Kellonaika on nyt 06.12.21 13:21

97 osumaa on löytynyt haulle 0

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Noidan tyttären valtakunnassa
Lauantai, 17. marraskuuta 2018

Hidas lauantaiaamu. Ujosti valo kurkisteli sälekaihdinten raoista, kun mä heräilin venytellen ja tunnustellen olotilaani. Varomaton liikahdus sai murtuneen, leikatun ja kipsatun käden särkemään, ja hetken musta tuntui kurjalta. Sitten Rasmus liikahti mun vieressäni ja tuhahti unissaan. Mä tartuin terveellä kädelläni sen kämmeneen ja vedin poikaystäväni käsivarren vyötäisteni ympärille.

Take it easy with me, please
Touch me gently like a summer evening breeze


Rasmus tuhahti uudestaan, nyt pehmeämmin. Mä tunsin utuisen ilmavirran kaulallani, ja sitten sitä seurasivat huulet, ja mä vedin nopeasti henkeä ja puhalsin sitä sitten hitaasti ulos. Suupielet vetäytyivät hymyyn, ja kun katsahdin Rasmusta, näin, että sekin hymyili. Vielä sen silmät olivat kiinni, mutta mä tiesin sen jo heränneen. Mä odotin, että se raottaisi silmäluomiaan. Sitten mä saisin nähdä sen ystävälliset silmät.

Take your time, make it slow
Andante, Andante
Just let the feeling grow


Mä aloin ymmärtää, ettei asunto meidän ympärillämme ollut aivan hiljainen. Me oltiin tultu edellisiltana Purtseilta mun luo, ja mun luona tarkoitti tietysti myös Aliisan luona. Jossakin seinän takana, siis olohuoneessa tai ehkä keittiössä, Aliisa lauleskeli.

Make your fingers soft and light
Let your body be the velvet of the night
Touch my soul, you know how


Rasmus avasi viimein silmänsä, ja sitten sen kulmat kurtistuivat vähän. Mua hymyilytti.

"Aliisa on juuri nähnyt Mamma Mian jatko-osan", kerroin hiljaa.
Rasmus katseli mua ymmyrkäisenä ja mitään puhumatta, ja niinpä mun piti selittää vielä vähän tarkemmin:
"Siksi se laulaa. Tää biisi on siinä elokuvassa. Abbaa."
"Hmm", mun pörröpäinen poikaystäväni äännähti ja kohotti vähän päätään vain todetakseen, ettei ehkä jaksanutkaan vielä nousta.

Andante, Andante
Go slowly with me now


En mäkään jaksanut nousta. Musta oli maailman ihaninta lojua siinä. Niinpä en pitänyt kiirettä. Painoin huuleni Rasmuksen otsalle, ja kohta se etsi huulensa siihen, missä vielä hetki sitten oli ollut sen otsa. Me uppouduttiin suukottelemaan, ja mulla oli omat toiveeni siitä, mihin se johtaisi. Rasmuksesta oli kuitenkin tullut hyvin varovainen, kun mun käteni oli murtunut, ja kovin hellästi ja kiltisti se mua nytkin käsitteli.

No, vihlova käsi kyllä muistutti mulle miksi se oli ihan hyvä asia. Irvistin.
"Hae särkylääke", Rasmus ei komentanut vaan huolehti. Se tiesi jo aika hyvin, milloin muhun sattui. Mä olisin sanonut, etten halunnut nousta, mutta sitten Rasmus olisi mennyt itse. En mä halunnut vaivata sitä, ja sitä paitsi...

I'm your music
I'm your song
Play me time and time again and make me strong
Make me sing, make me sound
Andante, Andante


... Aliisa oli päässyt lempikohtaansa ja lauloi täydellä tunteen poltteella ja palolla. Oli ehkä parempi, että mä kohtaisin sen kuin Rasmus.

Tread lightly on my ground
Andante, Andante
Oh please don't let me down


Kömmin vastentahtoisesti ylös sängystä ja hiipparoin huoneeni ovelle. Varoen ja huomaamattomuuteen pyrkien raotin ovea. Aliisa kaatoi juuri parhaillaan muroja kapealla keittiösaarekkeella nököttävään kulhoon. Mä olin ehkä joskus ollut sitä mieltä, että ei kukaan aikuinen syönyt muroja, mutta Aliisa oli suunnilleen viisi vuotta mua vanhempi ja popsi niitä ihan hyvällä ruokahalulla ja täydellisen häpeilemättä.

Yhtä häpeilemättömästi se katsoi mua silmiin ja lauloi:
"There's a shimmer in your eyes
Like the feeling of a thousand butterflies
Please don't talk, go on, play
Andante, Andante"

Mä punastuin ja luikahdin mahdollisimman nopeasti kylpyhuoneeseen. Peilikaapissa oli särkylääkkeitä, ja mä huuhdoin yhden sellaisen alas kurkustani veden kera. Katselin peilikuvaani hetken, ennen kuin ryhdyin päättäväisenä pesemään kasvojani. Poskia kuumotti yhä vähän, koska Aliisan virnuillessa ja laulaessa mulle mä olin muistanut elävästi sen yhden kerran, kun me oltiin Rasmuksen kanssa lojuttu sohvalla katselemassa leffaa. Silloin Aliisa oli pölähtänyt paikalle varmistamaan, että me tiedettiin...
"... ihan vaan että tiiätte, niin jos ikinä tarviitte kahdenkeskistä aikaa, mulle voi aina sanoa niin mä lähden sitten vaikka kauppaan tai kävelylle tai kaverille, että saatte sitten tehdä mitä haluatte eikä tarvitse mun vuoksi himmailla ja hyssytellä yhtään, siis mä oon ihan cool sen kanssa ja teen kyllä tilaa ja annan teidän olla rauhassa, totta kai!"

Vitsi se oli ollut noloa. Kaikille muille läsnäolijoille paitsi ilmeisesti Aliisalle itselleen (= mulle ja Rasmukselle).

Sisukkaasti mä kuitenkin ajattelin, että tämä oli nyt munkin koti.

Toisaalta. Olisiko kuitenkin ollut helpompaa luopua sisukkuudesta ja tavata Rasmusta vain kaikkialla muualla kuin mun ja Aliisa Hurun yhteisessä valtakunnassa, jossa kämppiksen läsnäolo tuntui vahvana silloinkin, kun se ei ollut paikalla.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 17.11.18 23:09
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Grannin päiväkirja

Penkkiurheilija
16. marraskuuta 2018 - #jusmus

"Ei nyt ehkä romanttisimmat perjantai-illan treffit", sanoin istua nököttäessäni apukuskin paikalla, "mutta oikeastaan mä pidän just tästä."

Rasmus vilkaisi mua sivusilmällä. Se ei juuri ilmeillyt, ja sitä paitsi oli niin pimeää, että oli vaikea nähdä, mutta mä olin melko varma, että se pieni vilkaisu oli aika lämmin ja ihana. Ihan niin kuin Rasmus itsekin. Nojasin selkänojaan ja hymyilin itsekseni. Melkein ryhdyin hyräilemään radiosta soivan biisin mukaan, mutta en sitten kuitenkaan, koska en mä ollut sellainen äänenpitäjä.

Auburnin pihassa oli aika päästää Granni alas traikusta. Se marssi sangen päättäväisin askelin rampilta maan kamaralle ja pian Rasmuksen johdattelemana maneesiin.

Mä jouduin tyytymään penkkiurheiluun. Kiipesin maneesin katsomoon ja aiemmasta hyvästä tuulestani huolimatta mä huokaisin huomaamattani syvään käpertyessäni siellä Grannin vilttiin. Oli ehkä sittenkin aika tylsää olla vaihtopenkkikomennuksella. Mä en muistanut, milloin olin viimeksi ollut edes näin kauan ratsastamatta.

Rasmus ratsasti Grannilla hyvin ja tamma näytti juuri niin miellyttävältä kuin se nyt yleensä suvaitsi olla. Välillä se tukki korvansa avuilta, mutta enimmäkseen se oli aivan siivosti. Välillä Rasmus vilkaisi mua odottavasti, vähän niin kuin olisi toivonut multa jotakin mielipiteitä tai vinkkejä, mutta ei mulla ollut oikein mitään annettavaa. Musta Rasmuksen tyyli sopi Grannille ja se sai hevosen tekemään mitä halusi.

"Se on nyt kivan näköinen", kommentoin sitten kuitenkin, jotten vaikuttaisi siltä, että paheksuin hiljaa poikaystäväni ratsastusta.

Enhän mä paheksunut, en millään tavalla.

"Ja sä", lisäsin pienellä viiveellä ja virnistin tyytyväisenä, kun näin Rasmuksen vilkaisevan mua kuin varmistaakseen, kuuliko se oikein.

Onneksi me oltiin vielä kahdestaan maneesissa, koska muuten Rasmus olisi varmaan kiusaantunut. Tai ei se olisi, koska en mä olisi uskaltanut muiden kuulevien korvien edessä edes sanoa mitään sellaista.

Mä tiesin Heidin olevan tulossa maneesille vielä tänään, ja puoliksi odotin, että se saapuisi ja me ehdittäisiin vaihtaa kuulumisia. Ei se kuitenkaan kerennyt Cariadin kanssa paikalle ennen kuin Rasmus jo lopetteli Grannin sileäntreenin. Mä menin hetkeksi kävelemään loppukäyntejä niiden rinnalle, ja me jutusteltiin kaikkea arkista ja mukavaa, ja suunnilleen tuhannetta kertaa mä muistin sanoa:

"Kiitos sikana, että ratsastat sitä."

Jossakin kielen päällä loikoili toinenkin virke. Välillä se venytteli kuin nousemista harkitseva kissa, mutta ei se sitten kuitenkaan astahtanut ilmoille vaan käpertyi takaisin kerälle mun kielelle ja mieleen.

Mitä mä tekisin ilman sua.

Ääneen sanottuna se olisi niin paljon dramaattisempaa kuin olisi tarkoitus, ja siksi mä pidin sen ajatuksen itselläni.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 17.11.18 21:39
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10261

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Pihkahistoriikki
Yksitoista raapaletta kiemuraisesta ihmissuhdepolusta eli #jusmus yksissä kansissa.

Tammikuu
Hanna siitä oli vitsaillut: että mä varmaan tapaisin jonkun söpön kundin jossakin todella uskomattoman typerässä tilanteessa. Enhän mä nyt ollut ajatellut, että se typerä tilanne tarkoittaisi sitä, kun ostoskeskuksen hissi jäisi pysähdyksiin kerrosten välille.

"Asså gissa vad som hände mig igår?" naurahdin soittaessani Hannalle tammikuisena torstaina.

Kerroin juuttumisesta hissiin tuntemattoman tyypin kanssa. Niin noloa kuin se olikin, se tyyppi oli jäänyt mieleen pyörimään. Mulle kävi niin aika helposti, ja mun ruusunhöttöinen haaveilijapuoliskoni kamppaili pessimismiin taipuvan tosikon kanssa. Men hallå, miten typerää edes elätellä mitään ihastumista tyyppiin, jonka tapasi kerran ohimennen. En tiennyt nimeä enkä koskaan ikinä tapaisi koko häiskää uudestaan.

Helmikuu
Kun mä tuijotin Rasmus Alsilaa, joka seisoi siinä Living Artin karsinan edessä ja kertoi olevansa mun etsimäni henkilö, mä näytin taatusti todella vajaaälyiseltä. Pää löi niin tyhjää, ettei ollut tosikaan. Takaraivossa supatteli Hannan ääni: tänk om ni träffar igen?

Ei sen pitänyt olla mahdollista. En tiennyt miten suhtautua asiaan.

Mä en ehkä antanut itsestäni sillä tapaamiskerralla mitenkään hirvittävän nokkelaa kuvaa. Mä takeltelin ja höpötin omituisia. Toisaalta, olisinko voinut antaa sen aidompaa kuvaa itsestäni? En varmaan.

Oli vähän levottomuutta herättävää tajuta, että me tultaisiin tapaamaan jatkossakin. Niinhän siinä kävisi, kun mä kerta ratsastaisin hissipoika-Rasmuksen hevosta.

Ajatukset kuitenkin askartelivat akuutimmin Kimmo Kolmekasissa.

Maaliskuu
Kimmo Malkamaa oli jännittävä. Se kutsui mut sen synttäribileisiin, ja mun toiveikas sydän alkoi räpistellä kuin lentotaitoaan harjoitteleva linnunpoikanen. Uppouduin yhtäkkiä Kimmo-kuplaan, mutta mun hupsu mieleni hämmensi mua joka kerta kun mä omituisten sattumusten kautta törmäsin R. Alsilaan.

Oli kuitenkin yhdenlainen merkkipaalu, kun mä myönsin Hannalle pitäväni naapurin Kimmoa sööttinä.

Mä en vaan pysynyt yhtään kartalla Kimmon ajatuksista. Yhdessä hetkessä olin ihastuksissani varma, että se piti musta sillä tavalla, ja sitten taas seuraavassa musta tuntui, että mä olin sille kuin kuka tahansa kaveri. Enhän mä ollut hyvä tulkitsemaan ihmisiä tavallisestikaan, mutta vielä vähemmän silloin, kun toiveikkat, ihastuneet ajatukset puuttuivat peliin.

Huhtikuu
Sitten Kimmo "Kolmekasi" Malkamaa yhtäkkiä avasi pelin pussailemalla mua kaverinsa keittiössä! Herregud ändå! Ai mitäkö siitä seurasi? Siis totta kai mä panikoin pahan kerran. Siitä, että ajatteli haaveilevaisia ajatuksia toisesta, oli hirvittävän pitkä matka siihen, että uskaltaisi vaan antaa mennä ja, en mä tiedä, sukeltaa naapurinmiehen syleilyyn. Ainakin mun kohdallani, niin arka kun olin.

Hassu juttu Kimmosta: se tuli, meni ja häilyi. Mä en oikeastaan koskaan ollut ihan varma, oliko se kiinnostunut musta vai unohtanut kokonaan. Sitten se yhtäkkiä otti yhteyttä ja ilmestyi kuin tyhjästä takaisin häiriköimään mun ajatuksia juuri silloin, kun olin jo ajatellut, että se oli jo historiaa.

Toukokuu
Helteinen toukokuun loppu oli jo täyttä kesää. Mun fiilikset olivat jokseenkin valjut, mitä tuli ihmissuhdeasioihin. Kimmo turhautti ja aiheutti epävarmuutta. Mulla oli hirveä ikävä parasta ystävääni Hannaa, jolle olisin halunnut jutella asioista paljon enemmänkin. Onneksi oli Heidi, jota pidin kallalaisena ystävänäni. En kyllä sillekään hiiskunut Kimmosta.

Yhtenä iltana me heittäydyttiin vallan riehakkaiksi yhdessä ja tutustuttiin Krouvin terassilla Iivoon ja Lauriin. Ne oli hirveän mukavia.

Siitä illasta alkoivat Kimmo Malkamaan hautajaiset. Olin miedosti ilahtunut uuden Lauri-tuttavuuden viestittelyistä, mutta paljon varautuneempi kuin olisin ollut ennen omituiseen naapuriini haksahtamista. Aika nopeasti viestienvaihtelu mun ja Laurin välillä hiipui. En kai antanut tarpeeksi oikeanlaista vastakaikua.

Kesäkuu
Kesäkuuhun mennessä Kimmosta oli alkanut paljastua kummallisia juttuja, jotka lässäyttivät mun fiilikset sitä kohtaan. Ehkä mä olin ahdasmielinen, mutta Kimmon päihdetottumukset olivat mulle aika turn-off. Multa kesti aika kauan tajuta, miten koko tyyppi vaikutti muhun.

Kun Rasmus kutsui mut pitsalle, mä oletin sen haluavan multa palvelusta. Ei mulla käynyt mielessäkään, että se olisi vain halunnut viettää mun kanssa aikaa, joten totta kai mä luulin, että tässä sovittaisiin sen hevosen tulevista liikutuskuvioista. Se ei kuitenkaan kakistanut asiaansa ulos, ja mä jouduin hämilleni. Se maksoi meidän pitsat. Se vitsaili meidän ensitapaamisesta. Oma reaktioni siihen kummastutti niin, että kysyin sen äidin kuulumisia. (Miksi?????)

Heinäkuu
Me lähdettiin Kanadaan. Ehkä fyysinen etäisyys koko Kimmo-sotkuihin tai sitten vain aika mahdollistivat sen, että mä havahduin huomaamaan Rasmus Alsilan jotenkin uudella tavalla. Kevyt hiprakka, voitonriemu ja jännittävä havainto omista mielenliikkeistäni sai mut rohkaistumaan ja kurottautumaan kohti hissipoikaa.

Vain kepeä sormien kosketus ja lupaus tulevasta tapaamisesta. Ei siihen sen kummempia tarvittu; Josefina Rosengård oli korviaan myöten pihkassa.

Harmikseni olin myös surkea peittelemään ihastustani, ja Heidi tietysti hoksasi asian heti. En olisi vielä suonut muiden huomaavan mitään, koska pohjimmiltani olin aika vieraalla maaperällä ihastuessani sillä tavalla. Salaa mä ajattelin Rasmusta vähän väliä ja panikoin. Mitä jos se kuitenkin inhosi mua? Apua!

Elokuu
Nopeasti Kanadasta kotiuduttuamme me suoriuduttiin Rasmuksen kanssa treffeille, jotka eivät enää voineet olla mitään muuta kuin treffit. Se oli jännittävää, mutta myös kamalan mukavaa. Sen jälkeen me nähtiin aika huolettomasti muutamia kertoja erilaisten aktiviteettien parissa. Voi miten mä iloitsin, kun vietettiin aikaa yhdessä.

Sitten postiluukusta kolahti Isabella Sokan kutsu puutarhajuhlille. Rasmus pudotti ilahduttavan pommin pyytämällä mua sinne avecikseen. Meillä oli hauskaa, etenkin sitten, kun me poistuttiin anastetun viinipullon kanssa Rasmuksen luo.

Mä olin ottanut tietoisen riskin mennessäni deitin kanssa seurapiiritilaisuuteen, mutta toivonut kuitenkin, ettei tieto leviäisi. Turha toivo. Mun vanhempani saivat aina tietää kaikesta kaiken.  Isällä oli tietysti mielipide asiaan.

Syyskuu
Levinnyt tieto herätti etenkin äidissä uteliaisuutta, joka yhdessä sen muiden motiivien kanssa johti Rasmuksen kutsuun Rosengårdin esteleirille. Oli vähän hermostuttava ajatus viedä tuore ihastus kotikotiin. En mä isää pelännyt, mutta äidin voimakkaita mielipiteitä senkin edestä.

Olin mä muutakin kuin hermostunut. Olin mielettömän pihkassa ja onnessani ja nautin pienistä hetkistä yhdessä. Arvostin montaa asiaa Rasmuksessa, ja kaikkein eniten ehkä sitä, etten joutunut koko ajan miettimään, olinko kamalan omituinen. Jos olinkin, Rasmus ei tuntunut pistävän pahakseen. Sillä tavalla mä uskaltauduin rentoutumaan ja olemaan oma itseni sen seurassa.

Suoraan sanottuna syyskuu oli yhtä hempeiden hymyjen ja iloisten pusuttelujen kuplaa. Miten ihanaa se olikaan!

Lokakuu
Lokakuun alussa mä huomasin pitäväni meitä pariskuntana, ja tuntui, että muutkin piti. Se oli aika jännittävä havainto ihmiselle, joka ei ollut koskaan ennen seurustellut kenenkään kanssa.

Tietysti mua välillä mietitytti hirveän moni asia. Esimerkiksi sellaiset kysymykset kuin:
a) Osasinko mä seurustella?
b) Kyllästyisikö Rasmus muhun?
c) Olinko tulkinnut tilanteen ihan väärin?

Jotenkin Rasmus onnistui kuitenkin aina häivyttämään sellaiset ajatukset mun mielestä aina kun me oltiin yhdessä. Yksinäni saatoin murehtiakin, mutten ikinä poikaystäväni seurassa.

Hissipoika osoittautui siis taitavaksi seurustelijaksi ja mieltä rauhoittavaksi seuraksi. Kimmon häilyvyyden mussa herättämä epävarmuus alkoi karista. Rasmus ei vaikuttanut olevan menossa mihinkään, mikä teki mut kovin onnelliseksi.

Marraskuu
Marraskuisen väsymyksen keskellä Rasmus soi mulle hengähtämisen hetkiä. Sitten, kun mun kiireeni yhtäkkiä katkesivat tapaturmaisesti ja musta tuli käsipuoli, Rasmus riensi mun avuksi. Olin itkuisen kiitollinen sille kaikesta huolesta ja huolenpidosta.

Kun me lauantaina 10. päivä marraskuuta asteltiin Pitkän miehen kuja seiskan hissiin, mun mielessä häilähti muistikuva. Mahtoikohan Rasmus tietääkään, että oli kulunut tasan kymmenen kuukautta meidän ensimmäisestä tapaamisesta? Mä tiesin. Sellainen hupsu ominaisuus mussa oli, että mä talletin niitä juttuja mieleeni. Ne tuntuivat musta tärkeiltä.

Hissin matkatessa alaspäin mä pussasin poikaystävääni.
"Mä pidin sua komeana silloin kun me ekan kerran nähtiin", paljastin uskaliaana ja hymyilin vienosti. "Ja pidän vieläkin."
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 10.11.18 13:39
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Katki ja poikki

9.11.2018. Pitkän miehen kuja 7. Suljettu, mukaan @Rasmus A.  Aiemmin tapahtunutta. #jusmus

Rationaalisesti ja reippaasti mä olin ryhtynyt järjestelemään työ- ja hevosasioita heti kotiin päästyäni. Nyt mulla oli enää yksi puhelu soitettavana. Lojuin puoli-istuvaan asentoon tuettuna sängylläni ja emmin vähän, ennen kuin painoin vihreää luuria ja odotin tuttua ääntä.

Rasmus vastasi pian. Kuuntelin hänen äänensä taustalla kohisevaa hälyä ja mietin, missä Rasmus mahtoi olla.

”Soitanko pahaan aikaan?” kysyin vielä aivan asialliseen sävyyn, vaikka olo oli onneton, pikkiriikkinen ja kurja.

Kysymykseni jälkeen olin luonnottoman pitkään hiljaa. Jos olisin avannut suuni ja ruvennut puhumaan Rasmukselle, mä olisin purskahtanut välittömästi itkuun ja itkeä mä en missään tapauksessa halunnut. Niin siinä tietysti kävi lopulta kuitenkin, sillä muhun sattui, mä olin ääriäni myöten uupunut eikä mussa ollut enää rahtuakaan rohkeutta ja tehokkuutta jäljellä. Nyyhkäisin ensin kerran, sitten toisen, ja sitten mitään ei enää ollut tehtävissä. Oi apua.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 09.11.18 16:01
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Katki ja poikki
Vastaukset: 17
Luettu: 475

Yhtenä iltana | Rasmus A.

4. marraskuuta 2018
#jusmus

Jusu
Granniin ja kiireisiin liittyvät huolet eivät juuri painaneet, kun seikkaili itselleen uusilla ulkoilupoluilla luonnon helmassa. Oli vapaapäivä, ja me oltaisiin tietysti voitu lojua mukavasti sängynpohjalla, mutta mulla oli liian levoton ja energinen olo sellaiseen. Piti päästä liikkeelle. Maanittelin Rasmuksen mukaani, ja me sullouduttiin hyviin ulkoiluvaatteisiin ja suunnattiin luontopoluille. Levottomuus karisi nopeasti. Tunnin ulkoilun jälkeen mä olin aidosti paremmalla tuulella kuin aikoihin.

Vilu oli kuitenkin ehtinyt iskeä, sillä viima oli napakka ja salakavala. Tuulenpitävä takkikaan ei siltä täysin pelastanut.

Tartuin poikaystäväni kädestä ja pysäytin sen. Asetuin mukavasti pusutteluvalmiuteen, mutta ennen sitä esitin toiveeni:
“Kuule! Oikeastaan mä haluaisin nyt glögiä. Voidaanko me käydä kaupassa matkalla mun luo?”
“Glögiä?” Rasmus hölmistyi. “Onko jo joulu?”
“No ei, mutta silti. Jooko?”
Ripsieni alta mä katselin Rasmusta sillä tavalla vastaanpanemattomasti, ettei sen auttanut muu kuin tehdä mulle mieliksi. En mä ajatellut kaataa glögiä, joulusta puhumattakaan, Rasmuksen kurkusta alas, mutta mun mielestäni se sopi vilpakan ulkoilun jälkeiseksi lämmikkeeksi paremmin kuin mikään muu nestemäinen vaihtoehto.

Rasmus
Josefina sai aina välillä outoja ideoita. Ensin se oli päättänyt että meidän pitäisi ehdottomasti lähteä kävelylle - ihan kuin me molemmat ei liikuttaisi tarpeeksi tallilla. Sen mieliksi mä olin kuitenkin tietty suostunut ja niinpä me sitten oltiin tuulitakkipariskuntana käpytelty tunnin verran. Mutta sen jälkeen se ilmoitti, että piti saada glögiä.

“Luuletko sä että glögiä myydään jo?” mä kysäisin.
“Myydään, sitä on ihan siinä ovien lähellä tyrkyllä”, Josefina kertoi asiantuntevasti.

Mikäs mä olin vastaan väittämään - varmasti Josefina tiesi paremmin. Mä olin niitä tyyppejä, jotka tiesivät kauppaan mennessään mitä olivat tulleet ostamaan ja napsivat tavarat koriin kuin zombiet. Heräteostokset ja uutuuksien kartoittaminen ei ollut mua varten. Mä en ainakaan muistanut nähneeni glögiä mun lähikaupassa, mutta en mä varmaan ollut oikein katsonutkaan.

Mä painoin suukon Josefinan suulle ja halasin sitä hetken. Se tuntui olevan kylmissään.

“Kai me sitten mennään hakemaan glögiä”, mä naurahdin. “Mikäs siinä.”

Josefina purkautui halauksesta ja niinpä me lähdettiin kohti kauppaa ja Pitkän miehen kujaa. Mä en ollut siellä vielä montaa kertaa käynytkään enkä tavannut Josefinan uutta kämppistä vielä. Josefinan puheiden perusteella se olisi aikalailla omanlaisensa persoona. Olisikohan se nyt kotona?

Jusu
Kauppareissu oli nopea. Tietysti siellä oli glögiä. Oli marraskuu, ja jos aika jatkaisi kulkuaan yhtä vikkelästi kuin tähän saakka, suunnilleen viikolta tuntuvan ajan päästä olisikin jo juhannus, tai vähitäänkin vappu.

Pitkän miehen kuja seiskan rapussa mua vähän jännitti, koska mä en tiennyt, oliko Aliisa kotona. Syystä tai toisesta mua vähän hirvitti ajatus Rasmuksen esittelemisestä mun, hmm, originellille kämppikselle. Jos ihan suoraan sanon, niin siksi, kun Aliisasta ei oikein voinut tietää mitä se möläyttäisi. Kun Rasmus oli kysäissyt millainen mun kämppis oikein oli, mä en keksinyt muuta soveliasta sanaa kuin kiehtova. Muut mieleen tulleet olisivat olleet syyttä suotta epämairittelevia, koska olihan Aliisa myös tavallaan ihana, tai sitten auttamatta liian… mietoja.

Hermoilin turhaan.
”Aliisa ei taida olla kotona”, totesin, kun olimme kuoriutuneet ulkovaatteista.

Hytisytti vähän, mutta glögin kuumentumista odotellessa painauduin Rasmusta vasten. Läheisyys lämmittää, sanotaan, ja mä testasin, pitikö se paikkaansa. Poski vasten Rasmuksen hartiaa ja hiukset sen kaulaa kutitellen mä seisoin siinä silmät ummessa ja ihmettelin siinä olemista ja sitä, miltä se tuntui.

Kun meillä oli kuumaa juomaa kahdessa mukissa, mä johdatin Rasmuksen olohuoneen poikki mun omaan huoneeseeni.

”Tää on suunnilleen parasta syksyssä ja talvessa”, ilmoitin napsauttaessani sängyn päädyn yllä pötköttävän pehmeänsävyisen valosarjan päälle ja sytyttäessäni kaksi pientä tuikkua, jotka sitten sujautin kuppeihinsa lipaston päälle. ”En mä tiedä, mitä se on suomeksi, mutta mys. Höstmys. Surullista, jos suomenkielisillä ei ole sille omaa sanaa.”

Sitten kömmin mukin keikkaamista varoen keskelle sänkyä istumaan ja taputin paikkaa vieressäni.

”Tule mun viereen.”

Rasmus
Aliisa ei ollut kotona, ja ehkä mä olin vähän helpottunutkin. Josefina laittoi glögin lämpiämään ja lämmitteli sen aikaa itseään mua vasten, kaatoi sitten juoman mukeihin ja ojensi mulle toisen.

Josefinan huone oli kiva: se oli jo saanut jouluvalot, tai ainakin mä luulin että ne oli jouluvaloja, paikoilleen, ja lipaston päällä oli kynttilöitäkin. Se sytytti ne ja istahti alas. Tunnelma oli kotoisa ja mä vähän toivoin, että olisin osannut luoda samanlaista fiilistä munkin kämppään.

“Mys”, mä toistin vaikka mun sanomani se kuulosti väärältä, kun en mä ruotsia osannut yhtään. “Ei kuulosta tutulta. Mutta kuulostaa mukavalta.”

Mä siirryin sängylle Josefinan viereen. Se taitteli ohuet jalkansa sängylle eteensä, ja mä pyöräytin käsivarteni toisen jalan ympärille ja silitin sen polvea. Se tuntui edelleen kylmältä.

“Kippis”, mä sanoin ja kohotin glögimukiani.
“Skool”, Josefina hymyili ja kopautti omaansa mun mukia vasteen. Varovasti, sillä molemmat olivat liki täynnä. Mä maistoin omaani. Maistui makealta, jouluisalta ja jotenkin herttaiselta, mutta oli vielä liian kuumaa juotavaksi kunnolla.

“Syksy on niin pitkä ja pimeä”, mä mietin ääneen. “Ajattele, vielä melkein kahden kuukauden ajan päivät vaan lyhenee. Hyvä että sulla on noita valoja niin paljon.”

Josefina naurahti ja mä en voinut olla ajattelematta, että sen nauru oli yksi parhaita asioita maan päällä, jotenkin niin varovaisen kepeä. Mä voisin kuunnella pelkästään sitä koko talven yli.

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 4 Syysrassu
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 04.11.18 14:51
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 78
Luettu: 4212

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Pitkä viikonloppu
Perjantaista sunnuntaihin, 5.-7. lokakuuta 2018
#HarvestGames

Perjantai, kello 23.06
Mun naapurit huusi taas. Ne Korhoset, jotka huusi ja tappeli koko ajan, ja sitten kai niiden meteli sai niiden seinänaapurissa asuvan vauvankin huutamaan. Yleensä joko toinen tai molemmat räyhääjät poistuivat jossakin kohti kotoaan. Epäilin, että kapakkaan. Toisinaan ne kuitenkin jäi ja huusi vielä kun hiljaisuus oli alkanut, ja silloin joku soitti poliisit. Soitin mä kerran itsekin, koska olin melkein varma, että kohta jompi kumpi kuolisi, ellei tilanteeseen puututtaisi.

Melkein viikon ajan mä olin saanut nauttia Rosengårdin rauhasta. Nauttia, tosiaan! Sellaista asiaa kuin hiljaisuus osasi todella arvostaa vasta sitten, kun se puuttui arkipäivästä. Rosengårdissa sitä piisasi kallalaisista huolimatta ainakin enemmän kuin täällä.

Kello tikitti. Mulla oli seuraavana päivänä kisat. Mä olisin niin mielelläni nukkunut.

Lopulta mä kokeilin onneani: jos Rasmus olisi hereillä, se ottaisi mut kyllä luokseen. Sen luona mä saisin unta. Naputtelin viestin ja toivoin parasta.

Perjantai, kello 23.38
Toiveeni oli kuultu. Niinpä mä seisoin aika pian sen oven, jonka postiluukussa luki Alsila, takana ja törkkäsin sormeni ovikellon nappulalle. Kului tuskin sydämensykäystäkään, ennen kuin ovi aukesi.

Sitä voisi ehkä kuvitella, että miltei viikko mun kotikotonani käytännössä kylki kyljessä nyhväten olisi jotenkin piisannut taikka täyttänyt jonkinlaista läheisyysmittaa. Ilmeisesti ei kuitenkaan, ja niin me oltiin aika kauan eteisessä halailemassa, ja sitten me käperryttiin kainalokkain sänkyyn, mikä oli hirveän mukavaa. Rasmus pohdiskeli ääneen seuraavan päivän aikataulua. Sillä oli aika monta hevosta ja vielä enemmän startteja. Mä halusin kyllä olla avuksi aikatauluttamisessa.

Mä kuitenkin nukahdin.

Lauantai, kello hyvin aikainen aamu
Ei niin aikaista aamua, etteikö me oltaisi ehditty juoda aamukahveja yhdessä. Mä oikeastaan heräsin siihen, kahvintuoksuun, ja sitten mä tajusin, että mulla oikeasti oli aika mainio ja asiansa osaava poikaystävähenkilö. Se oli noussut ja keittänyt kahvin niin hipihiljaa, ettei mun uneni ollut häiriintynyt. Nyt se silitteli mun takkuista tukkaani.
”Kahvia?” se kysyi, kun mä raotin silmiäni.
Voi miten mä hymyilin.

Lauantai, kello 10.11
Isä ja Alexander olivat paikalla. Tietysti veli oli, sehän kilpailisi itsekin, mutta oliko isällä jokin muukin syy olla täällä kuin Rasmus ja Bran? Niiden verryttelyä me oltiin katsomassa, ja pian ne menisivät radalle. Rasmus näytti hyvin keskittyneeltä, mikä oli ehkä hyvä, koska ainakin mulla olisi ollut vaikeuksia keskittyä, jos Alexander olisi katsellut mua sillä tavalla kädet puuskassa ja pää kallellaan. Toivottavasti Rasmus ei ehtinyt huomata mun veljeni herkeämätöntä ja ehdottoman arvioivaa katsetta. Tuulenpuuska näykkäisi mun ihoa siitä, mistä kisatakki paljasti äidiltä ja Vilhelminalta lahjaksi saadun kisapaidan pitsiä, mutta mä en välittänyt. Alexanderin katse oli paljon purevampi kuin se ohimenevä tuulahdus. Mä olin onnellinen, ettei se katsonut mua niin.

Lauantai, kello 10.58
Olin saanut harppoa melko tuulispäänä Grannin luo heti Rasmuksen ja Branin radan jälkeen. Sen kanssa piti ehtiä kävellä, ja sitten se piti saada jollakin lailla yhteistyövireeseen. Onneksi Verneri oli samassa verryttelyssä, sillä vaikka se ei kerennyt ihan hirveästi siinä neuvomaan, jo sen läsnäolo ja ohimennen mulle suodut puolittaiset kannustushymyt rauhoittivat mua ihan hirveästi. Vernerillä oli allaan vieras hevonen, joka näytti kuivine jalopiirteisine päineen juuri siltä, mitä se olikin: täysiveriseltä.

Sitten Verneri lähti radalle, ja mä jäin pyörimään verryttelyyn muiden kanssa. Muut olivat aika hermostuttavaa sakkia. Mainittakoon nyt vaikka rakas veljeni Alexander, hyvin kilpailuhenkinen Ellie, ammattilais-Mikael ja niin, itse Isabella Sokka. Ja tässä porukassa mun sitten täytyi kilpailla mun voimakastahtoisella teinihevosellani. Käänsin Grannin verryttelyesteelle, ja meidän lähestyessä sitä yksinkertaista pystyestettä mä pystyin sieluni korvin kuuntelemaan kaikuja meidän ensimmäisestä metrin luokasta Merrin tallilla: mä olin painanut syvälle mun mieleeni ne puomien kolahdukset. Kunpa me ei tänään pudotettaisi kolmea puomia, tai ei ainakaan enempää. Ei, kun isä ja Alexander ja kaikki muut katsoisivat.

Verryttelyeste kuitenkin ylittyi ilman kolahdusta. Granni tuntui vahvalta, mutta hallittavissa olevalta.

Lauantai, myöhäinen ilta
Se päivä oli sitten aika hulinaa. Kun kaikki hevoset olivat tyytyväisinä omissa kotitalleissaan, ja kun me oltiin saatu päivän koitokset pestyä pois, me tavattiin Rasmuksen kanssa Krouvissa. Kilistimme yhdet lasilliset sijojemme kunniaksi (mua hämmensi edelleen, että me oltiin Grannin kanssa päädytty palkintojenjakoon). Enempää emme jaksaneet; oli aika myöhä ja päivä oli kaiken kaikkiaan ollut pitkä. Siirryimme hyvässä järjestyksessä välillä pussailemaan pysähtyen Rasmuksen luo.

Ottaen huomioon, että meillä oli edessä vielä yksi päivä kisahumussa, olisi kai ollut kohtalaisen järkevää pestä hampaat ja painua pehkuihin. Nukkumaan.

No eihän me niin toimittu. Me avattiin pullo kuohuvaa ja juteltiin hirveän pitkään. Käytiin läpi suoritukset ja aika monta muutakin asiaa. Mulla oli hyvä ja hilpeä olo. Rasmus laski mun pisamia. Pehmeästi hymyillen se sanoi, vähän niin kuin olisi vahingossa ajatellut ääneen:
"Hitto sä olet kaunis."
Naurahdin ilahtuneena, kuitenkin aavistuksen vaivaantuneena. Ottiko kukaan kehuja vastaan vaivaantumatta edes vähän?
"Sä olet vähän humaltunut", kiersin kainona, ja Rasmus kohautti olkiaan.
"Olet sä kaunis vielä huomennakin, ja silloin mä olen vesiselvä."

Sunnuntai, kello 9.38
Montako tuntia me oltiin nukuttu? Mä en osannut laskea sitä, mutta mä osasin ottaa vastaan ilmoittautumisia. Tutuille ilmoittautujille mä uskalsin hymyilläkin ja toivottaa hyvää kisapäivää. Väsymyksestä huolimatta mä olin ihan hyvällä tuulella.

Rasmus ei kyllä hymyillyt turhia, eikä taatusti toivotellut kenellekään onnea kisoihin. Tuskin kukaan sen tallikavereista nyt siltä erityisen ylitsevuotavia tsemppitoivotuksia odottikaan, joten ehkä kukaan ei tajunnut, ettei se voinut hirveän hyvin. Kaikesta myötätunnosta huolimatta mun suupielet nyki vähän, kun mä vilkaisin kanssakanslistiani. Se näytti siltä, että se yritti hurjan päänsäryn kustannuksella vältellä kaikkia pienenpieniäkin kasvojenilmeitä.

Kanslia tyhjeni hetkeksi.
"Ensi kerralla kun me juodaan jotakin puoliksi, juot kyllä kanssa oikeasti puolet", Rasmus urahti.
Pärskähdin vähäsen.
"Siinä tapauksessa meidän ei kannata olla kaukana kotoa", sanoin huolettomasti. "Se nimittäin tarkoittaa todennäköisesti mun kantamista kotiin."
"Ethän sä paina mitään", Rasmus huokaisi voipuneena. "Tää olo painaa."
"Kyllä se siitä", vakuuttelin. "Dagen efter -syndrooma on aika hyväennusteinen vaiva kuitenkin."

Sunnuntai, kello 13.22
Mä olin ilmoittanut epätyypillisen voimakastahtoisesti, että mähän en sitten kuuluttaisi mitään. Jossakin vaiheessa mä olin kuitenkin suopeana myötätunnonosoituksena napsauttanut mikrofonin takaisin päälle jonkun Rasmuksen kuulutuksen jälkeen ja toistanut saman ruotsiksi. Kuulutuksen taustalla saattoi kuultaa pieni epäuskoinen nauruntyrskähdys.
"Olitpa rohkea", Rasmus kommentoi, kun mä napsautin mikrofonin pois päältä, ja mä hymyilin sille valloittavasti.

Älkää käsittäkö väärin: mulla ei ole niin mitään kouluratsastusta vastaan. Ymmärrän jotakin sen hienoudesta. Silloin kuitenkin, kun on katsellut sitä, välillä hyvää ja välillä kehnoa, koko päivän selostajankopista... no.

Syvennyin selailemaan puhelinta, kun se värisi viestin merkiksi. Anteeksi vain sille ratsastajalle, jonka suoritus ei kiinnostanut mua riittävästi että olisin jaksanut seurata.

Kimmo
ootko himas
Jusu
En, kisoissa.
Kimmo
olitko eilen illalla himassa
Jusu
Öö en, kuinka niin?


Olipa kummallista. Kimmolla kesti hirvittävän kauan kirjoittaa, miksi sitä kiinnosti mun kotonaolemiset. Se kirjoitti, sitten se ei kirjoittanut, ja pian näytölle ilmestyi taas tieto siitä, että se kirjoitti. Lopulta se laittoi pari vähän huolestuttavaa viestiä:

Kimmo
noooo me saatiin ehkä frendien kaa tyhmä idea
se on siis ihan läppä vaan
oltiin vähän otettu
älä jooko suutu ku meet kämpille


Mä en ehtinyt pohtia asiaa kovin kauan. Juuri kun olin melko varma, että ne olivat varmaan töhrineet mun ovea, Rasmus katkaisi mun ajatuspolut omalla ääneenpohdinnallaan:
"Voikohan tänne tilata pitsaa?"

Sunnuntai, kello 14.02
Kävi ilmi, että voi. Me istuttiin kuuluttajakopissa katselemassa viimeistä luokkaa ja syötiin pitsaa. Ei nyt mikään ihan hirveän huono sunnuntai kuitenkaan.

Sunnuntai, kello 19.46
Takki oli viikonlopun jäljiltä melkoisen tyhjä. Kanslistina oleminen oli ollut jännittävää. Onneksi mä en ollut joutunut toimimaan sellaisena yksin, ajattelin, ja sullouduin Rasmuksen kainaloon, kun me asteltiin mun rappuni alaovelle. Olin anonut Rasmusta tulemaan vielä mun luo, koska mä en halunnut ihan vielä luopua sen seurasta, eikä sitä ollut ollut kovin vaikea ylipuhua.

Rapussa meitä vastaan tuli herra Markkula, se mun naapureista, joka imuroi jatkuvasti. Markkula mulkoili mua aika pahasti ja pysähtyi. Munkin selvästi kuului pysähtyä, niin vaativasti siivousintoinen naapurini mua katseli.

"Sinun koirasi on taas ulvonut koko päivän!" mies sylkäisi valituksen suustaan.
Mulla kesti hetki orientoitua tilanteeseen.
"... mutta ei mulla ole koiraa", piipitin ja puristin Rasmuksen kättä turvaa hakien.
"Kyllä minä tiedän mistä se ääni kuuluu! Olen käynyt kuuntelemassa ovilla!"
Jos olisin uskaltanut, olisin sanonut, että kai minäkin olisin tiennyt, jos mun asunnossani olisi ollut koira. Auoin kuitenkin vain onnettomani suutani, enkä saanut aikaiseksi minkäänlaista vastaansanovaa äännähdystä.
"Teen aiheesta valituksen", herra Markkula ilmoitti ja jatkoi matkaansa.

"Ei siitä valituksesta mitään voi seurata, kun ei sulla ole koiraa", Rasmus rauhoitteli mua, kun me kiivettiin portaita ylös.
Mä aavistelin epäluuloisena pahaa. Olivatko Kimmo ja sen kaverit jotenkin onnistuneet ujuttamaan mun asuntooni koiran? Tai jonkun laitteen, joka soittaisi koiran ulvontaa kovalla volyymilla? Miksi kukaan tekisi niin? Ai niin. Kännissä ja läpällä.

Mutta en mä kuullut mitään koiran ääniä, kun me saavuttiin mun oven taakse. Varovasti mä avasin oven. Vastaan ei hyppinyt minkäänlainen koira, enkä mä kuullut hiiskahdustakaan koko asunnosta. Ehkä herra Markkula kuuli harhoja, tai ehkä jollakin muulla naapurilla oli ollut ulvova koira kylässä. Täällä ei ulvonut mikään eikä kukaan.

Helpotuin.

"Tota."

Liian aikaisin. Käännähdin katsomaan Rasmusta, joka tuijotti kulmat koholla mun eteisen lattiaa.

Ei, ei lattiaa. Kangasmyttyä kynnysmaton päällä, ihan sen omien jalkojen juuressa.

"Eih", mä ynähdin ja nipistin vieraat bokserit peukalon ja etusormen kynsien väliin Kimmon sanat mielessä kaikuen: ihan läppä vaan.

Hirveän huono läppä. Etenkin sitten, kun mä tajusin, ettei mun pitelemät oranssit kalsarit olleet edes pakasta vedetyt ja nuhteettoman puhtoiset. Annoin niiden pudota taas kangasmytyksi lattialle ja purin hampaita yhteen. Pienen hetken ajan mä olin äkäinen. Tarvitsiko kenenkään sietää tällaista typerää kiusantekoa omassa kodissaan? Sitten, ihan yhtä nopeasti kuin kiukku oli päätään nostanutkin, se katosi ja jätti jäljelle puhdittoman väsymyksen.

"Mä en ehkä halua enää asua täällä", pihahdin ja tunsin valtavaa tarvetta itkeä. "Mun n-naapurit on ihan k-kamalia."

Halaus kietoutui mun ympärille lohdullisena ja turvallisena.

Sunnuntai, kello 20.17
Taivaalle kiitos Rasmuksesta, joka osasi toimia rationaalisesti silloin, kun mä olisin itse vain lamaantunut kyhjöttämään onnettomana möykkynä sänkyni pohjalle. Rasmus huomautti, ettei mun ollut mikään pakko asua täällä, ja sitten se käynnisti mun läppärini. Nopeasti selaimeen oli avattu muutama välilehdellinen sivustoja, joista löytyisi vuokra-asuntoja. Niiden selaileminen rauhoitti. Mulla oli vaihtoehtoja.

Ja saihan siitä hupiakin. Muokkailemalla hakuehtoja me löydettiin mitä kummallisimpia asuntoja, ja muutama niin järjettömän ökyhulppea, ettei niissä ollut enää mitään tolkkua. Itku muuttui nauruksi ja epätoivoinen kodintunnottomuus lupaukseksi jostakin uudesta. Mä muuttaisin tästä paikasta pois, päätin silloin, ja sen päätöksen turvin mä tiesin jaksavani kaikki tulevat turhat valitukset, naapureiden tappeluiden kuuntelemisen ja jopa Kimmo Malkamaan, jolla oli typerä huumorintaju eikä mitään rajoja.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 07.10.18 11:24
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Helpotuksen huokauksia

30.9.2018 aamutunnin jälkeen #RGesteleiri, mukaan @Jusu R., ei avoin #jusmus

Mä en ollut ihan varma, mitä ajattelin Alexanderista. Toisaalta se vaikutti ihan hauskalta, oli kunnianhimoinen, ja musta tuntui että meissä oli muutakin samaa kuin sukupuoli ja palava intohimo esteratsastusta ja estehevosia kohtaan. Toisaalta se oli aika erikoinen tyyppi, jotenkin vähän kireä, ja mua oli lievästi sanottuna kuumottanut kivuta Peksin selkään, joka oli paitsi nuori, ori ja kuuma, myös kaikesta päätellen Alexanderin silmäterä.

Molemmat olivat todellakin antaneet mun kuulla kunniani, jos olin tunnilla töpeksinyt, mutta onneksi yhteinen sävel oli hyppyjen aikana löytynyt ja mä saatoin olla loppujen lopuksi ihan tyytyväinen. Tai no, ainakaan ei tuntunut siltä, että mun pitäisi kaivautua maan alle tai lähteä takaisin Auburniin ja olla palaamatta koskaan.

Mä olin juuri saanut Peksin riisuttua ja vetäistyä hikiset kohdat sienellä, kun Josefina ilmaantui orin karsinalle. Se näytti hyvältä kuten aina, ja mä tulin kovin tietoiseksi mun kirkuvanpunaisesta naamasta ja hikiläiskäisestä t-paidasta. Vedin äkkiä hupparin paidan päälle, mutta ei sekään nyt ihan hirveästi tainnut tilannetta pelastaa.

”Phuuh”, mä huokaisin ja riisuin kypärän. ”Näyttikö se ihan karsealta?”
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 02.10.18 21:35
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Helpotuksen huokauksia
Vastaukset: 15
Luettu: 453

Tuuletustauko

Nieleskelin vähän. Ympäristöä katsellessani mä tunnustelin sitä hirvittävää ristiriitaa, joka tähän kaikkeen liittyi. Tämä oli mun koti, mutta nyt mulla oli toinenkin koti ja siellä eri elämä, eri ihmissuhteet, eri rooli tai ehkä jopa useampi. Mä olin täällä tytär, pikkusisko, nuorimmainen.

Kallassa mä olin hevosenomistaja, töissäkäyvä ihminen, siivooja, tallityöntekijä, vastuullinen, itsenäinen, joidenkin ystävä, jopa tyttöystävä (sillä kai se niin oli; en oikeastaan ollut aiemmin nimennyt mun ja Rasmuksen vuorovaikutusta seurustelusuhteeksi, mutta loppujen lopuksi se tuntui asiaankuuluvalta nimilapulta kaikelle, mitä me tehtiin ja miten me oltiin). #jusmus

”Tai jotenkin kun”, mä aloitin mietteliäänä ja epäröiden. ”No jo sekin, että kun pitää ratsastaa taas niin, että ne näkee. Että oonko kehittynyt. Ehkä ottanut takapakkia.”

”Ja että mitä mieltä ne on Grannista”, pamautin yhden suuren huolenaiheen ilmoille, enkä edes itse tiennyt, keitä ne lopulta olivat.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 02.10.18 14:42
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Tuuletustauko
Vastaukset: 23
Luettu: 468

Laran päiväkirja

maanantai 24. syyskuuta 2018

Lara ontui.

Kun tamma hipsi tarhassa vastaan selvästi toista etujalkaa keventäen, mulle tuli voimakas, tukahduttava tunne siitä että mä olin kokenut tämän ennenkin. Niin kuin olinkin, alkuvuodesta 2015. Jännevamma. PRP-hoitoja. Laseria. Kävelytystä, tunteja ja taas tunteja kuukausien mittaan milloin kahdenkymmenen asteen pakkasessa, milloin kaatosateessa. Kylmäämistä. Kipulääkkeitä. Ultraäänitutkimuksia. Huolta. ”35 prosenttia vammoista voi uusiutua.”

Saattoi olla että Lara ei kuulunut niihin 35 prosenttiin. Ehkä se oli vain ottanut osumaa tarhakaveriltaan, ehkä sillä oli alkava kaviopaise tai jotain ihan muuta.

Tai sitten se etujalan pinnallinen koukistajajänne olisi tuhannen säpäleinä ja korvautuisi arpikudoksella, jolla taas ei estehevonen tekisi mitään, eikä Lara hyppäisi enää koskaan.

Mä talutin Laran hitaasti talliin. Synkät ajatukset risteilivät päässä ja törmäilivät kallonseinämiin, niin että päänsärky alkoi jyskyttää jo ennen kuin kyykistyin Laran viereen, koskin sen jalkaa ja tunsin kuumuuden ja turvotuksen. Puristin jännettä ja Lara kiskaisi jalan pois. Puristin uudestaan ja tamma hypähti taaksepäin vähän vinkaisten.

”Voi vittu”, multa pääsi.

”Rasmus, mitä siellä tapahtuu”, Isabellan kipakka ääni kaikui muuten niin hiljaisessa tallissa yllättävän läheltä. Brunette kurkisti Zetan karsinan puolelta Laran karsinaan ja mun olisi tehnyt mieli kirota uudestaan – en ollut huomannut naista ollenkaan.

Koska mä en keksinyt miten pääsisin peruuttamaan tilanteesta kertomatta totuutta, käänsin katseeni pois ja vastasin: ”Laran jännevamma uusi.”

”Eihän?” Isabellan äänestä kuului, miten se yllättyi. ”Ootko varma? Näytä.”

Nainen luikahti Zetan karsinasta Laran luo niin nopeasti, etten ehtinyt kuin kompuroida sivuun ja antaa sen kopeloida jalkaa. Isabella totesi tietysti sen minkä mäkin – että toinen etunen oli kipeä, kuuma ja turvonnut, täytti kaikki jännevamman oireet.

”Ei sitä ultraamatta voi sanoa”, nainen kommentoi lopulta.

”Eipä niin”, mä vastasin laimeasti, mutta kaiken toivon mä olin jo heittänyt.

Soitin eläinlääkärille, joka käski pitää hevosen levossa, kylmätä jalkaa ja tulla käymään klinikalla seuraavana päivänä.  Muuta ei voinut tehdä. En muistanut, milloin viimeksi olisin tuntenut niin kertakaikkisen turhaksi ja tarpeettomaksi.

Mä törmäsin Jonathaniin käytävällä, pysäytin sen ja kerroin nopeasti, että Laran voisi jättää seuraavana aamuna sisään.

”Okei”, Jonathan vastasi. ”Mikäs sillä vai ootteko lähdössä jonnekin?”

”Ontuu”, mä vastasin vältellen. ”Mut kiitti.”

Sitten mä vaan poistuin paikalta. Ehkä jos mä en jatkossa mainitsisi jännevammaa enää sanallakaan, kyse ei olisikaan siitä. Ehkä mä kaivoin itselleni kuoppaa ajattelemalla, ettei mulla koskaan ollut onnea onnettomuudessa. Ehkä tällä kertaa olisi.

Josefinalle mun oli kuitenkin pakko kertoa. Se tuli illalla käymään, istui mun viereen sängylle ja silitti mun selkää jotenkin hirveän lohduttavasti, kun mä kerroin Laran vanhasta jännevammasta ja siitä miten se oli alkanut juuri samoin, ja kestänyt yli vuoden kuntoutua.

”Niin että en mä nyt pääse leirillekään”, mä tajusin vasta siinä vaiheessa itsekin. Olin odottanut Rosengårdien esteleiriä pelonsekaisin tuntein, mutta ehkä eniten innostuneena. Josefinan vanhempien kohtaamista mä en suoranaisesti odottanut, mutta olisi kiva nähdä kartano jossa Josefina oli kasvanut, tavata ehkä sen velikin.

”No mutta huomenna ollaan viisaampia”, Josefina vastasi hiljaa. ”Mutta jos sä haluat, niin kyllä vanhemmilta sulle leirihevonen löytyy. Ne ovat odottaneet kovasti sun tapaamista.”

”Niin”, mä nyökäytin vähän päätäni. ”Kai se onnistuisi…”

”Kerro sitten kun tiedät”, Josefina ilmoitti ja painoi kevyen suukon mun poskelle. ”Mutta älä nyt murehdi vielä liikaa.”

Niinpä kai. Oli kyse mistä hyvänsä, mä en voinut juuri nyt asialle mitään. Käännyin Josefinan puoleen vastaamaan suukkoon, mutta tällä kertaa mä tähtäsin suulle.

#sarahinhaaste #jusmus
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 23.09.18 17:13
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Laran päiväkirja
Vastaukset: 25
Luettu: 2136

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Jekkuilija
Keskiviikko, 19. syyskuuta 2018 —  #innanhaaste3

Hykertelin tyytyväisenä. Ai miten hirvittävän hyvä suunnitelma! Kuinka nerokasta mun keksimäkseni. Kylläpä Isabella Sokka nyt yllättyisi. Hän ei mitenkään voi osata aavistaa tällaista, ajattelin tyytyväisenä. Asetun itsekseni virnistellen odottamaan sellaiseen paikkaan, mistä mä näkisin Isabellan reaktion, mutta sen ei pitäisi voida havaita mua.

Oli Isabellan aamutallivuoro, ja tiesin, että pian hän saapuisi valmiina aloittamaan aamun työt.

Vaan nepä olikin jo tehty, hih hih!

Niin! Sellaisen jekun olin Isabellalle järjestänyt. Kylläpä se äimistyisi! Sieltä se saapuisi tallille vain nähdäkseen, että joku oli ehtinyt ensin. Minä olin!

Jekku oli kamalan hyvä. Paitsi että se meni sitten pieleen heti kun Isabella saapui. Perijätär ravasi ympäri tallia ja repi tukkaa päästään. Hän oli hiilenä, ja minä lymyilin piilossani pienenä pelokkaana hiirenä. Kuinka työntekijät saattoivat olla niin typeriä, etteivät osanneet lukea työvuorolistaa! Saati kelloa — johan tässä herkimmät hevoset olivat kuolleet ähkyyn, kun ruokinta oli näin etuaikaistunut.

*

Säpsähdin hereille aidosti peloissani. Isabellan raivo ja kuolleet hevoset siivittivät mut valppaaseen valvetilaan, paitsi että pää tuntui ihmeellisen pöhnäiseltä ja tahmaiselta. Kehon hälytysjärjestelmä oli täydessä toiminnassa, mutta järki luisti takkuisemmin.

Mua siliteltiin puolivillaisesti. Se oli ensimmäinen järkevä havainto unimaailman ulkopuolelta. Hitaasti mä oivalsin olevani omassa  sängyssäni. Rasmus istui vieressäni läppäri sylissään ja naputteli jotakin keskittyneenä sillä kädellä, joka ei liikahdellut silittelevästi mun hiuksillani.

”Kamalaa”, raakuin ja käperryin ahdistuneeksi keräksi Rasmuksen viereen.
”Hmh?” Mumahdus oli hajamielinen, ja niin oli sitä seuraava katsekin.
”Mä tapoin Auburnin hevosia ähkyyn. Unessa. Se oli kamalaa.”

Hiljaisuus oli jotenkin napsuva ja naksuva, tai sitten ne oli mun tärykalvot jotka rummutteli omia aikojaan, tai ehkä kyse kuitenkin oli siitä, ettei Rasmus ollut keskeyttänyt työasian kirjoittamista, vaikka se toljotti mua todella omituisesti.

”Se oli vain unta. Älä tee niin toiste, ainakaan valveilla”, Rasmus ehdotti ja kurtisti kulmiaan. ”Pitäisikö sun mitata taas kuume?”
”Vastahan mä mittasin... vai mitä kello on?”
”Kohta kahdeksan.”

Mä olisin halunnut kysyä, että illalla vai aamulla, mutta se olisi varmaan saanut mut vaikuttamaan aika sekavalta. Olin siis hiljaa. Kohta Rasmus paikautti läppärinsä kannen kiinni.

”Mun pitää varmaan alkaa mennä kotiin.”
”Okei.”
”Et sitten tapa enempää hevosia.”
”Toivottavasti en.”
”Älä ainakaan Laraa.”
”Yritän muistaa säästää sen.”

Rasmus kai jotenkin hymähti vähäsen, ja sitten se pussasi mun otsaa, ja sitten se jo menikin omaan kotiinsa nukkumaan, ja mä laitoin käden otsalleni. Pidin sitä siinä aika kauan, kauemmin kuin mun oikeastaan  tarvitsi jotta saatoin todeta olevani yhä kuumeinen.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 19.09.18 22:26
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Hetki vain

Rasmuksen asunto, 16.09.2018. @Rasmus A.. #jusmus

Hiljaisuus. Kuuntelen sitä ja pidän silmäni suljettuina. Siinä hetkessä pidän elämästä. Lakanoiden tunnusta, pehmeästä peitosta. Tasaisesta hengityksestä vierelläni. Vielä suljettujen luomien takana odottavasta aamunpehmoisesta valosta, utuisena sälekaihtimien raoista kirmurtelevasta.

Miten rento olo mulla onkaan. Hengitän syvään kerran, toisen. Hitaasti ja venytellen alan herätä uuteen aamuun. Kierrän päätäni hieman, sen verran, että tiedän päivän ensimmäisen näyn tuottavan mulle iloa. Onnea.

Raotettujen luomien lomasta mä katselen Rasmus Alsilaa, sen unenpehmentämää ilmettä ja taipuisia hiuksia, joihin mä haluan upottaa sormeni. Voi miten mä haluan tehdä niin. Tehdä enemmänkin.

Mutta sen sijaan mä liikahdan aivan varoen, hyvin hitaasti kauemmas seinästä ja lähemmäs Rasmusta, ihan kuin olisin unissani kierähtänyt aivan kiinni häneen. Mä toivon Rasmuksen heräävän, mutten aio jäädä kiinni siitä, että minä katkaisin hänen unensa.

Annan silmieni painua takaisin kiinni. Pehmeästi liikautan kyynerpäätäni ja tuuppaan sillä henkäyksenkevyesti vieressäni nukkuvaa miestä. Odotan silmät kiinni ja kuulostelen. Muuttuuko hengityksen rytmi?
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 16.09.18 17:32
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Hetki vain
Vastaukset: 6
Luettu: 427

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Kirjepostia
Keskiviikko, 12. syyskuuta 2018 -- #ellienhaaste #sarahinhaaste

Kuori oli pulska ja postimerkki tyylikäs. Osoite oli kirjattu säntillisellä käsialalla, jonka tunnistin kyllä. Ei kukaan muu kirjoittanut samanaikaisesti sekä määrätietoisesti että runollisella otteella kuin mun oma äitini. Oli kuoressa tietysti myös Rosengårdin kartanon logo, joten eipä tässä tarvinnut arvailla lähettäjää.

Sisältöä kylläkin. Tunnustelin kuoren painoa käsissäni ja ihmettelin, mitä kummaa vanhempani minulle lähettäisivät. Kuoressa oli selvästi enemmän kuin yksi liuska. Mietteliäänä ryhdyin aukomaan kuorta, ja tein sen siististi, niin kuin mulle oli pienestä pitäen opetettu. Kirjepostia ei nykyään kyllä tullut erityisen usein, joten oli kahta kummallisempaa, miksi vanhempani lähestyivät tällä tavalla puhelun tai viestin sijaan. Ja hei, vastahan minä olin ollut siellä käymässä. Kun aloin pohdiskella, miksei asiaa oltu hoidettu kasvokkain, olo muuttui epäileväiseksi.

Kuoresta paljastui paksu nivaska papereita - esite? Kyllä, esitteeltä se vaikutti. Ihmeissäni toljotin kansilehteä.

Leiri Rosengårdissa?

Räpyttelin silmiäni. Mitä kummaa? Mikä omituinen päähänpisto! Miksi äiti ja isä kutsuisivat minut ratsastusleirille omaan lapsuudenkotiini? Oliko kutsuttuja enemmänkin? Jos oli, mikä sai heidät rikkomaan kartanon tilusten ylevää rauhaa? Miksi he tekisivät mitään tämänkaltaistakaan?

Selasin esitettä. Se oli perusteellinen ja kattava. Se kertoi kaiken olennaisen esteratsastajien treenileiristä, mutta vaikka kuinka lueskelin papereita, ne eivät suostuneet paljastamaan, keille kaikille kutsu oli lähetetty. Jätin esitteen pöydänkulmalle ja ryhdyin puuhastelemaan kaikkea muuta, mutta ajatukset livahtivat vähän väliä takaisin Rosengårdin kartanon esteleiriin. Eihän sellaista oltu järjestetty koskaan! Miksi nyt?

Olin juuri saanut viimeisenkin tiskaamani astian sujautettua kuivauskaappiin, kun mun puhelin soi. Kesti hetken paikantaa se, ja siinä ajassa se ehti lakata soimasta. Kun löysin puhelimen päiväpeiton alta, huomasin, että soittaja oli ollut Rasmus (tietysti, kuka muukaan mulle soittelisi, kun vanhemmatkin olivat näemmä siirtyneet postin asiakkaiksi?) ja että tämä oli jättänyt perään whatsapp-viestin, kun en ollut vastannut.
Sain postia sun vanhemmilta? se oli kirjoittanut.

Mä henkäisin syvään ja soitin sille välittömästi.
"Kutsuiko ne sutkin esteleirille?" kysyin vikkelästi ilman minkäänlaisia alkutervehdyksiä, kun Rasmus vastasi.
"Joo! Miksi? Tekeekö ne useinkin tällaista?" Rasmus tiedusteli kurttukulmaisella äänensävyllä.

Mä en oikein tiennyt mitä olisin vastannut. Jos olisin sanonut totuudenmukaisesti, etteivät mun vanhemmat tehneet tällaista ikinä, se olisi varmaan tehnyt koko hommasta vielä vähän epäilyttävämmän. Mieli askarteli yhä saman mysteerin parissa: miksi nyt?

"Hmm, no en voi sanoa, että usein", sanoin vähän varoen ja vaihdoin vikkelästi puheenaihetta: "Ootko jo kotona?"

Heti sen sanottuani tajusin, miten urpo kysymys se oli. Tietenkin Rasmus oli jo kotona, ellei sille sitten tullut postit jostain syystä työpaikalle. Onneksi Rasmus oli myös vähän hidas, eikä tainnut oivaltaa mun älyttömyyttäni.

"Joo, oon. Pitää mennä kohta tallille."

Okei, ei siis aikaa tavata mua. Eilenkin meillä oli menneet aikataulut ristiin, ja niin menisivät huomennakin, kun mä tein Auburnin iltatallit. Ehkä viettäisimme aikaa perjantaina, kun kerta olisimme samassa valmennuksessakin... ei, olin luvannut mennä illaksi Hannan kanssa jollekin keikalle. Ystävä oli antanut tulla täyslaidallisen noottipalautteen, kun en ollut tavannut häntä ollessani viikonlopun kotikotona. Piti keksiä jokin hyvä anteeksipyyntö sellaisesta pahanlaatuisesta unohduksesta, ja keikkaseuraksi lähteminen tuntui toimivalta alulta sellaiseen.

Anteeksipyyntöä ajankohtaisempi ongelma oli kuitenkin se, että mulla oli ikävä Rasmus Alsilaa.

"Auburniin?" tiedustelin ja jatkoin arasti peläten olevani liian takertuvainen: "Haittaisiko jos mä tulisin myös? Seuraksi."
Rasmus ei kai ollut niitä henkilöitä, jotka nyt erityisen paljon janosivat seuraa. Jännittyneenä odotin vastausta. Jos siitä kuultaisi ärtyneisyys, mä varmaan kuolisin enkä koskaan enää tarjoutuisi Rasmuksen talli- tai miksikään muuksikaan seuraksi. Antaisin sen olla ihan rauhassa. Olisin sen seuralainen vain silloin kun se itse ehdottaisi. Tämän kaiken mä ehdin luvata itselleni siinä pienessä ja ohikiitävässä sekunnissa, ennen kuin Rasmus vastasi:
"Ei haittaa."
Okei. Ei se nyt suorastaan riemukas vastaus ollut, mutta ei myöskään pitkin hampain lausuttu. Helpottuneena lupasin kävellä Rasmuksen luo sillä välin kun se söisi, niin sen ei tarvitsisi erikseen noukkia mua mistään kyytiinsä. Montakohan kyytiä mä olin Rasmus Alsilalta jo saanut, mietiskelin ja punastuin sitten syvästi. Olipa hyvä, etten esittänyt sitä ajatusta ääneen kenenkään kuullen.

Auburnissa oli melkoinen hulina päällä tallin rauhaisan ilmapiirin mittapuulla. Heti ovensuussa kohtasimme Matilda Tammilehdon, jonka näkeminen herätti mussa tarpeen siirtää omaa kävelylinjaani vähän kauemmas Rasmuksesta ihan vain koska muistin kaikki taannoiset kondomiaiheiset keskustelut. Nyt Matilda ei kuitenkaan esim. kysynyt, oltiinko tultu käymään Isabella Sokan varastolla (en täysin ymmärtänyt referenssiä, mutta tarpeeksi tajutakseni, ettei se ollut mikään pintelivarasto). Matildalla oli jotakin akuutimpaa mielensä päällä.

"En tiennyt, että sun vanhemmat järjestää ratsastusleirejä", se töksäytti suorasukaisesti viileän tervehdysnyökkäyksen jälkeen, ja mä hätkähdin.
"Saitko säkin kutsun?" kysyin ja olin vielä aiempaa enemmän ymmälläni vanhempieni suunnitelmista.
Yhtäkkiä keskusteluun liittyi kolmas ääni.
"Ai sille Rosengårdin teholeirille? Mä ymmärsin, että kaikki vähänkin estetreenauksesta kiinnostuneet Kallan ratsastajat on saaneet kutsun!"

Zelian naapurikarsinasta oli yhtäkkiä pilkahtanut puhuva sininen pää, tai siis, Minkaksi muistamani henkilön kasvot. Räpyttelin silmiäni yllättyneenä. Rasmus mun vieressäni liikehti vähän sen oloisena ettei se ollut suunnitellut jäävänsä jumiin heti tallin ovensuuhun johonkin sosiaaliseen tilanteeseen.

"Ihanko totta?" mä kysäisin Minkaa ja Matildaa silmäillen ja tunnustin tietämättömyyteni. "Mä en tiennyt näistä suunnitelmista yhtään mitään."
"No", Matilda aloitti ja vaikutti siltä, että mulle puhuminen vaati siltä aina vähän kärsivällisyyttä (pitiköhän se mua tyhmänä?). "Vaikuttaa siltä, että sun vanhempasi on esittäneet avoimen kutsun."
"Mmm. Loungeen oli tuotu esitteitä ja ilmoittautumiskaavakkeita", Minka myötäili.
"Ai!" äännähdin.

Tämäpäs merkillistä. Myöhemmin saisin tietää, että myös Purtsila oli saanut osansa esitteistä, ja sittenpähän homma vasta kummalliselta tuntuisikin. Suurelta.

"Ehkä me sitten nähdään siellä", sanoin hilliten vain vaivoin levottomuuttani ja vilkaisin sitten Rasmusta. "Meidän varmaan pitäisi käydä jo hommiin?"

Yritin olla piittaamatta Matildan tyrskähdyksestä ja keskittyä sen sijaan Rasmukseen, joka kohautti olkiaan hyväksyvään sävyyn. Kun me käveltiin kohti varustehuonetta, mulla oli yhä vähän kummallinen fiilis kaikesta Rosengårdiin ja mun vanhempiin liittyvästä. Olin jo ehtinyt luoda teorian siitä, että tämä juoni oli luotu puhtaasti uteliaisuudesta Rasmusta kohtaan - yrityksenä saada se houkuteltua omaehtoisesti äidin nuuskittavaksi. Ei ne nyt hyvänen aika sitä varten kutsuisi koko Kallaa luokseen. Ei edes harhautukseksi. Leirin järjestäminen ei voinut olla äidin mielestä mitään muuta kuin vastenmielistä, joten sen täytyi olla myös jollakin tapaa hyödyllistä. Hyvin hyödyllistä.

"Miksi sä luulet, että sun vanhemmat on saaneet tällaisen idean?" Rasmuskin yhtäkkiä kysyi, kuin paraskin salapoliisi.
"Varmaan, jotta sun olisi pakko tavata ne", multa lipsahti vitsi, joka oli ihan onnettoman huono, koska Rasmus ei tajunnut sitä vitsiksi alkuunkaan.
Se meinasi tukehtua omaan sylkeensä ja kompuroi vähän jalkoihinsa. Niin pahastiko se hätääntyi ajatuksesta? Mua olisi voinut naurattaa, mutta ei sitten kuitenkaan ihan naurattanut, koska tämä saattoi oikeasti olla turhan vakava asia hihiteltäväksi.
"Oikeastiko?" Rasmus älähti, mutten ehtinyt vastata, ennen kuin se jo pohdiskeli: "Siinä kyllä oli mulle henkilökohtaisesti lupaus että puoleen hintaan, mikä oli vähän erikoista, mutta olisiko ne näin suurieleisiä vaan mun takia?"

Okei. Alennuslupaus oli huolestuttava. Rasmus oli kuitenkin oikeassa siinä, että tuskin vanhempani nyt sentään pitivät häntä ihan näin tärkeänä. En kuitenkaan uskaltanut sanoa juuta enkä jaata aiheeseen, vaan päätin harhauttaa tapailukumppania/poikaystävääni/henkilöä, josta pidin vitsillä, jonka toivoin uppoavan paremmin maaliin kuin aikaisemman.

"Se alennus on vain korvaus kaikista sun menneistä ja tulevista palveluksista, joita sä niiden tyttärelle teet", sanoin hiljaa ja mulle ominainen viattomuus vain siloitelluksi pintakerrokseksi virkkeen ympärille kietaistuna. Ei sellainen vitsailu vielä sujunut multa aivan luontevasti, koska olin niin kaino, ja oli aika jännittävää odottaa reaktiota. Yritin kuitenkin.

Ei Rasmus tajunnut. Tai se ei kehdannut reagoida täällä, missä suitsikoukuillakin oli hörökorvat. Niin mä ehdin ajatella, mutta sitten se vilkaisi mua ilme vähän merkillisenä. Velmuna, peräti. Kutkuttavana.

"Erikoiset vanhemmat, jos ne sellaisesta maksaa korvauksia."
"Voi kuule, erikoisia ne kyllä on."
"Ilmankos sustakin on sitten tullut erikoinen."
"Kamala, haukutko sä mua?"
"Haukutko sä omia vanhempiasi?"
"Ha-ha. Sun kätesi ei muuten voi tehdä noin Rosengårdissa."
"Tylsä paikka sitten."
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 12.09.18 9:17
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Kehitys kehittyy
Perjantai, 31. elokuuta 2018

Olin aloittanut määrätietoisen itseni kehittämisen sen jälkeen, kun Janna Kaajapuro oli saanut mut epäilemään, että mulla oli liian pieni pylly. Olin tehnyt listan asioista, joissa mä olin huono (niitä sain kirjoittaa käsi vääränä). Sitten olin luetteloinut mun vahvuuteni (se listaus olikin sitten paljon lyhyempi). Miten käyttää mun vahvuuksia (= hyvä noudattamaan ohjeita, luonnontieteet, epävarmuudesta kumpuava motivaatio olla parempi) heikkouksien kompensoimiseen?

Yksinkertaista. Piti vain etsiä ohjeet kaikkeen, mitä mun tarvitsi oppia, ja seurata niitä. Se epävarmuus-motivaatio-vahvuus huolehtisi sitten lopusta, ja luonnontieteellisellä osaamisellani en tehnyt yhtikäs mitään.

Etsin YouTubesta itselleni uuden ihonhoitorutiinin, jota aioin noudattaa orjallisesti. Ehkä ihostani tulisi tasaisempi ja öö, hehkuvampi. En kyllä halunnut kiiltää kuin tulikärpänen, mutta oli ilmeisesti tavoiteltavaa olla edes vähän loistava. Jos ei muuten, niin tyyppinä. Olisikohan loistavan persoonankin kehittämiseen jokin How To -video? Pitäisi muistaa tarkistaa asia.

Kauneustubettajien ja -influencereiden runsaus hämmästytti mua. Meinasin valehtelematta myöhästyä työvuorosta kai ensimmäistä kertaa elämässäni, kun klikkailin itseäni meikkivideosta toiseen. Vaikutuin ehkä kaikkein eniten Lisa Eldridgestä, jonka monia muita neutraalimmat lookit tuntuivat äkkiseltään paljon enemmän multa kuin monet tujummat maalikerrokset. Heti seuraavan sopivan tilaisuuden tullen uskaltauduin Murronmaan ostarin kosmetiikkaliikkeeseen etsimään uusia tuotteita, ja videoita tiiviisti tuijottaen aloin opetella meikkaamista niin kuin en olisi sitä koskaan elämässäni tehnytkään.

Oli ihmeellistä, miten se alkoi sujua. Kai. Luulin ainakin niin, eikä kukaan tuijottanut mua ihmisten ilmoilla liikkuessa sen näköisenä, että olisin saanut syitä epäillä toisinkaan. Vau. Olin aina luullut, että toiset, niin kuin Vilhelmina, vaan osasivat ehostamisen luonnostaan paremmin kuin sellaiset toiset kuin minä itse. Sitten olin löytänyt Internetin loputtomat tietokansiot ja meikkigurut. Ehkä mä voisin sittenkin oppia.

Ehkä mun nerokkain keksintöni oli kuitenkin siihen mun suurimpaan uusavuttomuuteeni, ruoanlaittoon, liittyvä. Löysin kymmenittäin ruokablogeja ja jopa videoita, joissa esiteltiin satoja ja taas satoja reseptejä. En ehkä tiennyt, mitä tarkoitti sipulin kuullottaminen, mutta siihenkin löytyi ohjeet. Olin myös tarkka mittaaja, ja osasin seurata tarkasti selitettyjä työvaiheita ihailtavan orjallisesti.

Niinpä ehdotin jännittyneenä Rasmukselle, että perjantaina me söisimme minun luonani.

Rasmus vastasi, ehkä yhtä jännittyneenä mutta kilttinä ja kuuliaisena, että miksipäs ei. Vaikka olin kertonut sille, etten osannut tehdä edes munakasta. Se ei muistuttanut mua siitä, mutta varmasti se ajatteli sitä ja pelkäsi saavansa ruokamyrkytyksen ja oli varmaan tallentanut kolmen eri noutoruokapaikan numerot pikanäppäimelle puhelimeensa.

Mutta mä aioin onnistua.

Mulla oli muutama tunti aikaa oman työvuoroni jälkeen, ennen kuin Rasmus pääsisi töistä Murronmaalta ja ehtisi mun luokseni. Käytin sen hämmästyttävän tehokkaasti ollakseni minä. Juoksin pikaisen Purtsi-piipahduksen kautta töistä kauppaan, missä ravasin tarkan kauppalistani kanssa hyllyltä toiselle kuin päämäärätietoinen ihminen konsanaan. Kassalla olin kuitenkin oma ujo ja hämmentyvä itseni, kun tajusin osuneeni Oskar Vandalen kassalle. Onnistuin mumisemaan jonkinlaisen tervehdyksen. Se oli todella onnistuminen. Milloin musta olikin tullut tällainen onnistuja?

Kiidin suihkuun, laittauduin uusien oppieni mukaisesti ja ryhdyin kuumeisesti valmistelemaan ruokaa. Se oli oikeastaan päivän jännittävin osa. Olisi hirveän noloa tarjota Rasmukselle kurjaa kuraa. (Olin varmuuden vuoksi ostanut jääkaappiin salaattitarvikkeet ja tortelloneja, jotka tarvitsi vain keittää.)

Tuntia myöhemmin me istuttiin pöydän ääressä ja mä odotin hermostuneena tuomiota. Jännittyneenä sitä kiinnitti huomiota omituisiin asioihin, niin kuin siihen, että mun pöytä oli niin pieni, että meidän polvet ja sääret hipoi koko ajan toisiaan pöydän alla. Huu.

"Sä sanoit olevasi katastrofi keittiössä", Rasmus sanoi lopulta ja mua nauratti sen ilme. "Mutta tätähän voi syödä? Niin kuin ihan hyvin voi."
"Oletitko sä, että ei voisi?" kysyin, enkä pystynyt pitämään tyytyväistä virnettä pois kasvoiltani.
Rasmus näytti siltä, että olin ajanut sen aika vaikeaan paikkaan. Ei se halunnut sanoa suoraan, että kyllä, ajattelin että tarjoat hiilikekäleitä ja palaneen keittiön. Mä naurahdin.
"Kävi ilmi, että mä olen hirveän hyvä seuraamaan tarkkoja ohjeita", paljastin, ja siirsin kaiken kunnian eräälle ruokabloggaajalle, jonka reseptiä olin noudattanut pilkuntarkasti.

Myöhemmin me lojuttiin tyynyjen tukemina sängyllä katselemassa läppärin näytöllä pyörivää sarjaa. Sohva olisi ollut mukava lisä asuntoon, mutta kun ei mahtunut niin sitten ei mahtunut. Oli yllättävän vaikeaa löytää sopivaa asentoa ilman tukevaa selkänojaa. Siinä muistuikin mieleen yksi uusi ilmiö mun uudenlaisessa, kehittyneessä elämässäni: lihassärky.

Kun Rasmus, johon mä nojailin, korjasi asentoaan niin että mäkin liikahdin, mun kaikenlaiset vatsalihakset (tiedättehän, syvät ja suorat ja vinot ja varmaan myös solmussa olevat; siltä musta ainakin tuntui) yltyivät kolottamaan. Ynähdin vähän.
"Sori! Kolautinko mä sua?" Rasmus säikähti.
"Millä?" mä ihmettelin.
"Kyynerpäällä vaikka?"
"Ei, kun mä - mä olen alkanut käydä salilla. Nyt muhun sattuu koko ajan, koska ilmeisesti mä olen ollut aivan rapakunnossa. Mä todella toivon, että tähän tottuu, koska tyyliin hengittäminenkin sattuu. Kylkilihaksiin. Tai mitä ne nyt sitten onkaan."
"Ai?" Rasmus äännähti ja vajosi sitten syvään, mietteliääseen hiljaisuuteen.

Sarja kuljetti hahmojaan ja tarinaansa eteenpäin, ja mä mietin mun uutta personal traineria. Se oli tosi rauhallisen oloinen ihminen, ja musta oli käsittämätöntä, miten sellainen hillitty ja hallittu tyyppi sai mut piestyä niin pahasti. Mäkin olin hillitty ja rauhallinen, jopa pehmeä, enkä todellakaan olisi pystynyt saattelemaan ketään niin jyrän alle jääneeseen olotilaan.

Rasmus katkaisi mun pohdiskelut lausumalla omansa ääneen.

"Pitäisiköhän munkin alkaa käydä salilla?" se kysyi, ja mä olisin kääntynyt tuijottamaan sitä todella epäuskoisen näköisenä, ellei se olisi ollut niin vaivalloista mun lopeensa uuvutetuille lihaksilleni.
"Miksi? Haluatko sä, että suhun sattuu?" kysyinkin sitten vain ja annoin tyrmistykseni kuultaa äänestäni.
"No", Rasmus aloitti ja mietti hetken. "En varsinaisesti."

Niin. Mä olin aloittanut uuden ihonhoitorutiinin, hankkinut uusia kosmetiikkatuotteita ja harjoitellut meikkaamista, perehtynyt ruoanlaittoon ja ryhtynyt käymään kuntosalilla. Siinä oli monta muutosta, ja enimmäkseen mä olin niihin aivan tyytyväinen, mutta kyllä mua vielä ihmetytti, mitä siitä kaikesta oikein seuraisi. Toistaiseksi personal trainerin ohjaamia treenejä seurasi halvaantunut olo, ja vaikka kaikkialla toitotettiin toista, mä mietin, oliko se kuitenkaan ihan terveellistä.

Rasmus ei sitten jatkanut aiheesta. Se muisti jotakin muuta.

"Ai niin. Mä oon ens viikonloppuna menossa yhen mun Artun luo. Siis kaverin", se kertoili.

Mun koko kehoon valui valtava helpotus. Illan mittaan mä olin nimittäin pohdiskellut ja kriiseillyt ja yrittänyt päättää, pitikö mun kutsua Rasmus mun mukaani Rosengårdin rapujuhlille ensi viikonlopuksi. Nyt mun ei tarvinnut.

Olin niin huojentunut, että multa meinasi jäädä huomaamatta Rasmuksen jatko Arttu-siis-kaveri-aiheen tiimoilta:
"... olisitko sä halunnut? Tulla kanssa?"

Siinä mä vaan mietin, etten halunnut saatella Rasmus-parkaa mun äitini hallitsevan katseen ulottuville ihan vielä, tai koskaan. Samalla se itse kysyi, halusinko mä tavata Artun, siis sen kaverin. Ajatuksissani olin niin visusti suojaamassa nykyisessä muodossaan kovin tuoretta ihmissuhdettani, että multa meinasi mennä täysin ohi Rasmuksen varovaisen kutsun herttaisuus.

Lisäksi mä olin ajatellut niin kauan, että Rasmus oli varmaan ehtinyt jo ajatella, että mä sanoisin seuraavaksi jotakin todella hirveää. HUPS.

"Ai! En!" mä pulautin hirveällä kiireellä, ja jouduin sitten pehmentelemään viestiäni ihan yhtä vikkelästi. "Tai siis, mun pitää mennä käymään kotona. Niin mä en pääse. Kun mä olen siis mun vanhempieni luona käymässä silloin. Ensi viikonloppuna. Muutenhan se olisi hirveän kivaa, siis tavata sun kavereita."

Mulla oli sellainen tunne, että Rasmusta nauratti.

"Vaikka varmaan mä olisin vähän paniikissakin", tunnustin pienen hiljaisuuden jälkeen.
"Onkohan sulla tapana olla useinkin vähän paniikissa", Rasmus puoliksi kysyi ja puoliksi totesi, ja nyt se jo hykerteli vähän.
Tuhahdin, mutta ei siinä tuhahduksessa oikein ollut terää, koska mä sain samalla suukon poskelle ja mua alkoi hymyilyttää ihan hirveästi.

Mun elämässäni oli siis vielä yksi merkittävä parannus entiseen nähden.

Joku, joka piti mun epävarmaa, säikähtänyttä hölpöttelyäni kai jopa vähän viehättävänä. Se oli aika virkistävää vaihtelua äitiin, jota mun paniikkihöpinä ärsytti, ja siskoon, joka toivoi hellyydenkyllästämästi, että oppisin siitä eroon, ja veljeen, joka lisäsi omaksi huvikseen aina vaan vettä myllyyn ja saattoi mut aina vain pahemmin pois tolaltani.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 31.08.18 7:12
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Grannin päiväkirja

Piukkoja pöksyjä ja puolustuspuheita
26. elokuuta 2018 -- #isbenhaaste -- kirjoittajat @Ava P., @Janna K.& @Jusu R. #purtsinpuolesta

“Täällä on vähän erilaista kuin Auburnissa”, Josefina sanoo varovasti, kun he sukeltavat Rasmuksen kanssa kirkkaasta syksyä enteilevästä päivästä sisätilojen hämärään ja Grannin kengitetyt kaviot kopsahtavat tallin käytävälle. “Ei ehkä niin hienoa ja… sellaista.”

Jusun hapannaamaista silmäterää taluttavaa Rasmusta eivät vaatimattomat puitteet häiritse, niin hän vakuuttaa.
“Itse asiassa”, Rasmus sanoo, tuikkaa hevosen karsinaansa ja kääntyy tamman omistajan puoleen. “Täähän on viihtyisä. Eikä tarvi kävellä kilsatolkulla tallikäytävää edestakaisin joka kerta.”
Jusu hymyilee, mutta jännitys ei lievity. Hermostuttaa. Tekee mieli jänistää, mutta kun Rasmus on jo täällä asti, olisi mänttiä sanoa, ettei hän voikaan kokeilla Grannia. Ja miksei muka voisi? Siksi, että Jusu pelkää, ettei mies pidä hänen hevosestaan.

Jännitys purkautuu häseltämisenä. Jusu tietää, että Rasmus on täydellisen kykenevä harjaamaan ja varustamaan hevosen itse, mutta mitään tekemättä seisoskelu vasta kamalalta tuntuukin. Rasmus tuhahtaa huvittuneena touhottavalle hevosenomistajalle ja pudistaa vähän päätäänkin, kun Grannin varusteita karsinalle kantava Jusu kysyy, haluaisiko Rasmus kuitenkin erilaiset jalustimet.
“Rauhotu nyt”, käy käsky. “Ne on varmasti ihan hyvät.”
Kurottuessaan ottamaan satulan omiin käsiinsä Rasmus sujauttaa kevyen suukon Jusun huulille. Tyttö hätkähtää yllättyneenä, mutta Rasmus tuntee tämän hymyilevän, ja kun satulan paino on siirtynyt miehen omille käsille, vapautuneet sirot sormet etsiytyvät hänen paitansa kaulukselle. Niin suukottelua seuraa suudelma, joka ei ole lainkaan epämiellyttävä yllätys.

Siis suutelevalle parille itselleen.

“No ohhoh.”

Jusu ja Rasmus hätkähtävät syyllisinä eroon toisistaan ja kääntyvät katsomaan Purtsin kauhukaksikkoa. Jusun sydän hakkaa vähän kovempaa, kun hän katselee vaivihkaa suomenpienhevostaan käytävän hoitopaikalle kiinnittävää Avaa ja tämän seuraneitinä hevosta rapsuttelevaa Jannaa. Voi ei.

“Toi kannattaisi ehkä lisätä tallin sääntöihin”, sinihiuksinen tyttö sanoo ystävälleen virnistellen.
“Että tallissa ei tarvitse tutkia toisen nielurisoja kielen kanssa”, Ava jatkaa ja ylenkatsoo hiirulaista ja tämän poikaystävää. Mitenköhän nuokin oli päätyneet yhteen, tyttö ajattelee ylimielisesti.
"Nokkelaa, Ava. Mut jos Jusu saa nuoleskella, niin ehkä se lopulta antaa ja sitä alkaa kiinnostaa enemmän pojilla kun Grannilla ratsastus", Janna vastaa ja hymyilee teennäisesti.
Ava naurahtaa, kun Rasmus tuijottaa heitä epäusko katseessaan.
“Vaikka kyllähän tuolla kelpaisi ratsastaa”, Ava kiusoittelee ja hymyilee flirttailevasti Rasmukselle.

Jusu ei uskalla sanoa mitään, kiemurtelee vain vaivaantuneesti ja se saa Avan ja Jannan hykertelemään.
Rasmus häviää Grannin karsinaan jatkamaan tamman varustamista. Ava virnuilee ja rapsuttaa Sepon otsaa hetken.
“Pitäisikö meidän mennä koulua vai esteitä tänään, Janna?” nainen kysyy ystävältään jättäen hetkeksi Jusun ja Rasmuksen oman onnensa nojaan.
“Esteitä ehdottomasti”, Janna vastaa virnistellen.

Sinihiuksinen tyttö lähtee hakemaan ruunansa harjoja ja estevarusteita varustehuoneesta. Nopean harjauksen jälkeen musta pienhevonen saa päällensä turkoosin estehuovan, mustan estesatulan ja meksikolaiset suitset, joissa on turkooseja blingejä otsapannassa.
Avan turkoosit ratsastushousut ja musta toppi käyvät hyvin yhteen hevosen värien kanssa. Tyttö letittää nopeasti mustan piekkarin etuharjan, jotta sen aaveensiniset silmät tulisivat paremmin esille.

Samaan aikaan, kun Jusu ja Rasmus saavat oman ratsunsa melko edustavaan ratsastuskuntoon, on Seppokin sopivasti valmis. Tytöt viivyttelevät tahallaan, jotta pääsevät kävelemään kentälle kaksikon perässä. Ava hihittelee pahansuovasti Jannan kanssa, jolloin Rasmus tai vähintäänkin Jusu tuntevat olonsa mahdollisimman epämukaviksi.
“Se ei oo varmaan koskaan kuullu väreistä”, Ava kuiskutti turhan kuuluvaan ääneen ystävälleen ja nauroi.

“Se ei ole mikään lasihevonen”, Jusu varoittaa Rasmusta riittävän hiljaa, etteivät sanat kantaudu kauhukaksikon korviin. “Joudut varmaan ratsastamaan ihan oikeasti. Mutta ainakin se on yleensä aika ennalta-arvattava.”
“Mikä noiden ongelma on?” Rasmus kysyy kulmat kurtussa ja nyökäyttää Avan ja Jannan suuntaan.
Jusu kohauttaa olkiaan valjusti. Hänen tekee mieli sanoa, että kai mä, mutta se olisi liian alistuvaa jopa hänelle.
“Teini-ikä?” hän ehdottaa.
“Mä en ollut tommonen teini.”
“Sä et kai ollut teinityttö.”

Jusu väistyy syrjään, kun Rasmus on valmis usuttamaan Grannin liikkeelle. Jusun harmiksi Janna lyöttäytyy hänen viereensä. Osoittaakseen, ettei halua keskustella, Jusu tuijottaa herkeämättä hevostaan ja sillä ratsastavaa miestä - jolla kyllä ratsastaisi, sanoi Ava. Jusu ei halua ajatella sitä sen enempää.

Ei hän saakaan olla ajatuksiensa kanssa yksin. Se voisi olla hyvä asia, mutta kun ajatuksia tuupiskelee sivuun Janna Kaajapuro… no. Joskus omat ajatuksetkin olisivat miellyttävämpää seuraa.

“No”, Janna aloittaa pahaaenteilevän maireana. “Mitenkäs te oikein tapahduitte?

Jusu huokaisee henkisesti todella syvään. Mitä pitäisi kertoa? Jostakin syystä ei huvita antaa kovin syvällistä selontekoa.

“Oikeastaan mä ratsastin ensin Rasmuksen hevosta”, Jusu lausuu harkiten - mutta ei tarpeeksi harkiten.
“Ja sitten sitä itseään! Kuinka näppärää”, Janna tuikkaa.
Jusu kuolisi mielellään siihen paikkaan. Miten ne aina osaavatkin, kauhukaksoset.

Janna hymähtää tyytyväisenä itseensä. Hiirulais-Jusun piikittely on sanoinkuvaamattoman voimaannuttavaa ja tyttö tekee sen vielä todella helpoksi valitsemalla aina ne oikeat (eli väärät) sanat. Jusu kiemurtelee ja nyplää hihojaan, hyvä. Ei muuta kuin lisää vettä löylyihin.

“Avan ratsastushousut on upeet, eikö”, Janna ikään kuin kysyy, mutta tekee harvinaisen selväksi, ettei lauseen perässä ole kysymysmerkkiä. “Sen perse näyttää hiton hyvältä niissä!”

Jusu yrittää vastustaa Jannan läpinäkyvää lietsontaa, mutta lopulta vilkaisee sivusilmällä Sepon selässä rytmikkäästi keventävän Avan housuja. Tai pyllyä. Joka tapauksessa näky saa Jusun mutristamaan suutaan ja vaihtamaan nopeasti katseensa takaisin Rasmukseen ja Granniin.

“Pojat tykkää isoista perseistä”, Janna kääntyy Jusun puoleen ja katsoo tätä pyöreiden silmälasiensa takaa haastaen. “Treenaatko sä pakaroita? Ava ja mä treenataan, obviously.”

Polkkatukkainen tyttö tekee yksi-kaksi kyykkyä ja keikistellen venyttelee muka hartioitaan. Jusun on vaan hiljaa, eikä totisesta ilmeestä voi päätellä, aikoisiko se kohta oksentaa vai vaan liueta maailmankaikkeudesta. Todennäköisesti Janna onnistui kuitenkin herättämään pienen epäilyksen siemenen tyttörukan päähän: kuka tahtoisi Hiirulais-Jusun pikkupeppuineen, jos tarjolla oli treenattua laatutavaraa?

Jusu ei paljasta Jannalle treeniohjelmaansa, joten polkkatukka tyytyy kohauttamaan olkiaan ja tuhahtaa samantekevästi.

“Avaaaa! Laitan sulle puomejaaaaa”, tyttö huutaa kimeästi ja sinkoaa energisesti nostelemaan puomeja aidan vierestä.

Rasmus on keskittynyt, mutta suo Jusulle nopean, ehkä hieman pahoittelevan hymyn ratsastaessaan ravissa tytön ohi. Mies on tuskin kuullut mitään, mutta saattaa arvata, mitä Jusu joutuu kestämään. Tai mitä he joutuvat kestämään, mikäli sattuvat vielä joskus kauhukaksikon kanssa samaan aikaan tallille. Ja se, jos jokin, on erittäin todennäköistä.

Niinpä herra Alsila pysäyttää ruunikon ratsunsa kentän keskelle ja köhäisee kuin aloittaakseen puheen.

Ennen kuin mies kerkeää sanomaan mitään, Ava huomaa tilaisuutensa koittaneen ja ratsastaa päätään viskovan suomenhevosen puoliveritamman viereen. Sinihiuksinen tyttö parantaa ryhtiään ja luo Rasmukselle viettelevän hymyn.

“Meinaatko kans hypätä? Jos jännittää, voitte tulla meiän perässä”, Ava kuiskuttaa ja iskee silmää.
"On kerrankin hyvä perä, mitä katsella", Jannalta livahtaa, ja Jusu katsahtaa levottomana tirskahtavaa ja ripsiään räpsyttelevää Avaa - ja Rasmusta.

Rasmuksen kulmat menevät epäuskosta kurttuun. Olivatko nämä teinit oikeasti tosissaan?

“Onko teillä jatkuvasti puhe siitä mistä puute?" mies murahtaa huuliensa välistä. “Ja mitä helkkaria te Jusulle nälvitte? Sehän on tyyliin maailman paras tyyppi. Jos ei toi tökkiminen lopu, vastaatte siitä mulle, onko selvä.”

Avan suu loksahtaa auki, Janna pysähtyy puomi sylissään ja Jusu tapansa mukaan punastuu. Rasmus on juuri saanut Kaajapurojen kentällä kauhukaksikon hämilleen, ainakin hetkeksi.

“Hienoa että pääsimme yhteisymmärrykseen”, mies toteaa ja lähtee Grannin kanssa liikkeelle.

Jusu vilkaisee varovasti ensin Jannaa, sitten Avaa. Pitäisikö Rasmuksen käytöstä pyytää anteeksi? Menettikö mies turhaan malttinsa?

Syvällä Jusun sisällä ylpeys kohottaa ujosti päätään ja taltuttaa jännityksen - niin, kauhukaksikolla oli toisensa, mutta Jusulla oli Rasmus. Poikaystävähenkilö, joka piti hänen puoliaan. Jusu hymyilee Grannin selässä istuvalle Rasmukselle ja muodostaa huulillaan “kiitos”.¨
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 26.08.18 19:20
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10261

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Telefonsamtal
22. elokuuta 2018 -- #raynottinhaaste #ellienhaaste2

Disclaimer:
Kuinka KAMALAN jännittävää. Miten HIRVEÄN pitkä aika siitä on, kun oon tuottanut mitään tekstiä rakkaalla ruotsilla. ANTEEKSI kaikki kömmähdykset. En kuitenkaan halunnut liikaa ruveta oikolukemaan, ettei teksti jää ikuisiksi ajoiksi tiedostoon. Olkoon ne kaikki nyt sitten mokat siellä kaikessa komeudessaan.


J = Josefina
A = Arne Rosengård, Josefinas pappa


J: ”Hej, pappa! Jag är så glad att du ringde.”
A: “Min finaste Josefina, vad härligt att höra din röst. Jag har verkligen saknat dig.”
J: “Jag saknar er också. Och hästar, givetvis.”
A: “Jag hoppas du har ändå trivts där i Kalla. Sussi och Vilhelmina påstår att du har även skaffat en pojkvän.”
J: ”Äh, men pappa! Du vet bättre än att förtro deras förmodan!”

A: “Å, javisst, javisst, men var det inte någon Rasmus Alsila som du hade med dig på Isabella Sokkas tea party? Eller så har jag åtminstone hört. Men det är ju helt möjligt att de var bara rykten som jag tolkade fel…”

J: “Äh. Visst deltog vi tillsammans men –“
A: “Mamma är ganska besviken över att han introducerades först till Isabella Sokkas vänner och inte familjen. Vi borde nog ha träffats denna Alsila-killen innan du drog honom till sociala tillställningar.”
J: “Och mamma yrkade att du klandrar mig –“
A: “Jag klandrar inte. Det ända jag vill påminna är att –“

J: ”Jag vet, pappa. Jag vet att jag borde ha valt annorlunda. Men är det på riktigt riktigt riktigt så hemskt farligt att ha rolig med en trevlig kille –“
A: “Du känner nog till hur prat –“
J: “Prat om vad då, pappa? Att en 20-åring har sällskap? Oj vilken löpsedel. Och har ni haft samma diskussioner med Alexander varje gång han gått ut med non av sina luder?”

A: “Josefina!”
J: “Ups. Förlåt mig.”
A: “Hmh.”
J: “… det var lite… jag menade inte…”

A: ”Du vet att mamma är, hmm, man kan nog nästan säga att hon är ganska förbittrad. Och himla nyfiken. Om du vill umgås med den här Alsila-killen, och om ni vill få vara i fred, tror jag att det vore bäst att du introducerade honom till oss också. Inbjuda honom till kräftkalas, till exempel.”
J: ”Ja, du har rätt, kanske, men jag vet inte om han äter kräftor eller om han nu vill ha något att göra med min familj. Jag vill inte skrämma honom. Och jag vet inte om jag vill att han träffar er.”
A: ”Ah, att vara ung och kär igen.”
J: ”Pappa!”

A: ”Ja, men tänk på det. En kväll med oss och Sussi sku redan bli på bättre humör.”
J: ”... jag tänker.”
A: ”Och fråga honom.”
J: ”Måste jag?”
A: ”Du kan också vänta på att din mamma skickar er någonslags inbjudan eller åker dit själv och tar reda på den här stackars killen.”
J: ”Varför måste hon alltid veta allt om precis allt?”
A: ”Ja-a.”
J: ”Jag måste gå nu. Saknar dig. Vi hörs!"
A: "Hörs. Och ses."
J: "No jaa."
A: "Hej nu, Jusu."
J: "Hej."
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 21.08.18 14:48
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Rasmus
Maanantai, 20. elokuuta 2018 - Tiistai, 21. elokuuta 2018

Elämä oli merkillistä, ajattelin siinä taksin takapenkillä istuessani. Yhdessä hetkessä sitä oltiin jumissa samassa hississä, ja seuraavassa... en tiedä. Mentiin Monacoon, lähdettiin Kanadaan, päädyttiin teekutsuille, näpistettiin viiniä ja jaettiin taksi. Hyvänen aika, mehän oltiinkin kai aika syvällä tässä hommassa. Me istuttiin takapenkillä mitään puhumatta, eikä kuskin uteliaiden vilkaisuiden vuoksi uskallettu hipaistakaan toisiamme, ja matka oli riittävän pitkä, että mua ehti alkaa jännittää aivan kamalasti. Katselin ikkunan takana yhdestä toiseksi ja kolmanneksi liukuvaa maisemaa saadakseni jotakin ajattelemisen aihetta, mutta mitä ajatuksia mitäänsanomattoman näköinen Kalla saattoi ihmisessä herättää?

Taksimatka oli särkenyt intensiteetin.

Rasmuksen kotipihassa mä en enää ollut juhlava ja rohkea nainen. Typerä ja kutittava ja raapiva hattu ei tuonut muhun rahtustakaan mystiikkaa. Tunsin itseni maailman tavallisimmaksi ujopiimä-Josefinaksi, kun seisoin siinä hytisemässä ja odottamassa, että Rasmus maksaisi taksin, niin kuin oli vaatinut saada tehdä.

Tuulenviri siveli mun paljaita käsivarsia kylmillä sormillaan ja tarttui sitten siihen parjattuun hattuun. Ellei Rasmus olisi juuri parahiksi pelmahtanut mun viereeni ja napannut päähinettä, se olisi päätynyt maahan ja vienyt mun viimeisetkin rohkeudenhituset mennessään.

Mutta Rasmus Alsila pelasti hatun ja seisoi ihan mun vieressäni ja kysyi:
"Onko sulla kylmä?"
Ujostutti, vähän pelottikin. Mutta hymyilytti myös, ja kun mä nyökkäsin, tunsin aavistuksen Rasmuksen kehosta hohkavaa lämpöä - tai ehkä vain kuvittelin.
"Mennään sitten", mua kehotettiin, ja mä seurasin ilomielin Rasmusta sisätiloihin.

Me oltiin aivan Kallan keskustan tuntumassa. Jossakin muussa keskustassa, sellaisessa isommassa ja vilkkaammassa ja tapahtumarikkaammassa, sitä olisi voinut tuntea vielä asunnossakin ympärillä tulevien ja menevien ihmisten tunnun. Mutta täällä oltiin vain me kaksi, eikä ulkoa kantautunut keskusteluja, naurua, musiikinjumputusta, ei oikeastaan yhtään mitään. Naapuritkin olivat hiljaa, pistin merkille. Olivatko mun naapurini poikkeuksellisen meluisia, pohdin puolivillaisesti, ja yritin muistella, oliko mun kotona koskaan tällaista. Hiljaista.

Rasmus Alsila oli riisunut puvun takkinsa ja irroitteli solmiota kaulastaan. Mä unohduin katselemaan sitä. Ne palasivat. Perhoset. Niitä oli paljon.

Jos olisin ollut rohkeampi, olisin silloin sanonut, että Rasmus näytti kamalan hyvältä (vaikka mä pidin siitä oikeastaan kaikkein eniten silloin, kun sillä oli ihan tavalliset vaatteet; kun se oli ihan tavallinen Rasmus Alsila). Olisin ollut suoraviivaisempi ja aloitteellisempi.

"Mitäs sitten?" Rasmus kysyi.
Mietin ohikiitävän hetken ajan.
"No", aloitin ja hymyilin kokeilevasti. "Meillä on sitä viiniä..."
"Sponsored by Isabella Sokka", Rasmus hymähti, ja mua nauratti, ja se oli hyvä, koska sellainen pyyhkii tehokkaasti jännitystä pois. "Mä etsin jotakin laseja. Kaksi lasia."
"Kaksi riittää", vahvistin ja jatkoin sitten: "Ja nyt kun touhuat keittiössä, mulla on oikeastaan vähän nälkä."

Hissipojasta tuli keittiömies. Se etsi lupaamansa viinilasit, ja sitten, kun mä istuin keittiön pöydän ääressä huljuttelemassa viiniä lasissani ja katselemassa sitä, se penkoi jääkaappia. Musta oli aika mukavaa seurata, kuinka se kaivoi esiin tarvikkeita ja valmisti ruokaa, jonka yksinkertaisuutta se pahoitteli ja selitti sillä, että oli oikeastaan aikonut käydä huomenna kaupassa. Ettei ollut oikein raaka-aineita. Mua ei haitannut lainkaan, vakuutin, eikä haitannutkaan. Mä olisin onnistunut Rasmuksen asemassa taikomaan esille vain paahtoleipää, ja varmaan polttanut nekin. Mutta Rasmus Alsila oli taitavampi, ja se asetti mun eteeni lautasellisen...

Munakasta.

Mua alkoi naurattaa ihan holtittomasti, kun mun päähäni lipui onneton ajatus: että tässä sitä nyt tarjoiltiin Rosengårdin likalle munaa keittiössä.

Ajatus oli liian vaivaannuttavasti sanoitettu, jotta olisin voinut kertoa Rasmukselle, mille oikein nauroin. Eikä sitä voinut sanoittaa mitenkään muutenkaan, koska eihän munakkaassa oikeastaan ollut mitään hupaisaa. Rasmus katseli mua kulmat koholla ja omatkin suupielet nykien, kun mä yritin rauhoittua ja selittää, ettei munakkaassa ollut mitään vikaa ja etten olisi itse osannut valmistaa edes sitä.

"Et osaa tehdä munakasta?" Rasmus varmisti, ehkä vähän epäuskoisena, tai koska se ei ollut saanut mun hihittelyn lomassa lausutuista sanoista kunnolla selvää.
"Niin", sanoin ja onnistuin vaivoin vakavoitumaan. "Usko pois, mä en osaa käsitellä -"
- munaa. Haahahahaha. Romahdin taas. Rasmus nauroi, vaikkei se tiennyt mille, ja mä hengittelin syvään, siemaisin vähän viiniä ja tunsin olevani taas tilanteen tasalla.
"- oikein mitään ruoka-aineita", täydensin nyt täydellisen asialliseen sävyyn. "Kokkina mä olen katastrofi."

Rasmus pudisteli vähän päätään, mutta sellaisella hyvällä tavalla, ja se katseli mua ja yhtäkkiä mua ei naurattanut ollenkaan. Mä melkein pidätin hengitystä. Hetki oli omituisella tavalla pysähtynyt, ja mä pistin jälleen merkille hiljaisuuden, joka tuntui nyt tihenevän.

"Sä olet kyllä ihmeellinen", Rasmus Alsila sanoi mulle vilpittömämmin kuin kukaan oli ikinä sanonut yhtään mitään, ja sen sanat ja hiljaisuus kohisivat vähän mun korvissa.

Mä vastasin autuaalla hymyllä. Mun mielestäni se oli ehdottomasti kaunein ja merkityksellisin kehu, jonka mä olin koskaan saanut.

Koska kehu se oli, siitä ei ollut epäilystäkään. Rasmus katsoi mua kiinteästi, ja sen äänensävy oli niin pehmeä, ettei siinä oikeastaan ollut enää mitään kilttiä. Sen toinen suupieli liukui valloittavaan aavistuksenomaiseen virneeseen, ja mä tunsin, miten mun sydän takoi ja silmät suureni ja huulet loksahtivat vähän raolleen. Melkein säpsähdin, kun hissipojan, R. Alsilan, Living Artin omistajan, pitsaseuralaisen, kanadalaisen keinujan, teekutsujen avecin, (jätin pois munakasmiehen, jotten alkaisi taas nauraa), Rasmuksen  sormet koskettivat kokeilevasti mun poskipäätä ja liukuivat korvan lähelle ja alas kohti kaulaa ja leuan kaarta seuraten takaisin kohti Rasmusta itseään.

Vaikkeivät sormet vetäneet, mun leukani seurasi niiden kevyintäkin kosketusta. Rasmus kumartui vastaan, ja puolitiessä huulet hipoivat toisiaan.

Intensiteetti oli jälleen ehjä. Jollakin tapaa mä kietouduin siihen ja säilytin sitä itselläni vielä silloinkin, kun Rasmus aamulla herätti mut ja oli kamalan pahoillaan, kun joutui lähtemään töihin niin aikaisin.

"Mutta saat sä jäädä", se sanoi, ja jos mulla olisi ollut vaihtovaatteita ja hammasharja, ehkä mä olisinkin tehnyt niin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 21.08.18 9:01
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Voitontanssit | Power Jump 2018

”Mä olen myös aivan kuitti”, myönsin Heidin rohkaisevan esimerkin myötä. ”Odotetaanko Nitaa ja Lukasta ja valutaan sitten motellille?” Pehmensin kuitenkin vielä sanojani: ”Jos tulee jotain mielenkiintoista matkan varrella, niin...”

Aloin käydä levottomaksi, kun huomasin, miten pahasti eräs istumapaikkoja etsivä porukka katseli meitä. Ymmärsin kyllä: paikka oli täpöten täysi ja me veimme monta paikkaa, vaikka kenelläkään ei ollut enää juomiakaan. Liikahdin rauhattomana ja katsahdin porukkaa ilme nöyränä ja sovunhakuisena.

”Pitäisikö meidän kuitenkin odottaa vaikka tuossa aukiolla?” ehdotin muille ja kierrätin katseeni kaikissa - paitsi, no, Rasmuksesta mieleeni ehti piirtyä vain aika sumuinen hahmo, niin nopeasti ohitin hänet. En kehdannut toljottaa.

Keräsimme luumme ja siirryimme pois terassin tungoksesta. Rasmus jäi jälkeen sitomaan kengännauhojaan, ja jokin aavistus sai mut pysähtymään ja odottamaan sitä. Kun se taas suoristui, mä katsoin sitä jännittyneenä. Oliko se huomannut mun oudon käytöksen? Siis kaiken, mitä mä olin koko reissun aikana tehnyt. Kysynyt sitä sinne keinukävelylle, hymyillyt hämmentyneenä, säikkynyt, hakeutunut läheisyyteen, vitsaillut kömpelösti, varmistellut myöhempääkin tapaamista - ja vältellyt, kaihtanut, ujostellut, punastellut.

”Nita kysyi, että”, aloitin, kun kävelimme kohti edellemme ehtineitä Heidiä ja Innaa, joka räpelsi puhelintaan tiedottaakseen Lukakselle, missä heitä odottaisimme.

Rasmus näytti vähän odottavaiselta, mutta mulla meni pupu pöksyyn.

”Tai siis - ei se ole tärkeää - äh - niin”, takeltelin ja sanoin sitten niin hiljaa ja niin nopeasti, etten tiennyt, saiko Rasmus siitä mitään selvää (mutta siten varmistin, etteivät Inna ja Heidikään voineet kuulla): ”Mutta musta on kiva mennä sun kanssa vielä syömään. Sitten Suomessa. Ehkä jotain muuta kuin pitsaa.”

Jossakin ylettömässä rohkeudenpuuskassa hipaisin aivan kepeästi ja hyvin nopeasti Rasmuksen kättä omilla sormillani. Ja vaikka olin ollut kuolemanväsynyt, yhtäkkiä epäilin, että viettäisin kuitenkin vähäunisen yön; niin kuohuksissani minä olin tästä kaikesta. Kanadasta. Kilpailuista. Rasmus Alsilasta.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 14.08.18 13:01
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Voitontanssit | Power Jump 2018
Vastaukset: 23
Luettu: 670

Pelkkää minigolfia

03.08.2018 -- Murronmaa -- Mukana @Rasmus A. -- #jusmus #murronmaa
Alexander oli vihdoin ymmärtänyt lähteä ja mä olin jäänyt yksin pieneen asuntooni, ja vaikka se ensin oli ollut huojentavaa, sitten oli alkanut tuntua vähän tylsältä. Töitä, lomaileva Granni, tyhjä asunto, Kanadan jälkeinen alakulo. Tiedättekö, sellainen hauskuusdarra. Tai jännitysdarra.

Joten ei muuta kuin uutta jännitystä elämään. Laitoin Rasmukselle viestiä, pilasin yöuneni pariksi yöksi ja lähdin sitten perjantaina töiden, suihkun ja kevyen, väsymyksen jälkiä siloittelevan ehostuksen jälkeen ajamaan Murronmaahan. Siellä me tavattiin, sillä Rasmus oli siellä töissä ja siellä oli tarjolla muutakin kuin monacolaista salamipitsaa. Pidin lupaukseni, vaikkakaan en pitsan muodossa, mutta tarjosin kuitenkin tämänkertaisen ruokailun.

Meillä oli aika mukavaa. Mä en ollut niin paniikissa kuin olisin kuvitellut. Kun me poistuttiin ravintolasta, me kuljeksittiin vähän tavallista hitaammin, kai koska kumpikaan ei oikeastaan halunnut mennä vielä kotiin. Ehkä siitä samasta syystä mä kiinnitin huomioni puiston vieressä minigolffaaviin ihmisiin.
"Näyttää kivalta", arvelin katsellessani hymyileviä ja hyväntuulisia ihmisiä.
"Pitäiskö kokeilla", Rasmus tuumasi, vähän sillä tavalla puolivillaisesti, että ihan kuin sillä ei olisi niin väliä, mutta tavallaan vähän oli kuitenkin. Se näyttikin pintapuolisesti huolettomalta, mutta vähän odottavainen takavire siinä kaikessa kuitenkin oli.
"No mennään!" rohkenin tarttua tarjoukseen ja naurahdin. "Toivottavasti sä olet sitten hyvä voittaja. Mä olen pelannut minigolfia kerran elämässäni, ja olin ehkä kymmenen."

Tein itsestäni kirjurin ja kirjasin pienellä käsialallani Rasmuksen nimen ensimmäiseen pelaajasarakkeeseen. Enpähän joutuisi olemaan eka, ajattelin ja totesin, että Jusu oli paljon mukavampi sulloa kapeaan nimisarakkeeseen kuin Josefina.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 01.08.18 17:28
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Pelkkää minigolfia
Vastaukset: 10
Luettu: 481

Pelkkää pitsaa

Pizzeria Monaco
Keskiviikko 13.6.2018
Mukaan @Jusu R., suljettu
#jusmus #pizzeriamonaco


Mä olin pyytänyt Josefinan pitsalle. En tiedä miksi. Tai no, kyllä mä olin ajatellut pyytää sitä taas liikuttamaan Laraa, kun mä olisin heinäkuussa pari päivää työreissulla, mutta tarvittiinko siihen pitsaa? Varmaan. Tai sitten mä halusin vain hengailla sen kanssa. Pyysinkö mä sitä kuitenkin treffeille? Hmm.

Josefina oli suostunut. En tiedä miksi.

Niinpä me sitten keskiviikon kunniaksi lompsittiin kohti pitseriaa. Tai mä lompsin ja Josefina liikkui sulavasti. Taivaalla oli synkkiä pilviä, voisi olla että tänään sataisi pitkästä pitkästä aikaa. Maa oli jo tosi kuiva. Mun kurkkukin oli vähän kuiva.

”Ootko sä käynyt täällä ennen?” mä sain kuitenkin tiedustelua. Ei taatusti ollut, ei Josefina varmaankaan edes syönyt pitsaa. Se tilaisi jonkun salaatin.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 13.06.18 17:30
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Pelkkää pitsaa
Vastaukset: 22
Luettu: 636

Ympäri käydään (off)

Tiistai, 6. helmikuuta 2018. Auburn. Ei avoin. Mukaan @Rasmus A. #jusmus

Hirvitti. Äiti oli työntänyt lusikkansa mun soppaani (taas) ja kuvainnollisesti viskannut mut altaan syvään päähän (taas). Istuin taksin takapenkillä matkalla Auburnin kartanolle, koska rakas äitini oli kuullut joltakin hevospiireistä tutulta tai tutuntutulta, että joku Auburnin hevosenomistajista tulisi tarvitsemaan apua esteratsunsa liikuttamisessa. Reippaana naisena Susanne Rosengård oli välittänyt mun tietoni kisatuloksia ja ulkomailla vietettyjä aikoja myöten eteenpäin - tietenkin minulta mitään kyselemättä. Persvänkyrä. Tässä sitä sitten mentiin.

Mä pelkäsin kamalan montaa asiaa.
1) Odotukset mun taidoistani olisivat aivan liian suuret. Äiti oli epäilemättä myynyt mut pestiin rautaisena ammattilaisena.
2) Pettäisin odotukset. Hevonen olisi liian vaikea ja minä liian surkea.
3) Ratsun omistaja olisi ihan kamala.
4) Paikalla olisi muita ihan kamalia auburnlaisia.
5) Asuni ei olisi riittävän siisti.

Listani vitoskohtaan päästessäni nyppäsin näkymättömän pölyhiukkasen pois hillitynharmailta ratsastushousuiltani. Minulla oli ylläni Rosengårdin oxfordinsininen ratsastustakki, ja sen alla yhteneväisesti kirjailtu saman sävyn tikkiliivi ja harmaa pitkähihainen. Ehkä mä kelpaisin. Oli joka tapauksessa myöhäistä tehdä asioille mitään, sillä olimme perillä. Maksoin (henkisesti irvistäen) matkani ja saapastelin sitten mahdollisimman rohkeana kohti tallia.

En edes tiennyt, ketä etsin ja mistä hänet löytäisin. Äidin tekstiviestissä luki:
Ti 6.2. klo 16.30 Living Art, om. R. Alsila. Älä unohda!

R. Alsila. Kuka hän sitten ikinä olikin, hänen olisi paras löytyä helposti, tai pikemminkin löytää minut. Sydän paniikkisena tempoillen astuin Auburnin talliin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 03.02.18 17:02
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Ympäri käydään (off)
Vastaukset: 36
Luettu: 1024

Jusu Rosengård | Tigrainen omistaja

Albumi


Kuvia arjesta, juhlasta, tytöstä, hevosesta ja ihmissuhteista.

Roolipelikuvituksia


Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 4 Posseyks
Power Jump 07/18
Nita, Rasmus, Inna, Jusu, Heidi & Lukas
           
Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 4 Possekaks
Suorituspaineita, 09/18
Jusu & Matilda
           
Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 4 Possekolme
Yllätyskäänne, 09/18
Ava & Jusu






                       
           
Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 4 Rassuvitonen
Höstmys 11/18
           
           




Lookbook
Kevätkarnevaalit 2018
Garden Tea Party 2018
Zen Gaala 2018
Arkiasu 2019
Sokka Lux Launch 2019
Power Jump After Ride 2019
White Party 2020
Zen Masquerade 2020
Zen Gaala 2020
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 01.02.18 18:07
 
Etsi: Purtsilaiset
Aihe: Jusu Rosengård | Tigrainen omistaja
Vastaukset: 3
Luettu: 2349

Oispa edes hissimusiikkia (off)

Murronmaan ostoskeskus. Keskiviikkona 10.01. Odotetaan @Rasmus A., ei avoin. #jusmus #murronmaa

Päässä surisi. Keskiviikkoni ratoksi olin hyödyntänyt bussiyhteyttä Kallan ja Murronmaan välillä ja tullut suuremmille apajille ostoksille. Olin tullut hakemaan kenkiä ja takkia, ja niiden etsiminen olikin osoittautunut pidemmäksi prosessiksi kuin luulinkaan. Tai ei se takki ollut ongelma, mutta ne kengät. Kauhistuttavan ystävällinen myyjä oli tarjonnut periksiantamattomasti apuaan, ja mua oli hirvittänyt, kun jouduin juoksuttamaan sitä etsimään itselleni sopivaa kokoa. Pikkiriikkiset jalkani ajoivat mut välillä lastenosastolle, mutta nyt en halunnut, ja reipas, iloinen ja lannistavan sievä työntekijä oli ottanut henkilökohtaiseksi haasteekseen löytää minulle sopivat ja miellyttävät kengät.

Lopulta hän oli ottanut asiakseen kiemurrella näyteikkunaan tarkistamaan trendikkäästi puetun mallinuken jaloissa olevien kenkien koon. Totta maar ne olivat mun kokoa. Myyjä taiteili kengät pois nukelta ja toi ne minulle. Sen jälkeen en kehdannut sanoa, etten pitänyt kenkien väristä, vaan ostin ne.
"Harmi, että teidän mallinukella ei nyt ole kenkiä", sanoin lähtiessäni ja ensin olin oikeasti pahoillani. Sitten kohtasin myyjän vinon katseen ja tunsin itseni typeräksi. Tietysti nukelle löytyisi toiset kengät puettavaksi, eihän koolla ollut sille niin väliä. Poistuin vähin äänin ja posket punaisina.

Oli helpottavaa, kun kaikki tarvittava oli löytynyt. Bussiaikataulu jätti pienen odotteluhetken, ja päätin hakea kahvia. Barista oli miltei päällekäyvän pirteä ja tykitti kamalasti kysymyksiä ja ehdotuksia, ja tietenkin jäädyin ja änkytin vain o-okei vähän kaikkeen. Olisin halunnut tavallista kahvia, mutta poistuin mausteisen ja siirappisen chai-jonkun kanssa. Vähän häkeltyneenä tuoksuttelin kanelin, inkiväärin, kahvin ja kuuman maidon sekoitusta. Toivottavasti pitäisin siitä. Pahvimuki oli kamalan suuri.

Ämpärinkokoinen kahvijuoma ja ostosnyssäkät käsissäni seisahduin hissitasanteelle, painoin nappulaa ja odotin. Olisipa ihanaa päästä perisuomalaisen hissirauhan turviin ja tietää, että olin matkalla kotiin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 09.01.18 11:24
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Oispa edes hissimusiikkia (off)
Vastaukset: 17
Luettu: 784

Takaisin alkuun

Sivu 4 / 4 Edellinen  1, 2, 3, 4

Siirry: