Kellonaika on nyt 06.12.21 13:39

97 osumaa on löytynyt haulle 0

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Puhelu suomesta
14. heinäkuuta 2019 #jusmus #seikkailusaksassa kirjoitettu yhdessä @Metti S. kanssa

*Metti naputtelee kynänpäällä pöytää, odottaa R. Alsilan vastaavan puhelimeen. Henkäisee terävästi syvään heti kun tuuttausääni katkeaa, hyökkään ääneen.*
Metti (pirteästi): “Hei, onko Rasmus Alsila puhelimessa? Kallan kaksnelosesta toimittaja Säilä tavoittelee.”
Rasmus (kysyvän kuuloisena): “Ööh, joo. Rasmus tässä.”
Metti: “Hahaa, ei syytä huoleen, muutama mukava kysymys vain! Koskien erästä viehättävää naistuttavaasi.”
Rasmus: “Okei… Mitä Josefinasta?”
Metti (maireasti hymyillen, ilahtuneen kuuloisena): “Ah! Josefina, aivan! Mitä hänelle kuuluu?”
Rasmus: “Hyvää, tultiin juuri kisoista… Hmm, annanko Josefinalle?”
Metti: “Oi, ei tarvitse. Toivottavasti oli menestystä. Oikeastaan kaivelen historiaa. Tunnet Martta Merenheimon?”
Rasmus (epäilevästi): “Tunnen joo, me käydään samalla tallilla. Tai siis ei nyt tietenkään, mutta normaalisti. Me ollaan siis Saksassa tällä hetkellä. Josefinan kanssa.”
Metti: “Tiedän. Ymmärtääkseni olet tuntenut Martan pidempään, eikö totta?”

*Rasmus kävelee tallista ulos ja on hetken hiljaa.*
*Metti odottaa, pureskelee hermostuneena/innostuneena huultaan.*

Rasmus: “Me oltiin samalla luokalla lukiossa. Onhan siitä jo aikaa, joo.”
*Metti huokaisee helpotuksesta, kun hiljaisuus katkeaa.*
Metti: “Aivan. Kertoisitko hänestä?”
Rasmus: “En mä tiedä… Märta on mukava, hyvä hevosten kanssa… Aika hiljainen. Niin mitä sä sanoitkaan että tämä koskee?”
Metti (liukkaasti): “Oi, en tainnut sanoa.”

*Metti vilkaisee muistiinpanojaan. Pieni tauko puheessa.*

Metti: “Lähteeni mukaan olette olleet “juttu”. Martan kanssa. Märtan. Pitänee paikkansa?”
Rasmus (yllättyneenä): “Juttu? Mikä juttu? En mä nyt tiedä… Minkä lähteen mukaan?”
Metti: “Niin, olen kuullut, että sinun ja Märta Merenheimon välinen suhde on aiheuttanut närää nykyisessä parisuhteessasi. Voitko vahvistaa asian vai kiistätkö kaiken?”
*Rasmus naurahtaa epäuskoisena mutta vähän levottomana.*
Rasmus: “Ei ole kyllä aiheuttanut, Josefina ja Märta tulevat ihan hyvin toimeen keskenään kyllä. Niin että en voi vahvistaa asiaa.”
Metti (vähän kuin lapselle): “Vai niin. Jopa Märtan on kuultu myöntävän, että Josefina käyttäytyy häntä kohtaan kylmästi, jopa murhanhimoisesti. Mikäli ette vahvista suhdetta Merenheimoon, lienee sopivaa olettaa, että tyttöystävällänne on tapana olla mustasukkainen aiheetta. Sehän harmi. Vai onko Märtalla nähdäksesi tapana värittää tarinoitaan?”
Rasmus (epäuskoisena): “Siis mitä? Josefina ei ole kyllä murhanhimoinen eikä mulla ja Märtalla ole ollut suhdetta. Jos jotakin niin Märtalla sitten on taipumus värittää tarinoitaan. Vai siis keltä sä kuulit tällaisia juttuja?”
Metti (terävästi): “Kiistät siis oman osuutesi asiaan?”
Rasmus (jo hieman kärsimättömänä): “Eli mihin asiaan tarkalleen?”
Metti: “Tyttöystäväsi ja ex-heilasi huonoihin väleihin.”
Rasmus: “Ei Märta kyllä mikään ex-heila ollut. Ja tietääkseni niillä on ihan hyvät välit. Ne on vaan vähän… erilaisia ihmisiä.”
Metti: “Aivan. Niin.”
*Metti pitää tauon, makustelee käytyä puhelua, tarkistaa faktoja muistiinpanoistaan.*
Metti: “Ja, tarkkuuden nimissä, Märtalle ensimmäinen maaliskuuta tarjoamasi drinkit eivät siis vaikuttaneet nykyiseen suhteeseesi?”

*Rasmus miettii hetken, mitä tapahtui ensimmäinen maaliskuuta, ennen kuin naurahtaa.*
Rasmus: “Ei. Ei vaikuttaneet. Joku Auburnista siis on ollut suhun yhteydessä vai?”
Metti: “Mukava kuulla. Niin, voisi kai sanoa, että lähteeni kuuluu siihen… porukkaan. Palatakseni asiaan: sanoit aiemmin, että Märtalla on tapana värittää kertomuksiaan. Onko hänellä siis hivenen, hmm, häilyvä moraali?”
Rasmus (tyrskähtää): “En mä nyt niin sanoisi. Märta vaan on sellainen värikäs, hmm, persoonana.”
Metti: “Niin, onhan hänellä siniset hiuksetkin. Et siis usko, että Märta saattaisi, hmm, syyllistyä… arveluttavaan… toimintaan?”
Rasmus: “No mikä nyt on arveluttavaa, mutta eipä kai, en mä usko… Onko Märta jossain ongelmissa?”
Metti (suloisesti): “Oi voi, älä sinä ole huolissasi, eiköhän Märta kykene kantamaan tekojensa seuraukset. Tuota, hmm. Uskoakseni minulla on enää viimeinen asia, ellet sitten tahdo vielä kuvailla Märtaa ja välistänne, niin, eihän se suhde ollut, mutta… tuntemista.”
*Metti vaikenee ja antaa tilaa vapaalle puheelle.*
Rasmus: “No siis tunnetaanhan me edelleenkin, mutta eipä siinä nyt erityisemmin mitään kuvailemista ole.”
Metti: “Niin, aivan, ymmärrän ja kiitän ajastasi. Ah - ja niin, eihän tyttöystäväsi sattumoisin ole, hmm, maininnut mitään kadonneesta omaisuudestaan?”

*Rasmus miettii jälleen.*
Rasmus: “Hmm, en mä nyt omaisuudesta tiedä, mutta jotain kenkiä se on etsinyt. Mutta kai ne on Rosengårdeilla. Eli eipä kai.”
Metti (mietteliäänä pienen hiljaisuuden päätteeksi): “Mielenkiintoista.”
*Metti unohtuu ajatuksiinsa piteneväksi hetkeksi.*
Metti: “Öh. Niin. Kiitos ajastasi. Kuulemiin.”
Rasmus: “Hmm, kannattaa siis varmistaa Josefinalta, jos asia on tärkeä. Mutta niin. Heippa.”
*Metti katkaisee puhelun sen kummempia kursailematta.*
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 14.07.19 19:38
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 78
Luettu: 4212

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Joe + Aliisa = ??
10. heinäkuuta 2019 #seikkailusaksassa #jusmus

Joskus, kun me hoivataan Rasmuksen kanssa hellästi Ykköstä, joka on telonut (ei kenenkään yllätykseksi) jalkansa, mä pohdiskelen ääneen:
“Joe takuulla pitäisi Aliisasta.”

Rasmus ei ehdi sanoa siihen mitään, sillä yhtäkkiä mun selkäni takaa kajahtaa sangen tuttu ääni:
“What about Joe?”

Samalla hetkellä mun hartialleni laskeutuu miehinen koura, ja mä säikähdän niin, että tipautan betadineliuosta sisältävän pullon käsistäni. Onneksi mä olin juuri ruuvannut sen korkin kiinni, ennen kuin ryhdyin heittelemään esineitä pitkin ja poikin pesukarsinaa. Ykkönen korskahtaa vähäsen, muttei tee mitään sen hurjempaa, mikä onkin ihan hyvä. Olisi kamalaa, jos se esim. hyppäisi pystyyn, karkaisi ja kävisi puhkaisemassa toisenkin silmänsä. Ensimmäisenhän se menetti jo paljon nuorempana, ja se sopeutui varsin hyvin elämään yksisilmäisenä, mutta en mä tahdo sen sokeutuvan vain siksi, että mä nakkasin sitä pullolla. Sukellan noukkimaan esineparkaa, ja samalla Rasmus kertoo avuliaasti Joelle, mistä oli puhe.

“You’d probably like Josefina’s roommate”, se sanoo olkiaan huolettomasti kohauttaen, eikä vaikuta siltä kuin se olisi yhtään eri mieltä mun kanssani. Kyllähän Aliisan ja Joachimin tietynlainen, ööh, samanhenkisyys on melko kiistatonta.

“Oh! Do tell! What’s she like?”
“She’s, umm, pretty…” mä aloitan hitaasti ja yritän kuumeisesti miettiä, millä sanoilla Aliisaa kuvailisin. Se ei ole koskaan helppoa.
Joachim loikkii johtopäätöksiin: “Pretty? I like her already.”
“No, I mean, Aliisa is pretty, umm, unique”, mä korjaan, mutta sekin menee tietysti ihan pieleen.
“So… are you saying she is ugly?” Joe penää tarkennusta toinen kulma nytkähtäen.
“Oh my god, no! No! I would never and she is not”, mä painotan hädissäni. “She is very, very pretty. I’m just saying – just saying she is one of a kind.”

Kallistan päätäni ja liukas hymy sujahtaa mun kasvoilleni, kun mä vilkaisen Joachimia.

“A bit like you, really”, tokaisen harvinaisen rohkeana, ja Joe virnistää arvostavasti.
“Yeah, something like a younger, female version of you”, Rasmus intoutuu analysoimaan (haha, intoutuu tai ei, sävy on kyllä melko tasainen).
“How much younger exactly?” Joe tiedustelee viekkaan virnuilevaisena niin kuin sillä on tapana.
“Too much”, tyrmää Rasmus, mutta mä mietin toisenkin tovin ja kohautan olkiani.
“Aliisa is not that young”, mä lausun hitaasti ja ajattelen lähinnä sitä, miten kaiken nähneeltä ja kokeneelta mun kämppikseni aina vaikuttaa. “She is like, what, at least twenty-five and – ”

En kerkeä selittää mun elämänkokemusajatustani, sillä Joen suusta karkaa kummallinen ulvaisunsekainen naurahdus.

“Ha! How young do you think I am?” se tiedustelee riemukkaaseen sävyyn ja uhkuu omahyväistä tyytyväisyyttä.

Mä menen puihin. Punastun ja alan takellella: “I, you, I mean, you are – it’s not easy to – who knows – I don’t, I mean, it’s just – you are kind of fit, I-I…”

Miehet sen kun nauraa hekottelevat kilpaa piittaamatta mun yhä syvenevästä ahdingostani. Mä mulkaisen onnettomana Rasmusta. Se vakavoituu (melkein). Joella kestää vähän pidempään, ja se hörähtelee vielä sittenkin, kun se rutistaa mut lyhyesti kainaloonsa ja taputtaa mun olkapäätä.

Sitten se sanoo:
“Aah, sweet, sweet Josie. You know – I love you.”

Sanoja seuraa naurahdus ja hyräilyn säestämä poistuminen paikalta. Mä katselen länkisäärisen ratsumestarin loittonevaa selkää ja oivallan, että siinä olikin sitten ensimmäinen mies, joka koskaan lausui mulle ne sanat. Mua alkaa naurattaa, mutta en mä Rasmukselle kerro mikä musta on niin hupaisaa. Mä vaan suikkaan sille suukon ja hymyilen pihkaantuneen hupakon hymyä.

“Älskling”, mä hymähdän lämpimästi, kun nyt tässä olen niin kovin rohkeana ollut muutenkin – menkööt samaan konkurssiin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 10.07.19 13:18
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Raapaleista:

Sieltä täältä kesältä napatuiksi fiilispalasiksi kirjoitetut raapaleet julkaistaan foorumilla löyhän teeman mukaisissa seitsemänkappaleisisissa sarjoissa. Jos haluat ennemmin seurata niitä kronologisessa järjestyksessä, ne tipahtelevat "reaaliajassa" blogialustalle. Raapaleet ovat samoja molemmissa paikoissa, mutta järjestys eri ts. blogissa voi olla tapahtumia, jotka eivät vielä foorumilla näy ja päinvastoin. (Blogialustalta löytyy myös hevosesittelyjä ynnä muuta sälää.)

Sarjat
1-7 Sukellus uuteen. Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta.
8-14 Arkea ja juhlaa. ... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa.
15-21 Joachim. Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin.
22-28 Kisamatkoilla. Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu.
29-35 Kaja villiintyy. Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän.
36-42 Granni. Sehän nyt ei muuksi muutu, maasta viis, mutta oppiipahan ehkä jotakin.
43-49 Rasmus Alsila. Ihanasti yksinkertainen ja yksinkertaisesti ihana.


Raapaleet 22-28: Kisamatkoilla

Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu. #seikkailusaksassa #jusmus

22 Näytön paikassa (07.06.)

Ensimmäiset kilpailut. Miten hirvittävän jännittynyt mä olen. Ihan kipsipalikkana mä kökötän autossa, ja välillä Rasmus puristaa mun kättä. Se juttelee Joachimin kanssa, mutta vilkuilee mua. Pelkääkö se, että mä oksennan? Mä pelkään. Vielä enemmän mä pelkään pyörtymistä. Kaikkein eniten pelkään sitä, että pysyn kivettyneenä vielä sittenkin, kun pitää nousta hevosen selkään. Juuri ennen sitä hetkeä Rasmus kuitenkin ilmestyy mun viereen. Se puristaa mut syliinsä ja suukottaa otsaa, sitten suutelee.

”Muista hengittää”, se sanoo seuraavaksi. ”Ja sitten vaan ratsastat. Ratsastaminen on hauskaa.”

Ratsastaminen on hauskaa. Se kuulostaa todella absurdilta, kun on tilanteessa, jossa yrittää tehdä vaikutuksen työnantajaansa, mutta onhan siinä perää.

23 Onnenhuumassa (03.07.)

Joskus käy niin, että me molemmat onnistutaan. Kerran me saadaan ratsastaa peräkkäin palkintojenjakoon, Rasmus Lätsällä ja mä heti sen perässä Ruulla, ja se on aika juhlavaa. On siellä muitakin ratsukkoja, mutta mä en oikeastaan huomaa niitä. Ruu tepastelee, mutta mä katselen, kuinka Rasmus saa ruusukkeensa, ja olen hirveän iloinen sen puolesta (vaikka se päihitti mut). Pian mäkin saan palkintoni, ja kunniakierroksen fiiliksen mä tahtoisin ikuistaa mieleeni. Lätsäkin iloittelee meidän edellä pienellä kevätjuhlahypyllä, ja Rasmus taitaa naurahtaa. Me poistutaan areenalta hyväntuulisesti naureskellen, ja heti verryttelyalueella me pysäytetään hevosemme hetkeksi rinnakkain ja vilkaistaan toisiamme hymyillen piittaamatta siitä, että me ollaan ihmisten keskellä.

24 Epäonnistumisen hetkellä (09.07.)

Yhtenä viikonloppuna mun kisat menee aivan mönkään. Olen surkean suoritukseni jälkeen niin pahalla mielellä ja ahdistunut, että ratsastan Rasmuksenkin ohi vastaamatta myötätuntoiseen hymyyn. Olen aika satavarma, että pomo passittaa mut matkoihini, ja ajattelen pakata valmiiksi. Rasmus löytää mut asunnolta istumasta matkalaukun vierestä.

"Ethän sä yhden epäonnistumisen takia lähde."

Kohautan surkeana olkiani.

"Sitten mäkin lähden."

Se on uhkapeliä, koska ei Rasmus oikeasti halua kotimatkalle. Sen täytyy tietää, että oli epäreilua sanoa mulle niin.

"No ei me sitten mennä", sanon ja potkaisen kevyesti matkalaukkuani. Se on tyhjä, minkä Rasmuskin havaitsee.
"Et säkään oikeasti halua lähteä", se sanoo helpottuneen kuuloisena ja rutistaa mua.

25 Katsomossa 21.06.

Mä olen kamalaa seuraa silloin, kun Rasmus ratsastaa. Jännitän sen ratoja ehkä jopa enemmän kuin omiani (ja se on paljon se), ja Joachim väittää, että mä kerran puristin sen käsivarteen mustelman kun me seistiin katsomassa Rasmuksen ja Branin rataa. Mä olen melko varma, ettei sille oikeasti mitään mustelmaa tullut, mutta pidän jatkossa käteni ja hermoni paremmin kurissa ja seison ainakin puolen metrin päässä Joachimista. Videoin Rasmukselle sen ratoja. Pyydän sitä aina katsomaan videot ilman ääniä, ja sehän tietysti lisää volyymia, ja sitten se virnuilee mun hermostuneille vingahteluille ja katsomovalmennukselle. Mua nolottaa aina, mutta sitten Rasmus kutsuu mua suloiseksi ja pussaa.


26 Rutiinilla vaan (03.07.)

Kaikkein kummallisimpia ovat ne hetket, kun mä yhtäkkiä huomaan unohtaneeni jännittää kilpailemista. Mä olen pahan luokan pelkuri, mutta joskus niin vain käy. Kun mun nimeä kutsutaan valmistautumaan enkä mä olekaan paniikissa, mä tunnen aivan valtavaa iloa. Toisten hevosten kanssa niin käy todennäköisemmin kuin toisten, mutta joka kerta se hämmästyttää mua.

Onko tämä nyt sitä rutiinia? Mulle on aina toitotettu, että mun pitää vain hypätä useampia ratoja ja kilpailla enemmän, niin mun jännitykseni kyllä talttuu. Mä en ole ikinä uskonut sitä.

Rentoudella on hyviä seurauksia. Kun kaikki keskittyminen ei mene siihen, miten pitää aamupala sisällään, on yllättävän helppo ratsastaa sujuvia ratoja.

27 Hyvillään (18.07.)

Pomo on mukana kisamatkalla. Mä tunnen sen silmät jatkuvasti selässäni, hevosen ohjia pitelevissä käsissäni, jalustimilla lepäävissä jaloissani - ihan kaikkialla (mutta ei sillä tavalla). Se saa mut keskittymään ankarammin kuin koskaan, vaikka se ei sano mitään. Mä teen hyvän radan Ismolla, vaikka se ottaakin yhden yllättävän puomin, ja vielä paremman Ruulla, ja sitten mä kiipeän Pupun selkään.

Se räjäyttää pankin. Seitsemänvuotias tamma hyppää paremmin kuin ikinä, ja musta tuntuu, että mä olen täydellisesti tilanteen tasalla.

Endorfiinihuuruissa mä olisin valmis suutelemaan Rasmusta intohimoisesti kaikkien nähden, mutta en sentään pomon. Se saapuu meidän viereen ja sanoo:
"Good job, Josephine."
Mä hymyilen entistäkin onnellisempana.

28 Lukitun oven takana (29.06.)

Yhden kisapäivän aikana mä oivallan sen: mä olen fanityttö. Silloin mun ainoa starttini peruuntuu, kun hevonen polkaisee kenkänsä irti ja repii samalla kavionsa niin epäsiistiksi, ettei sitä niin vaan lennosta korjata. Niinpä mulla on luppoaikaa, ja mä asetun katsomoon. Rasmuksen radat saavat mut tuntemaan kaiken: sydämen kurkussa, toivon, pettymyksen, ylpeyden. Sen viimeisen suorituksen jälkeen mäkin palaan rekalle.

”Have you seen -”
”He’s in there.”

Mä astahdan rekan makuuhytin ovelle ja pujahdan sisään. Napsautan oven lukkoon.

”I am changing… oh. Josefina.” Rasmus tyyntyy tunnistaessaan tulijan.
”Hitto sä oot hyvä”, mä henkäisen poikaystävälleni, jota mä ihailen kilparatsastajana ja ihmisenä.

Ups. Taidan olla rakastunut.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 02.07.19 11:53
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Sadepäivä Saksassa
1. heinäkuuta 2019 #jusmus #seikkailusaksassa kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa, kuvat ofc Jusun käsialaa

Sataa. Se on toistaiseksi tasaisena rummuttavaa sadetta, tai pikemminkin vain naputtelevaa, ja se viilentää hetkeksi helteentuntua. Hevosia sade virkistää. Josefinaa hitusen huolettaa. Pitävätkö hokit nurmikentällä? Käykö alusta liukkaaksi tai raskaaksi? Kastuvatko valkoiset housut läpikuultaviksi — eivät kai alushousut paista kaikkien silmiin? Ratsastaminen ja kilpaileminen itsessään ei pelota Josefinaa, ja hän tulee iloiseksi huomatessaan sen. Hän kääntyy hymyssä suin poikaystävänsä puoleen.

”Mulla on hyvä fiilis tästä päivästä”, Josefina sanoo, eikä kuulosta juuri lainkaan jännittyneeltä. ”Vaikka sataa. Hevoset hyppää varmaan hyvin tänään.”

Rasmus katsahtaa Josefinaa ja hymyilee. On jokseenkin epätavallista, että Josefinalla on hyvä fiilis kisoista - useimmiten hän tuntuu hermostuneelta ainakin ennen ensimmäistä starttia. Epätavallista on myös se, että sataa. Rasmus arvelee, että hänen tämänpäiväisistä ratsuistaan se tuskin häiritsisi Ykköstä tai Brania, mutta Divisaderoa ehkä.

“Toivottavasti sä olet oikeassa”, Rasmus vastaa ja kääntyy laskemaan hevosrekan lastaussiltaa alas. Josefina tulee hänen avukseen. “Ehkä me voitetaan kaikki luokat!”

Se olisi mukavaa vaihtelua - edellisissä kisoissa Rasmuksen kaikki hevoset olivat pudottaneet puomin tai kaksi.

Josefina tirskahtaa ja pudistelee vähän päätään.

“Oletpa sä kunnianhimoinen”, hän sanoo ja siirtää itsepintaisen, nutturalta karkaavan kiharan pois kasvoiltaan. “Ja mun pitää kiristää nutturaa. Onneksi meillä on aikaa.”

Kostea ilma tekee Josefinan taipuisista hiuksista entistä vallattomammat. Ja vallattomasta puheenollen: Ruu on onnistunut polkemaan suojan jalastaan, eikä Josefina ylläty siitä lainkaan. Tammalla on mukava hypätä, mutta vilkas mielikuvitus tekee elämästä sen kanssa muuten tapahtumarikasta. Itsekseen jupisten Josefina kipuaa tarkistamaan, että tamma on naarmuton. Ulkopuolelta hän kuulee Joen huoletonta puhetta.

Rasmus vilkaisee kelloaan: ei tosiaankaan vielä kiire. He ehtisivät hyvin valmistelemaan hevoset ennen ensimmäistä rataantutustumista. Joachim, joka hyppää Ruulla, saapuu kansliasta paperinivaskan kanssa.

“Plenty of candy-asses stayed home, so the classes might start a bit early, they said”, Joe hymähtää ja virnistää. “Be prepared.”

“Sure thing”, Rasmus nyökkää. Hyvä vaan, niin kisoissa ei menisi koko yötä. Kastumaan he kyllä tulisivat joka tapauksessa. Rasmus vilkaisee taivaalle - se on tummanharmaa. Ukkosta tuskin on luvassa, mutta sade ei välttämättä loppuisi koko iltana.

Joe astuu rekan lastaussillalle. “Josie, how’s the flying kangaroo doing? Everything okay?”
“She’s been busy”, Josefina puuskahtaa ja heilauttaa irtosuojaa, jonka kiinnike lerpattaa surullisen repaleisena. “As always. But she seems to be okay.”
“Always up to something, are we”, Joe hörähtää ja nappaa kopin suojasta, jonka Josefina hänelle heittää. Hetken tarkasteltuaan mies toteaa sen roskiskamaksi.

Kisapäiviin on nopeasti syntynyt tietynlainen rutiini, ja sen turvin kolmikko saa hevoset valmiiksi ajallaan aikataulumuutoksista huolimatta. Hevoset käyttäytyvät asiallisesti, paitsi Pisanji, joka saa verryttelyalueelle siirtyessään slaagin herra-ties-mistä-syystä, ja Div, joka säikähtää tallikaverinsa säikähdystä.

“Se siitä hyvästä fiiliksestä sitten”, Josefina huokaisee ja kurtistaa Pisanjille kulmiaan; se on hypännyt viime aikoina hyvin, mutta viripää se on silti. Olisi pitänyt arvata, että tamma aistisi ratsastajansa rennon mielen ja ottaisi asiakseen bongata kaikkea pelottavaa, jottei kisapäivä sujuisi liian mukavasti.
“Grow a brain, stupid mare”, Joachim puuskahtaa Pisanjille, joka on säikähdyksissään ollut vähällä teilata vierellä kävelleen miehen kumoon. Joe on hevosta väistäessään astunut lätäkköön ja kiroaa kastuneita kenkiään.

Ja Pisanjihan kasvattaa. Sen jälkeen, kun Rasmus on saanut Divin kannustettua tekemään kelpo suorituksen, Josefina menee ja ratsastaa herkkäsieluisesta ratsusta ja sateesta huolimatta itsekin puhtaan radan ja kiilaa poikaystävänsä edelle tuloslistassa. Luokka on vielä alkutekijöissään ja poisjääjistä huolimatta osanottajia piisaa, joten Josefina ei rohkene vielä pitää sijoitusta varmana, mutta tuntuu silti hyvältä ratsastaa ulos radalta luokan kärkisija edes hetken verran hyppysissään.

“Ha! Good girl. Keeping your man humble”, Joachim ilkamoi. “Makes me happy when you beat his hairy ass.”
“Joe! Where’s your team spirit?” Josefina moittii, joskaan ei kovin uskottavasti, sillä hyvää suoritusta seuraava hymy vesittää viestin.
“Oh, I’m all team Josie now. I like the winning side.”

Joachim tietää, että Rasmus kuulee - Bran on juuri kävelemässä kaksikon ohi matkallaan kohti odottelualuetta. Rasmus mulkaisee Joeta.
“I’m not your friend anymore”, hän ilmoittaa. “And your ass is hairy.”
Sitten Rasmuksen ilme lämpenee, kun hän katsoo Josefinaa ja lisää: “Hyvä rata! Hieno Säikky.”

“Hyyvä rrata!” Joachim toistaa iloisesti ja taputtaa Pisanjia saaden sen hypähtämään sivulle. Rasmus pyöräyttää päätään ja huokaisee puoliksi Joelle, puoliksi Pisanjille. Onneksi tamma on niin pienikokoinen, ettei se oikein ole Rasmukselle oiva ratsu. Rasmus uskoo, ettei tulisi Pisanjin kanssa juuri toimeen, niin mukavalta kuin se Josefinan alla paikoin näyttääkin.

Bran hyppää huonon radan. Laukka jää kaarteisiin, eikä ponnistuspaikkoja löydy. On suoranainen ihme, ettei kirjava ota enempää kuin kaksi puomia. Orin pitäisi siirtyä pikkuhiljaa kymmenen senttiä isompiin luokkiin, mutta Rasmus ei ole aivan varma, onko se vielä hyvä idea - niin epätasaisia Branin suoritukset paikoin ovat.

“Not very well ridden”, Joachim nauraa, kun Rasmus saapastelee hänen viereensä hoidettuaan Branin pois. Luokan lopussa Ismolla starttaava Josefina on juuri radalla odottamassa lähtölupaa. Sataa edelleen, mutta se ei näytä isoa mustaa haittaavan.

“Not quite”, Rasmus irvistää Joelle, mutta seuraa silmillään Ismoa. “Now hush. I’m all team Josie too, you know.”
”Oh, I know, alright. I am not stupid, you know. And even if I were… still quite obvious.”

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 Grandynoir

Josefina ratsastaa autuaan tietämättömänä itseään seuraavista silmäpareista. Ismo on yritteliäs, mutta se ei riitä puhtaaseen rataan eikä oikeastaan edes lähelle. Josefinasta tuntuu, että hyvä rytmi lipeää ulottumattomiin ensimmäisen kuuden esteen jälkeen, ja sitten koko jäljellä oleva suoritus on yritystä pitää vahvaksi valahtanut valtamerilaivan kokoinen hevonen edes jotakuinkin kurssissa. Kaksoissarjan läpi Ismo juoksee. Tulos ei juuri lämmitä mieltä.

”He got quite strong there”, Joachim analysoi ja saa Josefinan huokaisemaan.
”I know. I guess it’s up to you guys to make sure we manage to please Mr. Bossman.”
”Nah, you’re still clinging on to second place.”
”Really?”
”Pisanji might not be that dumb after all”, Joe antaa korkealuokkaisen myönnytyksensä.

Pisanji putoaa vielä yhden sijan alaspäin, mutta se ja Josefina kutsutaan palkintojenjakoon. Kananaivoinen kimo järjestää tyylilleen uskollisena hupia koko sateen harventamalle katsojajoukolle väistelemällä ruusuketta silmät muljuen ja etukaviot heiluen. Kunniakierroksella se on kuin lentoon lähdössä, mutta onneksi yhtä kyvytön tekemään niin kuin älykkyysosamääräkaimansa. Tiedä minne saakka se muuten singahtaisi.

”I am done for the day”, Josefina hymyilee vähän helpottuneena ratsastaessaan takaisin tallikavereidensa luo.

“Good job”, Joe kehuu. “No pressure on us anymore!”
Miehet kulkevat Pisanjin rinnalla takaisin rekalle hakemaan 130-luokassa hyppääviä ratsujaan. Rata on sama, joten he jättävät yksissätuumin rataantutustumisen välistä. Ykkönen on Rasmukselle hänen ratsuistaan vierain, mutta hevonen vaikuttaa hyväntuuliselta ja hyppää verryttelyssä hyvin. Se ei ole erityisen varovainen, joten se ei tunnu olevan mutaisesta ja paikoin liukkaastakin pohjasta moksiskaan.

“Hold your thumbs up!” Joe huikkaa Josefinalle ja Rasmukselle ratsastaessaan radalle juuri ennen Ykkösen ja Rasmuksen vuoroa. Vaikka Joachim vaikuttaa usein siltä, ettei mies ota juuri mitään kovin vakavasti, kilpailutilanne saa hänen voitontahtonsa heräämään. Joe ratsastaa itsevarmasti ja päättäväisesti, ja vaikka Ruu liikkuu mutaisella pohjalla hieman tavallista hitaammin, se tekee puhtaan radan.

Rasmuksella ei tosiaan ole enää suorituspaineita, ja ehkä juuri siitä johtuen Ykkönen hyppää radan vaivatta, vauhdikkaasti ja ketterästi. Rata on Rasmuksen mielestä puhdas, mutta ajasta hän ei osaa sanoa mitään.

”Hiton hyvä!”

Ne ovat ensimmäiset sanat, jotka kantautuvat Rasmuksen korviin, kun hän ratsastaa ulos radalta.

”Hii-to? Hiiton. Hitton.”

Josefinasta tuntuu kuin hän olisi opettanut taaperolle kirosanan, kun Joachim alkaa papukaijan lailla toistaa hänen sanomisiaan. Hiitoa toitottava Joachim on kuitenkin kaiken arvoinen, sillä Rasmus on kiilannut kärkeen ja siellä ratsukko myös pysyy. Ykkönen kirkastaa Pisanjin kolmannen sijan voitoksi, ja Josefina tietää, että tänään pomo on iloinen.

Niin on palkintojenjaosta palaava Rasmuskin, joka kumartuu sadevesi kypärän lipasta valuen suukottamaan Josefinaa, ja Joachim, joka virnuilee kerrankin vaitonaisena sivummalla.

No, hetkellisesti.

”Hiiton hyyvä”, ratsumestari haukahtaa, ja jää arvoitukseksi, mihin kehu kohdistuu: hevosiin, ratsastajiin, suorituksiin vai suudelmaan.

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 1
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 30.06.19 22:56
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 78
Luettu: 4212

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Raapaleista:

Sieltä täältä kesältä napatuiksi fiilispalasiksi kirjoitetut raapaleet julkaistaan foorumilla löyhän teeman mukaisissa seitsemänkappaleisisissa sarjoissa. Jos haluat ennemmin seurata niitä kronologisessa järjestyksessä, ne tipahtelevat "reaaliajassa" blogialustalle. Raapaleet ovat samoja molemmissa paikoissa, mutta järjestys eri ts. blogissa voi olla tapahtumia, jotka eivät vielä foorumilla näy ja päinvastoin. (Blogialustalta löytyy myös hevosesittelyjä ynnä muuta sälää.)

Sarjat
1-7 Sukellus uuteen. Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta.
8-14 Arkea ja juhlaa. ... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa.
15-21 Joachim. Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin.
22-28 Kisamatkoilla. Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu.
29-35 Kaja villiintyy. Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän.
36-42 Granni. Sehän nyt ei muuksi muutu, maasta viis, mutta oppiipahan ehkä jotakin.
43-49 Rasmus Alsila. Ihanasti yksinkertainen ja yksinkertaisesti ihana.


Raapaleet 15-21: Joachim

Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin. #seikkailusaksassa #jusmus

15 Alkushokin jälkeen (11.06.)

Sitten kun mä lakkaan ujostelemasta Joachimia, mä alan pitää siitä. Onhan se vähän omituinen, mutta niin kai me kaikki, ja ainakin se on ystävällinen. Sen vitsejä ei vaan pidä ottaa itseensä, niin sen kanssa tulee hyvin toimeen.

Joen lempipuuhaa on muistutella meitä siitä, että me ollaan ällöjä. Ei me kyllä musta olla, sillä me vältellään kaikkia julkisia hellyydenosoituksia eikä koskaan kutsuta toisiamme millään kujertelunimillä. Mua kohtaan Joe on kai kiltimpi, koska mä olen niin herkkä, mutta Rasmus saa alati kuulla vinoilua muun muassa pehmeästä sydämestään, runopojan silmistään ja kuolavanoista leuallaan. Ei se oikeasti kuolaa, mutta sydän on mustakin ihanan pehmoinen.

16 Joen supervoima (26.06.)

Joachimilla on varmaan kymmenen ylimääräistä aistia. Mikään muu ei selitä sen maagista kykyä a) valita mahdollisimman vaivaannuttavia puheenaiheita, b) näyttää aina siltä kuin se tietäisi kaikkien kaikki salaisuudet ja, nii-in, c) törmätä paikalle kiusallisimmalla mahdollisella hetkellä.

Rasmus ja mä ollaan kuitenkin aika häveliästä porukkaa, eikä ole ihan jokapäiväistä, että meidät löytää nurkan takaa kaulailemasta. Kerran-pari-ehkä-monta me kyllä saatetaan kesän aikana niin tehdä; ja yhtä varmasti juuri Joachim pärähtää tietenkin paikalle kesken kuhertelun.

Joe, vanha kunnon vääräleuka, jaksaa vääntää aiheesta vitsiä. Aliisa olisi riemuissaan, kun se kuulisi Joachimin nokkelimpia letkautuksia. Ne kaksi saattaisivat tulla muutenkin ihan mainiosti toimeen keskenään, mä arvelen.

17 Läheisyyttä ja läsnäoloa (29.06.)

Kisapäiviin joskus mahtuva luppoaika on ehkä maailman paras asia. Kerran mä hyödynnän sen istahtamalla retkituolinsa hevosrekan kulmalle aurinkoon asetelleen Rasmuksen syliin. Kokoontaiteltavan istuimen kangas narahtaa vähän, ja hetken Rasmus puristaa käsinojia, mutta tuoli kestää meidät kyllä. Mä en ole vielä vaihtanut kisa-asuun, ja kun Rasmus kietoo tyytyväisenä kätensä mun ympärille, sen sormet hipovat mun shortsien paljastamia reisiä. Mä painan huuleni vasten Rasmuksen omia, ihan hetkiseksi vain.

Tietenkin Joe on ilmestynyt nojailemaan rekkaan mairea ilme kasvoillaan.
”I once told you business and pleasure don't go well together, but fortunately you were smart or stubborn enough not to listen to old Joe."

18 Filosofi-Joe (03.07.)

Joe on hauska aina, mutta sopivassa humalassa siinä korostuu sellainen maailmaasyleilevä hyväntahtoisuus. Siinä on hyvää komerofilosofin vikaa, eikä se ole mitenkään tyhmä tyyppi alkuunsakaan. Ehei – mä väitän, että Joachim on yksi tarkkanäköisimmistä tyypeistä, joita mä tiedän. Välillä sen hurtti huumori ja hällä väliä -asenne on vähällä onnistua sumuttamaan mua, mutta Joachimia ei pidä aliarvioida.

Kerran me jäädään hetkeksi kahdestaan pöydän ääreen yhdellä kapakkareissulla.

”That boy is so smitten. Can’t blame him, though. Aren’t you just the sweetest thing I’ve ever seen”, Joe hymistelee. "And he seems to agree. Have never seen him smile so much."

Mä tunnen oloni hupsun onnelliseksi.

19 Käsitemaailmat (03.07)

On valoisa kesäyö, ja me seikkaillaan kapakasta kohti hevosrekkaa, jonka makuuhytissä me taas nukutaan.
“You’ve let your hair grow, wild boy”, Joachim virnuilee ja pörröttää kainaloonsa runnomansa Rasmus-paran ihania kutreja. Mun poikaystävä näyttää kiusaantuneelta ja astahtaakin melko hätäisesti pois Joen otteesta. Se suorastaan horjahtaa mun vierelle.
“Oh, I like his hair”, mä kiirehdin puolustamaan Rasmuksen aiempaa pidempää tukkaa ja tartun hiustenkantajaa kädestä.
“I see”, Joe naurahtaa ja virnistää ovelasti. “Ah, the things we do for love.”
Rasmus yskähtää ja mä punastun. Me ei varsinaisesti ihan vielä operoida sellaisilla käsitteillä. Jossain lähettyvillä se häilyy, mutta ei vielä ääneen lausuttuna meidän keskuudessamme.

20 Kehitystä (18.07.)

Yksi mun rohkeimmista operaatioista kesän aikana liittyy oppimiseen, mutta ei esteratsastukseen eikä edes hevosiin. Mä päätän opetella saksaa niin paljon kuin ehdin, ja Joesta on hirvittävän hauskaa järjestää mulle oppituokioita. Joskus se ottaa mut mukaan kauppareissuille tai muihin sellaisiin arkipäiväisiin tapahtumiin ja pakottaa mut asioimaan puolestaan.

”You’re a quick learner”, se kehaisee joskus, kun mä olen tilannut ravintolassa kömpelösti ruokaa sille, Rasmukselle ja itselleni.

Sitten se koiranleukailee hilpeänä Rasmukselle:
”If she is both the looks and brain in your relationship, what does that make you?”
”Muscle?” Rasmus ehdottaa hetken mietittyään.
Joachim nauraa makeasti, hörähtää ”yeah right” ja iskee mulle silmää.

21 Muistijäljet (04.08.)

On vähän hassua, millaiset asiat kesästä tallentuvat muistiin. Pikemminkin kuin kokonaisina, käsikirjoituksenomaisina episodeina kesäpäivät ovat kirjautuneet mieleen pieninä, herkullisina tunnekokemuksina. Rasmuksen kohisevana nauruna, joka on saanut sydämen läikähtelemään ja mielen helmeilemään. Hevosen sileänä, auringonlämmittämänä kesäkarvana kämmenen alla. Kaikkina niinä jumputtavina saksapoppiviisuina, joita on jouduttu kuuntelemaan kyllästymiseen saakka sanoista mitään ymmärtämättä. Jännityksenä ennen rataa, hakkaavana sydämenä radan aikana, radan jälkeen tasaantuvana hengityksenä.

Yhtenä selkeimmistä aistikokemuksista mun kehoni muistaa Joesta huokuvan ulkoilman miedontaman tupakantuoksun niiltä illoilta, kun me ollaan käyty hämärissä pubeissa kapeilla kaduilla. Syystä tai toisesta se tuoksu yhdistyy mun mielessäni turvaan. Ihan sama missä ollaan, Joen läsnäollessa ei ikinä pelota.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 20.06.19 13:33
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Grannin päiväkirja

Kesäkupla
18. kesäkuuta 2019
#jusmus #seikkailusaksassa


Musta tuntuu yhä aika uskomattomalta, että mä olen Saksassa. Mä asun Rasmuksen kanssa Riesenbeckissä ja ratsastan työkseni.

Se ehkä vähän salpaa mun hengityksen. Siinä on kolme asiaa mitä mä en uskonut eläessäni tekeväni: ratsastavani palkattuna, asuvani ulkomailla ja seurustelevani maailman parhaan tyypin kanssa. Tämä on mun elämääni juuri nyt, mutta arjekseni mä en sitä miellä. Tämä on jotakin kummallista kesäkuplaa.

Mun ankkurini todelliseen elämään on hapannaamainen Granni. Mä haen siitä mielenrauhaa, niin hassua kuin se onkin. Mä harjailen sitä pitkin vedoin ja aina vähän pidempään kuin se tahtoisi, ja me tehdään pitkiä kävelyitä niin maasta kuin selästä käsin, ja mä vietän tammani kanssa muutenkin aikaa. Joskus mä vain katselen sitä, kun se kävelee tarhassaan. Se on kaunis, eikä se ole muuttunut lainkaan, vaikka suunnilleen kaikki muu mun elämässä on.

Vai onko se ehkä vähän äkäisempi ja kipakampi? Mä mietin, onko se kuitenkin stressaantunut tästä ympäristöstä. Siksikö se oli kisoissakin niin mahdoton? Onhan tämä aivan erilaista kuin kotona Purtseilla — kaukana on sikäläinen yksinkertainen, rauhaisa elämä, jonka mä sille valitsin, kun jätin aikanaan hakematta tallipaikkaa Auburnista.

Sellaisen muodon mun koti-ikäväni ottaa. Mä alan miettiä, oliko mun hevoseni onnellisempi Suomessa kuin täällä. Etsin siitä merkkejä stressistä. Kulmat huolestuneella mutkalla mä siirtelen katsettani hevosessa ja pistän merkille jokaisen ärtymisestä tai epämukavuudesta kielivän eleen.

Ollaanpa hetki rehellisiä: niitä Granni on ilmaissut aina, ympäristöstä riippumatta.

”Luuletko sä, että Grannin on hyvä täällä?” mä kysyn kerran Rasmukselta, kun me istuskellaan tallin katonliepeen suomassa varjossa. Kun ratsastaa auringonpaahteisella kentällä päivät pitkät, ei varsinaisesti kaipaa turhaa auringonottoa muulloin. Ainakin mä olen jo nyt päivettyneempi kuin keskimäärin elokuun alussa ja pisamat ovat villiintyneet ihan uudella tavalla, ja kun mä katson Rasmusta, mä ihmettelen, mikä tuuri mulla onkaan käynyt. Niin hyvältä se musta näyttää, etten mä oikein osaa uskoa sitä todeksi; iho hehkuu jo rusketusta, aiempaa pidemmiksi venähtäneisiin hiuksiin on aurinko sipaissut kullanhohtoaan ja ehkä se on tavallaan miehistynytkin, kenties jotenkin tullut vahvemmaksi ratsastaessaan vielä entistäkin enemmän. Ehkä mä vain kuvittelen.

Sitä mä en kyllä kuvittele, että Rasmus näyttää tyytyväiseltä elämäänsä. Sen elekieli on rentoa, kun se vilkaisee sinne, missä Granni paistattelee nyt päivää. Samalla se puristaa kastelemastaan pesusienestä vettä takaisin ämpäriin, mutta koska se ei katso mitä se tekee, valtaosa lorisee sen kengille. Mä tirskahdan, mutta Rasmus vähät välittää. Se katsoo mua ja hymyilee niin, että mulle tulee ihan kummallisen kevyt olo.

”Kyllä se näyttää siltä, että sillä on kaikki hyvin”, mun poikaystävä antaa arvionsa mun hevoseni hyvinvoinnista ja alkaa huolettomin ottein huiskia Branin satulaa sienellä.
”Meilläkin on, eikö olekin”, mä huokaisen onnellisena ja hymyilen.
”On”, Rasmus nyökyttelee tyytyväisenä, ja mä unohdan Grannin suitsien puhdistamisen ja sukellan sen sijaan suutelupuuhiin.

Klip klop, klip klop. Vislaus. Joe Dickin selässä. Tietenkin.

”Ah, you dirty young lovers. At least the tack looks nice and clean.”
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 18.06.19 12:45
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10261

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Onnellinen
12. kesäkuuta 2019 #jusmus #seikkailusaksassa

Yhdet mun ja Josefinan ensimmäisistä kisoista Saksassa ovat Joen mukaan ”pienet kyläkisat”. No, kuten arvata saattaa, Suomen ja Keski-Euroopan kyläkisat eroavat hieman toisistaan. Tosiasiassa kaikki on viimeisen päälle, saksankielinen poppi raikaa koko kisa-alueella, esteet ovat toinen toistaan kirjavampia ja palkinnot parempia kuin mitä mä olen voittanut koskaan.

Me ollaan matkassa pienellä porukalla, lähinnä pomo haluaa hyviä kokemuksia nuorille hevosille. Mä hyppään sekä Branilla että Divisaderolla metrikympin ja kahdenkympin, Ankalla vain jälkimmäisen. Molemmat viisivuotiaat orit tekevät hyvin töitä, Div on vähän nopeampi, Bran ottaa isommalla radalla huolimattomuuspuomin, mutta esteitä ne eivät jää tuijottelemaan ja tekeminen kokonaisuudessaan tuntuu sujuvalta. Ankka on hyvä: sen kanssa mä olen alkanut pikkuhiljaa löytämään yhteistä säveltä. Se ottaa sarjalta puomin, mutta kokonaisuudessaan rata on niin sujuva, että mä kehtaan lähettää myöhemmin videon Isabellalle.

Niistä ensimmäisistä kilpailuista mulle ei tule mainetta, kunniaa eikä niitä hienoja palkintojakaan, mutta tyytyväinen mä olen.

Tyytyväinen hevosiin, Saksaan, itseenikin jonkun verran.

Innossani tästä mahdollisuudesta ja tulevasta kesästä.

Onnellinen Josefinasta, joka ratsastaa loppukäyntejä mun vierelläni vitivalkoisella Pisanjilla. Auringonlasku saa sen tukan hohtamaan jotenkin erityisen kauniisti, ja jos mä uskaltaisin siirtää Divisaderon Josefinan ratsun viereen, mä pussaisin Josefinaa välittömästi. Mutta koska en uskalla, mä joudun odottamaan siihen, että me auringon jo painuttua horisontin alle saadaan hevoset lastattua ja mä pääsen vetämään Josefinan halaukseen rekan takana.

Joe huomaa, koska mitäpäs se ei huomaisi, ja viheltää meille niin että koko parkkialue raikaa. Mä hautaan kasvoni Josefinan hiuksiin.

kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 12.06.19 21:24
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 78
Luettu: 4212

Grannin päiväkirja

Kesän henki
11. kesäkuuta 2019
#tagirysä #seikkailusaksassa #jusmus #kesähaaste1 #kesähaaste2


”Mitä sä kirjoitat”, kysyy vielä vähän aamu-uninen Rasmus, ja mä lasken kynän kädestäni, suoristaudun tuolillani ja kohotan kasvoni sen suukotettaviksi. Ensimmäinen suukko osuu nenänpäähän, toinen otsaan, kolmas viipyillen huulille, ja mun tekisi kovasti mieli ottaa komeat kasvot hellästi käsieni väliin ja jatkaa suutelemista hamaan tulevaisuuteen saakka. Mä en kuitenkaan tee niin, sillä meillä on täysi työpäivä edessä, eikä me voida myöhästyä. Pusutauti saattaisi olla käypä syy sairaspoissaololle, mutta ei sentään pelkkä pussailu.

Mä olen ehtinyt olla hereillä jo aika kauan. On ollut niitä aamuja, kun mun keho on vain keksinyt herätä juuri sillä hetkellä, kun ensimmäiset valonsäteet luikertelevat pimennysverhon ja seinän välisestä rakosesta huoneeseen. Ulkona on jo valjennut kuuma päivä, ja ilma on jo nyt niin painostava ja hiostava, että mä olen hyvin varma, että myöhemmin ukkostaa.

”Tällaista listaa”, kerron. ”Että mitä mä tahdon kesän aikana tehdä. Aloitin joskus aikaisemmin ja keksin nyt lisää asioita.”
”Ai, millaisia?”
”Käy hakemassa kahvia, niin mä kerron”, sanon pienesti hymyillen ja tyrkkään Rasmuksen käteen mun juuri tyhjentyneen kahvikuppini.

Kiltisti mun poikaystävä laputtaa kahvinkeittimen luo. Mä katselen sitä ihan vähäsen ja käännyn sitten haaveellisena listani puoleen. Lisään kaksi viimeistä kohtaa ja päätän heti toteuttaa jälkimmäisen.

”Sä olet kiva”, hymyilen, kun Rasmus istahtaa mua vastapäätä ja laskee mun eteeni täytetyn kahvikupin kuikuillen mun listani suuntaan.
”Hä, itepä. Keitit kahvit, ja… hei. Sanoitko sä noin vain siksi kun se on sun listassa?”
”Eikun mä laitoin sen mun listaan koska mä aioin tehdä niin. Katsos kun musta tuntuu hyvältä enteeltä, jos ensimmäinen ja viimeinen kohta listasta on tsekattuna”, selitän, ja Rasmus naurahtaa ja hyväksyy kyseenalaistamatta mun logiikan: jotenkin sitten tuntuu todennäköisemmältä, että muutkin kohdat toteutuvat.
”Näytä niitä muita”, Rasmus pyytää. ”Katsotaan mitkä me voidaan tehdä heti.”

Vähän arastellen mä annan vihkoni. Rasmus lukee mun listaa ja mä luen sen ilmeitä toivoen, ettei se pidä mun suunnitelmiani ihan typerinä. Hipsuttelen varpaillani sen säärtä. Mulla on hitsin hyvä fiilis tästä päivästä, vaikka mä tunnen pienen päänsäryn aavistuksen.

“Mennään ilman satulaa maastoon tänään”, Rasmus ehdottaa. “Grannilla ja Ankalla.”
“Hyvä idea”, hymyilen, ja merkkaan sen kohdan jo luottavaisena suoritetuksi. “Grannilla onkin tänään kevyt päivä, niin se sopii sille hyvin. Mutta ratsastetaan muut hevoset ensin.”
“Tietty. Ensin työt, sitten huvi”, Rasmus nyökyttelee, ja sillä on huulillaan sellainen hupsu pieni hymy, joka antaa mulle sydämentykytyksiä ja syyn huokaista hempeästi syvään.

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 Bucketlistalku

Hevosia riittää ratsastettavaksi. Se päivä on malliesimerkki mun vuoden 2019 kesästä. Aurinkorasva, nahkavarusteet ja sekä oma että hevosten hiki pinttyvät varmaan ikuisiksi ajoiksi mun hajumuistoihini, enkä mä tiedä onko se nyt välttämättä kovin miellyttävä kombinaatio, mutta paljon onnea siihen mahtuu sekaan. On pakko ratsastaa aurinkolasit päässä, sillä päivä on uskomattoman kirkas ja kentän hiekka vaaleaa, ja osa puomeista tuntuu heijastavan valoa niin että häikäisee. Lasit alkavat ajan kanssa luisua yhä herkemmin nenänvartta pitkin, kun hiki valuu pitkin kasvoja. Mä en todellakaan tunne itseäni viehättäväksi, kun naama punoittaa, iho on aurinkorasvasta tahmea ja jalat muhivat nahkaisissa ratsastussaappaissa tunnista toiseen. Onneksi olotila on jaettu, eikä kenelläkään ole varaa koputella nokkaa, paitsi ehkä Kajalla, joka jonkin virolaisen noituuden turvin näyttää niin sikapaljon paremmalta kuin kukaan meistä muista. Välillä jossakin hyvin kaukaisessa todellisuudessa jyrisee ukkonen, mutta se ei meidän työskentelyymme vaikuta. Vain Säikky säpsähtelee levottomana, mutta se varmaan tekisi niin muutenkin.

Tuntuu helpottavalta, kun päivän viimeinen totinen treeni päättyy. Granni ja Ankka ovat kumpikin tarhailemassa (eivät tietenkään yhdessä kun mun hevonen on sellainen kuin on), ja niiden hakeminen sisälle tallin viileyteen on ihanaa. Vielä parempaa on kuitenkin tietää, että pian me samoillaan varjoisilla maastoreiteillä rennosti ilman satulaa.

Siitä ei kesä kesäisemmäksi muutu. Grannin paljas selkä on lämmin mun kehoni alla, ja jos se olisi luonteeltaan vähänkin rennompi, mä kyllä matkustelisin osan matkasta vaikka pitkälläni sen selässä. Taivas on pilvetön, eikä meitä pelota tippaakaan, että me jouduttaisiin ukkosmyrskyn keskelle, vaikka ilma on yhä raskasta ja pysähtynyttä. Mä tunnen vieläkin painostavan lämmön aiheuttaman kireyden ohimoilla, mutta edes se ei latista mielialaa. Mä olen vaihtanut kengät kevyempiin ja mukavampiin, ja ratsastushousutkin saivat vaihtua shortseihin.

Ohjailen meidän reittiä siten, että me lopulta päädytään pellonlaitaa kulkevalle hiekkatielle. Tienpiennarta tähdittävät runsaina ryöppyinä luonnonkukkaset, ja mä pyydän Rasmusta odottamaan.

Mä keräilen hyvän nipun erilaisia kukkia ja sieviä heiniä, ja hetken touhua seurailtuaan Rasmuskin heittäytyy mukaan puuhaan. Siellä me pyöritään tienlaidassa ja välillä kuivassa ojassa seisten, ja tammat seurailevat ohjat löyhinä perässä ja nappaavat välillä vihreää parempiin suihin.

"Nämä varmaan riittää", mä sanon kohta.
"Riittää mihin?" Rasmus kysyy.
"No siihen kukkaseppeleeseen. Osaankohan mä vielä", pohdiskelen.
"Musta ei ainakaan ole apua", mun poikaystävä tiedottaa.
"Ehkä mä opetan sut", ehdotan, ja näen ilmeestä, ettei Rasmusta varsinaisesti kiinnosta seppeleen punominen tuon taivaallisen vertaa. Tiedän senkin, että jos mä vaadin, niin varmaan se kokeilee. Ainakin se tulee avuliaasti punttaamaan mut Grannin selkään, kun mä vienosti sitä pyydän, ja sitten mä keikun huolettomana virnistellen katselemassa, kun se yrittää itse ähistä ja puhista oman kroppansa lihasvoimalla Ankan selkään. Muutaman yrityksen se vaatii, mutta onnistuuhan se lopulta.
"Hitto mitä urheilua", Rasmus irvistää, kun me päästetään hevoset taas keinahtamaan käyntiin ja suunnataan kotia kohti. "Hirveä hiki."
Mä nauran.
"Sun pitää ehkä treenata tota vielä", virnistän.
"Tai vaan nousta aina korokkeelta kyytiin."
"Niin, toki. Mä kyllä ajattelin, että ryhdyn taas käymään lenkillä, kun tämä alkushokki on selätetty."
"Miksi? Hullun hommaa."
"Huviksi!"

Mä kuulen edellä ratsastavan poikaystäväni jupisevan jotakin kummallisista huveista, mutta ei se haittaa. Mulla on hyvä mieli. Edellä keikkuu Ankan karvainen ja Rasmuksen timmi pylly, alla tuntuu Grannin käynnin tasaisen tarmokas ja turvallisen tuttu rytmi, nippu luonnonkukkia kulkee matkassa mukana ja mun suureksi iloksi ympärillä vaihtuvat maisematkin alkavat käydä kotoisan tuntuisiksi.

Kepeä käynti-ravilenkki ei ole saanut hevosia hikoamaan edes tässä helteessä, joten niitä ei tarvitse pestä. Enemmän me itse ollaan suihkun tarpeessa, ja kun hevosetkin on kesäisen helposti nopsaan hoidettu käsistä pois, me ollaan valmiit suuntaamaan kämpille.

Meidän kohtalaisen lyhyttä kotimatkaamme säestää lähenevä ukkoskumu. Vielä se on kaukana, mutta mä olen siitä innoissani. Kun mä raikastavan suihkun jälkeen istahdan kotioven kynnykselle punomaan seppelettä, mä kuulostelen jyrähdyksiä ja lasken miten kaukana ukonilma milloinkin pyörii. Rasmus pysyttelee sisätiloissa, ja luulen, että kai ihan vain jottei joudu seppeleenpunontakurssille, sillä en mä kyllä usko sen pelkäävän ukkostakaan. Vähän myöhemmin se kuitenkin liittyy kahden jäävesilasillisen kanssa seuraan, ja mä viimeistelen seppeleen ja yritän tuikata sen Rasmuksen päähän. Väistöyritys on puolivillainen ja mä tietenkin onnistun tavoitteessani, ja kun seppele löytää kohteensa, löytää myös yksi niistä tuhannesta suukosta, jotka mä olen myös päättänyt kesän aikana suorittaa, tiensä maaliin. Se venyy, ja mä kuuntelen jyskyttävää sydäntä ja kesää.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 11.06.19 16:49
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10261

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Raapaleista:

Sieltä täältä kesältä napatuiksi fiilispalasiksi kirjoitetut raapaleet julkaistaan foorumilla löyhän teeman mukaisissa seitsemänkappaleisisissa sarjoissa. Jos haluat ennemmin seurata niitä kronologisessa järjestyksessä, ne tipahtelevat "reaaliajassa" blogialustalle. Raapaleet ovat samoja molemmissa paikoissa, mutta järjestys eri ts. blogissa voi olla tapahtumia, jotka eivät vielä foorumilla näy ja päinvastoin. (Blogialustalta löytyy myös hevosesittelyjä ynnä muuta sälää.)

Sarjat
1-7 Sukellus uuteen. Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta.
8-14 Arkea ja juhlaa. ... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa.
15-21 Joachim. Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin.
22-28 Kisamatkoilla. Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu.
29-35 Kaja villiintyy. Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän.
36-42 Granni. Sehän nyt ei muuksi muutu, maasta viis, mutta oppiipahan ehkä jotakin.
43-49 Rasmus Alsila. Ihanasti yksinkertainen ja yksinkertaisesti ihana.


Raapaleet 8-14: Arkea ja juhlaa

... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa. #seikkailusaksassa #jusmus

8 Suunnitelma (08.06.2019)

Rasmuksella on syntymäpäivä, ja mä mietin vaikka miten pitkään, että mitä me sen kunniaksi tehtäisiin. Minigolfia me ei ainakaan pelata, eikä oikeastaan mitään muutakaan sellaista kilpailullista, missä mä voisinkin yllättäen olla hyvä. Mun poikaystäväni täyttää 23 vuotta, ja vaikka se salaa sen hyvin, se pitää häviämisestä yhtä vähän kuin viisivuotiaat keskimäärin.

Epätoivo on vähällä iskeä, kun en keksi mitään, mutta sitten mä muistan, kenen kanssa mä oikein seurustelen.

Rasmus Alsila pitää yksinkertaisista asioista (niin kuin musta). Eihän se kaipaa mitään suurta spektaakkelia. Me voidaan mennä syömään, tai ehkä mä tarjoan sille kaljan tai kaksi yhdessä niistä joenrannan kivalta näyttävistä paikoista.

9 Mutka matkassa (08.06.2019)

En mä nyt sano, että mä mikään eläinkuiskaaja olen, mutta jonkinlainen vaisto mulla kuitenkin on. Matkalla rantaravintolalle mä siristän silmiäni nähdessäni reitin varrella tepakoivan hanhen.
”Meidän on ehkä parempi kiertää tuolta”, sanon levottomana Rasmukselle, joka vilkaisee mua kummissaan. ”Toi hanhi näyttää uhmakkaalta. Se käy varmana päälle.”

Rasmus nauraa.

”Hanhi vai! Haha”, se sanoo, tarttuu mua kädestä ja vetää mut perässään pitkin meidän alkuperäistä kulkureittiämme.

Ei olisi kannattanut.

Hetkeä myöhemmin me juostaan pakoon uhittelevaa hanhea. Mä en ehdi katsoa, minne Rasmus katoaa, sillä niin kiire mulla on piiloutua läheisen suljetun kioskin taakse. Kun vaara on ohi, kuulen läheisestä puusta:
”Jumalauta! Sekopäähanhi.”

10 Selviytyjät (08.06.2019)

Mua naurattaa. Kahjo hanhi on ihan totta saanut Rasmuksen ajettua puuhun. Se loikkaa sieltä alas ja mä pelmahdan hykerrellen sen syliin.

”Elossa ollaan”, hymyilen. ”Tappajahanhesta huolimatta.”
”Kreisi tipu”, Rasmus murahtaa, mutta senkin suupielet nytkähtelevät.

Lähdemme kävelemään, ja mä vilkaisen Rasmusta.
”On siinä mulla sankari”, huomautan kepeästi. ”Hanhi käy päälle, ja sen sijaan, että sä puolustaisit mua, kiipeät puuhun.”
”Anteeksi. Ensi kerralla näytän hanhelle närhen munat.”
“Hmm, se ei varmastikaan pidä siitä.”

Ehkä se on kesäillan huumaa tai hengissä selviytymisen sivuvaikutuksia, että meidän välillemme viriää kutkuttava jännite. Tunnelma on kepeä ja ilta mitä mukavin, ja mä uskon, ettei Rasmus inhoa syntymäpäiväänsä.

11 Yllättyneinä (27.06.)

Yhtenä päivänä Joachim ilmoittaa lähtevänsä vähän aikaisemmin, ja me toljotetaan sitä äimistyneinä, kun se astuu ulos tallin pukuhuoneesta jotenkin tosi eri näköisenä kuin yleensä. Se ei näytä hetki sitten hevosen selästä laskeutuneelta.
"That's right, got a hot date tonight", Joachim toteaa meille, niin kuin se ei olisi mikään juttu.
Rasmus ei usko korviaan ja mä ajattelen ilahtuneena, että Joachimissa on sittenkin salattu romanttinen puoli!
"You young folks aren't the only people with certain needs", se kuitenkin hörähtää vähän härskisti.
Me jäädään Rasmuksen kanssa keskenämme talliin, ja mun korvat varmaan punoittavat yhä. En kauheasti välittäisi ajatella Joachimin treffielämää, muusta nyt puhumattakaan.

12 Hyvissä väleissä (17.06.)

Viileä virolaistyttö lämpenee mulle jossakin vaiheessa kesää. Se osoittautuu ihan kivaksi tyypiksi, vaikka se on välillä niin terävä, että mä aina säikähdän että ehkä se ei pidäkään musta. Kerran me ollaan koko lössin kesken kippistelemässä hyvin menneiden kisojen jälkeen, ja mä ylitän rohkeuteni rajat ja kysyn, miksi se oli mulle alkuun niin töykeä. Se kohauttaa olkiaan.
”I thought I wouldn’t like you.”
Noin vain. Ei ehkä paras selitys tylyydelle, mutta toisaalta aika helpottava. Mussa ei ollutkaan vikaa. Meistä tulee ihan hyviä kavereita, vaikka Kaja ei olekaan yhtään sellainen kuin Hanna. Meillä on omat juttumme, ja mä olen iloinen uudesta ystävästä.

13 Koti-ikävässä (15.-17.07.)

Kerran Hanna tulee käymään, ja se on musta ihan mahtavaa. Täpisen koko ystäväni saapumista edeltävän viikon, siis omalla mittapuullani, ja kun Hanna vihdoin on paikalla, mä halaan sitä pitkään. Reippaana tyttönä mun ystävä ei säästä Rasmustakaan halaukselta.

"Katsokaa nyt itsejänne, senkin maailmankansalaiset", Hanna naureskelee.

En oikeastaan tiedä, mitä se tarkoittaa, koska ihan samalta me näytetään kuin aina ennenkin. Hymyilen kuitenkin iloisena, ja iloisuutta jatkuu koko ystävän vierailun ajan. Harmillista, että Hannan paluun myötä muhun hiipii pieni koti-ikävä. Koitan kovasti ravistella sitä pois, mutta ei se lähde kovin helposti. Sitten kohautan olkiani ja päätän, että olkoon. Ei pieni ikävöinti maailmaa kaada.

14 Seikkailulla (30.7.-01.08.)

Muutaman päivän vapailla me lähdetään seikkailulle. Ajamme Joachimin kehumaan kohteeseen (jos nyt pidetään kehuna lausuntoa “perfect for gooey lovebirds”) ja sovimme, että puhumme kaikesta muusta kuin hevosista. Tietysti me sorrutaan ratsastuskeskusteluun heti ensimmäisellä lounaalla. On sentään virkistävää nähdä toisemme muussa kuin ratsastusasussa. On kuuma päivä, ja mun kepeä kesämekko saa Rasmuksen villiksi. Mä ajattelen, etten vastaisuudessa muuta käytäkään kuin mekkoja silloin kun me ollaan poissa tallilta. Mitään erityisen merkittävää ei tapahdu. Kuljeskelemme vanhoilla kujilla, käymme terassilla kanavan varressa, elämme ilman aikatauluja. Eksymme kerran, mutta ei se haittaa, koska löydämme hauskoja pieniä kuppiloita. Se on musta ehkä kesän kolmanneksi kirkkain kohokohta.

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 Hissiuusinta
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 08.06.19 12:59
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Uskotko?

5. kesäkuuta 2019. Pieni asunto, Riesenbeck, Saksa.
Suljettu. @Rasmus A. #jusmus #seikkailusaksassa


Väsymys, kevyt ja laantuva parin-kolmen alkoholiannoksen humala, ihmetys. Siinä päällimmäiset tunteet, kun mä suljen suihkun ja kietoudun vähän karheaan petroolinsiniseen pyyhkeeseen. Kosteutan naaman, puristelen hiuksia kuivaksi, pesen hampaat. Olen täydellisen valmis nukahtamaan koska tahansa.

Astun ulos pikkiriikkisestä kylpyhuoneesta pikkiriikkiseen eteiskäytävään, ja on ehkä liioittelua kutsua sitä käytäväksi, sillä kolmella askeleella mä olen pikkuriikkisessä huoneessa, jossa on keittonurkkaus, kahden hengen pöytäryhmä ja sänky, ja Rasmus, joka selailee jotakin läppärillään kahdenistuttavalla sohvalla nököttäen. Pysähdyn keskelle lattiaa ja pyörähdän hitaasti ympäri katsellen sitä kaikkea, kaikkia niitä nurkkia, meidän nurkkia, ja olen kaiken väsymyksen keskellä niin onnellinen että voisin itkeä.

Jalkoja pakottaa kaikki ratsastaminen ja käveleminen ja koko keho on väsyksissä ja mieli vielä enemmän. Istahdan sängynlaidalle, ja hyvin pian valahdan selälleni ja huokaisen tyytyväisenä syvään.

”Kuka olisi uskonut”, mä mutisen silmät suljettuina.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 05.06.19 22:07
 
Etsi: Arkisto 2019
Aihe: Uskotko?
Vastaukset: 12
Luettu: 586

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Sopeutumista joukkoon
5. kesäkuuta 2019 #seikkailusaksassa #jusmus

”Mitä pomo piti Grannista?” mä tiedustelen Josefinalta, kun me kävellään illan viimeisten hevosten kanssa tallialueen kiertävällä hiekkaradalla. Meidät on laitettu heti kunnolla töihin, ja mä ymmärrän miksi meille ehkä olikin oikea tarve – mä ja Josefina ratsastetaan viittä, kuutta, seitsemääkin hevosta päivässä heti alkuun. Ensimmäiset kisat olisivat jo perjantaina

Josefina katsahtaa mua jättiläismäisen mustan ratsunsa selästä ja hymyilee vähän. Me oltiin tänään ensimmäisen kerran hypätty omat, tai mun tapauksessa ylläpitohevoset, ja pomo oli tapansa mukaan jakanut treenisession jälkeen totuuksia – kuitenkin kohteliaasti niin hiljaa, että mä en kuullut mitä se sanoi Grannista eikä kukaan muu varmaan kuullut, kun se totesi mulle ettei Branista tulisi koskaan GP-hevosta, mutta ihan kiva kyllä.

”Kuulemma asiallinen hyppy”, Josefina kertoo. ”Mutta saisi reagoida apuihin paremmin, kääntyä paremmin, ja laukata paremmin. Ei siis kovempaa kuitenkaan.”

”Hmm, ei se Branin ratsastettavuuttakaan suoranaisesti kehunut”, mä hymähdän. ”Entä mitä sä pidät pomosta?”

Josefina punastuu aavistuksen ja myöntää, ettei ole vielä sen läsnäolon kanssa ihan sujut. Mä kykenen ymmärtämään: jos on taipuvainen jännittämään, niin kuin Josefina nyt vaan on, niin Dierk on omiaan aiheuttamaan kauhunväreitä. Vanhemmiten siitä on tullut Joen mukaan leppoisampi, mutta eihän se nyt suoranaisen lempeä ole vieläkään, ja tietysti jo Dierkin nimi ja asema esteratsastuspiireissä kuumottaa valmiiksi, vaikka se ei sanoisi yhtään poikkipuolista sanaa.

”Kyllä siihen äkkiä tottuu”, mä lohdutan. ”Ei se meitä arvostele… Tai no, varmaan arvostelee, mutta ei pahalla. Se haluaa että me kehitytään ja hevoset kehitytään.”

”Kyllä mä uskon”, Josefina vakuuttaa. ”Se on vaan jotenkin, niin, sellainen.”

Mä jarrutan mun ratsuani, Lätsää, kun tie sukeltaa metsän laidasta kentän kulmalle. Ori hörisee kentälle työskentelevälle Alenalle, höristää pitkiä kaninkorviaan ja hapuilee raviaskelia, mutta malttaa sitten palata käyntiin. Alenan selässä Joe huiskauttaa meille kättään ja hymyilee koko naaman leveydeltä.

”Lovelies!” se huutaa. ”Let’s go and have beers in town once I’m finished. My treat!”

Josefina näyttää säikähtäneeltä eikä saa äkkiseltään sanotuksi mitään, joten mä huikkaan huomattavasti maltillisemmalla äänellä takaisin: ”Deal!”

Mä käännyn Josefinan puoleen ja virnistän. ”Kai sulle sopii että me mennään?”

”Tietysti”, Josefina sanoo kiireesti. ”Joachim on hauska.”

Se näyttää kuitenkin lievästi ahdistuneelta, joten mä arvaan, että ei se ole vielä ihan sujut Joenkaan kanssa. Eihän tässä ole montaa päivää kyllä mennytkään, ja on totta että Joachimin huumorissa voi olla vähän totuttelemista. Ehkä sen kanssa samalla tasolle pääsisi paremmin muutaman kaljan jälkeen?
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 05.06.19 20:47
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 78
Luettu: 4212

Grannin päiväkirja

Raapaleista:

Sieltä täältä kesältä napatuiksi fiilispalasiksi kirjoitetut raapaleet julkaistaan foorumilla löyhän teeman mukaisissa seitsemänkappaleisisissa sarjoissa. Jos haluat ennemmin seurata niitä kronologisessa järjestyksessä, ne tipahtelevat "reaaliajassa" blogialustalle. Raapaleet ovat samoja molemmissa paikoissa, mutta järjestys eri ts. blogissa voi olla tapahtumia, jotka eivät vielä foorumilla näy ja päinvastoin. (Blogialustalta löytyy myös hevosesittelyjä ynnä muuta sälää.)

Sarjat
1-7 Sukellus uuteen. Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta.
8-14 Arkea ja juhlaa. ... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa.
15-21 Joachim. Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin.
22-28 Kisamatkoilla. Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu.
29-35 Kaja villiintyy. Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän.
36-42 Granni. Sehän nyt ei muuksi muutu, maasta viis, mutta oppiipahan ehkä jotakin.
43-49 Rasmus Alsila. Ihanasti yksinkertainen ja yksinkertaisesti ihana.


Raapaleet 1-7: Sukellus uuteen

Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta. #seikkailusaksassa #jusmus

1 Matkalla (31.05.2019)

Pack yourself a toothbrush dear
Pack youself a favorite blouse
If we don't leave this town
We might never make it out


Laukun vetoketju päästää pienen surahtavan äänen sulkeutuessaan. Mä henkäisen syvään ja kohotan katseeni Rasmukseen. Se näyttää innostuneelta, mä ehkä enemmänkin jännittyneeltä. Sitten se ojentaa kättään. Mä tartun siihen. Käsi on lämmin ja turvallinen mun kädessä, ja kun Rasmus puristaa kevyesti mun sormia, mä hymyilen kuitenkin. Seikkailu odottaa, ja vaikka mä en ole seikkailevaista ihmistyyppiä, tätä mä en jättäisi mistään hinnasta väliin. Meidän yhteistä hevosseikkailua.

If we don't leave this town
We might never make it out


Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 Lahtovalmiit

2 Uudessa ympäristössä (05.06.2019)

Kaikki on kamalan jännittävää. Uusi ympäristö, uudet hevoset ja ennen kaikkea pomo, jota mä pelkään ihan kuollakseni. Joachimiakin mä jaksan ujostella, vaikka se suhtautuu muhun sinnikkäästi niin kuin olisin vanha tuttu. Se taitaa pitää Rasmuksesta, tai ainakin ne tulee hyvin juttuun ja vaikuttavat siltä kuin olisivat työskennelleet ihan aina yhdessä. Virolaistyttö ei halua olla mun kaveri, sen se tekee selväksi. Joachimille ja Rasmukselle se on viileän asiallinen, mutta mä olen kai tunkenut sen tontille ratsastamaan nuoria, tai ehkä mä en vaan ymmärrä sen huumoria. Yritän löytää oman paikkani porukassa, mikä on tietysti vähän vaikeaa silloin, kun pelkää muita porukan jäseniä.

3 Hiljaa vain (07.06.2019)

Joe luulee, etten mä puhu englantia. Sehän on tietenkin mun oma syyni. Koko homma alkoi siitä, kun mä sen ekan kerran kohdatessani menin niin puihin, etten saanut sanaa suustani millään kielellä — en, vaikka Rasmus tuuppasi mua rohkaisevasti kylkeen ja puristi kummissaan mun sormia.
”Oh! She doesn’t speak English!” Joe sanoi, ja mä en uskaltanut korjata eikä Rasmus kai hämmennykseltään osannut. Sitten homma jatkui jonkun aikaa ja alkoi käydä liian kiusalliseksi korjata erehdystä.

Lopulta mun on kuitenkin pakko tehdä niin, koska meidän on määrä lähteä Joen kanssa kisareissulle. Nolona mä kerron sille puhuvani englantia mutta olevani ujo.
”I know”, se virnistää.

4 Totisessa treenissä (10.06.)

"Oh Josie, Josie, no need to be the pretty girl now! I mean, when you ride, it's nice to watch, sure. But you need to push yourself to get results and sometimes that means riding a bit ugly if needed! You have time to seduce your boyfriend later."

"Näytänkö mä ratsastaessani siltä, että haluan vaan näyttää nätiltä?" kysyn huolestuneena jälkeenpäin.
"Kaikkea muuta!" Rasmus kiirehtii kiistämään. Se ajattelee taas vasta puhumisen jälkeen. "Tai totta kai sä olet nätti silloinkin, mutta et sä siihen näyttämiseen keskity. Varmaan? Tai siis hevosiinhan sä keskityt. Näytät ammattimaiselta."
Ilahdun. Se on hirveän hyvä kehu, hymyn arvoinen.

5 Satulassa (11.06.)

Mulla on hirveän hauskoja hevosia, joista mä pidän tosi paljon. Enimmäkseen ne on aika nuoria tai jopa ihan vauvoja, mutta niiden kanssa on kiva työskennellä. Ne ovat saaneet hupsuja koodinimiä: on yksisilmäinen Ykkönen, pomppiva Ruu, sievä pieni Pikkumusta ja taitava Pupu. Ja sitten on tietenkin Granni, mun oma silmäteräni, joka jaksaa tavoilleen uskollisena koetella mun uskoa siihen, itseeni ja koko ratsastusharrastuksen mielekkyyteen. Tietysti, kun mä ratsastan sillä pomon valvovan silmän alla, mä ajattelen, että juuri se antaa mulle myös kaikkein suurimmat onnistumisentunteet. Sen kanssa pitää taistella joka onnistumisesta. Parhaimmillaan se suoriutuu vaikeistakin tehtävistä mallikkaasti, ja itsevarmuutta sillä on munkin edestä.

6 Kotona (17.06.)

Mitähän kertoisin arjesta? Ei siinä nyt niin kamalan paljon ole kerrottavaa. Hevosia, hevosia, hevosia. Aamut ovat aikaisia ja päivät pitkiä, enkä mä muista, milloin viimeksi olen pukenut päälleni jotakin muuta kuin ratsastusvaatteet. Tukka mulla on kroonisesti letillä, paitsi silloin kun Rasmus joskus iltaisin nyhtää hiuslenkin pois ja vapauttaa laineet valloilleen. Elämä on aika hyvää, vaikka mä yhä pelkään, että mut todetaan kelvottomaksi ja lähetetään kotiin. Me ratsastetaan paljon ja tehdään niin kuin pomo sanoo, ja mä toivon, että se riittää. Mä en halua luopua tästä yhteisestä seikkailusta, enkä usko, että Rasmuskaan. Se on kuin kotonaan täällä, ja mäkin haluan olla.

7 Kämpillä (25.06.)

Meillä on oma pieni asunto, ja se on musta aika kutkuttavaa. Voisi kai melkein sanoa, että me asutaan yhdessä, ja se on kovin aikuismaista! Mä olen lapsenomaisen ilahtunut siitä tosiseikasta. Hyrisen tyytyväisyyttäni silloin, kun me pestään vierekkäin hampaita illalla tai inhotaan kollektiivisesti herätyskelloa aamuisin. Mä nyt vaan tykkään nyhvätä Rasmuksen kyljessä kiinni, eikä se yleensä valita siitä ainakaan ihan kamalasti. Tiskaamisesta me joskus nahistellaan, ja sitten mä huomaan, että sekin on aika kotoisaa. Nahistelu. Mitenkään tiukasti me ei kyllä tapella. Siitä mä en varmaan pitäisi. Paljon mieluummin mä pussailen, tai ihan vaan lojun mitään puhumatta maailman parhaan Rasmuksen seurassa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 03.06.19 17:01
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10261

Grannin päiväkirja

Kuulumistenvaihtoa vain
Auburnissa 30. toukokuuta 2019.
Kirjoitettu yhdessä @Sarah R.:n kanssa.
#jusmus #seikkailusaksassa


Klip klop, klip klop, sanovat kaviot tammatallin käytävällä. Ne kaviot eivät kuulu sinne, mutta siellä ne silti kilkuttelevat. Josefina pysäyttää hevosensa ja tarkistaa vielä kerran Grannille osoitetun karsinan numeron. Oikeassa paikassa ollaan. Tyttö kumartuu aikeenaan irroittaa kuljetussuojat hevosen jaloista ennen kuivikkeille menoa välttyäkseen kuivikkeenmurusten huiskimiselta pois suojista. Huomenna lähdetään, ja Josefina tahtoo kaiken olevan viimeisen päälle. Pomon luokse ei sovi mennä miten sattuu hasottaen.

Granni ei ole huolissaan siitä, mitä pomo tai kukaan muukaan siitä ajattelee. Jos olisi, se harjoittelisi jo hyviä käytöstapoja ja olisi sitten ylen kohtelias, kun he vihdoin tapaisivat pomon ja Joachimin ja nuoria hevosia ratsastavan virolaistytön, niin, ja Eduardo-hevosenhoitajan. Josefinan kasvoilla vilahtaa nopea hymy, kun hän miettii Grannia tervehtimässä pomoa viimeistä piirtoa myöten kohteliaasti: hallo! Wie geht es Dir? (Josefina ei osaa oikeastaan sanaakaan saksaa, mutta kuvittelee kuumeisen nettisanakirjanselauksen jäljiltä, että jotakuinkin niin Granni saattaisi pomolle sanoa. Josefina ei aio itse kokeilla saksankielistä keskustelua etenkään pomon kanssa.)

“Granni, snälla, stå stilla”, tyttö mumisee hevoselle, joka liikehtii kärsimättömänä käytävällä, eikä anna omistajansa ottaa viimeistä kuljetussuojaa pois. Se niistä käytöstavoista.

“Tarviitko apua?” Sarah kysyy lähestyessään tallin käytävällä seisovaa hevosta. Jusun yritys riisua hevosensa kuljetussuojaa näyttää onnettomalta. Latinan silmät tutkivat toisen olemusta ja hän miettii hiljaa mielessään miksi Granni on Auburnin tammatallissa.

Hevosensa aloillapitoyritykseen keskittynyt Josefina hätkähtää, katsahtaa avuntarjoajaa ja hätkähtää uudemman kerran. Hetken näyttää siltä, ettei tyttö saa mitään sanottua, mutta lopulta pienieleinen nyökkäys palauttaa puhekyvynkin takaisin ulottuville.

“Kiitos. Jos kerkeät napata sen takasuojan tohon pinonjatkeeksi”, Josefina sanoo huolitellun asialliseen sävyyn ja suoristautuu itse pitelemään Grannia tukevammalla otteella. Silloin tamma lannistuu. Ilme viimeistä piirtoa myöten tylsistyneenä hevonen junttaa kavionpohjat lattiaan, ja Josefina huokaisee. Jos se olisi alunperinkin käyttäytynyt noin, mitään ongelmaa ei olisi ollut.
“Totta kai”, Sarah vastaa väsynyt hymy huulillaan ja astuu lähemmäs ruunikkoa. Se antaa riisua suojan ilman vastaväitteitä ja latina kiinnittää suojan tarrat uudelleen ennen kuin laskee sen toisten kanssa samaan pinoon.
“Mitäs te täällä teette?” kysymys on ystävällinen, eikä naisen kasvoilla ole häivähdystäkään samankaltaista hyökkääväisyyttä kuin silloin kahvihetkellä oli ollut. Meripihkanväriset silmät näyttävät uupuneilta, vaikka latinan ulkomuoto on muuten huoliteltu.

Josefina naksauttaa pienesti kieltään ja johdattaa Grannin karsinaan. Tyttö rapsuttaa hevostaan vielä lyhyesti, ennen kuin kohottaa katseensa Sarahiin.

“Granni on täällä yötä”, hän kertoo ja jokin tytön olemuksessa muuttuu. Se ei ole suurta eikä kuohuvaa intoilua, sillä Josefina on aina pienieleinen paitsi ollessaan hyvin peloissaan tai jännittynyt; positiivisia tunteita hän ilmaisee miedosti, vaikka tunteekin vahvasti. Lähdön hetki on niin lähellä, että odottavainen innostus on kasvanut ja tökkii pelko- ja paniikkiajatuksia härnäävästi.

“Me lähdetään huomenaamulla Saksaan. Lähtö on aika aikainen, ja - ja kun on kolme hevosta tulossa Kallasta, niin on helpointa lastata ne saman tallin pihassa”, Josefina jatkaa. Kun tyttö kertoo sellaisia asioita — käytännön matkajärjestelyitä, hevosiin liittyviä juttuja — hän on kuin eri henkilö kuin loungessa tavattu ujosteleva kainosielu. Yksi asia kuitenkin pysyy: se alati läsnäoleva onnellinen vire, jonka voi yhdistää ihastuneeseen ihmiseen.

“Aivan, nytkö se lähtö sitten jo koittaa.” Sarahin äänenpaino ei muodosta lauseen loppua kysymykseksi, vaikka se periaatteessa oli ehkä tarkoitettu sellaiseksi.
“Niin”, Josefina äännähtää ja tytön katse seilaa hieman levottomana, mutta se on ujolle tyypille tavanomaista käyttäytymistä. “Huh. Tuntuu, että tämä tuli kamalan äkkiä, vaikka ollaanhan me odotettu lähtöä monta viikkoa. Rasmus ehdotti lähtöä jo helmikuussa, kuitenkin.”

Sarah hätkähtää ja luo kasvoilleen jähmeän hymyn.
“Varmasti mukavaa lähteä poikaystävän kanssa kesäksi kilpailemaan...” nainen lausahtaa ja painaa katseensa muutamaksi sekunniksi tallin lattiaan.
“Ja ylipäätänsä se, että poikaystävä on myös hevosihmisiä. Ymmärtää, jos tallilla kestää ja antaa tukea sellaisessa tilanteessa, kun harmittaa joku hevosiin liittyvä”, latina yrittää pitää äänenpainonsa mahdollisimman neutraalina, mutta tietää siinä olevan katkera vivahde siitä huolimatta.

On Josefinan vuoro säpsähtää. Se on kummallinen reaktio positiivisiin huomioihin, jotka ovat kaiken lisäksi totta. Josefina miettii, tulisiko seurustelemisesta mitään, jos toinen heistä ei ratsastaisi. Jo nyt yhteinen aika on kortilla, sillä hevoset vievät sitä niin paljon, mutta sentään molemmat ymmärtävät hevosten kanssa elämisen realiteetit. Nyt he pääsevät myös jakamaan ne kesän ajan keskenään.

”Niin… se on kyllä… hmm”, Josefina mumisee vähän vaikeana ja silminnähden välttelee katsomasta Sarahiin. Varovaisesti muotoiltu kysymys lipeää empien huulilta: ”Sun poikaystäväsi ei taida olla hevosihmisiä?”
Latinan silmät seuraavat Josefinan kasvoja hämmentyneinä.
“Thomasko? Ei me...ei se…” Sarah älähtää ja nielaisee. Ei me mitä? Viime sunnuntain tapahtumat palaavat elävinä naisen mieleen, eikä tämä saa sanottua tarvittuja sanoja ääneen.
“Ei se ole”, latina mumahtaa, levottomuus paistaen kasvoiltaan hyvin selvänä.
”Ai”, Josefina sanoo, koska ei muutakaan osaa.

Mitä hän voisikaan sanoa? Ai, ilmankos sillä onkin aikaa iskeä muita lähikaupoissa sillä välin, kun sä olet tallilla. Josefinan kurkkua kuristaa. Jälkeenpäin tilanne on ahdistanut häntä, eikä siksi, että hän olisi kokenut olonsa mitenkään uhatuksi. Thomas ei ollut pelottavan päällekäyvä ja kunnioitti suoraa kieltäytymistä. Mutta Josefina muistaa aina tilannetta ajatellessaan Sarahin, miehen tyttöystävän, joka vain vähän aikaa sitten jutteli hänen kanssaan vaivaannuttavasti intohimosta Auburnin loungessa kahvikupillisen ääressä.

Sen kaiken ajatteleminen tekee Josefinan äänestä kireän, kun hän sanoo:
”Niin, hmm, no. Kai aika harvoilla on yhteinen harrastus.”
Ääni hiipuu loppua kohden, eikä se johdu siitä, että Josefina on hajamielisenä juuri oivaltanut, että heidän kohdallaan on tulevien viikkojen ajan kyse yhteisestä työstä.
“Joo, kyllä niiden perheessä Jonathan on ehdottomasti saanut ne heppageenit”, Sarah valaisee, sillä asiasta puhuminen tuntuu turhauttavalta. Tallimestarin ajatteleminen saa latinan hieman rauhoittumaan.

Josefina nielaisee. Jonathan oli avain Thomaksen tunnistamiseen. Tyttö keräilee hevosensa suojat syliin viedäkseen ne siististi satulahuoneeseen odottamaan aamua, mutta jokin kumma tunne saa hänet vielä pysähtymään ja vilkaisemaan levottomana Sarahia.

”Me tavattiinkin kaupassa”, Josefina sanoo, vaikka on siihen hetkeen saakka ajatellut, että on parempi olla sotkeutumatta asiaan. Vieläkään Josefina ei ole varma, onko idea tuhoontuomittu vai tarpeellinen. Ei auta edes yrittää asettua toisen asemaan, sillä Josefina ei osaa kuvitella, miltä se tuntuisi. Haluaisiko hän tietää? Jatkaisiko mieluummin elämää valheellisessa onnessa? Mutta ehkä, Josefina ajattelee, ehkä Sarahin ja Thomaksen suhde todella on juuri niin erilainen hänen omaan parisuhteeseensa nähden kuin hän loungesta poistuessaan ajatteli. Ehkä Thomas ei ole tehnyt mitään kiellettyä. Tai ehkä on, ja ehkä Sarahin on paras tietää, vai… Josefina ei tiedä.

”Mä en muistanutkaan, että se oli sun lanseerausdeittisi”, Josefina sanoo kulmat huolestuneessa kurtussa, ennen kuin hiljaisuus venyy mahdottoman pitkäksi.

“Ai Jonathan vai? Eihän se..” Sarah vastaa, naisen ajatuksenkulku tuntuu tahmealta, kun tämä katsoo Josefinaa mietteliäänä.
“Vai tarkoitatko sä Thomasta?”

Yhtäkkiä Josefinasta tuntuu, että hän on tullut puhuneeksi ohi suunsa. Silmät ovat suuret ja levotomat, hartiat kireät, ja voi miten Josefina katuukaan, että on sotkenut hopealusikkansa tähän soppaan. Sarah ei saa vastausta kysymykseensä, mikä toisaalta ehkä kertoo enemmän kuin kyllä, tarkoitan Thomasta ääneenlausuttuna.

“Jusu?” Sarah kysyy nyt jo syötin kokonaisena nielaisseena, eikä osaa jättää aihetta sikseen. Oliko toinen törmännyt Thomakseen kaupassa, ja jos niin mitä oli tapahtunut? Vai luuliko Jusu, että Jonathan oli ollut hänen deittinsä? Sarah ei saa kiedottua ajatuksiaan tarpeeksi selkeiksi, jotta voisi itse päätellä toisen sanoista mitään.
”Se — Thomas, umm… oi ei.” Se ei kuulosta Jusun korvissa yhtään hyvältä, ja tuskinpa sen paremmalta Sarahinkaan mielestä.

Sarah tuntee sydämensä sykähtävän hieman nopeammin. Reaktio johtuu kaikesta, mitä viime aikoina on tapahtunut ja siitä, ettei latina enää tiedä ihan varmaksi heidän suhteensa tilaa. Ero oli ollut selkeä viime sunnuntaihin saakka.
“Mitä Thomaksesta? Mitä se on tehnyt?” Sarah vaatii tietää nyt jo hieman kärsimättömän kuuloisena. Nainen yrittää parhaansa mukaan olla kuulostamatta liian kiinnostuneelta.

Jusu vetää henkeä keuhkoihinsa. Voi pahus. Tästä suosta ei enää päästä kuivin jaloin metsänreunaan.

”Mä en tiedä millaiset teidän… rajat on”, hän aloittaa melkein vakaalla äänellä, mutta kädet tärisevät ja kasvot ovat arat ja varovaiset. ”Thomas yritti saada mua luokseen.”

“Ahaa.”

Sarah ei tiedä mitä tuntee. Hengittämisestä tulee vaikeaa ja latina joutuu nieleskelemään kurkkuunsa noussutta palaa hetken aikaa.

“No lähditkö sä?”

Josefinan sydän sykähtää, ja reaktio on nopea:
”En! Mä olen parisuhteessa.”

Vaan niin oli Josefinan tietojen mukaan tilanteen toinenkin osapuoli. Tyttö puraisee onnettomana huultaan ja miettii, voiko millään tavalla helpottaa tilannetta. Kun se ajatus on pälkähtänyt päähän, Josefina tekee niin kuin josefinat tekevät parhaiten:
”Anteeksi.”
Pahoittelu on pikkiriikkinen ja niin on Josefinan olokin.

Sarah hymähtää, rentouttaen itsensä ainakin ulkoisesti.
“Älä ole pahoillasi, ei se sun vikasi ole. Hyvä, ettet lähtenyt. Tai, ei mulla ole juurikaan sananvaltaa siihen enää”, latina toteaa poissaolevan oloisena.
“Me ei olla enää yhdessä Thomaksen kanssa”, Sarah kertoo yhtäkkiä ja siirtää katseensa Josefinan silmiin.

Josefinan ensimmäinen reaktio on helpotus. Thomas ei välttämättä ollutkaan aikeissa pettää ketään hänen kanssaan. Sitä seuraa hirvittävän, hirvittävän huono omatunto. Missä on empatia silloin kun sitä tarvitaan? Sarah ja Thomas ovat eronneet.

”Oh… mä olen pahoillani”, Josefina huokaisee, vaikka häntä on juuri kielletty olemasta pahoillaan aiemman anteeksipyynnön jälkeen. ”Siis siitä, ettei se toiminut.” Josefina ei kysy miksi. Josefina ei tivaa, milloin ja minkä takia parisuhde päättyi. Tyttö vain on pahoillaan siitä, että se mitä ennen oli, on lakannut olemasta. Hän tuntee tarvetta halata Sarahia, muttei tee niin vaan koskettaa vain hyvin nopeasti toisen kämmenselkää sormillaan.

Sarah hymyilee aavistuksen surumielisesti.
“Kiitos”, tämä vastaa, eikä pyydä toista uudelleen olemaan olematta pahoillaan.
“Elämä jatkuu”, Sarah mumahtaa, eikä sävähdä toisen kosketuksesta. Hiljainen huokaus karkaa latinan huulilta.
“Tsemppiä kesään, ihan aidosti. Pitäkää hauskaa siellä Saksassa, vaikka töihin menettekin”, nainen toivottaa ja hengähtää syvään.

Tuskin on Sarah saanut toivotustaan pääteltyä pisteellä, ennen kuin lähestyvät askeleet keräävät kaksikon huomion suuntaansa.

Se on Rasmus, joka on kuullut Isabellalta Grannin saapuneen ja päättänyt tulla kurkistamaan, miten ankea tamma sopeutuu luksuslukaaliinsa. Miehen kasvoille kohoaa ilahtunut ilme, kun hän huomaa hevosen omistajankin olevan yhä karsinalla. Josefinan kasvot peilaavat poikaystävän iloa ennen kuin hän itse sitä huomaakaan.

”Hei”, Rasmus tervehtii kollektiivisesti. ”Tulin vilkaisemaan Grannia. Että onko kaikki valmiina huomiseksi.”

Rasmus ei ala viritellä Sarahin kanssa small talkia. Josefina vilkaisee lähellään seisova naista.

”Kaikki on valmiina”, hän vahvistaa, ja hymyilee vähän. ”Me ehdittiin vaihtaa Sarahin kanssa kuulumisiakin.” Sen enempää Josefina ei paljasta, eikä Rasmus ole niitä ihmisiä, jotka kyselevät. Mies väläyttää jonkinlaista iloisentapaista ilmettä Sarahille ja tyytyy ilmeisesti siihen tietoon, jonka on saanut.
Latina hymyilee pariskunnalle, huomaa olevansa nyt oikeasti iloinen toisten puolesta.
“Nähdään syksyllä, hyvää matkaa teille”, Sarah sanoo ja kääntyy ympäri tallikäytävällä. Thomas ei selvästi ollut aivan niin ikävissään heidän erostaan, mitä oli antanut ymmärtää.

Hetken aikaa Josefina ehtii katsella mietteliäänä Sarahin perään, kunnes Rasmus, Granni ja edessä oleva kesä vievät hänen huomionsa.

Viisitoista tuntia, Josefina ajattelee.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 30.05.19 9:40
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10261

Tallipäiväkirja 2017-19

Neiti Sihteeri
24. toukokuuta 2019. #springcircus & #jusmus

"Miksi musta tuntuu, että mua jännittää enemmän kuin sua, vaikka mä en edes kilpaile?" nurisin Rasmukselle, joka ainakin vaikutti tyyneltä ja luottavaiselta. Se naurahti mulle ja kallisti päätään sillä tavalla järkyttävän suloisesti, ja mä ehkä huokaisin ihastuneesti.
"Mitä tässä on jännitettävää", se sanoi, ja mä edelleen etsin merkkiä siitä, että huolettomuus oli teeskenneltyä. Täytyihän sen jännittää. Mä jännitin itse aina niin sikana, etten voinut ymmärtää tuollaista seesteisyyttä. "Kouluaitaa päin putoaminen on ehkä vähemmän kivuliasta kuin tukkia. Ei välttämättä edes halkea kallo."
"Et sä voi sanoa noin!" vinkaisin painokkaasti ja tuijotin Rasmusta silmät huolesta suurina. Uskoiko se, että Bran olisi sunnuntain maastokokeessa niin villi, että heittäisi sen selästään? Käännyin hevosen puoleen. "Etkä sä voi pudottaa Rasmusta. Mä pidän siitä, ja sä pidät sen selässäsi, muistakin, Bran."

Hevosen korvat heilahtivat mun puoleen, ja Rasmus katosi ratsunsa toiselle puolelle piilottaakseen hymynsä. Se ei kuitenkaan ihan ehtinyt. Vaikka välissä oli hevosen kokoinen näköeste, mä olin kerennyt näkemään virneen, ja se oli jo tarttunut muhun.

"Tarvitsetko sä enää mitään apua?" varmistelin, vaikka tiesin, ettei Rasmus tarvinnut apua. Musta oli vaan kiva olla hyödyksi, kun mä vielä kerkesin, tai edes seuraksi. Erityisesti seuraksi.
"Yksi juttu vain", Rasmus sanoi.
"Ai? Mikä?" mä kysyin.
Hyvin nopeasti mä päättelin, että se juttu oli hyvänonnensuukko. Karsinan seinien suojissa ja siihen luottaen, että kaikki mahdollisesti tallissa tänään kulkevat kävijät olivat niin keskittyneitä omiin kisavalmisteluihinsa etteivät pysähtyisi töllistelemään me vietettiin hyvin nopea kuherteluhetki. Suudelma pisti sydämen läpättämään, vaikkei se ollut juuri sen sykäystä pidempi, ja mulla oli vähän hoiperteleva fiilis, kun mä pölähdin onnellisena käytävälle ja takaisin oikeaan maailmaan.

"Mun on nyt varmaankin mentävä", sanoin Rasmukselle pehmeästi. "Onnea verkkaan, ja radalle, tietenkin."
"Kirjoita sitten hyvä papru meille", Rasmus rohkeni esittää toiveensa.
"Se riippuu teidän suorituksesta, ja siitä, mitä mieltä Heidi on teistä", huomautin kepeästi, vaikka kyllähän Rasmus sen tiesi.
"Toivottavasti sä et ole puhunut sille musta pahaa sitten", kuulin vielä Rasmuksen mutisevan.
Vilkaisin sitä olkani yli ja pudistelin huvittuneena päätäni. Ihan kuin mulla olisi siitä mitään pahaa sanottavaa kenellekään.

Heidin sihteerinä toimimista mä en jännittänyt. Tildaa mun ei käynyt yhtään kateeksi, vaikka nyt kun mä oikein tihrustelin toisen tuomari-sihteeri-parivaljakon suuntaan juuri ennen luokkien alkua, mä hämmästyin siitä, miten tyyneltä se näytti istuessaan Amanda Sokan vierellä. Mä olisin tuskin uskaltanut hengittää. Sitten mä olisin pyörtynyt kesken jonkun ratsukkoparan ohjelmaa, ja siitäkös olisi tullut huutia, kun pöytäkirja olisi ollut puutteellinen sihteerin paniikkipyörtymisen vuoksi.

"Joko sinun vanhemmat ovat kisoja katsomassa?" muisti Heidi kysyä, kun ensimmäistä ratsukkoa alettiin kuulutella siirtymään hiekkakentälle valmistautumaan ohjelmansa alkuun.
"Ei, ne tulevat huomenna. Ja Vilhelmina. Majoittuvat Koivun majatalolla", kerroin ytimekkäästi, jo keskittyen tulevaan tehtävääni.
"Kuulostaa mukavalta. Käyttekö siellä syömässä? Koivuilla on erinomaista ruokaa. Tai tiedäthän sinä, kun näitä tapahtumia aina hoitavat", Heidi hymähti sanojensa päätteeksi.
"Mm-m, kyllä kai, huomenna illallisella. Vietetään vielä aikaa."

Sen enempää me ei ehditty rupatella.

Oli oikeastaan aika hauskaa katsella kouluohjelmia tuomariselostuksen kera. Mä keskityin kyllä pitkälti pitämään käsialani siistinä ja helposti luettavana. Sitten kun mä otin eteeni Rasmuksen arvostelupaperin, mä piirsin sen kulmaan pienen sydämen, mutta peitin sen mustetahran näköisellä sotkulla (toivottavasti) ennen kuin Heidi ehti sen huomaamaan. Rasmuksen ohjelmaa mä olisin mieluiten unohtunut katselemaan ilman kirjoittamisen velvollisuutta, mutta kyllä numeroiden vain täytyi löytää paikkansa, kun niiden aika oli, ja sanallisia kommentteja mä kirjasin vikkelin kynänvedoin.

"Sitähän oli mukava katsoa", tuumasi Heidi lopuksi, ja mä olin pakahtua ylpeydestä, vaikkei mulla tietenkään ollut osaa eikä arpaa Rasmuksen ja Branin kisamenestykseen. Heidi kuitenkin kiusoitteli vähäsen: "Taitaa olla henkinen valmennus kohdillaan. Mikä on sun roolisi siinä?"
Aiemmin Branin karsinassa vaihdettu ihana suudelma pälkähti pyytämättä mieleen eläväisenä muistikuvana, ja mä punehduin vähän, mutta Heidi ei nauranut mulle... kovin kauan.

Päivä jatkui ja ohjelmat kävivät vaikeammiksi. Mä väitän, että arvostelukohdat tulivat mulle päivän aikana niin tutuiksi, että mä olisin osannut ratsastaa minkä tahansa päivän ohjelmista ulkomuistista, jos olisi perjantain päätteeksi pyydetty. Siis olettaen, että mä olisin ylipäänsä osannut ratsastaa kouluohjelmia sillä tavalla oikeasti. Jotenkin sinne päin suirutellen olisi varmasti sujunut.

Rasmus oli jäänyt kisapaikalle odottelemaan viimeisen luokan loppumista, sillä mä olin menossa sen luokse. Välttääkseni viimeisen viikon stressin mä olin jo tyhjentänyt huoneeni Pitkän miehen kujalla ja jotenkin vain liukunut lisäasukkaaksi Rasmuksen yksiöön. Me käveltiin sora jalkojemme alla rahisten mun poikaystävän autolle ja puitiin onnistunutta kilpailupäivää.

"Yhtä juttua mä haluaisin kysyä", Rasmus kysyi arvostelupaperiaan huolettomasti heilutellen.
"Mä en pyöristänyt sun numeroita ylöspäin", sanoin mukamas totisena, ja Rasmus pyöräytti huvittuneesti virnistellen silmiään.
"Eihän sun olisi tarvinnut, kun me oltiin niin hyviä", se sanoi juhlallisesti, ja mulla oli hyvä mieli siitä, miten tyytyväinen se oli. Sieti ollakin.
"Mitä sä halusit sitten kysyä?"
"Mikä tämä on?"
"Ai... se. Se oli sydän."
"Vähän erikoisen mallinen. Tiedätköhän sä miltä sydän näyttää?"
"Mä sanoin, että oli! Mä sotkin sen."

Ja, mä ajattelin, kyllä Rasmuskin vähän sotki mun sydäntä nauraa hykertelemällä. Jokin siellä nyrjähti ja meni hyrskynmyrskyn, mutta ei mua kyllä haitannut.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 24.05.19 19:40
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2017-19
Vastaukset: 60
Luettu: 5494

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Miten keskiviikkosi sujui, Josefina Rosengård?
24. huhtikuuta 2019

Olipa kerran keskiviikko, jona häpeilin poikkeuksellisen paljon. Se ei ollut mitenkään erityinen päivä, ei, silkkaa arkea vain, mutta kyllä minua vain kovasti koeteltiin. Kaikki oli ihan hyvin noin puoleenpäivään asti. Siivosin rutiininomaisesti ja se oli mukavaa. Laitoin itseni sieväksi ennen talliltalähtöä, sillä tarkoitukseni oli sentään yökyläillä poikaystäväni luona. Odotin sitä innolla. Yhteinen aika oli parasta mitä tiesin.

Sitten tapahtui Sarah Reyes, joka poimi kauppalistani luettavakseen. Eihän siinä vielä mitään! Tilannetta seurannut keskustelu mun mieltäni järkytti, muttei sentään vielä kovin peruuttamattomasti. Olin mukavuusalueeni ulkopuolella puhuessani puolitutun kanssa kondomeista, tietenkin, mutta toivuin siitä verrattain hyvin.

Vai toivuinko sittenkään? Oliko sillä kuitenkin jotain tekemistä sen kanssa, miten järjettömästi mä toimin myöhemmin lähikauppani edustalla? Siellä mua vastaan käveli — kukapa muukaan kuin — mun viimesyksyinen PT, jonka luona mä olin vaan lakannut käymästä sen jälkeen kun mursin käteni. Oli kai ymmärrettävää olla hetkellisesti käymättä salilla silloin, mutta kun mä en ollut palannut sinne. Ikinä.

Syystä tai toisesta se nolotti mua ihan sikana, siis se, etten käynyt kuntosalilla niin kuin varmasti kaikki Kallan ja lähitienoon täydelliset naiset, ja se, etten mä koskaan ollut ilmoittanut personal trainerilleni, ettei me enää tavattaisi. Munhan oli tietenkin pitänyt palata asiaan.

Sydän tömistellen mä toivoin, ettei se tunnistaisi mua, mutta kyllä sen kasvoilla käväisi tunnistamisen koko kirjo, kun me käveltiin toistemme ohi. Se tervehtikin. Mä seisahduin ja tervehdin takaisin kimakalla äänellä, ja se kysyi:
”Miten voit? Joko olet toipunut?”

Se EI KYSYNYT alkaisinko mä taas treenata sen kanssa tai nähtäisiinkö salilla tai miksi musta ei ollut kuulunut mitään, mutta SILTI mä koin pakottavaa tarvetta selitellä vastauksia juuri niihin asioihin. Hönttinä mä aloin papattaa:
”Juu-u, joo, kyllähän se on parantunut, öö, ihan hyvin, siis toipunut, ei se enää ole murtunut, siis se käsi. Mun pitikin olla yhteyksissä, mutta, ummm, on ollut paljon kaikkea unohtanut ehtinyt kiireinen — ja nyt kun mun poikaystävä on PT niin..”

???????? HEI, SEIS. Välittömästi SEIS.

Tajusin vaieta hitaasti. Siis sillä tavalla hitaasti, että mun typerästä suustani valui vielä jonkinlainen outo ”eeeh”-äännähdys, vaikka oikeastaan mä halusin olla jo hiljaa. Kädet tunsivat pakottavaa tarvetta vääntelehtiä ja pää teki kovasti töitä, jotta ne eivät tekisi niin. Se oli kovaa kamppailua, ja mua vähän turhautti, että mun kehoni pitikin sotia aina itseään vastaan.

”Ah, aivan”, mun syys-PT hymähti ja näytti siltä, ettei sitä kiinnostanut ollenkaan, miksi mä kävin tai en käynyt sen luona.

Ei varmaan kiinnostanutkaan, mä oivalsin. Se tarvitsi maksavia asiakkaita, ei juuri mua henkilökohtaisesti. Jotenkin puolivillaisesti hyvästellen mä valuin itse kauppaan ja päästin keskustelukumppanini jatkamaan omaa matkaansa, ja siellä kaupassa mä pyörinkin hyvän aikaa järjestelemässä päätäni, sydäntäni ja ostoskoriani.

Ihan turhaa järjestelyä. Kun mä ladoin ostoksiani kassahihnalle, mun korviini kiemurteli tuttu ääni. Se sanoi edelliselle asiakkaalle summan ja mun katseeni kohosi hätääntyneenä elin- ja muista tarvikkeistani — no KENEENPÄS MUUHUN kuin —  Kimmoon.

Kimmo Malkamaa. Syy siihen, miksi mä asuin Aliisa Hurun kämppiksenä enkä enää omassa surkeassa yksiössäni. Olihan siihen vaikuttaneet muutkin tekijät, mutta Kimmo ehkä kaikkein eniten, sillä sitä mä en olisi enää alkuunkaan välittänyt tavata.

Selvästikin se oli saanut töitä, mikä oli hyvä sille, mutta oliko sen pakko työllistyä juuri mun lähikauppaani? Täytyikö sen ihan totta vielä kerran keplotella läsnäolonsa mun jokapäiväiseen elämääni? Pitikö juuri Kimmo Malkamaan istua tällä nimenomaisella hetkellä mun edessäni virnuilemassa mulle ja sille paljonpuhutulle kumipaketille (osasin valita itse, kiitos vaan, Sarah Reyes)?

Mä näin, miten kovasti sen teki mieli sanoa jotakin nasevaa. En olisi yllättynyt, vaikka se olisikin tölväissyt jotakin ihan hirvittävän vaivaannuttavaa. Se kykeni sellaiseen kyllä.

Oli vähäsen yllättävää, että se ei sitten sanonutkaan mitään asiatonta. Ilmeisesti Kimmo otti työpaikkansa vakavasti (kumma kyllä) ja näki kovasti vaivaa ollakseen asiallinen. Se piti meidän välisemme vuorovaikutuksen kohteliaan mekaanisena, ja mä olin siitä kiitollinen, mutta päätin silti lisätä elämääni hyötyliikuntaa käymällä jatkossa useammin (ehkä aina) toisessa kaupassa. Liikuntahan tekisi muutenkin hyvää. Mulla ei oikeasti ollut PT-poikaystävää, joten mun piti tehdä tällaisia valintoja ihan itse.

”Hauskaa päivänjatkoa”, ex-naapurini ja -säätöni ja -maanvaivani Kimmo toivotti, ja mä mutisin että samoin ja yritin olla ajattelematta, että nyt Kimmo takuulla huvitteli kuvittelemalla, miten hauskasti mun päiväni jatkuisi.

Mä en voinut mennä ihan suoraan Rasmuksen luo, sillä se oli töissä pidempään kuin mä, mutta hyvä niin. Mä ehdin opiskella pääsykokeisiini ja googlata neljään kertaan, miten risottoa oikein tehtiin. Sitä me aiottiin ainakin yrittää.

Ja sitten mä jo olinkin matkalla viettämään pariskuntailtaa, ja matkan aikana mä yritin päättää, pitäisikö mun kertoa Rasmus Alsilalle, että se olisi nyt sitten personal trainer, jos joku kysyisi.

Rasmus oli tullut suoraan tallilta, ja mä tunsin oloni ylipukeutuneeksi sievässä hameessani. Eipä se vaikuttanut Rasmusta haittaavan, ja olinhan mä sen tiennyt jo etukäteenkin, joten mä kieltäydyin visusti kiusaantumasta. Sen sijaan mä päästin hetken pussailtuani miespolon suihkuun ja tein itseni sillä välin hyödylliseksi. Katoin pöydän niin nätisti kuin käytössä olevilla välineillä kykenin ja esivalmistelin ruoanlaiton siihen pisteeseen, etten vielä voinut esim. polttaa mitään pohjaan.

Mä olin hienontamassa sipulia, kun Rasmus tupsahti taas seuraksi. Sipuli oli sangen tuju yksilö, ja se pisti silmät vuotamaan ja pakotti niiskuttamaan vähäsen, mutta mä hymyilin leveästi, kun mua tultiin halailemaan. Laskin veitsen kädestäni ja käännyin kasvokkain poikaystäväni kanssa. Sekin näytti iloiselta pidellessään mua vyötäisiltä omassa keittiökulmauksessaan.

”Mä mietin”, aloitin, ja jotenkin mun ääni oli mennyt ihan vähäsen heiveröiseksi, mutta sellaista Rasmuksen välitön läheisyys joskus teki. ”Että voisinkohan mä tuoda joitakin mun tavaroita tänne?”

Rasmus näytti vähän hassulta ja sitten iloiselta ja se tiukensi ihanasti otettaan musta. Mä suikkasin kevyen suukon sen suupieleen.

”Kesän ajaksi säilöön, siis, tietenkin”, mä selvensin vähän kainostellen. ”Enimmäthän saan meidän vaatehuoneeseen mutta ne mitä mä en halua jättää sinne…”
”Voit tietenkin”, Rasmus sanoi muitta mutkitta. ”Kesän ajaksi, ja vaikka muutenkin, jos — jos tarvitsee.”

Mä hymyilin, ja niin Rasmuskin. Kiedoin käteni sen niskaan ja sen hiuksista tippui vesipisaroita mun käsivarsille.

”Mä odotan jo kesää”, hymähdin pehmoisesti.
”Hyvä. Niin mäkin. Siitä tulee niin siistiä, saatpa nähdä”, Rasmus suorastaan tuhlaili sanojaan.
”Parasta”, mä kuittasin, enkä enää kieriskellyt häpeässä tai edes muistanut, miksi olin niin aiemmin tehnyt.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 27.04.19 8:18
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Kolme palaa arjesta
Huhtikuu 2019. #jusmus

Joogaa
Mä sain olla Rasmuksen luona vähän niin kuin kotonani. Tietysti mä olin siellä vielä oikeaa kotianikin huolellisempi siitä, etten vahingossakaan jättänyt mitään jälkiä itsestäni lojumaan ympäriinsä, jottei Rasmuksen vain tarvitsisi siivoilla mun sotkujani (ei sillä; se ei välttämättä olisi hermostunut sellaisesta lainkaan). Joka tapauksessa meidän yhdessäolo oli jo riittävän luontevaa, että me saatettiin puuhailla kumpikin ihan omiamme melko rennosti riippumatta siitä, kumman luona me oltiin.

Siispä, kun suoraan tallilta tullut Rasmus katosi suihkuun, mun ei ollut mikään pakko vain istuskella hievahtamatta odottamassa sitä sängynkulmalla. Joskus mä olin tehnyt niin, koska en ollut muutakaan uskaltanut. Nytpä uskalsin.

Ryhdyin reippaasti harjoittamaan joogaa Rasmuksen asunnon lattialla. Kun mun poikaystävä tuli suihkusta, mä olin juuri soturiykkösenä siinä. Rasmus pysähtyi katselemaan, kun mä siirryin lankkuun.

“Mitä sä teet”, se kysyi, ei mitenkään ilkeän ihmettelevästi vaan kiinnostuneen kuuloisena.
“Joogaan. Kokeile säkin”, innostuin.
“En kai mä”, se sanoi.

Mä jatkoin sarjaani. Rasmus istahti sängynkulmalle, ja mä huomasin sivusilmällä sen seuraavan mun tekemisiä katseellaan.

“Senkin tirkistelijä”, syytin sitä kepeästi.

Sitten ei mennyt kauan, ennen kuin Rasmus tupsahti mun viereen seisoskelemaan. Mä vilkaisin sitä uteliaana.

“No opeta”, se sanoi.
“Ai jotten mä pitäisi sua tirkistelijänä?” tiedustelin kiusallani.
“Hmph. No ei, kun ajattelin vaan. Että ei näytä mahdottoman vaikealta ja kai se olisi hyvä, kehonhallintaa ja sellaista, että jos ratsastuksen kannalta.”
“Tietysti mä opetan”, lupasin somasti hymyillen ja suikkasin suukonkin ilahtuneena siitä, että Rasmus oli sellainen heittäytyjä.

Se se vasta olikin jotakin. En mä mikään joogaguru ollut itsekään, mutta rehdisti sanottuna vähäsen sulavampi kuitenkin kuin Rasmus. Se myös turhautui lajiin melko äkkiä. Mä olin opastamassa sitä kädestä pitäen lankutustekniikassa — ei se sillä fysiikasta kiinni jäänyt, mutta kunhan olisin viilannut vähän — kun se murahti jotakin, tiputtautui maahan ja kierähti vikkelästi selälleen kiskaisten mut pakan päällimmäiseksi.

“Tämä ei kyllä ole astangajoogaa”, sanoin suupielet keveinä.
“No, mä en olekaan mikään joogi”, Rasmus ilmoitti muina miehinä, ja nauraen mä hyväksyin tilanteen.

Luku-urakkaa

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 Lukemisia


Someviestintää
Sitä oli jatkunut jo jonkin aikaa. Ensimmäisen viestin luettuani olin ollut hieman järkyttynyt. Kulmani olivat kohonneet ja hetkeksi mä olin vähän säikähtänyt ja tuntenut oloni omituisella tavalla likaiseksi ja syylliseksi. Olin jättänyt reagoimatta — käyttäytynyt valheellisesti niin kuin en olisi lainkaan noteerannut koko merkkirivistöä, joka oli saanut mut tuntemaan oloni niin kovin kummalliseksi.

Sitten se oli toistunut. Jälleen kerran mun sydän oli naputellut vähän tiheämmin ja alahuuli etsiytynyt hampaiden väliin. Mitään mä en taaskaan asialle tehnyt, sillä mitä mä olisin voinut? En mä tiennyt, mitä sellaisiin piti vastata. Tuntui epäkohteliaalta olla vaiti, mutta olisi tuntunut vielä ilkeämmältä sanoa, etten mä pitänyt sellaisista viesteistä.

Seuraavaksi ne jutut levisivät direstä mun instakuvieni kommentteihin.

*  terosapiens kyllä katselisi mieluummin ku verhoja
* terosapiens seuraavana hali jonossa
* terosapiens et taida pelätä kovaa menoa tyttö makuuni

Se kävi tykkäilemässä ikivanhoista kuvista. Mä vaihdoin tilini yksityiseksi, mutta eihän se sitä poistanut mun seuraajista ja viestittelykin jatkui niin kommenteissa kuin direnkin puolella, onneksi harvakseltaan. Olin niin kuin en olisikaan, mutta kyllä mua vähäsen kuvotti enkä mä halunnut enää lisätä itsestäni kuvia minnekään.

Lopulta homma meni överiksi. Silloin mä ryömin ahdistuneena Rasmuksen kainaloon. Ensiksi se rutisti mua ilahtuneena, mutta mä ynähdin. Mun poikaystäväni kulmat menivät hitaasti kurttuun. Mä selitin surkeana huoleni:
“... ja katso näitä viestejä, ja se kommentoi mun kuviinkin, ja mä olen yrittänyt olla niin kuin en huomaisikaan.”

Rasmuksen ilme kävi ensiksi epäuskoiseksi ja sitten yhä tuimemmaksi.

“Mitä älytöntä läähätystä”, se tuomitsi. “Eikö sen voi laittaa jollekin estolistalle?”
“Mä en tiedä”, mä vaan vinkaisin, sillä enhän mä tiennyt. Sellainen ei ollut käynyt mun mielessänikään. Ehkä sinne ei vaan mahtunut mitään niin torjuvaa toimintaa, sillä mun ytimeni vaati mua olemaan helposti lähestyttävä, kiva, kiltti, kohtelias, ystävällinen, myöntyväinen…

“Mutta laita jos osaat”, mä yhtäkkiä sisuunnuin.

Rasmus tutki sovellusta hetken ja sitten se osasi. Mulle tuli hirveän onnellinen olo. Rasmus Alsila oli juuri tehnyt mun maailmasta taas vähän turvallisemman tavalla, johon mä en ollut itse kyennyt, vaikka ehkä olisi pitänytkin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 11.04.19 19:37
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Isoja kysymyksiä
23. maaliskuuta 2019, yhteistyössä @Jusu R. #jusmus

Rasmuksella oli ollut ikävä Josefinaa, ja lisäksi hänellä oli tyttöystävälleen paljon asiaa. Edellispäivän keskustelu Märtan kanssa oli pyörinyt Rasmuksen mielessä koko yön ja päivän, ja välillä hän oli AIVAN VARMA, että Josefina tosiaankin oli raskaana, välillä hän mietti että ehkä Märta oli huijannut tahallaan saadakseen Rasmuksen – tai Josefinan - pois tolaltaan. Niinpä Rasmus kiirehti tavanomaistakin vauhdikkaammin Pitkän miehen kujalle töistä päästyään ja koputti oikean asunnon oveen.

Josefina avasi oven vähän uupuneena ja stressaantuneena, mutta suli hymyyn nähdessään Rasmuksen ja hymisi tervehdyksensä:
“Hei.”
Tyttö kapsahti poikaystävänsä kaulaan jo ennen kuin tämä pääsi kynnyksen yli eteiseen, eikä puhunut enää muuta - halasi vain hetkisen ja peruutti sitten pois tieltä, jotta Rasmus pääsisi peremmälle.

“Hei”, Rasmus vastasi nopeaan halaukseen, sulki sitten oven perässään ja kumartui riisumaan kenkiään. “Miten menee?”
”Hmm”, Jusu äännähti mietteliäänä ja kohautti olkiaan. ”Stressaa vähän. Mutta nyt paremmin kun tulit. Kaipasin jo.” Jusu väläytti nopean, pienen hymyn.

“Ai lukeminen?” Rasmus varmisti suoristaessaan selkänsä, ja lisäsi sitten: “Mäkin oon kaivannut sua.”

”Niin”, Jusu myönsi. ”En ehtinyt niin pitkälle kuin aioin. Jäin jumiin typerään tehtävään, jota en saanut ratkaistua.” Sanoja seurasi syvä huokaus.

“Hmm, mä en varmaan osaa auttaa”, Rasmus naurahti vähän. Hän ei ollut koskaan ollut erityisen kirjaviisas, eikä muutenkin kovin viisas, joten ehkäpä hänen roolinsa Josefinan urakassa oli lähinnä olla henkisenä tukena. “Kyllä se vielä ratkeaa.”
”Sekin auttaa, kun saan tauon. Mä en kyllä aio vilkaistakaan noiden suuntaan”, Jusu uhosi, mutta vilkaisi silti kirjojaan ja vihkoaan kulkiessaan pöydän ohi sohvalle, jonka kulmaan käpertyi odottavaisen näköisenä.

Rasmus seurasi Josefinan perässä ja istuutui tämän viereen sohvalle. Hän mietti, mistä aloittaisi – asiaa oli viime päivien ajalta kertynyt niin paljon. “Mun äiti osti hevosen”, Rasmus ilmoitti ykskantaan aloittaen helpoimmasta. “Innan kanssa. Se on Verneri Kaajapuron kasvatti.”
Josefina katsoi Rasmusta yllättyneenä ja nosti jalatkin sohvalle.
”Ai jonkun tamman? Miksi Innan? Tunteeko ne?” Josefinan kysymykset seurasivat toisiaan.
Rasmus kohautti olkiaan. Hän ei itsekään vielä tarkalleen tiennyt miksi, mutta se varmaan selviäisi, kerta hänetkin aiottiin sotkea mukaan soppaan. Viime päivien aikana hämmennys oli kyllä muuttumassa innostukseksi: voisi olla mukava päästä touhuamaan varsan kanssa samalla, kun siitä ei tarvinnut ottaa täyttä vastuuta itse. Etenkään taloudellisesti.

“Se oli pitkä juttu… Mutta ei ne tunne, tai siis eivät ainakaan ennen tunteneet. Joo, tammavarsan. Ihan hauskaa, mutta outoa”, Rasmus selitti.
”No, siinähän tutustuvat kun on yhteinen varsa kasvamassa, ja viimeistään sitten kun sitä koulutetaankin”, Josefina arveli ja kuulosti pohdiskelevaiselta. Yhtäkkiä tyttö jatkoi: ”Se Tobias Juslin toi mulle hevosensa tänään. Hirveän nätti tamma.”

“Ai niin, mä jo unohdin!” Rasmus innostui. Hän tunsi pienen omantunnon piston unohdettuaan koko asian, vaikka se oli Josefinalle niin hieno juttu. “Miltä se vaikutti?”
Jusu pohdiskeli hetken.
”Ujolta. Lihasköyhältä. Ihanalta”, hän kuvaili, mutta kurtisti kuitenkin vähän kulmiaan. ”Ja mun nyt pitäisi palauttaa se parempana kuin tullessaan.”

“Tietysti sä siihen pystyt”, Rasmus sanoi luottavaisesti. “Mä haluaisin tulla katsomaan sitä joku päivä, jos käy! Ja se äidin ja Innan varsahan muuttaa myös jossain vaiheessa Purtseille. Pihattoon. Niin sitten me varmaan nähdään sielläkin.”

Rasmus ei ollut käynyt Purtsilassa montakaan kertaa, mutta nyt asia varmaan muuttuisi. Ehkä hän ja Josefina voisivat sitten kulkea yhtä matkaa, ja Rasmus voisi joskus hoitaa Josefinan hevosetkin, jos tämä ei lukemiseltaan ehtisi tallille. Siitä tulisi mukavaa.

Jusu hymyili kiitollisesti, mutta koukisti polvet eteensä ja kietoi käsivarret ympärille.
“Kivaa - enempi aikaa yhdessä sitten”, tyttö hymähti.

“Niinpä”, Rasmus nyökkäsi ja hiljeni hetkeksi, empi ennen kuin jatkoi. Miten hän ottaisi vauva-asiat puheeksi? Outoahan se olisi joka tapauksessa, mutta Märta oli istuttanut epäilyksen siemenen Rasmuksen sieluun ja hänen oli pakko kysyä. “Mä näin Märtaa eilen tallilla. Se sanoi että olitte törmänneet.”

“Ai”, Jusu sanoi hyvin vikkelästi. “Joo, niin. Tosiaan. Tallilla, kun olin töissä.”

“Mitäs se?” Rasmus uteli yrittäen kuulostaa huolettomalta. Josefinan äänensävy ei vielä paljastanut mitään, ja tytön ilmekin oli tutkimaton.
”Hmm. No, se kyseli”, Jusu sanoi varovaisena. ”Alexanderista… ja… niin. Silläkin on veli.” Sitten Jusu oli pienen hetken hiljaa. ”Vaikka sähän sen paremmin tunnet, niin tiesitkin varmaan.”
“Joo, no siitä on kauan”, Rasmus huiskautti vähän kättään. Ei hän mielestään Märtaa kovin hyvin tuntenut – ei enää. Eikä Märta ehkä häntäkään. “Niin se sanoikin, että olitte puhuneet Alexanderista.”

Rasmus piti pienen tauon ja jatkoi sitten katse tiiviisti Josefinan kasvoissa: “Haluathan sä oikeasti lähteä Saksaan?”

Josefina katseli Rasmusta kulmat mietteliäässä kurtussa. Kysymyksen kuullessaan tyttö mutristi kulmiaan vielä aavistuksen lisää.
”Joo? Haluan?” hän sanoi ja kuulosti kummastuneelta.

Rasmus tunsi olonsa helpottuneeksi. Josefina kuulosti olevan tosissaan, ja Rasmus uskoi, että hän olisi kyllä huomannut, jos tyttö olisi kovin epäröinyt. Märta oli kuin olikin käsittänyt väärin, ainakin tämä asian, ja Rasmus hymyili Josefinalle lämpimästi. “No hyvä. Mä vaan… Tai siis, Märtan puheista ymmärsin, että et ollut ihan varma. Mutta hyvä jos olin väärässä”, Rasmus kiirehti selittämään.

”Ai”, Josefina äännähti ja näytti kovin mietteliäältä. Jonkun aikaa tyttö oli hiljaa. ”Ai. Hmm. Käsittiköhän se sen siitä kun… hmm.”

“Mistä?” Rasmus kysyi kevyesti, vaikka pinnan alla hän yritti hillitä uteliaisuuttaan. Epäilyttikö Josefinaa kuitenkin jokin?

”No se kysyi miksen oo jo ulkomailla niin kuin Alexander”, Jusu lausui vastahakoisen oloisena ja vaikeni hetkeksi. ”Mä taisin sanoa, hmm, etten halua ihan samaa kuin Alexander. Enkä haluakaan.”

“Niin”, Rasmus nyökäytti päätään ja kuulosti vähän epävarmalta. Kun Josefina sen sillä tavalla esitti, hän pystyi kyllä olemaan samaa mieltä. Olihan se nyt eri asia käydä yksi kesä kilpailemassa Saksassa kuin muuttui Alexander Rosengårdiksi. Mutta samalla hän ei voinut olla miettimättä, että ehkä Josefina oli suostunut enimmäkseen hänen mielikseen tai näyttääkseen muille, vanhemmilleen tai veljelleen. “Mutta kerro, jos tulet katumapäälle. Kyllä mä ymmärrän.”
”En tule”, Jusu ilmoitti kovin, kovin painokkaasti. ”Mä haluan sinne nyt kun se on mahdollista.”

“Hyvä sitten”, Rasmus toisti ja hymyili pikaisesti. Kyllä hän luotti siihen, että Josefina uskaltaisi sanoa, jos jotain tulisi. Sitten hän nielaisi ja ajatukset vauhkoina yritti siirtyä sulavasti seuraavaan aiheeseen, josta hän halusi puhua tänään. “Mä en malta odottaa. Märta muuten puhui myös… raskaana olemisesta. Kuulemma yksi jos toinenkin auburnilainen on... raskaana.”

”Nii-in”, Jusu sanoi hitaasti. ”No, Heidi ainakin, ja…” Ääni hiipui vähitellen ja Josefina tuijotti Rasmusta.

Rasmus katsoi tyttöystäväänsä levottoman näköisenä. “Ja?” hän kannusti Josefinaa jatkamaan. Kuka muu? Josefina itse?? Nytkö se tulisi? Rasmus valmistautui ryhdistäytymällä vähän.

”Ja…?” Jusu näytti yhtäkkiä niin ikään levottomalta. ”... kuka muu?” hän kysyi ja toljotti Rasmusta silmät vähän selällään. ”Märtako?”

“Häh?” Rasmus kurtisti kulmiaan. Tähän käänteeseen hän ei ollut osannut varautua. “Ei kai nyt Märta… Se vaan sanoi että yksi jos toinenkin. Että ehkä säkin… Mä kyllä sanoin että ei, mutta niin.”

Josefina meinasi tukehtua omaan sylkeensä.

”Mä - mitä - miksi - miten ihmeessä - miksi mä?” Jusu änkytti ja kaivautui syvemmälle sohvaan. Eteensä koukistettujen polvien yli tyttö pälyili poikaystäväänsä.

Rasmus tutkaili Josefinan ilmettä osaamatta tulkita sitä oikein mitenkään. “Niin se sanoi”, hän kohautti sitten hartioitaan ja uskaltautui vähän vaivaantuneena jatkamaan: “Mutta siis… et?”

”Ei - en”, Josefina kiirehti sanomaan ja mietti ankarasti. ”En missään nimessä kertonut sille olevani… raskaana. En varmasti. Enkä ole! Tietääkseni? En?” Jusu piti mietteliään tauon. ”Enhän mä sanonut muuta kuin ohimennen että haluan perheen – miten se sen niin tulkitsi – ja sä? Luulitko sä??”

“Äh, Märta ymmärsi kai väärin”, Rasmus sanoi ja kuulosti helpottuneelta. NIIN TYYPILLISTÄ Märtaa, ja niin tyypillistä Rasmusta uskoa varauksetta. Väärinkäsitys. Niinhän hän oli sanonut itselleen jo eilen ja noin tuhat kertaa viimeisen vuorokauden aikana. “Hyvä niin. Tai siis, hyvä että sä haluat perheen! Mäkin. Kai. Mutta ei… ei vielä.” Rasmus meni vähän vaikeaksi ja siirsi katseensa varpaisiinsa. Tämä keskustelu ei tosiaankaan ollut hänen mukavuusalueellaan.

Josefina näytti sekä helpottuneelta että vähän kauhistuneelta naurahtaessaan.
”Juu ei, ei vielä”, tyttö ynähti ja kaivautui Rasmuksen kainaloon. ”Ja usko pois, kyllä sä olet ensimmäinen joka tietää – tai siis, et sä Märtalta kuule jos mä ikinä olen… raskaana – siis jos se nyt joskus on, hmm, ajankohtainen asia.”

“Hyvä”, Rasmus vastasi ja halasi Josefinaa tiukasti. Hän tunsi olonsa niin huojentuneeksi, että hänen teki mieli suudella Josefinaa välittömästi, pitkään ja monta kertaa. “En mä niin arvellutkaan, mutta Märta sai mut epäilemään, se on vähän… sellainen. Mutta hyvä.”

Josefina hymyili hiljaa. Tovin he vain olivat, ja se oli hirveän mukavaa. Lopulta Josefina tiedusteli pehmeällä äänellään:
“No - nyt kun vauva-asiat on käsitelty pois päiväjärjestyksestä: mitä sä haluat tehdä?”

Rasmus hymyili Josefinalle ja painoi pusun hänen tyttöystävänsä poskelle. Tyttöystävän, joka halusi lähteä hänen kanssaan Saksaan, joka halusi hänen kanssaan perheen, ja joka ei ollut vielä raskaana. Tuntui miellyttävältä siirtyä potentiaalisista raskausskenaarioista takaisin tavalliseen, arkiseen elämään.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 24.03.19 21:55
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 78
Luettu: 4212

Grannin päiväkirja


1. Markaryd
11. maaliskuuta 2019

Ei varsaa Grannille. Se oli yllättävän suuri pettymys, mutta sellaisissa tilanteissa ei vain auttanut jäädä tuleen makaamaan. Sitä mulle oli yrittänyt opettaa aika moni, eikä kaikkein vähiten kaikkiin elämän takapakkeihin ihailtavan ratkaisukeskeisesti suhtautuva isäni, mutta mä epäilin, että oppi oli alkanut mennä perille vasta Rasmus Alsilan myötä. Se ei ehkä itse tajunnut, miten taitava se oli nousemaan uudestaan jaloilleen takaiskujen jälkeen – vähän samalla tavalla kuin en mäkään oikeasti vielä aivan oivaltanut, mihin kaikkeen mä pystyin kun en käpertynyt joka vastoinkäymisen jälkeen sohvannurkkaan itkemään.

Kun sen Lara-tamman kurja jännevamma uusi, se oli hevoseensa kiintyneelle Rasmukselle melkoinen kolaus ja mä pelkäsin vieressä seistessäni kaikenlaisia lopputulemia; ehkä kaikkein eniten sitä, että mun poikaystäväni päättäisi lakata harrastamasta hevosia ja vähitellen vieraantua siitä elämänsarasta niin paljon, että munkin hevoskuulumiset ottaisivat sitä vain päähän. Paljon muuta puhuttavaahan mulle ei sellaisessa tapauksessa olisi jäänyt, joten sitten meidän olisi pitänyt jatkaa seurustelua niin, ettei me enää koskaan oltaisi puhuttu mitään.

Rasmus ei kuitenkaan lopettanut ratsastamista. Se keksi itselleen uuden Lara-aiheisen innostuksenkohteen – sen varsan – ja tarttui itselleen tarjottuun mahdollisuuteen ratsastaa riemunkirjavaa Brania ja sittemmin aika montaa muutakin hevosta. Se ei pelännyt hypätä uuteen työhön tai tehdä hurjan jännittäviä kesäsuunnitelmia, joissa olisi tavallaan pelissä niin ratsastajuus kuin meidän parisuhdekin. Tai mistä mä tiesin. Ehkä se pelkäsi, mutta jos niin oli, niin se ei ainakaan antanut sen estää itseään.

Ihailinko mä omaa poikaystävääni? Taisin tosissani tehdä niin. Mä en sanonut sitä sille ääneen usein tai oikeastaan koskaan, koska se yleensä vain tuhahti kehuttaessa kiusaantuneena - höpsis - ja väitti joskus mun vain luulevan liikoja siitä. Mä annoin sen kuvitella, että mä luulin liikoja, mutta oikeasti mä tiesin. Täytyi olla aika rohkea tyyppi, jos uskalsi innostua aina jostakin uudesta ja tarttua toimeen.

Mun kannalta jännittävintä Rasmuksen rohkeudessa oli se, miten se sai mutkin uskaltamaan asioita.

Ympärillä levittäytyvä Falkencreutzien tallialue oli yksi todiste siitä. Siellä mä vaan olin kahden hevoseni kera, olin ollut jo viikon ja vielä toinenkin oli edessä. Vaikkei ollut ratapäivä, alue kuhisi elämää sellaisella päättäväisellä ja päämäärätietoisella tavalla. Täällä kaikki tuntuivat tietävän, mitä he tekivät; kaikki olivat tulossa jostakin ja menossa jonnekin, ja jokaisella oli toiminnassaan jokin tavoite.

“Jestas, että toi yksi rautias on upean näköinen.”
“Kieltämättä aika näyttävä.”
“Ottaisin itselleni koska tahansa! Jos olisin hirvittävän rikas. Ja jos tekisin tollaisella jotakin.”
“Rupea ratsastamaan, niin keksit tollaiselle käyttöä.”
“Joo, mutta rahapulmaa se ei kyllä ratkaise.”
“Niin. Pikemminkin päinvastoin.”

Mulla ei vielä ollut tavoitetta. Mä olin ratsastanut Trinan ja nyt mä vain harjailin Grannia samalla kun kuuntelin puolella korvalla Cavaa hoitavan Aliisan ja saappaitaan kiillottavan Jessin keskustelua. Jostakin kuului kavioiden kopinaa. No, oikeastaan sitä kuului vähän kaikkialta, mutta nämä kopinat lähestyivät meitä kaikkein selvimmin, ja mä käänsin katseeni äänen suuntaan. Valkea, valpasilmeinen Ankka sieltä ilmestyi Rasmus satulassaan. Siksi mä en ollut vielä päättänytkään, mitä mä Grannin kanssa tekisin, sillä oikeastaan mä toivoin, että me voitaisiin ratsastaa päivän viimeiset ratsumme yhdessä mun poikaystäväni kanssa.

Hymyilin kyseiselle ihanalle ilmestykselle Grannin viereltä (tamma ei hymyillyt), kun se pysäytti Ankan laskeutuakseen takaisin maanpinnalle. Aliisa jo asetteli satulahuopaa Cavan selkään, ja niinpä mullekin tuli kiire ryhtyä varustamaan omaa hevostani.

“Millä tuulella se oli”, kysyi Jessi, ja Rasmus vastasi jotakin neutraalin hyväntuulista.
“Mä hoidan sen pois kun saan Cavan sulle valmiiksi, pistä karsinaansa vaan”, kuului sitten Aliisan ääni, ja seuraavaksi mä ilahduin, sillä Rasmus tarttui kerrankin mukisematta tarjoukseen ja tupsahti kuikuilemaan mua Grannin pääpuolesta. Se oli vähän riskialtis sijainti, sillä mä olin juuri kiinnittämässä tamman satulavyötä, mutta Rasmus tunsi jo mun hevoseni eikä päästänyt sitä näykkäisemään kiukuspäissään.
“Mennäänkö yhdessä?” poika kysyi. “Voitaisiin käydä irroittelemassa.”

Irroittelulla Rasmus Alsila ei tietenkään tarkoittanut villiä bilettämistä, niin kuin joku toinen ehkä olisi voinut. Ei, me suuntasimme mun isoveljeni Alexanderin vinkkaamalle maastoreitille, joka alkoi treeniradan kulmilta. Alkumatkasta me nähtiin vilaus Falkencreutzien linnasta - sen kutsuminen kartanoksi olisi sentään ollut mun mielestäni vähättelyä.

“Aika uskomatonta olla täällä”, mä sanoin.
“Ai jaa?” Rasmus äännähti ja kääntyi vilkaisemaan mua Cavan satulasta. “Okei, ehkä vähän.”
“Mä en olisi tullut jos et sä olisi”, naurahdin. “Ehkä mä oon sun… mikä se on? Sellainen kaikkialle seuraileva ärsyttävä fani.”
“Äh”, Rasmus sanoi ja naurahti. “Eikun sä olet mun tyttöystävä. Ja ihana.”
Sille me molemmat naurahdimme enemmän tai vähemmän hämillämme. Sitten kumpikaan ei keksinyt mitään sanottavaa. Ei se kuitenkaan haitannut, sillä meillä oli aina mukavaa silloinkin, kun me oltiin vaan yhdessä hiljaa.

Me ravattiin jonkun matkaa, ja sitten otettiin leppoisa laukkapätkäkin. Hevosissa oli virtaa, ja se oli musta hyvä, sillä mä olin etukäteen pelännyt Grannin jaksamisen puolesta. Katinkontit. Se oli kaikkea muuta kuin uuvuksissa ensimmäisen viikon jälkeen. Kai mä sitten olin tehnyt ihan oikeita ratkaisuja hypätessäni vain esteen-pari verryttelyissä ja sitten ne radat, joita me oltiin tänne tultu treenaamaan. Ne olivat olleet mahtavasti suunniteltuja ratoja. Joka kerta niissä oli teknistä haastetta, mutta myös tehtäviä, jotka rakensivat itseluottamusta. Meidän ollessa kyseessä sitä itseluottamusta tukevaa tekemistä tarvitsin lähinnä minä, mutta moni nuorta hevosta ratsastaja oli kiitellyt ratamestaria ratsunsa puolesta. Nauratti vähän. Granni ei varsinaisesti herättänyt mussa tarvetta kiitää ratamestarin puheille. Se oli hypännyt toistaiseksi fantastisesti, eikä sen itsevarmuudessa ollut mitään vikaa. Ei siinä ollut koskaan ollut, siis ei ainakaan puutetta. Jos jotakin, niin vähän ylimääräistä.

Uppouduin hetkeksi hekumoimaan vielä lauantain ratojen nostattamaan fiilikseen. Grannin kanssa me oltiin hypätty sekä metrikymppi että kaksikymppinen, ja molemmilla korkeuksilla se oli siivittänyt meidät tuplanollaan. Jos unohdettiin, miten surkeasti Trinan kanssa meni, mä saatoin melkein hetken aikaa kuvitella olevani sittenkin aika hyvä ratsastaja. Niin, oli parempi keskittyä siihen, että me sijoituttiin Grannin kanssa suuremmassa luokassa ja jäätiin pienemmässäkin ensimmäisenä ratsukkona ulos palkintosijoilta.

Katselin edelläni kulkevan ratsun selässä rennosti keikkuvaa Rasmusta, ja arvelin senkin olevan ihan tyytyväinen. Kahden ratapäivän jälkeen meidän yhteenlaskettu ruusukesaldo oli neljä; kaksi keltaista Grannille ja kaksi valkoista Rasmukselle Branin ja Cavan kanssa. Mä elättelin toiveita siitä, etteivät ne neljä sijoitusta jäisi meidän viimeisiksi.

Me oltiin jo hyvän aikaa taitettu taivalta vaitonaisina. Mun arvioni mukaan me alettiin lähestyä Falkencreutzien valtaisan maastoestealueen laitamia. Siellä ei saanut hypätä ilman lupaa, tietenkään, sillä Falkencreutzit eivät kai halunneet siivoilla mahdollisia vastuukysymyksiä herättäviä kuolemantapauksia tiluksiltaan, mutta ratsastaa siellä sai ja ihmetellä, kuinka saattoikin olla niin mielettömät treeniolosuhteet lajiin kuin lajiin. Jopa Auburniin tottunut Rasmus oli jossain vaiheessa ilmoittanut, että miljonäärinä hän olisi saattanut joutua harkitsemaan hevosensa sijoituspaikkaa uudestaan. Kun mä olin vähän huolestuneena huomauttanut, että siinä tapauksessa mun voisi tulla sitä kova ikävä, se oli tuumannut kepeästi, että jos se olisikin multimiljonääri niin kai siinä sivussa munkin karsinavuokra menisi. Se oli ollut hilpeää leikinlaskua se, ja sen päätteeksi me oltiin sovittu, ettei koskaan mainittaisi Sokille edes vitsailleemme sellaisesta. Mä arvelin, että Kaajapurot eivät kyllä pahoittaisi mieltään. Korkeintaan Janna julistaisi, että nyt oli Rosengårdin hissuhiirellä noussut pissa päähän.

Rasmus katkaisi hiljaisuuden, ja sen äänessä kiemurteli sekoitus malttamatonta toiveikkuutta ja painokasta tarvetta olla hyvin vastuullinen ja vakava palkkaratsastaja:
“Mun tekisi kyllä hirveästi mieli joskus kokeilla, paljonko tästä lähtee vauhtia.”

Katsahdin Cavaa ja ymmärsin täysin, miksi Rasmuksesta tuntui siltä. Orihan oli täysiverinen viimeistä piirtoaan myöten; hienopiirteistä päätään, kuivia jalkojaan, syvää rintakehäänsä ja takaosaansa, joka oli selvästi nopean hevosen moottori.

Mä arvioin hetken tunnollisesti pohjaa, jolla me ratsastettiin, ja samalla ohjasin Grannin vaivihkaa turvallisen etäisyyden päähän Rasmuksen ja Cavan rinnalle aiempaa leveämmäksi käyneellä kulkuväylällä.

“Niin”, mä hymähdin. “Miksei kokeiltaisi? Otetaan kisa.”

Sen sanottuani mä en jättänyt Rasmukselle aikaa reagoida, vaan polkaisin Grannin vikkelästi laukkaan. Nopeasti tamma sinkosi täyteen vauhtiin, ja mä kuulin Rasmuksen nauravan ja sitten kuului vain tömisevä maa ja suhiseva ilma, ja me mentiin niin kovaa kuin hevosista irtosi, ja se oli hauskinta mitä mä olin tehnyt pitkiin aikoin.

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 Treenikevat1

Tietenkin Cava oli nopea, ja vaikka Grannikin oli, täysiverinen ori kiri rinnalle meidän varaslähdöstä huolimatta. Mä saatoin vähän löysätä otetta unohtuessani vilkuilemaan tosissaan mutta hyväntuulisesti meidän kanssa kilvoittelevaa Rasmusta, tai ehkä me vain oltiin hitaampia, sillä vähä vähältä Cava kiristi itsensä meistä ohi. Oliko eroa turvan- vai kaulanmitta vaiko kokonainen hevonen, kun me kohta ryhdyttiin jarruttelemaan hevosiamme, sitä mä en tiennyt. Mä tiesin vain, että niin hevoset kuin ratsastajatkin olivat sillä hetkellä riehakkaan hyvällä tuulella, ja se oli musta valtavan ihanaa. Oli kaksi asiaa, jotka tekivät mut iloisemmaksi kuin oikeastaan kai mikään muu maailmassa: nauravainen Rasmus Alsila ja elämäänsä tyytyväinen Tigraine.

Kesti hetken, ennen kuin kummankaan ratsu tasaantui kävelemään. Vapautunut hymy Rasmuksen kasvoilla sai mun sydämen viskelemään riemukkaita kärrynpyöriä, ja sitten se sanoi:
“Mitä järkeä olisi tyttöystävässä, jonka kanssa ei voi laukata kilpaa?”

Mä nauroin, yhä vähän laukan hengästyttämänä, ja sillä hetkellä se oli musta erinomaisen mainio kysymys. Halusin vastata, että ei mitään järkeä, mutta eivät ne sanat vaan suvainneet tulla lausutuiksi ääneen. Hymyilin vain, ja Rasmus jäi katselemaan mun kasvoja kai aika pitkäksi aikaa.

“Hyvä kevät”, mä sitten vain arvioin hyväntuulisena.
“Paras”, lausahti Rasmus, ja harvinaisen luottavaisena mä ajattelin, että niin olikin.

Vaikkei se ollut sellainen kuin mä olin suunnitellut.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 11.03.19 10:24
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10261

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Luksusta vain
#sokkaluxlaunch - Tilaisuuteen valmistautumista

Sokka Luxuriesin lanseeraustilaisuus. No olihan sitä mietitty, kun ylellinen kutsukortti tupsahti postiluukusta. Oletin, että sellaisen saivat kaikki lähiseutujen hevosihmiset ja/tai raharikkaat — nehän eivät usein olleet sama asia, tai siis eivät enää sen jälkeen kun raharikkaat keksivät ryhtyä hevosihmisiksi. Aliisa oli joka tapauksessa innostunut välittömästi, tietenkin, sillä hän oli juhlivainen ihminen ja kuulemma omisti 40 paria korkokenkiä, vaikkei enää käyttänyt niitä juuri koskaan. Rasmus oli ehkä vähän huokaissut ja arvellut, että noinkohan sinne olisi välttämätöntä mennä pönöttämään.

Mä itse taas — niin, mä pohdin asiaa suunnilleen samalla huolekkuudella kuin mahdollista Saksaan lähtöä (en ollut vieläkään sanonut juuta enkä jaata Rasmukselle; välttelimme aktiivisesti aiheesta puhumista koska mä en tiennyt mitä päättäisin eikä Rasmus kai halunnut painostaa. Tai ehkä se oli kaikessa hiljaisuudessa tajunnut ettei se sittenkään halunnut lähteä eikä ainakaan mun kanssa. Tai jospa se oli jo ilmoittanut menevänsä ja mä olin vain häivyttynyt siitä suunnitelmasta kokonaan).

”Hmm, olisihan sinne hyvä mennä”, mä puntaroin lanseraustilaisuuteen osallistumisen mahdollisuutta ääneen.

Rasmus lojui sohvalla ja mä harpoin mattoa ympäri. Tai ei se aivan ollut harppomista, sillä niin tarmokas mä en askelluksessani ollut. Mulla oli sellainen fiilis kuin mä olisin tässä ollut tekemässä suurtakin päätöstä: tämä oli niitä asioita, joissa Rasmus odotti mun päättävän meidän molempien puolesta. Jos mä haluaisin juhliin, se lähtisi kyllä mun deitiksi, mutta jos en, se viettäisi mielellään perjantai-iltansa pitelemällä mua kainalossa ilman että meistä kumpikaan nousisi sohvankulmasta dipinsekoitusreissua kauemmaksi.

”Olisihan se mielenkiintoista nähdä, millainen myyntitila ja esillepano tuotteilla on, ja tietysti siellä on varmaan kaikki ja sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen olisi ihan hyväksi…” Ja sitten mun katse osui pukukoodiin ja mun naama mutristui suurta epävarmuutta kokevaksi rusinaksi. ”Mutta mun kai pitäisi pukeutua johonkin pikkumekkoon. Tai siis pikkumustaan.”

No niin. Jusu-Rasmus-Jusu-käännöstehtävä tähän väliin:
1) Se, mitä minä sillä tarkoitin: Kaksi syytä joiden vuoksi mennä ja yksi, joka hermostutti mua niin että teki mieli karttaa tilaisuutta.
2) Se, mitä Rasmus kuuli ja ymmärsi: Yksi yhdentekevä asia, yksi syy karttaa tilaisuutta ja Josefina pikkumekossa.

Muhun luotiin sohvalta pikainen katse, ja rahtunen uteliaisuutta äänessään mun poikaystäväni kysäisi:
”Ai. Millaiseen?”

Rasmus ei kai koskaan ollut nähnyt mua pikkumustassa, oivalsin. Tavallaan se oli hassua, sillä iltapuvussahan mä kyllä olin liihotellut, ja kyllä mä kotosalla käytin arkisia mekkoja ja mukavia hameita. Se vaan, kun en mä varsinaisesti koskaan ollut viihtynyt missään kovin cocktailmaisissa mekoissa. Mulle tuli aina kovin paljas olo, tai sitten mä pukeuduin vähän väljemmin ja peittävämmin kuin kukaan muu ja mut tuomittiin tylsäksi eikä riittävän juhlavaksi.

Rasmuksen kysymys pisti mut miettimään, ja päästä varpaisiin ja takaisin kiirinyt katse hykerrytti ja kainostutti yhtä aikaa. Kiepsahdin itsekin sohvalle. Nostin jalkani lattialta ja kiepautin käteni polvieni ympärille, kun mietin asiaa.

”Hmm. Niin… varmaan joku melko neutraalin värinen olisi tilaisuuden tyyliin sopiva, ja koodiin sopii polvimittainen tai vähän polven ylle ehkä, ei missään tapauksessa iltapukumittaista. Kai sen täytyisi olla vähän vartalonmyötäinenkin”, sanoin, ja nielaisin irvistyksen; mutta sitten mä vilkaisin Rasmusta, joka katseli mua sivusilmällä ja mahdollisesti kuvitteli mun päälle jotakin muuta kuin ne mustat college-housut ja topin, joissa mä sillä hetkellä hilluin.

Yhtäkkiä mua ei sillä tavalla irvistyttänytkään. Mun kasvoille hiipi utuisella tavalla velmu hymy.

”Sä et olekaan kai koskaan nähnyt mua pikkumustassa”, toistin aiemman ajatukseni ääneen.
”En kai”, Rasmus vahvisti, oli hetken hiljaa ja rohkeni sitten vitsinomaisesti kehaista: ”Tuskin mua haittaisi katsella sua sellaisessa.”

Me mentiin molemmat hämillemme. Sellainen villi vihjailupuhe ei ollut meidän leipälajimme. Joka tapauksessa se pisti virneen kutittelemaan meidän molempien suupieliä, ja sitten mä ajattelin, että voisin mä kyllä pukeutua pikkumustaan. Ehkä mä jopa tuntisin oloni vähemmän vaivaantuneeksi sellaisessa, jos tietäisin, että olisi ainakin yksi silmäpari joka katsoisi mua ihaillen. Kyllä kai Rasmus niin tekisi, olihan se vähän sen velvollisuuskin kun se oli mun poikaystävä ja kaikkea. Ainakin mä pistäisin parastani ja yrittäisin näyttää sen silmissä riisut…….. Ajatus punastutti ihan liikaa. En sitten voinutkaan ajatella sitä loppuun saakka. Hädin tuskin puolimatkaankaan.

Mä olin kuitenkin jo keksinyt, mitä mä haluaisin laittaa päälleni. Se edellyttäisi lainausreissua Otaniemeen Hannan luo. Onneksi päätöksensyntyhetkellä juhliin oli vielä aikaa, ja onneksi Hanna ilahtui kun mä ehdotin kyläilyä. Yksi onni lisää oli myös se, että me oltiin niin samanmittaisia keskenämme. Hanna, joka oli aina ollut meistä menevämpi ja innokkaampi shoppailijakin, sovitutti mulla läpi suunnilleen koko arsenaalinsa. Sain sitten lainaan kaksi mekkoa: sen, joka mun pitäisi ylleni laittaa, ja sen, joka toimisi back up -asuna siltä varalta ettei mun rohkeus riittäisikään siihen varsinaiseen asuun.

Mutta riitti se, sillä sitten kun mun kämppis oli kehunut mua aliisamaisen vuolaasti, mä tajusin että kyllä mä halusin nähdä poikaystävänikin reaktion. Jospa se ei häpeäisi silmiä päästään, kun me nostettaisiin malja Sokka Luxuriesille. Parhaassa tapauksessa ne silmät olisi tiiviisti mussa eivätkä ihan helpolla irtoaisikaan.

Mutta ei ne kyllä liian tiiviisti saisi muhun liimautua, koska sitten alkaisi ujostuttaa, ja mä en ollut oikeastaan vielä toipunut aiemmastakaan punastuksestani. Tarkoitin sitä puolitiehen jäänyttä ajatusta - ja taas alkoi kainostuttaa.

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 3 Lux

kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 01.03.19 20:27
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Äideistä ja lapsista parhaat

Sunnuntaina 10. helmikuuta @Rasmus A.:n asunnolla. Suljettu. #jusmus

Mä lojuin selälläni tyynyjen tukemana ja silittelin mun sylissä makaavan Rasmuksen selkää ja pyörittelin välillä sen ihania hiuskiehkuroita sormieni ympärille. Raukean oleilun katkaisi mun puhelin, joka soi vaativana.

”Hallå? Josefina”, vastasin kurotettuani puhelimen käteeni ja vilkaistuani soittajan nimen näytöltä.
”Hej”, äiti tervehti ja kysyi kärsimättömään sävyyn, oliko mulla aikaa puhua hetki.
Vastasin, että tietysti oli, enhän mä muuten olisi vastannut lainkaan. Odotin saavani huutia moisesta nenäkkyydestä, mutta ei. Äidillä oli kiireisempää asiaa: hän oli tavannut tamma- ja varsanäyttelyissä Jaana Alsilan.

Mä olin vähällä kysyä, että vem??, mutta vältin viime hetkellä itseni nolaamisen. Alsila. Mun syleilyssäni oli yksi sellainen. Tietysti Jaana Alsila oli mun poikaystäväni äiti. Kyllähän mä sen muistin. Se vaan ei kuulemma ollut muistanut mua, kun äiti oli alkanut jutella meistä, siis musta ja Rasmuksesta.

Jaana Alsila ei ollut tiennyt mun olemassaolostani mitään, ja se oli äidistä ollut valtavan kiusallista. Mun vapaa käsi, joka oli piirrellyt kuvioita Rasmuksen selkään ja välillä tukistanut hellästi sen niskavilloja, hidastui ja pysähtyi mun huomaamatta.

Sitten äiti itselleen ominaiseen tyyliin ilmoitti sangen viileästi, että mun piti miettiä, oliko Rasmus Alsila lainkaan tosissaan mun kanssani. Pian sen jälkeen puhelu päättyi.

Mietin tovin, voisinko vain sivuuttaa koko asian.

Mutta en mä voinut. Mun teki mieli irvistää kuullessani, miten kepeältä mun ääneni kuulosti, kun mä kerroin muka hauskana sattumuksena Rasmukselle:
”Oho, meidän äidit tapasi toisensa.”
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 10.02.19 12:44
 
Etsi: Arkisto 2019
Aihe: Äideistä ja lapsista parhaat
Vastaukset: 21
Luettu: 615

Tallipäiväkirja 2017-19

Nelinkontin Penna Vaanilan edessä
(Siitä ei muuten ikinä seuraa mitään hyvää)
28. tammikuuta 2019 #jusmus

Siinä mä siivoilin kaikessa rauhassa tallia, ja tallitöitään tekevä Penna häilyi vähän väliä jossain näkökentän laitamilla sen näköisenä kuin olisi pohtinut hyvin ankarasti jotakin ja odottanut multa kannanottoa. Harmi vain sen kannalta, etten mä osannut lukea sen ajatuksia ja vastata kysymykseen, jota se ei ääneen esittänyt. Mä saatoin vain arvailla levottomana, mitä se oikein tahtoi ja epäröidä sen suhteen, tahtoiko se oikeastaan mitään vai kuvittelinko mä vain.

Penna lakkasi hetkeksi pujahtelemasta näkyviin, kun mä sukelsin toimiston kimppuun. Joku huolimaton rapatassu oli potkinut pöydänjalkoja, sillä niissä oli selkeitä kuratahroja. Niinpä mä laskeuduin kontilleni lattialle ja huiskautin rättini esille kuin paraskin rytminen voimistelija nauhansa.

Ja tietenkin Penna paukahti paikalle juuri silloin, kun mä olin nöyrästi nelinkontin toimiston lattialla.

Se ei ensin nähnyt mua, koska sen katse haki jotakuta normaalin ihmisen korkeudella olevaa. Sitten sen katse tipahti sinne lattianrajaan, missä mä nyt satuin kykkimään, ja sen pää liikahti sillä tavalla taaksepäin, että sen leukaluiden ympärille ilmestyi ujo rengas. Mä en ollut tiennyt, että se oli Pennan kohdalla mahdollista, mutta ilmeisesti sekin pystyi tekemään itselleen kaksoisleuan. Nopeasti se kuitenkin ilmeisesti päätti, että oli aivan tavallista, että mä odottelin sitä neliraajaseisonnassa toimiston lattialla, ja avasi sanaisen arkkunsa niin kuin keskusteluasetelmassa ei olisi mitään kummallista.

“Kuule, Jusu, mä olen miettinyt yhtä juttua!”
“Jaa?” äännähdin ja mietin, pitikö mun nousta, mutta olin jotenkin liian halvaantunut tehdäkseni niin.
“Niin että onko se Alsila joku sun poikaystävä vai?”

Sitäkö se oli niin kovasti miettinyt pitkin aamua, mä ajattelin, ja mua olisi naurattanut, jos en olisi ollut niin hämmentynyt. Mun ajatukset hairahti niihin kaikkiin kertoihin, kun mä, Rasmus ja Penna oltiin oltu samassa tilassa. Niitä kertoja ei ollut montaa, ja ne tapahtuivat yleensä tallilla. Oli kohtalaisen ymmärrettävää, ettei Penna tiennyt mun parisuhdestatustani varmaksi, sillä mä olin ankarasti kieltänyt Rasmusta häiritsemästä mun työntekoa katselemalla mua sillä tavalla, eikä se nyt muutenkaan ollut mikään julkihipeltelijä. Me varmaan vaikutettiin kohteliailta tuttavilta aina silloin kun joku nyt sattui hengittämään meidän kanssa samaa ilmaa.

No, sitten oli kyllä se yksi kerta, kun me oltiin oltu Rasmuksen kanssa kahvilla Pionissa ja Penna oli sattunut paikalle. Me oltiin istuttu siivosti vastakkain mun poikaystäväni kanssa, kun Penna oli hoksannut meidän olemassaolon. Tomerasti se oli kiitänyt tarjottimensa kanssa meidän luokse ja tömäyttänyt takalistonsa Rasmuksen viereiselle penkille (voinette kuvitella Rasmuksen lievästi häiriintyneen ilmeen ilman kuvailujakin).

Se oli ollut vähän kummallista. Nyt mä oivalsin, ettei Penna tosiaankaan ollut tajunnut meidän olevan treffeillä. Ehkä mun siis piti valaista sitä asiasta.

“Joo”, mä ähkäisin yhä kontillani lattialla.
“Mielenkiintoista!” Penna julisti juhlavasti.

Olisin ehkä ollut ihan tyytyväinen, jos se keskustelu olisi jäänyt siihen eikä Penna olisi ottanut asiakseen kertoa mulle, miksi se oli niin kiintoisa juttu. Toisaalta - ei, en olisi ollut tyytyväinen, vaan olisin arvaillut syytä Pennan omituiselle lausahdukselle loputtomiin (oliko muka niin kummallista, että joku oli kelpuuttanut mut tyttöystäväkseen? Vaikutettiinko me sisaruksilta? Oliko Rasmus sanonut sille jotakin teilaavaa musta?).

Ja toiiiisaaaalta... huolestunut arvaileminen olisi voinut olla miellyttävämpää kuin Penna Vaanilan todellinen ajatuksenjuoksu:
“Eikö ole vähän arveluttavaa olla töissä samassa paikassa jossa oma partneri käy? Kyllähän aikuiset ihmiset nyt periaatteessa osaa pitää näppinsä kurissa silloin kun kuuluu, mutta entäpä jos kiusaus käy liian suureksi. Työajalla paneskelu on kyllä työnantajaa kohtaan skandaalimaisen epäortodoksista.”

Mä olin kauhuissani [toim. huom. kun kursiivikorostus ei enää riitä]! Jos olin ollut halvaantunut jo aiemmin, niin nythän mä vasta hyydyin totaaliseksi kipsimuotiksi itsestäni. Jotakin tapahtui myös mun aivoille. Ne lähettivät mun äänikoneistolle komennon, ja mun silmät laajenivat soppakulhoiksi, kun mä kuulin omat änkyttävät sanani:
“M-mutta eihän - eihän me… ikinä.”

Työajalla, lisää nyt että työajalla, mä käskytin itseäni, mutta Pennan kasvonilmeiden seuraaminen kai varasi multa kaikki kyvykkäät aivosolut.

“Ette - IKINÄ?” se kysyi tyrmistynyt ilme korealla naamallaan.

Työajalla, tarkenna nyt että työajalla, mä käskytin itseäni.

“Niin, ei”, mun oma ääneni sen sinetöi: Penna Vaanila oli juuri alkanut pitää mua ja Rasmusta todella omituisina ja kenties estyneinä neitsyinä, ja olisi vain ajan kysymys, kun se tieto (“TIETO”!!!) lipeäisi siltä esim. sen parhaalle ystävälle Märta Merenheimolle.

“Mieeeelenkiintoista”, Penna sanoi taas, nyt oikein herkutellen ja mässäillen sillä typerällä sanalla, jonka se olisi mun puolestani voinut tunkea syvälle sulkijalihastensa tuolle puolen.

Ajatus oli mukavan kapinallinen, ja mä olisin mielelläni sanonut jotakin sen suuntaista Pennalle ääneenkin. Mutta silloin kun on 1) kontillaan lattialla rätti kädessä, 2) juuri  käynyt elämänsä vaivaannuttavimman keskustelun ja 3) alkanut tajuta, että nyt jos koskaan olisi paikallaan toivoa ettei Rasmus IKINÄ kuulisi tästä tilanteesta - silloin ei kuulkaa ole ihan vikkelimmillään terävien sivallusten kanssa. Ja jos mä en parhaimmillanikaan ollut kovin tehokas sellaisessa pelissä…

Mä en saanut sanottua Pennalle yhtään mitään. Se hymyili mulle maireasti, toivotti mukavaa työpäivän jatkoa ja lupasi, ettei häiritse mua enää. Sitten se liukui peruuttaen ovesta pihalle ja mä kuulin sen hymisevän. Voi jestas, miten kovasti mun teki mieli takoa naamaani toimiston pöydän kuraista jalkaa vasten.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 28.01.19 10:04
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2017-19
Vastaukset: 60
Luettu: 5494

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Miten he käyttäytyivät
Zenin gaalailta. Yhteiskirjoitus @Rasmus A. #jusmus

c) Oliko tämä vissy- vai vodkashotti?:
Mitä tapahtuu kun ilta etenee ja juomat vahvistuvat menon mukana? Vai jäätkö edes sinne saakka juhlimaan — jos et, niin mikä sai sinut lähtemään aiemmin? Huumori on valttia tässä tehtävässä!


Miten Josefinaa hermostuttikaan! Siinä sitä oltiin, valmistautumassa juhliin fiineimmässä miljöössä, missä hän oli ikinä ollut, ja hän oli sentään syntynyt ja kasvanut kartanossa. Voi kunpa hänen asuvalintansa olisi onnistunut. Kunpa ehostus olisi yhtä virheetön kuin Vilhelminan tekemä. Kunpa hiukset pysyisivät kurissa. Siemaus kuohuviiniä, jonka he olivat korkanneet, ei onnistunut hälventämään huolia, mutta jotakin juhlan tuntua siinä oli.

Mekon kanssa Josefina tarvitsi apua. Niinpä hän pölähti kylpyhuoneesta poikaystävänsä luo. Rasmus ei ollut vielä vaihtanut vaatteitaan, mutta aivan hyvin he vielä ehtisivät täyteen juhlatällinkiin, kumpikin.
”Voisitko napittaa?” tyttö kysyi ja käänsi Rasmukselle odottavasti selkänsä. Levottomana hän vilkuili samalla peilikuvaansa.

Rasmuksen mielestä Josefina näytti niin kauniilta, että hänen oli nipistettävä itseään uskoakseen, että oli hereillä. Miten Josefina onnistuikin aina olemaan niin elegantti ja viehättävä, ja mitä Rasmus oli tehnyt ansaitakseen sellaisen naisen? Miehen sormet vähän haparoivat, kun hän astui Josefinan luo ja alkoi varovasti kiinnittää mekon nappeja.

“Näytät mielettömän upealta”, Rasmus sanoi itselleen epätyypillisen monisanaisesti saatuaan urakan päätökseen ja halasi Josefinaa kevyesti takaapäin.

“Hmm”, Josefina vain hymähti, mutta hymyili Rasmukselle peilin kautta. “Viimeistelen vielä kampauksen.”

Josefina livahti Rasmuksen halauksesta takaisin kylpyhuoneeseen, ja sillä välin Rasmus vaihtoi itse juhlavaatteisiin. Puku tuntui kiristävän vähän oudoista paikoista, vaikka peilikuva ei paljastanut mitään kummallista. Eihän se erikoisen hätkähdyttävä asukokonaisuus ollut, mutta toisaalta hätkähdyttäminen oli yksi viimeisistä asioista mitä Rasmus halusi tehdä.

Nähdessään Rasmuksen juhlapukimissaan Josefina henkäisi — sekä ihastuksesta että kauhistuksesta. Miten syötävän hyvältä toinen näyttikään… ja minkä kardinaalimokan hän olikaan tehnyt pukukoodin suhteen!
Kära... upea smokki”, Josefina sanoi ja tunsi epätoivon nostavan päätään. ”Mutta pukukoodissa sanottiin vähintään frakki.”

Pari tuijotteli toisiaan katastrofimieliala silmäparista toiseen peilautuen.

”Sun pitäisi auttaa mua tollaisten asioiden kanssa”, Rasmus pihahti vähän hätääntyneenä. ”En mä ole hyvä pukukoodien kanssa!”
”Olisin mä auttanut, mutta enhän mä tiedä että sä tarvitset apua, jos sä et kysy”, Josefina henkäisi.
”Tosi kiva nyt mennä sinne”, Rasmus urahti, ja Josefina, joka näki toisen harmistuksen ja hätäännyksen sekaisen tunnetilan, kiirehti kaatamaan poikaystävälleen täytettä kuohuviinilasiin. ”Varmana katsovat nenänvartta pitkin että mikä urpo -”
”Eivät katso! Sä näytät upealta”, Josefina kiirehti kehumaan, ojensi lasin Rasmuksen käteen ja pelmahti itse suukkoetäisyydelle. ”Ja mä pidän huolen, ettet sä ehdi huomata jos joku törppö huokailee.”

Kalpeaan kultaan pukeutuneen tyttöystävän viehko hymy ja vikkelät suudelmat eivät täysin riittäneet rauhoittamaan Rasmusta, mutta kuitenkin riittävästi, että parivaljakko uskalsi kokonaisuudessaan istahtaa taksiin kuohuviinipullon loputtua.
”Oltaisiinhan me voitu jäädä vain huoneeseenkin”, Rasmus vielä haikaili niin hiljaa, ettei etupenkillä istuva Heidi (luultavasti) kuullut, mutta sai kohdeyleisöltään vastaukseksi vain torppaavan naurahduksen.

”Ehkä ihan hyvä, ettei jääty”, Josefina palasi aiheeseen vasta, kun Dzelzainin linna jo häämötti edessä. ”Kuinka usein pääsee tällaiseen paikkaan?”
”Odotapa kun näet tanssisalin”, Heidi hymähti.
“Pitääkö siellä tanssia?” Rasmuksen kysymys oli lannistunut huokaisu.
Heidi ja Josefina sen kun hykertelivät vastaukseksi. Rasmuksen ilme kävi epäluuloiseksi, mutta pian tilalle kohosi loisteliaan lokaation aiheuttama mieto uteliaisuus.

Oli hyvä, että mukana oli kaiken jo kertaalleen kokenut Heidi. Hänen seuransa turvin he välttivät monet potentiaaliset mokat, kuten eksymisen (Rasmukselta sellainen aina sujui) ja täydellisen sanattomaksi torveloksi jännittymisen (Josefinassa oli sitä vikaa). Toisaalta Heidin ankaran alkoholiton linja teki kontrastin nuorille hupsuille, jotka eivät sentään sammaltaneet tai kompuroineet, mutta tunsivat olonsa tavanomaista pirskahtelevammaksi. Ei sillä, että etenkään Rasmus olisi tavallisesti juuri pirskahdellut.

Oli vaikea käyttäytyä sovinnaisesti, kun oli salakavalasti lipsahtanut päihtymyksen puolelle ja vieressä istui upea seurustelukumppani. Välillä Rasmus tunsi Josefinan käden sipaisevan reittään, ja Josefina näki sivusilmällä poikaystävänsä unohtuvan katselemaan häntä. Illallinen lähestyi loppuaan, ja kummallekin alkoi olla selvää, etteivät he viettäisi vuodenvaihdetta muun juhlaväen seassa. Kepeä hiprakka ja lähestyvä keskiyön hetki villitsi.

Ruokailun jälkeen Josefinan ohimenevän nopea mutta ehdottoman paheellinen hymy ja korvanjuuressa henkäisty ajatus taksista ja majatalosta ei juuri auttanut keskittymään parhaillaan pidettyyn puheeseen.

”No hitto mennään”, Rasmus totesi kohta matalasti Josefinan korvanjuuressa.
”Mitä?”
”Majataloon.”
”Vuosi ei ole edes vaihtunut… voidaanko me muka…”
”Voidaan me. Ei kukaan huomaa, kaikki seuraa puhetta.”

Josefinan katse kiersi väenpaljoutta heidän ympärillään. Rasmus saattoi olla oikeassa. Josefina näki keskittyneitä katseita, joista yksikään ei suuntautunut heihin. Niinpä hän antoi kepeän virneen hipaista suupieltään ja nyökkäsi yhtä huomaamattomasti.

Niin kaksi nuorta livahti muiden katseita vältellen omille teilleen.

”Apua”, Josefina vinkaisi yhtäkkiä, ja Rasmus hidasti säikähtäneenä kulkuaan.
”Nyrjähtikö sulla nilkka vai??”
”Ei! Amanda katsoi tänne.”
Rasmus naurahti hermostuneena.
”Mä olen melko varma, että se hymyili”, Josefina jatkoi, ja hänen äänensä oli levoton ja silmät kauhistuneet.
”Eihän Amanda hymyile”, Rasmus huomautti kuivasti, mutta vilkaisi kuitenkin olkansa yli sinne, minne muu juhlaväki jäi kaksikon kulkeutuessa kohti omaa rauhaansa.

Se oli tietenkin totta. Silti… Josefina oli varma siitä, mitä oli nähnyt. Pahansuovan hymynkareen Amanda Sokan huulilla. Jos Josefina olisi osannut lukea ajatuksia, hän olisi tavoittanut seuraavat sanat: ujot on pahimpia.

Ujoja tai ei, kumpikin tunsi olonsa luontevimmaksi poissa väenpaljouden keskeltä. Kaksin nauru raikasi hieman rohkeammin ja keskustelu virtasi vapaantuneempana, kunnes se majatalon huoneen seinien sisäpuolella hiipui.

Jossakin vaihtui vuosi, mutta kaksi Kallan seudulla kohdannutta ei tiennyt siitä mitään.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 01.01.19 15:04
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Paljon puhetta pipareista
Maanantai, 17. joulukuuta 2018 #jusmus

Mä olin ehkä vähän höperö jouluihminen, mutta sitten oli Aliisa, joka sai mut vaikuttamaan täydellisen järjelliseltä. Olisittepa nähneet Rasmuksen ilmeen, kun se tuli käymään Aliisan jouluvimman iskettyä asuntoon hurrikaanin lailla! Noidan tytär oli oksentanut joulua, glitteriä ja härpäkkeitä jokaiselle vapaalle pöytäpinnalle yhteisiä tiloja myöten ja ripustellut valoja sinne ja tänne.

"Aika... jouluista", Rasmus kommentoi ihailtavan neutraalisti, ja mä hymyilin sille velmusti.

Oli munkin huoneessa vähän joulua, mutta pari tuikkukippoa, yhdet tunnelmavalot ja joulutähti ikkunalla eivät vaikuttaneet yhtään liiallisilta, kun siirtyi sinne olohuoneen yltäjouluisuudesta. Mä en edes pistänyt mitään joululauluja soimaan. Niitä ehtisi sitten myöhemminkin, tai ehkä ne voisi tyystin unohtaa. Ne jäisivät kuitenkin turhauttavalla tavalla soimaan korvissa. Sen sijaan mä kyllä ylipuhuin Rasmuksen piparipuuhiin.

Ja mä tarkoitin ihan oikeaa leipomista. Mä halusin tehdä piparkakkutalon, koska sellainen oli aina tehty kotikotonakin.

Se ei ollut ihan kauhean hyvä idea.

"Miksi me ikinä ryhdyttiin tähän?" parkaisin tuskastuneena.
"Koska sä halusit", Rasmus muistutti. Mä mulkaisin sitä julmistuneena. Oli silläkin tässä asiassa joku vastuu.
"Mikset sä sanonut ettei meidän kannata kun me ei osata!" tivasin nyreänä.
"En mä arvannut että me ollaan näin huonoja", Rasmus puolustautui suupielet vähän nytkähdellen.

Sitä katsellessa muakin nauratti, kunnes mä käänsin katseeni nippa nappa pystyssä pysyviin piparkakkuseiniin. Voin kertoa, että sen talon nurkista veti ja katto vuoti.
"Mun siskon lapsetkin tekee hienompia piparkakkutaloja kuin me”, huokaisin, kun meidän tönö sortui kolmatta kertaa. Siinä huokaisussa oli vähän hymyäkin, mutta ehdottomasti myös pettymystä. Miten tämä voikin olla niin hankalaa?
"Ne on saaneet enemmän harjoitusta."
"Ne on neljä ja puoltoista."
"Ai", Rasmus sanoi ja oli hetken hiljaa. “Jos sulla olisi molemmat kädet käytettävissäsi…”
Mä naurahdin.
“Sä puhut ihmiselle, joka polttaa suunnilleen keitinvedenkin pohjaan. Leipominen ei ole yhtään enempää mun vahvuus kuin kokkaaminen”, analysoin hyvin realistisesti.

Rasmus pohti pienen tovin. Se ymmärsi kai, ettei se voinut kiistää mun arviotani omista kyökkikyvyistäni, koska se oli ehdottoman tosi tuomio, mutta se yritti kuitenkin vielä viimeistä puolustuspuheenvuoroa:
"No, mä olen melko varma, että me ratsastetaan paremmin kuin ne."
"Vielä", mä tyrskähdin. "Kohta ne päihittää meidät siinäkin."

Rasmus ei uskonut, mutta se ei tuntenutkaan mun isosiskoa. Se oli taikuri, kasvattajanakin. Vilhelminan lapset osaisi seitsemää kieltä, ennen kuin ne edes menisi kouluun, ja siinä sivussa ne soittaisivat neljää instrumenttia ja hallitsisivat vähintään kahden urheilulajin, no, pikkulasten kisoja. Aikuisina ne kilpailisivatkin sitten Olympialaisissa, ja jos niiden morfar ja mormor voisi vaikuttaa lajiin, niin tietenkin esteratsastuksessa.

“Olisikohan meidän viisasta vaan luovuttaa?” huokaisin lopulta, kun meidän surkea piparkakkumörskämme ei kerta kaikkiaan tahtonut pysyä pystyssä.

Miten typerä ehdotus! Se, että mä olin päästänyt sellaisen hupsuuden lipeämään suustani, kertoi, etten mä ehkä sittenkään tuntenut Rasmus Alsilaa ihan perinpohjin. Mun poikaystävä katsoi mua sen näköisenä, ettei sellainen tullut kuuloonkaan.

“Luovuttaa? Ei kun kyllä tästä talo tulee”, tuo päämäärätietoinen rakennusmestari ilmoitti. “Jos sun siskon lapset pystyy siihen niin kyllä mekin.”

Mä nauraa hykertelin ja istahdin sitten takaisin pöydän ääreen Rasmuksen vierelle. Annoin sen puuhastella piparijuttujaan. Itse nojasin leukani vasempaan käteeni, jonka kyynerpää nojasi pöytään, ja katselin ankarasti keskittyvää rakentelijaa haaveellisena. Välillä Rasmus pyysi mua pitelemään jotakin osaa pystyssä, ja silloin mä tietenkin tein niin enkä vain nojaillut. Mulla ei ollut mitään sitä vastaan, että se vähän komenteli mua. Mulla ei ollut mitään sitäkään vastaan, että se oli niin komea. Mun oli pakko muiskauttaa pusu sen poskelle siitä huolimatta, että mua vähän huoletti, häiritsisinkö niin tekemällä sen keskittymistä.

Mutta ei. Rasmus oli päättänyt saada piparkakkutalon pysymään pystyssä, ja niin se sitten vaan pystytti sen. Mä katsoin ilahtuneena taloa, mutta vielä haltioituneempi mä olin katsellessani sen rakentajaa.

“Me tehdään tästä kyllä jokavuotinen perinne!” mä kehräsin ja pussasin taas poikaystävääni palkaksi sen periksiantamattomasta uurastuksesta.
“Ei kyllä tehdä”, Rasmus sanoi nopeasti, mutta sitten sen ilme meni merkilliseksi.

Mä luulen, että se tajusi saman kuin mä: jokavuotinen perinne tarkoitti, että jouluja ja piparkakkutaloja tulisi lisää. Yhteisiä jouluja. Mä punastuin ja kävelytin sormeni harhautukseksi poikaystäväni farkkujen peittämälle reidelle ja siitä kohti vyönlenkkejä.

“Okei, voidaan me tehdä”, Rasmus päätti vikkelästi ja mä henkäisin vasten sen huulia, kun se kumartui vikkelästi suutelemaan multa järjen vähän sumeaksi.

Mä annoin käteni liukua yhä ylemmäs, ja sivusilmällä ja puolikkaalla mielellä tajusin ihmetellä, missä vaiheessa olin sotkenut käteni jauhoihin, jotka nyt täplittivät Rasmuksen housujen ja paidan kankaita. Se ajatus ei ollut kovin pitkäkestoinen, koska huiskis! se katosi jonnekin tärkeämpien juttujen tieltä. Mun käteni löysi paikkansa Rasmuksen niskantakaa.

“Me nähdään vasta”, mä aloitin vähän hengästyneenä, mutten osannutkaan laskea, monenko päivän päästä me seuraavan kerran näkisimme toisemme. Rasmus oli lähdössä Saksaan, ja sitten mä olisinkin jo Rosengårdissa joulunvietossa, kun se palaisi. Mä arvioin, etten voisi lähteä kartanolta ennen Tapaninpäivää. Se ei vaan olisi sopivaa.
“Mm, niinpä”, Rasmus mumahti nojaten otsaansa mun otsaan ja katsellen mua koiranpennunsilmillään aikamoisen intensiivisesti mun omiini.
“Ennen kuin me lähdetään. Sinne”, mä sanoin kyvyttömänä tarkentamaan, mitä sinne tarkoitti, mutta kyllähän Rasmus tiesi.

Dzelzainin linna odotti.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 17.12.18 17:11
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Grannin päiväkirja


1. Sirpaleista ja silmäteristä
1. joulukuuta 2018. #loppuhuipennus #jusmus

Mä olin kaatunut, ja kova maa oli ottanut mut jäisenä vastaan. Siinä murtui luu ja samalla murtui jotakin muuta. Mun suunnitelmat loppuvuodelle menivät kertaheitolla säpäleiksi, ja niitä sirpaleita mä sitten rupesin raapimaan kasaan. Piti saada liimattua kokoon järkevä uusi suunnitelma kahdelle hevoselle. Sitten piti oppia elämään sen kanssa, ettei se suunnitelma ollut samanlainen kuin alkuperäinen. Etten mä pystynyt itse toteuttamaan mitään. Mun tehtävä olisi katsella vierestä, kun muut ihmiset ratsastaisivat todeksi mun omat tavoitteeni. Omaksi yllätyksekseni mä jouduin nieleskelemään karvasta ja kitkerää katkeruutta sitä ajatellessani.

Ensimmäinen huolenaihe oli Trina, jonka omistajalle mun oli ollut tarkoitus olla avuksi. Pitäisikö se lähettää takaisin nyt, kun se oli ihan vastikään tullut? Yhteistyö sen kanssa oli alkanut niin hirvittävän hyvin, että harmitti. Mä olin vihdoin saanut sellaisen hevosen, jonka kanssa voisin onnistua ja oppia taas luottamaan itseeni.

Apu löytyi yllättävältä taholta. Mun sisareni Vilhelmina ei ollut ratsastanut vuosikausiin aktiivisesti, tai siis ei juuri lainkaan, mutta Trinasta kuullessaan se innostui.
“Mutta sulla on lapset ja työt ja onhan tänne matkaa ja miten sä oikein ehdit?” kyselin huultani pureskellen, kun Vilhelmina soitti mulle. Mietin myös, vieläkö Vilhelmina osaisi, mutta sitä en iljennyt sanoa ääneen.
“Järjestelykysymyksiä”, Vilhelmina sanoi, niin kuin se olisi ollut ihan itsestäänselvää.
Jätin huomauttamatta, että eipä se ollut aikoihin järjestellyt asioitaan niin, että olisi ehtinyt tallille. Miksi nyt?
“Kuule, Josefina”, se sanoi lempeän kuuloisena aivan kuin olisi kuullut, mitä mä ajattelin. “Mä haluan olla sulle avuksi. Ota apu vastaan.”

Sitten se osoitti olevansa myös realisti:
“Tietenkään mä en pysty pitämään sitä missään huippuvireessä, enkä mä aio hypätä sillä mitään julmetunkokoisia esteitä, mutta kyllä mä osaan hevosen liikkeellä pitää. Sehän on aika kiltti hevonen? Ja sitten komennetaan Alexander hyppäämään sillä joskus, ja onhan sulla kykeneväisiä tuttavia. Poikaystäväkin.”

No, Vilhelmina sitten kävisi ratsastamassa Trinalla minkä kerkeäisi. Heidi, jonka tallissa hevonen asui, auttaisi. Rasmukseltakin liikenisi varmaan joskus aikaa ratsastaa Trina samalla, kun se kävisi hoitamassa Easyn.

Grannin ympärillä olikin onneksi jonkin sortin tiimi. Kuullessaan, miten mun kävi, Verneri lupasi auttaa minkä pystyisi, ja samassa tallissa oli muitakin kyvykkäitä ratsastajia, niin hän muistutti. Heidi oli jo aiemmin vakuutellut, että jos hän suinkin ehtisi, kyllä hän Granninkin kanssa avittaisi. Se uusi Jesse Arokin oli kaiketi ihan kelpo kenttäratsastaja, joka varmaan pysyisi Grannin selässä, jos ikinä uskaltaisin pyytää siltä apua. Mun kämppikseni Aliisa tarjoutui viemään tammaa maastoon, ja mä en epäillyt hetkeäkään, etteikö se olisi riittävän peloton siihen hommaan. Olisi ollut vähän ilkeää uumoilla, ettei Aliisa ehkä ollut tarpeeksi järkevä pelätäkseen, mutta… no. Niin.

Mä viivasin kalenteristani surkeana yli Kalla CUPin viimeisen osakilpailun. Olin haaveillut, että hyppäisin siellä Grannin metrin lisäksi myös yhden isomman luokan Trinalla. Nyt kumpikaan startti ei toteutuisi.

Halusin silti, että Granni pääsisi kilpailemaan.

Siispä käännyin mun poikaystäväni puoleen. Mikä tuuri, että se sattui olemaan taitava esteratsastaja, joka vieläpä piti kilpailemisesta. Tietysti se lupasi startata Grannilla, ja mä hymyilin kauniisti kiitokseksi. Vielä silloin se hymy oli aito eikä tippaakaan teennäinen, mutta vähän myöhemmin mä kuitenkin huomasin tuntevani toisin. Nökötin silloin Rasmuksen kainalossa katselemassa leffaa ja oikeastaan vähän toivoin, että olisinkin yksin. Huultani pureskellen mä nimittäin ajattelin pahoja asioita omasta poikaystävästäni. Tai en niinkään tyypistä itsestään, koska hänestä pidin niin kamalan paljon ettei siinä ollut enää mitään järkeä.

Pikkumaisesti mä pallottelin silti mielessäni ajatusta, että mitä jos Rasmus veisi voiton Kalla CUPissa. Se oli kuitenkin aika lähellä mua. Meidän välissä oli vain Matilda Tammilehto, ja se voisi aivan hyvin kiilata Grannia nuoremmalla hevosellaan tai lainakonkareillaan voittoon. Niin voisi Rasmuskin, jonkun omansa tai mun hevoseni avulla nyt, kun mä en itse voinut edes osallistua.

Reilu voitto olisi helpompi hyväksyä.

Nyt teki mieli vetää Granni Rasmukselta takaisin, vaikka miten niin takaisin, kun en sitä itselleni voisi ottaa kilpailtavaksi kuitenkaan?

Tunsin oloni ihan hirveäksi ihmiseksi, kun annoin mokoman typerän kilpailun mustata mun mieleni niin. Minä, Josefina Rosengård, joka olin koko ikäni toivonut, ettei mun tarvitsisi kilpailla! Mitä mä yhden osakilpailun perään porusin? Rankingpisteiden? Mä en ollut koskaan havitellut mitään voittoa maailmassa niin kovasti, että olisin tuntenut tällaista kipua siitä, etten voinut osallistua.

Nyt musta kuitenkin tuntui, että tämän voiton mä tarvitsin. Miten valtavan kiven se vierittäisi mun sydämeltä! Minkä raskaan paineen se nostaisi hartioilta! En mä toivonut voittoa itseni takia, vaan mun perheen. Mulla oli niin valtava tarve näyttää niille, että mä pystyin johonkin, eikä mulla ollut kovinkaan montaa keinoa pärjäämisen osoittamiseen. Jokin iso voitto antaisi mulle taas oikeuden hengittää vapaammin. Ehkä sellainen toisi mulle jopa rahtusen kaivattua itseluottamusta. Ennen kaikkea mulla kuitenkin olisi jotakin millä todistaa äidille, etten mä ollut vain haihatellut ja kömmähdellyt mokasta toiseen koko tätä aikaa. Mä olin saanut aikaiseksi jotakin.

Yhtäkkiä Rasmus rutisti mua kevyesti. Jotenkin mystisesti se osasi tehdä sen juuri silloin, kun mun jo valmiiksi vähän mustunut mielialani oli vaarassa sukeltaa jyrkkään syöksyyn yhä valottomampia syvyyksiä kohden.

Mä käänsin katseeni ruudusta siihen, ja nyt mä ihan oikeasti katsoin, enkä vaan pidellyt silmiäni aseteltuna tiettyyn suuntaan.

Rasmus Alsila oli kamalan suloinen ja komea. Se piteli mua kainalossaan ja suukotti välillä mun otsaa. Rasmus oli monella tapaa parempi ihminen kuin mä, ajattelin silloin syyllisyydentuntoisena. Se oli luvannut auttaa mua. Sen oma tamma oli rampa, ja vihoitteliko se mulle siitä, että mun oli terve?

Mulla ei ollut mitään oikeutta olla katkera siitä, että Rasmus sai ratsastaa. Mä sain olla pettynyt, kun en itse voinut, mutta Rasmukselle mun pitäisi toivoa pelkkää hyvää. Niin mä toivoinkin. Mä toivoin, että se onnistuisi. Enemmän mä toivoin sen voittavan kuin kenenkään muun. Hymyilin poikaystävälleni, joka keskittyi juuri parhaillaan meidän katsomamme elokuvan tapahtumiin (joista mulla itselläni ei ollut enää minkäänlaista käsitystä), ja muiskautin pusun hänen poskelleen.

Mä arvioin, ettei mun tarvinnut kantaa kovin raskasta huonoa omatuntoa ohikiitävästä katkeruuden hetkestäni. Tunsin silti vähän, ja yritin olla oikein erityisen hyvä tyttöystävä hyvittääkseni nuivat ajatukseni. Hieman vaivaa näkemällä mä sain myös pidettyä tympeät ajatukset poissa mielestäni. Kun mä istuin katselemassa Rasmuksen ja Grannin rataharjoituksia viimeisten osakilpailuiden alla, mä onnistuin jopa tuntemaan valtavaa ylpeyttä niistä molemmista. Nuoresta hevosesta, jonka mä olin kouluttanut ja joka nyt hyppäsi niin pätevän näköisenä toisen ratsastajan alla, ja siitä ratsastajasta.

Niin, siitä tyypistä, jota mä sain käsittämättömän onnellisena kutsua poikaystäväkseni. Se näytti päämäärätietoiselta ohjatessaan Grannin päädyn ympäri ja sieltä kohti suhteutettua linjaa. Helpon näköisesti se sai suuren tamman leiskauttamaan yli ensimmäisestä esteestä, ja nopealla pidätteellä se varmisti, ettei esteiden välimatka loppuisi heiltä kesken.

Hitto että se oli hyvä. Vilusta huolimatta muhun iskostui väräjävä mutta tunnistettavan selkeä lämmin tunne. Mä saisin kannustaa kahta senhetkisen elämäni tärkeintä, ja mä aioin tehdä sen hyvin.

Siispä mä tein kaikkeni ollakseni avuksi, kun kisapäivä koitti. Rasmuksella oli kolme hevosta, ja arvelin, että voisin tehdä itseni hyödylliseksi.

Kävi kuitenkin ilmi, ettei Rasmus tarvinnutkaan mua niin paljon kuin mä olisin toivonut.

“Sasun omistaja lupasi hoitaa sen”, kisa-asuunsa pukeutunut mies aloitti. “Ja nyt kun Aliisa auttaa Grannin kanssa, mä varmaan pärjään ihan hyvin. Sähän voit sitten vaan katsella kisoja.”

Ja Rasmus hymyili kiltisti, eikä mulla ollut oikeutta sellaiseen, mutta mun teki mieli tökkäistä sitä jääpuikolla silmään.

Pelästyin tietysti omaa reaktiotani. Hämilläni ja äkillistä ärsyyntymistäni siloitellen mä tein niin kuin mun poikaystäväni oli kehottanut ja kiipesin katsomoon ihan vain katselemaan. Asetin itseni hyödyttömän sivustaseuraajan rooliin ja ihmettelin, mitä kummaa oli juuri tapahtunut. Mistä mun voimakkaan pisteliäs tunnekokemukseni oikein oli kummunnut? Vielä enemmän mä säikähdin sitten, kun tajusin hymähtäväni ivansävyttämästi, kun mun isoveljeni Alexander pudotti puomin ensimmäisessä startissaan.

Jäinen tuntemus pesiytyi jonnekin aivan juuri mun palleani tuntumaan.

Musta oli tainnut tulla katkera ja kitkerä.

Mä en pitänyt niistä tunteista lainkaan. Ne eivät kuitenkaan kysyneet multa lupaa, vaan aaltoilivat omaehtoisesti pintaan ja piiloon ja takaisin pintaan. Saisinko mä ne taltutettua, vai särkisivätkö ne mun hyväntahtoisen ytimeni?
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 02.12.18 12:30
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10261

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Linnan kutsu
Keskiviikko, 28. marraskuuta 2018

Merkillinen kirjekuori katkaisi mun ankean ja tapahtumaköyhän marraskuun lopun. Aliisa sen ensin huomasi, hienon ja paksun kuoren, jossa oli korea logo ja mun nimeni ja vanha osoitteeni, josta se oli saatu käännettyä Pitkän miehen kujalle.

“Onko kirjeposti jokin suomenruotsalainen tapa?” Aliisa kysyi hyväntuulisena. “Mä en kyllä nykyään koskaan saa mitään kirjeitä.”
“Hmh, eipä kai”, sanoin hajamielisenä. “Mistähän tämä on…”
“Avaamalla selviää!” Aliisa heläytti.

Mä sitten avasin sen (pikkuisen vaivalloisesti kylläkin, koska mun oikea käteni oli hyödytön turhake. Murh).

Arvoisa Josefina Rosengård,
Olette lämpimästi tervetullut järjestämäämme Vuodenvaihteen Gaalailtaan…


Toljotin tekstirivejä hämmentyneenä. Dzelzain? Zen? Latvia? Gaalailta? Miksi minut kutsuttaisiin sellaisiin hienoihin juhliin? Pitikö viestin kuitenkin mennä vanhemmilleni, tai vaikka Alexanderille, joka kuitenkin oli oikea kilparatsastaja?

Mutta kirjeessä mainittiin Power Jump. Minähän siellä kilpailin, kolmella hevosella, joista yksi hyppäsi voittoon saakka. Räpsäytin entistä häkeltyneempänä ripsiäni. Ei kai yksi kilpailu, voittokaan, tehnyt minusta kutsun arvoista? Sama harmaa hiirulainen mä olin kuin aina ennenkin, enkä mä pärjännyt edes omalle hevoselleni, joten kutsu hevospiirien kerman sekaan tuntui pilkalta.

RSVP.

Répondez s'il vous plaît. Vastausta pyydetään.

Ja mitähän hittoa mä siihen kutsuun sitten vastaisin? Tällaisiin kutsuun ei ollut kohteliasta olla vastaamatta, eikä kieltäytyminen ollut sopivaa ilman erityisen hyvää syytä. Enhän mä kuitenkaan ollut mikään hieno juhlaihminen. Mä olisin aivan väärässä paikassa siellä. Ja entä Rasmus sitten, innostuisiko se ajatuksesta yhtään? Kutsu oli avec. Ajatella, Rasmus ja mä latvialaisessa linnassa juhlimassa vanhan vuoden loppua ja uuden alkua! Yhtäkkiä mä huomasin, että mä olin jo alkanut pitää ajatusta paitsi kauhistuttavana, myös hauskana seikkailuna. Se vain, että seikkailut, hauskatkin, olivat musta kauhistuttava ilmiö.

Enhän mä ikinä uskaltaisi vastata koko kutsuun. Hyvä jos uskaltaisin vitsinomaisesti kertoa koko kutsusta Rasmukselle. Ja mitä tallia mä muka edustaisin? Rosengårdin kartanoa, josta mä olin kotoisin? Purtsilaa, missä mun oma hevoseni asui? Runiacia, jossa majoittui mun kokeneempi kilpahevoseni?

Sen verran mussa oli kapinahenkeä, että ei kotikartanoa kuitenkaan. Jos uskaltaisin, niin tietysti mä edustaisin Purtsilaa, ja Rasmus varmaan Auburnia, ja…

… missä välissä mä olin päättänyt vastata myöntävästi? Rasmuksen puolesta en ainakaan voinut sanoa mitään.

Rasmus tuli hakemaan mut illaksi luokseen, ja tosi hermostuneena mä otin asian puheeksi. Sen ilme olikin sitten näkemisen arvoinen, kun mä näytin sille googlaamaani kuvaa Dzelzainin linnasta ja kerroin, että meidät oli kutsuttu sinne gaalaillalliselle vuodenvaihteeksi. Mun poikaystävä toljottaa mollotteli ensin linnaa ja sitten mua.

"Älä katso mua noin", sanoin vähän hermostuneena. "Ei mua yleensä kutsuta..."
"Linnan juhliin?" Rasmus pärskähti.
"Mä en ole ikinä käynyt yhdessäkään linnassa, paitsi turistikierroksella Neuschwansteinin linnassa, ja Raaseporin linnanraunioilla, mutta ei niitä lasketa, sehän on käytännössä kasa kiviä, ja ei mua sinne kukaan kutsunut vaan isä pakotti, koska alueen historia oli muka mielenkiintoista, ja..."
"Onko Aliisa tartuttanut suhun puhetaudin", Rasmusta nauratti, mutta mä punastuin, koska olin huono vastaanottamaan kiusoittelua. Mun poikaystävä huomasi mun säikähdyksenomaisen harmistukseni ja rauhoitteli: "En mä tarkoittanut pahalla. Mitä mieltä sä sitten olet tästä kutsusta?"
"Se ei varmaan toistu", sanoin varoen varsinaisesti ottamasta kantaa mihinkään.

Me oltiin jonkun aikaa hiljaa ja mietiskeltiin.

"Kyllä musta olisi kiva vaihtaa vuotta sun kanssa", lausuin mietiskellen ja sipaisin sormenpäilläni poikaystäväni leukapieltä. "Mutta ei mulle ole mitään väliä missä. Koti, kapakka, linna, ihan sama."
"Olisihan se seikkailu", Rasmus tuumasi ja katseli taas linnaa mun puhelimeni näytöltä, kunnes näyttö pimeni aikakatkaisun vuoksi.
"Mm. Mutta mä en kyllä ole mikään suuri seikkailija", sanoin varovaisena.
"Sä olet kyllä rohkeampi kuin luuletkaan."

Punastuin taas, tällä kertaa mielihyvästä ja vain vähän kiusaantuneisuuttani. En mä kokenut itseäni mitenkään rohkeaksi, mutta jos joku saattoi saada mut edes hetkeksi uskomaan niin, se oli kyllä takuulla Rasmus. Se sai mut uskomaan monenlaista hyvää itsestäni, ja mä luulen, että eniten siksi, että se itse uskoi niihin ajatuksiin. Mä olin varovaisen hämilläni ja onnessani kaikista mun poikaystävän ystävällisistä ajatuksista, jotka joskus välittyi sen katseesta tai silloin tällöin sanankäänteistä. Joskus mun teki jo todella mieli kietoutua niihin, mutta en mä ihan täysin uskaltanut kuitenkaan heittäytyä niiden kannateltavaksi. Pidin vielä tiukasti kiinni omasta mitättömyyden kokemuksestani.

"Musta me voitaisiin mennä", Rasmus sanoi. "Jos löytyy fiksunhintaiset lennot. Yhdessä reissuun."

Se oli aika jännittävä ajatus. Mä ryömin Rasmuksen kainaloon tutisemaan. Kuulin pienen nauruntuhahduksen.

"Mitä sä siellä täriset?" Rasmus kysyi huulet mun hiuksia hipoen.
"Panikoin."
"Miksi?"
"Matkustamista. Kutsuun vastaamista. Vaatteita, kampausta, meikkiä. Kaikkia ihmisiä, joita siellä on."
"Et kai sentään ihan kaikkia?"
"No en sua. Muita."

Mun hiusteni sekaan hymähdettiin. Mua hymyilytti, ja yhtäkkiä mä olin ihan täynnä energiaa. Sinä iltana mä jaksoin katsoa kokonaisen jakson Game of Thronesia nukahtamatta kesken, ja mun silmät seurasivat herkeämättä jalosukuisten naisten asuja.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 28.11.18 19:36
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Takaisin alkuun

Sivu 3 / 4 Edellinen  1, 2, 3, 4  Seuraava

Siirry: