Kellonaika on nyt 06.12.21 13:36

97 osumaa on löytynyt haulle 0

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Kuuset
5. maaliskuuta 2020
#jusmus #eedit

Aika usein minä jään katselemaan kuusikkoa, joka imee meidän kodista valon ja on jo saanut herkimmät ja valonjanoisimmat kasvini voimaan huonosti. Joskus näen siitä uniakin. Kuuset nielevät unissa koko talon ja meidät ja meidän unelmat siinä samassa, ja kerran minä herään itkien ja Rasmusta kädestä riuhtoen koska unessa hän on häviämässä kuusten voimakkaiden juurien puristukseen. Rasmus pelästyy, ensin repimistä ja sitten siihen herättyään sitä, että minä itken. Minun painajainen valvottaa sinä yönä meitä molempia. Alan oppia, ettei vain unelmia jaeta.

Jonakin päivänä hiekotan pihaa. Lumia ei ole tarvinnut hetkeen luoda, on ollut sateetonta aikaa, mutta kun kevätaurinko paistaa päivät ja talvipakkaset rellestävät öisin, pihasta tulee liukas ja alan pelätä Eeditin vanhentuneiden luiden puolesta. Hän itse ei tunnu pelkäävän. Ihan aluksi, kunnes opimme hänen päivärytminsä ja opimme ryntäämään lumikolan varteen ensimmäisinä, vanha rouva liukasteli pihalla lumitöitä tehdessään. Kun olin kerran töistä saapuessani auttanut hänet ylös lumisesta maasta, tuli siitä välittömästi minulle kunnia-asia, että minä tai Rasmus huolehdimme pihan lumettomaksi ja hyvin hiekotetuksi. Eedit jupisi miedosti, puheli työssäkäyvistä kiireisistä ihmisistä ja jonninjoutavasta eläkeläisestä, mutta minä en kuunnellut ja lopulta rouvakin kiitteli vain tyytyväisenä.

”Kyllä minä ilahduin kun kuulin, että taas saadaan nuoria taloon”, Eedit joskus sanoi ja jatkoi: ”Vaan enpäs silloin edes aavistellut, kuinka hyviä nuoria tulee. Niin paljon on teistä ollut minulle hyvää mieltä että ette uskokaan. Sinusta, Josefina, ja sinun Rasmuksestasi. Kaikkea hyvää ja varjelusta teille.”

Minä vaivaannuin vuolaista kehuista.

Eedit ei suinkaan ole mikään jonninjoutava eläkeläinen, sanokoon mitä sanoo. Kerran viikossa hän käy vapaaehtoisena vanhainkodilla pitämässä seuraa vanhemmille tai muuten huononuntoisille vanhuksille, kerran viikossa vesijumpassa, vähintään kerran kuussa hoitaa luokkamummon tärkeää tointa läheisessä kyläkoulussa jonka lakkauttamisesta on puhuttu iät kaiket vaan ei ole saatu aikaiseksi, niin äänekkäästi on asiaa vastustettu. Eeditkin on kirjoittanut asiasta lehteen ja kaupunginvaltuustoon tai mihin lie, tärkeille ihmisille joka tapauksessa. Kerran viikossa Eedit myös leipoo leipää ja vie sitä Einon yksin jääneelle vanhalle työtoverille. Meillekin Eeditiltä liikenee tuoreita sämpylöitä, ja Rasmus tekee hyväntahtoisesti pilkkaa siitä kun minä liikutun eleestä ensimmäisen kerran niin että melkein itken (ja kyllä, joskus vielä sopivassa hormoniepätasapainossa vähän itkenkin).

Sopu ja tasapaino on kuitenkin löytynyt vaivattomasti: Eedit ei koskaan tunkeile, enkä minä pidä lainkaan raskaana velvollisuutena hänen luonaan käymistä aina silloin tällöin. Viihdyn hänen seurassaan ja autan siinä sivussa ilolla pienissä asioissa, ja vähitellen Eedit alkaa rohjeta esittää avunpyyntöjään avoimemmin. Hän on hyvin pystyvä ja kykenevä ikäihminen, pää on terävä kuin veitsi, mutta ikänäkö tekee jotkin pikkutarkat tehtävät hankaliksi ja raskaita asioita nostellessa on joskus Rasmuksenkin apu paikallaan.

Menen taas käymään Eeditin luona yhtenä kevätauringon kirkastamana päivän ja saan heti kehotuksen käydä pöytään. Perunamuusia ja poronkäristystä, ja puhetta niistä kuusista, jotka ovat toistaiseksi oikeastaan ainoa onneani varjostava asia.

”Kuule Eedit, minä olen ajatellut tuota metsää”, sanon.
”Voi, vaan niinpä se olen minäkin”, sanoo vanhempi nainen skarppina ja tarmokkaana. ”Kun me ei olla sitä oikein Einon kanssa jaksettu harventaa ja pitää aisoissa. Olen minä ajatellut, että pitäisi soittaa pojat sitä harventamaan.”

Hetken minä luulen, että Eedit tarkoittaa omaa poikaansa, sitä jonka kuvia olen ohimennen katsellut, ja ehkä tämän ystäviä.

Mutta ei. Pojan nimeäkään en vielä tiedä, eikä se selviä nytkään.

”Vaan kun en minä oikein tiiä kenelle soittaa ja kuka sen tekisi, ja ettei nyt vaan tulisi hinnassa huijatuksi. Ei se tuo Rasmus sitä tekisi?”

Minulta kestää hetki, ennen kuin ymmärrän mitä Eedit oikein ehdottaa. Sitten minua alkaa naurattaa hysteerisesti. Rasmus, metsien mies ja metsureiden metsuri.

”Rasmusko? Kaataisi puita? En usko että hän”, hekotan. ”Minun isä ehkä, tai hänen. Rasmuksen siis. Voin minä soittaa isälle tai etsiä netistä että kuka tällä alueella tekisi.”
”Siitäpä olisi iso apu”, Eedit hymyilee onnellisena. ”Otahan lisää. Niin paljon kuin sinäkin liikut, pitäähän siinä sitten syödäkin. Ettei ala päivä paistaa läpi, niin kuin minun täti tapasi sanoa.”

Enhän mä jaksa syödä enää yhtään enempää, mutta kiittelen vuolaasti tarjotusta ateriasta ja lupaan vielä ottaa selvää puuston harventamisesta. Joku sen tekee – ei takuulla Rasmus – ja sitten minun ei enää tarvitse nähdä painajaisia kaiken nielevistä puista.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 05.03.20 22:23
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Uusia koteja
6. maaliskuuta 2020 #jusmus #coral

Mä olin ollut viime hetkiin saakka ihan varma, että Coral ei loppujen lopuksi tulisikaan mulle. Alexander palaisi Ruotsista ja alkaisi ratsastaa sitä taas itse; tai Susanne tulisi järkiinsä ja kieltäytyisi tekemästä hyväntekeväisyyttä; tai me erottaisiin Josefinan kanssa jostain syystä muuttoviikonlopun paineessa ja Arne tappaisi mut, koska olin saanut Josefinan surulliseksi, sen sijaan että antaisi mulle hevosen. (Vai olisiko se niin onnellinen siitä, että sen tytär olisi viimein vapaa hankkimaan paremman miehen, että antaisi mulle kaksi tai kolmekin hevosta?) Mä olin ollut skeptinen vielä sittenkin, kun me perjantai-iltapäivänä Josefinan aamuvuoron jälkeen lähdettiin ajamaan kohti sen kotikartanoa. Me oltiin moikattu Laraa ja kahviteltu Arnen ja Susannen kanssa hyvin pikaisesti, ja koko ajan mä olin vain odottanut pommin putoamista. Sitten me oltiin allekirjoitettu paperi Coralista, ja kun asiasta oli mustaa valkoisella se alkoi tuntua hitusen todellisemmalta, mutta ei vieläkään täysin.

Jotenkin vasta, kun me oltiin Coral kyydissä varovasti körötelty koko pitkä matka takaisin Kallaan ja Keinupuun hevostallille, ja saatu ori tavaroineen purettua uuteen kotiinsa, mä aloin ymmärtää että se oli todella onnistunut. Mä olin saanut mielettömän hienon hevosen käyttööni mielettömän hyvällä diilillä, kiitos mun anteliaiden appivanhempien, ja mä olin saanut majoitettua sen ilmaiseksi Hanni hevoskauppiaan tallille, kun olin luvannut tehdä jonkun tallivuoron kuussa. Loput olisi vain mun omista taidoista kiinni.

Olisiko Coral ensimmäinen hevonen, jonka kanssa mä lopulta pääsisin kipuamaan 140-luokkien haamurajan yli ja kohti isompia luokkia ja isompia kisoja? Ehkä, ehkä ei – vielä ei voinut sanoa mitään. Mutta kovasti mä kyllä toivoin.

”Pitäisiköhän sitä kutsua jollain lempinimellä?” mietin ääneen katsellessani oria, joka pyöri karsinassa vähän levottomana ympyrää ja puhahteli toisella puolellaan majoittuvalle ruunalle. Coralin uusi seinänaapuri ei ollut orista innoissaan ja sen korvat painuivat tiukkaan luimuun joka kerta, kun Coral vain katsoi siihen päinkään, mutta mä olin varma että kaksikko asettuisi kyllä pian.

”Ai niin kuin vaikka… Ralli?” Josefina ehdotti viattomasti. Mä makustelin nimeä suussani, mutta ei se tuntunut sen sopivammalta kuin hevosen oikea nimikään. Cora? Ei, mulla oli ollut sen niminen tallikaveri joskus Ruolammen aikoina. Ali? Ora?

”Carri?” mä heitin. ”En tiedä, muistuttaako se vähän liikaa Callea?”

”Se voisi olla Kari, jos Ismo ei olisi jo vaihtanut nimeään”, Josefina naurahti.

”Ehkäpä me jätetään tää nimiasia hautumaan”, mä vastasin ja nappasin Josefinan kainaloon. Me jätettiin karsinassa ympäri pörräämisen lopulta lopettanut Coral napsimaan iltaheiniään ja suunnattiin autolle ja sillä kotiin: meidän omaan, yhteiseen, vielä vähän keskeneräiseen mutta silti jo tutulta tuntuvaan kotiin. Josefinan kanssa asuminen oli entistä ihanampaa nyt, kun meillä oli paikka joka oli molempien yhtä paljon ihan alusta saakka, ja kun oli tilaa levitellä tavaroita muuallekin kuin toistensa päälle. Siellä me puuhasteltiin kuin mikäkin vanha aviopari laittaessamme paikkoja hiljalleen kuntoon; ehkä Einon ja Eeditin henki oli tarttunut talosta meihin. Mitä seuraavaksi? Pitäisikö meidän hankkia yhteinen poni?
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 05.03.20 19:18
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 78
Luettu: 4212

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Muuttoviikonloppu
29.2.-1.3.2020
#jusmus #eedit

On karkauspäivä, ja se on minusta aika hyvä päivä kääntää uusi lehti elämässä. Nyt kun me ollaan muuttamassa tavaroitamme uuteen kotiin, mä mietin vähäsen väkinäisen toiveikkaana, että ei se ehkä niin paha paikka olekaan. Onhan se vähän kaukana kaikesta, mutta umpirakastuneena voin ajatella että mistä minä muka olen kaukana silloin kun Rasmus on lähellä, en mistään. Onhan se vähän vetoisa, mutta meillä on takka ja isä on luvannut tuoda pari heiltä liikenevää lämpöpatteria, ja onpahan syy ostaa mukavia vilttejä ja torkkupeittoja. Onhan se vähän hämärä sisältä, mutta kun asiaa oikein ajattelen, sehän johtuukin oikeastaan pihamaan puista. Kuusikko on päässyt hiipimään varsin lähelle taloa, kun Eino on ikäänynyt ja Eedit jäänyt lopulta yksin. Ei heistä ole ollut huolehtimaan tontista; talosta kyllä, tunnollisesti ja niin hyvin kuin he ovat osanneet, ja siihen on energia mennyt.

Minä unohdun katselemaan pihaa ja ajattelen, kuinka kaunis se voisi olla. Talohan on oikeastaan aika viehättävä. Se ei vain pääse oikeuksiinsa, kun piha ympärillä on pääsyt villiintymään ja vallitsemaan.

Rasmus ei unohdu toljottamaan. Rasmus kantaa Antonin kanssa sohvaa taloon. Se oli oikea löytö: hyväkuntoista sohvaa kaupitteli netissä joku, joka ei ymmärtänyt huonekalun todellista arvoa. Hinnan lisäksi olen lapsenomaisen iloinen siitä, että meillä nyt ylipäänsä on sohva sijoitettavaksi meidän olohuoneeseen.

Antonin on paikalle komentanut Aliisa ja tullut itsekin ja käskyttänyt jopa Robert Harringtonin paikalle valmennuspäivänsä päätteeksi, vaikka ei meillä oikeasti ole yhtään niin paljon tavaraa että sellaista seuruetta tarvittaisiin. Aina joku meistä siis tuntee olonsa hyödyttömäksi muiden tohistessa, ja useimmiten Robert, joka nyt sattui saapumaan viimeisenä kun meillä muilla oli jo hyvä systeemi meneillään. Mutta koska minä olen liian nöyrä ja hiljainen komentelemaan muuttoseuruetta, Aliisa on ottanut tirehtöörin paikan, ja neiti Hurulla on tapana mennä vähän yli laidan kaikissa järjestelyissään. Eeditkin pyörii epävarmana mukana, tahtoo olla avuksi muttei tiellä.

”En minä tunkeilla tahdo”, hän sanoi meidän tullessa, ja me kilpaa vakuuttelimme että meidän muuttohulinathan tässä enemmän tiellä hetken ovat mutta varmasti löydämme tavat elellä talossa siten ettemme ole toisillemme häiriöksi. Eedit hymyili, ensin vähän varovasti ja sitten lämpimästi, ja minä näin hänessä itseni.

No, kunnes hän muistutti meidän olevan aika erilaisia:
”Minä se tein lihakeittoa teille, koko seurueelle, ja sittenpä minä vasta muistinnii että eihän ne taida nykynuoret kovasti lihaa syödäkään, mutta kun en se minä kovin hyvin tunne niitä kaikenlaisia uusia vekaanistisia juttuja, mutta sosekeittoa tein, juureksista, sepä se varmaan passaa kun nälkähän teille kantaessa tulee, ja sämpylöitä leivoin ja pullaa, ja jos sopii niin tulette syömään kunhan joudatte mutta eihän teidän mikään pakko ole.”

Se oli yksi pitkä ja polveileva virkekokonaisuus, jota minun oli hieman vaikea seurata, sillä Eedit puhuu hienoisella murteella jota minä en osaa. Ydinviesti oli kuitenkin selvä: meillä on naapurissamme pullantuoksuinen emäntä, jossa elää ja virtaa sukupolvien ruoanlaiton taito, vaisto jo oikeastaan. Minusta se on tyystin kadonnut, jos meidän suvussa on sellaista koskaan kuohunnutkaan. Ei välttämättä ole, sillä suvun on ollut tärkeä taata työtä ja palkkaa niille, jotka jotakin osaavat, etenkin niinä kaukaisina aikoina kun oli vielä kaupunkitalo erikseen ja maalaiskartano tunnettiin Vittsandin kartanona. Mitähän se mahtoi olla, venäläisten valta-aikaa varmaan, kun kaupunkitalosta luovuttiin. Silloin oli ruotsinmielisellä ja länsinaapurin turvin mukavan virkamiesasemansa pitäneellä isoiso?iso..iso...?isällä ja hänen perheellään vähäsen kovat ajat ja suvun omaisuudessa tapahtui niukistumaa. Sittemmin rahaa tuli ja meni ja tuli taas, mutta merenläheinen maalaiskartano pysyi Rosengårdien perheen tukikohtana eikä uutta suurta kaupunkitaloa kuunaan hankittu.

Mutta se melko muinaisesta sukuhistoriasta. Me kiittelimme Eeditiä kovasti ja lupasimme, että kunhan ehdimme, tartumme kyllä tarjoukseen.

Aliisa on vanhasta rouvasta aivan ihastuksissaan, supattaa minulle että kaikilla pitäisi olla oma naapurinmummeli, ja minusta ei ole oikein kohteliasta nimitellä Eeditiä mummeliksi, mutta ei hän kaikeksi onneksi sitä kuullut. Minusta mummeli kuulostaa höpsähtäneeltä. Eedit ehkä hössöttää, mutta on turhan terävä höppänäksi.

Nyt Eedit seisoskelee oman kotinsa portailla ja katselee minua, kun Rasmus ja Anton ovat kadonneet sohvan kanssa toista portaikkoa pitkin meidän puolellemme. Hätkähdän. Tunnen oloni vähän noloksi, sillä olen pysähtynyt pihamaalle tuijottamaan Eeditin ja Einon laiminlyöntejä: talon nurkille pimentäväksi muuriksi levinnyttä kuusikkoa ja villiintynyttä vesakkoa ja puoliksi umpeen kasvanutta tilaa, josta myöhemmin keväällä paljastuu entinen perennapenkki. Sen palauttamisesta entiseen loistoonsa tulee vielä Eeditin ja minun yhteinen harrastus, jossa yhdistyy Eeditin kokemustieto ja minun nuorten ja näppärien käsieni taito. Vielä tiedän kuitenkin tulevaisuudesta yhtä vähän kuin uuden vuokranantajamme elämäntarinasta, mutta aikanaan ne molemmat tulevat minulle kyllä pala palalta tutuksi.

Minä hymyilen Eeditille anteeksipyytävästi. Vanha nainen viittilöi. Menen hänen luokseen.

”Mahtaa olla jano pojilla, kun ahkerasti kantavat. Emmeköhän jouda laittamaan heille juomaa, eivätkö jo jouda pitämään pikkuisen taukoa.”

Melkein ehkä ihan pikkuhippusen verran rakastan jo Eeditiä ja rouvan rauhoittavan hyväntahtoista läsnäoloa. Hymyilen, enkä tällä kertaa lainkaan pahoitellen, vaan vilpittömän kiitollisena kaikesta lämminsydämisestä huolehtimisesta. Astelen Eeditin perässä sisään hänen huoneistoonsa, jossa vanhat äänekkäät kellot tikittävät ja kuulostavat rauhallisilta ollakseen aikarautoja. Eivät kellot kiirettä luo, ajattelen silloin. Jostakin muusta se syntyy.

Esille on jo nostettu hopeatarjotin. Se on kaunis esine, ihastelen itsekseni, ja sitten ääneen Eeditillekin.
”Niinkö”, rouva sanoo silminnähden mielissään, ääni on pehmeä ja pehmenee entisestään kun sormet sivelevät sileää pintaa ja sanat raottavat historiaa. ”Häälahja. Arvokas lahja oli, melkein emme kehdanneet ottaa vastaan, vaan hyvin se on palvellut ja kovasti on siitä iloittu. Enää en siitä raaskisi luopua — vaikka tuleehan se aika kun kaikki maallinen jää taa.”

Eino elää talossa yhä, vaikka makaakin jo metrejä multaa yllään. Näin jo eteisessä ensimmäiset valokuvat miehestä, ja sitten on joku toinenkin, sellainen, jonka nuoruuskuvat ovat tuoreempia. Einon ja Eeditin poika, arvelen, mutten utele. Kai minä hänet tapaan, jos olen tavatakseni, ja kai Eedit hänestä kertoo jos niin haluaa.

Aliisa näkee meidän tulevan Eeditin rapuille, huomaa juomatarjottimen minun käsissäni ja Eeditin käsissä keksikipon, joka ei enää mehukannun, kahvitermoksen, sämpylälautasen ja juomalasien ohella mahtunut sievälle ja tunnearvon entisestään kaunistamalle hopeatarjottimelle.

”Pooojaaat, tauon paikka! Voi Eedit, miten oletkin laittanut niin ihanasti meille asiat, kyllä meidän kelpaa”, Aliisa tohottaa, ja Eedit on taas mielissään. Mieslauma (no nii-in, onhan niitä nyt sentään kolme!) kerääntyy keittiöön ja erityisesti Robert näyttää helpottuneelta. Minä ymmärrän miksi – vihdoin sillekin on jokin selkeä tehtävä. Kuten jo todettua: kantamisessa ei ihan oikeasti tarvita meitä kaikkia. Syömään sen sijaan on kaikki kutsuttu ja tarjottavaa riittää.

”Oltaisiinhan me voitu minunkin tykönä”, Eedit lausuu, mutta hymyilee sitten. ”Vaan onhan tänne jo tullut kotoisuuden tuntua.”
”Kyllä kaikki on vielä aika”, sanon minä ja hapuilen suomenkielistä ilmaisua sille kaaokselle, joka ympärillä muuttolaatikoiden ja paikkaansa löytämättömien huonekalujen muodossa levittäytyy. Tyrskyn myrskyn, muulin mallin, sikin sokin?
”No eipä ole kauan”, Aliisa naurahtaa leppoisasti. ”Se on tuo Josefina semmoinen, että iltaan mennessä täällä on siistiä kuin sisustuslehdessä. Kaunishan tämä rakennus on jo itsessään, eikä Jusun ympärillä mikään pysy pitkään epäjärjestyksessä paitsi minä. Minun järkeistämiseen ei mikään pieni noituuskaan riittäisi.”

Eedit hykertelee, Anton näyttää pohdiskelevan millainen maailmojen mullistus tarvittaisiin Aliisa Hurun normalisointiin, ja minä katson Rasmusta ja saan hänet kiinni katselemasta rasmusmaisen hellästi takaisin. Se on merkillistä: kuinka se saattaa näyttää niin totiselta ja kuitenkin jotenkin rakkaudelliselta yhtä aikaa. Mistä se tunne oikein tuleekaan? Kuvittelenko minä sen vain? Mutta minäpäs päätän luottaa omaan aavistukseeni.

Hymyilemme toisillemme hämillämme ja äkillisen ujoina. Tässä on meidän keittiömme, sotkuineen päivineen, ja me istumassa muuttolaatikoilla kun tilaan jo kannetut tuolit on annettu vieraiden käyttöön. Poskeni punehtuvat hieman, kun huomaan Robert Harringtonin kuikuilevan meitä vaivihkaa. Näkikö se meidän toisiimme suunnatut katseet, huh sentään.

* * * * *

Muuttopäivän iltana jäljellä on vielä kaaoksen rippeitä muttei enää vieraita, ja minä makaan Rasmuksen vierellä aivan liki painautuneena ja rakastan niin paljon häntä ja kotia että se ihan hämmästyttää minua.

”Tiedätkö”, aloitan Rasmuksen silitellessä käsivarttani hitain liikkein, silmät jo piteneviä hetkiä ummessa. ”Mä ajattelin, että mua vaivaisi tänne muuttaminen enemmän. Kun eihän tämä ollut ihan… suunniteltua.”

Rasmus katsahtaa minua vikkelästi ja näyttää taas nolostuneelta. Hänen tehtävähän se oli: sanoa Eeditille ettemme muuttaisi. Naurattaa, ja vähän hihitänkin.

”Minusta tuntuu että tästä tulee hyvä koti kuitenkin”, sanon ja kohottaudun voidakseni taas suudella poikaystävääni, joka hymyilee huuliani vasten ja liu’uttaa kätensä vyötäisilleni, kun mä kipuan sen syliin. Siitä on hyvä katsella Rasmuksen kauniita silmiä, niitä lämpimiä ja helliä ja joskus äkämystyneitä mutta enimmäkseen kilttejä.

”Tuntuuko susta?” mä kysyn.
”Mikä? Miltä?”
”Tämä koti. Hyvältä. Ja elämä.”
”Joo.”
“No hyvä sitten.”


* * * * *

Sunnuntaiaamuna mä herään mielestäni varhain, mutta opin pian että kello onkin jo lähes kymmenen. Jätän Rasmuksen nukkumaan ja hiivin keittiöön. Laitan kahvin tippumaan ja täytän kaksi Eeditin leipomaa sämpylää. Tekisi mieli keittää puuroakin, mutten jaksa, ja pohjaanhan se palaisi varmaan kuitenkin. Kasaan aamupalan tarjottimelle (se on minun omani ja vähemmän kaunis kuin Eeditin, puinen vain) ja vien makuuhuoneeseen. Herätän Rasmuksen uuteen elämään niin miellyttävästi kuin osaan ja hyrisen hyvää tuulta, vaikken alunperin voinut kuvitellakaan viihtyväni täällä.

Siivoilen ja järjestelen vähän, lähden tallille, en pidä matkaa mahdottoman pitkänä sittenkään. Palatessani kohtaan sauvakävelemästä saapuvan Eeditin kotipihassa ja nolostelen hevoselta haisevaa tyylitöntä talliasuani.

”Kauheaa, tänne karistelen vaatteistani heinänkorsia”, naurahdan vähän hädissäni huomattuani, että toppatakin helmaan on totisesti takertunut heinänkorsi, joka juuri Eeditin nähden tipahtaa maahan.
”Höpsistä! Älähän sinä tuosta huoli. Pidänhän minäkin hevosista, oli niitä meilläkin. Tuolla ne ovat tallinkin rippeet, tuolla metikön takana missä Einon kotitila seisoo, tai mitä niistä rakennuksista nyt lienee jäljellä. Kivijalka vielä seisonee kustakin töllistä, mutta eiköhän ole vuodet ja hankien paino jo tehnyt lopusta selvän”, Eedit kertoilee hieman surumielisen oloisena.
”Täälläkö oli talli”, kysyn kiinnostuneena, kun talsimme Eeditin tahdissa taloa kohden.
”Oli, ja navetta, ja hyviä aittoja. Vaan niin se aika ajaa ohi rakennuksista ja ihmisistä.”

Erkanemme kohteliain sanoin rappujemme alla. En tahdo jäädä vahtaamaan, mutta varmuuden vuoksi ja toivoakseni huomaamatta varmistan kuitenkin, että Eedit pääsee kotiinsa. Huoli on turha: iäkäs rouva kulkee raput ketterästi, jos kohta meitä nuorempia verkkaisemmin.

Illallista syödessä muistan kertoa keskustelusta omalta tallireissultaan minua myöhemmin palanneelle Rasmuksellekin. Mun poikaystäväni innostuu samalla tavalla kuin minäkin.

”Talli! Olisipa sellainen vieläkin.”
Nauran Rasmukselle.
”No niin mäkin ajattelin! Sittenhän meillä ei koskaan olisi tästä kiire minnekään kun olisi tilaa koko perheelle”, sanon ja Rasmus katsoo mua suurin silmin, mikä saa minut tarkentamaan: ”Hevosillekin. Onhan ne vähän kuin perhettä.”
”Niin… niin. Niin ne on.”
”Rakennetaanko joskus talli vanhan tilalle”, kiirehdin ehdottamaan. ”Hankitaan sinne Eeditille joku mukava vetohevonen jonka reessä ja kärryillä se voi ajella, ja meidän omat tietysti, ja pistetään vaikka talliyritys pyörimään.”

Se on toimiva puheenaihe. Uppoudumme utopiaan ja suunnittelemme naureskellen höperöitä tulevaisuudenkuvia, sellaista hattaranhöttöistä haavemaailmaa, ja jossakin vaiheessa me ollaan jo remontoitu kellariin asunto Joachimille ja majoitettu Aliisa idylliseen aittarakennukseen riittävän kauas ettei sen ääni kantaudu jatkuvasti meidän kotiimme, ja haalittu laumallinen hirveän hyviä hevosia ja pari somaa ponia ja kaksi mukavaa koiraa ja minulle kissa, ja arvovaltaisimpina tilusten toimien valvojina toimivat naapurin Eedit ja eläkepäiviä omaan aittamökkiinsä viettämään muuttanut pomo.

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 Ohk
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 29.02.20 12:55
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Branin päiväkirja

Mokaamisen määritelmiä
26. tammikuuta 2020 #jusmus

Tammikuun viimeinen viikonloppu meni siten, että se meni täysin vihkoon.

Ensinnäkin me lähdettiin sunnuntaina avaamaan estekisakausi Provandoon, ja vaikka Bran oli ollut treenissä ja edellispäivän kenttäkisoissa tosi hyvä, mä en radalla tunnistanut sitä yhtään. Mä en saanut ratsastettua siitä kaarteisiin tai niistä ulos millään – se painoi lapa edellä seinälle, eikä mun auttanut muu kuin roikkua sisäohjassa että saisin orin jotenkuten esteille. Olisi ehkä tai tietenkin kannattanut keskeyttää, mutta enpä keskeyttänyt, vaan ratsastin ehkä elämäni tai ainakin viime vuosien huonoimman esteratani. Lopputulema oli jotain satakaksikymmentä virhepistettä ja ansaitusti viimeinen sija.

Ärsytti. Ärsytti paitsi oma huono ratsastus myös Branin huono ratsastettavuus, vaikka olin tehnyt viime viikkoina sen kanssa paljon töitä. Ärsytti, että Josefina oli nähnyt kaiken, ja hetken aikaa olin jopa kateellinen sen hienoista suorituksesta Grannin kanssa. Ärsytti myös, että Isabella oli pitkästä aikaa samoissa kisoissa ja voitti tietenkin kaikki luokkansa. Mä olin varma, ettei ihan hetkeen tulisi kutsua taas hyppäämään sen hevosilla.

Kisojen nimi oli tietenkin osuvasti Golden Future. Mun kultainen tulevaisuus taisi olla jo takanapäin ja alamäki jo alkanut. Uusi vuosikymmen, mikäs sen parempi ajankohta aloittaa luisuminen kohti epäonnistumisten suota? Coralinkin pitäisi tulla parin viikon päästä, mutta mä aloin epäillä, kannattiko mun sitä ottaakaan. Tätä menoa mä en ainakaan onnistuisi nostamaan sen jalostusarvoa, pikemminkin päinvastoin.

Noh, mä nielin kiukkuni ja me selvittiin tallille ja tallilta kotiin, ja sitten Josefina lähti kauppaan ja mä muistin, että en ollut edelleenkään soittanut sille vuokranantajakandidaatille, jonka kämppää Josefina oli käynyt katsomassa jo, öh, viikko sitten. Muistaakseni olin luvannut tehdä sen jo keskiviikkona. Niinpä mä otin puhelimen käteen ja kisoista sisuuntuneena olin valmis sanomaan sille mummolle ilman korulauseita, että me ei voitaisi sen murjuun muuttaa.

Mutta jostain syystä se keskustelu ei mennytkään ihan niin.

Ja kun Josefina palasi kaupasta ja löysi mut sängyltä istumassa puhelin edelleen kädessä, mä en osannut sanoa muuta kuin karmivan totuuden.
”Mä soitin sille Eeditille”, mä aloitin ja jatkoin, ennen kuin Josefina ehti kysyä, oliko mummo ollut kovinkin pettynyt: ”Ja jotenkin siinä kävi niin, että mä lupasin että me muutetaan sinne maaliskuussa.”

”Mitä”, Josefina sanoi epätyypilliseen kovaan ääneen, laski ostoskassin lattialle ja painoi hetkeksi silmät kiinni.

”Niin”, mä piipitin vaikeana. ”Se oli niin puhelias, ja niin innoissaan että me oltiin huolella harkittu asiaa ja valmiita muuttamaan, ja miten se tarvitseekin apua lumitöissä ja huhtikuussa pääsee jo laittamaan puutarhaa.”

”Rasmus, senkin tomppeli”, Josefina huokaisi, enkä mä ollut ihan varma oliko se vihainen vai shokissa. ”Olisit vain sanonut, että löydettiin toinen.”

”Mä yritin”, mä vastasin lannistuneena, ja olinkin yrittänyt, mutta mummeli ei ollut joko kuullut tai halunnut kuulla. Se oli päivitellyt, miten ihanaa olisi saada nuori pariskunta sen paritalon puolikkaaseen ja miten mukavaa meillä tulisikaan olemaan, eikä mun 'itse asiassa - niin mutta' -yritykseni olleet mistään kotoisin. ”Mutta se oli niin innoissaan. Ja onhan se halpa ja tilava. Vaikka onkin vähän kaukana.”

Josefina meni latomaan ostoksia jääkaappiin.
”Haluatko sä soittaa sille, että me ei muutetakaan?” kysyin varovasti. ”Varmaan se ymmärtäisi, laita mies asioille ja tee itse perässä, vai miten se menee.”

”En taatusti soita”, Josefina vastasi jyrkästi.

”Eli mitä me nyt tehdään?”

Josefina tuli istumaan mun viereen ja harkitsi hetken sanojaan, mutta huokaisi sitten taas ja lopulta, luojan kiitos, hymyili mulle vähän. Ehkä se oli lievästi tuskainen hymy, mutta hymy kuitenkin. ”Kai me sitten muutetaan Eeditin seinänaapuriksi maaliskuussa.”
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 01.02.20 11:34
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 56
Luettu: 3260

Yhtenä iltana | Rasmus A.

(Väärä) asunto
22. tammikuuta 2020 #jusmus vuoropuhelu kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Rasmus ja Josefina astuivat ulos vaalean kerrostalon A-rapusta. He olivat Josefinan ehdotuksesta käyneet katsomassa asuntoa, joka oli ollut juuri niin tyylikäs kuin kuvien perusteella oli näyttänytkin. Asunto oli valoisa, väljä kaksio, joka oltiin remontoitu lattiasta kattoon edellisvuonna. Siellä oli astianpesukone, sauna, koskemattoman näköiset pinnat, runsaasti säilytystilaa, harkiten valitut tapetit, jopa vaatehuone. Kuka tahansa kallalainen olisi muuttanut sellaiseen asuntoon hetkeäkään miettimättä.

Jos oli varaa, tietenkin, Rasmus mietti jokseenkin katkerana. Hänellä ei nimittäin ollut. Kämpän vuokra oli aivan liian kallis Rasmukselle, oli ollut jo alusta alkaen, mutta hän ei ollut kehdannut sanoa siitä Josefinalle vaan suostunut lähtemään näyttöön. Ei se niin hyvä voisi olla, Rasmus oli järkeillyt, mutta olihan se ollut juuri niin hyvä ellei parempikin.

“Mitäs tykkäsit?” Rasmus kysyi Josefinalta, kun ovi painui kiinni heidän takanaan. Hän toivoi kuumeisesti heikkoa arvosanaa, mikä helpottaisi asioita merkittävästi, mutta näki tyttöystävänsä kasvoilta, ettei sitä ollut tulossa. Tietenkään.
Josefinan sanat vahvistivat vain sen, minkä hymy jo kertoi ennen niitä: “Tykkäsin. Siinä voisi viihtyä, vaikka pitkäänkin.”

Josefina tarttui Rasmusta kädestä. Rasmus ei puristanut kevyesti takaisin, niin kuin yleensä.
“Musta paras tähänastisista. Vai… mitä mieltä sä olet?” tyttö tiedusteli kepeästi.

“Joo”, Rasmus vastasi hitaasti. “Olihan se kyllä kiva ja siistissä kunnossa.” Rasmuksen ääni oli kuitenkin epäröivä. Hän mietti, miten asettelisi sanansa, eikä sitten sanonut mitään.
Josefina loi Rasmukseen nopean mutta tutkivan katseen.
”Mutta…?” tyttö arvasi vastauksen jatkuvan.

“En mä tiedä”, Rasmus jatkoi ja mietti jälleen hetken. Ehkä hänen pitäisi mennä suoraan asiaan: eihän asunnossa ollut tosiaankaan muuta vikaa kuin hinta. “Eikö se ole sun mielestä vähän kallis kuitenkin?”

Josefinakin harkitsi hetken.

”Hmm. Niin, ei se huokeimmasta päästä ole, mutta mä juuri ajattelin, että sijaintiin ja kuntoonsa nähdenhän se ei ollut pahan hintainen”, hän hyödynsi järkiperusteita astellessaan suojatien yli.

“Niin”, Rasmus myönsi vähän vastahakoisesti ja tunsi olonsa tyytymättömäksi, kun joutui jatkamaan asiassa sen sijaan, että olisi voinut kohauttaa harteitaan ja ehdottaa Josefinalle, että palattaisiin allekirjoittamaan vuokrasopimus saman tien. “Mutta en toisaalta tiedä tarvitaanko me noin uutta kämppää, ja on se aika isokin… Pitäisikö katsella jostain vähän syrjemmästä?” Rasmus jatkoi.

“Niin, ei kai me välttämättä tarvita ja voidaan me, kunhan kaikki aika ei sitten mene kulkemiseen”, Josefina antoi vähän haluttomasti periksi. “Mä näen sua nytkin aika vähän, ellei olla samaan aikaan samalla tallilla. Vaikka ehkä se ei vaivaa sua sitten.” Kireähkö naurahdus ja epävarma vilkaisu.

“Ei, siis joo, tietenkin vaivaa”, Rasmus melkein hätääntyi. “Ei sillä. Mutta en mä tiedä, mun mielestä olisi hyvä, jos me vielä katseltaisiin… Kun tää oli tosiaan niin kallis kuitenkin.”

Josefinan askel hidastui vähän ja ilme kävi hajamieliseksi. Sitten katse tarkentui Rasmuksen kasvojen sivuprofiiliin.
“Ai… okei. Mä en ajatellut - sä et tainnut koskaan sanoa mikä on sun hintaraja”, tyttö lausui yhtäkkiä hapuilevasti.

Rasmus nolostui. Juuri sitä keskustelua hän ei ollut halunnut käydä, vaikka tietenkin oli arvattavaa, ettei hänen vuokrakipurajansa ollut ollenkaan sama kuin Josefinan. Ei tietenkään ollut. “Niin, eihän me siitä niin puhuttu”, hän sanoi vaisusti. “Ei mulla nyt mitään tarkkaa, mutta jos nyt ei ihan koko kylän kalleinta kuitenkaan… Mikä on sun hintaraja?” Rasmus sysäsi pallon Josefinalle. Rasmus toivoi, että koko keskustelu olisi jo ohi, tai pikemminkin, ettei sitä olisi koskaan tapahtunutkaan.

”Ei mulla oikeastaan ole, tai siis, että tietenkään en tahdo maksaa ylihintaa tai neliöistä ja huoneista mitä ei tarvita mutta, niin, tavallaan…” yhtäkkiä myös vähän nolon oloinen Josefina selitteli hätääntyneeseen sävyyn. ”Ja siis, niin, mua ei myös haittaa jos, tiedätkö, jos – jos me ei makseta ihan puoliksi.”

Josefina puraisi näkyvästi huulta ja jatkoi pienellä äänellä:
”... jos se helpottaa sua.”

Se ei helpottanut Rasmusta ensinkään. Hän tunsi olonsa noloksi, mutta myös kiukkuiseksi. Tulisiko koko yhteenmuutosta mitään? Halusiko Josefina edes muuttaa hänen kanssaan? Josefinahan olisi yksin voinut asia vaikka minkälaisessa lukaalissa. Ei ollut Josefinan vika, että Rasmuksen tulot olivat nykyään pienet ja menot edelleen suuret. Mutta ei Rasmus alkaisi tyttöystävänsä rahoillakaan elää, vaikka kyseessä olisi minkälainen hätätilanne – eikä nyt kyse edes ollut siitä.

“Tietenkin me maksetaan puoliksi”, Rasmus vastasi vähän kovemmalla äänellä kuin oli aikonut. “En mä suostu elämään kenenkään muun rahoilla.”

”Enhän mä niin sanonutkaan”, Josefina väitti ja yritti kuulostaa sinnikkäältä, mutta näytti hermostuneelta. ”Mä vaan tarkoitin että kun me kuitenkin ollaan ja asutaan yhdessä niin tietysti mä autan…”

Josefinan ääni hiipui ja tyttö vaikutti sitä vaivaantuneemmalta mitä pidemmälle puheenvuoro eteni.

“Sitähän se tarkoittaa, jos sä maksat enemmän”, Rasmus sanoi jyrkästi. “Haittaako sua, jos me katsotaan halvempaa? Vaikka pitäisikin sitten muuttaa vähän kauemmas keskustasta?”

”Eihän siinä ole”, Josefina aloitti melko närkästyneen oloisena, mutta kurtisti sitten kulmiaan ja huoahti. ”Ei mua haittaa. Ei muuteta keskustaan ja katsotaan vaan. Mutta sinne mä en halua mitä kävin lauantaina katsomassa. Sä lupasit ilmoittaa siitä sille Eeditille… oletko?”

“Ei sitten”, Rasmus vastasi ja harppoi eteenpäin katse tiessä. Hän oli suoraan sanottuna unohtanut koko Eeditin eikä ilahtunut, kun Josefina otti asian esiin. “En ole. Täytyy soittaa. Mä yritän hoitaa pian.”

Josefina joutui kipittämään pysyäkseen Rasmuksen perässä.
”Ehkä se kannattaisi tehdä mahdollisimman pian”, hän sanoi yhtäkkiä ääni kireänä. ”Ettei se turhaan odota. Se oli niin innoissaan ajatuksesta. Mutta soitat tietty sitten kun kerkeät.”

“Joo, kyllä mä hoidan. Pian”, Rasmus toisti. Miksei Josefina soittanut itse? Hänhän se oli siellä käynyt ja todennut kelvottomaksi. Rasmuksen mielestä se oli kuvien perusteella näyttänyt kivalta, ja se oli halpa. “Sä olet siis varma ettei se ollut hyvä? Mietin vaan, kun on aika hiljaista tässä nyt ollut markkinoilla. Mutta toki jos se ei sun mielestä ollut sopiva, niin sitten ei.”

”Kyllähän sä näit ne kuvat”, Josefina napautti. ”Eihän se nyt kamalan hyvässä kunnossa ollut, ja se oli oikeasti vähän kaukana jo.” Pienen, epäröivän tauon jälkeen Josefina vielä jatkoi surkean ja ärtyneen välimaastossa liikuskellen: ”Vai olenko mä susta tässä liian hienohelma?”

Kotirapun ovi häämötti edessäpäin ja Josefina iskosti katseensa siihen.

Rasmus vilkaisi Josefinaa, joka tuijotti eteensä, ja vastasi: “Et tietenkään. Mutta yritetään tehdä jotain kompromisseja. Ehkä mä voin opetella vaikka vähän remppaamaankin…”

Rasmus vaikeni ja tajusi, ettei kuuna päivänä saisi enempää kuin taulukoukun seinälle. Sen varaan ei Josefinankaan kannattaisi laskea. “Ja kaikkeenhan tottuu. Kunhan vain ei tarvitsisi tuossa luukussa enää pitkään olla.”

Josefina naurahti vähän ja vavahdutti vähän hartioitaan karistaakseen kireyden pois.

”Ei täällä mitenkään hirveää ole ollut”, hän sanoi avatessaan alaovea, ja tuuppasi kevyesti Rasmusta kylkeen ennen rappujen kiipeämistä. Sitten Josefina oli hiljaa aina kotiovelle saakka.

”Mutta jotenkin mä kai vaan toivoisin, että seuraava asunto olisi sellainen, missä me voitaisiin viihtyä kunnes – no, niin, pitkään. Jos joskus on pakko muuttaa isompaan”, Josefina mumisi lopun vähän nolostuneena ja kiirehti muuhun asiaan ennen kuin kiusaantui hengiltä. ”Mutta sille Eeditille pitää kyllä soittaa. Se asunto on kyllä ihan liian lähellä Märtaa.”

Rasmus lupasi, ja painoikin asian mieleensä niin, että muistaisi varmasti. Eivät he sitten Eeditin taloon muuttaisi, mutta eivät myöskään valkoiseen liian kalliiseen kerrostaloasuntoon. Toivottavasti jotain sopivaa – ja sopivan hintaista – löytyisi, ja hän ja Josefina voisivat elää rahaan ja sen puutteeseen liittyviä keskusteluja vältellen elämänsä onnellisina loppuun asti.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 22.01.20 20:21
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 78
Luettu: 4212

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Coral
12. tammikuuta 2020 #jusmus kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Rosengårdien pihassa Rasmus laski trailerin lastaussillan varovasti alas, ja sisällä Lara päästi kiihtyneen hirnahduksen.
“Valmis?” hän kysyi Laran riimunnarua pitelevältä Josefinalta ja odotti nyökkäystä, ennen kuin avasi takapuomin. Lara peruutti yleensä vauhdilla ulos, eikä tämä kerta ollut poikkeus: purua lensi pihamaalle, kun tamma kiirehti ulos trailerista korvat pystyssä ja sieraimet suurina.

Vaikka sitä ei tietysti vielä päälle päin voinutkaan nähdä, Lara oli vahvasti tiineenä. Toisessa tiineystarkastuksessa eläinlääkäri oli klinikalla todennut normaalin tiineyden pikaisella ultraäänitutkimuksella ja vilkaissut myös hevosen jalkoja, joiden tilanne oli onneksi sama kuin edelliskerrallakin. Jos kaikki siis menisi putkeen, Lara synnyttäisi neljännen varsansa loppukesästä. Rasmus katseli tammaansa tyytyväisenä ja ylpeänä: se oli hieno hevonen, vaikkakaan ei enää kilparatsu.

He lähtivät kävelemään tallia kohden, ja Rasmus kääräisi kätensä Laraa taluttavan Josefinan hartioiden ympärille.
“Ihanaa, kun se on tiineenä”, Rasmus sanoi onnellisena. Josefina tunsi onnen tarttuvan.
“Niin on”, hän hymyili. “Siitä tulee varmasti kaunis varsa. Joko olet miettinyt nimeä?”
“En vielä”, Rasmus vastasi eikä tunnustanut, että oli hänellä tietokoneensa kätköissä jonkinlainen lista potentiaalisista nimistä. Ehkä Josefina voisi jo illalla auttaa häntä ideoimaan lisää.

Rasmus vaihtoi Laralle ulkoloimen ja Josefina irrotti kuljetussuojat, minkä jälkeen Lara pääsi vielä iltapäiväksi tarhaan. Se suunnisti heinäkasalle ja jäi pureskelemaan heiniä hitaasti.

“Hei vain”, Arnen ääni kuului Josefinan ja Rasmuksen takaa. “Miltäs siellä näytti?”
Rasmus arveli, että vastaus näkyi hänen naamaltaan: niin leveältä hänen hymynsä tuntui. “Oikein hyvältä”, hän vastasi. “Pitäisi olla tukevasti tiineenä.”
“Hienoa, onnittelut!” Arne sanoi vilpittömästi ja heilautti kättään kartanoa kohden. “Ehdittekö kahville sisälle?

Josefina vilkaisi Rasmusta ja Rasmus Josefinaa, eikä kumpikaan oikein tiennyt mitä olisi vastannut. Rasmuksesta kuitenkin tuntui, että hän oli ohittanut jo melkein epäkohteliaan monta kahvikutsua.
“Ehkä me nopeasti voitaisiin”, Rasmus sanoi ja katsahti taas tyttöystäväänsä. “Ellei Josefinalla ole kiire?”
“Ei, ei ole”, Josefina kiirehti vastaamaan ja hymyili pienesti Rasmukselle.

Josefina ei ollut ainoa, joka hymyili, ja olikin melko vaikea sanoa, kuka oli kaikkein tyytyväisin alkavan kahvihetken johdosta: Arne, joka sai viettää aikaa nuorimmaisensa ja viimein myös tämän mielitietyn kanssa; vai Josefina, joka ilahtui kovin siitä, että hänen poikaystävänsä osoitti vapaaehtoisuutta tällaisessa asiassa; vai Rasmus — ei ainakaan Rasmus.

”Oikein hyvä”, sanoi Arne mielissään johdattaessaan joukkoa pihamaiden poikki. ”Minulla onkin jotakin, mistä puhua kanssasi.”

Josefinan ja Rasmuksen yllätykseksi ensimmäisen isä katsahti jälkimmäistä niin sanoessaan. Arne Rosengård kuitenkin jatkoi matkaansa niin kuin lisätiedon jakamisella ei olisi ollut mikään kiire, eikä hänen mielestään ollutkaan. Asioista keskusteltiin kahvin äärellä, tai muun vaihtoehtoisen juoman, mutta vävykokelas ei vielä kuulunut siihen klubiin. Nuorille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata posliinikuppien äärelle.

Ne olivat hienot, heiveröisen oloiset ja epäilemättä arvokkaat, eikä Rasmuksesta ollut lainkaan hauskaa että kartanonrouva liittyi seuraan lisäämään vähintäänkin henkistä käsien tutinaa. Kohtelias tervehdys vastaanotettiin viileällä hymynkareella, ja siinä se. Susanne ei tuhlannut sanojaan Rasmukseen.

Arne sen sijaan sukelsi asiaan, kun kahvitarjoilu oli saatu järjestettyä takkahuoneeseen.

”Vieläkö, Rasmus, etsit hevosta?”
”Joo… sitä ratsastettavaa. En omaksi”, Rasmus lisäsi.
”Oletan ettei ole lykästänyt”, Arne rohkeni ryhtyä suorapuheiseksi. ”Sen tason hevosia ei ole maassa loputtomasti ja, miten sanotaan, tasapuolisia diilejä vielä vähemmän.”

Josefina tarkkaili tilannetta ja silitteli peukalollaan Rasmuksen kämmensyrjää.

”Minulla olisi sinulle sellainen”, Arne sanoi, ja Josefina katseli äitiään, jonka ilme ei värähtänytkään. Äiti tiesi ehdotuksesta etukäteen, hän itse ei.
”Niinkö”, äännähti Rasmus yllättyneen kuuloisena.
”Meidän ratsuttajatilanne on olennaisesti muuttunut, kun Jessi irtisanoutui ja Alexander muutti Markarydiin. Heidän ratsastama Coral on ilman ratsastajaa.”
”Teidän jalostusori?” Josefina pärskähti ennen kuin Rasmus ehti sanoa mitään.

Arnen silmät eivät räpsähtäneetkään.

”Niin. Haluaisitko kokeilla sitä tänään? Teillähän ei ollut kiire.”

Rasmus halusi kyllä. Hän ei kuitenkaan ollut varma, mitä olisi ajatellut Josefinan kommentista, Arnen ehdotuksen perimmäisistä syistä tai Susannen ilmeettömästä katseesta, ja kaiken kaikkiaan ajatus Rosengårdien oriilla kilpailemisesta tuntui ensi alkuun riskialttiilta. Toisaalta Rasmus harvoin kieltäytyi mahdollisuudesta ratsastaa hyviä hevosia edes kertaluontoisesti, eikä hän tehnyt niin nytkään - joten vajaata tuntia myöhemmin hän löysi itsensä Coralin satulasta.

Se oli keskikokoinen ori, Dustyn kahdeksanvuotias jälkeläinen, jonka kimossa karvassa oli vielä häivähdys kellertävää. Se tuntui energiseltä ja vilkkaalta, ja sillä oli mielettömän tehokas ja eteenpäinvievä laukka. Coral ei ollut vaikea ratsastaa, mutta hieman tulisempi kuin Bran, ja vaati tasaista istuntaa ja kevyttä kättä. Rasmusta kieltämättä hieman ahdisti ratsastaa Arnen ja Susannen katsellessa, mutta ensimmäinen oli kaikeksi onneksi ottanut nuoren kirjavan tamman ratsastettavakseen yhtä aikaa eikä siksi ehtinyt tarkkailla Coralin jokaista askeltal. Josefina sen sijaan tarkkaili vanhempiensa kasvattamaa jalostusoria herkeämättä samalla, kun nosteli ratsukoille puomeja.

Hirveästi nosteltavaa niissä ei Coralin takia ollut, sillä ori osoittautui äärimmäisen varovaiseksi hyppääjäksi, joka ponnisti lujaa ja potkaisi takajalat taakseen pienilläkin esteillä. Sen hypyissä oli verrattain vaikea pysyä alkuun mukana, mutta Rasmus tunsi, kuinka hevoselta ei taatusti loppuisi kapasiteetti kesken. Coral ei ollut vielä valmis isoihin luokkiin, kuten Arne oli hänelle kertonutkin, mutta laatua siinä riitti. Se pitäisi vain monipuolisella treenillä kanavoida hyviin suorituksiin kilparadoilla.

Montaa hyppyä he eivät ottaneet, mutta Rasmus osasi jo niiden jälkeen sanoa, että hän viihtyi hevosen satulassa hyvin. Se oli hieno hevonen ja varmasti arvokas paitsi kilparatsuna myös jalostusorina, eikä Rasmus uskaltanut edes arvailla, millaista sopimusta Rosengårdit hänelle tarjoaisivat. Kovin paljon hän ei pystyisi hevosen käytöstä maksamaan, se oli tietenkin selvä.

“Mitäs pidät?” Arne kysyi jarruteltuaan oman ratsunsa käyntiin ja annettuaan sille pitkän ohjan. Rasmus seurasi Coralin kanssa esimerkkiä.

“Tosi hieno hevonen”, Rasmus vastasi ja yritti olla kuulostamatta liian innokkaalta. “Mahtava hyppy ja laukka. Varmasti potentiaalia isoihinkin kisoihin.”

Arne nyökkäsi.

”Niin. Siihen me kasvatustyössämme pyrimme”, kokenut hevosmies sanoi niin kuin se ei olisi ollut seikka eikä mikään. ”Ja on meidän etu, että meidän hevoset on hyvillä ratsastajilla ja tekevät tulosta. Mainostavat itse itseään.”

Se siitä paineettomasta tekemisestä kivan hevosen kanssa, mutta sitäkö Rasmus edes toivoi? Josefina katseli poikaystävää, joka syttyi haasteista: kilpaili hyvinkin nuorena ponien SM-taistoissa, lähti teini-ikäisenä Dierk Mayerille töihin ja iski hynttyynsä yhteen Arne ja (ennen kaikkea) Susanne Rosengårdin nuorimmaisen tyttären kanssa.

”Me olemme valmiit antamaan siitä osuuden sinulle nimellistä summaa vastaan”, Susannen kalsa ääni halkoi yhtäkkiä ilmaa.

Sanoja seurasi tihenevä hiljaisuus. Arne oli ainoa, jonka olemus oli rento, ja hevoset – hevoset olivat hyvän treenin jälkeen rauhallisia, kuin eivät olisi lainkaan tunteneet ympäröivää ilmapiiriä. Rasmus oli yllättynyt pökerryksiin ja Josefinaa kylmäsi.

”Sinä tietysti harkitset asiaa”, Susanne ilmaisi käskevämmin kuin hänen miehensä olisi suonut. ”Emme odota vastausta nyt heti.”
”Hevosen kuluista vastaamme me”, Arne kiirehti selvittämään tarjouksen ehtoja. ”Ja sen varaus-, astutus- ja varsamaksut kuuluvat meille. Sinun nimellinen omistusosuutesi takaa hevosen pysymisen sinun kilpailtavanasi kunnes päätät luopua osuudestasi.”
”Vaikka muut siteesi meihin raukeaisivat”, täydensi Susanne vailla sävyn häivää äänessään, mutta jokin häilähti katseessa.

Josefina oli aktiivisesti kurtistamatta kulmiaan. Tässä oli jotakin todella omituista: siinä, kuinka Susanne oli suostunut tähän ilmiselvästi vasten todellista tahtoaan, kuin ansaan ahdistettuna. Ja sitten Susanne näytti taas kuin keneltä tahansa kartanonrouvalta eikä lainkaan nurkkaan ajetulta, eikä Josefina enää luottanut omiin tulkintoihinsa.

”Aika…moista”, sanoi Rasmus myöhemmin, kun he istuivat autossa turvallisen etäisyyden päässä Rosengårdien sukukartanosta.
”Mmm”, äännähti Josefina ja toivoi kumppaninsa uskovan, että hänen täytyi keskittyä yhä talviunensa syvimpiä hetkiä horrostavan Tammisaaren läpi luovimiseen.
”Sä et tiennyt tästä etukäteen”, Rasmus ehkä arvasi tai kysyi, ja Josefina pudisti päätään.
”Ehkä ne tahtoo tosiaan tukea sua”, tyttö ehdotti ja hymyili hitusen liian myöhään, jotta se olisi ollut luontevaa. Kevyt naurahdus seurasi, ja sanat, joiden huolettomuudesta Josefina ei ollut itsekään varma: ”Tietysti sä harkitset ja mietit itse parhain päin. Hyvä diilihän se varmaan on.”

Ei isä eikä ainakaan äiti ehdottaneet muunlaisia sopimuksia kuin hyviä, mutta Josefina mietti: hyviä kenelle?
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 11.01.20 23:52
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 78
Luettu: 4212

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Juhlapäivä
31. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 24/24 #jusmus

Vuoden viimeisen päivän ilta me (minä, Josefina ja n. 67 muuta ihmistä) vietetään Pitkän miehen kujalla. On outoa olla siellä nyt, kun se ei ole enää Josefinan koti, vaan Aliisan ja sen Robertin, joka on kylläkin ilmeisesti ollut autuaan tietämätön koko juhlista aina niiden alkamiseen asti. Mä ja Josefina saavutaan aika aikaisin, ja vaikka paikalla on jo tusinan verran jengiä, oven avaava Robert näyttää hämmentyneeltä aivan kuin se ei ihan tietäisi, mitä kummaa on tapahtumassa.

Meidän jälkeen ihmisiä alkaa virrata sisään yhä kasvavina laumoina. Osa on auburnilaisia, osaan mä olen törmännyt joissain muissa hevosjutuissa tai ehkä kylillä Kallassa, mutta iso osa on ihan vieraan näköisiä. Huoneet (myös Robertin) täyttyvät, skumppaa virtaa laseihin, musiikki soi (ehkä vähän turhankin kovalla) ja ihmisillä tuntuu olevan hauskaa.

Ja ihan hauskat bileet niistä tuleekin: on mukavaa nähdä vanhoja tuttuja ja vaihtaa muutamia sanoja uusienkin ihmisten kanssa, juoda kaljaa ja humaltua lievästi, miettiä kulunutta vuotta ja vuosikymmentä milloin missäkin seurueessa ja toivoa hiljaa mielessään onnea ja iloa seuraavallekin vuodelle. Hyvine ja huonoine hetkineen – takana on mielenkiintoinen vuosi. Tuskinpa seuraava ainakaan merkittävästi kurjemmaksi muotoutuisi.

Ja vaikka se on niin kliseistä että hävettää itseänikin, on ihanaa lopettaa vuosi 2019 ja aloittaa vuota 2020 suutelemalla Josefinaa. Ehkä se olisi voinut tapahtua jossain muuallakin kuin Aliisan ja Roberin eteisessä kymmenien kenkien ja takkien seassa; mutta yhtä kaikki, mä olen siinä hetkessä onnellinen.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 01.01.20 16:52
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 78
Luettu: 4212

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Joulukattaus
#rosengårdit #jusmus

23. joulukuuta


Suhteen parhaat asiat ovat lopulta aika pieniä. Ennen reissuun lähtöä me halaillaan varastoon ja juodaan aamukahvit hitaammin kuin tavallisesti. Rasmus mainitsee, että säätiedotuksessa varoitettiin huonosta ajokelistä. Se tulee saattamaan mut autolle ja pyytää sitten, että laitan viestiä kun olen perillä ja varmistaa että muistin pakata hänen lahjan. Perillä isä kysyy ensiksi miten ajomatka meni ja kehottaa heti seuraavaksi lähettämään Rasmukselle terveisiä ja ojentaa minulle pienet paketit vietäväksi hänelle ja hänen vanhemmilleen. Isä pitää Rasmuksesta.

Kun mä otan puhelimen esiin laittaakseni Rasmukselle lupaamani viestin, siellä odottaa häneltä:
”Sano vanhemmillesi hyvää joulua multa.”

Mun tulee sitä välittömästi valtava ikävä. Onkohan silläkin mua?

24. joulukuuta


Kartanolla on hulinaa. Siitä pitää huolen nuorin sukupolvi: Iris ja Felix ja heidän pikkuserkkunsa. Minusta on mukavaa, että meitä on niin paljon paikalla. On Vilhelmina perheineen, on Ulrika-täti ja Oskar-setä ja Oskarin mukana tämän vaimo ja lapset ja lapsenlapset. Mummokin on tullut kylään, vaikka vältteleekin nykyään usein reissaamista huonoon kuntoon vedoten.

Äidistä näkee, kuinka tärkeää on, että hänen oma äitinsä viettää joulun meidän kanssamme.

Ja sitten saapuu Alexander, joka on lennähtänyt pariksi päiväksi Suomeen.

”Pitää palata pian”, veli sanoo. ”Työt eivät odota. Eikä Elise.”

Se on kumma ja yllättävä uutinen. Alexanderilla on tyttöystävä. Vilhelmina alkaa välittömästi udella kaiken hienotunteisuuden unohtaen.

*

”Minusta Alexander ei vaikuta kovin rakastuneelta”, sanoo Vilhelmina mulle myöhemmin luottamukselliseen sävyyn.
”Niinkö”, mä sanon varovaisemmin. Utelu ei ole minusta sopivaa käytöstä, eikä toisten parisuhteisen arvostelu.
”Mm. Vaikka eihän se yleensäkään avoimesti osoita kiintymystään. Silti: joku myyjätyttönen. Olisin olettanut Alexanderin kaipaavan jotakin kunnianhimoisempaa.”

Välillä Vilhelmina on sellainen: vikkelä tuomitsemaan. Mun seurassani se ilmentää sitä estottomasti, vaikka muulloin onkin kovin korrekti. Mun tekisi mieli sanoa sille, että niinhän mäkin olen vain tallisiivooja, niin kartanoon syntynyt kuin olenkin. Ja mitä on Alexanderkaan? Ylioppilas, jolla on huikentelevainen harrastus.

Mitähän Vilhelmina miettii Rasmuksesta, mä ajattelen vähän surkeana, vaikka mun ei pitäisi välittää siitä vähääkään.

*

Joulupöytä on niin runsas, että musta tuntuu ironiselta kun mä oivallan, miten tiiviisti kohtuus kummittelee silti ruokailutilanteessa. Vilhelmina mun vieressäni syö kuin lintu: se ottaa pieniä maistiaisannoksia ja syö niitä hitaasti, sillä lapset vaativat sen huomiota ja se syventyy mielellään myös keskusteluihin aikuisten kanssa. Äiti pöydän toisella puolella vilkuilee meidän lautasia. Ylensyönti on syntiä, ja pöydät notkuvat silti.

Siitä mä olen iloinen, että Ulrika-täti on istahtanut mun toiselle puolelleni. Boheemi Ulrika on rentouden tuulahdus, ja meillä on puhuttavaa Pikistä. Alexander kyselee sen suvusta ja tulevasta varsasta.

”Zilverado. Väriori?” se tuhahtaa pilkallisesti. ”Aikookos Ulrika tehdä hyvät rahat ymmärtämättömien väriharrastajien kustannuksella?”

25. joulukuuta


Joulumaastoon mä saan kasvattimme Coralin. Alexander ottaa oman Naskinsa, jonka se aikoo ehkä ensi kesänä kuljettaa Ruotsiin jatkaakseen Henrikin ja uuden ratsuttajan, Hildan, aloittamaa koulutustyötä. Muistan Alexanderin eilisiltaiset puheet Pikille valitusta väriorista ja tuhahdan. Veljen oma hevonen on kirjava.

Coral on kiva hevonen. Sillä on vähän tyttömäinen nimi, mutta rakenteeltaan se on komea, voimakkaan näköinen jalostusori. Muistan, että sillä on emänsä tyylinen hyppy: molemmat kimot ponkaisevat ilmaan kuin vahvojen vietereiden heittäminä.

Henrik on ostanut isältä itselleen tamman, ranskalaisen Marbren, ja ratsastaa sillä ylpeän näköisenä. Äiti ratsastaa Dustylla, isä Karrolla. Isän ponihullutus on saanut Vilhelminankin innostumaan. Se kipuaa Prins-ponin satulaan.

*

Jossakin vaiheessa joulupäivää mä karkaan suuresta sukujoulusta hetkeksi omaan rauhaan soittamaan puheluita niille tärkeille ihmisille, jotka eivät ole paikalla. Yleensä se on tarkoittanut lähinnä Hannaa, ja sille mä soitan nytkin ja me sovitaan näkevämme vielä ennen kuin me kumpikin lähdetään vanhempiemme luota takaisin omille kotipaikkakunnillemme.

Sitten mä soitan Aliisalle, ja seuraavaksi Heidille. Sofialle joululahjaksi hankittua multisensorista kirjaa mä vähän nolostelen.
”Se oli niin soma, mutta onhan vielä vähän aikaista ehkä sille. Mutta ehkä te voitte silitellä niitä pintoja ja katsella värejä, ehkä siitä on iloa –”
”Jusu, se on ihana. Ja minun lahja myös.”

Mun on uskottava.

Puhelukierros päättyy itseoikeutetusti Rasmukseen.

26. joulukuuta


”Jäisit vielä. Vuodenvaihteeksi sitten menisit kotiin.”

Ein sanomisen vaikeus. Nieleskelen vähän ja karaisen itseäni. Isä tietää jo, että kieltäydyn, ja jos hän olisi enemmän äidin kaltainen, hän painostaisi ja manipuloisi.

Mutta isä hyväksyy vastauksen ja halaa läksiäisiksi. Helpotusta tuntien ajan pois kartanon pihasta, ja jossakin lumettoman Tammisaaren keskustaa sivutessani helpotus vaihtuu sydäntä särkevään ikävään.

Ei voi tehdä ihmiselle hyvää olla niin umpiuppeluksiin saakka rakastunut. Piru! Minussa on suurempia tunteita kuin minuun mahtuu! Hätäännys ja kauhistus!

On paras rauhoittua. En sentään tahdo ikävissäni ajaa varomattomasti ja saada sakkoja tai aiheuttaa tapaturmaa.

Kotipihassa ikävä yltyy tujuimmilleen ja unohdan tyyneyden. Juoksen raput kotiovelle.

*

Tunnekuohu tasaantuu vasta vähän aikaa sen jälkeen, kun mä olen astunut kotiovesta sisään. Jo se tuntuu huimalta: laittaa avain yhteisen kodin lukkoon, kääntää sitä ja astua sisään ovenraosta. Rasmus ei tule vastaan heti, mistä mä arvaan sen piilottelevan jotakin sotkuja.

Sitten kun se tulee, mä olen jo riisunut ulkovaatteeni ja hyppään suoraan poikaystäväni syliin ja halaan minkä pystyn. Rasmus rutistaa takaisin.

”Hirveä hirveä ikävä. Oliko sulla yhtään?”
”Arvaa.”
”Tuoksunko hyvältä? Sun suihkusaippuaa ja kuorinta-ainetta käytin.”

Rasmus nuuhkuttaa mun kaulaa ja suukottaakin. Mä hymyilen ja huokaisen syvään.

”Ihana olla kotona.”
”Mustakin.”
”Tehdäänkö nachovuokaa?”
Rasmus naurahtaa puheenaiheenvaihdoksen yllättämänä.
”Mulla on nälkä”, puolustaudun.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 25.12.19 16:19
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Yksin kotona 5
23. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 20/24 #jusmus

Josefina oli lähtenyt Rosengårdien kartanoon jouluksi, ja mä olin jäänyt yksin meidän pieneen asuntoomme. Aina kun Josefina oli poissa, koko kämppä tuntui taas mun poikamiesboksilta; se näytti heti pienemmältä ja kolkommalta ja sotkuisemmalta, vaikka Josefinan tavaroita olikin siellä täällä ja sen kädenjälki näkyi esim. kaikissa kämpän koriste-esineissä. Mutta jotenkin, kun se ei ollut siellä, mun alitajunta alkoi epäillä oliko se koskaan ollutkaan, ja kaikki tuntui samalta kuin keväällä silloin, kun mä asuin yksin.

Mä tilasin pitsan, söin sen sängyssä, pelasin vähän, söin sipsiä, pelasin vähän lisää, ja sitten mä aloin ikävöidä Josefinaa. Tavallaan mä toivoin että olisin saanut viettää joulun sen kanssa, toisaalta oli ihan hyvä järjestely, että se enemmän jouluihmisenä meni juhlimaan sitä sukulaistensa kanssa ja mä ei-juhlin omieni seurassa. Oli meillä aina ollut tekokuusi, joku pieni kinkku ja muutama lahjapaketti. Mun äidin mielestä perinteet olivat tärkeintä.

Jos mä oikein pinnistelin, saatoin muistaa senkin, miten mä olin pienenä poikana rakastanut joulua ja sen taianomaisuutta ja odottanut aattoa lokakuusta asti. Mun toisen ponini mä olin itse asiassa saanut joululahjaksi. Kiara oli ollut vähän päälle 120-senttinen ratsuponi, joka oli ohuilla jaloillaan pinkonut kaksi kertaa kovempaa kuin mun shettikseni ja hypännyt mitä vain, mistä vain, milloin vain. Se oli odottanut mua aattona tallissa ja sillä oli ollut kaulassa seppele, josta se oli nirhinyt enimmät havut irti.

Se oli ollut hyvä poni. Olisi erittäin mieluinen yllätys, jos äiti tekisi joululahjaratsusta tradition ja tänä vuonna mua odottaisi paketissa joku tulevaisuuden olympiahevonen.

Mä lähetin Josefinalle whatsappilla hyvän joulun toivotukset heti, kun yö vaihtui seuraavan vuorokauden puolelle. Se ei vastannut, mutta ehkä se oli jo nukkumassa.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 24.12.19 17:10
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 78
Luettu: 4212

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Huonoa tuuria
18. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 15/24 #purtsinpuurojuhla #jusmus

Vaikka mä en todellakaan ollut mikään puurojuhlaihminen, täytyi myöntää että Purtsilasta tuli joulutalkoiden myötä ihan tunnelmallinen. Porukalla me saatiin siivottua, tehdä pientä elämää helpottavaa remppaa ja koristeltua ihan vain muutamassa tunnissa. Satulahuoneeseen ilmaantui jopa viimeisen päälle koristeltu joulukuusi, joka oli överimpi kuin meillä kotona oli kertaakaan kahdenkymmenenneljän vuoden aikana ollut.

Mä sain tehtäväksi poistaa hämähäkinseittejä kaikkialta minne harjoineni yletin, ja Josefina liittyi mun seuraan saatuaan valmiiksi jonkun tärkeän koristeluhomman. Me huiskittiin harjoilla katonrajaa, pimeitä nurkkia ja vähän toisiammekin, ja kun me oltiin enemmän tai vähemmän valmiit, mä vedin Josefinan lähelle ja kiersin käteni sen ympärille; harja kaatui kolisten maahan.

”Tiesithän että mä olen täällä vain sun takia”, mä sanoin. ”Eihän mulla ole täällä hevosta.”
”No, ihana kun tulit”, Josefina hymyilee ja kurottautuu lähemmäs. Me vaihdetaan lyhyt ja kevyt suudelma, JA juuri sen lyhyen suudelman aikana mun äiti (jonka mä en edes tiennyt ehtineen koko talkoisiin) paukkaa nurkan takaa suoraan meidän eteen.

”Hups!” se sanoo ja naurahtaa. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus tunkeilla.”
”Ai, hei, Jaana”, Josefina vastaa vienosti ja on kevyesti punastunut.
”Joo, mepäs tästä”, mä jatkan kaikkea muuta kuin vienosti punastuneena ja vedän Josefinan mukanani.

Onneksi meillä oli sentään hevoset eri talleilla, enkä mä koskaan käynyt äidin kanssa yhtä aikaa Purstilassa, niin mun ei tarvitsisi törmätä siihen vastaavanlaisissa merkeissä enää esim. ikinä. Tai pikemminkin – sen ei tarvinnut törmätä meihin. Mä uskoin vakaasti, että jotkut asiat oli tarkoitus pitää yksityisinä.

Melkein voittajia
18. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 16/24 #purtsinpuurojuhla

Puurojuhlan paras osuus oli ehdottomasti maastoretki, jonne mä sain ratsukseni Pikin. Josefina oli kysynyt, kumman mä haluaisin lainaan, ja mä olin vastannut Pikin. Mä epäilin, että Josefina olisi ehkä itsekin mennyt mieluummin sillä kuin Grannilla, mutta no – mä halusin kovasti päästä testaamaan Pikkumustaa pitkän tauon jälkeen enkä taas toisaalta ollut yhtään varma, sovittiinko mä ja Granni toisillemme.

Mukana oli sekalainen seurakunta purtsilaisia hevosia ratsastajineen, ja aika sekalaiseksi maastolenkki osoittautuikin. Kolme hevosta heitti kuskinsa tantereeseen ja yksi niistä hevosista oli Harry, ja kun selvisi ettei ketään sattunut sen kummemmin, mä en jaksanut olla kovin harmissani Robertin putoamisesta. Jotenkin musta tuntui että se suhtautui muhun kylmäkiskoisesti, vaikka eihän me varsinaisesti tunnettu ja oli mahdollista, että se oli vaan ujo.

Oli miten oli, laukkakilpailu me kuitenkin otettiin. Piki oli pieneksi ja nuoreksi hevoseksi yllättävän kovassa kunnossa, ja vaikka se oli kiltti tamma, se meinasi suorastaan lähteä lapasesta. Mä yritin pysyä itse mahdollisimman hyvässä tasapainossa ja annoin sen mennä. Se jätti heittämälle taakseen Grannin, Harryn ja muutkin, mutta Lovea se ei saanut karistettua kannoiltaan. Verneri Kaajapuro ratsasti oriinsa ensin rinnalle ja lopulta ohi Pikin hyvästä alkuspurtista huolimatta, ja vaikka voitto ei meiltä kauaksi jäänyt, meni se kuitenkin selvästi Lovelle.

Kivan isäoriin äiti ja Inna olivat yhteisomistusvarsalleen valinneet, mä mietin enkä ollut yhtään niin harmissani häviöstä kuin olisin ehkä muuten ollut. Mä kiitin Pikiä hyvästä työstä ja myöhemmin Josefinaa hevoslainasta. Se oli tehnyt Pikin kanssa hyvää työtä ja mä olin varma, että tammasta tulisi vielä jotain suurta.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 18.12.19 22:07
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 78
Luettu: 4212

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Yhtenä aamuna
15. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 13/24 #jusmus

Sunnuntaina Josefina meni vasta kahteen töihin, ja vaikka sitä ennen me molemmat haluttiin ratsastaa hevosemme, ehdittiin me kuitenkin nukkua verrattain pitkään. Kun mä availin silmiäni, ei ollut enää pilkkopimeää (joskin ”valoisa” olisi ollut liioiteltu termi), ja mun vieressä Josefina makoili mahallaan ja tutkaili puhelintaan.

Mä kierähdin Josefinan viereen ja kietaisin toisen käteni sen ympärille.
”Huomenta”, se kääntyi hymyilemään mulle ja painoi suukon mun poskelle. ”Katsopas tätä.”

Mä pyyhin enimmät unirähmät silmistäni ja otin vastaan Josefinan tarjoaman puhelimen. Näytöllä oli asunnon vuokrailmoitus: iso kaksio ei kovin kaukana Pitkän miehen kujalta, vastarempattu, järkevä pohjaratkaisu ja siistit pinnat. Asunto oli stailattu kuviin ammattitaidolla ja niiden perusteella se näytti valoisalta, raikkaalta ja noh, enimmäkseen valkoiselta.

”Sijainti olisi ainakin ihan hyvä”, Josefina kertoi mun selatessa ilmoitusta alaspäin. ”Eikä mitään remontteja tiedossa. Siitä varmasti saisi kodikkaan laitettua.”

Mä en epäillyt yhtään, etteikö Josefina saisi mistä tahansa Ikea-asunnosta kodikasta, ja mä olin jo vastaamassa että pitäisikö vuokranantajaan ottaa yhteyttä, kun mä lopulta saavutin ilmoituksen hintapyynti-kohdan ja havaitsin, että asunto oli kallis. Helvetin kallis. Aivan liian kallis mulle – ylitti mun miettimän budjetin melkein kahdellasadalla kuussa.

Hinta ei olisi ollut mikään ongelma jos mä olisin ollut edelleen isälläni töissä, mutta kun en ollut, ja Hanni ei maksanut mulle lähellekään niin hyvin eikä tuntejakaan ollut läheskään yhtä paljon. Mulla oli edelleen varaa pitää Brania Auburnissa ja varsoja ympäri pitäjää, mutta juuri muuhun mulla ei sitten ollutkaan enää varaa.

Mutta jotenkin mua hävetti ajatus siitä, että mun olisi pitänyt myöntää se Josefinalle yks kaks noin vain. Se oli tietysti kartanon kasvattina tottunut ihan erilaiseen elintasoon kuin mä. Ehkä se ei halunnut elää loppuelämäänsä köyhän ratsastajan kanssa jossain rotanloukussa? Ehkä se olisi halunnut mun palaavan takaisin oikeisiin töihin? Mä annoin puhelimen takaisin Josefinalle, könysin ylös sängystä ja kävelin kolme askelta huoneen poikki keittiöön.

”Hmm, joo, katsotaan”, mä sanoin selkä sängylle päin ja aloin kaivella aamupalatarpeita kaapista. ”Otatsä kahvia?”
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 15.12.19 17:28
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 78
Luettu: 4212

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Koti kahdelle
9. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 9/24 #jusmus

Kun Josefina on livahtanut suihkuun ja vesi on alkanut kohista putkissa, mä avaan tietokoneen. Ensin mä selaan läpi uusimmat hevosten myynti- ja ylläpitoilmoitukset, mutta sillä rintamalla ei ole mitään vähääkään uutta ja kiinnostavaa, joten mä siirryn asuntoihin. Sillä Josefina, mun tyttöystäväni, on juuri ilmoittanut haluavansa paitsi todella asua mun kanssa yhä edelleen, myös etsiä isompaa kotia, joka olisi meidän yhteinen oma koti alusta loppuun asti, ja se jos mikä on ihmeellistä.

Ongelmana tietysti on se, että Kalla on n. viidellätoista asukkaallaan yksi pienimmistä asuntomarkkinoista Suomessa, ja se, että mä olen nykyään kohtuullisen köyhä. Mä tiedän, ettei Josefina tarvitse mitään kattohuoneistolukaalia sen enempää kuin mäkään, mutta olisihan se kiva, jos meidän tuleva koti ei olisi jo lähtökohtaisesti homeessa ja varustettu vaaleanvihreällä muovimatolla ja keltaisilla keittiönkaappien ovilla.

Josefina tulee suihkusta, valuttaa hiuksistaan vesipisaroita keittiön lattialle ja tuoksuu ruusulta. ”Mitä sä katsot?” se kysyy.

”Näitä kämppiä jo vähän”, mä vastaan ja kohautan hartioitani. ”Aika rajallisesti valikoimaa kyllä, täytyy sanoa.”

Josefina hymyilee. ”Ei sitä nyt vielä tänään tarvitse hoitaa”, se sanoo jotenkin lempeästi eikä ollenkaan muistuta, että mä itse olin vartti sitten vannonut, että kyllä joku kiva kämppä varmasti löytyisi.

Ja löytyisikin – ennemmin tai myöhemmin, mutta ei ehkä vielä tänään. Harmi, että mun taas tekisi mieli muuttaa välittömästi jonnekin, missä me mahduttaisiin Josefinan kanssa vaikka tanssimaan olohuoneen poikki. Mä yritän sitä meidän yksiön vähäisellä lattiapinta-alalla nytkin, mutta pyyhkeeseen kääriytynyt Josefina kikattaa ja lopulta mä onnistun kamppaamaan sen sängylle; tosin vain puoliksi vahingossa.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 09.12.19 23:29
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 78
Luettu: 4212

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Laivassa
5. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 5/24

Laivassa. Se keinuu kovassa aallokossa epämiellyttävästi ja matka tuntuu pidemmältä kuin kertaakaan aiemmin. Laraa ärsyttää ja se joutuu ponnistelemaan pysyäkseen hyvin tasapainossa, joten mä mietin suurimman osan matkasta miettien miten sen jalka voi. Se ei ole kuuma eikä Lara sitä aristakaan, mutta onko se kuitenkin kipeä? Pitäisikö se käyttää eläinlääkärillä varmuuden vuoksi jo heti ensi viikolla, vai voisiko se odottaa ensimmäiseen tiineystarkastukseen asti?

Muutakin mä ehdin miettiä. Vaikka mä nykyään aika vähän haaveilen, koska mä olen alkanut uskoa siihen että asiat menevät omalla painollaan ainakin jotenkin ja turha unelmointi aiheuttaa vain pettymyksiä, mä kuvittelen mieleeni pitkäsäärisen, tumman tammavarsan. Mä mietin miten siitä kasvaisi nopea ja lahjakas, miten se hyppäisi melkein mitä vain, ja laivan lipuessa jossain Itämeren keskellä ja koneen jyristessä tasaista tahtia mä maalaan mielessäni sinivalkoisen ruusukkeen sen poskelle. Ehkä siitä tulisi SM-voittaja tai vieläkin enemmän – mun omasta kasvatistani.

Sitten mä alan merenkäynnin takia oksentaa, ja hevosenkasvatuksen orastava glooria katoaa äkkiä vessanpönttöön.

Koti
6. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 6/24 #jusmus

”Ihanaa olla kotona”, mä huokaan heti saatuani kengät jalasta ja heittäydyn sängylle selälleni. Musta tuntuu, että mä olen ollut ikuisuuden poissa ja viettänyt siitä ajasta puolet jonkun kulkuvälineen kyydissä. Josefina kierähtää mun kainaloon ja kiemurtaa, kun mä painan kasvoni sen kaulalle ja puhallan.

”Onko?” Josefina vastaa leikkisällä äänellä. ”Minä jo vähän pelkäsin, että jäisit sinne.”
”Ei siellä ollut yhtä hauskaa ilman sua”, mä sanon totuudenmukaisesti. Silitän Josefinan hiuksia, ne tuntuvat liukkailta ja vielä vähän suihkun jäljiltä kosteilta.

”Mutta Joehan on maailman hauskin.”
”Miten sen nyt ottaa, riippuu huumorintajusta…”
”No joo, mutta ei muka ollut hauskaa –”
”…Mutta mulla oli sua ikävä.”

Josefina kääntyy katsomaan mua, ja sen silmät ovat maailman isoimmat ja kauneimmat.
”Mullakin oli ikävä sua”, se sanoo ja hymyilee ihan vähän, ja sitten me pussaillaan siinä jouluvalojen loisteessa kuin ällöttävästi vastarakastuneet jossain Netflixin uusimassa joulun rakkauskomediassa.  

Me katsotaan myös Linnan juhlia eikä Josefina omaan tapaansa muuta kuin kehu pukuja, ja me juodaan teetä ja syödään keksejä ja makoillaan sängyllä, ja musta alkaa tuntua vähän jouluisalta, mitä se ikinä tarkoittaakaan.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 04.12.19 22:54
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 78
Luettu: 4212

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Jouluvaloissa
1. joulukuuta 2019: Rasmuksen joulukuu 1/24
#jusmus #seikkailusaksassa


Harmitti, että Josefinan piti maanantaina lähteä takaisin Suomeen. Mä olisin niin mielelläni ottanut sen matkaseuraksi, ja oikeastaan mä olisin muutenkin halunnut viettää sen kanssa jokaisen mahdollisen päivän. Mutta työt kutsuivat sitä, ja luonto taas kutsui Laraa, jota me yritettäisiin vielä alkuviikosta astuttaa. Ja toisaalta – oli ihanaa, että Josefina oli tullut edes viikonlopuksi.

Parissa päivässä me oltiin hyvin ehditty verestää kesäisiä muistoja, ratsastaa ratsastamasta päästyämmekin, kokeilla pomon uusia hevosia ja nauttia vanhoista tutuista, tutustua hevosenhoitajaharjoittelija-Linukseen (siis lähinnä Josefina, koska mulle se ei juuri puhua pukahtanut), hypätä pomon valvovien silmien alla samalla kun se valmensi punaruunikkoa ruunaa omistajineen (joka osoittautui pomon joksikin sukulaiseksi ja oli tullut pariksi päivää treenaamaan), ja viimein sunnuntai-iltana käydä pikaisesti kylillä.

Mulle oli selvinnyt, että Saksassa jokaisessa pienessä kyläpahasessakin oli joulumarkkinat. Niinpä Joe raahasi meidät ensin katsomaan sellaisia, ja vaikka tori valoineen, kojuineen ja suklaassa uitettuine hedelmineen oli ihan nätti, mä en edelleenkään ollut erityisemmin jouluihmisiä. Mä ostin pienen joulukoristeen äidille lahjaksi ja olisin halunnut ostaa jotain Josefinallekin, mutta en sitten keksinyt mitä, joten jätin joululahjan hankkimisen myöhempään ajankohtaan.

Sitten me mentiin tuopille, ja niitä mä ostin kolme. Me istuttiin nurkkapöydässä, ja pubikin oli kääriytynyt jouluvaloihin, kynttilöihin ja havukransseihin. Josefina taas kääriytyi mun viereen, ja Joachim katseli meitä viekkaasti pöydän toiselta puolelta.

”Look at you”, se kujersi. “I’m gonna miss you.”

“We’ll come back”, Josefina lupasi ja puristi mun kättä. Mä hymyilin Josefinalle ja sitten Joelle, ja me kippisteltiin, until next time.

Ehkä ensi kerralla me oltaisiin taas pidempään, ja ehkä joskus me jäätäisiin koko talveksi. Kuka tiesi?
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 01.12.19 20:40
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 78
Luettu: 4212

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Piipahdus
27.11.-2.12.2019
#seikkailusaksassa #jusmus

Yksin 27.11.

Aluksi tuntuu vähän omituiselta. Rasmus on lähtenyt Laran kanssa Saksaan pomon luo ja mä kökötän yksin kotona tuntematta sitä ihan kodikseni. Mä en ole koskaan ennen ole ollut tällä tavalla yksin Rasmuksen asunnossa.

Meidän asunnossa.

Yhden alkuillan mä käytän purkamalla levottomuuttani ensin pienillä siivouspuuhilla ja sitten isommilla. Yksiö on niin pieni, etten mä ole kovinkaan uupunut lopettaessani, mutta levollinen kuitenkin. Edes hetkittäin. Kalvava tunne ei anna täyttä rauhaa.

Sytyttelen tuikkuja ja synkistelen melankolisia joululauluja kuunnellen. Se tuntuu juuri siltä mitä mä tarvitsen kaamosalakuloni keskellä.

Mutta jo seuraavana päivänä mä olen kyllästynyt ja ikävissäni, enkä malta odottaa, että pääsen itsekin matkaan.

Matka 29.11.

Lentoloki: nousu, nukahdan, lasku.

Räpyttelen hämmentyneenä silmiäni. Ihmiset liikehtivät ympärillä. Mulla on kuolaa poskella. Pyyhin sen vaivihkaa, nousen ja poistun koneesta reissureppuni kera.

On kiire – mulla ja mun läpättävällä sydämelläni.

Harpon Joachimin halattavaksi ja itkettää vähän, ja sitten Rasmuksen, eikä itketä enää ollenkaan. Muutamia viikkoja kestäneen lattean plääh-tunteen jälkeen olen vilpittömän helpottunut siitä, miten iloinen mä olen juuri silloin.

Halaus ei ole pitkä, mutta mä kyllä rutistan Rasmusta lujasti ja katson sitä erkaantuessa silmiin. Äkisti itkettää taas, mutta armollisemmin kuin vielä muutamia päiviä aiemmin.

"Come on, lovebirds", Joachim hoputtaa.

Ajomatka: Joachimin surkeita vitsejä. Se laulaakin (tunteella). Rasmuksen käsi mun kädessä.

Yösydän 29.11.

Mä valvon vielä. Asunto, joka kesällä tuntui tukahduttavan kuumalta, on nyt viileä, mutta se ei mua valvota, sillä Rasmus on lämmin mun vieressä. Könyän hieman parempaan asentoon poikaystäväni kainalossa ja kosketan sen poskea nenänpäälläni.

Rasmus liikahtaa. Se kallistaa päätään siten, että sen selvärajaisen leukaluun kylkiäisiksi muodostuu ihoruttu, jota ei kylläkään voi kutsua kaksoisleuaksi. Silmät raottuvat vähäsen.

"Hei."
"Nuku vaan."
"Mhm."

Ei me kuitenkaan nukuta. Me katsellaan toisiamme hämärässä. Hetki tuntuu hauraalta, enkä mä rohkene sulkea silmiäni enkä liikahtaa enkä ainakaan sanoa mitään.

Aika ja pimeys tekevät tehtävänsä. Silmät alkavat painua vastustamattomasti kiinni ja hengitys tasaantuu. Viimeisenä tunnen pehmeän pusun otsallani.

Fling 30.11.

Pomo patistaa mut uuden hevosensa selkään. Se on hauska, isoläsinen rautias nimeltä Foolish Fling, ja mä mietin, onko hevosvalinta jokin piiloviesti mulle. Niin vilpittömän lämpimästi kuin pomo mut edellispäivänä toivottikin tervetulleeksi, mä en voi olla miettimättä havitteleeko se yhä Rasmusta pysyvästi talliinsa.

Miksi ei havittelisi. Katselen vaivihkaa Ykkösellä ratsastavaa seurustelukumppaniani. Se on rennon ja keskittyneen näköinen, taitavakin, kuin satulaan syntynyt.

"I like this one", sanon, kun pomo kysyy multa mielipidettä Foolish Flingistä.
"Yeah? Good."

Kun mä utelen, mitä suunnitelmia Dierkillä hevosen varalle on, ukko hymähtää.

"I already sold him."

Niinpä tietenkin. Bisnesmies Dierk Mayer palveluksessanne. Hevosia joka lähtöön ja saapumiseen.

Silver 30.11.


Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 Zilveradoeste
Josefina pomon tiukassa treenissä Pikin varsan isällä, Zilveradolla.

Linus 30.11.

Kaja deittailee taas Troytaan, ja siksi mä en oikeastaan ehdi nähdä sitä kuin ohimennen maanantaina ennen lähtöäni, sillä viikonloppunsa se viettää romantiikan parissa. Sen sijaan mä tutustun linköpingläiseen Linukseen. Sen pomo on ottanut Eduardon avuksi/riesaksi hevosenhoitajaharjoittelijaksi, ja poika on tuskin kahdeksaatoista ja kuolettavan ujon oloinen. Jos se mokaa, se menee kirkuvanpunaiseksi.

Mä tunnen omituista hellyyttä poikapoloa kohtaan. Jutustelen sille ystävällisesti ruotsiksi, ja se on siitä niin kiitollinen, että musta tuntuu kuin mä olisin saanut lemmikkikoiranpennun.

Rasmusta Linus joskus kuikuilee häkeltyneen oloisena. Havainto ensin ihmetyttää mua, ja sitten taas ei, sillä mä jos kuka ymmärrän kyllä Rasmus Alsilan viehätysvoiman päälle.

Kuume 30.11.

Rasmus harjaa Laraa antaumuksella. Mä kyykistelen karsinan ovensuussa putsailemassa jodhpurejani ja vilkaisen välillä karsinan parivaljakkoa. Ne ovat jollakin tapaa yksikkö, mä mietin.

"Tiinehtyyköhän Lara", Rasmus pohdiskelee.
"Eiköhän", mä arvelen kannustavasti. "Onhan se ennenkin tiinehtynyt hyvin."
"Toivottavasti siitä tulee taas hieno varsa."
"Varmasti."

Rasmuksen varovaisen odottavainen intoilu on salamyhkäisen tarttuvaa laatua.

"Voisinpa joskus saada Grannistakin varsan", haikailen. "Mutta eihän se välttämättä tiinehdy."
"Ei ainakaan... siementämättä."
Tirskahdan, niin kömpelösti sana kompuroi ulos Rasmuksen suusta.
"Niin, no, toivotaan ettei ainakaan mistään pyhästä hengestä. Voisi olla vaikea valita kantakirja sitten", vitsailen.
"Njoo", Rasmus yskähtää. "Mutta meinasin vaan, että kannattaahan sitä yrittää."
"Hmm, ehkä joskus."

Manchild 1.12.

"So, tell me, Josie – I heard you actually live together in that teeny-tiny doghouse of his."
"Yeah?"
"Do you hate him?"
"Joe... what? Why? Explain a little."
"Nah, just thinking about the good old saying. Y'know, keep your loved ones close and enemies closer. That's about as close as you can get, living in that cupboard of his, ha-ha."
"Oh, come on, it's not that small."
"Ha."
"What?!"
"I wonder... do you often say that?"
"Why? Joe... why."
"No reason."
"Oh my God Joe - what are you, thirteen?!"
"Better thirteen than, I don't know, old."
"Not really, Joe, not really!"

Siivet 1.12.

Ruun valtavat hypyt ovat juuri sitä mitä mä tarvitsen. Sen kanssa mä koen aina sen käsittämättömän maastairtaantumisen, hyppyä suuremman, sellaisen tunteen joka saa mut epäilemään palataanko me koskaan enää painovoiman vaikutuksen alaisiksi.

Tietysti me ollaan sitä koko ajan. Tietenkin on ihan aina olemassa voima, totuus joka estää meitä leijailemasta, jotakin estehevosta vahvempaa.

Mutta mä en anna sen latistaa euforiaa. Laukanvaihto on sekin lennokas, ja mä ohjaan hevosen taas yhdelle suurelle esteelle, eikä mua edes pelota. Mä en mieti, kuinka monella tavalla mä voin mokata tämänkin asian, enkä kyseenalaista onko mulla edes oikeutta onnistua.

Mä vain ratsastan. Pomo nyökyttelee huomaamattaan hyväksyntäänsä.

Kaamos(masennus) 1.12.

Surutyötä. Tämä matka on varmaan vähän sellaista, mä mietin, vaikka ei Rasmus tietysti mitään sellaista sanokaan. Larasta ei enää ratsuhevosta tehdä, ei millään kuntoutuksella eikä lääkinnällä eikä poppakonsteilla.

Silloin kun Rasmus kertoi, että paskalta näytti, mä avasin sydämeni sen sanoittamattomalle surulle. Mä en särkynyt siitä. Se oli mulle arvokasta.

Nyt me istutaan pubissa. Pöydässä on tuikku, Joachim on tupakalla, ja mä tuijotan lepattavaa tuikkua ja sanon:
”Mulla on ollut vähän paha olla.”

Rasmus kääntyy katsomaan niin kuin mä olisin sanonut jotakin kohtalokasta.

”Kun on syksy. Talvella se menee ohi.”
”Meneekö aina?”
”Menee.”
”No... hyvä.”

Mä hymyilen ja kääriydyn Rasmuksen kainaloon.

Kotiin 2.12.

Me pussaillaan lentokentän pikaparkissa kuin viimeistä päivää. Se on hengästyttävää ja ihanaa ja itkettävää, sillä pian sen on loputtava, ja mun on jo valmiiksi kauhea ikävä Rasmusta — muutaman päivän takia.

”Tule pian kotiin”, mä sanon hiljaa siitä huolimatta, että tunnen tarkalleen Rasmuksen paluuaikataulun.

Suoristaudun pelkääjänpaikalla ja tartun jalkatilassa odottavaan reppuuni.

”Tulee ikävä”, sanon, ja sitten: ”Jag älskar dig.”

Se tulee luontevimmin niin, äidinkielellä, tunnekielellä. Hymyilen taas, avaan oven ja nousen autosta.

Astelen suojatien yli, taksin ohi, käännyn vielä lähtevien ovilta kerran katsomaan. Joachimilta lainattu auto on yhä siinä ja Rasmus istuu ratin takana, ehkä katsoo mua. Tietäisinpä, mitä se ajattelee.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 30.11.19 18:31
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Valoa kohti
11. lokakuuta 2019

Perjantaina me haettiin mun loput tavarat. Niitä ei ollut kauhean paljon, olinhan mäkin asunut ensin minimaalisessa yksiössä ja sitten kimppakämpän yhdessä huoneessa, jonne mun vähäiset huonekalut sovitusti jäivät uuden asukkaan riesaksi/riemuksi. Haettavana ei siis ollut juurikaan muuta kuin pari huonekasvia ja pussukallinen mun ulkoilutakkeja ja sen sellaista, mitä Aliisa ei ollut osannut mun tavaroita Robertin tieltä siivotessaan laatikoihin sulloa. Silti hakureissu venähti yli tunnin mittaiseksi, sillä Aliisa ja mä puhuttiin asiat halki ja itkettiin puhdistavaa itkua ja Rasmus koki olonsa kiusaantuneeksi. Se oli aikaavievää puuhaa meille kaikille.

”Mä en halua huonoa ystävyyseroa”, niiskutti Aliisa, ja mä katsoin sitä suurin vettynein silmin ja henkäisin kauhuissani.
”Mutta eihän me ystävyydestä erota! Yhdessäasumisesta vain”, mä korjasin järkyttyneenä pelkästä ajatuksestakin, ettei Aliisa enää olisi mun ystävä.

Se oli heittänyt mut pois kodistani väärinkäsityksen vuoksi, mutta sellaiset asiat mä, Josefina Rosengård, annoin muille anteeksi. Mitäpä muutamasta rintakehää ja vatsanpohjaa kasaan rutistavasta kodittomasta kauhunhetkestä, kun vaakakupissa painoivat kaikki Aliisan monet hyvät puolet ja hänen kanssaan koetut hyvät muistot?

(Mä olisin ollut juuri sellainen ihminen, joka ei ikipäivänä pyristelisi eroon myrkyllisistä parisuhteista, jos siis sellaiseen joutumisesta olisi ollut akuuttia vaaraa. Onneksi ei ollut. Onneksi oli Rasmus ja onneksi se oli kuivakan kuorensa alla sellainen lempeäsieluinen nallekarhu kuin oli.)

”Voi ihanaa, mä niin toivoinkin että sä sanoisit noin”, Aliisa suorastaan ulvahti ja kapsahti varoittamatta halaamaan mua. Mä tunsin sen kyyneleisen posken kaulaani vasten. Ehkä siinä oli vähän räkääkin, mutta oli parempi ajatella vain kyyneleitä.

Silloin Rasmus rykäisi ja kysyi, lähtisikö se jo viemään tavaroita autolle. Me nyökkäiltiin Aliisan kanssa vain ja annettiin Rasmus Alsilan liueta tilanteesta tekemästä ja kokemasta sitä vaivaannuttavaksi. Meillä tytöillä oli tärkeä, olennaisesti itkua sisältävä erkaantumishali meneillään, ja sen taustamusiikiksi ei kaivattu painonvaihtelukahinaa ja tukahdutettuja tuhinoita, joita Rasmus olisi kuitenkin yrittänyt olla pitämättä ja pitänyt vähän silti.

Rasmus meni menojaan, ja me halattiin Aliisan kanssa varmaan muutama minuutti vielä sen jälkeenkin.

Silloin eteiseen tupsahti Robert Harrington, uusi minä Aliisan elämässä, ja se pysähtyi niille sijoilleen pälyilemään meitä levottomin silmin. Lakkasimme halaamasta toisiamme, pyyhimme kyyneleitä kuin yhdestä sopimuksesta ja naurahdimme alakuloisesti.

”No, nähdään”, sanoin vaisusti.
”Joo, nähdään.”
”Ja saat sä soitellakin”, lisäsin.
”Tokkopa sä ehdit mulle vastailla kun ihastelet kaiket päivät avokkisi ihanuutta.”
”Avokin?" En tiennyt, mikä se sellainen oli. Slangisana tietynlaiselle asunnolle?
”Rasmus varmaan jo odottaa kuumeisesti rakastajatartaan saapuvaksi. Ala painella siitä”, Aliisa kehoitti reipasta teeskennellen, vaikka oli vasta hetki sitten ulvonut mun olkaa vasten kuinka tämä oli aikakauden loppu – niin kuin Rachelin ja Monican yhteiselon päätös Frendeissä tai Lilyn ja Marshalin muutto omaan kotiin Tedin kanssa vietettyjen vuosien jälkeen.

Tuntui omituiselta lähteä Pitkikseltä sillä tavalla virallisesti viimeistä kertaa. Nyökkäsin välttelevän tervehdyksen tai hyvästit Robert Harringtonille, joka oli saanut kengät jalastaan ja takin yltään, ja se nitkautti yhtä omituisesti omaa niskaansa. Mä en kuitenkaan jäänyt analysoimaan Robertin niskalihasten jähmeyttä, sillä välttelin nolona sen katsetta siinä pelossa, että se huomaisi miten mun ripsarit olivat varmasti levinneet. Astuin rappukäytävän puolueettomaan ilmatilaan ja jätin asunnon ja sen nykyiset asukkaat taakseni.

Pitkän miehen kuja seiska oli siihen mennessä ollut mun suosikkiasuntoni Kallassa.

Kun mä istahdin mun autoon, apukuskin paikalle jo odottamaan asettunut Rasmus puristi puolilohduttavasti ja puolikömpelösti mun kättä. Mä hymyilin sille eikä mun olo ollut enää kuin hitusen haikea. En tuntenut oloani petturiksi vilkaistessani vielä vanhaa kotitaloani ja ajatellessani, että sen suosikkikodin status kyllä vielä väistämättä hiipuisi. Hyvät muistot eivät katoisi, mutta musta tuntui, että niiden päälle kasattaisin vielä uusia ja kirkkaampia.

Kirkkaudesta puheenollen: kotona mä purin tavarani järjestelmällisesti ja jätin näennäisen epäjärjestelmällisesti tunnelmavalosarjani sängylle (jonka olin säntillisesti pedannut).

Rasmus se sitten osasi hämmästyttää. Ihmetystä herättävän nopeasti se otti näköyhteyden päiväpeitteellä (joka oli minun; lakanatkin olivat, sillä mun lakanat sattuivat olemaan esteettisesti miellyttävämpiä sekä materiaaliltaan pehmeämpiä) lojuviin valoihin. Sitten se söi vilkuillen välillä mietteliäänä valoja ja joskus harvakseltaan, kun se luuli etten mä huomannut, mua. Siitä näki, kuinka asiat yhdistyivät sen päässä kokonaisuudeksi — ei se sentään mikään turha hattuteline ollut.

”Haluaisitko sä että laitetaan jo sun jouluvalot jonnekin esille?” Rasmus kysyi melkein muina miehinä multa, kun se siivosi pöytää ja mä tiskasin astioita.

Mä naurahdin.

”Ei ne ole jouluvalot”, mä sanoin ja mietin, oliko mahdollista, ettei Rasmus oikeasti ollut mun luona vieraillessaan huomannut, että mulla oli ne ympäri vuoden esillä. ”Ne on tunnelmavalot.”
”Aivan”, Rasmus mölähti kiltisti niin kuin se olisi täysin järkeenkäypää, piti pienen tauon ja ojensi samalla rätin mulle.

Kun mä asettelin rättiä, jolla mun poikaystävä oli juuri pyyhkinyt pöydän, kuivumaan ja tunsin oloni maailman kotoisimmaksi, se nimenomainen poikaystävä vielä varmisti:
”Niin että — laitetaanko me ne tunnelmavalot sitten?”

Mulle tuli ujo olo siitä mielihyvästä. Rasmus ihan todella halusi, että sen koti oli munkin koti, mä ajattelin silloin. Tuskin se sentään oikeasti piti valoista niin paljon, että oli ottanut mut asuinkumppanikseen siinä toivossa, että olisin tuonut valot mukanani. Valot olivat mua varten, ja Rasmus antoi niille tilaa samoin kuin mullekin.

”Laitetaan”, mä hymähdin melkein arasti hymyillen. ”Miten ne susta sopisi?”
”Sä tiedät paremmin”, Rasmus kiirehti sanomaan ja kohotti kätensä. ”Mä en oikein osaa tommosia juttuja.”
”Mutta sano jos ne on jotenkin häiritsevästi.”
”Sanon.”
”Sun olisi kuulunut sanoa, etteivät ne voi olla häiritsevästi, koska mulla on niin hyvä maku”, opastin kuivatessani käsiä tiskaamisen jäljiltä. Rasmus nauraa tyrskähti vähän epäuskoisena.
”No, mä en ole hyvä noissakaan asioissa”, se sanoi sitten aika huolettomasti ja tarttui mua vyötäisiltä suudelman ajaksi (siinä puuhassa se sitten taas oli musta aika hyvä).

Kotvasen kuluttua mä vapauduin asettelemaan tunnelmavalosarjaani meidän asuntoon. Sillä välin Rasmus etsi meille katsottavaa elokuvaa. Välillä se ehdotti jotain, ja mä annoin puolivillaisen mielipiteen. Me molemmat tiedettiin ettei elokuvilla ollut mulle merkitystä; mä joko nukahtaisin tai tarttuisin kirjaan jossakin vaiheessa. Samalla tavalla mäkin tiesin vastavuoroisesti sisustusmielipiteitä kysyessäni, ettei Rasmukselle ollut kamalasti väliä miten valosarjani sijoittelin, mutta tuntui hyvältä kysyä.

”Näyttää kivalta”, tuumasi Rasmus, kun olin hetken kuluttua tyytyväinen kätteni jälkeen.

Mun ihana uusi kämppikseni nousi, venytteli ja asteli mun luokse. Mä kiedoin vuorostani käteni sen ympärille. Olisin halunnut sanoa, että se itse näytti kivalta, mutta en kehdannut. Toisaalta: aina sanoja ei kaivattu. Oli kaikenlaisia korulauseita mukavampaa loikoilla yhdessä sängyllä ja silitellä toisiamme tunnelmavalaistuksesta iloiten, ja sitten vähän myöhemmin käpertyä kainalokkain katselemaan elokuvaa ja kemian oppikirjaa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 11.10.19 16:43
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Branin päiväkirja

Majatalossa
5. lokakuuta 2019 #jusmus #ruunaankoski kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Ruunaankosken majatalo on tunnelmallinen: entiseen loistoonsa remontoitu ja yksityiskohtia arvostava, mutta ei liian pramea. Rasmus arvostaa erityisesti sitä, että pitkän kisapäivän jälkeen voi vain kävellä talleilta majapaikkaan ja päästä suoraan suihkuun. Tai melkein suoraan, sillä Josefina, joka oli vaikuttanut palelevan, oli mennyt ensin.

Huomaa, että on tullut syksy. Kun Rasmus tulee suihkusta hiukset yhä vettä valuen, ikkunan takana on jo melkein pimeää. Heidän huoneessaan on lasiastiassa jouluvaloja, jotka Josefina on naksauttanut päälle. Rasmus miettii ohimennen, pitäisikö hänenkin alkaa hankkia vastaavia koriste-esineitä kotiinsa nyt, kun Josefinakin asuu siellä. Rasmus on asunut viime vuodet varsin askeettisesti, mutta hän uskoo, että Josefina saa pikkuhiljaa kädenjälkensä näkyviin pikkuyksiössäkin.

Elleivät he sitten muuttaisi.

Siitä Rasmus onkin halunnut kysyä Josefinalta: että jos Josefina edelleen haluaisi asua Rasmuksen kanssa, vielä viikonkin jälkeen, pitäisikö heidän alkaa katsoa isompaa asuntoa jostain muualta. Ei sillä, etteivätkö he yksiöön mahtuisi - molemmat ovat kuitenkin isoimman osan päivää tallilla, töissä tai tallilla töissä - mutta Rasmuksesta tuntuu, että Josefina saattaisi arvostaa olohuonetta. Vielä hänestä on kuitenkin tuntunut liian aikaiselta ottaa asia puheeksi.

“Kivat kisat”, Rasmus sanoo sen sijaan ja pörröttää pyyhkeellä hiuksiaan. “Tää on kyllä mukava kisapaikka, täytyy tulla toistekin.”

“Niin on”, sängyllä jalat ristissä istuva Josefina nyökkää. “Cava hyppäsi hienosti. Sokat ovat varmaan tyytyväisiä.”

Parasta olisi, Rasmus miettii. Viimeaikaisiin treenimääriin nähden oli suorastaan ihme, että Cava oli pysynyt radalla housuissaan ja itse asiassa ottanut jopa aikavirheen. Parempi kuitenkin niin päin. Muutkin hevoset olivat tehneet hyvää työtä. Josefina oli sijoittunut Grannilla, Bran ottanut vain yhden puomin, ja nuorisokin yrittänyt parhaansa pienestä jännityksestä huolimatta.

“Huomennakos se poni tulee?” Rasmus kysyy. Olisi hauska nähdä Esmeronyaa useamman viikon tauon jälkeen.
”Niin”, vahvistaa Josefina, joka hapuilee peittoa lämmittäväksi viitaksi harteilleen. ”Mulla on ihan hyvät odotukset sille. Onneksi Runiacista tulee muitakin, niin sille järjestyi hyvin kyyti.”
”Joo. Kiva kyllä nähdä se.”
”Kiva kisata sillä! Voispa mulla olla oma poni”, Josefina haaveilee hyväntuulisena. ”Vaikka olenhan mä vähän pitkä.”

Rasmus vilkaisee tyttöystäväänsä. Josefinan kasvoilla ei kuitenkaan näy suurta harmistusta hilkulla olevan ponikokoisuuden vuoksi, joten ehkä hänelle ei tarvitse pitää mitään kannustavaa palopuhetta itsensä hyväksymisestä. Eihän Rasmus kyllä varmaan osaisikaan.

”Juuri sopiva”, hän kuitenkin sanoo ytimekkäästi istahtaessaan sängyllä jo nököttävän peittomytyn viereen.

Josefina hymyilee ja nojautuu suukottamaan Rasmuksen poskea, ja se on aina mukavaa. Kumpikin nuori taitaa yhä olla vähän hämmennyksissä siitä, miten hyvin asiat ovat järjestyneet.

”Kiva nähdä myös Trinaa”, Josefina mainitsee vanhempiensa kasvatin, ”ja se Picket on sen jälkeläinen.”

”Sun vanhemmilla on kyllä hyviä kasvatteja”, Rasmus tuumaa ja pohdiskelee, millaista olisi olla ratsukartanon lapsi – sellaiseksi Josefina on varmaankin pitänyt hämmästyttävän hyvin jalat maassa. Niin no, näkeehän sen Alexanderistakin.

”Ai niin kuin mä?” tyttöystävä kujeilee ja alkaa karistella peittoa harteiltaan, sillä lämpö on alkanut palata kehoon.
”No ihan erityisesti sä”, Rasmus naurahtaa Josefinaansa arvostavasti katsellen.

”Ne muuten jo vähän kyseli, mennäänkö me sinne jouluksi”, Josefina paljastaa, eikä viitsi tehdä numeroa siitä, että seurustelukumppaneille avoimet perhejuhlakutsut ovat aikanaan olleet melko iso juttu. Ajat ovat muuttuneet ja Vilhelmina sisaruksista ensimmäisenä vakiintujana tehnyt työnsä.

Rasmus irvistää automaationa ajatellessaan joulua kartanolla, mutta tekee sen niin lyhyesti, ettei Josefina välttämättä huomaakaan. Rasmus ei edelleenkään ole jouluihminen ja kaikista mieluiten hän viettäisi joulun Josefinan kanssa vaikka ihan kaksistaan, kävisi ehkä joulupäivänä tai tapanina hoitamassa välttämättömät sukuloinnit hyvin pikaisesti ja poistuisi hevosiin liittyviin velvollisuuksiin vedoten.

“Ai mäkin?” Rasmus katsahtaa Josefinaa.

“Molemmat”, Josefina tähdentää ja hymyilee. “Mutta voidaan me miettiä myöhemmin. Ne on vaan aina ajoissa näissä juhlavalmisteluissa.”

Rasmus ei ole ensinkään varma, että Josefinan perhe ja erityisesti äiti Rosengård todella haluaa hänet kartanolle jouluksi, ja hän miettii olisiko tosiasiassa kohteliaampaa kieltäytyi kutsusta vai ottaa se vastaan. Onneksi jouluun on vielä melkein kolme kuukautta, ja Rasmus kieltäytyy vaivaamasta asialla nyt päätään.

“Joko sä muuten kerroit niille, että muutit mun luo?” Rasmus utelee ja nousee laittamaan pyyhkeen kuivumaan.

Josefina kiertää peiton takaisin harteilleen ja työntää varpaat sen reunan päälle lämpimään. “En vielä”, hän vastaa. “Mutta mä ajattelin soittaa kotiin huomenna. Ja Aliisallekin, taas.”

“Hmm”, Rasmus vastaa. “Joo.”

Rasmus palaa takaisin Josefinan viereen, nostaa jalat sängylle ja työntää omat jalkansa peiton alta Josefinaan kiinni. “Sitä mä mietin, että kun me nyt asutaan yhdessä, ja jos sä edelleen haluat jäädä, niin mahdutaankohan me hyvin tuohon mun kämppään, kun sehän on täynnä mun roinaa… Vai pitäisikö meidän katsoa uutta? Isompaa?”

Rasmus pitää pienen tauon. Oliko sittenkin liian aikaista? Niinpä hän lisää: “Tai voidaan me miettiä sitä myöhemminkin. Joo.”

Josefina vaikenee kaikesta jouluun liittyvästä: siitä, kuinka se on hänen lempiaikaansa kartanolla, ja kuinka äiti on silloin mukavimmillaan, ja kuinka Josefinalla ja Vilhelminalla on omat salaiset rutiininsa ja kuinka tärkeältä tuntuisi, että Rasmus olisi osa sitä kaikkea. Sen sijaan hän tarttuu tarjottuun aiheeseen. Pää kallistuu, kun tyttö miettii kantaansa.

”Niin, voi olla että pidemmän päälle käy ahtaaksi”, Josefina aprikoi ja kiiruhtaa lisäämään: ”Ei mua kyllä haittaa olla lähekkäin mutta jos – jos sä vaikka kyllästyt katselemaan mun naamaa…”

Sen oli tarkoitus olla vitsi. Rasmus kuitenkin kurtistaa kulmiaan.

”En varmasti.”

”Niin… anteeksi. Mä olen huono käyttämään huumoria. Mutta tarkoitin vaan, että voidaanhan me katsella. Jos tulee vastaan jotakin ihanaa niin sitten voidaan muuttaa, mutta on hyvä kun ei ole pakko”, Josefina linjaa. Hän on muuttanut kuluneiden kahden vuoden aikana usein. Ei hänellä ole kovinkaan kiire tehdä sitä taas.

Josefina nojautuu halaamaan poikaystäväänsä.

”Ja siihen ”jos haluat jäädä” -osaan… haluan. Jos saan. Kai sä tiedät että”, Josefina nielaisee ja pitää lyhyen rohkeudenkeruutauon. ”Mä pidän susta valtavasti.”

Rasmus halaa Josefinaa tiukasti takaisin, ja hänestä tuntuu lämpimältä ja hyvältä, kun kaikki tarvittava on siinä: kaunis Josefina kauniine sanoineen, hevoset muutaman sadan metrin päässä, ruusukkeet lojumassa yöpöydällä, ja ne jouluvalot siinä oudossa lasimaljassa.

“Mäkin pidän susta”, Rasmus vastaa. “Maailman eniten.”

kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 06.10.19 20:54
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 56
Luettu: 3260

Mun koti ei oo missään

Aiemmin tapahtunutta: Sun koti ei oo täällä
1. lokakuuta 2019.
Kalla, Rasmuksen asunnolla.
Jusu odottaa @Rasmus A.:ta.
#jusmus


Päivä on ollut elämää pidempi ja oikeastaan aika hirveä. Kammottava. Mä istua kökötän maani myyneenä Rasmuksen kerrostasanteella, jalkapohjat yhtä rappua alempana ja polvet eteeni koukistuneina. Kädet mä olen kietonut koukkujalkojeni ympärille, leukaa nojaan lohduttomana polviin ja vähän itkettyneitä silmiä lepuutan seinässä, josta maali on yhdestä kohtaa raapiutunut kuopalle. Mä olen ajankuluksi keksinyt kuopalle tarinoita. Ehkä joku on muuttaessaan rymäyttänyt siihen pöydänkulman. En tiedä.

Odotan Rasmusta, jolla on myös ollut pitkä päivä, kun se on joutunut Hanni-työnantajansa mukaan hevoskokeilureissulle. Siksi mun oikeastaan pitäisi olla nyt Pitkän miehen kujalla omassa kodissani – joka, kuten mä olen vain joitakin tunteja aiemmin oppinut, ei enää olekaan mun koti.

Tässä talossa eivät paljon naapurit liiku, joko eivät viihdy kotona tai kotinsa ulkopuolella, ja mä sitä paitsi tunnistan askelten rytmin. Siksi mä en ole kovinkaan huolissani siitä, mitä tulija musta ajattelee, kun mä tällä tavalla istun rapussa. Rasmus sieltä kipuaa, ja sille mä en ala suin päin selittelemään, vaan tervehdin vain vaisuna:
”Hei. Oliko mitään hyviä hevosia? Saanhan mä tulla taas sun luo?”
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 01.10.19 19:13
 
Etsi: Arkisto 2019
Aihe: Mun koti ei oo missään
Vastaukset: 15
Luettu: 541

Grannin päiväkirja

Ajatuksenkompurointia
23. syyskuuta 2019

Märta Merenheimo oli etsinyt kadonnutta koiraa.

Se oli ainoa asia, jota kykenin ajattelemaan, kun kuopsuttelin rapaista Grannia kumisualla (sen lisäksi, että ihmettelin jälleen kerran, miten hevonen, jonka en koskaan nähnyt piehtaroivan tai edes makaavan, oikein tuli niin likaiseksi). Jollakin tavalla kaikki ajatuskulkuni kiertyivät spiraalimaisena luisuna takaisin siihen. Jotenkin näin:
           1) Syksy on tullut – syksyllä on mukava ulkoilla – koiraparka, entä jos se on monta yötä ulkona ja kelit viilenevät koko ajan – ihmisparat, huolissaan koirastaan – voisinpa auttaa – Märta yritti auttaa – Märta tuli Purtseille – eikö missään ollut enää turvallista
           2) Mitä tekisin Grannin kanssa – voisimme mennä maastoon – entä jos putoaisin ja Granni karkaisi – niin kuin se koira – lähtisikö Märta etsimään Granniakin? – hah-hah-haa olinpas naiivi ja typerä


Granni olla möllötti eikä piitannut tuon taivaallista Märtasta, koirasta eikä siitä, tupsahtaisiko minun ihastukseni tallille ja muuttaisimmeko yhteen.

Siis minä ja Rasmus. Rasmus ja minä. Märta oli puhunut aiheesta, ja minä olin (tuhannennen kerran, tunnustettava se on) jäänyt jumiin sen aiheen tiimoille niin kuin krokotiilin puolittama seepra juomalammikolle. Silloin kun en ajatellut Märtan kadonnutta koiraa, tai siis enhän minä tiennyt kenen koira se oli, ajattelin väistämättä Rasmusta ja minua ja potentiaalista mutta toistaiseksi olematonta yhteistä kotia. Oikeastaan koko koiran pohdiskelu saattoikin olla sijaistoimintaa. Ehkä minä vähän välttelin hupsuja, toiveikkaita ja haaveikkaita kuvitelmia poikaystävästäni ja minusta kilistelemässä yhteisen kodin avaimia yhteen.

Ruopsuttelin Grannia niin vimmalla, että sitä saattoi hyvällä omatunnolla nimittää fyysiseksi rasitukseksi. Yritykseni olla ajattelematta liikaa johti vilkkaampaan liikekieleen, eikä oikeastaan ollut ihme, että pian äkäpussiksi tiedetty tamma meni happaman näköiseksi. Se irvisti mulle. Kerää itsesi, nainen. Lakkaa sohimasta.

Keräsin itseni ja Grannin varusteet ja satuloin hevoseni. Me lähdettiin maastoon, missä mä hengitin viimeisiä syysmetsän tuoksuja ja valoja. Tieto siitä, että pian olisi lokakuu ja sitä seuraisi vääjäämättä marraskuu, oli saanut mut maastoilemaan poikkeuksellisen paljon viimeisen parin viikon aikana. Pian tulisi pimeää, märkää ja liukasta, ja seuraavan kerran maastoileminen olisi mukavaa sitten, kun maa olisi valkea ja ilmassa tuoksuisi pakkanen.

Annoin niin hevoseni kuin ajatusteni vaeltaa löyhällä tuntumalla.

Granni oli oikeastaan aika rento ja rauhallinen. Metsässä se oli mukavimmillaan. Aina samoillessani sen kanssa ristiin rastiin poukkoilevilla poluilla mä olin onnellinen, että se asui tallilla, jolla oli luonto kuvainnollisesti sylissään. Tai ehkä se oli Kaajapurojen talli, joka oli luonnon syleilyssä. Loogisempaahan se niin päin oli. Joka tapauksessa Granni esitti silläkin retkellä niin rentoa ravia, että olisin mieluusti tallentanut sen esitettäväksi seuraavassa sileänvalmennuksessa.

Mun ajatukset sen sijaan hypähtelivät kaaottisina Granninkin puolesta. Yhteenmuutto. Märta. Kadonnut koira. Purtseille muuttavat Harry ja Robert, ja kumpi niistä olikaan hevonen ja kumpi poika, minä en yhtäkkiä muistanut. Janna Kaajapuro kertomassa uusista tulokkaista mun Grannini selässä istuessaan. Avan ilme, kun se näki meidän palaavan yhdessä maastosta. Yhteenmuutto. Märta. Jotain muuta karseaa. Kadonnut koira. Ravia. Laukkaa. Ohjastuntuma. Kadotettu jalustin. Tarvitsinko jalustimia? Ei, mukavampaa ilman. Purtsila, Auburn, Sofia, Rasmus, Märta, Janna-Ava-Robert-Harry-Sarah-Lauri-Merikanto-Heidi-mitä. Yhteinen koti, yhteiset avaimet, yhteinen elämä. Hitto, sitähän mä halusinkin. Tietenkin.

Se maastolenkki hujahti ohi. Jälkeenpäin mä en oikeastaan ollut enää edes aivan varma, missä asti me oltiin käyty. Tallin pihaan saapuessani mä havahduin nimittäin ymmärtämään, että tänään mun pitäisi olla rohkea.

Ilmeisen pian, tajusin ja nielaisin.
"Rasmuksen auto", huomautin Grannille. Tamma viis veisasi Rasmuksesta, sen autosta tai keskustelusta, jonka mä päätin omaa paniikkiaikaani lyhentääkseni käydä Nyt Heti Tai Ainakin Pikimiten.

Pelottavan hetken äärellä mun toimintaan tuli uutta rivakkuutta. Olin aina ollut tallipuuhastelija, sellainen, joka vietti mieluusti kaiken valveillaoloaikansa talleilla. Se oli ollut helppoa, kun lähin hevostalli sattui sijaitsemaan kotipihassa, ja koskaan mä en ollut kyllästynyt siellä tai millään muullakaan tallilla oleskeluun. Juuri nyt mä kuitenkin halusin suoriutua Grannin hoitotoimenpiteistä mahdollisimman nopeasti, ennen kuin mulla menisi sisu kaulaan.

Mä löysin Rasmuksen ruokintakatokselta. Siellä se kurkisteli Kissen väkirehuastiaan. Mun vatsanpohjaan pelmahti aimo laumallinen kaiken maailman siivekkäitä, ja vähitellen mun kävelyvauhtini hiipui ja mä seisahduin niille sijoilleni noin metrin päähän poikaystävästäni. Tulisitko avopuolisokseni, ajattelin levottomana, ja mua melkein nauratti. Voi jospa aiheen puheeksi ottaminen olisikin ollut mulle niin helppoa.

"Hei", Rasmuksen ääni rikkoi hiljaisuuden, ja mä olin liian paniikissa pistääkseni merkille, oliko se ilahtunut hei. Toivottavasti!

Mä lähdin liikkeelle kiertotietä:
"Hei! Kiva nähdä. Mä näin Märtankin tänään, kun se, öö, kävi täällä."

Kiertotie johti nopeasti risteykseen, josta Rasmus kurvasi mun laatimaani keskustelukarttaa tuntematta aivan yllättävään suuntaan. Se meni 86 astetta vasemmalle, kun mä olisin tavoitellut ehkä pikemminkin loivaa oikeaa.

"Aijaa! Niin kun te olette ystäviä. Mitäs se?"

Tuijotin Rasmusta. Ystäviä. Märta Merenheimo ja minä.

Oliko mun poikaystäväni vähäsen taukki? Ei se kyllä voinut olla, mutta jotakin se oli varmasti käsittänyt väärin.

"Ystäviä? Suunnilleen yhtä paljon kuin mä ja teinit", pärskähdin turhia kursailematta.

Rasmuksen kasvoille kohosi Ilme. Se mietti. Ankarasti. Yritti ymmärtää tilannetta, joka ei sopinut sen ennakkokäsitykseen asiasta. Sillä oli varmaan aika vahva ennakkokäsitys, mä arvelin, sillä niin kuutamolla se näytti olevan siitä, mitä mä oikein tarkoitin kommentillani.

"Mutta ethän sä pidä teineistä", välkky seuralaiseni virkkoi ääneen.
"Teinit ei pidä musta", mä korjasin, ja lisäsin: "Mä yritän nykyään olla parempi ihminen. Mun pitää suhtautua niihin ymmärtäväisesti, koska ne on murrosikäisiä ja mä olen sentään aikuinen."
"Etkö sä pidä Märtasta?" mun rakas mutta juuri sillä hetkellä tautisen hidasjärkinen kumppanini ihmetteli.
"Pitääkö Märta musta?" kysyin tuskastuneena ja katsoin tarpeelliseksi muistuttaa: "Sehän syytti mua murhayrityksestäkin. Pidätkö sä ihmisistä, jotka on sun mielestä yrittäneet päättää sun päivät?"
"Ei kukaan ole... äh."

Sitten me seistiin siinä hiljaa. Mä olin melkein unohtanut, mistä olin päättänyt Rasmuksen kanssa puhua. Se palasi mieleen vasta, kun kumarruin annostelemaan Grannille pientä heinäsiivua. Avasin suuni, mutten ehtinyt sanoa mitään.

"Mä luulin, että teillä on Märtan kanssa ihan hyvät välit."

Rasmus yritti kai edelleen päästä kärryille. Suoristauduin, katsoin poikaystävääni ja tunsin ihan tavatonta hellyyttä. Voi poloista.

"En mä sano, että meillä on huonot välit. Ne on vaan... omituiset. Mutta mä yritän olla siinäkin asiassa hyvä ihminen. Että en heti tuomitse", sanoin, ja se sai Rasmuksen naurahtamaan.
"Ei sun kyllä varmaan tarvitse kamalasti yrittää", se sanoi ruskeat silmät viileää syysvaloa shiftaten. Katse itsessään ei ollut viileä, ja hymy - siinä oli ruskan sävyjä. Lämpimiä. Ihania. "Sähän olet varmaan paras ihminen jonka mä tunnen."

Häkellyin, totta kai. Varastin ruskan sävyt, eritoten ne kaikista punaisimmat, Rasmuksen hymystä omille poskilleni. Voi pahus.

"Sanot vaan, koska seurustelet mun kanssa", protestoin nolostumistani nieleskellen.

Mun poikaystävällä olisi ollut erinomainen tilaisuus heittää takaisin ällöromanttinen pallo: ei, vaan seurustelen sun kanssa koska ajattelen niin. Mutta kyllähän te nyt jo tiedätte, kenen kanssa mä heilastelen, ja Rasmus Alsila nyt ei vaan livauttele sellaisia lipeviä laineja. Mä tiesin sen jo, ja se oli musta ihan hyvä, kun otti huomioon, miten herkästi mä kipusin kuusenlatvaan sellaisia juttuja kuullessani.

Mutta olisi se nyt voinut jotakin muuta sanoa kuin:
"Niin. No. En kai."

Niin. Niin no. Niin no en kai. Niin kai.

Ja mun ajatukset tekivät sen taas: ne eivät juosseet, ne kompuroivat. Samalla tavalla kuin mä itse aina painajaisunissa, joissa mä tiesin, että täytyi juosta nopeasti karkuun, mutten osannut juosta. Se yksi pieni niinnoenkai pyöräytti karusellin vauhdilla liikkeeseen, ja mä liukastelin kohti oman epävarmuuteni ydintä.
           niin – sanon sinulle mukavia asioita koska olet mun tyttöystävä – tyttöystäville täytyy sanoa mukavia asioita – se on vähän kuin velvollisuus – sä olet vähän kuin velvollisuus


Se oli omituinen hetki. Mä seisoin siinä Grannin heiniä sylissäni puristaen. Ikea-kassi mun jaloissani odotteli, että sulloisin heinät sinne, ja varovaista hymyä värisyttelevä Rasmus ehkä toivoi, että mä sanoisin jotakin. Keksisin jonkin pisteen, josta me voitaisiin jatkaa keskustelua.

Mutta se oli sanonut niin no en kai ja mä en tiennyt miten jatkaa siitä eteenpäin.

Onneksi tuulenpuuska tarttui vähäsen Ikea-kassin reunaan. Se päästi rasahtavan äänen, ja mä siirsin katseeni mekaanisesti äänenlähteeseen. Heinät. Kassiin.

Kun pääsin liikkeelle, kun ryhdyin toimimaan, elämisestä tuli taas kovin paljon helpompaa. Kohta mä suoristauduin taas ja hymyilin Rasmukselle sovinnollisesti, vähän niin kuin me oltaisiin käyty maailman nopein riita – neljän pikkiriikkisen sanan suukopu – ja se hymyili takaisin. Sydänjää solahti vähän enemmän sulaksi. Mä ylitulkitsinylitulkitsinylitulkitsin. Mä olin typerä, typerä, typerä.

Astahdin poikaystäväni välittömään läheisyyteen. Se ansaitsi pusuja hyvitykseksi siitä, että mä olin niin turkasen nopea uskomaan, että kaikki oli pielessä. Ihan syyttä, toivoin.

Heinäkassi tipahti maahan. Me syvennyttiin suudelmaan Purtsilan rehukatoksessa. Se oli hyvä suudelma, siitä tuli monta suudelmaa, ja mä ajattelin kädet ihanasti suutelevan Rasmus Alsilan niskaan kiedottuna, että ei ne varmasti jäisi meidän viimeisiksi kuitenkaan.

Ava Pulkkasen silmienpyöräytyksen saattoi miltei kuulla.

"Jeesus", teinityttö puuskahti syvästi ärtyneen oloisena.

Me molemmat hätkähdettiin. Mun mielessä häilähti omat aikaisemmat sanani: ne on murrosikäisiä ja mä olen sentään aikuinen. Tässä sitä nyt oltiin, niin pirun aikuisina että, ja mä en saattanut kuvitella että sellainen määrä noloutta kuului aikuisuuteen.

"Säästäisitte jotain hääyöhönkin. Jeesus", Ava tuhahti taas.

Kaikki hetket olivat menneet hajalle. Suudelman hetki. Suunnitellun keskustelun hetki. Rohkeuden hetki. Mitään niistä ei ollut jäljellä, ei sittenkään, kun Ava oli napannut mukaan mittakipollisen kivennäisiä ja poistunut tiehensä.

Oltiin vain mä ja Rasmus, jolta mä en sitten kuollaksenikaan uskaltanut kysyä, haluaisiko se asua mun kanssa nyt tai joskus lähitulevaisuudessa. Sulloin sen ajatuksen visusti varastoon ja arvelin lohduttomana, etten ehkä uskaltaisi aikoihin ottaa sitä esille.

kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 23.09.19 19:23
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10261

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Jälkihehku
Paluun jälkeiset viikot.
#jusmus #summerfling


Me oltiin loksahdettu takaisin paikoillemme Kallaan, ja vähän mä olin kyllä pelännyt, että entäs jos muut asiat sitten loksahtaisi sitä vastoin pois sijoiltaan. Siis että jos meillä alkaisi mennä ihanan kesän jälkeen ihan hirveän huonosti. Se olisi olosuhteiden syy: sen, että Rasmus oli saanut maistaa unelmaansa, elämää Saksassa ja kisamatkoja ja Dierkin hienoja hevosia. Sen, ettei elo tutuissa kotiympäristöissä ollutkaan yhtään niin hohdokasta (vaikka oikeastaan olihan päivät Riesenbeckissäkin olleet ehkä pikemmin hien kiillottamia kuin minkään muun). Sen, että me oltiin yhtäkkiä seurusteltu suurin piirtein vuosi, eikä mikään ollut enää kovin uutta ja jännittävää.

Mutta jotenkin kummasti mä kai taas vaan pelkäsin aivan turhaan.

Ensin me kotiuduttiin, ja musta oli mainiota että mulla oli nyt Granni ja Pikkumusta, ja niiden kanssa oli niin mukava touhuta.

Sitten me kilpailtiin, ja musta kilpailutkin meni ihanasti ja kivasti. Rasmus sijoittui sen itse kouluttamalla Easylla, jonka myynnistä se välillä puhui ja sitten taas hetkeen ei, ja joskus ne puheet johtivat mun ajatukset Laraan, josta tuskin koskaan tulisi mun poikaystävälle terveenä pysyvää kilpahevosta. Mitä Rasmus oikein tekisi sen kanssa? Mutta nyt olikin hyvä näin — Rasmuksella oli Bran ja Easy ja lainattavissa Isabellan hevosia ja Laran etujalat olivat hienosti kestäneet taas yhden varsan painon ja se oli hyvä emä — ja mä pidin hiljaiset ajatukset omana tietonani. Nautin poikaystäväni hymystä, kun se ratsasti nuorella orillaan kunniakierroksella.

Piki hyppäsi hyvin ja rohkeasti, enkä mä maaliin ratsastaessani edes tiennyt, että me oltiin pudotettu puomi, niin kevyestä ja äänettömästä hipaisusta se oli alas kierähtänyt. En jaksanut edes harmitella koko asiaa; nuoreen ratsuuni olin mahdottoman tyytyväinen, oli tulos mitä tahansa. Granni hyppäsi loistavasti ja tietysti rohkeasti myös, muttei onneksi uhkarohkeasti vaan järkevästi. Sitä oli huikean kiva ratsastaa, ja sitä mä en siitä ollut tähän mennessä voinut sanoa usein. Nyt mäkin sain sitten hymyillä (en kovin leveästi, en kehdannut) ja johdattaa ratsuni kunniakierrokselle, tai pikemminkin se johdatti mut. Granni paiskoi kierroslukemat kaakkoon ja oli kaikkea muuta kuin se yleistyytymätön, välinpitämätön tamma, jollaisena se usein tunnettiin. Ehkä jopa Granni nautti yhteistyöstä ja menestymisestä. Tai tuskin sentään yhteistyöstä, mutta kyllä mä uskoin, että se tiesi olleensa lähestulkoon paras ja iloitsi siitä. Loppujarrutteluissa se pirulainen yritti napata voittajaa kankusta, muttei onneksi aivan yltänyt.

”Kylläpäs sun ja Easyn rusetti mätsää hyvin meidän ruusukkeeseen”, hymähdin tyytyväisenä Rasmukselle vauhdikkaan kunniakierroksen jälkeen, ja jalkauduttuani mä kapsahdin ihan hetken mielijohteesta poikaystäväni kaulaan ja pussasin, vaikka me oltiinkin vielä aika keskellä kaikkea.

Sitten mua hirvitti mun oma rohkeuteni, mutta vain hetken ajan. Kävi nimittäin niin, että mä tavoitin tutuilta, komeilta kasvoilta onnellisen ilmeen. Pikkiriikkiseksi hetkeksi Rasmus unohtui vaan katsomaan mua lämpimästi ja höperryttävästi, ja sitten sekin pussasi mua nopeasti, ja Granni seisoi yllättävän kärsivällisesti meidän vierellä ja sen suitsiin kiinnitetty ruusuke ei sentään liehunut tuulessa. Se olisi kyllä ollut jo liiaksi elokuvamaista.

Mä olin tyytyväinen. Omaan tammaani ja lainahevoseeni, ratoihin, kisapäivään, menneeseen kesään, seurustelusuhteeseeni ja siihen, että päivän päätteeksi me mentäisiin taas yhdessä nukkumaan, koska Rasmus oli kutsunut mut luokseen.

Seuraavana päivänä Aliisa lähti ulkomaille, ja sitten me asuttiin estekisoja seurannut viikko Rasmuksen kanssa Pitkiksen kolmiossa. Aliisan huoneeseen meillä ei tietysti ollut mitään asiaa, mutta siinäkin oli meille ihan tarpeeksi, että oli keittiö, olohuone, parveke ja mun makuuhuone käytettävissä. Me oltiin pärjätty niin paljon vähemmälläkin. Mä olin hirveän onnellinen siitäkin viikosta: hoivasin huonekasvejani ja leikittelin ajatuksilla, jotka liittyivät olennaisesti Rasmukseen ja asuinneliöihin.

Aliisan palatessa me livettiin Rasmuksen yksiöön. Oli kenttäratsastusviikonloppu, ja mä tietysti jännitin poikaystäväni ja Branin suorituksia. Iltaisin me puitiin osakokeiden fiiliksiä. Rasmus ehdotti, että munkin pitäisi joskus startata kenttää, mutta mä pudistelin vimmatusti päätäni ja nauroin. Sanoin, että olin kertajännittäjätyyppi.
”Ei musta ole tällaiseen, että kolme päivää menee ennen kuin kisa on käyty.”

Sunnuntaina mä olin surullinen. Se ei liittynyt mitenkään kilpailuihin. Bran oli hypännyt hyvin ja ollut nyt maastoesteilläkin enemmän tilanteen tasalla, eikä se ollut heittänyt mun poikaystävää selästään ja tallonut tätä jalkoihinsa, joten ei mulla ollut syytä harmitella sitä. Rasmus huomasi mun alakuloisuuden eikä uskaltanut heti kysyä, mikä mun mieltä painoi, mutta kyllä se sitten lopulta tarpeeksi vilkuiltuaan tarttui aiheeseen.

”Nokun mulla on taas huomenna töitä kuudelta. Pitää mennä kotiin.”
”Miksi? Eihän sun tarvitsisi.”
”Nokun en mä kehtaa täällä nousta aikaisin kun on vaikea olla herättämättä sua.”
”Ei mua haittaa. Jää vielä yöksi, kyllä mä voin myös herätä samaan aikaan. Juodaan kahvit yhdessä.”
”Sun ei tarvitsisi nousta ihan vielä silloin.”
”Ei ehkä”, Rasmus myönsi ja silitteli mun kylkeä ja välillä poskea ja katseli mua sillä tavalla tiiviisti niin kuin se usein teki – ei niin kuin äiti, ei pistävästi, syyllisyyttä herättävästi ja vaativasti, vaan kiintyneesti. Lämpimästi. Sulin.

”Haluatko sä tosiaan herätä mun kanssa?” kysyin ja olin ujosti haltioissani siitä seikasta.
”Haluan”, Rasmus sanoi muitta mutkitta ja yltyi sitten melkein uhoamaan: ”Näetpä, herään ennen sua ja tuon sulle kahvia sänkyyn. Ja aamupalaa. Vaikka ei mulla kyllä nyt ole oikein kuin leipää, mutta sitä sitten edes.”

Mun vastarinta mureni. Jäin taas yhdeksi yöksi. Rasmus ei kyllä sitten lopultakaan herännyt ennen mua, vaan mä havahduin ihan itse jo vähän ennen kellonsoittoa ja olin niin malttamaton aloittamaan uuden päivän, että hipsin itse keittokomeroon. Musta oli tavattoman mukavaa palata kohta kahvikupillisten kanssa sängyn luo. Laskin kupit huolellisesti lattialle ja kömmin herättelemään poikaystäväni, joka ensin kätki kasvonsa tyynyyn kun mä aloin ripotella niille suukkoja, ja sitten kääntyi taas mun puoleen ja alkoi raotella silmiään. Mitään se ei sanonut, mutta hymy narautti sen: siitä oli kiva katsella mua ihan ensimmäiseksi aamulla, vaikka mun kasvoja koristi pelkkä hymy ja tukkakin rehotti entisellä, villiintyneellä uninutturalla.

”Joko nyt pitää herätä”, Rasmus mutisi, vaikka hymyili vähän yhä.
”Jo. Sä lupasit, mutta mä keitin jo kahvit.”
”Reipas.”
”Sitten mä lähden kohta töihin.”
”Entä sitten?”
”Mitä entä sitten?”
”Että tuletko sä sitten taas tänne. Töiden jälkeen.”
Mietin Aliisaa, ja sitä, että mä pääsisin aikaisemmin töistä, ja sitten mä huitaisin ajatukset pois mielestäni.
”Joo”, mä päätin ja tulin siitä onnelliseksi. ”Kun olen ratsastanut hevoset. Ja kun sä pääset töistä. Ja voidaan mennä yhdessä Auburniin, jos sun pitää liikuttaa Bran.”

Rasmuksen mielestä se kuulosti suunnitelmalta. Iltapäivällä töiden jälkeen mä kävin Purtseilla, ja sitten mä menin Pitkikselle hakemaan pienen laukullisen vaihtovaatteita. Aliisa tuli töistä ja ties mistä menoistaan juuri kun mä olin lähdössä, ja se katsoi mun laukkua ja näytti yhtäkkiä synkältä. Mulle tuli vähän syyllinen olo, mutta mä lievitin oloani ajattelemalla, että tämähän oli vain yksi laukku. Ei ensimmäinen, vaan yksi. Yksittäinen. Ainutlaatuinen. Niin mä ajattelin. Menisin vielä yhdeksi yöksi Rasmuksen luokse ja veisin yhden pienen osan omaisuuttani sinne. Vain tarpeellista tavaraa, sitä paitsi, ei mitään sellaista ylimääräistä viihdykettä, ei mitään sen kummempaa.

Ei elämää kummempaa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 25.08.19 12:23
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Kotiin
14. elokuuta 2019 kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa #jusmus #seikkailusaksassa

Laiva on lastattu Branilla, joka matkustaa aivan viisaasti ja hyvin. Se on nuori ori, muttei suotta hermoile. Joskus se satunnaisesti hörisee kysyvästi tammoille, mutta se ei ole koskaan astunut eikä varmasti oikeasti tiedä, mitä daameillaan tekisi, jos sattuisi käymään niin, että hän pääsisi vaeltamaan rekassa vapaasti. Innokkaita ajatuksia sillä saattaa olla, mutta epäilemättä tammat palauttaisivat sen nopeasti ruotuun.

Laiva on lastattu Esmeronyalla, joka on matkalla Runiaciin Heidin ja tämän tyttären iloksi. Ponitamma on porukan kokenein matkailija, sillä se on sentään ehtinyt olla parin ponitytön kilparatsuna. Laivan liikkeellelähtö sai ponin hetkeksi hermoilemaan, mutta sitten se taas tyyntyi, sillä se on järkevä ja mukava tyyppi.

Laiva on lastattu Grannilla, ja Granni on lastattu äkäisyydellä, mutta muilta osin sillä on kaikki hyvin. Tummanruunikko ei jaksa jännittää laivamatkaa, onhan se tehnyt niitä tänä kesänä jo kolme eikä ole syytä olettaa, että tämä neljäskään koituisi kuolemaksi. Nyt Granni on matkalla kotiin.

Laiva on lastattu Pikillä. Uskomatonta kyllä, hyvät haltiatarkummit, tai pikemminkin yksi sellainen ja yksi setäversio samasta teemasta, ovat kuulleet hiljaiset toiveet ja rientäneet hätiin. Piki kuuluu nyt Josefinan Ulrika-tädille, Oskar-sedälle ja hieman Vilhelminallekin, jotka ovat lyöneet päänsä yhteen ja päättäneet kanavoida hevosurheiluun kohdistuvan kiinnostuksensa kimppahevoseen. Kukaan kolmesta omistajasta ei ratsasta. Siksi Josefina ratsastaa. Verneri on luvannut tammalle Kertun jäljiltä vapautuneen karsinapaikan.

Niin joo, ja on laiva lastattu myös seikkailijoilla, jotka ovat palaamassa tavalliseen arkeen Kallan hiljaisessa, joskaan ei tapahtumaköyhässä kylässä. Ei kuitenkaan vielä tänään, sillä tänään he viipyilevät vielä reissutunnelmissa, haluttomina päästämään irti yhteisestä kesästä. Siinä he istuvat, laivan kannella, parhaansa mukaan (eli melko huonosti) suojassa tuulelta ja etäällä muista ihmisistä. Josefina katselee auringonlaskua, Rasmus Josefinaa, ja sitten tyttö hapuilee pojan käden omiinsa, silittää kämmenselkää, laskee sormet, suukottaa rystysiä. Josefina nojaa päänsä vasten Rasmuksen olkapäätä ja saa suukon tuulen jo tuivertamiin hiuksiinsa.

”Uskomatonta, että me ollaan matkalla kotiin”, Josefina mutisee Rasmuksen olkaan nojaillen, sulkee hetkeksi silmät ja suoristautuu sitten. ”Se meni niin nopeasti. Kesä.”

Josefina vilkaisee Rasmusta alta kulmien ja kysyy levollisen uteliaana:
”Mikä susta oli parasta tässä kesässä?”

Rasmus pitää Josefinan kättä hellästi omassaan, silittää peukalollaan Josefinan kämmenselkää. Hän kääntää katseensa Josefinasta laskevaan aurinkoon miettiessään vastausta kysymykseen.

“Meni ehkä liiankin nopeasti”, Rasmus vastaa. “Parasta, hmm… Hevoset. Ratsastaminen, tai ehkä kisaaminen. Oli kiva olla pitkästä aikaa Riesenbeckissä pidempään.”

Rasmus katsahtaa jälleen Josefinaan ja jatkaa hymyä äänessään: “Ja olla nimenomaan sun kanssa.”

“Samat sanat”, Josefina vastaa ja hymyilee takaisin; Rasmus painaa nopean suukon Josefinan huulille. Tuuli puhaltaa hiussuortuvia väliin, suuhun ja silmille, ja saa kaksikon nauramaan.

“Mitä sä aiot tehdä ensimmäisenä, kun pääset kotiin?” Rasmus tiedustelee Josefinalta. Hänen ajatuksensa käyvät Aliisassa: vieläköhän Pitkän miehen kujan talo on edes pystyssä? Tai jos onkin, liekö siellä Josefinan huone jo vapaana? Rasmusta ei ihmetyttäisi, jos Aliisa olisi unohtanut heidän paluunsa kokonaan.

Josefina miettii kotia. Sitä, jonka jätti taakseen ja joka jälleen odottaa koko ajan lyhenevän matkan päässä. Hän sulkee pieneksi hetkeksi silmänsä ja huokaisee syvään. Huokaisua seuraa pieni, vino hymy.

”Varmaan mä kuuntelen ne loput Aliisan kuulumisista, mitä en Power Jumpeissa ehtinyt, ja varmaan se juottaa mulle pullon viiniä ja mulla on ekana aamuna hirveä hedari”, Josefina maalailee ja naurahtaa vähän. Kontrasti menneeseen kesään tulee olemaan huima. ”Mun tulee kyllä sua varmaan heti ikävä.”

Se karkaa, ja Josefina puraisee vähän nolona huulta. Tuntuu hölmöltä ja takertuvaiselta sanoa sellaista. Sellaisen jälkeen on parempi katsella vaikka lokkeja kuin suoraan Rasmusta.

Rasmus sen sijaan katsoo Josefinaa hellästi ja haluaisi sanoa, että niin hänellekin tulee ikävä. Eivät he varmasti kovin montaa päivää tai edes tuntia olisi erossa toisistaan, mutta sekin tuntuu oudolta ajatukselta nyt, kun Rasmus on kuukausitolkulla saanut olla Josefinan seurassa lähes koko ajan.

Parasta Rasmuksesta on ollut se, kun on saanut nukahtaa Josefinan viereen ja herätä Josefinan vierestä, ja jos on sattunut yöllä havahtumaan, niin on voinut kuulla toisen tasaisen rauhallisen hengityksen pimeästä, aivan läheltä.

Ja nyt pitäisi sitten nukkua yksin.

“Mullakin”, Rasmus vastaa rohkeasti. “Mutta ainahan sä voit tulla yöksi. Tai vaikka joka yöksi.”
”Aliisa varmaan”, Josefina aloittaa naurahtaen, mutta vaikenee ennen kuin ehtii kertoa kuinka harmissaan seurankipeä Aliisa olisi kämppiksestä, joka viettää kaiket ajat poikaystävänsä luona.

Niskan niksahduksen saattaa melkein kuulla, kun Josefina käännähtää katsomaan Rasmusta.

”Joka yöksi”, tyttö toistaa Rasmuksen ilmettä tarkastellen. Hitaasti hymy tekee tuloaan, ja se on varovainen mutta onnellinen sellainen. Suupieli nytkähtäen Josefina varmistaa: ”Tarkoitatko sä, ettet ole vielä ihan kyllästynyt muhun ja mun hulluun siivoamiseen?”
Rasmus miettii ohimennen, mitäköhän Aliisa varmaan, mutta jää sitten katsomaan Josefinan kasvoille varovasti saapuvaa hymyä. Se hymy saa Rasmuksen unohtamaan hänen omat epäilyksensä siitä, että ehkä Josefina oli saanut hänen kanssaan nukkumisesta tarpeekseen.

“Ei suhun voi kyllästyä”, Rasmus naurahtaa. “Ja hyvähän se on että edes jompikumpi siivoaa. Jos me joskus vaikka asutaan yhdessä.”

Josefina on vähällä puraista kielensä kahtia.

Rasmus pitää pienen tauon ja on hetken vähän vaikeana, ennen kuin jatkaa: “Pidempäänkin. Jos sä haluat. Joskus. Niin.” Rasmus ei ole tottunut tällaisiin keskusteluihin sen enempää kuin Josefinakaan, ja hän ei ole aivan varma onko puhunut ohi suunsa ja pelästyttänyt koko tytön.
”Niin, ehkäpä”, tyttöystävä kuitenkin sanoo kepeästi, niin kuin se ei olisi isokaan juttu.

Mutta onhan se Josefinasta iso juttu. Valtava. Niin suuri, ettei hän sittenkään uskalla tarttua tarjoukseen saman tien, vaikka mieli arasti tekisi. Miten helppoa olisi silloin vain sanoa, että kyllä kiitos mielellään, asutaan aina yhdessä, mutta Josefina on Josefina.

”Ainakin mä tahdon tulla sun luo sitten seuraavaksi yöksi. Kun ollaan Kallassa. Jos se sopii”, hän rohkenee vain tiedustella ja tuuppaa Rasmusta kevyesti olkavarteen omallaan.

Rasmus ei tiedä mitä ajatella Josefinan vastauksesta - ollako pettynyt vai innoissaan - mutta päättää sitten olla ajattelematta siitä mitään sen kummempaa. Kyllä he ehtisivät asiasta vielä keskustelemaan. Hän tuuppaa ensin Josefinaa takaisin ja kiertää sitten käsivartensa Josefinan vyötärölle, painaa päänsä hetkeksi Josefinan olalle. Se on aika luinen, joten pian hän nostaa päänsä ja katsahtaa Josefinaa hymyillen.

“Tietty”, Rasmus vastaa vain ja painaa suudelman Josefinan huulille.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 14.08.19 20:40
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 78
Luettu: 4212

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Raapaleista:

Sieltä täältä kesältä napatuiksi fiilispalasiksi kirjoitetut raapaleet julkaistaan foorumilla löyhän teeman mukaisissa seitsemänkappaleisisissa sarjoissa. Jos haluat ennemmin seurata niitä kronologisessa järjestyksessä, ne tipahtelevat "reaaliajassa" blogialustalle. Raapaleet ovat samoja molemmissa paikoissa, mutta järjestys eri ts. blogissa voi olla tapahtumia, jotka eivät vielä foorumilla näy ja päinvastoin. (Blogialustalta löytyy myös hevosesittelyjä ynnä muuta sälää.)

Sarjat
1-7 Sukellus uuteen. Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta.
8-14 Arkea ja juhlaa. ... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa.
15-21 Joachim. Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin.
22-28 Kisamatkoilla. Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu.
29-35 Kaja villiintyy. Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän.
36-42 Granni. Sehän nyt ei muuksi muutu, maasta viis, mutta oppiipahan ehkä jotakin.
43-49 Rasmus Alsila. Ihanasti yksinkertainen ja yksinkertaisesti ihana.


Raapaleet 43-49: Rasmus Alsila

Ihanasti yksinkertainen ja yksinkerttaisesti ihana. #seikkailusaksassa #jusmus

43 Konsepti nimeltä Rasmus

Asioita, joita mä olen kesän aikana oppinut Rasmus Alsilasta, on paljon. Osa on pieniä, osa suurempia, ja jokaisen mä olen painanut uteliaana ja arvostavasti mieleeni. Tai no, ei niitä kaikkia ole ollut helppo arvostaa, mutta varon visusti käsittelemästä niitäkään kaltoin.

Siihen sisältyy painava vastuu, kun saa tietää, millainen persoona toinen on. Mitä tekee sillä tiedolla? Murentaako palasiksi vai vaaliiko? Valinta on ilmiselvä, jos välittää toisesta eivätkä paljastuneet piirteet ole kenellekään haitaksi.

Kaikki Rasmus Alsilan pienet ja suuret ja keskikokoiset luonteenpiirteet ja kokemukset tekevät siitä sen tyypin, joka se mulle on. Pää kallellani mä joskus hymyilen jollekin omituisuudelle, mutten koskaan pahansuovasti.

44 Suuret linjat

Isommat jutut ovat niitä, miten Rasmus reagoi olosuhteisiin. Millainen se on, kun se on väsynyt tai stressaantunut; miten siitä huomaa, että verensokerit laskevat alas; entä miten se vastustaa, jos kokee saamansa palautteen tarpeettomaksi tai epäoikeutetuksi? Ja toisaalta: miten herkästi se tunnistaa tilanteet, joissa muut tarvitsevat siltä tukea ja miten se antaa nopeasti anteeksi, jos Joe tölväisee jotakin tahditonta tai mä — harvoin, mutta kyllä sitä tapahtuu — kiukuttelen sille, vaikka oikeastaan mua harmittaisikin ihan jokin muu.

Rasmuksen reaktiot asioihin ovat jokseenkin ennakkoitavissa, ja sitä ominaisuutta mä elämääni kaipaan. En arvaamatonta, välittömästi karrelle hiiltyvää poikaystävää jännitettäväkseni. Toisaalta mä en herkkänä ihmisenä kestäisi tunteettomuuttakaan.

45 Yksityiskohdat

Pienet asiat ovat sellaisia, joita toisesta ei mitenkään voi tietää asumatta tämän kanssa. Niistä tulee mulle tärkeitä, sillä ne kertovat siitä, että meidän välisemme suhde on erilainen kuin mitä meillä on muiden kanssa. Kenestäkään muusta mä en tiedä, että ne aloittavat hampaiden harjaamisen aina suun vasemmalta puolelta. Mä aloitan oikealta. Rasmus ei etene sillä tavalla järjestelmällisesti kuin mä — puoli minuuttia alaoikealla, puoli yläoikealla ja niin edelleen — mutta ei sillä myöskään ole reikiä hampaissa.

Viimeisenä asiana ennen nukkumaanmenoa se tarkistaa, onko se laittanut puhelimen herätyksen oikeaan aikaan. Eipäs... se koskettaa mun hiuksia ja painaa suukon ohimolle tai olkapäähän tai mihin ylettyy.

46 Henkilökohtaisuus

Rasmuksella on muitakin pieniä muhun kohdistuvia tapoja. Ne on ihania, ja ne tekee mulle sydämeen aina hattaraisen olon, eikä Rasmus taatusti itse tiedä, miten se vaikuttaa muhun.

Me ollaan ehditty katsella leffoja ja sarjoja, ja mä olen pistänyt merkille, että aina jonkin romanttisen kohtauksen osuessa kohdalle Rasmus vilkaisee mua. Vain kerran, vain lyhyesti, ja joskus se vähän hymyilee keskittyessään taas ruutuun.

Mä luulen, ettei se itse tiedä tekevänsä niin. Mulle se on kuitenkin merkityksellistä. Se on niitä pieniä eleitä, joihin on kirjoitettu mä rakastan sua. Rasmus ei toitota sitä ääneen, mutta sitä mä en siltä tarvitse. Mä tiedän kyllä muutenkin.

47 Epätäydellisyys

Vähän raivostuttavia piirteitä (vaikka mä en kyllä koskaan olekaan kovin raivoissani, sillä sellainen ei kuulu mun olemukseeni) on mun poikaystävässä siinä missä kenessä tahansa ihmisessä. Isoin osa niistä jutuista johtuu kyllä siitä, että meillä on eri tapoja ja tottumuksia. Tiedättehän, sellaisia arkisia juttuja: toinen tiskaisi astiat heti ruokailun jälkeen, toista ei haittaa vaikka ne odottaisivat tovin tai päivän tai vaikka kaksi. Voitte arvata, kumpi meistä on kumpi.

Vaikka kyllähän Rasmus aina tekee, jos on luvannut. Se ei vain välttämättä tapahdu heti, eikä kohtakaan. Se ei kuitenkaan pidä siitä, jos mä teen sen lupaamat asiat sen puolesta, kun multa menee hermo.

48 Tuntuma

Mä opin muistamaan, miltä Rasmus tuntuu. Paitsi että se luo turvallisuudentunteen ja kepeän lämmön kaikkialle mun kehoon, se on myös kosketuksia ja läheisyyttä. Sitä, miten sen hiukset joskus kutittavat mun kasvoja, jos me nukutaan oikein lähekkäin. Miltä tuntuu kun kääntyy selälleen ja käsivarsi painautuu Rasmuksen käsivartta vasten.

Paras tunne maailmassa on se, kun mä makaan selkä Rasmukseen päin käännettynä. Kun se alkaa heräillä, se kierähtää kiinni muhun ja sitten sen käsivarsi kulkeutuu mun vyötäisten ympärille. Siihen mä meinaan aina pakahtua. Käsivarren turvalliseen painoon vyötäröllä, rintakehään selkääni vasten, ja karheaan huomenta-kuiskaukseen. Niistä hetkistä mä en tahtoisi meidän kummankaan koskaan liikahtavan pois.

49 Jatkuvuus

Mä tiedän myös, mistä Rasmus pitää ja mistä se ei. Enkä tarkoita edes mitään sellaista vaan arkisia juttuja, niin kuin irtokarkkivalinnat, musiikki (vaikka siinä me molemmat annetaankin mieluiten esim. Joen tehdä valintoja [ja kadutaan joka kerta vähän]), aamu- vai iltavirkkuus. Ja no, tiedän mä sellaisistakin mieltymyksistä yhtä jos toista, mutta sitähän mä en koskaan julkisesti paljastaisi.

Ehkä tärkein asia on se, että mä tiedän Rasmuksen pitävän musta. Mä en ota sitä mitenkään itsestäänselvyytenä, sillä mä osaisin luetella kymmenentuhatta ei-pidettävää asiaa itsestäni koska tahansa, mutta toistaiseksi mä luotan havaintojeni paikkaansapitävyyteen. Tulevaisuus voi tuoda tullessaan erilaisia olosuhteita, mä tiedän, mutta toivottavasti ei.

Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 Kallankingi
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 14.08.19 11:22
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Tiskeistä, lakanoista ja raskaista sydämistä
8. elokuuta 2019
#seikkailusaksassa
#jusmus


On saakelin kuuma, ja kenties me aletaan vähän stressata jo kotiinlähtöä tai jännitetään viimeisiä kisojamme tai ehkä ollaan täydellisen kyllästytty toistemme seuraan. No, mä olen kyllä kaikkea muuta kuin saanut kyllikseni Rasmus Alsilan läheisyydestä, eikä sekään varsinaisesti vaikuta siltä että sitä pännisi viettää mun kanssa aikaa, mutta pelkään mä silti, että ehkä se oikeasti on väsähtänyt muhun. Rasmus ei tietenkään sanoisi sellaista asiaa suoraan, joten voihan se olla, mun itseään vastaan hyökkäilevä mieleni supattelee. Sitä vauhdittaa pelko siitä, että mitäpäs jos houkutus jäädä Saksaan käykin Rasmukselle ylitsepääsemättömäksi, ja sitten mun pitää niellä vastalauseeni ja matkustaa yksinäni Kallaan niin kuin se olisi mulle ihan fine. Niinhän aikuiset ihmiset tekevät: hyväksyvät toisten unelmien tavoittelemisen.

Kaiken sen henkisen tukaluuden kruunaa se kuumuus, siitä kumpuava epämukavuus, se kun on jatkuvasti vähän inhottava olla. Meidän pieni asuinluukkumme ei viilene sitten millään; pöytätuuletin puhaltelee samaa kuumaa ilmaa paikasta toiseen ja ikkunoiden avaaminen päästää vain helteet sisälle kaiken muun lämmön keskelle.

Sellaisissa olosuhteissa syntyy skismaa mitä heppoisimmista syistä. Pienikin kipinä leimahtaa varsin helposti. Me ollaan huonoja riitelemään, sehän on selvä juttu, ja kun me ei uskalleta oikein selvitellä (onneksi varsin harvinaisia) erimielisyyksiämme, siitä aiheutuu herkästi pitkittyvää mielipahaa. Yleensä kai lähinnä mulle, mä kun luon vatvovalla luonteenlaadullani ideaalin kasvualustan murheille.

Mun mielipahani saavuttaa lakipisteensä, kun mä ruokakaupasta palatessani löydän tiskit samoilta sijoilta kuin ne olivat mun lähtiessänikin. Sänkyä ei ole pedattu. Ne olivat kaksi ainoaa asiaa, jotka toivoin Rasmuksen tekevän. Mä harmistun aivan kohtuuttoman suuresti, ja kohtuuttomalla mä todella tarkoitan juuri sitä.

Kun mun poikaystävä tulee suihkusta, mä olen jo saanut vakuutettua itseni siitä, että mä olen sille ihan yhdentekevä. Rasmus ei piittaa musta. Se varmasti jää tänne ja on tyytyväinen kun mä taas en jää nalkuttamaan. Mä huuhtelen raivokkaasti viinirypäleitä ja vastaan Rasmuksen jutteluyrityksiin mumahduksilla. Rasmus ei ehkä ole aina kaikesta ihan kartalla, mutta sen verran herkkävaistoinen se on, että kyllä se tajuaa mun olevan pahalla päällä.
“Mitä?” se kysyy, ehkä vähän töksähtävämmin kuin mä haluaisin - katsos kun mä tahtoisin tulla käsitellyksi silkkihansikkain, vaikka itse murjotankin lapsellisesti.
“Ei mitään.”
“No kai nyt jotain?”

Mä mutristan tyytymättömänä huuliani. Mä toivon, että Rasmus älyäisi ihan itse, mitä se on jättänyt tekemättä. Se pääseekin pian jäljille.

“Ne tiskitkö? Kyllä mä ne hoidan”, se sanoo ja kurtistaa vähän kulmiaan, vaikka näyttääkin siltä, että yrittää kovasti olla ilmeilemättä.
“Ai hoidat?” mä kysyn yhä pahantuulisena.
“Mä olen luvannut niin kyllä mä ne tiskaan”, Rasmus väittää, enkä mä pidä siitä, miten ärtynyt sen äänensävy on.
“Mua vaan harmittaa kun mun pitää sanoa niistä. Ja sängyn petaamisesta. Mulle tulee sellainen olo kuin sä et välittäisi musta”, mä syytän.
“Susta? Josefina, mitä ihmettä. Mä en vaan välitä siitä onko peti pedattu vai ei”, Rasmus sanoo ja huokaisee raskaasti perään.

Mä en ymmärrä. Mä en vaan tajua, miten sillä ei muka ole sille mitään väliä. Äiti on opettanut mulle, että ympäristössä vallitseva järjestys kertoo ulkopuolisille muustakin kuin konkreettisesti sen, onko imuria ulkoilutettu. Jos mä sattuisin asumaan jonkun sellaisen kanssa, joka ei petaa sänkyään, ja äiti tulisi kylään… Mä puren huultani. Sitä paitsi onhan tässä kyse muustakin kuin vain siitä, miten petivaatteet sängyssä makaavat tai kuinka kauan tiskit seisovat altaassa. Ihan takuulla on. Mun mielestäni.

“Ilmeisesti silläkään ei ole sulle väliä, että välitän siitä”, mä jankkaan vielä, ja sitten mulle tuleekin jo ihan surkea olo, ja mä laitan viinirypäleet kulhoon. “Mä menen ulos.”

Rasmuksen hämmentyneet ja vähän kiukustuneet ja hieman hätääntyneet kasvot painuvat mun muistiin, ja siellä ne pysyvät, vaikka mä painelen pihalle ja suoraa päätä aina tallille saakka. Siellä mä istahdan kentän päätyyn katselemaan, kuinka Kaja, Joe ja pomo ratsastavat. Vaikka meillä on Rasmuksen kanssa vapaapäivä, talli pyörii ihan täydellä hulinalla. Joe tervehtii ohiratsastaessaan; muut eivät ehkä keskittymiseltään huomaa tai eivät pidä moikkailua tarpeellisena. Pomon koira Hubert istuskelee penkin vieressä, ja mä rapsuttelen sitä mietteliäänä.

Kun Rasmus aika paljon myöhemmin saapuu paikalle, Joe ja Kaja ovat jo ehtineet ratsunsa ratsastaa ja kadonneet talliin, ja vain pomo, joka on vanha mutta työskentelee vähintään yhtä kovasti kuin kaikki muut, pyörii vielä Oberonin kanssa kentällä. Mä olen ehtinyt ajatella asioita. Hubert on kellahtanut makuulle, enkä mä jaksa enää rapsutella sitä. Mua hävettää jo vähän, eikä Rasmus lievitä sitä tunnetta yhtään sanoessaan niin kovin helpottuneeseen sävyyn:
“Täällä sä olet. Mä etsin jo sua.”

Hymähdän vaisusti, kun Rasmus istahtaa mun viereen. Se jättäytyy pienen etäisyyden päähän, niin kuin olisi varuillaan, ja kertoo tiskanneensa ja vaihtaneensa lakanat.
“Ja mä vein roskatkin”, se lisää, ja mä liikahdan vähän lähemmäs poikaystävääni.
Onneksi se ottaa mut heti kainaloonsa. Mä vilkaisen sitä ja hymyilen anteeksipyytävästi, ja sen kasvot peilaavat mun ilmaisuani. Tässä sitä ollaan, molemmat pahoillaan ihan turhan kinan vuoksi.

“Anteeksi”, mä sanon meistä kahdesta vikkelämpänä.
“Mistä”, Rasmus ihmettelee, ja mua hämmästyttää, miten vilpittömältä se vaikuttaa.
“Siitä kun mä ylitulkitsen”, myönnän varovasti, ja jatkan sitten: “Ja nipotan ja napisen.”
“No ehkä joskus ihan aiheesta”, Rasmus mutisee vähän nolona. “Siis napiset. Tai et napise, vaan valitat, tai siis huomautat.”

Hetken verran mä olen vähällä inttää vastaan, osaksi tavan vuoksi ja osaksi siksi, että kyllä mä todella tiedostan itsekin olevani aika tarkka joistakin asioista, joiden merkityksellisyys muhun on jo lapsena iskostettu. Sitten mä päätän, ettei vastaanvänkääminen ole kuitenkaan sellaista vuorovaikutusta, jota mä juuri nyt tahdon harjoittaa. Sen sijaan mä nojaan pääni poikaystäväni hartiaan ja huokaisen syvään. Me jäädään istuskelemaan vanhaa tallipihaa varjostavan puun alle, ja siinä on varsin hyvä. Kauan me ei kuitenkaan saada olla kahdestaan, sillä Joe on mitä ilmeisimmin saanut viimeisen ratsunsa hoidettua. Mä pistän hajamielisenä merkille, että se on vaihtanut puhtaan paidankin, vaikka on yhä ratsastushousuissaan. Niin mäkin kyllä tekisin, mietin, sillä näillä helteillä paidat ovat äkkiä märkiä rättejä.

Paitsi tietenkin Kajan toppi, mä ajattelen vähän lannistuneena, kun viileä kaunotar seuraa Joachimin vanavedessä ja jää seisoskelemaan porukan jatkeeksi. Ponnarinsa se on selvästi korjannut ratsastuksen jäljiltä, mutta muuten se näyttää ihan samalta kuin ratsastaessaankin, ja ihan samalla mä tarkoitan tuskastuttavan freesiä. Millä noituudella se aina tekeekin itsestään niin vaivattoman ja lannistavan sievän?

Rasmus kysyy Kajalta, miten Grim käyttäytyi, ja silloin Kaja hymyilee hetken.
“He was cool”, se hymähtää. On vaikea ymmärtää, mitä se oikein näkee Grimissä, joka saa jopa Grannin vaikuttamaan hymytytöltä.
Joe tyrskähtää vähän, mistä mä päättelen sen olevan ihan samoilla linjoilla mun kanssa.
“If by cool she means that that devil of a horse didn’t eat anyone alive today… yeah, sure. By the way, what the hell are you guys doing here anyways? Thought you had a day off.”
“You’re still here too. You could probably go home already”, mä huomautan ja olen iloinen siitä, ettei Rasmus ole lakannut pitelemästä mua kainalossaan, vaikka meidän kollegakaksikko onkin liittynyt seuraan.

Joachim naurahtaa taas.
“Ain’t got nobody to go home to”, se tuumaa ja saa mun sydämeni nyrjähtämään. Joe, tietenkin, lukee sympatian mun kasvoiltani ja nauraa höröttelee hetken. “Oh, Josie, that heart of yours must be super heavy, since it’s loaded with not only your own but other people’s potential worries as well. Look at you thinking ‘that poor old Joe, with no friends other than his horses and colleagues, no love, nothing’.”
“Oh no, that’s not what I was - we all know that’s not true!”
“Yeah, shame on anyone who thinks I am old”, Joachim hörähtää.
“And you’ve got like a gazillion friends”, mä mutisen, ja kuulen Rasmuksen pehmeän nauruntuhahduksen. Se rutistaa mua hetken vähän tiukemmin.

Helle velloo yhä painavana ympärillä, mutta olo ei yhtäkkiä ole enää yhtään tukala, kun me hengaillaan vanhan tallin edustalla kesäporukallamme. Joe jakaa meille hilpeitä tarinoitaan ja kyseenalaisia elämänohjeitaan, ja mä tiedän, ettei siinä ihmisessä ole surkuteltavaa soluakaan. Sen elämä on sellaista kuin on siksi, että se tahtoo niin.
Topics tagged under jusmus on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 Hubertjaco

“There’s only one thing I know for sure”, Joe höpöttelee parhaillaan sormi opettavaisesti ylhäällä, ja sitten se pitää dramaattisen tauon.
“And what is that”, Rasmus kysyy kuuliaisena, niin kuin Joe aina odottaa meistä jonkun tekevän.
“You need to cut that hideous hair of yours”, Joachim on irvistävinään. “You’re no surfer boy. If you won’t, I still have plenty of time to tie you down to chair and do it myself.”

Meitä naurattaa vähän, paitsi Kajaa, joka ei ole ollut mukana niillä kisareissuilla, joilta Joen sitkeä vitsi Rasmuksen lover/skater/surferboi-tukasta on lähtöisin. Hetken mä tarkastelen varovasti Kajaa mietin, onko se koskaan tuntenut oloaan ulkopuoliseksi meidän seurassa. Se on ollut tallissa mua pidempään, mutta kisareissuista paitsi jääminen tarkoittaa vääjäämättä myös muutakin kuin sitä, ettei saa kisatuloksia tai ruusukkeita.

Vähän myöhemmin me talsitaan Rasmuksen kanssa ihan kahdestaan takaisin saunaan, jota asunnoksi kutsumme. Ilta alkaa, no, ei sentään viilentyä, mutta laskeutua kuitenkin, ja syödäkin pitää. Mä olen mietteissäni, kun me täytellään pitaleipiä.

“Joe on varmaan oikeassa”, mä sanon, kun me istutaan jo syömässä, ja Rasmus katsahtaa mua pöydän yli. Sen pita on leikattu vähän liian auki, ja täytteet tuppaavat pursuilemaan lautaselle ja sen sormille.
“Ai - pitäisikö mun susta käydä parturissa?” Rasmus kysyy ihmeellisen huolestuneen oloisena.
“Mitä?” mä naurahdan. “Ei, ellet sä halua, tai siis, päätä itse milloin menet. Mutta siitä mun sydämestä.”
Rasmus on hetken hiljaa, enkä mä tiedä, muistaako se, mitä Joachim mulle sanoi. Mä itse otin ne huolettomalla lämmöllä lausutut sanat mukaani ja olen pyöritellyt niitä mielessäni.
“Onko se raskas?” Rasmus kuitenkin yhtäkkiä kysyy, aika hiljaa ja varovainen ilme kasvoillaan.

Mä katson sen kasvoja ja silmiä ja mietin, mitä vastaisin.

“Ei aina”, mä sanon hitaasti. “Joskus vain.”
Rasmus kohottaa toista suupieltään lohdulliseen hymyyn, ja liikahtaa se toinenkin sitten vähän.
“No hyvä, ettei aina. Varmaan kaikilla on joskus.”
Mä vastaan kiitollisella hymyllä. Siinä Rasmus on varmasti aivan oikeassa. Mä en ole huolissani oman sydämeni painosta, en sille lastatuista huolista, mutta silti mä aion olla jatkossa tarkempi, kenen murheita ja mielipiteitä mä kannettavakseni kasaan. Kun mä seuraavana aamuna jätän ihan itse pedin petaamatta, mulla on ihanan uhmakas olo ja mun tekisi mieli lähettää äidille kuvaviesti solmulla lojuvista lakanoista ja puoliksi lattialle valahtaneesta peitosta. Ei mun kuitenkaan tarvitse niin selkeästi tekoani alleviivata; jo se, että mä tiedän itse tehneeni niin, tekee mun olostani aiempaa itsenäisemmän.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 08.08.19 12:11
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Grannin päiväkirja

Loppua kohden
4. elokuuta 2019
#seikkailusaksassa #jusmus


Yhtäkkiä on elokuu. Aika on hypännyt meidän yli. On käsittämätöntä, miten mä ihan vasta jännitin itseni kipeäksi Riesenbeckiä, pomoa ja koko tätä kesää, ja yhtäkkiä se kaikki alkaakin olla ohi. On lähes yhtä vaikea ymmärtää, etten mä kaikista peloistani huolimatta ole tehnyt itsestäni typerystä.

Dierk Mayer pitää mua taitavana.

Se sanoi itse niin, mutta ei mulle, vaan Joachimille. Mä en varsinaisesti kuunnellut salaa, sillä molemmat miehet kyllä näkivät mun olevan paikalla, mutta sitä pomo ei oivaltanut, miten paljon mä pystyin ymmärtämään tai päättelemään niiden saksankielisestä puheesta. Palasia sieltä täältä katosi käännöskyvyttömyyteen, mutta sen mä tajusin, että musta siinä puhuttiin ja siitä, oliko musta yhtikäs mihinkään.

Granni astelee eteenpäin sillä tänään vaihtelun vuoksi ratsastava Rasmus selässään ja mä seurailen Pikin kanssa perässä. Mun olo on mietteliäs. Siksi mä en puhu mitään, tuskin kuuntelen Rasmuksenkaan harvoja sanoja, kunnes mä en sitten enää kykene pitämään ajatuksia itselläni.

”Onko Dierk puhunut sun kanssa?” mä kysyn viipyillen poikaystävältäni, joka vilkaisee mua etäisen kummastuneena olkansa yli.
”Mistä?”
”Jäämisestä.”

Rasmus on hiljaa liian pitkään. Mun kurkkua kuristaa vähän, koska mä ehdin päätellä, että se keskustelu ihan totta on käyty. Tietenkin on.

”Dierkhän sanoi, että se tarvitsee talveksikin varmaan kolmannen ratsastajan”, mä painostan. ”Siis Joen ja Kajan lisäksi. Ettei Joe voi kilpailuttaa kaikkia yksin.”

Rasmus on taas hiljaa. Granni viskaa vähän päätään, ja mä mietin, onko sen ratsastaja jännittynyt. Ehkä ei; ehkä Grannia vaivasivatkin ötökät tai sen oma tammamaisuus eikä Rasmuksen mielialanmuutos.

”Se varmaan haluaisi, että sä jäisit”, mä sanon, ja voi miten synkältä mä yhtäkkiä kuulostankaan. Pikkumustan korva liikahtaa vähän, se kuulostelee mun puhetta, ja niin Rasmuskin, joka ei enää voi olla hiljaa. Vain Grannia ei kiinnosta.
”Niin no ehkä”, Rasmus myöntää, ja mä puren hammasta.

Odotan Rasmuksen jatkavan. Se ei kuitenkaan sano mitään. Mua alkaa kiukuttaa: tahallaanko se pitää mua jännityksessä?

”Mua se ei kelpuuta”, mä lausun kirkkaasti, ja nyt Rasmus käännähtää taas katsomaan mua.

Se näyttää todella häkeltyneeltä. Kaikesta ahdistuksestani huolimatta mä olen siitä vähän imarreltu. Rasmus ei voi käsittää, miksi mä en kelpaisi pomolle. Sehän ei kyllä ollutkaan kuulemassa sitä keskustelua, jota mä silloin kerran päivä tai pari ennen Power Jumpiin lähtöä Grannia ratsastuksen jälkeen riisuessani todistin sivusta.

”Kuulemma mun pää ei kestäisi. En kestä painetta”, lausun asiallisesti, ja sitten taas kirkkaasti ja sisältöön nähden aivan liian kepeästi: ”Ja jotakin siitä, että mä olen nuori nainen.”

Mä voisin vaikka vannoa, että silloin Rasmus hätkähtää. Se ei ole mikään näkyvä, suuri liikahdus, mutta kyllä sen hartiat vähäsen nytkähtävät, ja Granni heittää jälleen päätään ylös ja kiristää askeltaan, kunnes palautuu taas normaaliin käyntiin. Sitten mun poikaystävä kiertyy satulassa ja katsoo mua, hapuilee mun katsetta kulmat sellaisessa kurtussa, joka kertoo että se yrittää oivaltaa jotakin.

”Mitä tuo tarkoittaa?” Rasmus ihmettelee. ”Että sä olet nuori nainen. Onhan Kajakin.”
”Niin”, mä hyväksyn Rasmuksen havainnon. ”Ilmeisesti siinä on tarpeeksi nuoria naisia tähän talliin.”
”Mutta mitä tekemistä sillä on minkään kanssa? Sähän olet vähintään ihan yhtä taitava kuin mä – kuin kuka tahansa… miesratsastaja. Taitavampi kuin mä.”
”Se tarkoittaa, että Dierk on kivikautinen tai ehkä sitä että sitä huolettaa tallin taloudellinen tilanne”, mä laskettelen sanoja suustani niin kuin ne olisivat ihan järkeenkäypiä.

Granni hiipuu pysähdyksiin, ja mä ohjastan Pikiä vähän sivuun ja pysäytän senkin. Rasmus toljottaa mua kulmat yhä kurtussa ja kasvot hirmuisen mietteliäinä ja vakavina. Mä katson parhaaksi selventää tilannetta ja ennakkoluuloja, jotka muhun mitä ilmeisimmin kohdistuvat.

”Se pitää mua lisääntymisikäisenä tytönhupakkona”, mä alleviivaan. ”Niinpä sillä ei ole mitään merkitystä, mihin mä pystyn tai en pysty ja olenko mä parempi kuin sä. Sulta puuttuu kohtu.”

Mä olen katkera. Loukkaantunut. Koskaan eläessäni mä en nähdäkseni ole kohdannut syrjintää vaan ollut pikemminkin aika etuoikeutetussa asemassa, mutta tässä sitä ollaan. Totta puhuakseni enhän mä ole haaveillutkaan loppuelämän urasta Dierk Mayerin tallissa, mutta mua korpeaa silti niin pahasti, että mun tekisi mieli… en tiedä. Mihin kummaan tämän patoutuneen pettymyksen voisi purkaa?

”Niin että jos mä tulisin raskaaksi niin mä olisin tarpeeton kuluerä tai muuten vaan jokin henkilökohtainen pettymys herra Mayerille”, mä kiukkuan, ja Rasmus pudistaa yhtäkkiä päätään.
”Tota mä en kyllä usko. Eihän Dierk ole sellainen”, Rasmus inttää. ”Onhan se vanha, mutta ei kai nyt — ei kai nyt niin vanhakantainen kuitenkaan.”
”Eikö?” mä tivaan tiukasti. ”Eikö tosiaan?”
”No… ei. Ei… kai. Eihän se voisi olla? Ja sitä paitsi ethän sä halua tulla… raskaaksi. Vai.”

Vai.

”Älä säkin aloita”, mä melkein parkaisen.
”Aloita mitä?” Rasmus kysyy ja jos siinä jokin sävyn aavistus on niin ehkä se on epävarmuuteen sotkettua nyreyttä.
”Tuota”, mä puuskahdan ensin, mutta en mä niin lapsellinen ole, että jättäisin asian siihen, kun Rasmus ei selvästikään oikeasti ymmärrä, mikä mua häiritsee. ”Ihan turha sun on alkaa pelätä että muhun iskee hirveä vauvakuume vain koska mä tapaan yhden sellaisen ja satun pitämään lapsista. Mä olen kuitenkin riittävän järkevä tiedostaakseni että se tuskin on ajankohtaista.”
”No en mä ajatellutkaan”, Rasmus kiirehtii sanomaan. ”Ja mä en tajua – miksi pomokaan ajattelisi niin?”

Mä en kykene vastaamaan. Mua sapettaa niin, että itkettääkin vähäsen. Piki steppailee levottomana ja Granni huiskii ärtyneenä hännällään. Siinä me seistään, ruohottuneella hiekkatiellä kahden pellon välissä, eikä mua kiinnosta tippaakaan mitä viljaa ne pellot notkuvat.

”No”, mä aloitan henkäistyäni terävästi syvään, ja kysyn sitten koruttomasti: ”Onko se puhunut sulle jäämisestä? Petaillut paikkaa hyvien hevosten satulassa?”

Dierk pitää Rasmuksesta. Rasmus pitää hyvistä hevosista. Pitää se mustakin, mutta sitä mä en tiedä, kummasta se loppupeleissä pitää enemmän. Me seurustellaan, ja se on kivaa ja ihanaa, mutta kyllähän Rasmuksella on ollut muitakin haaveita kuin tasaisen onnellinen elämä jonkun tytön kanssa. Vieläköhän se tahtoo kilpailla huipulla? Dierkin hevosilla se voisi onnistua. Ja sanoihan se alkukesästäkin, miten se voisi jäädä tänne pysyvästi. Silloin mäkin kuuluin toki kuvioon, mutta nythän me tiedetään, ettei se ole mahdollista.

”No kyllä se jotain siihen suuntaan puhui”, Rasmus myöntää vastahakoisesti. ”Mutta mä luulin, että se puhuu meistä molemmista.”
”Ei”, mä huokaisen päätäni pudistellen ja kerron lannistuneena, mitä mieltä musta ollaan: ”Kuulemma mä olen taitava, mutta liian pehmeä. Murrun paineen alla. Sitkeys puuttuu.”

Rasmus näyttää hirmustuneelta. Mä luulen, että siksi, että pomo puhuu musta sellaista, mutta jos tietäisin paremmin, lukisin sen mielessä pyörivän palopuheenpoikasen siitä, miten mä en saa sillä tavalla hyväksyä kaikkien mielipiteitä itsestäni. Koska mulla ei kuitenkaan ole edellytyksiä sukeltaa sen pään sisään tarkastelemaan siellä kimpoilevia ajatuksia, mä vain painun vähän lysyyn sievän Pikkumustani satulassa ennen kuin kehotan sen liikkeelle ja ohi Grannista, joka lähtee sitten vuorostaan seuraamaan meitä.

”Vastasitko sä sille jo?” tiedustelen sävyttömästi.
”En. Mä sanoin että mietin. Mietitään.”
”Niin, no. Sun pitää miettiä”, ulkoistan päätöksenteon, sillä eihän mulla ole siihen osaa eikä arpaa. ”Kerro sitten mitä päätät.”
”No siis enhän mä voi jäädä?” Rasmus sanoo, ja kaikeksi kummastukseksi mä tirskahdan, sillä niin omituiseen tapaan se kysyvä toteamus lausutaan: jotenkin aaltoillen, vimmaisen päättäväisesti mutta tutisevan epävarmasti, vähän niin kuin Rasmus vääntäisi kättä itsensä kanssa. Ehkä se vääntääkin, henkisesti.

Mä pudistan päätäni ja tunnen yhtäkkiä oloni lempeäksi, vaikka kyllä sitä yhä tahraa epäreiluuden kokemus.

”Mieti mitä haluat tehdä. Mä en voi päättää tätä sun puolesta enkä mä tahdo että sä jätät edes harkitsematta vain koska susta tuntuu, ettet sä jotenkin, en mä tiedä, saisi haluta tätä”, mä sanon, ja vaikka mun olo on surkea, mä kuulostan asialliselta ja siltä kuin mulla olisi koko elämä vakaasti hyppysissäni. Ei ole. Ei sinne päinkään. ”Kyllä sä saat haluta. Sähän viihdyt täällä. Pidät pomosta ja sen hevosista. Voisit edetä pitkälle. Ja me varmaan sitten jatkettaisiin etäsuhteessa, ja, niin, no, kai asiat sitten vaan menisi niin. Jotenkin.”

”Niin no, mutta”, Rasmus vain sanoo, ja sitten se ei osaakaan jatkaa. Mä ymmärrän kyllä. En mäkään osaisi.
”Ravataan”, mä ilmoitan, jotta kummankaan meistä ei tarvitsekaan.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 04.08.19 9:59
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10261

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Raapaleista:

Sieltä täältä kesältä napatuiksi fiilispalasiksi kirjoitetut raapaleet julkaistaan foorumilla löyhän teeman mukaisissa seitsemänkappaleisisissa sarjoissa. Jos haluat ennemmin seurata niitä kronologisessa järjestyksessä, ne tipahtelevat "reaaliajassa" blogialustalle. Raapaleet ovat samoja molemmissa paikoissa, mutta järjestys eri ts. blogissa voi olla tapahtumia, jotka eivät vielä foorumilla näy ja päinvastoin. (Blogialustalta löytyy myös hevosesittelyjä ynnä muuta sälää.)

Sarjat
1-7 Sukellus uuteen. Kuvauksia ensivaikutelmista ja uudesta arjesta.
8-14 Arkea ja juhlaa. ... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa.
15-21 Joachim. Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin.
22-28 Kisamatkoilla. Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu.
29-35 Kaja villiintyy. Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän.
36-42 Granni. Sehän nyt ei muuksi muutu, maasta viis, mutta oppiipahan ehkä jotakin.
43-49 Rasmus Alsila. Ihanasti yksinkertainen ja yksinkertaisesti ihana.


Raapaleet 29-35: Kaja villiintyy

Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän. #seikkailusaksassa #jusmus

29 Päähänpisto (01.07.)

Kaja saa päähänsä, että se tahtoo saada vipinää seuraelämäänsä. Joachim sattuu kuulemaan, kun Kaja ilmoittaa mulle, että mä saan auttaa sitä miesmetsästyksessä (miten, mä mietin).

”Cannot be that hard for you ladies”, Joe huomauttaa. ”Just crab the first decent looking guy and let him know what you want, and I bet he’s all yours.”
”But if he’s a complete twat”, Kaja protestoi.
”Then you don’t have to fuck him twice, simple as that”, Joe kohauttaa olkiaan ja taputtaa mun hartiaa lohdullisesti, koska kai mä sitten näytin vähän kärsivältä sitä kuunnellessani.
Kaja ei ole vakuuttunut Joen sanoista, enkä mä ihmettele miksi.

30 Assistentti (10.07.)

Niinpä mä sitten joudun Kajan seuranhakuassistentiksi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että se raahaa mua mukanaan baareissa. Rasmusta se kieltää tulemasta mukaan, koska kuulemma näyttäisi epätoivoiselta, jos se hengailisi pariskunnan kolmantena pyöränä ja ottaisi kontaktia miehiin.

Kaja ei tahdo olla epätoivoinen. Kaja tahtoo olla kuuma, tavoiteltu ja ehkä vähän vaikea.

Sen ongelma on se, että se on myös hitsin valikoiva. Se bilettää mut ihan väsyksiin täydellistä miestä etsiessään, ja se juottaa mulle ihan liian monta shottia ja pakottaa mut tanssimaan ja joskus se löytää jonkun juttukumppanin. Lopulta se aina poistuu tyytymättömänä mun kanssa kotiin.

”Plenty of fish... my ass”, se jupisee.

31 Troy (19.07.)

Mä ehdin ajatella, että ei Kajalle kelpaa ikinä kukaan, kun se sitten intoutuukin kaulailemaan yhden tyypin kanssa. Tyypillä on kaverikin, sellainen ihan sympaattisen oloinen David, ja se raukka joutuu tyytymään mun vähäpätöiseen seuraani kun sen ystävä lipuu yhä vankemmin Kajan lumoukseen.

David on mukava, mutta mä olen ujo ja tylsä, ja mun käy tyyppiä sääliksi kun me istutaan yhä pidempiä aikoja hiljaisuudessa. Enpä mä silti osaa sille hauskemmaksikaan seuraksi muuttua, tuntemattomalle miehelle, mutta ilmeisesti Davidin ystävä osaa olla Kajalle vähän parempaa viihdettä. Sitä Troyta me nimittäin nähdään myöhemminkin — ja Davidia vähän niin kuin kaupanpäällisiksi.

On musta vähän outoa hengailla nelistään.

32 David (22.07.)

En oikeastaan tiedä miksi, mutta jotenkin Rasmus ei vaan koskaan myöhemminkään tule kutsutuksi mukaan Kajan Troy-hengailuihin. Ehkä siksi, että mä odotan Kajalta lupaa kutsua sen, eikä Kaja tajua vaan luulee että mä en vaan halua Rasmuksen tulevan.

Se loistaa poissaolollaan silloinkin, kun me istutaan joenrannassa terassilla, Kaja Troyn sylissä ja mä aika päissäni, koska mulle on tarjottu aivan liikaa juomia. Kaja on tarjonnut, ja Troy, ja David, jonka paljas käsivarsi hipoo mun omaani.

”Where is your boyfriend? We’ve never seen him”, se kysyy melkein mun korvaani kuiskaten. Tiedostan, miten lähellä sen huulet ovat.

Mä vetäydyn levottomana kauemmas. Hetki särkyy atomeiksi.

33 Rasmus (22.07.)

Joku Davidin ja Troyn ystävä heittää meidät kaikki kotiin sinä yönä, ja mut on sullottu takapenkille oven ja Davidin väliin. Se ei puhu mitään, enkä mäkään.

Rasmus on tietenkin jo nukkumassa, mutta vaikka mä olen hiirenhiljaa, se huomaa mun tulleen kotiin. Se könyää sängystä keittonurkkaukseen, jossa mä lasken itselleni vesilasillisen. Tutut kädet kietoutuvat mun ympärilleni ja Rasmus on unenlämpöinen ja paras.

”Oliko hauskaa?” se mumisee, ja mä rakastan sitä karheutta, joka sen ääneen tulee, kun se on juuri herännyt.
”Mm. Ensi kerralla sunkin täytyy tulla.”
”Joko se tyyppi on virallinen?”
Mä mietin Davidia, vaikka Rasmus tarkoittaa Kajan Troyta.
”Tiedä siitä.”

34 Uusi ystävä (02.08.)

Seuraavan kerran me vietetäänkin rantapäivää porukalla. Rasmus osoittaa olemassaolonsa saapumalla paikalle Kajan ja mun kanssa, ja varmuuden vuoksi mä pidän sitä aika paljon kädestä, ja jos se menee uimaan niin sitten menen mäkin. Me ei kuitenkaan takuulla kähmitä toisiamme sillä tavalla muka huomaamattomasti kuin Kaja ja sen kesärakastaja. Johonkin pitää raja vetää.

David rupattelee Rasmuksen kanssa tosi kivasti, ja mä alan tuntea oloni vähän noloksi. Mähän olen hätääntynyt ihan turhasta ja syyllistynyt hätävarjelun liioitteluun! Olo kevenee ja alkaa hymyilyttää. On hyvä päivä. Meillä on hauskaa, ja mulla on ihana ja hitsin upea poikaystävä, eikä David ole muhun ihastunut. Hyvää elämää!

35 Menneen kesän Troy (06.08.)

Kajan kesäihastuksen taru ei kuitenkaan kauan kestä. Mulla ei ole hajuakaan, mihin koko homma lopulta tyssää, ja Rasmuksella tietysti vielä vähemmän, mutta yhtäkkiä Kaja vaan lakkaa tyystin hengailemasta sen Troyn kanssa.  Se ei vaikuta mitenkään musertuneelta, vaan pikemminkin vähän ärtyisältä, eikä se kauheasti puhu asiasta. Ei itse asiassa ollenkaan.

Troy siis katoaa kuvioista, mutta yksi on tullut jossain määrin jäädäkseen: David. Sillä ja Rasmuksella kai jotenkin klikkasi, ja mäkin pidän tyypistä, ja se on sillä tavalla sosiaalinen, että kutsuu meitä välillä yksille tai katsomaan jotakin matseja tai milloin mihinkin. Se on oikeastaan aika mukavaa. Ystäviähän ei kai koskaan ole liikaa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 18.07.19 14:25
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Takaisin alkuun

Sivu 2 / 4 Edellinen  1, 2, 3, 4  Seuraava

Siirry: