Kellonaika on nyt 06.12.21 12:50

53 osumaa on löytynyt haulle 0

Sipsin päiväkirja

8.5.2020
#hanamiweek
Jesseilyjä kirjoittanut itse @Jesse A.

“Matilda!” tuttu ääni huhuili, kun olin harppomassa jaboille käytyäni vaihtamassa kisavaatteet rekassa. Takana oli viimeinen yö Heidin mahdollistamassa ilmaismajoituksessa, sillä Jesse oli matkalla Inkan, Sofian ja äitinsä kanssa ja kiitos miesystäväni, saisin nukkua viimeiset yöni majatalon toivottavasti pehmeässä sängyssä. Mulla ei ollut mitään valittamista rekan livingin oltavista tai Vivian seurasta, koska olin yllättänyt itsenikin tutustumalla naiseen niin hyvin alle viikon yhteisasumisen aikana.

“Ai, moi”, hymähdin käännyttyäni kohti Sarahia, joka marssi tarmokkaasti lähemmäs Ellie vanavedessään. Vaaleaverikkö oli viimeisen päälle siloiteltuna kisavaatteissaan ja tajusin, että meidän täytyi startata samassa luokassa - tai jopa molemmissa.
“Oletko säkin lähdössä jo kohta verryttelemään?” Sarah kysyi jääden kävelemään vierelleni.
“Joo”, vastasin saaden vahvistuksen sille, että Elliekin kilpailisi ensimmäisessä luokassa.
“Jännää!” Sarah henkäisi. “Mun startti on vasta esteluokkien jälkeen. Pakko katsoa siis esteitä ainakin Ellien startin verran. Ja sun.”

Nainen virnisti ja mä vastasin siihen pienellä hymyllä.
“Mä menen toisessakin luokassa”, lisäsin kaikkea muuta kuin kasuaalisti, koska jännitys nosti taas päätään. Huomasin Ellien katseen rävähtävän muhun.
“Millä korkeudella se ratsastetaan?” von Brandt tiedusteli kipakasti, mikä ei varsinaisesti rauhoittanut mun mieltäni.
“Sadankolmenkymmenen”, vastasin kuitenkin, enkä voinut olla huomaamatta Ellien kulmien kohoamista. Siinä kohtaa mun sisälläni kuitenkin kuohahti: olihan neiti Täydellisyys nähnyt itsekin mun hyppäävän Laurin valmennuksissa kolmenkympin tehtäviä Sipsillä, jolloin korkeuden ei pitäisi olla maailman kahdeksas ihme.

Sarah ystävineen katosi onneksi eri jabarivistölle, joten mä sain varustaa Sipsin kaikessa rauhassa loppuun ja suunnata verryttelyyn, jossa vilisi monia tuttuja kasvoja: Anton, joka oli jo valmistautumassa lähtövuoroonsa, Josefina, Lauri, Ellie, Rasmus ja Mila, jonka pää nytkähti pieneen tervehdykseen. Mun ajatukset livahtivat automaattisesti Jesseen, jonka olisin jo toivonut saapuneen, jotta mulla olisi ollut joku tuki ja turva Laurin istuessa Jinxin satulassa mun kysymysteni ja neuvon tarpeideni ulottumattomissa.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen olin verrytellyt Sipsin parin vaatimattoman verryttelyhypyn verran, palannut radalta kahden pudotuksen ja kahden aikavirheen kanssa ja istuin tamman satulassa katsomassa, kuinka Anton ja Ellie lähtivät kohti palkintojenjakoa. Sitten mun katseeni seurasi Sarahia, joka kiirehti verryttelykentän laidalta ikuistamaan ystävänsä palkitsemista ja pysähtyi lopulta Lauriin, joka oli ilmeisesti luovuttanut Jinxin Vivialle ja tulossa ilmeestä päätellen pitämään mulle puhuttelun.

Keskustelu meni kutakuinkin näin:
“Mitä sä teit siellä radalla?”
“Yritin saada tämän innostumaan esteistä ja elämästä.”
“Ei, mun mielestä sä nyhdit sen viimeisenkin elämänhalun - ja laukan - pois ja ratsastit käsijarru päällä koko alkuradan.”
“Niin.”
“Miten sä ajattelit selviytyä, kun esteet nousee? Mikä tahansa hevonen ei olisi hypännyt edes tuon kokoisia esteitä noin alitempoisena.”
“Ratsastan?”
“Kyllä. Muuten en päästä sinua radalle ollenkaan.”

Oli turhauttavaa, että alkuviikon jäljiltä mä olin itsekin vetäytynyt kuoreeni. Oli Laurilta melkoinen suoritus saada mut piiskattua pois sykkyrältä ja täydellä sydämellä mukaan hommaan, mutta toisaalta se oli juuri se temppu, jonka Merikanto osasi parhaiten. Se psyykkasi ja haastoi, mutta kehui heti, kun verryttelyhypyt alkoivat onnistua ja valoi muhun uutta uskoa.

“Saat olla kesän ilman valmennuksia, jos palaat siihen aiempaan tekemiseen”, mies ilmoitti vielä ennen kuin meidän oli aika siirtyä nearly there -rinkiin odottamaan lähtövuoroamme ja olin aika varma, että se oli tosissaan.

Kerrankin mun ensimmäinen ajatus radan jälkeen oli, että olin ollut liekeissä. Ei Sipsi, vaikka sekin oli toki tehnyt työnsä hyvällä motivaatiolla ja tukenut mua monessa kohdassa siitä huolimatta, että muutama hyppy maksimikorkuiselle esteelle oli kouraissut vatsanpohjasta. Ensin oli täyttynyt ensimmäinen tavoite, eli uusintaan pääseminen, jonka jälkeen olin sinnitellyt viimeisille esteille saakka kiinni tuplanollissa. Lopulta sen tavoitteen oli vienyt kuumottava trippeli, jolle Sipsi oli pika-arvioni mukaan tehnyt pienen takajalkavirheen.

Olin tietysti jo radalle mennessäni tiennyt, että tuplanollat olisivat taanneet sijoituksen, mutten olisi uskonut ajan riittävän kuudenteen sijaan ennen kuin meidät kuulutettiin palkintojenjakoon. Toivoin taas Jessen läsnäoloa, kun Sipsi sai suitsiinsa valkoisen ruusukkeen ja pääsin rikkomaan tavoitteen, jota en ollut edes uskaltanut asettaa.

“Moi”, mumahdin puhelimeen loppuverryttelyn jälkeen, kun talutin Sipsiä jaboille. Jessen soiton ajankohta oli yllättänyt, koska mies ei ollut osannut arvioida saapumisaikaansa Sofian tarvitsemien pysähdysten tuomien muuttujien vuoksi.
“Tulen vastaan, jätän Sipsin vain nopeasti karsinaansa”, ähkäisin miehen varmistellessa, oliko varmasti ymmärtänyt Inkan majapaikan sijainnin oikein aiemmasta selityksestäni. Riisuin Sipsin satulan ja suitset ruusukkeineen ennätysajassa, survoin varusteet kaappiin ja tyrkkäsin tamman eteen juoman, jonka Vivia oli pyynnöstäni tehnyt valmiiksi, ennen kuin suuntasin kohti parkkipaikkaa.

“Jesse”, huikkasin korottaen ääntäni vain sen verran, että mies kuulisi mut ilman järjetöntä huutamista. Inka oli ollut helppo tunnistaa ja nyt mä toivoin, että miesystäväni tunnistaisi mut siitä huolimatta, että tiukalle nutturalle kesytetyt hiukseni olivat painuneet kypärän alla entistäkin latteimmiksi.
Miehen katse löysi etsimänsä ja kasvoille nousi leveä hymy tämän kiristäessä askeliensa tahtia.
"Hei", väsähtäneen matkaseurueensa majatalolle jättänyt Jesse tervehti.
“Miten matka meni?” hymähdin kurkottautuen painamaan nopean suukon miesystäväni huulille. Se oli nopea siksi, ettemme olleet parkkipaikalla kahdestaan, mutta se ei korreloinut lainkaan sen suudelman kanssa, jonka olisin halunnut antaa.
“Miten tuollainen matka yhden kälättävän äidin ja kiukkuisen lapsen kanssa voisi mennä? Tuntui pieneltä ikuisuudelta”, Jesse naurahti ja kiersi kätensä ympärilleni.
“Ymmärrän”, hymähdin painautuen miestä vasten sen verran mitä tuntemattomien katseiden keskellä kehtasin ja sipaisin uteliaasti korviaan höristelevän Inkan turpaa.

“Tuo nurkkapaikka on Inkan”, kerroin, kun olimme päässeet hevosen kanssa jaba-alueelle. “Siinä asui ensimmäiset pari päivää jonkun muun hevonen, mutta se on kyllä siivottu sen jälkeen.”
Olin henkilökohtaisesti tarkistanut siivousjäljen, sillä mikään ei olisi kamalampaa kuin jaba-asumuksen siivoaminen pitkän matkan päätteeksi. Sipsi luimisteli korviaan uudelle naapurilleen ja mä havahduin tukahduttavaan kuumuuteen, jonka pilvettömältä taivaalta porottava aurinko, jaban tarjoama tuulensuoja ja kisatakki aiheuttivat.
“Tätä voi jo alkaa kutsua helteeksi”, huokaisin laskien takkini kisakaappini päälle.
“Niin voi”, Jesse mutina kuului Inkan väliaikaisesta asumuksesta.
“Miten teillä meni?” mies kysyi kurkatessaan ulos karsinasta ja tutkaili vihreillä silmillään kasvojani. Jessen oli ollut tarkoitus ennättää paikalle ensimmäisen luokan aikoihin, mutta aikataulut eivät aivan olleet pitäneet.

Vakavoiduin hetkeksi, koska tilanne oli liian kutkuttava. Pokerinaaman pitäminen ei ollut mulle normaalistikaan vaikeaa, mutta jo pelkkä ensimmäisen luokan jälkitunnelmien ajatteleminen olisi hyydyttänyt nauravaisimmatkin kasvot.
“Kaksi pudotusta perusradalta, Lauri ei meinannut päästää mua kolmeenkymppiin ollenkaan”, huokaisin vääristelemättä totuutta. Pidin pienen tauon kaivaessani vaivihkaa ruusuketta kisakaapin suojista, nojauduin Inkan jaban oveen ja mutristin huuliani.
“Mutta onneksi päästi”, jatkoin ja nostin valkoisen ruusukkeen Jessen nähtäville tyytyväisesti hymyillen.
Jessen kasvoilla häälynyt hämmentynyt ilme vaihtui huvittuneisuuden kautta leveään virneeseen. Mies nykäisi minut Inkan karsinaan ja halasi pitkään.
“Mahtavaa”, Jesse mutisi hiuksiini. “Sanoinhan, että pärjäät.”

Jessen sanat menivät suoraan ytimeen, koska vajaan viikon yksin pärjäämisen jälkeen tuntui helpottavalta olla niin lähellä ja kuulla Jessen äänestä, miten aidon onnellinen se oli mun puolestani. Tietysti olin jo saanut osani onnitteluista palkintojenjaon jälkeen matkaseurueeltani ja vaikka ne tuntuivat yhtä lailla hyviltä, Jesse oli aina Jesse.

“Minäkin melkein pärjäsin ilman sinua”, mies virnisti nostaessaan leukaani ylöspäin. Jaban suojissa vaihdettu suudelma oli kestoltaan ja tunnelmaltaan paljon henkilökohtaisempi kuin parkkipaikan pikainen pusu.
"Saat pärjätä mun kanssanikin", mumahdin Jessen huulille pusertaen sormiani sen t-paitaan kuin varmistaakseni, ettei mies katoaisi mihinkään.

Siinä se kuitenkin oli kirjavan tammansa kanssa ja mä en olisi voinut olla onnellisempi. Kisaviikko oli jo siihen mennessä ollut antoisa, mutta jaoin kokemuksen enemmän kuin mielelläni edes viikonlopun osalta Jessen kanssa.

Hannaby Hanami Week
130 cm, 0/4 vp, 6/23

Topics tagged under hanamiweek on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 Pieniruusukevalk
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 08.05.20 17:32
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sipsin päiväkirja
Vastaukset: 42
Luettu: 2167

Heidin elämää

07.05.2020

Malachailla oli ollut eilen yksi niistä huonoista päivistä, mutta Heidi ei stressannut asiasta laisinkaan. Orilla oli vain totaalisesti hirttänyt kiinni radalla, kun kolmannella esteellä oli ottanut puolikkaan askeleen liikaa lähestymiseen ja sen seurauksena pudottanut puomin jalkojensa väliin. Seuraavan esteen kielto ei ollut tullut sen omistajalle yllätyksenä, eikä nainen ollut lähtenyt pumppaamaan Malachaita ennen estettä. Se ei olisi auttanut mihinkään, sillä ori olisi pysähtynyt siihen joka tapauksessa.
Lopun radan Heidi oli ottanut enemmän koulutuksen kannalta, sillä sijoitusmahdollisuudet olivat jääneet jo sen puolikkaan askeleen myötä. Aikavirheiden kera 20 virhepistettä oli melkoinen suoritus ratsukolta, jonka oli määrä nostaa hyppykorkeutensa ensimmäistä kertaa äitiysloman jälkeen takaisin maksimikorkeudelle sunnuntain pääluokassa.

Kaikesta huolimatta Heidi ei ollut painanut päätään keskiviikkoiltana tyynyyn huolestuneena.

“Jännä nähdä miten se Hestia Caterina hyppää 150-luokassa. Sehän on mun kasvatti, Carleen varsa”, nainen mainitsi Laurille varustaessaan Malachaita päivän koitokseen.

Torstai tuntui paremmalta, nainen huomasi sen heti noustuaan mustan hevosen selkään. Se oli seesteisempi, omalla mittapuullaan, sillä ulkopuolisen silmin ori oli aina täynnä tulta ja tappuraa. Heidi pystyi tänään ratsastamaan sitä, vaikuttamaan orin askeleisiin ja viimeistään uusinnan viimeisen esteen alastulossa jokainen muukin näki, että torstai oli parempi päivä.
Malachai painoi korvansa luimuun ottaessaan viimeiset askeleet ennen maaliviivaa, turvaten itselleen kolmannen sijan ja keltaisen ruusukkeen palkintojenjaossa.

Topics tagged under hanamiweek on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 WrfN0z

Ehkä kaikkein parasta kuitenkin koko kisareissussa oli se, että Heidillä oli Vivian lisäksi Lauri, jonka kanssa sai jakaa sekä epäonnistumiset, että onnistumiset. Mies oli tullut toiseksi päivän 135cm luokassa, joten kummallakin heillä oli omat ruusukkeensa siltä torstailta.
Laurin ilmoitus kuohuvatarjoilusta oli päätynyt siihen, että kuohuviinipullon korkki kajahti illemmalla Runiacin rekan livingin kattoa vasten.

“Herranjumala”, Heidi päivitteli nauraen, kun Milo ryntäsi ottamaan korkin kiinni ennen, kun se ehti maahan asti. Koira luovutti korkin omistajalleen häntä heiluen ja jäi odottamaan uutta heittoyritystä.
“Hieno koppi, mutta en kyllä heitä tätä sulle”, Heidi kertoi koiralle ja rapsutti sen ruskeaa päätä. Lauri kaatoi juomaa neljään eri lasiin ja jakoi ne sitten Matildalle, Vivialle ja Heidille.

"Radoille", Lauri totesi kohottaessaan lasiaan. "Hyville ja huonoille - nyt etenkin hyville."
Mies katsoi ensin Matildaa, joka oli startannut ensimmäisen kolmenkympin luokkansa hyvällä menestyksellä ja käänsi sitten katseensa Heidiin. Vaikka Lauri olisi mielellään vetäytynyt viettämään iltaa heti päivällisen jälkeen naisystävänsä kanssa, mies oli halunnut kohottaa maljan koko tiimille.

"Me taidetaan lähteä kartanolle", Lauri virkkoi, kun lasit olivat tyhjentyneet. Tummien silmien katse lipui Heidiin ja käsi ojentui naista kohti samalla, kun mies raotti rekan ovea.
"Huomiseen!" Vivian ääni huikkasi, kun Lauri laskeutui alas rekasta ja nappasi kiinni Heidin vyötäröltä hypäyttäen naisen alas ennen kuin tämä ehti edes tajuta mitään. Tukahdutettu kiljahdus karkasi illan viilentämään ilmaan rekan oven sulkeutuessa kaksikon takana.
"Drinkit aulassa vai huoneessa?" mies virnisti.
“Aulassa”, Heidi vastasi painautuen lähemmäksi Lauria, takkien kankaat toisiaan vasten kahisten. Paljaat sormet kietoutuivat tummien hiusten lähelle niskan taakse. Nainen kuitenkin malttoi mielensä vielä, vaikka antoi katseensa kertoa mitä olisi voinut sillä hetkellä tehdä.

Heidi astui kauemmaksi ja pujotti sormensa Laurin sormien väliin, ihaillen kauniisti valaistua Hannabyn linnaa.
“Olipas mukavaa voittaa sut tänään”, Heidi härnäsi ja katsahti vierellään kävelevää miestä virnistellen.
"Kuin myös, eilen", Lauri kuittasi takaisin itsekseen hymyillen. Porukkaa valui samaan suuntaan heidän kanssaan ja tuli nopeasti selväksi, että aulabaariin oli menossa muutama muukin.

"Ainakin sulla on aikaa miettiä, mitä otat", Lauri totesi vetäessään takkia pois päältään katsoen samalla jonoa, joka tiskille oli muodostunut. Mies kiersi vapautuneen kätensä Heidin vyötärölle ja kierrätti katsettaan väkijoukossa tunnistamatta kenenkään kasvoja.
“Tiedätkö mitä?” Heidi aloitti hymyillen, antaen katseensa levätä ihmisiä tutkivan Laurin kasvoissa. Tuntui edelleenkin vähän hölmöltä olla niin onnellinen ihmisestä vierellään. Tummat silmät siirtyivät muista sinisiin silmiin ja hetken ajan Heidin polvet notkahtelivat vaarallisesti.
“Noh?” Lauri kysyi odottavaan äänensävyyn.
“Mä annan sun päättää mitä otan”, nainen päätteli aloittamansa ilmoituksen ja siristi hieman silmiään hymyillessään. Kun mietti miten tarkka Heidi oli ollut vielä vuosi sitten siitä, että päätti kaiken itse ja että esittäytyi vahvana itsenäisenä naisena, paljon oli muuttunut heidän kahden välillä. Häntä ei enää ahdistanut antaa toisen ihmisen päättää asioista tai se, että Lauri saattoi maksaa hänenkin ruokaostoksensa, kun he kävivät kaupassa. Ne olivat isoja asioita sellaisen ihmisen elämässä, joka oli tottunut tekemään aina kaiken yksin.

Jonotuksessa oli se hyvä puoli, että Lauri ehti opettelemaan drinkkilistan ulkoa. Hanami Week oli toiminut selkeästi inspiraationa kevään listalle, jolta mies päätyi tilaamaan Cherry arenan hengessä naisystävälleen kirsikanpunaisen drinkin ja valitsi itselleen turvallisen viskin.
"Valitusoikeutta ei ole", Lauri huomautti laskiessaan juomat pystypöydälle, joka oli vapaana terassin puolella saaden naisen naurahtamaan kevyesti. Auringonlasku maalaili kultaisia säteitään heihin päin ja sai Heidin hiukset hohtamaan.
"Ratsastit hyvin tänään", mies sanoi nostaessaan viskilasin huulilleen. "Ansaittu sijoitus."
“Mmh, samoin”, Heidi vastasi juoksuttaen toisen käden sormia drinkkilasin jalkaa pitkin ja toisia Laurin pöydällä lepäävää käsivartta pitkin. Iho hohkasi lämpöä, jota ulkona viilenneet sormet imivät itseensä tyytyväisinä. Nainen maistoi kirsikkaista drinkkiään, paljastamatta mielipidettään ihan välittömästi.

Lopulta tyytyväinen hymy levisi bruneten huulille tämän tuijottaessa tummia silmiä vierellään.
“Kiitos, hyvä valinta”, Heidi totesi pyörittäessään peukaloaan Laurin kyynärtaipeessa.
“Täytyy kyllä myöntää, että mulla on vähän ikävä sun tekemää ruokaa”, nainen paljasti suupieli virneeseen kohoten. Kilpailuiden ruokatarjonta oli ollut suurenmoista, mutta Laurin kokkaukset olivat löytäneet tiensä Heidin sydämeen pysyvästi.

"Voidaan syödä huomenna lounasta rekassa", Lauri hymähti, eikä saanut pidettyä kasvojaan peruslukemilla. "On kai siellä pussipastaa."
Venyisiköhän Heidin kaipuu Laurin tekemään ruokaan sellaisten näkymättömien rajojen yli? Heidi sai vain vaivoin pidettyä naurun sisällään, mutta pidätetystä eleestä kieli leveä virne ja pilke naisen silmäkulmassa.
“Vai pussipastaa”, hän totesi huvittuneena ja pudisti päätään hyväntuulisena.

Viskipaukun nauttimisessa ei kestänyt kauaa, koska Heidin katseen edessä Laurin oli vaikea keskittyä ihailemaan maisemia. Miehen huomio oli kohdistunut brunetteen ja jokainen siihen mennessä vaihdettu kosketus viipyi edelleen Laurin iholla. Tummien silmien katse oli lämmin, muttei pehmeä - se oli väistymässä muiden tunteiden tieltä.

"Lähdetäänkö?" Lauri kysyi tuijottaen Heidiä haastavasti silmiin ja vilkaisten nopean avoimesti naisen drinkkilasia, joka ei ollut vielä tyhjä. Katseen palatessa naisen silmiin Heidille ei jäänyt epäselväksi, että hän oli syy Laurin yllättävään kiireeseen.
Heidi tiesi, tietenkin.
“Onko sulla kiire johonkin?” nainen kysyi liioitellun tietämättömänä ja viivytteli drinkkilasinsa kanssa, antaen nesteen valua mahdollisimman hitaasti huultensa välistä. Hän tunsi lämmön kiertävän kehossaan, ilmassa oli lupaavan paljon sähköä ja Heidi tiedosti hyvin heitä ympäröivän ihmismäärän. Lasi tyhjeni viimein ja nainen laski sen pöytätasolle vierelleen.

Heidi kietoi sormensa Laurin sormien lomaan ja lähti suunnistamaan ihmispaljoudessa yläkertaan vieviä portaita kohden. Tuntui lähes mahdottomalta pysytellä normaalissa kävelytahdissa, käsivarsien nojatessa toisiinsa askelten aikana.

“No mutta”, tutut kasvot tervehtivät Lauria ennen kuin mies ehti kunnolla rekisteröimään kasvoja väenpaljoudesta. “Hyvää iltaa.”
Isabella Sokan kasvoilla oli kohtelias hymy, kun tämä katsoi heitä molempia vuorotellen. Lauri, joka oli juuri hetkeä aiemmin käytännössä riisunut Heidiä katseellaan, yritti nyt tavoitella kasvoilleen sopivan tuttavallista hymyä.
“Iltaa”, mies vastasi ja odotti, että Heidi ehti reagoimaan Isabellan tervehdykseen. Sen jälkeen Lauri kelasi nopeasti mielessään, missä luokissa oli mahdollisesti nähnyt Sokan ratsastavan, muttei saanut muistikuviaan tarpeeksi kirkkaiksi.
“Iltaa”, Heidikin tervehti tuntien pienen punan nousevan poskilleen äkillisestä pysähdyksestä.

“Onko kisaviikko sujunut hyvin?” Lauri tiedusteli huomaten, miten Isabellan katse skannasi heitä edelleen.
“Kohtuullisesti”, Isabella vastasi, kääntäen katseensa Heidiin. “Entä teillä?”
Tarvittiin pieni hengähdys, jotta Heidi sai ajatuksensa jäsenneltyä takaisin menneeseen, kun se oli juuri niin tiiviisti keskittynyt tulevaan.
“Hyvin. Malachai tuntui tänään varsinkin erityisen hyvältä”, nainen lopulta vastasi kostuttaen yhtäkkiä kuivaksi muuttuneita huuliaan. Hänestä tuntui vähän siltä, kuin he olisivat juuri jääneet kiinni, vaikka mitään ei varsinaisesti ollut ehtinyt vielä tapahtumaan.
“Starttaat huomenna seuraavaksi Ankan kanssa?” Heidi muisteli saaden Isabellalta vahvistuksen nyökkäyksen muodossa. Ele oli harkitun hidas ja lähes aristokraattinen.

Lauri vaihtoi painoa hitaasti jalalta toiselle ja yritti muotoilla mielessään sopivaa jatketta keskustelulle, kun Isabellan katse liikahti terävänä toisaalle.
“Ah, suonette anteeksi - täytyy ehtiä tervehtiä Rosengårdeja”, Sokka heläytti kadoten sitten aivan yhtä nopeasti - ja kohteliaasti - kuin oli heidän eteensä ilmestynytkin. Se oli Laurille merkki jatkaa matkaa, eikä mies empinyt laskiessaan kättään Heidin alaselälle ohjatakseen naista eteenpäin.

Isabellan kohtaamisen jälkeen kumpikaan ei puhunut. Vastaantulijat käytävällä hymyilivät, mutta Laurin ajatukset vaelsivat edellä, eikä mies keskittynyt muuhun kuin avainkortin kaivamiseen taskustaan. Ovi avautui vaivattomasti ja Lauri antoi Heidin livahtaa edeltään huoneeseen, jonne pyrki edelleen valoa avonaisten verhojen lomasta.

Lukon naksahduksesta ei mennyt kauaakaan, kun molempien takit valuivat hitaasti eteisen tuolilta lattialle. Keskittyminen ei ollut siistissä kotiintulossa, kun Heidi varpisti toinen tallikenkä vielä jalassaan ylettyäkseen suutelemaan Laurin huulia. Miehen käsivarret alaselällään tukena hän sai toisenkin kengän jalastaan, keskittyen sitten nostamaan Laurin paitaa tämän pään ylitse.
Pieni naurahdus kehysti hengästynyttä hiljaisuutta, kun paita jumiutui hetkeksi miehen päähän ja vaadittiin hetki todellista keskittymistä, jotta vaatekappale saatiin saatettua lattialle tiimitakkien vierelle.

Lauri virnisti Heidin kaulan pehmeälle iholle, eikä kiirehtinyt hivuttaessaan naisen paitaa vastavuoroisesti ylös. Miehen onnistui taiteilla brunette huoneen ylelliselle sängylle ja pujottaa ylimääräinen kangaskappale päiväpeitolle. Laurin huulet kartoittivat tietään alemmas, mutta Heidin terävä hengenveto sai tummien silmien katseen hakeutumaan vielä hetkeksi naisen kasvoihin.

Verhojen välistä karannut pehmeän valkoinen valonjuova syvensi naisen edessä olevia tummia silmiä ja hetken ajan Heidi halusi vain tuijottaa. Onnellinen hymy viipyili tämän huulilla, sormien koskettaessa varoen valojuovan koristamaa ohimoa. Ne valuivat poskipäitä pitkin huulille, sinisten silmien seuratessa kosketuksen alta pakenevaa ihoa.
Kaikki tuntui niin täydelliseltä sillä hetkellä.

Heidi nosti katseensa hitaasti takaisin tummiin silmiin, suu raottui aavistuksen, vähän jopa epäröivästi.
“Mä…” nainen aloitti hukkuen sitten sanojensa merkityksen taakse hetkeksi. Yhtäkkiä hengittäminen tuntui mahdottomalta, keuhkoja poltteli sanat, joita hän ei ollut uskonut sanovansa ääneen ehkä ikinä elämässään. Samalla hetkellä Lauri kuuli mielessään sanat, joilla naisen lause jatkuisi - sanat, jotka tuntuivat luontevilta, vaikka niitä ei oltu vielä lausuttu ääneen.

“Rakastan sinua.”
Laurin matala ääni painui Heidin huulille, kun mies täytti hiljaisuuden miettien samaan aikaan, miten ajoitus tuntuikin niin oikealta. Sanat olivat käyneet Laurin mielessä aina silloin tällöin, mutta hetki ei koskaan ollut tuntunut sopivalta - milloin hän oli ollut liian kaukana kertoakseen rakastavansa kahta hevosta illan hämärässä sisälle taiteilevaa tai liian huvittunut katsoessaan aamu-unista, kahvia silmät kiinni pyytävää Heidiä. Ajatus oli kuitenkin kytenyt takaraivossa jo pidemmän aikaa, jonka vuoksi tilanteesta oli yllättäen tullut luonteva juuri siinä hetkessä.

“Niin. Juuri sitä”, Heidi nielaisi polttavan tunteen kurkustaan, joka muutti muotoaan ja siirtyi poltteeksi ihoa kiertäviin suoniin. Tunne levisi selkärankaa pitkin sormenpäihin ja varpaisiin asti, kun nainen keskittyi riisumaan virneensä janoisia huulia vasten.

Kyllä, kaikki oli täydellistä.

Kirjoitettu yhdessä @Lauri M. kanssa.
#hanamiweek
kirjoittaja Heidi N.
lähetetty 07.05.20 20:54
 
Etsi: Spin off
Aihe: Heidin elämää
Vastaukset: 70
Luettu: 3287

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Vaihteeksi hyviä uutisia
7. toukokuuta 2020 #hanamiweek kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

“M-mitämhäh?”
“Aapu..a?”
“Kuka…”

Herätys on kaikkea muuta kuin miellyttävä. Vaativa koputus oveen jatkuu, ja vielä järkensä uniseksi tunteva Rasmus kerää itsensä puoliksi tiedostamattaan linnahotellin miellyttävästä sängystä peittojen keskeltä jaloilleen. Josefina seuraa katseellaan vielä Rasmustakin unisempana tämän muutamaa äkäistä marssiaskelta kyvyttömänä ehdottamaan, että poikaystävä ehkä pukisi paidan päälleen ennen oven tempaisemista auki.

“Varmana Joe, ympäripäissään”, Rasmus kuuluu mutisevan.
“Mutta eihän Joe -”, Josefina aloittaa, muttei ehdi sanoa lausettaan loppuun ennen kuin ovenkahvaa on jo käännetty. Koputtaisi noin rytmikkäästi ja siivosti, olisi Josefina sanonut. Etenkään jos se on kännissä kuin käki.
“Joe, go home, we’re sl… ohho.”

Niin. Josefina kietoutuu tiiviimmin peittoihinsa eikä tahdo nähdä ilmettä äitinsä kasvoilla. Sillä siinä toden totta seisoo itse Susanne Rosengård, kasvokkain vähäpukeisen vävykokelaansa kanssa, viileän mutta hivenen närkästyneen oloisena. Vastaanotto tuskin miellytti kartanonrouvaa. (On tarpeetonta sanoa, että Susanne on tietenkin jo täysissä pukeissa ja kiinnittänyt hiuksensa siivolle matalalle nutturalle.)

“Huomenta, Rasmus hyvä”, rouva kuitenkin lausuu sävyttömästi niin kuin tilanteessa ei olisi mitään omituista, ja sängyssä lymyilevä Josefina tarttuu vaivihkaa puhelimeensa ja tarkistaa kellonajan: kahdeksaatoista yli viisi. “Oletan, että tieto kiinnostaa sinua. Lara varsoo parhaillaan. Henrik soitti… videopuhelun.”

Josefina tirskahtaa tahattomasti. Ajatus äidistä vastaamassa videopuheluun (jollainen on suistanut hänet silminnähden hivenen tolaltaan) keskellä vielä aamuöisiltä tuntuvia tunteja vain on hulvaton. Mielikuva vastaheränneestä Susannesta lienee muille kuin perheenjäsenille tavoittamaton ja vieras.

“Huomenta”, Rasmus vastaa automaattisesti, vaikka on jähmettynyt paikoilleen ovensuuhun ja yrittää edelleen ymmärtää, miksi Susanne Rosengård on heidän huoneensa ovella keskellä yötä ja miksi Rasmuksella itsellään ei tosiaankaan ole paitaa päällä.

Rouvan seuraava lause saavuttaa Rasmuksen tajunnan vasta muutamaa pitkää, kiusallista sekuntia myöhemmin.
“Nytkö!” Rasmus älähtää. Hän ei ole osannut odottaa tammansa synnyttävän vielä tänä yönä, aikaisintaan viikonloppuna. Mutta Lara on yllättänyt ennenkin.

“Kyllä, parhaillaan”, Susanne toistaa painokkaasti.
“Ömm, sepäs -”, Rasmus sanoo, mutta vaihtaa lausetta lennosta. “Vaikuttiko kaikki sujuvan normaalisti?”

Rasmus kääntyy vilkaisemaan Josefinaa, joka on noussut sängyllä istumaan ja kuuntelee tarkkaavaisena.
“Mun pitää soittaa äidille”, Rasmus jatkaa ja haeskelee katseellaan puhelinta, mutta nähdessään tuolin selkänojalla roikkuvan paidan päättää priorisoida sen pukemisen ensimmäiseksi.

Susanne Rosengård ei välitä katsella vävykokelaan puolialastonta sähläämistä. Sen sijaan rouva astelee kuitenkin aivan surutta peremmälle ja istahtaa aristokraattisesti nojatuoliin hotellihuoneen nyt verhoilla peitettyjen ikkunoiden äärelle.

“Sujui, toki. Tammasi on kokenut varsoja. Mieheni on jo soittanut äidillesi, onhan tamma meidän vastuullamme ja varsa hänen kasvattinsa”, Susanne vastailee muodollisesti, ja sitten hieman omituiseen sävyyn: “Henrik on myös valmis ottamaan kanssanne videopuheluyhteyden niin näette itse, mikäli olette kiinnostuneet.”
“Haluatko?” kartanontytär kysyy mielitietyltään. “Voidaan soittaa mun puhelimesta. Mulla on Henrikin numero.”

“Hienoa, kiitos teille”, Rasmus vastaa nopeasti Susannelle ja huokaisee ohuesti helpotuksesta. Varsomiset ovat aina jännittäviä, vaikka kartanolla tietenkin on paras mahdollinen osaaminen mahdollisia ongelmatilanteita varten.  Rasmus vilauttaa Josefinalle hieman jännittyneen hymyn: “Joo, tottakai. Kiitos”.
Normaalitilanteessa hän olisi ehkä suhtautunut videopuheluihin hieman samantyyppisellä epäilyksellä kuin Susanne Rosengård, mutta nyt Rasmus ei malta odottaa näkevänsä Laran - edes videon välityksellä.

Josefina valitsee numeron, ja sillä välin Rasmus vilkaisee anoppiehdokastaan, joka istuu ryhdikkäänä nojatuolissa. Susannella ei näytä olevan kiire takaisin nukkumaan, ja Rasmus miettii ohikiitävän hetken ajan, pitäisikö hänelle tarjota vaikka teetä.

Sitten Henrikin kasvot kuitenkin ilmaantuvat Josefinan puhelimen näyttöön. Mies näyttää hyväntuuliselta ja huiskauttaa kättään.
“Huomenta! Täällä on jo valmista, Lara on tässäkin asiassa nopea liikkeissään”, Henrikin lievästi kohiseva ääni kertoo. Mies kääntää puhelimen ympäri niin, että kuvaruutuun ilmestyy Laran karsina, jossa tuore emätamma nuolee kaikesta päätellen aivan hetki sitten syntynyttä varsaansa.

“Tamma tuli!” Henrik jatkaa hilpeästi, ennen kuin Rasmus ehtii kysyä.
Rasmuksen kurkkua kuristaa ja hän tuntee erikoista kirvelyä silmiensä takana, mutta ei suostu herkistymään rouva Rosengårdin nähden. Sen sijaan Rasmuksen kasvoille leviää maailman isoin hymy. Tammavarsa - kaikkien näiden vuosien jälkeen, viimein.

“Eikä, aivan mahtavaa”, Rasmus sanoo ja rutistaa Josefinaa toisella kädellään. Josefinankin kasvoilla on haltioitunut hymy.
“Kaikki meni kuulemma hyvin”, Rasmus jatkaa Henrikille. “Ja varsa vaikuttaa ihan normaalilta?”
“Ehdottomasti, kaikki kunnossa”, Henrik kertoo ja vilauttaa peukaloaan kameran edessä. “Aika pienikokoinen, tumma varsa. Jos se on aina yhtä vauhdikas kuin maailmaan tullessaan, nousee varmasti ihan kohta seisomaankin.”

Josefina silittelee pienieleisesti Rasmuksen selkää ja tuntee olonsa varsin tyytyväiseksi. Oivallus iskee: varmasti Rasmus on jännittänyt tammansa tiineyttäkin, joten ehkä terve ja toivottu tammavarsa vielä osaltaan keventää heidän välejäänkin hiertänyttä huolilastia. Olkavarsi nojautuu kevyesti olkavartta vasten, ja huoneen nurkassa itsensä huomaamattomaksi tehneen Susannen kurkkua kuristaa ohimenevän hetken ajan. Tuolta näyttää nuori, vilpitön ja epäilyksetön kiintymys kahden toisistaan pitävän ihmisen välillä.

Varsa toden totta esittää jo puhelun aikana ensimerkkejä siitä, että pian se alkaa koetella hoikkien raajojensa kannattelevuutta. Nuoret näyttävät haltioituneilta, ja Susanne pohtii, vieläkö ne ovat noin avoimen tunteikkaita vuosikymmenen vierähdettyä; tuskin sentään ainakaan kahden.

Videopuhelun päätyttyä Josefina sanoo herttaisen ilahtuneeseen sävyyn poikaystävälleen:
”Sehän meni hienosti.”
”Joo… joo”, pöllämystyneen oloinen Alsila äännähtää, ja Susanne, jonka mielestä asiaan ei tarvitse tuhlata sanoja, nyökkää vain. Nyökkäyksen näkee vain Rasmus, sillä Josefinan katse on kiinnittynyt älypuhelimen hohtavaan näyttöön. Vävykokelas on sanomassa jotakin Susannelle, joka odottaa etäisen kiinnostuneena tuota sanaisen arkun raotusta — lisää kiitoksiako? — mutta sitä ei koskaan tulekaan, sillä äitinsä läsnäolon jo ehkä tyystin unohtanut Josefina inahtaa.

”Mitä – Rasmus, Rasmus, katso – Pikin varsa, se on, sillä on varsa. Pikillä on varsa, Tiina on laittanut ihan äsken kuvan.”
”Mitä?” Rasmus nauraa pärskähtää.
”Niin! Orivarsa.”
”Samana päivänä?”
”Niin!” hengähtää Josefina ja lähes kehrää onnellisuuttaan ja suukottaa poikaystävänsä vielä nuorekasta eikä tippaakaan vanhuudenveltostunutta poskea.

”Onnitteluni tästä, hm, iloisesta perhetapahtumasta”, Susanne Rosengård yhtäkkiä lausuu. Hänen tyttärensä hätkähtää vähäsen, ja jossakin hillittyjen ilmeidensä takana Susanne on huvittunut. Rauhallisesti rouva jättää nojatuolinsa ja astelee tilaa läsnäolollaan halliten huoneen ovelle. ”Tapaamme epäilemättä piakkoin aamiaisen äärellä.”

Häkeltyneet nuoret jäävät istua kököttämään hotellihuoneen sängylle. Sitten Josefina naurahtaa ja nojautuu halaamaan Rasmusta. Autuaasti hymyillen tyttö huokaa täydellä sydämellä:
”Varsoja! Voi että mä sitten rakastan varsoja. Isona mä ryhdyn hevoskasvattajaksi.”

Rasmus vastaa Josefinan hymyyn ja tuntee olonsa pitkästä aikaa täydellisen onnelliseksi. Kaksi tervettä varsaa samana päivänä - mitkä olivat todennäköisyydet? Päivä tuskin voisi enää paremmaksi muuttua, meni kisoissa miten meni.

“Niin mäkin”, Rasmus vastaa ja virnistää. “Kohta meillä on joku oma siittola ja kymmeniä varsoja joka kevät.”

Sitä ennen Rasmuksen pitäisi lopettaa kilparatsastustouhun yrittäminen, hän miettii ohimennen, mutta ei sano ajatusta ääneen. Sen sijaan Rasmus kellahtaa sängylle selälleen ja vetää Josefinan mukanaan kainaloon. Kumpaakaan ei väsytä, mutta on vielä liian aikaista noustakaan.

“En pistäisi pahakseni”, Josefina naurahtaa. Ei pistäisi Rasmuskaan - ei kasvattamista, ei varsoja, eikä Josefinan kanssa yhteistä tulevaisuutta.

Topics tagged under hanamiweek on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 Zilverlinevarsa
Vastasyntynyt Zilverline. Piirtänyt luonnollisesti ihana @Jusu R.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 07.05.20 20:39
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 78
Luettu: 4211

Harryn päiväkirja

Matkapäiväkirja II, osa II
#hanamiweek

Perjantai 8.5.
Markarydissa, @Madde H. @Cella T.


Robert on raivoissaan. Se potkaisee tyhjää ämpäriä jabakäytävällä saappaankärjellään kuten jalkapalloa rangaistuslaukauksessa, ja viattoman kanssakilpailijan harmiton ämpäri sinkoaa pitkin käytävää metallinen kahva kilisten ja kolisten. Harry hätkähtää ääntä ja sävähtää niin, että Aleksanterin on vaikea pidellä sitä mutta se pitää kuitenkin.

”This is fucking stupid”, poika murisee Harryn jaban edessä ja Aleksanteri näyttää pahoittelevalta ja vähän pahoinvoivalta. Suuri harmaa korskahtaa jabassaan ja kalistelee kuolaimiaan, ja Robert repii typerää kisatakkiaan pois päältään niin, että napit valittavat.

Viimeinen sija. Viimeinen sija! Sen poika oli nähnyt revittyään Aleksanterin puhelimen sen vastahakoisista käsistä luokan päätyttyä ja nähtyään livetulokset.

Robert on paska ratsastaja, joka on varmasti kirottu vuodesta toiseen kilpailemaan helppoa A:ta seurakisoissa—tai helvetti, eihän se niissäkään ollut ikinä menestynyt. Onko Robert menestynyt ikinä missään? Ei, se on vain keskinkertainen kouluratsastusluokkien koluaja. Kivuliaan keskinkertainen, vähän kuin yksi haparoivan puolipoutainen päivä keskellä intiaanikesää: ihmiset eivät ole vaikuttuneita mutteivät pettyneitäkään.

Ja Harry! Sekin on vain keskinkertainen hevonen, ja kaikki mitä typerä Daniel vitun Susineva oli sanonut on totta. Yksinkertainen ja kapasiteetiton tusinapuokki, hevonen siinä missä mikä tahansa muukin kaakki, paitsi tästä on hädin tuskin pärjäämään edes ratsastuskoulun kilpailuissa, typerä ja vaatimaton ja tasoton kopukka—

Robert katsoo jabassa seisovaa hevosta ja sen hengitys on kiihtynyt. Aleksanteri riisuu Harryn varusteita mekaanisesti ja ääneti, mutta tamma tuijottaa omistajaansa suurin herasilmin, vaaleanpunaiset sieraimet väristen. Robertin hengitys salpautuu, happi ja hiilidioksi seisahtaen sen keuhkoissa.

”Fuck”, poika korahtaa lopulta, ääni pieni ja särkynyt ja korkea ja väsynyt, ja siinä yhdessä sanassa on koko kevään paino.

Robert painaa käden kasvoilleen ja hieroo silmiään kunnes tuntee kätensä kostuvan, ja viskaa sitten kypäränsä jaban eteen kertyneeseen varustepinoon. Sitten se vain seisoo siinä, rinta raskaasti kohoillen, hiukset sekaisin ja kisapaita rumasti housujen vyötärön alta repsottaen. Kun se lopulta nostaa käden kasvoiltaan, sen silmät ovat punertavat ja kasvot turhautuneessa rypyssä ja nenä täynnä räkää, eikä se osaa tehdä muuta kuin nojata selkänsä vastakkaista jabakarsinaa vasten ja katsoa hevostaan suoraan silmiin.

Veri kohisee Robertin päässä niin, että jokainen sydämen pumppaama aalto loiskahtelee ja läiskyy sen korvien välissä. Sen rintakehä ei ota rauhoittuaakseen, kohoillen yhä raivokkaasti, ja kädet Robertin selän ja jaban seinän välissä tärisevät vaikka poika nojaa niitä vasten koko painollaan.

”Robert…?” Aleksanteri kysyy varovasti ja sillä on ehkä satula sylissä. Robert ei ole varma, kykenemätön katsomaan muualle kuin suuren harmaan herasilmiin. Sen kämmeniä pistää, kynnet puolikuita ihoon piirtäen, mutta tunne on etäinen—pojan on pakko nykiä kisapaitansa korkeaa kaulusta katkonaisesti.

”I—I think I’m, I”, se sanoo yhtäkkiä, eikä se osaa enää hengittää syvään, jokainen hengenveto terävä sen kurkun pehmeitä kudoksia vasten.

You’re dying, kuuluu yhtäkkiä sen päässä. Tai ehkä se on Harry. Robert ei tiedä, mutta Harry ei räpäytä silmiään kun se tuijottaa niiden sinistä kehystä.

”Okei”, sanoo Allu, mutta se kuulostaa kaukaiselta. Allu tietää, Robert yrittää järkeillä, Allu on istunut sen vieressä kylpyhuoneessa ja keittiön lattialla ja Seppeleen satulahuoneessa ja Harryn karsinassa ja autossa ja Allu tietää, mutta Robert on silti varma että se kuolee. This is what death feels like, ja Robertin koko kroppa värähtää, ja se antaa polviensa notkahtaa altaan.

”Robert. Hei”, Aleksanterin ääni on pehmeä mutta vankka ja yhtäkkiä se on kyykyssä Robertin edessä ja Robert ei enää näe Harrya vaan se katsoo silmät suurina parasta ystäväänsä eikä se pysty hengittämään. Sitten sen käden ympärille kietoutuu Aleksanterin nihkeät sormet ja ne puristavat, ja Allun katse on varma kun se sanoo: ”Hei. Mä oon tässä. Hengitä. Jooko? Et sä kuole. Se loppuu kohta, muistatko?”

Aika lipuu Robertin ulottumattomiin, eikä se tiedä kauan se puristaa Aleksanterin kättä kuin sen elämä riippuisi siitä. Eikä se muista milloin on viimeksi päästänyt paniikin räyhämään kylkiluuhäkissään, sen terävät hampaat luita vasten kalisten. Jossain vaiheessa se rauhoittuu, yhtä arvaamatta kuin oli alkanutkin, tarpeeksi jotta Robert saa sen taas hihnan päähän ja kontrolliin.

“Okei?” Allu kysyy.

Robert nyökkää varovaisesti, kuin tunnustellen, ja katsoo ympärilleen. Käytävä on hiljainen ja se tuntuu paremmalta kuin mikään lottovoitto voisi koskaan tuntua. Aleksanterin silmät ovat yhä varmat mutta jo reunoilta haparoivat kun se tunnistaa tilanteen menneen ohi. Sekin nyökkää, tarjoaa Robertille kättään ja vetää kaverinsa ylös sieltä, minne se on vetänyt itsensä pieneksi kanssakilpailijoiden kisakaappien väliin.

Parkkipaikalle on onneksi lyhyt matka ja Auburnin rekat ovat vieretysten muiden hevosrekkojen loputtomassa meressä. Ne ovat koko viikon seisseet avoimiksi levitettynä, sähköjohdot samaan tolppaan vedettyinä ja pari retkituolia rekkojen väliin avattuna.

Nita ravistelee peittoaan toisen rekan portaiden yläpäässä, silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa siristellen. Se nostaa käden otsalleen varjoksi huomatessaan rekkojen väliin vaeltavat pojat.

“Hei”, se sanoo. “Miten se vaativa A meni?”

“Viimeinen”, Robert kohauttaa olkaansa ja nousee raput rekkaan. Nita astuu sivuun sisäänkäynnillä tehdäkseen tilaa ja viikkaa peittoa käsivarsilleen, tarkkaavainen katse Robertissa. Poika välttää tarkoituksella katsomasta nuorempaa ratsastajaa edes sinne päin, sitä ärsyttää tarpeeksi Nitan voitto Otsonmäellä ja parempi tulos aiemmin tänään.

Sen sijaan se keskittyy haravoimaan rekan livingiä, joka ei ole ehkä niin siisti kuin mitä se oli ollut Isabella Sokan matkatessa rekan kyydissä Ruotsiin, etsiäkseen lippistään ja huppariaan. Housut se ainakin löytää, ja avaa jo valkeiden kisahousujen nappia.

“Mitä sä haet?”
“Lippistä.”
“Nostin sen tonne etupenkille.”

Robert nyökkää ja vaihtaa saumankuviot ihoon painaneet ratsastushousut löysempiin collegehousuihin. Se nyhtää kisapaidan helman housujen vyötärön alta pois, rapsuttelee hetken mahaansa kunnes löytää vetoketjuhupparin, joka näyttää tarpeeksi siltä, että se voisi olla Robertin oma, ja vetää sen kisapaidan tilalle päälleen.

Lippis on etupenkillä kuten Nita sanoi.

Markarydin ilta on lämmin päivän oltua helteinen eikä aurinkokaan ole vielä karannut taivaanrannan taakse. Robert jättää kisavaatteensa livinging sohvalle sekalaiseen kasaan ja karkaa rekasta ennen kuin selkeästi siivousiltaa viettävä Nita ehtii sanoa mitään.

“Let’s go?” se ehdottaa rekkaa vasten nojaavalle Aleksanterille ja huomaa samalla Josefinan toisessa rekkarivissä seisovan, pojalle vieraan hevosrekan vieressä. Se on nähnyt tallikaveriaan ohimennen muttei juurikaan keskustellut, ja se ottaa hetken kysyäkseen. “Hei, miten viikko mennyt?”

“Hei! Maanantaina Granni hyppäsi tuplanollan, mutta jäätiin ensimmäisiksi ei-sijoittuneiksi”, Josefina sanoo ja kuulostaa vilpittömän tyytyväiseltä. Se puistelee satulahuopaa käsissään, tummia hevosenkarvoja ilmaan pölähtäen. “Tiistaina otimme kyllä kolme puomia, mutta tänään se hyppäsi taas hyvin: tuplanollalla neljänsiksi.”

“Kuulostaa hyvältä”, Robert vastaa neutraalisti, koska se ei todella tunne Josefinaa tai Grannia tarpeeksi sanoakseen enempää. Eikä sen tarvitsekaan, koska Cellan pellavainen pää pilkistää hevosrekasta ja sen pikkupoikamainen hahmo ilmestyy seisomaan lastaussillan huipulle. Se hymyilee.

Ensin.

Sitten se ei enää hymyile. Se katsoo Robertia kuin Jeesus katsoi Juudasta, paitsi jos Jeesus olisi ollut anteeksiantamattomampi ja vähän, no, vähemmän jeesusmaisempi, ja se kirvelee vähän Robertin rinnassa, koska se muistaa hevosrekan ja se muistaa Branin ja se muistaa Cellan iloiset kasvot ja lämpimän hengityksen ihollaan.

Mutta Aleksanteri on Robertin paras ystävä ja Cella on rikkonut Aleksanterin sydämen palasiksi ja Robert ei tiedä mitä muutakaan tehdä kun työntää paras ystävänsä kohti hotellia ja aiemmin päivällä keskustelua illallista kohti. Mutta Aleksanteri tuntuu kuin paikalleen juurtuneelta ja se katsoo Cellaa, jonka katseesta kaikki lämpö oli jo vuotanut pois, käytetty ensimmäiseen poikaan, jonka tuo liekkijärveläinen tyttö ehkä ajattelee ystäväkseen.

Robert nielaisee kurkkuunsa jumittuneen palan ympäriltä.

“C’mon”, se mumisee lopulta Aleksanterille ja nyhtää sen t-paidan helmaa anelevasti. “Dinner. Come on. Please.”
kirjoittaja Robert H.
lähetetty 06.05.20 22:44
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Harryn päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 3712

More than meets the eye | Sarah R.

06.05.2020
#tietähtiin2020 #hanamiweek

Tehtävänanto:
9. Kuvaile ratsukon kisavarusteita/vaatetusta.

Tuotos:
Sarah ja Ellie astelivat verkkaisesti expoalueella, joka oli täynnä hevosihmisiä ja -lapsia. Naiset hypistelivät arvokkaita satulahuopia, ihastelivat kauniita lampaankarvapehmusteisia suojia ja jopa pilvisellä säällä kimaltelevia timanttiotsapantoja.
Kumpikaan ei varsinaisesti tarvinnut mitään uutta tavaraa, mutta eihän siitä ollut haittaa, jos vähän kävi katselemassa?

“Eikö tää sopisi hyvin Lefalle Tie Tähtiin finaaliin?” Ellie kysyi ja nosti valkoisen, kultareunustetun kilpailuhuovan ystävänsä katseltavaksi. Se oli kaunis, tietenkin.
“Ehkä, jos se olisi mun oma. Auburnin edustushuopa kuitenkin taitaa olla ainut vaihtoehto ja Amanda on halunnut Lefalle hopean koristeväriksi”, Sarah vastasi hymyillen.
“Välillä toivoisi, että olisi oma hevonen, jotta sille voisi ostaa kaiken mahdollisen varusteen”, Ellie haaveili.
“Niinpä”, Sarah myötäili virnistellen. Lefan mustaan koulusatulaan ja messinkisiin jalustimiin olisi sopinut hyvin kultareunainen kisahuopa, jos ruuna olisi hänen omansa siis.

Kun he siirtyivät hevosvarusteista ratsastajien varustuksiin, molempien viileinä pidetyt ajatukset lähtivät oitis laukalle. Sarah tiesi, että valkoiset kisahousut olivat vielä hyvässä kunnossa ja niissä oli käyttövuosia jäljellä, ei haittaisi mitään, jos katsoisi vaikka varahousuja. Naisen silmiin osui valkoiset ratsastushousut, joissa oli kauniit kristallikoristeet sivuilla ja takapuolella. Silikoniset gripit tuntuivat pehmeiltä sormia vasten ja niihin oli kirjoitettu kaunolla Lumieré.
“Mä käyn sovittamassa nopeesti”, Sarah kertoi Ellielle, joka virnisti paljonpuhuvasti nähtyään ystävänsä käsivarsilla lepäävät housut.

Ne sopivat tietenkin täydellisesti. Polvitaipeet eivät olleet tummuneet käytöstä ja housujen valkoisuus lähestulkoon sattui silmiin jopa sovituskopin valaistuksessa. Sarah sulki silmänsä hetkeksi ja mietti selviäisikö hän ulos luxusliikkeen alueelta ilman ostokuittia.
“Mitä ne maksaa?” Ellie uteli, kun Sarah palasi takaisin naisen luokse, housut tiukasti viikattuna sylissään.
“Ihan liikaa”, latina vastasi, mutta ei laskenut niitä enää käsistään.
“Mä arvasin”, Ellie naurahti, mutta eksyi sitten itse kisapaitojen luokse. Sitä se oli, kun päästi kaksi varusteurheilijaa hevoskilpailuiden expo-alueelle.

Ennen, kun Sarah oli päässyt kassalle asti, hän pysähtyi kisatakkien luokse. Sellaista nainen ei ostaisi, vaikka löytäisikin sopivan, sillä jälleen kerran Auburnia edustavana ratsastajana Sokat olivat järjestäneet heille kaikille tyköistuvat, valtavan kauniit brodeeratut edustustakit. Sarahin musta takki oli paljon käytetty, mutta edelleen lähes uudenveroisessa kunnossa huolellisen ylläpidon vuoksi.
Plastronit takkien vieressä houkuttelivat kuitenkin naisen hypistelemään. Lopulta kuitenkaan yksikään niistä ei tuntunut paremmalta, kuin jo häneltä löytyvä maltillisesti kristallisoitu plastron.

Ratsastussaappaiden ohi käveleminen tuntui lähes tuskalliselta, sillä Sarah tiedosti varsin hyvin, että omisti jo kahdet saappaat. Molemmat olivat mustat, mutta toisissa oli neljä timanttia saappaan yläosassa.

“Kassalle?” Ellie kysyi uusi kisapaita sylissään.
“Kassalle”, Sarah vahvisti nyökäten ja naiset kävelivät käsikynkkää lyhyehkön jonon perälle. Suurin osa kojun asiakkaista tuntui olevan vain ikkunashoppailemassa, eikä kaksikon tarvinnut onneksi odottaa kauaa kassalle pääsyä.

Sarah melkein unohti viimeaikaisen surkean kisamenestyksensä astellessaan Ellien kanssa takaisin katsomon puolelle juuri ennen Grand Prix-luokan alkua uusien kisahousujensa rapistessa muovikassin pohjalla.
Ehkä niiden avulla hän ottaisi ansaitun voiton Tie Tähtiin finaalissa ja lopettaisi keskinkertaisen kurjuuden alamäen vihdoinkin.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 06.05.20 22:12
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 105
Luettu: 5131

Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto

Markarydissa 6.-7.5.2020
#hanamiweek

Keskiviikon rata osoittautui yllättävän tekniseksi varsinkin uusinnan osalta. Vegas oli ollut verryttelystä saakka innokas ja ollut selvästi elementissään sellaisessa ympäristössä. Hetken Lauri oli jopa ollut ihmeissään tamman yhtäkkisestä kepeydestä, mutta todennut itsekseen, että sieltähän hannover oli hänelle tullutkin - kilpakentiltä.

Vegas otti puomin lankkupystyltä, johon lähestyminen tuli tiukasta kaarteesta eikä tamma ehtinyt yksinkertaisesti kerätä tarpeeksi voimaa ponnistukseen. Lauri ja Vegas eivät kuitenkaan erottunut joukosta pudotuksellaan, koska ratamestari oli tehnyt työnsä vähän turhankin huolellisesti, eikä yksikään ratsukko selviytynyt uusinnasta virheittä. Niinpä aika ratkaisi, sillä kertaa Laurin ja Vegasin eduksi.

Laurista tuntui hyvältä pitää taukoa Jinxistä, joka oli tehnyt hyvää työtä, mutta vaati ratsastajaltaan monikertaisen määrän perustyötä Vegasiin verrattuna. Torstaina tummanrautias oli aavistuksen hitaampi ratsastaa, mutta toisaalta Lauri ehti tehdä 135-radalla kaiken rauhassa. Uusinnassa mies teki radikaalin reittivalinnan ja toiseksi viimeisen esteen pudotus maksoi voiton, mutta ainakin he olivat yrittäneet. Vegas kaarsi kaulaansa kunniakierroksella ja hetken Lauri arpoi itsekseen hymyillen, oliko vaisun tammansa vai yleisön edessä machoiluun taipuvan orinsa satulassa.

Ratsukon ensimmäinen 145-startti ei sen sijaan sujunut odotetusti, ei laisinkaan: Vegas vaikutti kyllä halukkaalta etenemään, mutta hyppyjen terävyys oli hiipunut. Tamma otti aivan liian helpon puomin etujalkavirheen vuoksi heti alkuradasta, eikä Lauri saanut sitä sujumaan tarpeeksi kohti pitkää okseria, jonka takapuomi lensi komeassa kaaressa ratsukon perässä. Sen jälkeen molemmat skarppasivat, vaikka siinä vaiheessa taisteltiin enää jumbosijoituksesta - tai oikeastaan sen välttämisestä.

“Lauantaina jatketaan”, Lauri hymähti Heidille, joka oli juuri jalkautumassa mustan orinsa satulasta. Nainen oli päässyt tänään palkintojenjakoon, mikä oli huima parannus keskiviikkoisiin virhepisteisiin. Malachailla treenanneena Lauri tiesi, miten tulokset olivat orin kanssa aina joko tai - joko sen kanssa sujui, tai sitten ei laisinkaan.
“Menenhän mä Brunolla”, Heidi muistutti, koska sen lisäksi, että nainen oli taiteillut mustan paholaisensa virhepisteittä maaliin esteradalta, brunette muuntautuisi päivässä uskottavaksi kouluratsastajaksi.
“Ja minä Jinxillä”, Lauri jatkoi suupieli virneeseen taipuvana. “Mutta tarkoitinkin näitä sankareita.”

Heidin kasvoilla kävi vähän hölmistynyt hymy, ennen kuin naisen suusta kantautui kupliva nauru. Lauri oli varma, että osasyynä siihen oli Malachain suitsia koristava ruusuke, joka pääsisi Vegasin ruusukkeiden kanssa jabojen edustalle odottamaan matkaa Orijoelle kotitallin satulahuoneeseen.
“Tänään juodaan kuohuvaa”, Lauri ilmoitti ja käänsi hymyilevät kasvonsa pois juuri ennen kuin Heidin odottava katse kääntyi mieheen tuohtuneena päätään viskovan Malachain takaa.


Topics tagged under hanamiweek on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 PieniruusukesinTopics tagged under hanamiweek on Foorumi | Auburn Estate - Sivu 2 Pieniruusukekelt
kirjoittaja Lauri M.
lähetetty 06.05.20 20:04
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto
Vastaukset: 74
Luettu: 3567

More than meets the eye | Sarah R.

05.05.2020
#tietähtiin2020 #hanamiweek

Tehtävänanto:
15. Ota käteesi lähin sinua oleva kirja. Valitse aina yksi sana kultakin sivulta: sivu 8, rivi 10 viimeinen sana; sivu 21, rivi 1, ensimmäinen sana; sivu 26, rivi 26, ensimmäinen substantiivi; sivu 33, rivi 2, viimeinen verbi; sivu 40, ensimmäinen adjektiivi. Kirjoita kaikki viisi sanaa tarinan alkuun ja käytä niitä sitten omassa tarinassasi. Alleviivaa tai boldaa kyseiset sanat myös tarinan seasta. Saat taivuttaa sanoja.
Samanväriset, Tiedosta, Veitsi, Raivostua, Hopeinen

Tuotos:
Väsymys painoi raskaana, kun Sarah asteli Robertin kanssa jaba-alueelle. Nainen oli kiitollinen, että toinen oli tullut mukaan siitä huolimatta, ettei tämän ollut pakko.
Lefa näytti tyytymättömältä ja Sarah kiirehti saamaan sen eteen heinää. Paali avautui terävällä veitsellä ongelmitta ja pari siivua päätyi Lefan karsinaan.
Samalla muutkin Auburnista tulleet hevoset saivat aamuheinänsä latinalta, joka oli tottunut ruokkimaan ne kotonakin. Väkirehujen antamisen jälkeen nainen ei kuitenkaan vienyt tavalliseen tapaansa hevosia ulos, sillä he olivat Ruotsissa ja jabakarsinat olivat nyt niiden väliaikainen majoittautumistapansa. Ne pääsisivät tarhailemaan vasta ensi viikolla kotiin palatessaan.

Robert tuntui olevan raivoissaan Vilja Kuirin ystävällisyydeltä ja se tunnetila heijastui varsin selkeänä punaisen omenan kanssa samanvärisiltä kasvoilta. Sabotointi ja myrkytysyritykset tuntuivat melko kaukaa haetuilta.

Sarah oli valmis, mutta Robert tuntui edelleenkin näkevän vain punaisen omenan käsissään. Nainen lähti kuitenkin jo kohti uloskäyntiä, sillä pehmeät hotellin lakanat odottivat ja väsynyt mieli kaipasi vielä parin tunnin lisäunia ennen kisapäivän aloittamista. Vaikka hän ei kisannutkaan kun vasta perjantaina seuraavaksi, katsomossa istuminen täyttäisi päivät siitä huolimatta.
“We’re going through my stuff”, Robert muistutti kiirehtiessään lopulta Sarahin perään.
“You mean, you’re going through your stuff. Besides, I don’t think she would, I don’t know, like, sabotage you? She wouldn’t hurt Harry, for sure. She’s nice.”

Vilja oli ollut hänen huonetoverinsa loppuviikosta Tyran kouluklinikan ajan eikä naisesta ollut huokunut mitään draamanhakuista hevosenmyrkyttäjä-vibaa. Toki toisen hevosen luvatta ruokkiminen tuntui hieman hassulta, kun ei tiennyt mitä ruokia eläin söi ja tietysti Robert olisi voinut haluta ratsastaa Harryn ennen aamuruokia, mutta silti. Tokkopa Vilja oli ajatellut mitään muuta, kuin olevansa apuna ja jättänyt vielä lapunkin tiedoksi ystävällisyydestään.

Sarah käski Robertin heittää omena pois, sillä juuri siihen hedelmään tuntui tarrautuvan kaikki epäluuloiset ajatukset.
“I’m going back to bed for a while. Thanks for the company”, Sarah lausui ja virnisti viimeisen sanan kohdalla. Robert oli keskittynyt ruokintareissulla selvästi enemmän punaiseen omenaan, kuin seuran pitämiseen. Siitä huolimatta nainen oli kiitollinen, että vaaleaverikkö oli lähtenyt mukaan.
Robert hävisi mumisten hopeisen hevosrekan livingiin ja haukoitteleva Sarah jatkoi matkaansa Hannabyn linnanhotelliin.

Nainen ei jaksanut vaihtaa vaatteitaan kaatuessaan oman huoneensa sänkyyn ja nukahti välittömästi päästyään pehmeiden lakanoiden väliin.

Uuden herätyksen turvin Sarah ja Ellie valmistautuivat tiistain kilpailupäivään. Ellie oli ehdottanut aamupalan tilaamista huoneeseen, eikä Sarah ollut keksinyt hetkeen parempaa ideaa.

“Jos Lefa on ihan yhtä huono perjantain luokassa, mä en tiedä onko meillä mitään järkeä osallistua siihen Tie Tähtiin finaaliin ensi viikolla”, Sarah epäili syödessään croissanttia. Leivos murusti hirvittävästi ja nainen joutui pitämään pientä valkoista lautasta lähes leuassaan kiinni ollakseen sotkematta.
“Ehkä se on kipeä jostain?” Ellie mietti, mutta Sarah pudisti päätään. Se oli hierottu viime viikolla ennen valmennus- ja kisarupeamaa.
“Sehän meni ihan hyvin kuitenkin sunnuntaina kisoissa. Se varmaan oli vain väsynyt matkasta eilen”, Ellie yritti lohduttaa.
“Toivottavasti.”

Lyhyt hiljaisuus laskeutui olohuoneeseen.

“No, onneksi finaali on ihan kohta ja sen jälkeen pitää katsoa starttaanko Lefalla enää. Täytyy katsoa mitä mieltä Amanda on, ehkä sen mielestä mä olen pilannut Lefan”, Sarah mietti. Ellie ei alkanut kiistämään sanoja, sillä kumpikin tiesi miten varmasti hevosen huonon menestyksen syyllinen löytyisi täysin vaivattomasti sen ratsastajasta, oli hän syyllinen tai ei.

“Sä taidat tarvita lämpimän kylvyn, sen jälkeen mennään katsomaan niitä kisoja ja unohdetaan hetkeksi koko Tie Tähtiin-kilpailu ja etenkin eilinen startti”, Ellie lopulta totesi. Sarahin synkistelylle alkoi löytyä pakoreitti, olivathan he Ruotsissa hulppean linnan sviitissä koko viikon kahdestaan.
“Todellakin”, Sarah vastasi virnistäen ja lähti laskemaan vettä valtavaan kylpyammeeseen.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 06.05.20 20:04
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 105
Luettu: 5131

Lefan päiväkirja


Tehtävänanto:
1. Treeni hevosen näkökulmasta.

Tuotos:
Se kaksijalkainen tyyppi talutti mua jonnekin laitumelta näyttävälle alueelle ihan liian aikasin aamusta. Se ei kyllä mennyt ihan laitumesta, koska ruoho näytti siltä, että siitä oli jo kaikki mahdollinen ruoka syöty jo jonkun ärsyttävän säntillisen (varmaan tamma) hepan toimesta. Tai sitten se oli sellainen kamalaa ääntä pitävä laite, jonka jälkeen tuoksui aina kamalan hyvältä.
Mun teki kamalasti silti mieli maistella ruohoa, se näytti niin houkuttelevan maittavalta aamukasteen jäljiltä, mutta paine suussa ei hellittänyt, vaikka miten yritin kurkotella. Onnistuin saamaan ihan pienen suullisen, kun se tyyppi hyppäsi mun selkääni, mutta heti vaadittiin eteenpäin. Enhän mä ollut syönyt vielä aamuheiniäkään loppuun, miksi mun pitäisi nyt jo muka mennä töihin?

Mä katselin lintuja ja yhtä toista hevosta, joka käveli sillä samalla laitumella meidän kanssa. Sitten mä näin sen! Tuijotin ihan tosi tarkkaan ja näin sen madon siellä ruohon seassa, se tuijotti mua valtavilla silmillään ja mä hypähdin ihan varuilta vähän kauempaa, jotten joutunut sen ruuaksi. Kyllä mä oon kuullu ne tarinat, miten pysähtyneet hepat joutui matojen syömäksi, sitten niistä ei ollut kohta enää mitään jäljellä!
Oi, sitten mua pyydettiin kovempaa, se oli kamalan kivaa ja mä unohdin miten se mato oli tuijottanut mua. Ei se kyllä saisi mua kiinnikään, mä olin niiiiiiin nopee ja huomaamaton. Pärskin tyytyväisenä, kun se tyyppi mun selässä mutisi jotain Tie Tähtiin kisoista ja siitä miksen voinut olla niin kiva tosipaikan tullen. Tottakai mä olin kiva! Aina!
Lintu!!! SOS!!! Hah, näinpäs sut ennen, kun ehdit suunnitella mitään mun varalle.
Taas se puristeli jaloillaan, mä muistin taas hetkeksi että se halusi mun vähän ryhdistäytyvän ja kuljin hetken aikaa ihan kivasti taas.

Selässä tuntui kyllä vähän keljulta ja mua ihan kamalasti kiinnosti näyttää sille toiselle hevoselle miten kivasti selkärankaa sai avattua heittelemällä takapäätä. Ehkä mä säästäisin sen vasta laukkaan, tai vaikka laukannostoon, siihen oli aina kiva lisätä vähän extraa.

Mä kuitenkin unohdin sen, koska mun pitikin hirveästi tehdä kaikkia käännöksiä ja väännöksiä ja sitten niitä missä mun johtojalka vaihtui aina välillä. Ne oli kamalan kivoja, vaikka jos se tyyppi ei olisi vetänyt niin kovin mun suusta, mä olisin mennyt ihan sikakovaa.
Toisaalta oli ihan hyvä ehkä olla vähän kiltti poika, koska sitten sai rapsutuksia ja namipaloja, niinku nytkin sain.
Ihan parasta.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 06.05.20 19:04
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lefan päiväkirja
Vastaukset: 81
Luettu: 4357

Rakas päiväkirja...

Aamiainen hotellihuoneessa
tiistaina 05/05/2020
#tietähtiin2020 (tehtävä 7) #hanamiweek

Ellie heräsi tiistaina Hannabyn linnan hotellin sviitistä sängystä, joka oli niin pehmeä, ettei hän oikeastaan olisi halunnut herätä lainkaan. Hetken aikaa vaaleaverikkö vain nautti pehmeistä lakanoista ihoaan vasten ja siitä, ettei tänään olisi kiire mihinkään. Tänään oli tiistai, joten kummallakaan – Elliellä tai Sarahilla – ei ollut luokkia kilpailtavana. He voisivat siis nauttia aamiaisen rauhassa, laittautua valmiiksi ja käydä vilkaisemassa kisahulinaa. Ellie oli äärettömän innoissaan käynnissä olevasta viikosta.

Nautittuaan vielä hetken pehmoisesta sängystä Ellie nousi ylös. Hän veti päälleen silkkisen aamutakin, ennen kuin lähti katsomaan, oliko Sarah jo noussut. Ketään ei näkynyt olohuoneessa, joten brunette oli kaiketi vielä nukkumassa. Ellie koputti tämän makuuhuoneen oveen ja astui vastausta odottamatta sisään. Sarahin ruskeat hiukset pilkottivat peiton reunan alta.
”Ootko hereillä?” Ellie uteli. ”Tilattaisiinko aamiainen huoneeseen.”

Peiton alta kurkistava Sarah nyökkäsi hymyillen ja Ellie pisti merkille, ettei tämä ollut yöpuvussaan. Ilme vaaleaverikön kasvoilla taisi kieliä hämmennyksestä, sillä Sarah vastasi ennen kuin Ellie ehti esittää mielessä pyörivää kysymystään.
”Kävin ruokkimassa hevoset aamulla”, nainen kertoi. ”Mutta aamiaista en ole syönyt, joten tilataan vaan.”

He tilasivat huonepalvelusta kaikista kattavimmat aamiaisannokset ja istuivat sitten olohuoneen pehmeälle sohvalle peittoon kääriytyneinä nauttimaan tuoreista hedelmistä, croissanteista ja höyryävästä kahvista.
”Olisipa kaikki aamut tällaisia”, Ellie huokaisi. Sarah nyökkäsi, muttei näyttänyt yhtä iloiselta kuin Ellie. Luultavasti brunettea harmitti eilinen tulos, joka kieltämättä ei ollut lainkaan naisen totuttua tasoa. Ellietä harmitti suuresti ystävänsä puolesta, ja hän toivoi Sarahin pääsevän taas pian kilpailemaan Effillä. Lefan kanssa ei ollut viime aikoina sujunut kovinkaan hyvin, eikä Ellie voinut olla miettimättä, oliko ruunan kilpailuvuodet käymässä vähiin.
”Toivottavasti perjantaina Lefallakin olisi hyvä päivä”, Ellie hymähti siemaistessaan kahvia.
”Toivotaan”, Sarah nyökkäsi. ”Sitten on vielä Tie Tähtiin -finaalikin. Sulla on ainakin ihan hyvät mahdollisuudet voittaa teidän luokka.”
”No jaa, tuskin nyt kuitenkaan”, Ellie pohti. Vaikka hän onnistuisi täydellisesti ja Salma mokaisi, olisi hänen hyvin hankala päästä enää kärkeen kahden ensimmäisen osakilpailun keskinkertaisen tuloksen myötä. ”Salma on ollut aika ylivoimainen. Toivon, että te voitatte tiimirankingin. Meidän tiimillä ei ainakaan ole mitään mahdollisuuksia.”

He vaihtoivat nopeasti keskustelun aiheen Tie Tähtiin kilpailuista Hanamiin. Aamiainen alkoi olla pääosin tuhottu ja naiset istuivat nyt sohvalla kylläisinä.
”Haluatko mennä katsomaan luokkia tänään?” Sarah kysyi.
Ellie kohautti olkiaan. Tänään oli ainoastaan pieniä luokkia, sen sijaan huomiset esteluokat hän halusi ehdottomasti nähdä.
”Ehkä se PSG olisi kiva katsoa”, Ellie ehdotti ja arveli, että luokka kiinnostaisi myös Sarahia. Brunette nyökkäsi ja he päättivät suunnata areenalle ainakin silloin.
kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 06.05.20 12:26
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakas päiväkirja...
Vastaukset: 19
Luettu: 836

Sipsin päiväkirja

6.5.2020
#hanamiweek

Vedin vaistomaisesti takin vetoketjun kiinni, kun viileä tuulenpuuska yllätti mut matkalla jaba-alueelle. Olin ollut katsomassa Laurin ja Vegasin startin ja saanut heti perään taputtaa ratsukolle muun yleisön joukossa. Ajatus palkintojenjaosta tuntui kaukaiselta, kun näki oman valmentajansa ottamassa vastaan ansaitsemaansa ruusuketta kansainvälisissä kisoissa hevosellaan, jolla se tähtäsi GP-tason esteluokkiin.

“Joo joo”, mutisin Sipsille, joka irvisti mulle jo jaban ovelta. Tamma oli sopeutunut kisaelämään huomattavasti Zeliaa nopeammin, jossa tultiin taas siihen, että Sipsi oli kokeneempi. Kävin tamman läpi harjalla, varustin sen kaikessa rauhassa ja tunsin helpotusta siitä, että oli välipäivä - seuraavat startit olisivat vasta perjantaina. Oli ollut ihanaa raottaa aamulla silmiä rekan matkustamossa ja todeta hiljaa mielessään, että seuraavat päivät kisatunnelmasta voisi vain nauttia ilman painetta omasta ratsastamisesta, koska vaikka mä pidin kilpailemisesta ja olin viimein pääsemässä pois Ruotsin rajojen sisäpuolella iskeneestä kisajännityksestä, oli kokemus mullekin uusi ja kuormittava. Viimekesäinen Power Jump oli ollut siihen mennessä suurin kisarupeama, mutta kotikenttäedun vuoksi sen tuoma jännitysmomentti oli jäänyt huomattavasti pienemmäksi.

Tuntui huojentavalta päästä hetkeksi pois kisa-alueen hulinasta. Nopein reitti Falkencreutzin tallialueelle oli jo tullut tutuksi, eikä Sipsi olisi todennäköisesti ollut moksiskaan, vaikka olisin kiertänyt toista kautta. Vaikka tamma saattoi väläytellä välillä hapanta naamaansa, se oli ollut kokonaisvaltaisesti hyväntuulinen ja vakaa. Mä olin jopa ajatellut, että ehkä Sipsi nautti reissun tuomasta vaihtelusta.

Trakehner ravasi maneesissa kaulaansa venytellen, koska mä halusin sen palautuvan eilisestä startista. Yksi luokka ei tietenkään ollut vaativa suoritus kovakuntoiselle kilparatsulle, joten ehkä palautuminen oli enemmän mun oma tavoitteeni. Ajatus eilisestä suorituksesta oli tasaantunut, vaikka fiilis heti radan jälkeen oli ollut turhautunut: me oltiin otettu perusradalta kahdeksan virhepistettä. Ensin mä olin tuupannut Sipsin aivan liian pohjaan heti ensimmäiselle esteelle ja kun paketti oli vaivoin koottu kasaan parin hypyn jälkeen, punaruunikko oli lähtenyt imemään väärälle esteelle mulle täysin tuntemattomaksi jääneestä syystä ja napannut helpon puomin okserilta, johon en ollut kovasta yrityksestä huolimatta saanut käännettyä tamman huomiota. Rataa seurannut Vivia oli huomannut asian ja lohkaissut siitä hevosten iltaruokinnan aikaan vitsin, joka oli saanut mut suhtautumaan koko starttiin kevyemmin.

Perjantain luokat kuitenkin mietityttivät, koska eilinen rata oli ollut korkeudeltaan helppo. Jäljellä oli kuitenkin kolme rataa, joista kaksi metrikolmenkymmenen korkeudella. Ja jos me olimme juuri ottaneet rutiiniradalta kaksi puomia, täytyisi kahden päivän aikana tapahtua perustavanlaatuinen palautuminen. Lauri starttaisi perjantaina vain kerran, joten mies saattaisi ehtiä mun verryttelyavukseni - jos siis kehtaisin pyytää. Oli kamalan ristiriitaista, että mies oli Markarydissä paitsi kaverina, myös kanssakilpailijana ja valmentajana, jolloin mun täytyi joka kerta miettiä, missä roolissa itse Laurille puhuin.

Sipsi pärskähti nostaessani laukan maneesissa, joka oli puolillaan ratsukoita. Olin onneksi kiinnittänyt tamman häntään punaisen rusetin, jotta mun ei täytyisi kytätä ihan jokaisella askeleella, ajautuisiko joku liian lähelle. Keventäessäni istuntaa mietin tavoitteitani loppuviikolle tullen nopeasti siihen tulokseen, että jo uusintaan pääseminen olisi siihen mennessä saatujen tulosten varjossa harppaus eteenpäin. Sipsi ei kaivannut kokemusta Zelian tapaan, joten mun täytyisi keskittyä enemmän siihen, mitä mä itse halusin.

Se oli helppoa: mä halusin parempia tuloksia, jotta kehtaisin palata Suomeen Amandan tamman kanssa.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 06.05.20 9:02
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sipsin päiväkirja
Vastaukset: 42
Luettu: 2167

Grannin päiväkirja

Matteo
6. toukokuuta 2020. #hanamiweek
Tarinan hahmonsa osalta oikolukenut ja solulausahduksen tarjoillut Elli L.


Kiukkuinen Josefina Rosengård on harvinainen näky ja huomion kiinnittävä ilmiö. Matteon katse kiinnittyy tytön äkäisesti kaartuneisiin kulmakarvoihin, joiden alta hehkuvat terävät jäisensiniset silmät ja ärsyynnyksestä kipristynyt nenä, kiristyneet suupielet ja alas tiltannut leuka, jonka asento mahdollistaa koko kulmain alta mulkoilevan ilmeen. Jestas sentään! Tuo tyttökö on tismalleen se sama, joka hermostuksesta täristen ratsasti yli vuosi sitten hänen eteensä Vappulassa ja jännitti yleisöä ja uutta valmentajaa yli kaiken?

Matteo seuraa silmillään tytön hyistä katsetta ja tavoittaa loittonevan selän. Hoikkarakenteinen brunette mies, kilparatsastajan asuun pukeutunut. Voi pojat.

”Pojat giving you trouble, eh, huvä Josefina?” Matteo kysyy puhe-etäisyydelle päästyään.

Tyttö on miltei vähällä keihästää hänetkin katseellaan, mutta Matteo tietää olla ottamatta äkämystynyttä ilmettä itseensä. Tässä tunneilmaisussa ei ole kyse hänestä: mahdollisesti pääroolissa on typerä poikaystävä (hoikkarakenteinen brunette nimittäin) tai jokin muu maanvaiva.

”Oh, päivää Matteo”, Josefina lientyykin nopeasti ja väläyttää itselleen ominaisen levottoman hymyn tunnistaessaan puhuttelijan. ”That troublemaker –” tyttö nyökkää yhä kauemmas katoavan kisatakinselkämyksen suuntaan, ”– was my dear, dear brother. He had some opinions.”

Matteon kulmat hypähtävät. Vai että veli! Aivan. Niistä hän tietää osansa niin ikään.

”Ah! Alexander, am I right?”
”Alexander, yes.”
”A hot-headed bloke, I’ve heard. And ambitious. Talented, too.”
”Well. Some people seem to think so.”
”And what do you think, Josefina?” Matteo heittää suoran pallon Rosengårdien kuopukselle.

Tyttö empii, eikä tarvitse olla kovinkaan tarkkanäköinen huomatakseen sen. Ah, niin, tämä tyttö on kasvatettu pitämään perheensä puolia – jopa perheen mustien lampaiden, jollainen Alexander-veli todennäköisimmin on kaikkien muiden mielestä kuin tytön, joka epäilemättä kuvittelee itse olevansa. Matteo Locatelli tarkastelee Josefinaa mietteliäänä ja ajattelee, että jos joku on kaukana mustasta lampaasta niin tuo hattaranpinkki pikku karitsa. Taivas tietää, ettei tytön nahka ole parkkiintunut kylliksi, jotta se osaisi olla mitään muuta kuin höttöisen pehmeä vauvalammas.

”He — he is — he’s my brother and a professional rider and… I don’t know. He’s Alexander, alright?”
”Right”, Matteo nyökkää ja päättää pikkuisen hiljaisuuden turvin tovin harkittuaan vaihtaa puheenaihetta: ”And how is that pojkaustava of yours?”

Tyttöpolosen posket punehtuvat hiuksenhienosti ja suupieliä kutittelee hymy. Voi toista. Niin herttainen. Niin naiivin onnellinen ja täydesti tunteva.

”Rasmus – Rasmus brought three stallions with him”, Josefina vastaa käytännönläheisesti, niin kuin Matteo olisi kysynyt pojkaustavan matkajärjestelyitä ja ratsuvalintoja.
”Kolme ori?” Matteo letkauttaa leppoisalla sinne-päin-suomellaan ja naurahtaa kumeasti perään. ”Onnea hänen oreille. Ja hänelle.”
”Niin… ja vähän taitoakin”, täydentää Josefina pienesti hymyillen.
”Ja sinulle. Teille”, Matteo hymähtää ja vilkaisee Josefinan selän takana murjottavaa tammaa.

Se on yhä ankeailmeinen ja ruunikko, sillä on yhä tähti päässään ja yhä edelleen siinä on jotakin Arezzosta muistuttavaa. Josefinan Tigraine, Granni, tuo suomessa syntynyt puoliveritamma on kuin Arezzon feminiininen vastakappale.

Ne kaksi hevosta eivät varmasti tulisi alkuunkaan toimeen keskenään. Jos vastakohdat vetivät toisiaan puoleensa, nämä kaksi mitä todennäköisimmin olisivat kaihtaneet toisiaan niin etteivät olisi mahtuneet samalle verryttelykentälle, mikäli niiden kisaurat olisivat koskaan kohdanneet. Hetken Matteo huvittaa itseään ajatuksella niiden kahden yhteisestä jälkikasvusta: vaikka niin, mies ei pidä mahdottomana sitäkään, että nämä nimenomaiset hevoset hylkisivät toisiaan jopa solutasolla ja olisivat kerrassaan kyvyttömiä lisääntymään keskenään.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 06.05.20 7:16
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10261

Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto

Markarydissa 5.5.2020
#hanamiweek

Laurin virne ei ottanut hiipuakseen, vaikka Jinxi kävi kierroksilla vielä loppuverryttelyjenkin jälkeen. Mies jalkautui tamman satulasta puoliksi vauhdissa ja väläytti sitten mitä hurmaavimman hymynsä naisystävälleen, joka näytti yhtä tyytyväiseltä.

“On tämä kyllä yksi”, Lauri puuskahti huvittuneena ja taputti Jinxin kaulaa, joka kiilsi puolipilvisestä säästä huolimatta Vivian ja Heidin tekemän perusteellisen puunauksen jäljiltä. Mies oli esittänyt Jinxin nuorten estehevosten Young Stars -katselmuksessa, jossa tamma oli monien odotusten vastaisesti esiintynyt edukseen. Vielä viikon avauksessa, maanantain 120-luokan radalla trakehner oli ollut pelkkää tulta ja tappuraa, minkä vuoksi yksi pudotus oli tuntunut pieneltä määrältä virhepisteitä tamman keskittymiseen nähden.

“Hieno tyttö”, Jinxin toisella puolella seisova Heidikin kehui. Lauri tiesi, että nainen ajatteli samaa asiaa: niin hyvillä arvosteluilla tamman myynti olisi helpompaa. Virallista myynti-ilmoitusta ei oltu vielä tehty, mutta jos Jinxin tulevaisuudesta oli kyselty, Lauri oli kertonut tamma olevan tulossa myyntiin. Kukaan ei vielä toistaiseksi ollut esittänyt kiinnostusta kipakasta tammasta, mutta koska se oli juuri saanut varsin uskottavat pisteet, Lauri uskoi Jinxin menevän lopulta kaupaksi.
“Sillä on vielä aikaa kehittyä”, Lauri lisäsi. “Siinä paranee ratsastettavuuskin. Toivottavasti

Helpolla Jinxi ei ollut Lauria tälläkään kertaa päästänyt, mutta sillähän ei ollut mitään merkitystä. Tamma ryysti mash-juomaansa äänekkäästi, kun Lauri asetteli satulahuovan kuivumaan ja nahkavarusteet kisakaappiin.
“Mitäs sitten?” mies hymähti vilkaisten Heidiä, joka oli parkkeerannut itsensä tiimitakissaan Jinxin jaban edustalle. Brunette kallisti päätään ja hymyili vähän.
“Muistaakseni sinulla on tuo ykkösratsusi vielä liikuttamatta”, Heidi mumahti. Siniset silmät seurasivat Lauria, joka liikahti lähemmäs ovela hymy huulillaan.

“Ykkösratsu?” mies toisti hiljaa, kulmat merkitsevästi koholla. Heidi pyöräytti silmiään ja vaikka nainen yritti nojautua taaksepäin, Lauri oli jo ehtinyt kietoa varusteista vapautuneet kätensä tämän ympärille.
“Mennään sitten”, mies murahti suupielet pehmenneinä ja käytti tilaisuuden hyväkseen minuutiksi rauhoittuneella jabarivistöllä varastaen naisystävältään suudelman, jonka oli omasta mielestään ansainnut yhteishevosen kunniallisesta esittämisestä tuomariston edessä.
kirjoittaja Lauri M.
lähetetty 05.05.20 18:14
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto
Vastaukset: 74
Luettu: 3567

Zelian päiväkirja

5.5.2020
#hanamiweek

Aamuinen kävelylenkki Zelian kanssa rauhoitti mieltä hetkeksi. Jaboilla oli muitakin aamuvirkkuja, mutta sain harjata tamman rauhassa läpi kävelyn päätteeksi ja letittää sen harjan uudestaan. Eilinen kummitteli yhä takaraivossa, mutta yritin psyykata itseäni: ei Zelian eilinen kuohuminen tarkoittanut välttämättä sitä, että se olisi tänäänkin haastava ratsastaa.

Tänään meillä vain sattui olemaan edessä nuorten hevosten katselmus, jossa jokaista liikettä arvioitaisiin.

Jos mun oli eilen tehnyt mieli perua toinen startti, tänään mun ei olisi tehnyt mieli nousta Zelian satulaan ollenkaan. Se oli harmittava huomio, koska viimeisimpänä halusin saada itseni siihen mielentilaan, jossa oman hevosen selkään nouseminen tuntui ahdistavalta. Olin ostanut Zelian itselleni laadukkaaksi harrastuskaveriksi ja yhtäkkiä sen vieminen arvosteltavaksi tuntui julmalta. Entä jos tamma ei ollut vielä valmis?

Vielä verryttelykentän aitojen sisäpuolella Zelia tuntui normaalilta. Se liikkui eteen omalla moottorilla, mutta pysyi henkisesti kanssani ja eilisten starttien aikainen jännittyneisyys tuntui haihtuneen pois. Hetken mulla oli taas hyvä fiilis ja jäin miettimään, miten kivasti mun viikkoni tasapainottui kahden ratsun kesken. Zeliakin pääsisi vielä liikkumaan Hannabyn miljöössä ja totuttelemaan kisapaikan kuhinaan, vaikkei starttaisikaan enää luokkakorkeuksien noustessa loppuviikkoa kohti.

Kirsikka-areenalla Zelian päässä pimeni: se pukitti ensimmäisessä laukannostossa melko rajusti, pureutui kiinni kuolaimeen ja jännitti koko kehonsa niin, että mun teki mieli ohjata se ensimmäisen esteen sijaan takaisin portille. Mä yritin kaikkeni ja nollasin tilanteen päässäni pyrkien rauhoittamaan jokaisen soluni, jotta Zelia ei vetäytyisi enempää kuoreensa. Ensimmäisen hypyn jälkeen tamman laukkaan ilmestyi uutta pontta, mutta sen hypyt jäivät jännittyneiksi eikä se antanut mun juuri vaikuttaa itseensä. Siinä me siis taas olimme - henkiselle sykkyrälle kääriytynyt Rosengårds Zelia ja sen kansainvälisiä kisakenttiä jännittävä ratsastaja.

Suorituksen jälkeen mä mietin vain, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Ehdin käydä läpi listan kokeneemman ratsastajan palkkaamisesta edellisten treeniviikkojen parempaan suunnitteluun asti, ennen kuin olin jäähdytellyt Zelian pois ja suuntasin takaisin jaboille tiedostaen, että niin kehnoilla pisteillä tammani saattaisi jäädä koko ryhmän heikoimmaksi kuusivuotiaaksi.

“Se muuttui ihan täysin areenalla”, mutisin, kun Zelian purettuani kiersin jabarivistön toiselle puolelle, jossa Runiacin porukka hääräsi Jinxin jaban edustalla. Laurin ja Heidin omistama tamma oli pärjännyt ymmärrykseni mukaan hyvin ja ollut lähellä kärkikahinoita.
“Huomasin”, Heidi kommentoi jaban puolelta vähän varovainen hymy huulillaan.
“Olisi pitänyt laittaa joku toinen esittämään se”, vastasin huokaisten. Tuntui typerältä seisoskella muiden tiellä kisavarusteissa, vaikka päivän toinen ratsukin odotti vielä varustamista, mutta olin niin lamaantunut, ettei mulla ollut vielä mitään asiaa Sipsin karsinalle ajatusteni kanssa.
“Ei se olisi muuttanut tilannetta”, Lauri totesi. “Ainakaan kokonaiskuvassa. Se jännittyi, koska se on vielä kokematon.”

Mun teki mieli sanoa vastaan, mutta sen sijaan mietin asetelmaa hetken. Zelia oli kiertänyt kisoja vain muutamassa paikassa pysytellen visusti Suomen rajojen sisäpuolella ja parin tunnin ajomatkan etäisyydellä. Nyt takana oli pitkä matka, kaksi yötä vieraassa ympäristössä ja startit isommalla areenalla kuin koskaan aiemmin. Ja kun tiesi Zelian herkkäsieluisuuden, kuten Heidi ja varsinkin Lauri tiesivät, täytyi ymmärtää, ettei ratsastaja voinut vaikuttaa kaikkeen. Aina pystyi tekemään ja ratsastamaan paremmin, koska tämän lajin parissa maksimaalista huippua ei koskaan saavutettu, mutta täytyi myös oppia hyväksymään se, ettei hevonenkaan pystynyt aina antamaan parastaan.

Hannaby Hanami Week

Hannaby Young Stars
6-vuotiaat estehevoset
keskiarvo 6.0, 14/15

Pisteet:
- yleisvaikutelma 4
- ratsastettavuus 7
- laukka 9.5
- hyppytekniikka 4
- kapasiteetti 5.5
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 05.05.20 15:44
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 76
Luettu: 4212

Grannin päiväkirja

Amelie
5. toukokuuta 2020 #hanamiweek

Josefina Rosengård on kisa-alueella kovin harvoin yksin. Ellei hänen seurassaan viipyile hänen vanhempansa tai sisarensa, vastaanottaa hän veljensä nälvintää tai kaitsee sisarensa lapsia, ja ellei ketään perheenjäsentä näy mailla halmeilla, on näköyhteyden päässä vähintäänkin poikaystävä. Joskus Josefinan tapaa kotikulmilta tuttujen ratsastajien seurasta, toisinaan hänelle syytää hurttia huumoriaan se länkisäärinen saksalainen esteratsastajakollega. He ovat omituinen kaksikko: hillitty ja hiljainen Josefina ja sydämensä pohjasta naurava ja ryppyjensä syvenemistä pelkäämättä ilmeilevä Joachim Altmann, mutta he ovatkin tutustuneet töissä eikä jälkimmäinen ole nirso ystäviensä suhteen. Joen maailmassa jokainen tavattu ihminen on potentiaalinen ystävä, paitsi jos joku nyt joskus sattuu paljastumaan mäntiksi. Mänttien kanssa ei Joekaan kaveeraa.

Yksinäinen hetki on harvinaisuudessaan erikoisen tuntuinen, mutta ei Josefinaa oikeastaan harmita. Hän ei ole koskaan kaivannutkaan sirkusta ympärilleen: sirkus on vain alkanut olla olemassa, lupia kyselemättä niin kuin niin moni muu asia hänen elämässään, ja hän tyytynyt siihen. On kuitenkin miellyttävää voida hetken aikaa keskittyä vain hevoseensa.

Sinä iltapäivänä he starttaavat taas, ja sitten he saavat hengähtää pari päivää. Josefina tahtoo hevosensa olevan vetreä ja vireessä, ja mielen taka-alalla kiemurtelee ainainen huoli matkarasituksista. Vetristelevä läpiratsastus kiireisellä, muiden ratsukoiden täyttämällä verryttelykentällä ei houkuttele. Äkäisen, muista lajitovereistaan ärtyvän hevosensa tunteva Josefina suitsii tamman ja suuntaa sen kanssa käsihevosalueelle. Siellä ei monikaan juuri sillä hetkellä tarvo, vain muutama muu hevonen, mikä hoitajan ja mikä ratsastajan itsensä taluttamana, ja Josefina arvioi heidän mahtuvan jopa Grannin vaatima henkilökohtainen tila rasitteenaan sekaan.

On välttämätöntä katsella muita hevosia jo siitä yksinkertaisesta syystä, että saa pidettyä niihin riittävän etäisyyden. Ei Josefina epäile, ettäkö hänen tammansa suorastaan hyökkäisi muita päin, mutta on turha kokeilla onneaan, eikä toisaalta tunnu tarpeelliselta myöskään kiristää hevosen hermoja — tai hänen omiaan — ylenmääräisesti. Paras pysytellä valppaana ja etäällä muista.

Vaikka eipä silti, kyllähän Josefina hevosia katselisi vaikkei hänen omansa niin suurta tarkkaavaisuutta edellyttäisikään. Ne ovat kauniita eläimiä, eikä hevoskasvattajien tytär saa niistä kai koskaan aivan kyllikseen. Kermanvaaleaa tammaa Josefina unohtuu ihailemaan hetkeksi, ja sitten katse siirtyy suloiseen pieneen poniin, jota taluttaa ponin mittakaavaan sopiva tyttö. Ottaakohan kaksikko osaa Hannaby Young Stars -luokkaan?

Kolmannen ratsun Josefina tunnistaa, ja havainto saa sydämen ottamaan räväkän lähtökiihdytyksen. Tyttö on taluttamassa hevostaan häntä kohti. Mahtaako hän tulla juttusille? Tunnistaako toinen Josefinan? Ehkä ei, Josefinallahan on käsipuolessaan eri hevonen kuin heidän viimeksi kohdatessaan Janna Luhdan valmennuskatsauspäivänä, eikä tyttö itse ole tietämänsä mukaan mitenkään erityisen mieleenpainuvan näköinen. Hänen kasvoissaan ei ole mitään kovin erottuvaa, eivätkä hiukset ole kirkkanväriset eikä hän ole poikkeuksellisen pituinenkaan, joten tokkopa Amelie Chaput muistaa häntä.

Josefina muistaa kahdesta syystä. Ensiksikin pilkullinen hevonen Seppeleestä jäi mieleen ja se on sama, jota Amelie nyt taluttaa. Toisekseen Josefina, joka alati vertailee itseään muihin ja maailmankaikkeuteen, muistaa kyllä aina ratsastajat, joille on hävinnyt tärkeissä kilpailuissa. Samaan tapaan hänen mieleensä painuvat uudet työntekijät paikoissa, joihin hän on itse tuloksetta hakenut töihin, ja tytöt joiden on nähnyt pussailevan hänen ihastuksiaan, ja… Kaikki sellainen tallentuu mieleen, ja mikä kummallisinta, ilman rahtustakaan kateutta. Vain… hyväksyen.

Nyökkäsikö Amelie hänelle, huikkasiko ehkä jopa jotakin? Pitääkö nyökätä takaisin? Totta kai pitää nyökätä, muutenhan hän on tökerö. Josefina ei tahdo olla tökerö. Äkkiä nyt, ennen kuin Amelie taluttaa suloisen hevosensa hänen ohitseen! Josefina nyökkää tervehdykseksi ja hymyilee minkä ujostelultaan kykenee.

Ja sitten tilanne on ohi. He kumpikin jatkavat hevostensa taluttamista noteerattuaan yhteisen lajin parissa tutun näköiseksi tulleen henkilön kohteliaalla tervehdyksellä. Se on aivan arkipäivää, ehkä, mutta Josefinaa hymyilyttää vähän. Sosiaaliset tilanteetkin sujuvat ilman että hän tekee itsestään narrin, kun ne voidaan hoitaa ilman verbaalista kommunikaatiota. Siihen hän aina kompastuu, tavalla tai toisella.

Kenties Grannin suuri tilantarve onkin sen ratsastajattaren pelastus. Josefina rapsuttaa nopeasti tammaansa, joka ottaa huomionosoituksen sangen suopeasti vastaan. Jospa tänään on muutenkin hyvä päivä ja he pärjäävät luokassaan kelvollisesti. Josefina tuntee olonsa rohkeaksi (ja sellaista ei tapahdu usein): täällä hän on, kansainvälisissä kilpailuissa kouluttamansa ratsun kanssa, solmimassa nyökkäilyvälejä ympäriinsä tai ainakin yhteen ihmiseen ja niin, ihan ilman tukijoukkojensa läsnäoloa. Omilla tutisevilla jaloillaan.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 05.05.20 6:44
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 163
Luettu: 10261

Lefan päiväkirja


Tehtävänanto:
18. Kirjoita tarina takaperin. Voit joko tehdä tarinan, joka…
a) lukijalle etenee normaalisti kronologisessa järjestyksessä, mutta aloitit sen kirjoittamisen lopusta
b) tai etenee myöhemmistä tapahtumista kohti aikaisempia tapahtumia, kirjoittaen alusta loppuun.


Tuotos:
Sarah hävisi.

Pettymys näkyi pieninä eleinä naisen liikehdinnässä ja kasvonpiirteissä, kireytenä suupielessä, levottomana huulen sisäpuolen pureskeluna. Huulet pysyivät kuitenkin hillityllä hymyllä, se oli opittu asiakaspalvelutyössä baaritiskin takana ja oli pettävän täydellinen verho todellisuuden edessä.
53,571% vaativasta oli Sarahin Auburn-aikaisen kisauran pohja. Olihan hän aiemminkin ollut lähellä pohjalukemia, Ruunaankoskella ja juurikin Lefan kanssa.
Sarahin ja Lefan ensimmäinen kansainvälinen kilpailu yhdessä, muuten niin energisen ruunan huumorintaju oli vain loppunut täysin pitkän matkan ja väsyttävän viikon vuoksi. Se oli pysähtynyt kesken laukkaohjelman, ei ollut suostunut liikkumaan senttiäkään. Sarah oli ollut varma, että hevonen oli loukannut, Lefa ei ikinä pysähtynyt, se lähti aina liikaa eteen, halusi aina riehua.

Sarah oli pyytänyt ensin varovasti, lähes kokeillen oliko hevonen katkaissut jalkansa, jännevamma oli ensimmäisenä mielessä, sillä olihan Lefa jo 14-vuotias ja hypännyt suuren osan elämästään esteitä. Se oli kuitenkin ottanut askeleen eteenpäin ja pysähtynyt uudestaan. Sarahin oli pakko pyytää kovemmin ja lopulta vähän rumasti, että ruuna oli suostunut jatkamaan. Kasvoilla tuntunut lämpö ei varmasti näkynyt kauaksi meikkivoiteen vuoksi, mutta nainen tunsi sen leimahtavan lähes sokaisevan kirkkaana.
Hänen teki mieli keskeyttää, mutta ohjelma oli puolikasta ympyrää, laukanvaihtoa ja lopputervehdystä vaille valmis. Hevonen muuttui kovasuiseksi ja se pysähtyi suutaan aukoen, levottomana.
Hävetti niin kovin, ettei Sarah puhunut kenellekään radan jälkeen.

Verryttelyssä Lefa oli tuntunut hyvältä, vähän jäykältä pitkän matkan jäljiltä, mutta hyvältä. Kerrankin sen kanssa ei tarvinnut taistella, se ei yrittänyt ryöstää eikä painaa kuolaimelle raskaasti vauhtiaan kiihdytellen. Sarah tunsi olonsa väsyneeksi, mutta oli valmis. Eilisen Tie Tähtiin osakilpailunkin jäljiltä naisen luottamus oli korkealla. Lefa osasi kyllä, hän osasi kyllä. Sarah oli ennenkin startannut kansainvälisissä koulukilpailuissa ja saanut elämänsä parhaimmat prosentit.

“Haluutko sä Suomi-huovan vai Auburn-huovan?” Ellie kysyi ja nosti kumpaakin huopaa käsissään Sarahin eteen.
“Suomi-huovan. Auburnin on varalla ja käytin sitä Hopiavuorella eilen.”
“Suomi siis. Onko meillä nyt kaikki?”
“On.”

Yötä vasten alkanut ajomatka Markarydiin tuntui loputtoman pitkältä. Sarahia harmitti sijoittua jälleen kerran luokan puoliväliin, vaikka sentään ihan kaikki Kallalaiset eivät olleet päässeet tuloksissa heidän edelleen. Kiia oli Torullaan neljä sijaa huonommalla sijoituksella ja vaikka Sarah ei olisi halunnut olla iloinen toisten epäonnesta, pieni ajatus läkähteli jossakin ihon alla siitä huolimatta.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 04.05.20 21:42
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lefan päiväkirja
Vastaukset: 81
Luettu: 4357

Zelian päiväkirja

4.5.2020
#hanamiweek

Oli ollut yllättävän kivutonta majoittua Vivian kanssa. Heidin luottogroom oli mukavan hiljainen, jos mäkin olin - ja mähän yleensä olin. Jos sen sijaan halusin mutista jotain Hannabyn miljööstä tai miettiä ääneen kuinka Zelia mahtaisi käyttäytyä ensimmäisessä startissa, Vivia oli valmis keskustelemaan. Loppujen lopuksi oli siis ollut onnenkantamoinen, että mun kanssani hevosten aamutoimet teki hyvän päivän tuttu, joka oli täydellisen neutraali tukihenkilö.

Mun sydän pamppaili jo tammojen aamukävelyn aikaan. Rata seisoi jo odottamassa ensimmäistä ratsukkoa, joka saisi kunnian avata koko kisaviikon. Hypistelin Sipsin nahkaista talutinta sormissani ja vilkaisin vierelläni kävelevää tammaa, joka oli ilmeisesti niin yllättyneen ilahtunut maiseman vaihdoksesta, ettei ollut muistanut näyttää mulle hapanta naamaa vielä kertaakaan. Sipsin rauhallisuus helpotti oloani hetkeksi, kunnes muistin, että starttaisin tammalla päivän viimeisen starttini.

Zelia sen sijaan oli sähikäinen: se steppaili, viskoi päätään ja hirnui jokaiselle näkemälleen hevoselle. Olin vetänyt suuni tiukaksi viivaksi jo matkalla käsihevosalueelle, koska ruunikko oli aloittanut elämöinnin heti jabasta ulos astuttuaan.
“Kyllä se siitä rauhoittuu”, Vegasia taluttava Vivia kommentoi. Vilkaisin naista epätoivoisena, koska vaikka olin taas salaa kiitollinen rohkaisevasta toteamuksesta, joka ei yllättäen ärsyttänyt mua yhtään, se ei pyyhkinyt pois pelkoani. Entä jos Zelia käpertyisi taas kuoreensa ja emme pääsisi edes lähtölinjan yli? Se mahdollisuus oli ja sen tiedostaminen teki jumbosijojen tavoittelustakin tavoittelemisen arvoista - olisi riittävän hyvä, että me saataisiin listoille tulos hylätyn radan sijaan.

Zelian sykeröt eivät meinanneet onnistua millään. Sipsille ne olivat onnistuneet ensimmäisellä yrityksellä, mutta huomattavasti hermostuneempi Zelia seilasi jabassa sen minkä seinä ja mun kokoontaittuva, aika onneton muovijakkarani antoi ja teki hommasta siten hankalaa. Hetken mun teki mieli kysyä Vivialta apua, mutta koska Lauri ja Heidi olivat saapuneet jaba-alueelle ja kolmikko valmisteli Jinxiä sekä Heidin nuorta kouluoria päivän startteihin, en viitsinyt häiritä.

“Mua jännittää ihan hemmetisti”, ähisin hiljaa puhelimeen.
Mitä?”, Jesse ähkäisi, koska olin joko puhunut liian hiljaa tai Zelian jaban nurkkauksen kuuluvuus ei ollut kovin hyvä.
“Niin että mua jännittää. Tosi paljon”, kähisin vähän kovemmalla äänellä toivoen, ettei ääni kantautunut takaseinän kautta Laurin korviin. Olisi varmasti ollut järkevää keskustella aiheesta valmentajansa kanssa, mutta koska tuntui naurettavalta olla henkisesti niin hajalla jo monta tuntia ennen startteja, en taaskaan kehdannut häiritä miehen omaa valmistautumista. Lauri oli tullut Markarydiin kilpailemaan, ei valmentamaan, ja oli kuitenkin jo lupautunut verryttelyavuksi tälle päivälle.

Se helpottaa varmasti heti, kun pääset satulaan”, Jesse totesi lohdullisesti ja mä suljin hetkeksi silmäni yrittyen keskittyä maadoittamaan itseni puhelimesta kantautuvalla, tutulla ja turvallisella äänellä.
“Toivotaan”, huoahdin ja pyyhkäisin purut tennareideni kärjistä. “Mutta mä lähden nyt opettelemaan rataa. Voinko soittaa vielä?”
“Voit”, Jesse hymähti. “Vastaan, jos suinkin pystyn.”
Hymyilin. Lakimies-Jesse oli epäilemättä virallinen, mutta luikkisi varmasti mahdollisuuksien mukaan vastaamaan mun paniikkipuheluihini, jos tilanne niin sallisi.

Vaikka mun olisi tehnyt mieli, radalle mä en voinut lähteä handsfree-viritelmän kanssa. Kisa-areena tuntui järkälemäiseltä, vaikkei Auburnin derbykään ollut pienimmästä päästä. Zelia ponnahteli malttamattomana viimeiset askeleet ennen laukannostoa ja mun oli pakotettava pitkä huokaus huuliltani, jotta pääsin irti tärinästä, joka teki uhkaavasti tuloaan.

Ensimmäinen hyppy piirtyi mieleeni terävänä: hyvä lähestyminen, ok ponnistus, vähän tasapainoton laskeutuminen. Zelia korjasi tilanteen hyvin, mä annoin sen sujua toiselle esteelle. Seuraaville esteille mä ratsastin jonkinlaisessa sumussa, koska olin tehnyt tamman ensimmäisestä startista kansainvälisillä kilpakentillä elämää suuremman asian ja unohtanut hengittää pitkään kerätystä kisarutiinista huolimatta.

Havahduin kompurointiin. Zelia ei koskaan kompuroi. Viiltävän hetken mun mieleen juolahti välähdys radikaalisti ontuvasta ruunikosta, jonka ensimmäinen iso startti jäi sen viimeiseksi. Mun korvissa kohisi, kun tunnustelin laukan rytmiä ja tajusin aivan liian myöhään, ettei se riittänyt sarjalle.

A-osa alas. Kaksi kireää, töksähtelevää laukkaa. B-osan yläpuomi kolahtaa alas kannattimiltaan ja saa Zelian korvat painumaan luimuun.

“Onko se puhdas?” kysyin vaistomaisesti heti Laurin nähtyäni. Mua kylmäsi ajatus siitä, etten tiennyt syytä Zelian kompuroinnille tai sen seurauksia, ja että lähtisimme toisina seuraavassa luokassa.
“On”, Merikanto vastasi. “Mutta ota vähän laukkaa. Eteen. Ja hengitä.”

Mä tein työtä käskettyä: laskin taas ilmat keuhkoistani ja annoin itselleni luvan heittäytyä valmentajani armoille. Lauri osaisi kyllä sanoa, mikäli mun ei kannattaisi lähteä toiseen starttiin.
“Ei se ole ep”, Lauri totesi huomatessaan kysyvän katseeni hidastaessani miehen kohdalla. Se nojasi verryttelykentän aitaan ja katsoi mua kulmat mietteliäässä kurtussa.

“Miltä se tuntui?” Lauri kysyi.
“Hyvältä siihen asti, kun se kompuroi”, vastasin tasaillen edelleen hengitystäni.
“Se ei näyttänyt pahalta.”
“Se kyllä tuntui.”

Lauri huokaisi ja mun teki mieli sanoa, etten halunnut startata toisessa luokassa. Jännitys ei ollut hellittänyt, koko kisaviikko tuntui tuhoon tuomitulta ajatukselta ja Zeliakin alkoi taas keinahdella uhkaavasti.
“Te tulitte hakemaan kokemusta”, Lauri virkkoi rauhallisesti, koska paniikin saattoi ilmeisesti lukea normaalisti niin ilmeettömiltä kasvoiltani. “Ja sen te myös saatte. Niin pitkään, kun se ei tunnu vaaralliselta, ratsastat. Jos tulee puomeja, niin tulee. Se on selvästi jännittynyt, mutta kyllä te nyt tuloksen saatte.”

Ja niin Lauri oli puhunut mut starttaamaan metrikympin, jota ei voinut vielä kutsua rutiinikorkeudeksi. Siltä se ei myöskään tuntunut, ainakaan alkuradasta - Zelia jännittyi jo lähtömerkistä, eikä mun auttanut kuin antaa sen ryysätä ensimmäiselle esteelle. Sekin oli pienempi paha kuin kielto, joka tuntui todennäköisemmältä kuin pitkään aikaan ratsuni virittäytyneen mielialan vuoksi.

Kolme pudotusta, neljä hyvää hyppyä ja yhtä aikavirhettä myöhemmin mä löysin taas Laurin, joka oli alun perinkin lupautunut olemaan apuna mun ensimmäisten starttieni osalta. Mies nyökkäsi heti, kun meidän katseet kohtasivat ja mä tiesin, että me ajattelimme suurinpiirtein samaa asiaa: se oli tulos. Se oli kokemusta.

Hannaby Hanami Week

100 cm, 8 vp, 31/35
110 cm, 13 vp, 36/36
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 04.05.20 19:53
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 76
Luettu: 4212

Harryn päiväkirja

Matkapäiväkirja II, osa I
#hanamiweek

Maanantai 4.5.
Ruunaankoskella ja Markarydissa, @Matilda T.

Helpotus saattaa olla liiankin heppoisa sana kuvaamaan sitä valtavaa tunnetta, joka Robertin yli ryöpsähtää kun se hyvästelee (vasten tahtoaan, Sarah Reyesin läsnäolon vaatimana) Vilja Kuirin Ruunaankosken parkkipaikalla. Vaan helpotus on sopiva sana siinä mielessä, että se tapaa olla kovin lyhytkestoinen tunnetila.

”Nähdään Ruotsissa, Robert!” Kuirin heleä ääni huikkaa juuri ennen kuin Robert ehtii sulkea bemarinsa ovea. Se jäätyy niille sijoilleen, sormet yhä ovenkahvaa koskettaen, ja katsoo taustapeilistä sinevalaistaan lastaavaa tyttöä happamana.

”Ai, Viljakin tulee Markarydiin”, Sarah toteaa, tarpeeksi neutraalisti sen olevan laskelmoitua, ja Robert kallistaa päätään matkakumppanilleen tuskastuneena: let’s not talk about it.

On kuin sattuman ivaa, että kun maanantaiaamu valkenee Hannabyn linnan siluetin takaa, Robertin aamuyöllä hikoilemat painajaiset käyvät toteen.

”No huomenta taas!” Kuirin iloinen suomi sorahtaa ruotsia pulppuavassa kansliassa Robertin korviin. Sillä on käsissään miltei identtinen pino dokumentteja—oma passi, hevosen passi, varausnumeroita ja kilpailunumeroita—ja huoli väreilee Robertin vatsanpohjassa. Ainoa lohduttava tekijä on se, että Kuiri on jonossa ainakin neljä ratsastajaa edempänä, mutta sekin pyyhkiytyy viimeistään siinä vaiheessa kun jabanumeronsa saanut Robert sulkee kanslian oven perässään ja miltei törmää toiseen ratsastajaan.

Kävelymatka kansliasta parkkipaikalle tuntuu pidemmältä kuin mitä se oli ollut vasta viisitoista minuuttia sitten, ja Kuiri pitää keskustelua hengissä niin hyvin, että Robert epäilee sen olevan siviiliammatiltaan ehkä ensihoitaja.

Keskustelut pysyvät lyhyinä, kuten:
”Vaan olipa hyvään aikaan se klinikka, viime hetken säädöt ja vieläpä Tyran itsensä kanssa.”
”Niin.”

Tai:
”Mikä teidän jabanumero on?”
”Uh, laitoin jo tuonne kansioon kaikki paperit.”
”Hitsi! Tiedä vaikka oltaisiin samalla käytävällä!”

Ja:
”Teillä mahtaa pitää kiirettä sen Tie Tähtiin -kisailun kanssa. Miten teidän tiimillä menee?”
”So and so.”
“No, kyllä se siitä piristyy! Taitavia ratsastajia ootte kuitenkin kaikki!”

Robertin onneksi Inna vetää sen Auburnin rekkaan niin nopeasti, että Kuiri ehtii hädin tuskin toivottaa tsemppiä viikon startteihin. Jos ei enää nähdäkään, se lisää, ja voi, kuinka Robert toivookaan niin.

Solidaarisuuden nimissä Robert ja Inna odottavat muiden paluuta ennen hevosten purkua tarkoitetulle alueelle peräkanaa ajamista. Hevoset ovat melkein kaikki samalla käytävällä, Harry tutun ja turvallisen Lefan karsinanaapurina, ja rekan purku tapahtuu miltei automaationa auburnlaisten toimiessa ripeästi Robertin ja Rasmuksen peruuttaessa Harry ja Easy yksi kerrallaan trailerista.

Robert taluttaa pörisevää ja hörisevää harmaakorvaansa pitkin jabakäytävää kunnes löytää oman karsinansa. Suuri puoliverinen sujahtaa sinne vaivatta ja tutkii uutta kotiaan nenä puhisten.

Kaksi matkaa autolle ja takaisin, ja Robert on tehnyt jaban edustalle kodin. Kisakaappi on ottanut pari osumaa vuosien varrella, brittilippu ja kaunokirjaimin painetut nimikirjaimet enää vain juuri ja juuri tunnistettavissa, ja Harryn loimi jaban ovessa on hampusta pölyinen.

Suurilukuiset esteratsastusluokat tuntuvat matelevan kansainvälisten kilpailujen sujuvasta aikataulusta ja ammattimaisista toimihenkilöistä huolimatta. Satunnaiset saderyöpyt kiusaavat hyppääjiä eikä Robertillakaan ole lämmin katsomon suojissa ohuessa pusakassaan. Sitä väsyttää, väsyttää luissa ja ytimissä ja sielussa asti.

Ajomatka miltei läpi yön Markarydiin oli ollut kaikkea muuta kuin helppo, ja Robert ei tahtoisi mitään niin paljon kuin hautautua punkkaansa Auburnin rekassa. Mutta Harry starttaa heti ensimmäisen koululuokan alkupuolella, eikä sellaiseen ole aikaa.

Aikaa on kuitenkin tapettavaksi, ja Robert tappaa sitä seuraamalla Salman huolellista ratsastusta. Bonnie vaikuttaa väsyneeltä eilisen rutistuksen jälkeen, mutta antaa silti kaikkensa ratsastajansa alla. Harry on myös väsynyt, myöhemmin verryttelyssä, ja Robert ensimmäistä kertaa ratsastajanurallaan ajattelee keskeyttämistä: se voisi vain ratsastaa ulos verryttelystä, kertoa stewardille ettei starttaa, viedä Harryn takaisin jabaansa lepäämään.

Mutta Robert on Robert ja sen ihon alla kirvelee Nitan menestyminen, ja se starttaa.

Rata on hyvä, kuusikymmentäkolme prosenttia ja rapinaa päälle, mutta luokka on kova. Kiia ratsastaa Armilla toiselle sijalle ja hymyilee kuin aurinko, ja Mikael passittaa hevosenhoitajansa hakemaan ruusukkeensa kansliasta. Robert luovuttaa Harryn Aleksanterille, koska se on niin todella väsynyt.

Sarah Reyes tuloslistan viimeisenä ei lohduta, eikä lohduta prosentin sisällä taakse jääneet Vilja Kuiri tai Anmari Franssikaan. Robert ei osaa nimetä vatsanpohjassaan mellakoivaa tunnetta ja käpertyy punkkaansa yksin antaen rekan hiljaisuuden nielaista koko pojan sisäänsä.

Sitten illalla, kun Robert on tarkistanut Harryn heinäverkon ja täyttänyt sen vesiämpärin ja on vasta hivuttautumassa karsinasta ulos, se tapahtuu:

”Kappas, naapureita!”

Robert säikähtää niin, että pieni vesisanko sen käsissä kalahtaa jabatallin rakenteita vasten. Kuirin puolustukseksi, se näyttää olevan pahoillaan ja antaa poikaparalle hetken kerätä itseään. ”Jesus Christ. Vilja. Hei.”

”Kuule, sä näytät vähän, hmm, väsyneeltä”, tyttö toteaa suu empaattiseen ilmeeseen vääntyen. ”Mitä jos minä hoidan sun hevosen aamutoimet huomenna, saat nukkua? Sulla on kuitenkin pitänyt niin kiirettä viime viikolla.”

Robert tuijottaa.

Vilja kohottaa kulmakarvojaan.

”Ei”, poika sanoo ja sitten, hampaitaan kiristellen, lisää, ”kiitos.”

Tiistai 5.5.
Markarydissa, @Sarah R.

Tiistai näyttää jo aamusta aurinkoisemmalta kuin maanantai. Ruohikko Robertin kumisaappaiden alla on kosteaa ja samassa askeleessa kohti jaboja talsiva Sarah hieroo meikkaamatonta naamaansa väsyneenä. Se on painanut lippalakin syvälle päähänsä, tumma poninhäntä takaraivolla heiluen, ja se haukottelee niin makeasti että melkein kompastuu. Robert hymähtää, liian väsynyt avatakseen suutaan naurahdukseen, ja kietoo pusakkaa tiukemmin ylleen. Hannabyn linnan takaa pilkistelevä aurinko saa pojan siristämään silmiään ja jo harkitsemaan lippiksen kääntämistä oikeinpäin.

Robertilla olisi Aleksanteri, mutta Sarah oli näyttänyt rekkaan pistäydyttyään niin joltain, että pojalla ei ollut ollut sydäntä lähettää sitä yksinään aamutalliin muiden rekkalaisten kääntäessä vain kylkeään.

Jabatallilla käy kuhina, esteratsastajien aamustartit vain muutaman hassun tunnin päässä, mutta Harryn jaban edessä on hiljaista. Tasainen rouske kuuluu paitsi tamman karsinasta, niin myös sen naapuri-sinevalaisen oven takaa. Lefa vaikuttaa järjestelyyn kaikin puolin pettyneeltä, ja hyvä niin, sillä Sarah ei ehdi vilkaistakaan Harryn väliaikaiseen nimikylttiin liimattua paperia.

Hyvää huomenta! Ruokittu, juotettu, tarkastettu kello 6:30! Tsemppiä! ❤ Vilja

Vähän lapun alapuolelle, loimitelineen ja karsinan oven väliin kiilattuna, on laitettu punainen omena, eikä se ole ainoa punainen mitä Robert sillä sekunnilla näkee.

”Oh for fuck’s sake”, poika kiroaa niin, että Sarah kurkistaa sitä huolestuneena Lefan karsinasta. ”Kuiri on hoitanut Harryn aamutoimet.”

”Voi, kunpa olisi Lefankin”, tyttö tyytyy nurisemaan ja katoaa taas näkymättömiin.

”Umm, ei! Ties mitä se on tehnyt, sabotoinut jotain! Ja tämä omena? Sehän voi olla vaikka, vaikka—”

”Vaikka myrkytetty?” Sarah naurahtaa jostain jabakarsinan uumenista.

”Exactly”, Robert puhisee ja kihisee käsissään olevalle omenalle. Ties mitä likaista peliä Kuirikin saattaa sen kaiken ylenpalttisen ystävyyden alla piilotella. Sellaisiahan tuollaiset ihmiset tuppasivat olla, pinnan alta mätiä.

Sarah taittelee Lefan loimea käsivarrelleen ja vilkaisee omenaa Robertin kädessä huvittuneena. Se viikkaa loimen pakoilleen ja nyökkää sitten kohti uloskäyntiä kysyvästi. Robert vain nostaa omenansa yhtä kysyvästi, ja Sarah naurahtaa silmiään pyöräyttäen.

”Just toss it if you’d like, but I don’t think she would be, like, up to something.”

Sitten se käännähtää kannoillaan ja Robertia odottamatta alkaa jo tehdä lähtöä. Poika joutuu ottamaan pari juoksuaskelta saadakseen kilpakumppaninsa kiinni, ja ulkona Sarah vetää takin kauluksensa nenään asti Robertin keskittyessä pyörittelemään omenaa käsissään.

“We’re going through my stuff.”

“You mean, you’re going through your stuff”, Sarah huomauttaa ja katsoo Robertia kulmiensa alta. “Besides, I don’t think she would, I don’t know, like, sabotage you? She wouldn’t hurt Harry, for sure. She’s nice.”

Poika tyytyy korkeintaan murahtamaan. Kyllä se jossain syvällä sisimmässään tietää, ettei Vilja Kuirin kaltainen reilu kilpalija ikinä tekisi mitään sabotaasiksi luokiteltavaa, ei mitään hevosta tai ratsastajaa vaarantavaa.

Omena pomppii kädestä toiseen helposti.

”Seriously, just throw it away”, tyttö sanoo, ja Robert tekee työtä käskettyä.

Sen ei ollut tarkoitus heittää omenalla Silja Seljarantaa, mutta niin se tekee kuitenkin, vahingossa, ja on pian yhtä punainen kuin maahan vierinyt omenakin.


Keskiviikko 6.5.
Markarydissa, @Madde H.

Markaryd on tylsempi kuin Robert osaa odottaa. Keskiviikkona koko alue tuntuu kuitenkin heräävän henkiin: tähdet ovat täällä. Edellisen illan ja yön aikana saapuneet rekat saavat jopa Auburnin hienon ja modernin hevosrekan vaikuttamaan tavalliselta, ja Hannabyn mailla kiiltävissä ratsastussaappaissaan liikkuvat ratsastajat saavat ihmiset supisemaan ympärillään.

Katsomot vaikuttavat ensimmäistä kertaa täysinäisiltä, ja Robert ja Aleksanteri meinaavat jäädä paikatta harhaillessaan ahtaiden rivien välistä toiseen. Lopulta ne löytävät kolme vapaata paikkaa taaemmilta riveiltä juuri kun Taylforth kuulutetaan radalle.

Aleksanterilla on karkkipussi eikä se estele kun Robert ujuttaa sormensa sinne.

“Britti”, Aleksanteri toteaa vilkaistuaan screenille, jossa Taylforthin sekunnit jo kuluvat. “Tunnetko?”

“En mä tunne kaikkea isobritannialaisia esteratsastajia”, Robert pyöräyttää silmiään. “Mutta ollaan me tavattu Tomin kanssa. Tosin, Kallassa, Auburnissa, tai, no, jatkoilla.” Sitten se punehtuu ja puhe muuttuu muminaksi. “I was pretty drunk.”

Mutta Aleksanteri ei häkelly, ei tuomitse, ei tee mitään muuta kuin jatka karkkiensa mässyttämistä ja keskustelua: “Aijaa. Asuuko se Suomessa?”

“Umm”, Robert sanoo ja kuulee puomin kolahduksen ja henkeään haukkovan yleisön. “Kai? Se oli sen Cecilia Blankleyn kanssa, sillähän on talli Murronmaalla jossain.”

“Ai”, Aleksanteri toteaa poissaolevasti ja sitten molemmat pojat taputtuvat muun katsomon mukana Taylforthin suoritukselle. Areenalla tummaan kilpailutakkiin pukeutunut mies taputtaa jykevältä näyttää kimoa kaulalle. Ratsukoiden vaihto tapahtuu kuin varkain: yhtäkkiä areenalla laukkaakin sukkajalkainen tummanrautias selässään teräväleukainen mies. Joonas Norrlin, sanoo selostaja ruotsalaisittain.

Robert ja Aleksanteri istuvat katsomossa kauan.

Tuntuu melkein vieraalta olla jonkun muun kuin kallalaisen kanssa. Siinä on tietynlainen jännite—kuin veljeilisi vihollisen kanssa, mutta Aleksanteri ei ole vihollinen vaan Robertin paras ystävä ja Robert suorastaan kylpee kaikessa siinä helppoudessa, joka sillä on Aleksanterin kanssa. Pojat istuvat vierekkäin ja lähekkäin, vähän toisiaan kohti kääntyneinä ja polvet yhdessä, ja pojat puhuvat.

Aleksanteri puhuu Seppeleestä ja Salmasta ja Punkusta ja eläinlääkiksestä ja Pyrystä ja uudesta kodista ja vanhasta kodista ja Inkeristä ja Maddesta ja Kallasta, muttei vahingossakaan Cellasta. Robert puhuu Kaajapuroista ja Auburnista ja Sarahista ja Antonista ja Innasta ja Nitasta ja Aliisasta ja Tyrasta, muttei vahingossakaan Harrysta. Aleksanteri ei kysy, eikä kysy Robertkaan vaikka vielä kaksi viikkoa sitten Cella oli ohikiitävän hetken ajan lähin asia kotia.

Viimeinen esteluokka on niin jännittävä, että keskustelu kuolee miltei täysin. Aleksanteri kommentoi Pirkko Repon Gröt-hevosta ja kuinka oli lukenut sen olevan jo 18-vuotias konkari ja Robert naurahtaa tavalle, jolla kuuluttaja aivan täysin teurastaa nimen Reshetnikov.

Kaksikko tekee suunnitelman: ennen palkintojenjaon aiheuttamaa hässäkkää he poistuisivat tallialueelle tarkastamaan Harryn tilanteen ja käyttäisivät sitten lyhyen tauon este- ja koululuokkien välissä lounaaseen. Vaan suunnitelmapa katkeaa jo ennen tallialuetta kun vieras käsi kietoutuu Robertin hauiksen ympärille.

”Dude!” käden omistaja riemastuu ja kääntyessään Robert kuulee kauempaa harvinaisen tutun naisäänen: ”Well would ya look at that.”

Siitä on viisi pitkää vuotta kun Robert muutti takaisin Suomeen, mutta silti se sulaa sekunnissa iloiseen virneeseen kun tunnistaa Barbrooksin ajoilta tutut hahmot: typerään bucket-hattuun pukeutuneen Joshuan ja suurta ruunikkoa pitelevän Georgien. Robert empii hetken, mutta Josh vetää sen niin tiukkaan rutistukseen, että pojalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin halata takaisin.

“Don’t hog him all to yourself, ya twat”, Georgie toruu vahvalla skottiaksentillaan ja taluttaa hevosensa vähän lähemmäs kietoakseen Robertin yhdellä käsivarrella halaukseen. “Whatcha here for? Ya ridin’?”

“Uh, yeah, dressage”, poika vastaa, yhä hämillään vanhoihin tallikavereihin—tai tallikaverien groomeihin, jos nyt haluttiin olla ihan tarkkoja—törmättyään. Se antaa katseensa seikkailla Joshuan niskaa vasten villisti kihartuvista sortuvasta aurinkolasien piirtämään rusketusrajaan Georgien pienellä nenällä. “What are you here for?”

“Oh, we work for the Danes now, I do Piccio and she does Wagner, same stable though”, Joshua selittää kättään heilauttaen kuin sillä ei ole niinkään väliä, ja ei sillä kai olekaan, Robert ajattelee, groomit liikkuvat siinä missä hevosetkin, etenkin ammattimaiset sellaiset. “You’re not riding Grand Prix, are you now?”

“Oh, God, no, no no”, Robert kiirehtii vastaamaan ennen kuin Joshuan kriittinen katse karkaa kiinnivedetystä pusakasta harmaisiin ratsastushousuihin tai alemmas pojan tennareihin. “Me and my, uhh—Hei”, se aloittaa ja vilkaisee sitten Aleksanteria ja vähän epävarmaa ilmettä sen kasvoilla. Robert nykäisee sen lähemmäs ranteesta. “Here’s Aleksanteri, we were just, well, looking what I could’ve been had I not had a career-ending injury so early on.”

Joshua katsoo Aleksanteria mietteliäästi ja pidempään kuin Georgie, joka naurahtaa heleästi. “Ya right, just ‘cause your bloody pony tossed ya, ya suddenly can’t jump anymore? Ya just can’t be arsed, all fancy with dressage now, aren’t ya?”

“Something like that”, Robert hymyilee ja vilkaisee Aleksanteria sivusilmällä. Se yrittää hymyillä, mutta vaikuttaa olevan auttamattoman hukassa mitä tulee Georgien ymmärtämiseen, ja Robert tekee päätöksen. “Anyway, we were about to grab lunch, uh, maybe I’ll catch you later?”

“Yes, actually!” Joshua innostuu. “There’s a party tonight, castle suite thirty-eight. There'll be a bunch of us, riders and grooms and all. Meet you there? Like, around midnight or something?”

“Uh, sure.”

“Great!” Joshua virnistää ja taputtaa Robertin hartiaa. “We’ll catch up then! It was nice to meet your, um, your—” se viittilöi Aleksanterin suuntaan ja lopulta vain heilauttaa kättään: “—him? Anyway, see you tonight!”

Groomikaksikko kävelee kauemmas ja Aleksanteri katsoo hetken niiden tavaroita pursuavia reppuja ja katsoo sitten Robertia hölmistyneenä.

“Your him”, se toistaa. Robert kohauttaa olkiaan. Aleksanterin äänessä on hätääntynyt sävy kun se jatkaa: “Ei kai ne luullut, että oon sun poikaystävä? Robert. Ei kai ne luullut—Ethän sä esitellyt mua sun poikaystävänä!”

Robert virnistää. “Nah.” Helpotus Aleksanterin kasvoilla saa sen kuitenkin lisäämään huvittuneella sävyllä: “Mutta kiva tietää, että et olisi valmis olemaan mun fake boyfriend if needed. Mitä jos se olisi vaikka ollut joku mun ex tai joku entinen stalkkeri tai jotain, ja mun olisi pitänyt esittää, että oonkin varattu?”

Aleksanteri jää hetkeksi niille sijoilleen vaikka Robert jo jatkaa matkaansa tallialuetta kohti, lippistään korjaten. Kun toinen ottaa sen kiinni, pikaisesti sprintistä vähän hengästyneenä, ja väittää kivenkovaan, että olisi paras mahdollinen fake boyfriend, Robert nauraa eikä se tunne oloaan enää niin kovin väsyneeksi.


Torstai 7.5.
Markarydissa, @Anton S. @Sarah R.

Robertin päätä särkee.

Osasyynä siihen on tapa, jolla se heräsi: kylmänhikisenä, henkeään haukkoen, sydän rinnassa hakaten, ja päänsä punkan kattoon vauhdilla lyöden. Oma osuutensa on toki myös Hannabyn linnan jossakin sviitissä järjestetyissä bileissä, jonne Robertkin oli löytänyt tiensä kiitos vanhojen groomituttujen, joihin se oli törmännyt.

”Aw, fuck”, se mutisee hevosrekan pöydän äärellä, peittoonsa tiukasti kietoutuneena ja hautautuneena, teekuppi ja Märta Merenheimolta varastettu energiajuoma edessään.

”Rankka yö?” Anton hörähtää huvittuneena sängystä ohjaamon yläpuolella. Sen jalka roikkuu rentona reunan yli ja kolauttaa etupenkeille levittäytynyttä Sarahia melkein päähän aina heilahtaessaan.

Robert tyytyy inahtamaan vastaukseksi.

”Lähdetäänkö katsomaan esteitä?” Sarah kysyy ja heilahtaa istuvaan asentoon, kurkistaen vasta hetki sitten nousseen Robertin suuntaan penkkien välistä. Se virnistää. ”Jos sä siis aiot laittaa jotain muuta päälle kuin ton peiton.”

Ja vastauksena siihen poikaparka kaivautuu vain syvemmälle ohuen peittonsa syövereihin, mutta könyää hetken päästä kuitenkin takaisin omaan punkkaansa etsimään yhtäkkiä aurinkoiseksi taittuneeseen Markarydin säähän sopivia vaatteita kassistaan. Se löytää eiliset farkut, joissa komeilee tahra reidessä, mutta puhtaan, valkoisen teepparin. Huokaisten se vetää jalkaansa tummanharmaat ratsastushousut, joita se oli käyttänyt liikuttaessaan Harrietin eilen, ja nappaa ohuemman pusakkansa livingin naulakosta. Hiuksiaan se ei edes yritä sukia, kunhan painaa lippiksen niiden peitoksi ja aurinkolasit silmilleen.

”Wow”, Sarah sanoo ennen kuin livingin ovi on edes naksahtanut kiinni pojan perässä. Robert kääntyy kysyvästi, takki vielä sen käsivarrella kahisten, ja aurinko lämmittää sen ihoa kuin olisi jo kesä.

Antonkin virnistää. ”Komea.”

”Thanks”, Robert irvistää kävellessään lähemmäs kaksikkoa, ”but you’re still not my type.”

Mies ei ole millänsäkään, ainoastaan naurahtaa ja tökkää sormellaan kohtaa, jossa Robertin hartia ja kaula tapaavat ja jossa puuvilla ei ihan peitä sen ihoa. Poika hädin tuskin ehtii hätyytellä Antonin kättä muualle ennen kuin se sähähtää kivusta.

”Sehän on fritsu”, entistä huvittuneempi mies toteaa ja on tökkäämässä aluetta uudelleen. Tällä kertaa Robert onnistuu läpsimään sen käden pois ennen kontaktia ja nykii sitten paidan kaulusta alemmas, yrittäen nähdä oletetun fritsun.

Silloin kännykkäkameran laukaisinääni kajahtaa ilmoille ja hetken päästä Robert tuijottaa itseään Sarahin puhelimen näytöltä.

Ja niin, Robertin iho näyttää vihaiselta, violetti puoliksi valkoisen kankaan alta kuultaen. Se on epäsäännöllinen muodoltaan, mustelma pisamaisen iho alla kiemurrellen kuin kartta. Paikoittain se on punaisempi, paikoittain jo violettiin, reunoilta keltaiseen taittava, ja kun Robert koskettaa sitä, se on kipeä.

”A love bite?”

”You call that a love bite?” Sarah kysyy epäuskoisena. “Judging by that, I’d think she hated you.”

Robert yrittää lukea sen kasvoilta jotain muuta—onko se... mustasukkainen?—onnistumatta siitä. Mutta tyttö on kuin suljettu kirja, aina Robertin ulottumattomissa, ja se taikoo kasvoilleen huolitellun huolettoman virneen, kikattaen jotain espanjaksi. Sitten se sujauttaa puhelimen takaisin taskuunsa ja nyökkää kohti Cherry Arenan katsomoa.

”Aw, fuck”, Robert sanoo, ties kuinka monetta kertaa tämän vuorokauden aikana, ja lämpimästä säästä huolimatta vetää pusakan niskaansa, kaulus tiukasti ylhäälle nostettuna.

Katsomosta löytyy muita auburnlaisia, ja mainitsemisenarvoisista estekorkeuksista ja intensiivisestä ratsastuksesta huolimatta luokat tuntunut matelevan. Robert hieroo kutiavaa nenäänsä mietteliäänä ja yrittää löytää voimia seurata toinen toistaan paremmin hyppääviä ratsukoita.

”Heippa! Onpa kiva nähdä tuttuja”, Salman iloinen ääni saavuttaa Robertin korvat ensimmäisenä. Se istuu porukan reunimmaisena, rennosti istuimensa selkänojaa vasten nojaten ja kädet rennossa puuskassa, ja se kääntää päätään hymyilläkseen lähestyvälle naiselle.

Se hymy kuolee nopeasti kun poika huomaa Inkerin, eikä se näytä yhtään sen tyytyväisemmältä kuin Robert. Poika puree huultaan: näinkö he enää tapaavat? Ulkomailla, vahingossa, pakotettuina? Käsivarret ristittyinä ja suunpielet väärään suuntaan kaartuneina?

”Onko Josefina tässä jossain, mun pitäisi vaihtaa sen kanssa vähän kuulumisia?” Salman ääni on kohtelias kun se kysyy ja käsi—siellä missä se kurottautuu puristamaan Robertin olkapäätä, sormenpäät mustelman reunoja hipoen—toverillinen. Sarah pojan vieressä nyökkää katsomon edustaa, jossa Josefina seisoo juttelemassa useamman ihmisen kanssa, ja Salma kiittää, vaihtaen pari sanaa Inkerin kanssa ennen kuin suuntaa alas katsomon portaita.

Vastoin Robertin odotuksia, Inkeri istuu samalle penkkiriville, kaksi tyhjää paikkaa väliin jättäen. Poika yrittää olla purematta huultaan ajatukselle—kymmenen vuoden ystävyyden jälkeen sopiva etäisyys on kaksi penkkiä.

”Kiva nähdä, että teillä menee hyvin”, Inkeri sanoo yhtäkkiä ja sen ääni on niin naseva, että lippispäinen Sarahkin nojautuu katsomaan sitä Robertin ohi. Poika kohottaa kulmaansa, ja sen entinen tyttöystävä (entinen ystävä, entinen paras ystävä, Robertin pää hokee) naurahtaa huumoritta ja koskettaa omaa ihoaan sieltä, missä Robertin pilkottaa takin alta violettina.

Vaistomaisesti, pojan käsi hakeutuu mustelmalle. Sormenpäiden paine saa sen henkäisemään terävästi, ja se nykii mitään sanomatta takkinsa kaulusta ylemmäs.

”Voi pliis”, Sarah hymähtää sarkastisen huvittuneena. ”Mä en todellakaan ole vastuussa tuosta.”

Robert ei tiedä olisiko se vihainen vai kiitollinen vierustoverilleen, tallikaverilleen, kilpakumppanilleen, ystävälleen, mutta Inkerin kylmä katse vääntyy silmäkulmia rypistävään hymyyn. Siinä on jotain väärää—jotain, mikä saa Robertin sykkeen kiihtymään ja hengityksen salpautumaan—ja se näyttää etäisesti tyytyväiseltä.

Robertin päätä särkee yhä, ja se ei saa sydäntään enää rauhoittumaan.

”Ah, sä olet siis vain kykenemätön pitämään sitä housuissas, vieläkin”, Inkeri sanoo tyynenä ja katsoo kuinka Kristian Berg radalla ylittää ensimmäisen esteen puhtaasti. ”Mikä uutinen. Jos se pettää sun kanssa...”

Sen tekee mieli sanoa muutakin, Robert näkee sen tavassa, jolla tytön kulmat kurtistuvat ja jolla sen suunpieli nytkähtää tyytymättömästi. Sekunnit venyvät ja niin venyy Bergin hevonen radalla, viimeisen esteen yli.

”I didn’t cheat on you.”

Pojan ääni on hiljainen, miltei kuulumattomissa kovaäänisten alla. Bergin aika on hyvä ja rata virheetön.

Inkeri lähtee eikä Robert tiedä kuuliko se.

”You know that saying, right”, Sarah sen vieressä yhtäkkiä sanoo, ja pojan katse siirtyy Inkerin loittonevasta selästä vieruskumppaniinsa. ”If he cheats with you, he’ll cheat you, too.”

”I didn’t cheat on you either”, Robert mumisee. ”We’re not together.”

Sarahin hymy on kirkas jopa ruotsalaisen auringon alla. Sen ääni on helppo ja kaunaton. ”I know.”

Robert ei tiedä mitä sanoa.
kirjoittaja Robert H.
lähetetty 04.05.20 2:07
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Harryn päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 3712

Heidin elämää

03.05.2020

Ensimmäinen osa.

Markaryd lähestyi. Ajo-ohjeet olivat selvät, sillä Hannaby Hanami Weekin opasteet eivät olisi antaneet kenenkään ajaa harhaan.
"Kuka lähtee selvittämään jabojen paikat? Voin pudottaa osan tähän, jos joku jää kyytiin parkkeerauksen ajaksi siltä varalta, että joku täytyy ottaa nopeasti ulos", Lauri tiedusteli miettien Malachaita ja Sipsiä, jotka eivät viihtyneet muiden hevosten kanssa. Myös Jinxi saattaisi aloittaa elämöinnin rekan pysähtyessä, kuten oli tehnyt laivassakin, eikä ensimmäistä kertaa pidempää matkaa matkustavasta Zeliastakaan mennyt takuuseen.
“Mä voin jäädä”, Vivia tarjoutui oitis.
“Mennäänkö me selvittämään paikat?” Heidi kysyi Matildalta. Laurin pitäisi pysyä ratin takana ja jos Vivia oli jäämässä myös autoon, jäljelle jäivät vain he kaksi.

“Toivoin vierekkäisiä paikkoja meille kaikille, toivottavasti ne on järjestynyt”, Heidi kertoi heidän kävellessään valtavalla kilpailualueella. Joka puolella näkyi viimehetken valmisteluita tekeviä työntekijöitä ja kun heidän eteensä levittäytyi näkymä kirsikkapuistosta, naisen oli pakko pysähtyä ihailemaan maisemaa. Milo ryhtyi haistelemaan vihreää ruohoa hiekkatien varrella löysän nahkahihnan toisessa päässä.
"Joo, Lauri sanoikin siitä, kun puhuttiin varauksista. Toivottavasti mun rahat tulivat perille", Matilda vastasi, koska oli siirtänyt tammojen osuuden Heidin tilille heti, muttei ollut koskaan varmistanut, että nainen oli noteerannut maksun. Heidi nyökkäsi myöntävästi.

“Vau”, Heidi henkäisi hymyillen vaaleanpunaisen kukkaloiston edessä.
"Aikamoiset puitteet", Matilda komppasi varovasti hymyillen, sillä jännitys alkoi kaihertaa naisen vatsanpohjassa. Vaikka kotitallin puitteet olivat uskomattomat, Hannabyn linnan pihapiirin kruunasivat täydellisessä loistossa olevat kirsikkapuut ja alkavan kisaviikon odottava tunnelma.

Matilda antoi Heidin hoitaa jaba-asian ja vilkuili samalla ympärilleen rekisteröidäkseen kilpailutoimiston ynnä muun hyödyllisen.
"No, menivätkö toiveet läpi?" Matilda hymähti.
“Joo, me ollaan kaikki metsäpäädyssä nurmikentän vierellä. Malachai pääsee kulmaboksiin, niin sillä on vaan kaksi seinänaapuria uhkailtavana”, Heidi vastasi naurahtaen kevyesti. Ori ei toivottavasti aiheuttaisi mitään suurempia toimenpiteitä väliaikaismajoituksessaan. Oli ihan mahtavaa, ettei myöskään vastapuolella olisi hevosia murehdittavana, vaikka sijainti olikin ihan kauimmaisessa nurkassa.
"Aivan, ne kankaat oli sille", Matilda mutisi muistaessaan ihmetelleensä Ikean kassiin pakattuja kankaita, joiden nainen ei ollut tajunnut lähteneen mukaan Heidin mustan orin näköesteiksi. Matilda alkoi miettiä, olisiko Sipsikin tarvinnut niin järeitä ratkaisuja, mutta toisaalta tamma oli ennenkin kestänyt karsinassa seinänaapurista huolimatta.

“Inkakin oli laitettu näköjään meidän viereen, vaikka se tuleekin vasta loppuviikosta”, Heidi jatkoi heidän selvittäessä tietään Runiacin harmaalle rekalle. Uusi Runiac-tiimitakki sopi naisen päälle ongelmitta ja piti lämpimän kevättuulen sopivasti poissa iholta.
"Joo", Matilda vastasi. Nainen ajatteli Jesseä, jolle oli ilmoittanut heidän saapumisestaan perille viestillä. Jesse oli ollut yllättävän kireä Matildan lähdön suhteen, mikä oli aiheuttanut naisessa epämieluisaa tunnetta. Vaikka Mila oli kerran tehnyt Jesselle paskan tempun, ei Matilda halunnut ottaa menneisyyden haamuja harteilleen.

Puolisen tuntia myöhemmin Matilda talutti Sipsin Zelian viereiseen karsinaan.
"Joko alkaa jännittää?" Vegasin kanssa seurannut Lauri tiedusteli itsekseen hymyillen. Matilda pudisti päätään, mutta irvisti perään.
"Entä sinua?" Lauri kysyi puolestaan Heidiltä, joka oli puolestaan tuonut oman orinsa autolta jaba-alueelle Vivian hoitaessa Brunon.
“Eei oikeastaan. Ehkä Brunon puolesta vähän”, nainen kertoi Malachain kalisuttaessa orikuolaintaan narun päässä. Sen korvat kuulostelivat joka suuntaan Heidin riisuessa talutuksessa käyttäväänsä kuolainviritelmää riimun päältä. Ori ei onneksi ollut mitään karkailevaa tyyppiä, joten se ei suunnitellut nopeaa poistumista raollaan olevasta oviaukosta.
“Entä sua?” Heidi kysyi pujottaessaan orikuolaimen jabakarsinan edessä olevan kisakaapin sisälle. Kummankin orin varusteet oli mahtuneet siihen ja oli kätevä saada kaappi molempien hevosten karsinoiden väliin. Bruno, vaikka olikin ori, ei osannut käyttäytyä huonosti edes saadessaan naapurikseen Laurin kauniin maksanrautiaan tamman. Sille riitti huomattavasti kevyempi peite karsinansa seinille.
“Ei”, Lauri vastasi hyväntuulisesti. “Ei tässä vaiheessa vielä osaa jännittää.”

Saatuaan varustekaapit kuljetettua jaba-alueelle nelikko päätti kävelyttää hevoset ennen iltaruokaa. Heidi ja Vivia hoitivat orit, Matilda otti Vegasin ja Lauri Jinxin ja he suuntasivat käsihevosille osoitetulle alueelle, jossa ei onneksi ollut vielä järisyttävä ruuhka.
“Voin huolehtia Zelian ja Sipsin itse”, Matilda mumahti Laurille, kun oli kuullut miehen vaihtavan mielipiteitä sopivasta ravintolasta Heidin kanssa. Nainen ei tiennyt kuinka kovatasoiselle illalliselle kaksikko oli menossa, eikä halunnut hassata viimeisiä rahojaan ravintolaan, vaikka kisamatka olikin pääosin rahoitettu lomamatkan säästötililtä.
“Ja hakea jotain nopeaa ruokaa rekalle”, violettihiuksinen jatkoi saaden Vivian komppaamaan itseään.
“Voin ottaa toisen”, Heidin pitkäaikainen kisahoitaja lupasi ja Matildan kasvoilla kävi nopea, pieni hymy naisen nyökätessä vastaukseksi.

“Käydään ottamassa huone, sen jälkeen saat päättää ravintolan”, Lauri murahti Heidin korvaan kaksikon jätettyä hevoset vuokrabokseihin. “Päästään kahdestaan.”
Heidiä virnistytti ja kylmät väreet juoksivat selkärankaa pitkin edestakaisin. Oli vaikea olla päästämättä ajatuksiaan liihottelemaan vähän turhan kevyinä pitkän ajomatkan ja vauvaviikon jäljiltä.
“Mä vähän suunnittelin, että me voitaisiin testata meidän sängyn laatu ennen ruoka-aikaa”, nainen lausahti mahdollisimman kasuaalisti ja vilkaisi niin nopeasti Laurin tummia silmiä, ettei vain jäänyt tuijottamaan liiaksi. Heidi ei edes yrittänyt pitää ilkikurista virnettä huuliltaan kiirehtiessään miehen edellä rekan kautta hotellin vastaanottoon. Jospa sillä kertaa he selviäisivät huoneeseen asti linnapuitteissa ennen, kun ajatukset siirtyisivät toteutuksen puolelle.

Kirjoitettu yhdessä @Lauri M. & @Matilda T. kanssa.
#hanamiweek
kirjoittaja Heidi N.
lähetetty 03.05.20 11:27
 
Etsi: Spin off
Aihe: Heidin elämää
Vastaukset: 70
Luettu: 3287

Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto

Matkalla Markarydiin 3.5.2020
kirjoitettu yhdessä @Heidi N.:n kanssa, matkustajana myös @Matilda T.

#hanamiweek

Tuntui kuluneen pieni ikuisuus siitä, kun he olivat startanneet matkaan Orijoelta, hakeneet Matildan tammoineen kyytiin Kallasta ja suunnanneet kohti Helsinkiä. Yön yli kestänyt laivamatka oli sujunut livingissä pätkissä, kun jokainen oli ottanut vuorollaan hevosten vahtivuoron ja hiipinyt rekan puolelle katsomaan, oliko Jinxi vihdoin rauhoittunut, Malachai aloittanut machoilua tai Sipsi jatkanut ajoittaista äksyilyään Vegasille, koska Brunon seinänaapurina sen toisella puolen seisoi oriseinä.

Lauri oli ottanut viimeisen ajovuoron, johon oli valmistautunut kahdella kupilla kahvia. Mies oli tyytyväinen heidän ratkaisuunsa lähteä matkaan jo lauantai-iltana, koska nyt navigaattori arvioi saapumisajan ajoittuvan kahden paikkeille. Heille jäisi aikaa purkaa hevoset ja tavarat kaikessa rauhassa, kävelyttää koko joukko, syödä päivällistä ja miettiä sitten, kannattaisiko osa hevosista ratsastaa kevyesti illalla.

“Tässä kohtaa tulee aina väkisinkin mieleen, mahtoiko kaikki tulla mukaan”, Lauri hymähti vilkaisten apukuskin paikalla istuvaa Heidiä, joka vaikutti innostuneelta. “Kuten oikeat kisavarusteet.”
Laurin suupieli nykäisi, koska mies muisti varsin hyvin pakanneensa itse omien ratsujensa varusteet blokaten samalla mahdollisuuden siihen, että Heidi olisi taas päätynyt ottamaan Vegasille vaaleanpunaisen perintöhuovan.
“Sieltä exposta voi varmasti ostaa sitten jos jotain jäi. Tai sitten käydä jossain lähimmässä varusteliikkeessä, jos ei löydä mieleistään”, Heidi lohdutteli tutkien miehensä kasvonpiirteitä tämän ajaessa tasaista vauhtia aurinkoisella E4-tiellä.

“Pysähdytäänkö vaikka Mjölbyssä, siellä näyttäisi olevan söpö kahvila Nyfiket vaan 5 minuutin päässä meidän reitiltä?” nainen ehdotti tutkiessaan puhelimensa maps-sovellusta. “Vai ajetaanko vain suoraa matkaa perille asti?”

Heidi oli kiitollinen siitä, että merenkäynti oli ollut hyvin pientä viime yönä, eikä hevosten ollut tarvinnut keskittyä pitämään itseään tasapainossa merellä. Hän oli inan huolissaan Brunon huonosta ruokahalusta, mutta epäili orin tasoittuvan sitten, kun pääsisi jaba-alueelle omaan karsinaansa. Malachai huolehti kyllä ruokailustaan huutelunsa ohella ja aina välillä orin protestoidessa erityisen paljon heti livingin seinän toisella puolella, Heidi oli miettinyt kestäisikö vahvistettu seinä hevosen potkut. Onneksi ori oli rauhoittunut muutaman tunnin jälkeen ja satunnaisia huutoja lukuunottamatta oli alkanut jo asettua hieman.

“Voin kyllä ajaa perille asti”, Lauri vastasi. “Mutta jos te haluatte pysähtyä, voidaan ottaa pikastoppi.”
Mies kuulosteli hetken, halusiko joku matkustajista ilmoittaa mielipiteensä. Vivia pysyi hiljaa, mutta huokaus miehen selän takaa oli tuttu.
“Ei tarvitse pysähtyä mun puolesta”, Matildan ääni totesi. Lauri käänsi katseensa Heidiin, jolla pallo nyt oli: jos nainen tahtoisi pysähtyä, he pysähtyisivät.

“Ajetaan suoraan”, Heidi päätti hetken miettimisen jälkeen. Heillä oli kyllä livingin jääkaapissa eväitä nälän varalle ja polttoainetta pitäisi tankata vasta paluumatkan varrella seuraavaksi. Nainen katsahti lattialla, Heidin ja Laurin välissä makaavaa Miloa, koira oli ulkoilutettu satamassa, joten sekin selviäisi kyllä Markarydiin asti ilman ongelmia. Hän olisi voinut jättää koiran kotiin jääneiden Viljamin ja Neean hoidettavaksi, mutta kaksikolla olisi ihan tarpeeksi töitä pyörittäessään Runiacia ilman häntä ja Viviaa. Milo oli onneksi tottunut kisamatkaaja, vaikka viimeisen vuoden se olikin saanut nauttia vain kotikoiran elämästä omistajansa ja tämän tyttären kanssa.

“Ketkä kaikki ottaa kahvia?” Vivia kysyi kahvinkeittimen äärestä mittaillessaan vettä pannuun.
“Mä voin ottaa”, Heidi vastasi ja siirsi katseensa Milosta Lauriin.
"Pidän taukoa", Lauri totesi huvittuneisuutta äänessään. Mies rummutti rattia sormillaan rentoon rytmiin ja kertasi mielessään tulevan viikon startteja, joissa tulisi vastaan uusia haasteita kuten Jinxin esittäminen katselmuksessa - ei siis ollutkaan enää ihan sama, mitä tamma radalla tekisi kun muutakin kuin virhepisteitä ja aikaa arvioitaisiin - ja Vegasin 145-luokan startti, joka olisi ensimmäinen laatuaan sitten tamman omistajuuden siirryttyä Laurille. Vegasin kanssa mies kuitenkin tiesi voivansa edetä tulevaisuudessa GP-luokkiin saakka, joten tekisi hyvää nostaa rimaa pykälä ja kokeilla, miltä se tuntuisi nimenomaan suurella areenalla.

Lue toinen osa täältä
kirjoittaja Lauri M.
lähetetty 03.05.20 11:24
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto
Vastaukset: 74
Luettu: 3567

Rakas päiväkirja...

Asuvalintoja
torstaina 30/04/2020
#tietähtiin2020 #hanamiweek

Torstai-iltana Ellie lopetti työt ajoissa aloittaakseen pakkaamisen. Oikeastaan hän oli aikonut aloittaa jo aikaisemmin, mutta muita asioita oli tullut eteen. Vielä pari vuotta sitten Ellie ei olisi voinut kuvitellakaan viettävänsä vappuaattoa kotona pakaten ratsastuskilpailuihin, mutta nyt häntä ei haitannut yhtään viettää vappua kotona. Ainahan hän voisi ottaa viinilasillisen, tai pari.

Matkalaukkuun löysi tiensä suuri määrä erinäisiä vaatteita, joista yksikään kokonaisuus ei ollut tarkoitettu ratsastukseen. Kilpailuvarusteet ja tallivaatteet menivät erilliseen kassiinsa, ja hetken aikaa Elliestä tuntui, että hän oli pakannut hieman liikaa. Nopeasti hän kuitenkin pudisti ajatuksen pois päästään. Oli hyvä varautua kaikkeen, sillä sää oli todennäköisesti hyvin erilainen Seinäjoella kuin Markarydissa.

Vaaleaverikkö näpräsi hetken puhelintaan ja nosti sitten luurin korvalleen. Muutaman tuuttauksen jälkeen toisessa päässä vastasi tuttu ääni.
”Mitä juhlavaatteita aiot pakata mukaan?” Ellie kysyi tervehdittyään Sarahia.
”En mä vielä tiedä. Entä sä?”
Elliellä oli tietysti mietittynä asukokonaisuus jos toinenkin, mutta ei hän kuitenkaan aivan koko vaatekaappia aikonut raahata mukaansa. Oli siis paras koordinoida Sarahin kanssa, jotta he olisivat yhtä hienosti pukeutuneita juhlimaan lähtiessään. Koska he eivät kilpailisi Ruotsissa joka päivä, olisi iltaisin aikaa lähteä tutkimaan yöelämää.

”En malta odottaa”, Ellie hihkaisi puhelimen, kun he olivat tovin pohtineet asuvalintojaan.
”Tiedän, en mäkään”, Sarah sanoi, ja Ellie saattoi kuvitella virneen naisen kasvoilla.
”Onneksi ei tarvitse nukkua missään rekassa”, vaaleaverikkö totesi, vaikka tiesi Auburnin rekkojen livingin olevan melko hieno. Ei se kuitenkaan sviittiä linnahotellissa voittaisi.
”Toivottavasti kisoissa olisi luvassa ruusukkeita ja hauskanpitoa”, Sarah hymähti.
”Eikä unohdeta hyvää säätä, pakkasin bikinit mukaan, ihan varmuuden vuoksi”, Ellie virnisti.

Lopeteltuaan puhelun Sarahin kanssa Ellie pakkasi vielä muutamat vaatteet mukaan. Ainakin kaikki Hopiavuoressa tarvittavat tavarat olisivat suurin piirtein mukana. Loput pakkailut hän joutuisi jättämään myöhemmäksi. Kello alkoi olla jo paljon, mutta vaaleaverikkö korkkasi vielä jääkaappiin jääneen siiderin ja kävi olohuoneen sohvalle linssisipsipussin kanssa katselemaan, jos Netflixistä löytyisi jotakin katsottavaa. Laitettuaan romanttisen komedian pyörimään Ellie saattoi rentotua ja unohtaa kaikki kilpailupaineet – ainakin hetkeksi. Hän ei ollut huomannut nukahtavansa, mutta havahtui kahdelta yöllä tyhjän siideritölkin tipahtaessa lattialle. Elokuvakin oli loppunut jo aikaa sitten. Ehkä olisi paras mennä sänkyyn nukkumaan loppuyöksi.
kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 02.05.20 18:53
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakas päiväkirja...
Vastaukset: 19
Luettu: 836

Lefan päiväkirja


Sarah yritti olla järjestelmällinen, oikeastaan vain siksi, ettei Penna Vaanila tulisi päsmäröimään sotkuisesta varustehuoneesta työn puolessa välissä. Nainen nimittäin näki jo sielunsa silmin kuinka tallimestari tulisi repimään siististi niputetut suitset hänen käsistään ja kaataisi koko vetoketjullisen muovisäkin varustehuoneen lattialle ja kertoisi kuinka laskennallisesti pitäisi aina aloittaa satulahuovista, eikä pikkutilpehöörille tilaa jättävistä suitsista.

Pakkauslista oli pitkä, sillä hänen pitäisi pakata ei vain yhteen kilpailuun, vaan lisäksi vielä yhteen ulkomaankisaviikkoon. Varusteet kiilsivät puhtauttaan, sillä Sarah oli juuri käyttänyt tunteja niiden siistimiseen hoidettuaan ensin Lefan valmennusretkeltä yhdeksi yöksi vielä kotikarsinaansa lepäämään. Nainen haukoitteli ja lähti kohta kohdalta tulostetulta listalta pakkaamaan varusteita kassiin.

Aachensuitset
Kankisuitset
Varakuolaimet
Valkoiset koulusuojat (4)
Varasuojat (4)
Pintelit (8)
Pintelipatjat (6)
Kilpailunumero (2)
Kilpailuhuopa (2)
Satulahuopa
Varajalustimet
Varajalustinhinat
Varasatulavyö
Reikäpihdit
Sakset
Showshine
Letityskuminauhapussi (2)
Liimapinteli (4)
EA-pussi
Hevosen passi
Varariimu (2)
Riimunnaru (2)
Heinäverkko

Satula, kuljetussuojat, ruokintaämpäri, kuljetusnaru ja -riimu tulisivat vasta aamulla pakkaukseen tai käyttöön. Harjakassia tarvittiin vielä ja kolmas pussi letityskuminauhoja jäi kassiin, sillä hän letittäisi Lefan aamulla kotona ennen Hopiavuoreen lähtöä.

Vetoketju sulkeutui vain nipin napin, kassissa ei ollut tilaa yhdellekään tavaralle, tai se repeäisi liitoksistaan. Kisakaappi olisi ehdottomasti yksi hankintatarve tulevaisuudessa, jos Sarah aikoisi useamminkin ryhtyä sellaisiin yli viikonlopun kestäviin kisareissuihin. Nyt tavarat menivät kuitenkin vielä suhteellisen kivuttomasti Auburnin rekassa omille paikoilleen ja siellä ne odottaisivat myös Ruotsin reissussa.

Sarah hädin tuskin malttoi odottaa, että pääsisi näkemään paikanpäällä millainen Hannaby Hanami Week olisi. Hän oli tietenkin katsonut kuvia; satoja ja taas satoja sekä Stall Falkencreutzin miljööstä että Hannabyn linnan hulppeista tiloista otettuina. Kirsikkapuisto, jonka luvattiin olevan täydessä kukinnassaan juuri kilpailuviikon aikana. Sitä Sarah ehkä odotti kaikkein eniten.
Ja luxushuoneen jakamista parhaan ystävänsä kanssa. Ellien läsnäolo teki Hopiavuoresta ja Hannabystä täydellistä, sillä viimeksi elämänsä ensimmäisellä ulkomaankilpailumatkallaan, nainen ei ollut ollut mukana kilpailemassa, vain kisahoitajana. Nyt hän saisi jakaa koko kilpailukokemuksen Ellien kanssa, he muistaisivat ensi viikon koko lopun elämäänsä, menivät kisastartit sitten miten tahansa.

Vatsanpohjassa kutitteli jännitys hyvällä tavalla. Tähän elämään voisi vaikka tottua?
Kunhan hän vain muistaisi nyt ottaa ihan kaiken tarpeellisen mukaansa huomenna aamulla kukonlaulun aikaan, kun Auburnin rekka starttaisi tallin pihasta ja he hakisivat Purtseilta kaikki muut hevoset, paitsi Harryn.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 02.05.20 13:37
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lefan päiväkirja
Vastaukset: 81
Luettu: 4357

Zelian päiväkirja

1.5.2020
#hanamiweek

Vilkaisin kelloa vain todetakseni, että olin tallilla kahdeksatta tuntia. Päivä oli alkanut aamulla molempien tammojen kevyellä ratsastamisella: olin ottanut askellajit läpi pitäen treeniajan minimissä. Sipsin kanssa se oli toiminut, mutta Zelia oli tuntunut energiseltä ja mun oli ollut pakko ottaa laukkaa muutama kierros suunniteltua enemmän, että ruunikko oli päässyt purkamaan virtaansa. Jesse oli ollut apuna ja koska olin miehen ansiosta selvinnyt urakasta nopeasti, olimme jättäneet hevoset tarhailemaan ja poikenneet Kaajapuroille, jossa mä olin vuorostanu ollut apulaisena Jessen hoitaessa Inkan liikutuksen.

"Sähän pakkasit Zelian rehut jo?" varmistin Jesseltä kiinnittäessäni viimeistä sankoa, johon olin annostellut Sipsin kivennäisiä. Olin arponut rehujen pakkaustavan kanssa ja päätynyt kannellisiin sankoihin pussirallin sijaan.
"Kyllä", Jesse murahti ilmeisen huvittuneena. "Varmistit sen jo."

Vilkaisin miesystävääni toinen kulma yllättyneesti koholla: olinko tosiaan kysynyt asiaa jo? Naurahdin vähän, tavoittamatta äännähdykseen juuri minkäänlaista hilpeyttä, koska laholta tuntuva pää aiheutti kuristavaa tunnetta kurkkuun. Tätä menoa mä varmaan unohtaisin itseni.

"Huovat, satulat, suitset, molemmille kahdet", luettelin osoitellen satulahuoneeseen laputtamiani tavaroita. Koska joutuisin pakkaamaan tavarat Runiacin rekkaan samassa yhteydessä kuin nousisin kyytiin hevosten kanssa, olin päätynyt kiinnittämään neonkeltaiset post it -laput kaikkiin tavaroihin, jotka olivat lähtemässä mukaani. Sillä tavalla mun ei ollut myöskään tarvinnut räjäyttää varustehuoneen harmoniaa, enkä siten saisi mitään viime hetken lähtökieltoa Pennan kielittyä kaaoksesta perijättärille.
"Vyöt, suojat, harjapakit, letitystarvikkeet, kisanumerot - ne on kaikki tässä. Rehut, loimet, nahkariimut, taluttimet, varusteiden putsaustarvikkeet, pyyhkeet, showshine, linimentti", jatkoin ääneen mutisemista verraten pakkaamiani asioita listaan, jota olin työstänyt koko viikon.

"Kuulostaa siltä, että kaikki on mukana", Jesse huomautti yrittäen parhaansa mukaan peittää haukotusta hihansuuhunsa.
"Niin", ynähdin silmäillen listan loppuun äänettömästi. "Niin kai."
Miehen kädet kiertyivät ympärilleni ja huulet painautuivat ohimolleni juuri, kun olin vetämässä syvään henkeä. Suomen sisäiset kisareissut eivät olleet mitään tähän pakkausrumbaan verrattuna.

Vaikka olimme käyneet lounaalla tallilta käsin, tunsin lähestyvän nälän. Olimme sopineet menevämme Jessen luo, jonne jäisin myös yöksi. Aamulla menisin asunnolleni, nappaisin omat, jo valmiiksi pakkaamani tavarat mukaan ja lähtisin tallille todennäköisesti pari tuntia etuajassa vain voidakseni tutkia pakkauslistani uudestaan ja panikoida matkaa kisaratsujeni puolesta.

Ennen lähtöä mä halusin vielä käydä katsomassa Zeliaa. Se oli vielä tarhassa autuaan tietämättömänä huomisesta lähdöstä ja siitä, että sillä oli edessään elämänsä ensimmäinen ulkomaanmatka. Tamma näytti tavallista seesteisemmältä tuijottaessaan taivaanrantaa, joka maalautui kupariseksi ilta-auringon hohteessa ja mä toivoin, että sama seesteisyys siirtyisi myös hevosrekkaan.

"Lähdetäänkö?" Jesse mutisi suurimmaksi osin hiuksiini. Nyökkäsin, kiedoin toisen käteni miehen ympärille ja laskin ilmat keuhkoistani syvän huokauksen mukana.
"Lähdetään vaan."
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 01.05.20 9:06
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 76
Luettu: 4212

Ankan päiväkirja

Kilpailustressiä
tiistaina 21/04/2020
#merikantovalmentaa #tietähtiin2020 #hanamiweek

Muista palautuminen, Ellie ajatteli Merikannon kommenttia kylmätessään Ankan jalkoja. Tamman palautumisesta hän osasi kyllä huolehtia, mutta henkilökohtainen palautuminen jäi helposti unholaan. Vaalea turpa hipoi hevosen jalkoihin kumartuneen naisen selkää ja sai hänet hymyilemään mielessä myllertävissä tunteista huolimatta. Ellietä turhautti Merikannon valmennuksen jälkeen. Ei siksi, että valmennus olisi mennyt huonosti, vaan juuri siksi, että se oli mennyt hyvin. Joka ikinen valmennus oli tuntunut tähän asti menneen hyvin, mutta se ei tuntunut millään reflektoituvan kisasuorituksiin.

Laurin kommentit valmennuksissa olivat tuntuneet rohkaisevilta, eikä mies pitänyt ratsukkoa lainkaan surkeana. Muutama valmennuksen lähestymisestä oli ollut suorastaan loistava ja Ankka tuntui vastaanottavan Ellien apuja erinomaisesti. Rankka treenaaminen alkoi kuitenkin vaatia veronsa ja vaaleaverikkö huomasi hetken aikaa ajattelevansa, että olisivatpa Tie Tähtiin kilpailut jo pian ohi. Vielä yksi osakilpailu ja finaali olisivat kuitenkin edessä.

Kaiken lisäksi Isabella oli kysynyt, haluaisiko Ellie hypätä Ankalla pari luokkaa Hanami Weekissa Markarydissa. Tietysti hän oli sanout kyllä, olihan se nyt valtavan hieno mahdollisuus. Ei sellaisesta voinut kieltäytyä. Sitä paitsi Sarahkin oli menossa, eivätkä he olleet voineet vastustaa kiusausta varata hienoa sviittiä linnaan hotellista. Irtiotto arjesta tekisi varmasti hyvää, ja mikäs sen parempaa kuin lomailla ratsastuskilpailuja katsellessa.

Elliestä kuitenkin tuntui, että Tie Tähtiin kilpailusarjan, Hanami Weekin ja Kalla CUP:in toisen osakilpailun jälkeen hän haluaisi pitää pienen, ihan vain muutaman viikon tauon kilpailuista ja rankasta treenaamisesta. Niiden sijaan hän voisi keskittyä maastoiluun, rentoon ratsasteluun ja ihan vain hevosten kanssa oleiluun, ilman paineita menestymisestä. Ainakin nyt hänestä tuntui siltä, mutta saattoihan olla, ettei hän suunnitelmistaan huolimatta malttaisi pysyä poissa kisakentiltä saati valmennuksista. Tällä hetkellä stressi ja turhautuminen vain tuntui ylitsepääsemättömältä.

Puolentoista viikon päästä oli kuitenkin aika suunnata kohti Seinäjokea, jossa kolmas osakilpailu olisi. Sieltä olisi määrä matkata suoraan Ruotsiin, eikä Ellie uskaltanut edes ajatella sitä tavaramäärää, jonka hän pakkaisi mukaan matkaan. Olihan nyt viikon reissulle varauduttava ainakin reilulla määrällä vaatekertoja. Hänen ei kuitenkaan tarvitsisi miettiä pakkaamista vielä hetkeen, sillä lähtöön olisi aikaa, ainakin reilu viikko.
kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 30.04.20 11:41
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Ankan päiväkirja
Vastaukset: 36
Luettu: 2472

Zelian päiväkirja


En ollut kuvitellutkaan itselleni riehakasta vapunaattoa, mutta Zelian satulassa hikoilu oli joka tapauksessa kaukana siitä, mitä olin ennen Hannabyn kisaviikolle ilmoittautumista ajatellut.
"Rentouta hartiat Matilda", Lauri huomautti heti sen perään, kun se oli korjannut mun vasenta nyrkkiäni, joka oli valahtanut liian alas. "Ja aktivoi sen takasia, nyt ne eivät ole vielä saapuneet maneesiin asti."

Lauri oli ottanut mun ja Sarahin sileänvalmennuksen aiheeksi täydellisen kisaverryttelyn ratsastamisen, mikä oli hyvin osuva teema meille molemmille, vaikka kilpailimmekin eri lajeissa. Lauri oli fiksannut teemaa pystyttämällä maneesinpuolikkaaseen kaksi estettä, joille mä kuulemma saisin ottaa pari hyppyä, joiden aikana mun täytyisi saada Zelia hyväksi - ihan kuten kisaverryttelyssäkin. Normaalisti me pysyimme sileänvalmennuksissa sileällä, mutta mä tiesin Laurin haluavan tukea mun valmistautumistani kilpailuihin ja mä olin otettu sen omistautuneisuudesta. Toisaalta miehen läsnäolo sai mut myös pyörittelemään päässäni sitä, olisiko mun sittenkin pitänyt maksaa Lauri esittämään Zelia nuorten estehevosten katselmuksessa.

"Skarppina lähestymisissä: et voi päästää sitä ajelehtimaan noin. Ja se sukeltaminen ei ainakaan edesauta tilannetta", Lauri tykitti niin, että mä aloin tosissani miettiä, mitä järkeä siinä kaikessa oli. Miten mä yhtäkkiä saatoin tuntea itseni niin uusavuttomaksi oman tammani satulassa, joka muuten oli pelannut hyvin Michaelin fiksauksen jälkeen. Olin hierottanut Zelian viikonloppuna Iivarilla, joka oli todennut selän aristuksen kadonneen ja toivottanut onnea Ruotsin matkan suhteen.

Onnea mä todella tarvitsinkin, koska olin selvästi paitsi sokeuttanut estesilmäni, myös kadottanut kyvyn ratsastaa hevostani suoralla uralla.
"Ulko-ohja tukee", Laurin ääni muistutti, kun yritin vain keskittyä siihen, ettei Zelian kiireiseltä tuntunut laukka levähtäisi kokonaan. Kun tamma kaikesta huolimatta junttasi itsensä lukkoon edestä ja rikkoi raville, mä puuskahdin turhautuneena ja nipistin huulet tiukaksi viivaksi.

Ja siihen hiljeni Laurikin. Se kommentoi hetken Sarahin ratsastusta ja palautti sitten huomionsa muhun ja siihen, että annoin Zelian kävellä löysällä ohjalla siitä huolimatta, että homma oli äsken levähtänyt käsiini.
"Kokoa ohjat ja nosta laukka", Merikanto ohjeisti ja mä tunnistin miehen äänenpainosta neutraalin tsemppihengen, jota en ollut kuvitellut enää tässä vaiheessa tarvitsevani. "Tyhjennä pää, koska tässä vaiheessa on ihan turha ottaa paineita. Niitä ei kannata ottaa Ruotsissakaan, vaikka sellainen tunne iskee varmasti päälle."

Mietin Laurin sanoja, tein puolipidätteen ja annoin Zelian keinahtaa laukkaan. Jo parin askeleen jälkeen tamma rentoutui takaisin pehmeälle kuolaintuntumalle ja jäi odottamaan seuraavia ohjeita.
"Este", ilmoitin itsenäisesti, kun laukka tuntui hyvältä. Ohjasin ruunikon kohti arviolta metrin korkeuteen nostettua pystyä, jota kohti Zelia alkoi heti imeä. Laskin kolme viimeistä askelta mielessäni ja kumarruin mukaan hyppyyn pitäen ylävartalon pystyssä.
"Taputa", Lauri tokaisi heti esteen jälkeen. "Hevosta ja itseäsi."

En mä tiennyt, oliko yksi onnistuminen yksittäisessä tehtävässä muun kuin Zelian kaulan rapsuttamisen arvoista, mutta ehkä huono kenraali pitäisi mun mielen kirkkaana ja aistit terävinä. Kisamatka tulisi olemaan isoin kilpailuympäristö, jossa me oltiin Zelian kanssa koskaan kilpailtu, mutta samalla mahdollisuus tutustua tammaani vielä vähän enemmän. Meidät molemmat heitettäisiin pois tutusta arjesta, joka mittaisi väkisinkin luottamusta, jota olin kohta rakentanut kaksi vuotta.

Markaryd ja Hanami Week näyttäisivät paljon ja antaisivat varmasti perspektiiviä sille, miten halusin tulevaisuudessa harrastaa Zelian kanssa. Hymähdin itsekseni antaessani ruunikolle pidempää ohjaa siirtäessäni sen raviin, jossa oli sitä yhtä aikaista voimaa ja letkeyttä, jota tamman liikkumiseen oli viime kuukausina tullut paljon.

Tämän valmiimpia me emme tässä vaiheessa olisi.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 30.04.20 6:57
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 76
Luettu: 4212

Solmussa | Matilda T.

27.4.2020
#hanamiweek

Miltä ammattiratsastajat näyttivät?

Ei sillä, että mä olisin varsinaisesti halunnut näyttää siltä, tai että Hanami Weekille osallistuakseen ei voinut olla amatööritason kilpailija. Aamukahvilla mun mieleeni oli kuitenkin hiipinyt epäilys kisaviikon ennakkopöhinää seuratessani: olivatko meidän kisavarusteemme kunnossa?

Siihen asti olin huolehtinut lähinnä siitä, että mukaan lähtisi juuri sopivasti tavaraa: ei liikaa, etten tukkisi Heidin rekan livingiä, muttei liian vähän, jotta pärjäisin koko reissun. Sitten olin havahtunut miettimään ehkä oleellisinta asiaa, johon pystyin vaikuttamaan oman ratsastukseni lisäksi. Ulkonäköön.

Mä en ollut vuosiin ollut mitenkään ulkonäkökeskeinen, ainakin mitä omaan peilikuvaani tuli. Viihdyin violeteissa hiuksissani, vaikka tiesin niiden herättävän huomiota niin hyvässä kuin pahassakin. Tänään mun oli kuitenkin ollut pakko katsoa Jessen kuvaama kisavideoklippi ja yrittää arvioida, näytimmekö me Zelian kanssa varteenotettavalta ratsukolta. Sipsin varustus oli kunnossa, koska Amanda Sokan kaltaisilla ihmisillä oli rahaa panostaa hevosen varusteisiin ja saisin ottaa mukaan useamman edustushuovan siltä varalta, ettei ensimmäinen pysyisi siistinä. Zelialla taas oli yksi ykköshuopa, jonka rinnalla aiempi edustushuopa näytti jo vähän kulahtaneelta.

Sitten oli vielä mun oma vaatetukseni. Olin aina pitänyt Sokka Luxuriesin sinisestä takistani, täytyihän mun pitää siitä - se oli maksanut hävyttömän paljon. Olin kilpaillut se päälläni jo Haukan kanssa, kun mulla oli ollut järjetön tarve sulautua joukkoon kirjavan orin kanssa violetteine hiuksineni Auburnin luksuspuitteissa, jotka nykyään olivat jo arkipäivää. Mutta sotivatko sininen ja violetti liikaa keskenään? Täytyisikö mun pukeutua mustaan, vaikka kyseessä oli hinnaltaan vain murto-osan siniseen takkiin verrattuna maksava, toisesta hihasta vähän rispaantunut takki?

Hetken tuijottelin hiuksiani peilistä ja mietin, kuinka monta purkkia värinpoistoa violetin hävittäminen vaatisi. Se olisi iso projekti, työvuorolista huusi punaisella ensi viikon aikaisen kesäloman vuoksi enkä mä edes tiennyt, minkä värisen kuontalon seuraavaksi ha-

Ei. Ei. Mun suupielet nytkähtivät ja huulilta pakeni hiljainen naurahdus. Mitä helkkaria mä kuvittelin? Että Zelian nuorten katselmuksen pisteitä pyöristettäisiin alaspäin tai Sipsi päätyisi ottamaan puomin, koska mun hiustenvärini soti kisatakin värin kanssa? Hiukset aukiko mä olin Kirsikka-areenalle kajauttamassa?

En. Sen sijaan mun täytyisi kaivaa Murronmaalta ostamani hiustarvikkeet esiin ja opetella köyttämään hiuspehkoni vielä tavallistakin siistimmälle niskanutturalle, jotta yleisilme silottuisi. Eihän se ratsastusta ja hevosten oikkuja korjannut, mutta ainakin voisin sulkea yhden stressinaiheen pois mielestäni.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 27.04.20 19:20
 
Etsi: Spin off
Aihe: Solmussa | Matilda T.
Vastaukset: 44
Luettu: 2473

Takaisin alkuun

Sivu 2 / 3 Edellinen  1, 2, 3  Seuraava

Siirry: