Kellonaika on nyt 30.09.20 2:09

81 osumaa on löytynyt haulle 0

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Rasmus
Maanantai, 20. elokuuta 2018 - Tiistai, 21. elokuuta 2018

Elämä oli merkillistä, ajattelin siinä taksin takapenkillä istuessani. Yhdessä hetkessä sitä oltiin jumissa samassa hississä, ja seuraavassa... en tiedä. Mentiin Monacoon, lähdettiin Kanadaan, päädyttiin teekutsuille, näpistettiin viiniä ja jaettiin taksi. Hyvänen aika, mehän oltiinkin kai aika syvällä tässä hommassa. Me istuttiin takapenkillä mitään puhumatta, eikä kuskin uteliaiden vilkaisuiden vuoksi uskallettu hipaistakaan toisiamme, ja matka oli riittävän pitkä, että mua ehti alkaa jännittää aivan kamalasti. Katselin ikkunan takana yhdestä toiseksi ja kolmanneksi liukuvaa maisemaa saadakseni jotakin ajattelemisen aihetta, mutta mitä ajatuksia mitäänsanomattoman näköinen Kalla saattoi ihmisessä herättää?

Taksimatka oli särkenyt intensiteetin.

Rasmuksen kotipihassa mä en enää ollut juhlava ja rohkea nainen. Typerä ja kutittava ja raapiva hattu ei tuonut muhun rahtustakaan mystiikkaa. Tunsin itseni maailman tavallisimmaksi ujopiimä-Josefinaksi, kun seisoin siinä hytisemässä ja odottamassa, että Rasmus maksaisi taksin, niin kuin oli vaatinut saada tehdä.

Tuulenviri siveli mun paljaita käsivarsia kylmillä sormillaan ja tarttui sitten siihen parjattuun hattuun. Ellei Rasmus olisi juuri parahiksi pelmahtanut mun viereeni ja napannut päähinettä, se olisi päätynyt maahan ja vienyt mun viimeisetkin rohkeudenhituset mennessään.

Mutta Rasmus Alsila pelasti hatun ja seisoi ihan mun vieressäni ja kysyi:
"Onko sulla kylmä?"
Ujostutti, vähän pelottikin. Mutta hymyilytti myös, ja kun mä nyökkäsin, tunsin aavistuksen Rasmuksen kehosta hohkavaa lämpöä - tai ehkä vain kuvittelin.
"Mennään sitten", mua kehotettiin, ja mä seurasin ilomielin Rasmusta sisätiloihin.

Me oltiin aivan Kallan keskustan tuntumassa. Jossakin muussa keskustassa, sellaisessa isommassa ja vilkkaammassa ja tapahtumarikkaammassa, sitä olisi voinut tuntea vielä asunnossakin ympärillä tulevien ja menevien ihmisten tunnun. Mutta täällä oltiin vain me kaksi, eikä ulkoa kantautunut keskusteluja, naurua, musiikinjumputusta, ei oikeastaan yhtään mitään. Naapuritkin olivat hiljaa, pistin merkille. Olivatko mun naapurini poikkeuksellisen meluisia, pohdin puolivillaisesti, ja yritin muistella, oliko mun kotona koskaan tällaista. Hiljaista.

Rasmus Alsila oli riisunut puvun takkinsa ja irroitteli solmiota kaulastaan. Mä unohduin katselemaan sitä. Ne palasivat. Perhoset. Niitä oli paljon.

Jos olisin ollut rohkeampi, olisin silloin sanonut, että Rasmus näytti kamalan hyvältä (vaikka mä pidin siitä oikeastaan kaikkein eniten silloin, kun sillä oli ihan tavalliset vaatteet; kun se oli ihan tavallinen Rasmus Alsila). Olisin ollut suoraviivaisempi ja aloitteellisempi.

"Mitäs sitten?" Rasmus kysyi.
Mietin ohikiitävän hetken ajan.
"No", aloitin ja hymyilin kokeilevasti. "Meillä on sitä viiniä..."
"Sponsored by Isabella Sokka", Rasmus hymähti, ja mua nauratti, ja se oli hyvä, koska sellainen pyyhkii tehokkaasti jännitystä pois. "Mä etsin jotakin laseja. Kaksi lasia."
"Kaksi riittää", vahvistin ja jatkoin sitten: "Ja nyt kun touhuat keittiössä, mulla on oikeastaan vähän nälkä."

Hissipojasta tuli keittiömies. Se etsi lupaamansa viinilasit, ja sitten, kun mä istuin keittiön pöydän ääressä huljuttelemassa viiniä lasissani ja katselemassa sitä, se penkoi jääkaappia. Musta oli aika mukavaa seurata, kuinka se kaivoi esiin tarvikkeita ja valmisti ruokaa, jonka yksinkertaisuutta se pahoitteli ja selitti sillä, että oli oikeastaan aikonut käydä huomenna kaupassa. Ettei ollut oikein raaka-aineita. Mua ei haitannut lainkaan, vakuutin, eikä haitannutkaan. Mä olisin onnistunut Rasmuksen asemassa taikomaan esille vain paahtoleipää, ja varmaan polttanut nekin. Mutta Rasmus Alsila oli taitavampi, ja se asetti mun eteeni lautasellisen...

Munakasta.

Mua alkoi naurattaa ihan holtittomasti, kun mun päähäni lipui onneton ajatus: että tässä sitä nyt tarjoiltiin Rosengårdin likalle munaa keittiössä.

Ajatus oli liian vaivaannuttavasti sanoitettu, jotta olisin voinut kertoa Rasmukselle, mille oikein nauroin. Eikä sitä voinut sanoittaa mitenkään muutenkaan, koska eihän munakkaassa oikeastaan ollut mitään hupaisaa. Rasmus katseli mua kulmat koholla ja omatkin suupielet nykien, kun mä yritin rauhoittua ja selittää, ettei munakkaassa ollut mitään vikaa ja etten olisi itse osannut valmistaa edes sitä.

"Et osaa tehdä munakasta?" Rasmus varmisti, ehkä vähän epäuskoisena, tai koska se ei ollut saanut mun hihittelyn lomassa lausutuista sanoista kunnolla selvää.
"Niin", sanoin ja onnistuin vaivoin vakavoitumaan. "Usko pois, mä en osaa käsitellä -"
- munaa. Haahahahaha. Romahdin taas. Rasmus nauroi, vaikkei se tiennyt mille, ja mä hengittelin syvään, siemaisin vähän viiniä ja tunsin olevani taas tilanteen tasalla.
"- oikein mitään ruoka-aineita", täydensin nyt täydellisen asialliseen sävyyn. "Kokkina mä olen katastrofi."

Rasmus pudisteli vähän päätään, mutta sellaisella hyvällä tavalla, ja se katseli mua ja yhtäkkiä mua ei naurattanut ollenkaan. Mä melkein pidätin hengitystä. Hetki oli omituisella tavalla pysähtynyt, ja mä pistin jälleen merkille hiljaisuuden, joka tuntui nyt tihenevän.

"Sä olet kyllä ihmeellinen", Rasmus Alsila sanoi mulle vilpittömämmin kuin kukaan oli ikinä sanonut yhtään mitään, ja sen sanat ja hiljaisuus kohisivat vähän mun korvissa.

Mä vastasin autuaalla hymyllä. Mun mielestäni se oli ehdottomasti kaunein ja merkityksellisin kehu, jonka mä olin koskaan saanut.

Koska kehu se oli, siitä ei ollut epäilystäkään. Rasmus katsoi mua kiinteästi, ja sen äänensävy oli niin pehmeä, ettei siinä oikeastaan ollut enää mitään kilttiä. Sen toinen suupieli liukui valloittavaan aavistuksenomaiseen virneeseen, ja mä tunsin, miten mun sydän takoi ja silmät suureni ja huulet loksahtivat vähän raolleen. Melkein säpsähdin, kun hissipojan, R. Alsilan, Living Artin omistajan, pitsaseuralaisen, kanadalaisen keinujan, teekutsujen avecin, (jätin pois munakasmiehen, jotten alkaisi taas nauraa), Rasmuksen  sormet koskettivat kokeilevasti mun poskipäätä ja liukuivat korvan lähelle ja alas kohti kaulaa ja leuan kaarta seuraten takaisin kohti Rasmusta itseään.

Vaikkeivät sormet vetäneet, mun leukani seurasi niiden kevyintäkin kosketusta. Rasmus kumartui vastaan, ja puolitiessä huulet hipoivat toisiaan.

Intensiteetti oli jälleen ehjä. Jollakin tapaa mä kietouduin siihen ja säilytin sitä itselläni vielä silloinkin, kun Rasmus aamulla herätti mut ja oli kamalan pahoillaan, kun joutui lähtemään töihin niin aikaisin.

"Mutta saat sä jäädä", se sanoi, ja jos mulla olisi ollut vaihtovaatteita ja hammasharja, ehkä mä olisinkin tehnyt niin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 21.08.18 9:01
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 105
Luettu: 6487

Voitontanssit | Power Jump 2018

”Mä olen myös aivan kuitti”, myönsin Heidin rohkaisevan esimerkin myötä. ”Odotetaanko Nitaa ja Lukasta ja valutaan sitten motellille?” Pehmensin kuitenkin vielä sanojani: ”Jos tulee jotain mielenkiintoista matkan varrella, niin...”

Aloin käydä levottomaksi, kun huomasin, miten pahasti eräs istumapaikkoja etsivä porukka katseli meitä. Ymmärsin kyllä: paikka oli täpöten täysi ja me veimme monta paikkaa, vaikka kenelläkään ei ollut enää juomiakaan. Liikahdin rauhattomana ja katsahdin porukkaa ilme nöyränä ja sovunhakuisena.

”Pitäisikö meidän kuitenkin odottaa vaikka tuossa aukiolla?” ehdotin muille ja kierrätin katseeni kaikissa - paitsi, no, Rasmuksesta mieleeni ehti piirtyä vain aika sumuinen hahmo, niin nopeasti ohitin hänet. En kehdannut toljottaa.

Keräsimme luumme ja siirryimme pois terassin tungoksesta. Rasmus jäi jälkeen sitomaan kengännauhojaan, ja jokin aavistus sai mut pysähtymään ja odottamaan sitä. Kun se taas suoristui, mä katsoin sitä jännittyneenä. Oliko se huomannut mun oudon käytöksen? Siis kaiken, mitä mä olin koko reissun aikana tehnyt. Kysynyt sitä sinne keinukävelylle, hymyillyt hämmentyneenä, säikkynyt, hakeutunut läheisyyteen, vitsaillut kömpelösti, varmistellut myöhempääkin tapaamista - ja vältellyt, kaihtanut, ujostellut, punastellut.

”Nita kysyi, että”, aloitin, kun kävelimme kohti edellemme ehtineitä Heidiä ja Innaa, joka räpelsi puhelintaan tiedottaakseen Lukakselle, missä heitä odottaisimme.

Rasmus näytti vähän odottavaiselta, mutta mulla meni pupu pöksyyn.

”Tai siis - ei se ole tärkeää - äh - niin”, takeltelin ja sanoin sitten niin hiljaa ja niin nopeasti, etten tiennyt, saiko Rasmus siitä mitään selvää (mutta siten varmistin, etteivät Inna ja Heidikään voineet kuulla): ”Mutta musta on kiva mennä sun kanssa vielä syömään. Sitten Suomessa. Ehkä jotain muuta kuin pitsaa.”

Jossakin ylettömässä rohkeudenpuuskassa hipaisin aivan kepeästi ja hyvin nopeasti Rasmuksen kättä omilla sormillani. Ja vaikka olin ollut kuolemanväsynyt, yhtäkkiä epäilin, että viettäisin kuitenkin vähäunisen yön; niin kuohuksissani minä olin tästä kaikesta. Kanadasta. Kilpailuista. Rasmus Alsilasta.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 14.08.18 13:01
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Voitontanssit | Power Jump 2018
Vastaukset: 23
Luettu: 536

Pelkkää minigolfia

03.08.2018 -- Murronmaa -- Mukana @Rasmus A. -- #jusmus #murronmaa
Alexander oli vihdoin ymmärtänyt lähteä ja mä olin jäänyt yksin pieneen asuntooni, ja vaikka se ensin oli ollut huojentavaa, sitten oli alkanut tuntua vähän tylsältä. Töitä, lomaileva Granni, tyhjä asunto, Kanadan jälkeinen alakulo. Tiedättekö, sellainen hauskuusdarra. Tai jännitysdarra.

Joten ei muuta kuin uutta jännitystä elämään. Laitoin Rasmukselle viestiä, pilasin yöuneni pariksi yöksi ja lähdin sitten perjantaina töiden, suihkun ja kevyen, väsymyksen jälkiä siloittelevan ehostuksen jälkeen ajamaan Murronmaahan. Siellä me tavattiin, sillä Rasmus oli siellä töissä ja siellä oli tarjolla muutakin kuin monacolaista salamipitsaa. Pidin lupaukseni, vaikkakaan en pitsan muodossa, mutta tarjosin kuitenkin tämänkertaisen ruokailun.

Meillä oli aika mukavaa. Mä en ollut niin paniikissa kuin olisin kuvitellut. Kun me poistuttiin ravintolasta, me kuljeksittiin vähän tavallista hitaammin, kai koska kumpikaan ei oikeastaan halunnut mennä vielä kotiin. Ehkä siitä samasta syystä mä kiinnitin huomioni puiston vieressä minigolffaaviin ihmisiin.
"Näyttää kivalta", arvelin katsellessani hymyileviä ja hyväntuulisia ihmisiä.
"Pitäiskö kokeilla", Rasmus tuumasi, vähän sillä tavalla puolivillaisesti, että ihan kuin sillä ei olisi niin väliä, mutta tavallaan vähän oli kuitenkin. Se näyttikin pintapuolisesti huolettomalta, mutta vähän odottavainen takavire siinä kaikessa kuitenkin oli.
"No mennään!" rohkenin tarttua tarjoukseen ja naurahdin. "Toivottavasti sä olet sitten hyvä voittaja. Mä olen pelannut minigolfia kerran elämässäni, ja olin ehkä kymmenen."

Tein itsestäni kirjurin ja kirjasin pienellä käsialallani Rasmuksen nimen ensimmäiseen pelaajasarakkeeseen. Enpähän joutuisi olemaan eka, ajattelin ja totesin, että Jusu oli paljon mukavampi sulloa kapeaan nimisarakkeeseen kuin Josefina.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 01.08.18 17:28
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Pelkkää minigolfia
Vastaukset: 10
Luettu: 388

Pelkkää pitsaa

Pizzeria Monaco
Keskiviikko 13.6.2018
Mukaan @Jusu R., suljettu
#jusmus #pizzeriamonaco


Mä olin pyytänyt Josefinan pitsalle. En tiedä miksi. Tai no, kyllä mä olin ajatellut pyytää sitä taas liikuttamaan Laraa, kun mä olisin heinäkuussa pari päivää työreissulla, mutta tarvittiinko siihen pitsaa? Varmaan. Tai sitten mä halusin vain hengailla sen kanssa. Pyysinkö mä sitä kuitenkin treffeille? Hmm.

Josefina oli suostunut. En tiedä miksi.

Niinpä me sitten keskiviikon kunniaksi lompsittiin kohti pitseriaa. Tai mä lompsin ja Josefina liikkui sulavasti. Taivaalla oli synkkiä pilviä, voisi olla että tänään sataisi pitkästä pitkästä aikaa. Maa oli jo tosi kuiva. Mun kurkkukin oli vähän kuiva.

”Ootko sä käynyt täällä ennen?” mä sain kuitenkin tiedustelua. Ei taatusti ollut, ei Josefina varmaankaan edes syönyt pitsaa. Se tilaisi jonkun salaatin.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 13.06.18 17:30
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Pelkkää pitsaa
Vastaukset: 22
Luettu: 531

Ympäri käydään (off)

Tiistai, 6. helmikuuta 2018. Auburn. Ei avoin. Mukaan @Rasmus A. #jusmus

Hirvitti. Äiti oli työntänyt lusikkansa mun soppaani (taas) ja kuvainnollisesti viskannut mut altaan syvään päähän (taas). Istuin taksin takapenkillä matkalla Auburnin kartanolle, koska rakas äitini oli kuullut joltakin hevospiireistä tutulta tai tutuntutulta, että joku Auburnin hevosenomistajista tulisi tarvitsemaan apua esteratsunsa liikuttamisessa. Reippaana naisena Susanne Rosengård oli välittänyt mun tietoni kisatuloksia ja ulkomailla vietettyjä aikoja myöten eteenpäin - tietenkin minulta mitään kyselemättä. Persvänkyrä. Tässä sitä sitten mentiin.

Mä pelkäsin kamalan montaa asiaa.
1) Odotukset mun taidoistani olisivat aivan liian suuret. Äiti oli epäilemättä myynyt mut pestiin rautaisena ammattilaisena.
2) Pettäisin odotukset. Hevonen olisi liian vaikea ja minä liian surkea.
3) Ratsun omistaja olisi ihan kamala.
4) Paikalla olisi muita ihan kamalia auburnlaisia.
5) Asuni ei olisi riittävän siisti.

Listani vitoskohtaan päästessäni nyppäsin näkymättömän pölyhiukkasen pois hillitynharmailta ratsastushousuiltani. Minulla oli ylläni Rosengårdin oxfordinsininen ratsastustakki, ja sen alla yhteneväisesti kirjailtu saman sävyn tikkiliivi ja harmaa pitkähihainen. Ehkä mä kelpaisin. Oli joka tapauksessa myöhäistä tehdä asioille mitään, sillä olimme perillä. Maksoin (henkisesti irvistäen) matkani ja saapastelin sitten mahdollisimman rohkeana kohti tallia.

En edes tiennyt, ketä etsin ja mistä hänet löytäisin. Äidin tekstiviestissä luki:
Ti 6.2. klo 16.30 Living Art, om. R. Alsila. Älä unohda!

R. Alsila. Kuka hän sitten ikinä olikin, hänen olisi paras löytyä helposti, tai pikemminkin löytää minut. Sydän paniikkisena tempoillen astuin Auburnin talliin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 03.02.18 17:02
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Ympäri käydään (off)
Vastaukset: 36
Luettu: 841

Oispa edes hissimusiikkia (off)

Murronmaan ostoskeskus. Keskiviikkona 10.01. Odotetaan @Rasmus A., ei avoin. #jusmus #murronmaa

Päässä surisi. Keskiviikkoni ratoksi olin hyödyntänyt bussiyhteyttä Kallan ja Murronmaan välillä ja tullut suuremmille apajille ostoksille. Olin tullut hakemaan kenkiä ja takkia, ja niiden etsiminen olikin osoittautunut pidemmäksi prosessiksi kuin luulinkaan. Tai ei se takki ollut ongelma, mutta ne kengät. Kauhistuttavan ystävällinen myyjä oli tarjonnut periksiantamattomasti apuaan, ja mua oli hirvittänyt, kun jouduin juoksuttamaan sitä etsimään itselleni sopivaa kokoa. Pikkiriikkiset jalkani ajoivat mut välillä lastenosastolle, mutta nyt en halunnut, ja reipas, iloinen ja lannistavan sievä työntekijä oli ottanut henkilökohtaiseksi haasteekseen löytää minulle sopivat ja miellyttävät kengät.

Lopulta hän oli ottanut asiakseen kiemurrella näyteikkunaan tarkistamaan trendikkäästi puetun mallinuken jaloissa olevien kenkien koon. Totta maar ne olivat mun kokoa. Myyjä taiteili kengät pois nukelta ja toi ne minulle. Sen jälkeen en kehdannut sanoa, etten pitänyt kenkien väristä, vaan ostin ne.
"Harmi, että teidän mallinukella ei nyt ole kenkiä", sanoin lähtiessäni ja ensin olin oikeasti pahoillani. Sitten kohtasin myyjän vinon katseen ja tunsin itseni typeräksi. Tietysti nukelle löytyisi toiset kengät puettavaksi, eihän koolla ollut sille niin väliä. Poistuin vähin äänin ja posket punaisina.

Oli helpottavaa, kun kaikki tarvittava oli löytynyt. Bussiaikataulu jätti pienen odotteluhetken, ja päätin hakea kahvia. Barista oli miltei päällekäyvän pirteä ja tykitti kamalasti kysymyksiä ja ehdotuksia, ja tietenkin jäädyin ja änkytin vain o-okei vähän kaikkeen. Olisin halunnut tavallista kahvia, mutta poistuin mausteisen ja siirappisen chai-jonkun kanssa. Vähän häkeltyneenä tuoksuttelin kanelin, inkiväärin, kahvin ja kuuman maidon sekoitusta. Toivottavasti pitäisin siitä. Pahvimuki oli kamalan suuri.

Ämpärinkokoinen kahvijuoma ja ostosnyssäkät käsissäni seisahduin hissitasanteelle, painoin nappulaa ja odotin. Olisipa ihanaa päästä perisuomalaisen hissirauhan turviin ja tietää, että olin matkalla kotiin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 09.01.18 11:24
 
Etsi: Arkisto 2018
Aihe: Oispa edes hissimusiikkia (off)
Vastaukset: 17
Luettu: 613

Takaisin alkuun

Sivu 4 / 4 Edellinen  1, 2, 3, 4

Siirry: