mua vähän kuumotti lähteä vetämään koko rataa läpi, mutta se ei ollut onneksi niin saman toistoa, joten se meni paremmin kuin odotin. Pari rikkoa ja oma ajatusvirhe, mutta kokonaisuudessaan ihan kohtuullinen ja melko siisti rata me saatiin aikaiseksi. Ihan tyytyväisenä me lähdettiin vetämään loppukäyntejä. Olihan se meidän ensimmäinen yhteinen vierailu Auburnin ulkopuolella, vaikka puoliverinen nyt olikin kiertänyt kisoissa muuallakin.

Kun Leevi oli purettu varusteista ja pistetty matkustuskuntoon sekä autoon, mä olin ihan poikki. Kahdeksalta alkava valmennus muualla kuin kotona ei ollut kamalan kivaa, mutta ei auttaisi itku markkinoilla. Ei voinut edes todeta, että onneksi oli viikonloppu. Tai voisi, mutta mulla mahtuisi neljä starttia viikonloppuun. Kaksi olisi jo huomenna, enkä mä tiennyt, miten pääsisin ylös tarpeeksi ajoissa.

Valmentajan kommentti tähän
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 17.02.19 18:00
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Leevin päiväkirja
Vastaukset: 47
Luettu: 2452

Sepon päiväkirja

» 15.02.2019 - kouluvalmennus Hallavassa

"Oletko nyt ihan varma, että et halua minua sinne mukaan?"
"Olen, me mennään Sokkien rekalla, et sä sinne mahdu."
"No, soita, jos tulee sellainen olo. Tsemppiä kisoihin, rakas", äiti sössötti ja mä kävelin talliin silmiäni pyöritellen. Onneksi Santtu oli vihdoin pitkän suostuttelun jälkeen lähdössä myös Hallavaan valmennukseen, niin meidän ei tarvinnut selvitä yksin Auburniin ennen lähtöä.
Onko sulla nyt ihan varmasti kaikki? Kuulin äitini äänen pääni sisällä, se oli rutiini aina, kun lähdimme johonkin, että äidin piti varmistaa miljoona kertaa, että kaikki oli mukana.
Silmäilin varusteet läpi, Sepolla oli korvahuppu, suojat, satula, satulavyö, riimu, varariimu, enkkuviltti, kaksi narua ja suitse.. Tuijotin tavararyökkiötä, enkä nähnyt remonttisuitsia missään. Olin ihan varmasti kantanut ne tallin käytävälle, mutta silti ne eivät olleet siinä.

"Missä helv*tissä ne oikeen on?" älähdin ääneen ja marssin varustehuoneeseen. Sepon suitsikoukussa roikkui vain meksikolaiset, enkä todellakaan ollut ottamassa estesuitsia kouluvalmennukseen.
Päästin suustani runsaasti vähemmän siivoja sanoja, ehkä oli ihan hyvä, ettei Santtu ollut juuri sillä hetkellä tallissa, koska poika olisi ehkä muuttanut vielä mieltään mukaantulostaan.

Mä en löytänyt niitä suitsia mistään ja lopulta mun oli myönnettävä, että myöhästyisin Sepon kuntoonlaitosta, jos jatkaisin remonttisuitsien etsimistä yhtään pidempään. Lähdin hakemaan karvaleijonaa tarhasta ja yritin miettiä, että mihin mä olin hukannut ne pirun suitset. Ruuna laittoi vastaan, se tiesi, etten mä ollut hyvällä päällä, mutta mua ei kiinnostanut. Vedin narua vasten nojailevaa piekkaria tallin pihaa pitkin ja ärähtelin sille, kun metallinen kenkä raapi pesupaikan betonilattiaa ärsyttävästi.

Hallava oli aika perus ratsastuskoulumainen ja meidän valmennusryhmä oli ensimmäisenä vuorossa, joten paikan ihastelu sai jäädä toissijaiseksi. Seppo tarjosi ainakin paikallaolijoille viihdettä, kun se päätti ruveta niissä pirun meksikolaisissa suitsissaan ravata mun ympärillä kuin imbesilli, kun yritin osua koulusatulalla sen selkään. Mä tunsin muiden katseet niskassani, mutten alentunut pyytämään keneltäkään apua. Mä selviäisin kyllä itsekin.

Emme edes myöhästyneet valmennuksesta, vaikka alkuverryttelyt jäivätkin liian lyhyiksi. Seppo oli vieläkin virkeä, sen musta karva värähteli, kun ruuna hengitti katkonaisesti ja yritti kutsua muitakin hevosia jännittämään kanssaan. Se suunnitteli säikkymisensä juuri niin, että joku toinen oli sen reaktioalueen sisällä ja mä näin miten poni nautti aiheuttamastaan kaaoksesta.
Se oli sillä tavalla hyvin samankaltainen omistajansa kanssa.
Radan ratsastaminen meni ihan hyvin, kun ajattelin, että Isabella olisi katsomassa meitä. Mä yritin muistella miten Ankan kanssa olin ratsastanut, miten mä oikeasti osasin jo Helpon A:n asiat ja nämä C:n jutut piti tulla ihan selkärangasta. Ainoa ero tässä oli vain mun ratsuni, jonka mielestä oli vaan kamalan hauskaa tehdä juuri päinvastoin, kuin mitä pyysin siltä.

Aleksilla, meidän valmentajalla, meinasi vähän palaa hermo meihin. Mun kiinnostus oli suitsiepisodin takia niin nollissa, että yritin vielä normaalia vähemmän, eikä Seppo ainakaan omatoimisesti tehnyt mitään, mitä valmentaja pyysi. Siitä ei olisi tullut edes hyvää ratsastuskouluhevosta, sillä toisten nostaessa laukan, Seppo päätti huomata kentän keskellä jotain mielenkiintoista ja se ravasi sinne pää alhaalla ja korvat niin hörössä, ettei mun vastaväitteillä ollut juurikaan mitään vaikutusta.

Kuitenkin siinä vaiheessa, kun saimme ratsastaa kouluradan itsenäisesti, Seppo (ehkä vähän mäkin) laittoi uuden vaihteen silmään. Muutos harjoituksiin oli melko huima ja ehkä mä saatoin kuvitella toisten ihastelevan vähän Seppoa. Ruuna oli ryhdikäs, sen askeleet oli yrittämättäkin lennokkaat ja nyt se näytti miten hieno suomenpienhevonen saattoi olla. Siniset silmät loistaen me näytettiin muille, että me oltiin starttamassa kisoissa ihan syystä.

kirjoittaja Ava P.
lähetetty 15.02.19 17:48
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Sepon päiväkirja
Vastaukset: 59
Luettu: 3016

Fifin päiväkirja

Santtu ei vieläkään tiennyt miksi hän oli suostunut siihen. Ehkä se oli Avan pitkät ripset ja kauniit silmät, tai tytön äänessä erottuva kylmä sävy jonka hän taidokkaasti piilotti hymyn taakse. Tai ehkä siksi, että ensimmäistä kertaa joku oikeasti halusi Santun mukaan jonnekin. Ava oli useampaan kertaan maininnut niistä Tie Tähtiin kisoista, eikä Santulla lopulta ollut oikeastaan valinnanvaraa. Eikä Santulla tietenkään ollut pienintäkään ideaa, miksi tyttö tosiasiassa halusi hänet mukaan..

Fifi nyökytteli päätään yrittäessään tarttua kiinni käytävän narusta seistessään harjauksessa. Santtu oli joutunut lähtemään koulusta aikaisemmin, vanhempiensa luvalla tottakai, ehtiäkseen ensin kotiin lenkittämään Kaapon ja sitten kulkemaan julkisilla tallille. Pojan olo oli orpo ilman uskollista koirakaveriaan, mutta Fifin seura auttoi. Seurallinen poni halusi tutkia jokaisen harjan jonka Santtu käsiinsä otti ja herkkujen toivossa se jaksoi väsymättä hamuta Santun sormia ja takin taskuja aina mahdollisuuden tullessa. Se sai vaaleansiniset kuljetussuojat päälleen, ja vapisevin käsin Santtu talutti Fifin hevosrekan kyytiin. Auburnista tarjottiin kyytiä myös Purtsilaisille, johon Santtu oli ilmoittanut Fifin Avan neuvon (käskyn) mukaan.

Mitä lähemmäs määränpää tuli sitä enemmän Santun vatsassa lenteli perhosia. Jännitys tuntui varpaanpäissä ja sormissa saakka, ja Santtu oli täysin valmis vetämään sanansa takaisin. Mitä hän missään valmennuksessa tekee, kun kisaaminen ei häntä edes kiinnosta? Fifihän hankittiin harrasteratsuksi. Auton lopulta pysähtyessä Hallavan ratsastuskoulun parkkipaikalle Santtu sai hädintuskin pidettyä itsensä kasassa. Pojan ilme oli varmasti näkemisen arvoinen, ja Ava nauroi varsin avoimesti nähdessään Santun hermoilun.

”Kyllähän me osataan..” Santtu supisi Fifille taluttaessaan varustettua poniaan maneesiin. Fifin suipot korvat kääntyilivät edestakaisin sen katsellessa ympärilleen paljon kiinnostuneempana kaikesta muusta kuin Santusta. Se koitti kulkea Santun ohitse sellaisella tarmolla että Santulla oli jo siinä pidättelemistä, vaikka ponilla ei kokoa paljoksi ollutkaan. Selkään noustessaan maneesissa Santun jalat tuntuivat enemmän löysältä spagetilta kuin jaloilta, ja hänestä tuntui hillittömän pieneltä. Ympärilleen katsoessa pojalle toi lohtua, että uraa kiersi toinenkin poniratsukko.

Myös Fifiä kiinnosti muut ratsukot. Santun alkaessa keräämään ohjia poni nyki päätään alemmas joka sai nahkaiset ohjat lipsumaan Santun sormista ratsastushanskoista huolimatta. Valmennuksen pitäjä esitteli itsensä Aleksiksi, ja hän kehotti jokaista ratsastajaa ottamaan rennosti, sillä asiat jotka käytäisiin läpi olisivat ihan peruskauraa. Vihdoin saadessaan Fifin hyväksymään ohjasotteen pohkeiden avulla Santtu saattoi alkaa keskittymään tehtäviin, jotka Aleksi antoi. Fifi tuntui kiireiseltä ja jännittyneeltä, vieras maneesi sai sen pälyilemään ympärilleen enemmän kuin normaalisti. Se sai myös Santun jännittämään enemmän, mutta hän teki parhaansa sivuuttaakseen sen. Ensimmäiset voltit ja pysähdykset menivät ihan poskelleen ja vaativat vahvat avut mennäkseen läpi.

Pituushalkaisijalla mennessä Fifi pysyi hyvin suorassa linjassa, mutta jo usemmasta kerrasta huolimatta Santtu ei saanut sitä pysähtymään niin täsmällisesti kuin oli tarkoitus.
”Kokeile puristaa satulaa polvilla ihan vähän ja pidättää enemmän vatsalihaksilla, älä myöskään jää liikaa pidättään ohjilla. Pidätyksen pitäis tulla vaan vähän nimettömiä jännittämällä.” Aleksi neuvoi Santun kääntäessä Fifin uudelleen keskelle. ”Laske myös ne hartiat alas.” Aleksi lisäsi. Santtu tipautti jännittyneet hartiansa samantien alas, hengitti syvään ulos ja koitti jännittää vatsalihaksiaan samalla kun polvet painuivat lähemmäs satulaa. Fifin askel hidastui, ja pysähdykseen tarvittiin enää pieni pidäte.
”Parempi!” Aleksi kehui, ja Santun kasvoilla käväisi hymy. Taputuksen kera poika pyysi poninsa uudelleen liikkeelle.

Sen kuluvan tunnin aikana Santtu oppi kaiken käytännöllisen tiedon lisäksi että valmennuksessa voi olla hauskaakin. Kun poika alkoi löytää oikeanlaista istuntaa Fifikin alkoi kuunnella häntä enemmän, ja ponin kiireinen askellus pää kattoa kohti muuttui hillitymmäksi, keskittyneemmäksi ja turpa laskeutui alemmas. Ei sitä miksikään hienoksi koulutuuppaukseksi voisi kutsua, mutta Santusta tuntui sillä hetkellä siltä kuin hän olisi jo saavuttanut jonkin palkinnon. Kellon lähestyessä viittä jokainen ratsukko sai käydä radan läpi yksitellen. Aikaisemmin hiottu pysähdys onnistui hienosti, ja sitä Santtu oli jännittänytkin eniten. Askelten pidennys oli enemmän räpeltämistä kuin mitään muuta, mutta kaikesta muusta Santtu saattoi olla tyytyväinen. Hän antoi Fifille pitkät ohjat ja taputti poninsa kaulaa molemmilta puolilta siirtyessään päätyyn kävelemään muiden suorituksien ajaksi.

kirjoittaja Santtu A.
lähetetty 15.02.19 13:21
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Fifin päiväkirja
Vastaukset: 24
Luettu: 960

Effin päiväkirja

12.02.2019

"Tulkaahan nyt", maarittelin ja kävelin määrätietoisesti eteenpäin kahta riimunnarua perässäni raahaten. Effi ja sen varsa olisivat ilmeisesti vielä halunneet jäädä ulkoilemaan, sen verran hitaasti hevoset kävelivät perässäni tammatallia kohden.

Selvittyäni kulmakarsinalle, lukitsin hevoskaksikon karsinaan ja lähdin hakemaan harjoja varustehuoneesta. Kävellessäni pienen peilin ohitse kauhistuin miten hikiseltä näytin vieläkin. Amanda oli keksinyt koulutunnilla pistää meidät ratsastamaan kunnolla kulmia ja oli puuttunut jokaiseen väsyneeseen virheasentoon kehossani. Perijätär oli selvästi päättänyt jatkaa Susinevan aloittamaa hikivirtaa, emmekä todellakaan olleet päässeet yhtään helpommalla, vaikka melkein kaikki toipuivat vielä viikonlopusta. Mulla oli vieläkin niin kamala treeni-into päällä, ettei hikoileminen ja lihaskipu vieneet pois sitä euforiaa. Mä kehityin ja olin nähnyt sen itsekin.

Pyyhkäisin valuneita meikkejä hieman parempaan jamaan ja letitin kosteat hiukseni löysälle hollantilaiselle, parempi sekin, kuin sotkuinen ponnari.

Kävelin Effin karsinalle ja harjasin tamman ja varsan reippaasti, mutta huolellisesti. Amanda oli vaatinut nähdä varsan liikkeessä maneesissa heti tähtitunnin jälkeen ja vilkaistuani kelloa tajusin, että mulla oli enää viisi minuuttia aikaa.
Asetin ripeästi suojat Effin jalkoihin ja pujotin sen päähän suitset, joiden kuolaimiin kiinnitin juoksutusliinan. Varsalle laitoin kauniit nahkapäitset ja tarkistettuani vielä, että kummatkin olivat virheettömän puhtaita, lähdin taluttamaan kaksikkoa kohti maneesia.

Maneesi tyhjeni juuri valmennettavista, kun kävelimme ovista sisään. Amanda seisoi keskellä tuijottaen puhelintaan, joten lähdin kävelyttämään hevosia uraa pitkin. Effi virkistyi heti ja tartutti sen myös varsaansa, onneksi olin pitkäjänteisesti opettanut orin käyttäytymään edes hiukan narun päässä, niin se ei repinyt itseään irti.

"Päästä se vaan irti ja juoksuta Effiä ravissa", Amanda sanoi yhtäkkiä ja pysäytin hevoset niille jalansijoilleen. Napsautin narun pikkuorin päitsistä ja heitin sen maneesin laidan päälle.
Kävelin keskemmälle maneesia ja pyysin Effiltä ravia. Kävelin Amandan ympärillä isolla ympyrällä, kunnes sain seuraavan toimintaohjeeni.
"Päästä Effi irti. Antaa senkin juosta."
Pysäytin virkeän tamman ja naksautin liinan irti sen suitsista. Peräännyin hieman ja heilautin aavistuksen kättäni. Kirjava ei tarvinnut isompaa kannustinta, vaan lähti pukkilaukkaa vinkuen ja piereskellen mennessään. Arvokas pikkurouva.

Amanda seurasi silmä tarkkana pienen orin liikkeitä, siitä näki, että sillä oli kouluverta suvussaan. Askeleet olivat pitkiä, ilmavia ja joustavia. Pikkuorin kaula oli myös luonnollisella kaarella suurimmaksi osaksi, Inna saisi varsasta hyvän ratsun itselleen.
"Mmh, riittää. Ota ne kiinni ja jäähdyttele kunnolla."
Vaaleat hiukset heilahdellen Amanda käveli maneesista pois, tekemättä elettäkään auttaakseen juoksevien hevosten kiinniotossa.

Olisinpa edes pyytänyt Jonathanin avukseni.

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 14.02.19 21:05
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 123
Luettu: 7350

Banskun päiväkirja

Innalla ei varsinaisesti ollut mitenkään hyvä olo. Jokainen Banskun liikahdus tuntui selkään siltä kuin ratsastajaa olisi moukaroitu päähän. Eikä se todellakaan johtunut krapulasta. Äänekäs niiskahdus kantautui maneesissa ja Amanda Sokka olisi pian ääriään myöten täynnä valmennettavan niiskuttelua. Ehkä Inna kuiten ansaitsi propsit paikalle tulosta? Nuha ei kuitenkaan olisi syy laiskotteluun ja juuri nyt Amanda mulkoili molempia valmennettavia.

”Mitä ihmeen ovaalirataratsastajia te olette?” naisen tiukkaakin tiukempi ääni sivalsi, kun Inna pisti viimeisen naulan arkkuun. ”Kenttä on suorakulmion eikä ovaalin muotoinen!”

Siitä seurasi useiden pitkien minuuttien 2-3 askeleen takaosakäännökset omilla neliöillä. Innan päässä tuntui hieman sumealta, mutta sinnikkäästi hän teki takaosakäännöksiä. Usein Amandan ääni sivalsi maneesissa, eikä kukaan voinut oikeastaan edes laskea kumpi kaksikosta sai enemmän haukkuja päälleen. Innan oli pakko myöntää, että hänellä oli mennyt useammin kuin vain kerran ohi korvien Amandan sanat.

”Inna, tarkoituksena on tehdä aivan oikea kulma! Suorista, keskity ja takaosakäännös!”

Innasta tuntui ikuisuudelta ennen kuin Amanda oli jokseenkin tyytyväinen kummankin suorituksiin. Amandasta ei voinut koskaan sanoa, että se oli tyytyväinen, koska se ei koskaan sitä täysin ollut. Siltä se ainakin kuulosti jokaisessa valmennuksessa.

Koko maneesin ollessa jälleen käytössä, Amanda piti yhä tarkasti silmällä ratsujen kulmia. Mikäli kulma ratsastettiin liian pyöreästi, siitä sai heti napautuksen. Innan päässä pyöri entistä enemmän, kun he tekivät laukassa töitä. Eikä Amanda näköjään ollut saanut tarpeeksi myöskään takaosakäännöksistä. Pian niitä tehtiin siirtymisien ohella kokonaisina.

Se vaati sellaista aivotyöskentelyä, johon Inna ei juuri nyt kyennyt. Bansku antoi kyllä omistajalleen suurimman osan virheistä anteeksi. Kunpa vain Amanda olisi ollut yhtä anteeksiantavainen.

Ikuisuudelta tuntuneen tunnin jälkeen, Inna poistui maneesista normaalia nopeammin. Hän ei vain yksinkertaisesti kyennyt olemaan hevosen selässä sekuntiakaan kauempaa.
”Onko sulla kaikki hyvin?” Nita kysyi, kun talutti Leevin hieman myöhemmin talliin.
”Joo, joo. Väsyttää vain”, Inna vastasi syli jo täynnä Banskun varusteita. ”Taidan juoda kahvia ennen kuin lähden ajamaan Orijoelle.”

Kello läheni kahdeksaa, kun Inna pääsi viimein lähtemään kotiin. Mikäli se ei olisi ollut niin paljoa, hän olisi saattanut pysähtyä vielä Kaajapuroilla. Taimi Hakola oli tekemässä iltatallia hänen luonaan, joten Innalla ei suoranaisesti kylläkään ollut kiire. Väsymys vain puski sen verran päälle, että Inna näki parhaakseen ajaa suoraan kotiin.

Kaupan kautta hakemassa vähän suklaata.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 14.02.19 0:18
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Banskun päiväkirja
Vastaukset: 62
Luettu: 4409

Cocon päiväkirja

9.2.2019  |  I s ä k o m p l e k s e j a   Daniel Susinevan valmennukset

Minua oli aina vaivannut jonkin asteinen Freudilainen isäkompleksi. Ehkä se johtui kliseisesti siitä että olin kasvanut ilman isää. Niin, ja siitä tietysti, että en ollut koskaan kokeillut miehiä. Kaikki sopi kuvaan tällä terävällä keittiöpsykologiallani koska tähän aihealueeseen oikeat terapeutinoppini eivät riittäneet. Siinä se isäkompleksi nyt tänään seisoi kun seurasin Daniel Susinevaa maneesin katsomosta kahvikuppini takaa. Se oli sellaista viatonta ihastumista, himoa, tietynlaisiin perusmiehiin. Turvallisen oloisiin, omalla tavallaan karismaattisiin. Nämä miehet olivat tietysti aina olleet myös itseäni vanhempia, mutta Susinevaa tuijottaessani tajusin että olin saavuttanut sen iän. Olin itse yhtä vanha. Kriisi.

Ryystän ison kulauksen kahvia ja ravistelen nämä täysin asiaankuulumattomat ajatuksenkulut päästäni. Olin kerrankin ajoissa seuraamassa muita ryhmiä ja istuin maneesin nurkassa tyytyväisenä kahvitermarini kanssa. Ehtisin imeä itseeni oppia koko aamupäivän ja ottaa selvää mikä meitä odottaisi iltapäivällä. Niin, ja senkin vuoksi, että tiesin Kaajapuron Vernerin pyörivän Auburnissa tänään, liimasin itseni mielummin maneesin penkkiin kuin pyörin ympäri tallia. Vältin kiusallisia kohtaamisia sekä itseni että miehen takia.

Jos unohdettiin kummalliset seksuaalisviritteiset kuumotukseni, pidin ihan oikeasti Susinevan tyylistä valmentaa. Kurinalainen ja tiukka, huumoriltaan suorastaan lakoninen, mutta rahtusen lempeä, ja mies tiesi todellakin mistä puhui -se oli sitä karismaa. Melkein toivoin, että olisin raaskinut hassata vielä rahaa Cocon ratsutukseen. Ehkä kehtaisin tiedustella ratsutusta jollekin viikonlopun ulkopuoliselle ajankohdalle, jos nyt kykenisin pokerinaamalla katsomaan miestä vielä silmiin.

Itse Amandakin oli purjehtinut maneesiin seuraamaan valmennettaviaan Susinevan piinassa, mikä oli varsin yllättävää niin aikaiseen ajankohtaan. Ojennan kahvitermariani blondille kun tämän ilme alka näyttää siltä, että mukana tuotu kupillinen on tyhjentynyt. Sanaton dialogi, josta saatoin aistia kiitoksen naisen täyttäessä kuppinsa.

***

“Tää on kyllä ihan tarpeellinen terapiasessio äskeisten esteratsastajien ryhmien jälkeen. Mua hymyilyttää harvat asiat, mutta nuoret kouluhevoset pääsee kyllä aika lähelle. Pliis, älkää pilatko sitä multa ratsastamalla paskasti.”

Kahvit oli juotu ja pitäisi olla ratsastamatta paskasti. Hitto miten paljon pissatti vaikka olin kompensoinut ylimääräisiä kahvikupillisia reippaalla vessassa ravaamisella. Coco pörisi vieraita hevosia maneesissa. Inna oli esitellyt Cocon ikäisen ruunikkonsa Kaaraksi. Kolmas ratsukko oli minulle tuiki tuntematon mallinkasvoinen nuori mies valppaan näköisen kimon kanssa.

Merikannon valmennuksesta olimme saaneet kivan itsevarmuusboostin ja olin jännittänyt etukäteen vähän vähemmän. Nyt Coco kuitenkin nyppi ohjaa ja oli kovinkin menohaluinen eilisen vapaapäivän jäljiltä. Otan ruunikkoa paremmin haltuuni ja vilkaisen valmentajaamme, jonka katse kiertää tutkiskelevasti ratsukosta toiseen. Hengitä se pissahätä nyt pois, manaan mielessäni.

Viikonlopun valmennusten ohjelma kuulosti ihan meille räätälöidyltä ja olin vielä jättänyt ilmoittautumatta CUP:in osakilpailuun ajatuksella, että jos tämä viikonloppu sujuisi, voisimme testimielessä ratsastaa osakilpailussa myös Helpon A:n. Cocon pitäisi  alkaa olla ihan pätevä siihen koitokseen. Juuri nyt ei tosin tuntunut yhtään niin pätevältä. Krister varmaan peittäisi silmänsä katsomossa, jos olisi päässyt paikalle. Sivulauseista olin ollut tulkitsevinani tämän vähän enemmänkin fanittavan herra Susinevaa.

”Coco kilttiii, maltahan nyt”, mutisen ratsulleni, joka löytää onneksi rakoilevan keskittymiskykynsä kun pääsemme kunnolla töihin. Minä pusken hikeä jo ensimmäisen vartin jälkeen osin jännityksestä, osin ehkä pidätellystä pissahädästä. Coco esittelee sen sijaan iloisena liikelaajuttaan turhankin railakkaasti.

”Pidä se sun hyvä takapuoli penkissä äläkä anna sen tamman liueta paikalta", valmentajamme jyrähtää.

Hetkinen.  Pidä se sun - hyvä - takapuoli penkissä; pidä se sun takapuoli hyvin penkissä; hyvin pidetty takapuoli. Hyvä hyvä. Kuulin eittämättä väärin kun olin ladannut aamun kahvin lisäksi keittiöpsykologiallani. Nyt ilme kuriin koska olin ainoa jolla se värähti. Susineva oli varmasti vain lauseensa välissä kehaissut Innan erinomaisesti liikkuvaa ratsua. Onneksi posket kuumottivat jo otsalle nousseiden hikikarpaloiden myötä. Mutta olihan se tietysti, hyvä takapuoli nimittäin.

kirjoittaja Tilda M.
lähetetty 13.02.19 22:52
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Cocon päiväkirja
Vastaukset: 43
Luettu: 3846

Riepun päiväkirja

10.02.2019 / Danielin kouluvalmennus

Maneesin seinistä kaikui nopeatempoinen kumahtelu, kun Riepu revitteli maneesissa. Sen kaviot olivat vikkelät, askel pitkä ja maneesin pitkä sivu taittui valehtelematta seitsemällä laukka-askeleella.
Valkoisen, kiiltäväksi ja tahrattomaksi puunatun ruunan selässä Sarahin vatsalihakset tärisivät melkein silmiinnähden rajusti, kun tämä yritti istunnallaan saada vauhtia pienemmäksi. Jännittyneet sormet puristuivat nyrkkiin ja oikeana oleva ulko-ohja nousi aavistuksen verran ylöspäin. Latino ei halunnut houkutella Riepua päättämään vauhtiaan ylöspäin niin rajusti, että hän päätyisi maneesin seinää vasten vauhdilla.

"Jos eilen pyysin tehoja, niin nyt pyydän rauhaa. Hätäilemällä ei tule hyvä. Otetaan hetkeksi paine pois molemmilta ja aloitetaan puhtaalta pöydältä, kun nyt sekä hevonen että ratsastaja on päässeet vähän turhan kierroksille. Sellaista se on, kun tehdään asioita, jotka on jo pois mukavuusalueelta, ja sieltä sä joudut nyt eteenpäin oppiaksesi poistumaankin. Palataan tehtävään, kun meillä on taas tietty rentous."

Daniel oli pyytänyt heiltä laukkalisäystä ja yhden pitkän sivun verran Riepu oli näyttänyt parastaan, se oli voimakas hevonen, jonka takapäässä oli reilusti lihasta estetreeneistä ja ruuna rakasti vauhtia. Sen mielestä ei kuitenkaan ollut reilua lopettaa laukkalisäystä lyhyen sivun alkuun, vaan se oli päättänyt jatkaa retkeilyä vielä pari kierrosta. Sarahin oli tehnyt mieli pidättää rajusti ja pysäyttää hevonen lännentyyliin istuma-asentoon, mutta oli saanut estettyä itsensä viime tipassa. Riepu olisi vetänyt muutaman vesimelonin sieraimeensa sellaisesta, eikä Sarah halunnut rankaista ruunaa eteenpäinpyrkimyksestä. Oli hänen taidoistaan kiinni, ettei sitä saatu valjastettua oikeaan ratsastukseen.

Sen jälkeen, kun Riepu oli vihdoin hidastanut lennokkaaseen raviin, ratsukko työsti kaksitahtista askellajia pitkään. Kimo lensi edelleen voimakkaasti eteenpäin, mutta ainakin se näytti jonkin verran hallitummalta, kuin laukkatyöskentely.
He tekivät paljon voltteja, taivutuksia ja hevosen nopeutta hidastavia tehtäviä. Daniel oli halunnut herättää heidät ja nyt molempien pitäisi opetella myös rauhoittumaan. Sarah yritti unohtaa lennokkaan laukkaoperaation, joka oli tuonut melkein vedet silmiin ja keskittyi hengittämään mahdollisimman rauhallisesti.
Pikkuhiljaa ratsukko alkoi toimia taas yhteisymmärryksessä, myös Riepu oli harmaan hikivaahdon peitossa, kun Daniel vihdoin antoi kaikkensa antaneen ratsastajan siirtää hevosensa käyntiin.

Sarah olisi mielellään jäänyt maneesiin kävelemään, mutta uuden valmennuksen alettua kaksikko joutui poistumaan ulkoilmaan. Valtava höyrypilvi seurasi ratsastusloimen alle peitettyä ratsukkoa, kenellekään ei ainakaan jäänyt epäselväksi, että Susinevan valmennuksissa joutui oikeasti töihin.

Topics tagged under kouluvalmennus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 DDnJlo

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 12.02.19 12:18
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Riepun päiväkirja
Vastaukset: 61
Luettu: 3819

Leevin päiväkirja


Leevi nakkeli niskojaan ja pörisi, kun se huomasi, etten mä keskittynyt ihan täysin valmennuksessa. Se otti pari tanssiaskelta bongatessaan tääs lähettyvillä olevan Minan. Hitto vie, maneesissa oli oikea ori ja mun allani oleva ruuna käyttäytyi orimaisemmin kuin se. Mä yritin työntää Daniel Susinevan kanssa käydyn keskustelun loungessa, mutta mä en malttanut olla miettimättä, millainen varsa miehellä olisi myynnissä.

"Nita keskity. Nyt se valui ravista käyntiin ja takaisin, eikä tehnyt napakoita siirtymisiä", Daniel herätti mut varsamaailmasta. Joten mä ryhdistäydyin, eihän kukaan myisi mulle mitään tulevaisuuden koululupausta, jos mä ratsastaisin valmista hevosta jo niin huonosti. Leevikin huomasi mun muutoksen selässä ja rupesi sekin keskittymään töihin. Siirtymiset askellajien väleillä tulivat napakasti ja ilman valumisia, sekä peruutukset lähtivät suoraan ja siististi.

Ruuna oli tänään vähän pliisu. Ehkä se oli vähän nuutunut eilisestä valmennuksesta, koska siinäkään ei hieltä vältytty kumpikaan. Vielä pitäisi kummankin jaksaa hetken aikaa.
"Nyt Nita Leevi vain kipittää eteenpäin, eikä sen askel ole pidentynyt ollenkaan."
"Nita siirrä käsiäsi edemmäs, mutta älä muuta tuntumaa. Nyt sun kädet ei mahdu kun pidätät."
"Jalka hiljaa, äläkä yritä istunnalla tuuppia sitä eteenpäin."

Hiki valui kyllä ihan urakalla, kun me päästiin kävelemään loppukäyntejä. Edellisen päivän valmennus oli mennyt paljon paremmin, mutta sitä oli nyt turha itkeä. Aina ei mennyt putkeen ja tänään me oltiin ehkä kumpikin vähän väsyneitä sekä mulla keskittyminen ei ollut ihan huippuluokkaa. Huomenna olisi pakko pitää kevyt päivä, koska tiistaina olisi taas Amandan valmennus. Ja sitten pitäisikin ottaa viimeistelytreenit, sillä sunnuntaina kisattaisiin.
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 10.02.19 16:09
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Leevin päiväkirja
Vastaukset: 47
Luettu: 2452

Takaisin alkuun

Sivu 2 / 4 Edellinen  1, 2, 3, 4  Seuraava

Siirry: