Kellonaika on nyt 18.07.19 5:27

14 osumaa on löytynyt haulle 0

Branin päiväkirja

Valmennuskatsaus

12. huhtikuuta #rosengård
Mä myönsin auliisti, että Arne Rosengård oli hyvä valmentaja. Sillä oli rauhallinen ote hevosiin ja valmentamiseen ja se selvästi osasi opastaa ratsastajaa niin, että vähän tyhmempikin ymmärsi. Arnen tyyli oli kutakuinkin lempeä etenkin, kun mä olin tottunut Sokkien sisarusten jämäkkään ja usein tiukempaan tapaan valmentaa. Siitä huolimatta Arnen valmennuksessa ei missään nimessä löysäilty, vaan joka tehtävään piti keskittyä. Tuntui, että sillä oli silmät selässäkin, sillä se pystyi samaan aikaan ohjeistamaan Josefinaa ja näkemään mun pienimmätkin mokat toisella puolella maneesia.

Kovin montaa hyppyä me ei otettu, mutta ne vähät olivat ajatuksella mietittyjä tehtäviä, joiden kautta Arne antoi meille vinkkejä jatkoon ja kotiharjoitteluun. Bran liikkui hyvin ja tuntui joustavalta, mutta ponnistuspaikat eivät ihan osuneet kohdilleen vaan hevonen ajautui useampaan kertaan liian lähelle esteitä. Kilttinä hevosena se hyppäsi kyllä eikä ollut puomeissa kiinni, mutta sujuvuutta mä olisin toivonut lisää. Samaa toivoi Arne, joka pyysi rennompaa laukkaa.  

”Se on mennyt mukavasti eteenpäin”, kuului Arnen tuomio valmennuksen lopuksi. ”Mutta kuten huomasit, se voisi nuorena hevosen laukata vähän enemmän kaarteissa, niin saat sen paremmassa tasapainossa esteille. Ja hieman enemmän sitä voisi jumppailla sileällä, niin laukkaan tulee lisää säätöjä.”

Isabella ei onneksi ollut enää kuulemassa, muuten me oltaisiin sen valmennuksissa varmaan väännetty vastalaukka- ja temponvaihtelutehtäviä koko loppukevät.

18. huhtikuuta #yhteismaasto
Yhteismaastossa meitä oli ilahduttavan sekalainen seurakunta: mä, Josefina, Aliisa, Anton ja Isabella. Koska mukana oli nuoria ja villejä hevosia, me päätettiin yhdessä tuumin edetä rauhallisesti. Bran ei ollut aivan samaa mieltä ja etenkin laukkapätkillä sitä sai pidellä, nuori ori kun olisi omastaan mielestään ansainnut luvan mennä täyttä vauhtia.

Mä tsekkailin sillä silmällä laukkasuorien pohjia ja erityisesti maastoesteradan kuntoa. Ponnistus- ja laskeutumispaikat olivat vielä paikoin märkiä, joten ihan heti hyppäämään ei pääsisi, mutta ei siihen montaakaan viikkoa menisi jos kelit jatkuisivat yhtä suotuisina. Musta oli hyvää vauhtia tulossa kenttäratsastaja, niin paljon kiinteät esteet tuntuivat mua kutsuvan. Ehkä Saksassakin olisi kenttäkisoja tarjolla?

21. huhtikuuta #savioja

Hannes Savioja oli mulle entuudestaan tuntematon valmentaja, ja täytyi todeta, että sen valmennuksessa ei ollut Branin päivä. Ori kävi yllättävän kuumana, mikä toi siihen kireyttä ja kireyden myötä siihen oli vaikea vaikuttaa oikein. Hypyissä sinällään ei ollut vikaa, mutta esteiden välissä tapahtui ihmeellistä säätöä ja poukkoilua, mikä sai Saviojankin puistelemaan hetkellisesti päätään.

Lisäksi musta tuntui, että Bran onnistui koheltaessaan säikyttelemään Kerttuakin. Hauskannäköinen mutta valitettavan ujon oloinen tamma katseli mun kirjavaa salamaani huolestuneena, ja Josefina sai tehdä tosissaan töitä saadakseen ratsunsa laukkaamaan rennosti omani ohi meidän odotellessa hyppyvuoroamme. Mä väläytin Josefinalle pahoittelevan hymyn, mutta se oli niin keskittynyt ettei tainnut huomata.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 28.04.19 13:38
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 12
Luettu: 448

Grannin päiväkirja

Anna mun kaikki kestää
18. huhtikuuta 2019. #yhteismaasto

Aliisa Hurun tasainen puhetulva saatteli meidän matkaamme Purtseilta Auburniin. Me saatiin siinä vähän etumatkaa muihin alkulämmittelyjen osalta, mutta tuskinpa meidän hevoset kävelemällä kuluisivat. Ei Granni ainakaan; sillä riitti energiaa silmienpyörittelyyn, kun Kerttu halusi pysähtyä tekemään vaara-analyysiä milloin mistäkin asiasta. Päistärikkö ehti juuri tyyntyä ankean matkanjohtaja-Grannin esimerkkiä seuraten, kun me saatiin näköyhteys Auburnin pihamaalla parveilevaan joukkoon - muihin maastoilijoihin.

Kerttu toljotti lajitovereitaan kuin ei olisi koskaan nähnyt niin montaa satuloitua hevosta yhdessä paikassa. Aliisaa nauratti ja muakin vähän, mutta Grannia ei ollenkaan.


Topics tagged under yhteismaasto on Foorumi | Auburn Estate Yhteismaastojippii
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 18.04.19 22:27
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 92
Luettu: 4565

Kertun päiväkirja

Kerttu, ne ovat hevosia
18. huhtikuuta 2019. #yhteismaasto

Topics tagged under yhteismaasto on Foorumi | Auburn Estate Yhteismaastojippii
Purtsilan puskaponit lähestyivät Auburnin pihamaata. Toista hämmensi edessä siintävä väenpaljous, toista lähinnä matkaseuransa typeryys.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 18.04.19 12:31
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Kertun päiväkirja
Vastaukset: 11
Luettu: 365

Yhteismaastot / kevät 2019

Kevään yhteismaastot


Yhteiset maastoretket ovat palanneet! Maastoon lähdetään joka toinen torstai noin klo 17.30 alkaen (mikäli osallistujia ilmenee), ei koskaan valmennusviikoilla. Myös purtsilaiset ovat tervetulleita ja koska maastot järjestetään vain keräämällä vapaaehtoisia ihmisiä tiettynä päivänä yhteen, eivät ne maksa osallistujille mitään.

Tällä kertaa retkillä ei ole myöskään varsinaista virallista vetäjää, sillä tallilla alkaa olla kattavasti pidempiaikaisia kävijöitä jotka tuntevat maastot. Porukasta ja kerrasta riippuen kesto (1-2h), reitit ja retken tempo vaihtelevat. Jos jollakin on toiveita, niin sitten mennään niiden mukaan!

#yhteismaasto
- Ei koskaan kuittauspakkoa!
- Toistaiseksi ei myöskään osallistumisrajoituksia ratsukkomäärän suhteen.

Ilmoittautuminen

- Tähän topikkiin, mainitse ratsu!
- Mikäli sinulla on toiveita "paikan" suhteen, laita viestiisi halu olla vetäjänä, mahdollisimman edessä, keskellä, viimeisenä tms. Isbella laittaa osallistujat jonojärjestykseen mahdollisten toiveiden mukaan, vaikka toki retken aikana saa tehdä tarvittaessa muutoksia jos suunniteltu ei toimikaan!
- Mikäli sinulla on toive maaston toteutuksen suhteen, laita sekin viestiisi. Esimerkiksi: käyntimaasto, reipas maasto, peltolaukkaa, metsämaasto... jne. Ensimmäistä toivonutta kuunnellaan ja muiden toivotaan kunnioittavan aihetta kuittauksessaan! Mikäli kukaan ei esitä toivomuksia, jää aihe ensimmäisen kirjoittajan vastuulle kuten valmennuksissa.



Ilmoittautumisaika

- Edellisen yhteismaaston päivämäärästä alkaen (et siis voi ilmoittautua ennakkoon useampaan)
- Viimeistään maastopäivää edeltävän viikon sunnuntaina

(Viimeisestä ilmoittautumispäivästä saa laittaa kommenttia, muutoksia tehdään jos niille nähdään tarvetta! Tarkoituksena kuitenkin säilyttää jonkin verran kirjoitusaikaa ennen varsinaista maastopäivää niin, että kanssaosallistujat ovat tiedossa.)

Maasto 18.4.:
Osallistujat
Rasmus & Bran
Aliisa & Granni
Anton & Vila
Jusu & Kerttu
Isabella & Kami

Kevään ensimmäinen, rauhallinen maasto. Kaikki askellajit kuitenkin läpi.


Maasto 2.5.:
Osallistujat


Maasto 16.5.:
Osallistujat


Maasto 30.5.:
Osallistujat

kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 03.04.19 20:29
 
Etsi: Valmennukset
Aihe: Yhteismaastot / kevät 2019
Vastaukset: 3
Luettu: 108

Sepon päiväkirja

» 16.11.2018 - uudet kaverit
Sama tarina Rillan päiväkirjassa. Yhteismaasto @Vivienne B. kanssa.

Mustan suomenpienhevosruunan korvat kääntyilivät aktiivisesti ympyrää metsän äänien mukaisesti. Ruunan selässä istui tummansinisiin farkkuratsastushousuihin ja turkoosiin karvahuppuiseen toppatakkiin pukeutunut teini-ikäinen tyttö. Siniset silmät näkyivät kypäränkin alta selvästi ja niitä reunustavat tummat, pitkät ripsienpidennykset antoivat vaikuttavan kehyksen vaaleille silmille. Ava oli pukenut uudet ratsastussaappaansa ja oli onnistunut jälleen pitämään ne virheettömän puhtaina.
Sepolla oli estesatula, turkoosi huopa ja meksikolaiset suitset päässään. Turkoosit pintelit oli kääritty tarkasti jokaiseen jalkaan.

Kartanon maat aukesivat ratsukon edessä ja Ava tunsi pienen jännityksen mahanpohjassaan. Tytöllä ei ollut harmaintakaan aavistusta ketkä olivat osallistumassa maastoon, mutta tämä ei antaisi pienenkään epävarmuuden näkyä ulospäin.
Ava pysäytti Sepon Auburnin pihalle ja vilkaisi vaaleanpunaista Apple Watchiaan. Hän oli 10 minuuttia etuajassa. Sormet koskettivat kauniille hollantilaiselle letille punottua harjaa jännittyneinä. Muut tulisivat varmasti ihan pian pihalle.

"Joo joo sì sì", Viivi vastaili, eikä ihan oikeastaan kuunnellut mistä suojista Isabella puhuikaan. Tyttö valitsi varusteiden joukosta suosikkinsa, ruskeat lampaankarvaiset suojat, vaikka juuri niitä ei olisi ilmeisesti kuulunut käyttää kurakeleillä. Suojat harjalaatikkoon piilotettuna Viivi livahti puunaamaan Rillaa, ja varustettuaan angloarabin huolellisesti kakara talutti ratsunsa ensimmäisenä pihamaalle. Isabella laittoi vielä Ankkaa hoitopaikalla kuntoon, eikä Viivin onneksi tullut vilkaisseeksi ruunikon tammansa jalkoihin.

Mutta Viivi ei ollutkaan ensimmäinen. Taluttaessaan Rillaa yksityistallin edustalle Viivi huomasi Sen Tytön, joka oli todella tyylikäs, ja jolla oli hitsisti pokkaa tuoda Auburnin maille suomenhevonen (huom. hienonvärinen sellainen).
"Moi", Viivi sanoi coolia äänensävyä tavoitellen, vaikka olikin hermostuttavaa.
"Tuutteko tekin maastoon?"

Ava kääntyi katsomaan kysyjää nostaen kulmakarvaansa hieman.
"Kyllä", tyttö vastasi ja mietti oliko kysyjä pienen tekohymyn arvoinen. Hän antoi kysyjälle puolikkaan hymyn, nostaen vain oikeaa suupieltään inan.
"Tuutko sä Rillalla?" Ava kysyi tytöltä ja pyyhkäisi katseellaan pihamaata, jos Isabella olisi ilmestynyt sinne. Mahtoiko nainen olla tulossa myös maastoon?

Öö esim. joo, olisi Viivi saattanut vastata. Tyttö tuimisti kulmiaan ja katsoi epäileväiseltä vaikuttavaa tyttöä samalla varauksella takaisin. Piti kuitenkin malttaa mielensä ja hillitä kielensä, jos tahtoi saada vanhemman ja tyylikkään ystävän. Vaikka olihan se nyt ilmiselvää, että ratsastusvaatteisiin pukeutunut tyyppi meni juuri sillä ratsulla jota se talutti??
"Joo, tuun mä", Viivi totesi sitten, ja rapsutti ruunikon tamman otsaa.

"Mä oon Ava ja tässä on Seppo", sinihiuksinen esittäytyi, sillä se kuului hyviin tapoihin ja tyttö halusi tietää Rillan ratsastajan nimen varmaksi. Hän muisteli sen olevan jotain V:llä alkavaa, mutta ei ollut varma oliko loppuosa iivi vai iona tai jotain sinnepäin. Olisi noloa huudahtaa toisen nimeä ja olla väärässä.
Seppo heilautti hieman päätään, se oli jo kärsivällisyytensä loppupuolella ja halusi toimintaa.
"Onkohan muut tulossa melko pian?" Ava kysyi ja katsoi toista kysyvästi.

"Mä oon Viivi", Vivienne esittäytyi takaisin. Vai Ava. Aika hieno nimi (mutta ei Sepolla). "Joo Isbe on tänään vähän hidas, se vaan haaveili jotain tuolla hoitopaikalla mut kai se kohta tulee. Mä hoidan itse asiassa Ankkaa, mutta meen kisoissa Rillalla niin täytyy sit ratsastaa tätä. Kiva vaan kun tää pulskistuu koko ajan pikkasen varsan takii, niin me ei viittitä esim. hypätä montaa luokkaa."

Viivi mittaili Avaa katseellaan, laittoi sitten ohjat kaulalle, kiristi Rillan vyön ja laski jalustimet alas.
"Hei ethän kerro Isbelle jos mä vaan hyppäisin selkään ilman penkkiä?" tyttö sanoi sitten salaliittolaismaisesti kuiskaten. Isabella halusi ehdottamasti pitää jalustinhihnat venymättöminä ja arvostaa hevosten selkää ja satulaa ja plaaplaa, niin aina oli pakko käyttää semmoista vanhojen ja jäykkien jakkaraa.

Yksityistallin ovi avautui juuri, joten Viiville ei jäänyt hirveästi harkinta-aikaa. Tyttö viuhahti nopeasti satulaan odottamatta Avan vastausta tai olematta varma, näkikö entinen tallimestari tämän törkeän poikkeaman protokollasta.
"Onneks mä oon tosi kevyt", Viivi supatti hiljaa Avalle. "Mooooi Anna!"

Ava hymyili vähän Viiville, tämän kapinallisuus, vaikkakin pientä, oli hauskaa seurattavaa. Ehkä tyttö ei olisikaan ihan niin kamalan tylsä.

Annan ja Isabellan vihdoin saavuttua paikalle ryhmä lähti Annan johdolla kohti maastoa. Ava jättäytyi viimeiseksi ja Viivi kulki hänen edellään jonossa. Isabella ja Anna keskustelivat jotakin edessä, sanat eivät erottuneet ihan Avan korviin.
"Ootko sä kauankin ratsastanut?" Ava kysyi Viiviltä jos ei muun takia, niin saadakseen ajan kulumaan.
Seppo käveli levottomasti ja tyttö sai pidätellä sitä tuon tuosta, että turvaväli Rillaan säilyi sopivana.

"Joo, mä oon ratsastanut aina. Niin kuin vauvasta tai ennenkin sitä tyyliin", Viivi vastasi. Rillaa välillä ärsytti lähentyvä Seppo, välillä ei. Muutenkin tamma oli vähän hassu, tai ainakin rauhallisempi kuin aikaisemmin Viivin ratsastamana maastossa.
"Mun äiti kasvattaa hevosia, niin nykyään meillä on aika iso talli", Viivi jatkoi selostustaan. "Entä sä? Onks Seppo sun eka oma? Missä se oikein asuu?"

Viivi kääntäytyi satulassa katsomaan Avaan päin, ja suki samalla ratsastushanskan peittämällä kädellään sinnikkäitä hiustupsuja takaisin kypärän sisään. Perkuleen italialainen pehko, jolla tuntui olevan oma tahto.

Ava piti Viivistä koko ajan enemmän. Tähän tyttöön kannattaisi ehdottomasti jättää kaverimerkintä tulevaisuutta varten.
"Kuulostaa ihanalta. Ja kyllä, Seppo on mun eka oma, mä olen saanut ratsastella vain satunnaisesti Kaajapuroilla sitä ennen. Se asuu Purtsien pihatossa, se viihtyy siellä tosi hyvin."

Ava hymyili hieman viheliäisesti. Oli hyvä laajentaa verkkojaan toisinaan, tästä saataisiin vielä paljon hyvää esille.

"Aijaa, niin joo siellä. En ookaan koskaan käynyt Purtseilla, paitsi joskus ihan pienenä vissiin. Voitais varmaan joskus ratsastaa yhdessä? Muutenkin kun maastossa? Voisit tuoda Sepon Auburniin tai sitten me voitais lainata Isben heppoja", Viivi selosti Avan pienoisesta hymystä innostuneena.

"Mitä sä sanoit Viivi?" kuului heti Isabellan ääni. Nainen käännähti Ankan selässä vilkaisemaan kummityttöönsä ja Viivi keskittyi parhaansa mukaan hymyilemään viattomasti.
"En mitään."
"Ihan kuin olisit sanonut Isbe."
"En sanonut."
"Tai puhunut mun hevosista?"
"En puhunut", Viivi väitti sitkeästi, ja madalsi sitten ääntään vain Avan kuultavaksi. "Ja onhan mulla lupa.."
"Ai mitä?"
"Ei mitään. Kiitti!"

Ratsukot siirtyivät Annan käskystä rennon ravin jälkeen käyntiin, ja Viivi pidätti Rillaa jättäytyäkseen hetkeksi Sepon ja Avan rinnalle. Soratie oli sopivan leveä, eikä kumpikaan ratsuista vaikuttanut kiukkuiselta järjestelyyn.
"Se ei kieltänyt", Viivi totesi piruillen ja iski Avalle silmää.

kirjoittaja Ava P.
lähetetty 22.11.18 14:21
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sepon päiväkirja
Vastaukset: 42
Luettu: 1050

Banskun päiväkirja

02.11.2018
#yhteismaasto
Bansku laukkasi. Sen korvat olivat harmaan hupun alla pystyssä. Pidin aacheneiden ohjat tiukalla tuntumalla ja nostin itseni kevyeen istuntaan. Hiljaisessa syyspäivässä kuului ainoastaan korskuvien hevosten kaviot, jotka tömähtelivät tahdikkaasti hiekkatietä vasten.

Viileä vastatuuli kipristeli poskia. Onneksi olin pukenut lämpimästi.

Pidätin Banskua, kun edellä laukkaavan Sallin takamus läheni. Pian me siirryttiin raviin. Kevensin koulusatulassa ja päästin Banskua hieman venyttämään kaulaansa. Siitä oli aivan liian pitkä aika, kun me oltiin viimeksi kunnolla maastoiltu. Yleensä me lähdettiin maastopoluille usein.

Viime päivät ja viikot olivat olleet kuitenkin aivan liian hektisiä pitkille maastoretkille. Epätasaiset maastot olisivat kyllä tulevaisuutta ajatellen hyvä treeni kestävyydelle. Nyt vain keskityin paljon laukkatyöskentelyyn sileällä.

Maastoretkemme tuntui päättyvän nopeasti, vaikka olimme siellä yli tunnin. Tallipihassa laskeuduin alas satulasta ja taputin Banskua kaulalle. Hoidin sen karsinassa pois ja kävin sitten pyytämässä Jessen vielä kahvittelemaan Loungeen. Mulla oli ainakin reidet kohmeessa, joten kuuma kahvi olisi oiva pelastus.

Keskustelujen jälkeen porukka hajaantui. Toivottelin seuralaisille hyvät illanjatkot ja kävin vielä rapsuttelemassa Banskua.

Tämän illan suunnitelmissa oli ajella kotiin hoitamaan hevoset sisälle ja antamaan niille ajoissa iltasapuskat. Sen jälkeen suunnittelin ajavani vielä takaisin Kallaan. Vernerin majaillessa porukoillaan tapahtumien takia, olin käynyt useammin kylässä Kaajapuroilla. Viihdyin siellä todella. Tiina ja Pekka olivat mukavia ja oli hauska katsella Verkun lapsuudenkuvia.

Hyppäsin Audini kyytiin ja työnsin avaimen virtalukkoon. Väänsin avainta, mutta mitään ei tapahtunut. Rypistin otsaani ja yritin uudelleen. Ei vieläkään mitään. Helkutti sentään!
”Nytkö sä sit päätit hajota?” murahdin punaiselle autolleni.

Ehkä siitä oli vain akku tyhjä.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 06.11.18 20:56
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Banskun päiväkirja
Vastaukset: 52
Luettu: 1819

Sallin päiväkirja

02.11.2018

#yhteismaasto

Inna oli vinkannut Auburnin pihalta lähtevästä yhteismaastosta ja olin pyytänyt tätä raapustamaan minun nimeni sinne osallistujalistaan.
En ollut poistunut Purtsilan pihamaalta kuin Auburnin maneesivuorolle kerran, joten maastoreitit olivat vielä minulle aivan tuntemattomia. Siksipä tämä yhteismaasto tuli kuin tilauksesta. Enpähän eksyisi, sitten kun joskus Sallin kanssa Kaajapuroilta lähden metsään samoilemaan.

Koska töiden jälkeen oli hieman hoppu, lastasin Sallin traileriin ja hurautin Auburniin. Olisinhan minä voinut ratsastaa Kaajapuroilta kartanolle, mutta helpompi näin, niin ei tarvinnut tukka putkella juosta paikasta toiseen.
Pikainen harjaus ja varustus hoitopaikalla, jonka jälkeen kokoonuimme pihalle.
“Ai, sinäkin lähdet”, hymyilin leveästi Innalle, joka nousi parhaillaan mustan orinsa selkään.
“Eihän sua yksin uskalla päästää näiden kanssa mihinkään”, Inna naurahti nyökäten kohti reissunvetäjää, Annaa, sekä Isabellaa, joka istui kimon tamman selässä.

“Mennäänkö?” Anna kyseli ruunikon tammansa selästä. Jokaisen mutistua myöntävän vastauksen, nainen lähti johdattelemaan joukkoa suunnittelemalleen reitille.
Annan ohjeiden mukaisesti ratsastin Isabellan ja Innan välissä. Sallia hieman ärsytti takana kulkeva Bansku, mutta hetken nyrpistelyn jälkeen rauhoittui.

Reissu meni hienosti. Hevoset osasivat käyttäytyä - kuten myös ratsastajat. Anna johdatteli meitä tottuneesti ympäri maastoreittejä ja painoin maisemat sekä pienet luonnonmerkit mieleeni, jotta joskus osaisin itsenäisesti reittejä pitkin kulkea.
“Tuosta kun menee, niin pääsee Kaajapuroille”, Anna huuteli jonon edestä viittoillen hiekkatien suuntaan. “Ei ole pitkä matka.”
Nyökyttelin ymmärtämisen merkiksi. Hyvä tietää.

Kun olin saanut Sallin hoidettua ratsastuksen jälkeen, Inna kutsui minut kahville loungeen.
Jätin Sallin hoitopaikalle ja toivoin, että tamma ei saisi hepulia siihen jäädessään. Tosin tamma näytti aika väsähtäneeltä reippaan maastolenkin jälkeen ja torkkui silmät ummessa siinä seistessään.
Loungessa ei ollut ketään muuta kuin minä, Inna, Isabella sekä Anna. Huomasin hieman pettyväni. Olisin mieluusti tavannut muitakin auburnilaisia.
Tai ainakin Matildan.

“Onko suunnitelmia illaksi?” Inna uteli kahvikuppiaan pidellen, kun olimme iskeneet takapuolet tuoleille.
“Nääh. Kotona ajattelin pysyä”, vastasin kohauttaen harteitani.
“Kas, kun ei Krouviin”, Isabella hymähti pieni hymynkare suupielessään.
Naureskellen pudistin päätäni: “Enköhän minä ole siellä jo ihan tarpeeksi aikaani viettänyt. Pieni tauko olisi siis paikallaan.”
“Et ole vielä Kingissä käynyt?” Anna kysäisi ja pudistin päätäni.
“Ei ole oikein noi yökerhot ehkä niin mun juttu.”
“Mut Krouvin kaltaiset räkälätkö sitten on?” Inna nälvi.
"Eihän se nyt niiiiiin räkälä ole", puolustelin irvistäen, mutta Paakkanen vain pyöritteli silmiään.

Hörppäsin kahvikuppini tyhjäksi, kiittelin vielä kerran Annaa kivasta maasolenkistä ja lähdin sitten katsomaan, oliko Salli leikkinyt houdinia ja lähtenyt omille teilleen. Ei ollut. Siellä se oli, minne olin sen jättänytkin.
“Eiköhän lähdetä kotiin”, hymyilin tammalle ja irrotin sen kahleistaan.

Jonathan tuli vastaan tallipihalla ja tervehti minua iloisesti. Olin törmännyt mieheen tiistai-iltana Krouvissa ja ihan mukavalta jätkältähän tuo oli vaikuttanut.
“Lähetkö kaljalle illalla?” kysyin punapäältä, kun tämä oli auttanut Sallin lastaamisessa.
“Mieli tekis, mutta huomenna aamuvuoro”, Jonathan murahti silmiään pyöritellen.
“No, joku toinen kerta sitten”, totesin hieman pettyneenä.
Vastahan minä olin sanonut naisväelle, että viettäisin koti-illan, mutta ainahan sitä sai mieltänsä vaihtaa? Naisethan teki sitä jatkuvasti itsekin…
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 03.11.18 13:20
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sallin päiväkirja
Vastaukset: 27
Luettu: 673

Epin päiväkirja

M A A S T O A   V E T Ä M Ä S S Ä   21/09/18

Olin kovin hyvilläni, kun Isabella pyysi (no, oikeastaan määräsi) minut vetämään yhteismaastoa syyskuun lopulla, kun kesän kuumuus oli jo takanapäin ja ruska verhosi metsän keltaisen, oranssin ja punaisen sävyihin. Syksy oli ehdottomasti lempivuodenaikani. Kirpeä keli sai myös Epin hyvälle tuulelle. Hevosen korvat olivat hörössä maastopolkujen suuntaan jo siinä vaiheessa, kun nousimme virkeiden hevosten selkään tallipihalla. Mukana olivat Julia ja Valerie (ihanaa), Viivi ja Rilla (kamalaa) sekä uudempi kasvo Anton Vilan kanssa. Johdatin jokseenkin erikoisen kokoonpanon hiekkatielle.

Epi nautti maastoilusta aivan yhtä paljon kuin minä. Varmaan juuri siksi Isabella oli pyytänyt meitä vetäjiksi. Tunsimme jokaisen polun, ja Epi toimi vetohevosena erinomaisesti. Tamma oli tottunut menemään yksin maastossa eikä siis säpsynyt turhia, ja toisaalta siltä löytyi kilpailuviettiä niin paljon, että porukassa se oli mieluiten ensimmäinen. Takana se olisi vain turhautunut lajitovereiden pyllyjen tuijotteluun.

Laukkapätkällä revitellyt Epi viskaisi päätään protestoivasti, kun hidastin sen käyntiin ja käänsin hiekkatieltä metsäpoluille. Maasto meni vaikeammaksi, mutta ahkeran maastoilun ansiosta Epi oli oppinut varmajalkaiseksi ja osasi katsoa, mihin arvokkaat jalkansa astui. Hilpeänä juttelin maastoseurueelleni, joka ei ollut ihan niin vakuuttunut metsän ihanuudesta. Julia sätti hirvikärpäsiä kovaan ääneen kiroten ja Viivi näytti myös melkoisen nyrpeää naamaa. Anton sen sijaan vaikutti hyväntuuliselta – tai kohteliaalta, mene ja tiedä. Minä kuitenkin vähät välitin moisesta, keskityin metsän tuoksuun ja Epin rentoutuneisiin liikkeisiin.

Tallin pihaan päästyämme Viivi pamautti ilmoille sellaisen kysymyksen, että Anton meni vaikeaksi ja minä ja Julia teimme kaikkemme, ettemme olisi remahtaneet kunnon röhönauruun.
” Ootko sä joku Isabellan poikakaveri?"

#yhteismaasto #jullenhaaste
kirjoittaja Anna S.
lähetetty 06.10.18 17:20
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Epin päiväkirja
Vastaukset: 22
Luettu: 1310

Vilan päiväkirja

21.09.2018
#yhteismaasto

Nousin Vilan selkään varmoin ottein, vaikka oikeasti minun vatsanpohjassa lenteli perhoset ympyrää kuin olisivat kolmen promillen humalassa. Isabella oli ilmoittanut minut Annan vetämälle maastoretkelle ja vaikka olinkin Vilan kanssa ratsastanutkin kentällä tai maneesissa, jännitti minua lähteä sen kanssa niin sanotusti aidan toiselle puolelle.

En tuntenut tästä maastoporukasta oikein ketään. Annan tiesin nimeltä ja Juliankin olin toki nähnyt useampaan otteeseen Auburnissa, mutten ollut heidän kanssaan vaihtanut tervehdystä kummempia sanasia. Pitäisiköhän minun sosiaalisoitua? Onko se edes sana? Sosialisoitua? Ihan sama.
Tyttö, joka nousi vieressäni Rillan selkään, oli aivan tuntematon tapaus, vaikka muistelinkin nähneeni tämän joskus aikaisemminkin tallilla. Ilmeisesti tyttö kuitenkin oli joku perijättärien tuttu. Tuskin Isabella olisi tätä muuten Rillan selkään päästänyt.

Hevosletka lähti Annan johdolla kohti maastoreittejä Puut vaihtoivat pikkuhiljaa vihreää pukuaan keltaisen eri sävyihin eikä aurinkokaan lämmittänyt enää niin lämpimpästi kuin kesällä. Vaikka olinkin enemmän kesä-ihmisiä, tykkäsin myös alkusyksystä ja sen ruskasta.
Kun olimme taapertaneet käyntiä jonkin aikaa, Anna antoi merkin siirtyä raviin.  Ravipätkän jälkeen tuli käsky siirtyä laukkaan. Hiekka vain pöllysi, kun neljä hevosta laukkasi tietä pitkin. Vila tuntui hieman innostuvan laukasta, mutta pidätteillä sain sen pysymään hillityssä laukassa. Isabella ei päästäisi minua ikinä enää tamman selkään, mikäli en Vilaa osaisi pitää hallinnassa.

"Mennään metsään!" Anna ilmoitti huvittuneena, kun olimme saaneet laukattua jonkin aikaa ja hidastaneet vauhdin takaisin käyntiin.
Nainen käänsi Epin pienelle metsäpolulle ja me muut seurasimme johtajaamme kanalauman tavoin.
"Kaikki ei näistä poluista tiedäkään", Anna höpötti hevosletkan kävellessä pitkin pientä kinttupolkua.
Heti metsän siimekseen päästyämme joukkoon liittyi myös parvi hirvikärpäsiä, jotka tekivät etenkin Julian hulluksi. Kiroilusta ja mutinasta päätellen.
Eipä se Vilakaan niistä pahemmin tykännyt, sillä tamman musta karva veti niitä puoleensa kuin magneetti. Tuskin kukaan näiltä kavereilta välttyi.
"Luojan kiitos tulee talvi ja nää paskiaiset kuolee!" Julia nurisi tammansa selästä käsiään huitoen.

Hyvän tovi me siellä metsässä kompuroitiin ja taaperrettiin, kunnes palasimme hiekkatielle ja matka kohti "kotia" saattoi alkaa.
Tallipihaan päästyämme laskeuduimme hevosten selästä. Kiittelin Annaa kivasta retkestä ja nainen otti kiitokset hymy korvissa vastaan. Huomasin Viiviksi esittäytyneen tytön katselevan minua kulmat kurtussa ja kasvoillaan mietteliäs ilme.
"Ootko sä joku Isabellan poikakaveri?" tämä kysyi lopulta huomattuaan, että olin hoksannut hänen tuijottamisen. Anna ja Julia näyttivät siltä, että repeäisivät siihen paikkaan, mutta parhaansa mukaan pitivät naamansa peruslukemilla.
"Mit... En! Ihan vain Vilan hoitaja.." takeltelin hämmentyneenä.
"Ai", tyttö tuhahti, mutta näytti siltä ettei niellyt selitystä.
Vilkaisin Annaa ja Juliaa kuin apua pyytäen, mutta kaksikko tuntui keskittyvän laskemaan taivaalla näkyviä pilviä.
"Kenen poikakaveri sä sitten oot?" Viivi jatkoi uteluaan, kun siirryimme tammatallin puolelle siitä pihalta seisomasta.
"En kenenkään", vastasin.
"Mikset?"
Luoja auta.
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 06.10.18 10:15
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 45
Luettu: 1584

Ankan päiväkirja

Syysmaasto 7.9.18

Kavioista kuului vain vaimeaa kopinaa, sillä polku oli kellastuneiden neulasten peittämä. Sellaista oikein kunnollista syysmyrskyä ei ollut vielä näkynyt, mutta pienempiä puita oli kaatunut siellä täällä. Jo muutama hassu sateinen päivä oli saanut sienet esiin, ja jouduin tosissani vastustamaan kiusausta laskeutua ratsailta ja kerätä harvinaiset herkkutatit talteen. Sen sijaan mustikanvarvut näyttivät tyhjiltä. Viimeisiksi jääneet marjat olivat aivan käppyräisiksi kuivahtaneita.  

Puiden lehdet olivat alkaneet kellastua, mutta vasta vähän. Ratsukot kulkivat perässämme rauhallisessa käynnissä, eikä kellään ollut tarvetta rupattelulle. Ja hyvä niin, sillä metsässä oli karulla tavalla kaunista. Ilma oli mielettömän raikas ja juuri kosteus teki tuoksusta ihanan. Melkein ihanamman kuin kesällä, joka oli sentään lempivuodenaikani. Mutta oli tämäkin ihanaa aikaa, alkusyksy nimittäin. Vielä ei uitu kurassa tai kuljettu otsalamppu päässä keskipäivällä.

***

”Ravia!” huudan, ja joku toistaa saman taaksepäin. Ankan korvat ovat uteliaassa hörössä, mutta se ei varsinaisesti kyttää mitään. Orava hyppää juuri oksalta toiselle, eikä Ankkaa kiinnosta. Joku takana tulevista tammoista kuuluu säpsähtävän, ja olen hirveän onnellinen kimoni maastovarmuudesta. Maastossa se on oikeastaan parhaimmillaan.

Ilma on ihanan leuto, ei kylmä eikä kuuma, ja on kosteaa, mutta ei sada. Ruska ei ole vielä tullut, eikä ruma kaikenpeittävä ruskeuskaan. Metsässä on vihreää, muttei niin runsaasti kuin kesällä. On enemmän tilaa hengittää.  Huomaan miettiväni, että ehkä myös maasto on nyt parhaimmillaan, ja hymyilen.

Ilostuminen syksystä jatkuu sänkipellolle asti. Niitä ei ole milloinkaan muulloin!
”Kolme... kaksi... yksi... HEP!” huudan, kun olemme taiteilleet hetken aikaa holtittomassa rivissä.
Ankka ampaisee laukkaan, mutta sen meno on kesyä verrattuna Eelaan. Tai Laraan, totean, kun Rasmus viilettää tammansa kanssa kaikista ohi.

Annan Ankan päättää vauhdin, kun huomaan ettei se tee mitään pöllöä. Tamma nauttii, muttei ole eelamaisen (tai laramaisen) kilpailunhaluinen tai kuuma. Ehdin katsoa muihin, suunnilleen samassa rintamassa eteneviin ratsuihin; Cariadiin, Zeliaan ja kannoilla laukkaavaan Banskuun. Matildan ilme on niin tuskaisen keskittynyt, että epäilen tämän pidättelevän nuorta neitiään – tai ylipäätään varautuvan holtittomaan riistäytymiseen. Cariadin ja Heidin meno näyttää yhtä hallitulta kuin miltä oma Ankkani tuntuu: tamma laukkaa kyllä kovaa, muttei vaikuta käyvän hölmöilyenergialla.

Viimeisenä käännähdän katsomaan Innaan ja tämän läsipäiseen ratsuun, porukan ainoaan oriin. Alan välittömästi nauraa ääneen. Muut varmaan luulevat sen johtuvan vauhdin hurmasta, jos ylipäätään mitään kuulevat, mutta ei. Nauran Banskulle. Ratsukko jää kokoajan pienesti jälkeen, sillä tämä ainoa ori on myös ainoa kouluhevonen, ja se ihan tosissaan lisää. Siis sillä tavalla, kun kouluaitojen sisäpuolella pyritään ojentelemaan kinttuja kauniiseen liitoon. Toki vauhdikkaammin, ja varmaan vähemmän hienosti, mutta ero estetammojen selkeästi nelitahtiseen kiitolaukkaan on silti naurunarvoinen.

Sitten sänkipelto näyttää loppuvan, ja naureskeluni lakkaa hetkeksi. Selkeä voittajamme Lara esittelee muutamat pukit, joista viimeisin irrottaa Rasmuksen satulasta. Ankka pysähtyy kiltisti, vaikka hädissäni pidätän vähän liiankin kovaa. Kysyn nopeasti, onko mies kunnossa. Pieni nyökkäys maasta käsin, on se. Nyt kuuluukin huutaa...
”Kakkua!”   
Hah, Inna ehtii ensin. Ja hyvä niin, sillä omalta osaltani se olisi saattanut olla asiatonta. Onneksi ei ehtinyt lipsahtaa. Matilda liittyy hyväntuuliseen kuittailuun ja Larakin on Rasmuksella tallessa. Mies puristaa ohjia pakonomaisesti, eikä ruunikko onneksi pompi enää. Tekee mieli vitsailla siemennäytteiden keräilystä Rasmuksen vielä tarkastellessa enemmän ja vähemmän pellonpohjaa, mutta hillitsen kieleni ja pitäydyn sopivasti huolestuneessa valmentaja-ilmeessä.

Loppuverryttelyssä hymyilyttää, vaikka yritän samalla katsella muita ratsukoita valmentajan silmin. Sänkipellolla pitäisi ehdottomasti käydä useammin, ja sienimetsään olisi vielä päästävä. Kunhan Ankka olisi hoidettu, keittäisin itselleni valtavan kupin teetä ja tilaisin ravintolasta jotain ihanaa syysruokaa kotiin. Ehkä sienipiirakkaa, tai sitten jotakin herkullista keittoa.

”Eiköhän palata tallille!” huudahdan, kun ratsukot keventelevät loppuraveissaan. Vedän vielä pitkän hengenvedon, ennen kuin sänkipellon ihastuttava ja pölyllään nenää pienesti kutittava tuoksu jää taaksemme.

kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 19.09.18 20:10
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Ankan päiväkirja
Vastaukset: 13
Luettu: 873

Banskun päiväkirja

07.09.2018
#yhteismaasto
Hyräilin hiljaa itsekseni samalla, kun kiristin Banskun koulusatulan vyötä. Taputin oria sen jälkeen kaulalle ja kävin ottamassa käytävältä harmaat suojat, jotka pujotin sen kaikkiin jalkoihin bootsien kanssa. Olin hyvällä tuulella. Me päästäisiin maastoilemaan ensimmäistä kertaa isommassa porukassa. Tähän asti meidän maastot olivat olleet yksin tai lähinnä Julian kanssa. Tarjolla oli ollut myös Annan köpöttelymaasto, mutta halusin ehdottomasti osallistua hieman reippaampaan maastoon, joten ilmoitin meidät Isben johtamaan maastoon.

Kerrankin sitä sai kunnon seuraa maastoon, vaikka kaikki naamat eivät ihan mielyttäneetkään.

Suitsin vielä Banskun ja jätin sen sitten karsinaan, kun kävin hakemassa itselleni kypärän varustehuoneesta ja vaihdoin tennarit ratsastussaappaisiin. Työnsin kypärän päähäni ja vedin hanskat käteen. Syystakin vetoketjun vedin tappiin asti. En jäänyt odottelemaan muita tallista mukaan tulijoita, vaan talutin jo Banskun pihalle. Isbekin oli jo Ankan kanssa siellä ja Kaajapurosta tullut Heidi hevosensa kanssa. Tervehdin heitä nopsaan. Bansku tervehti uutta tamma tuttavuuttaan hörähtämällä.

”Ihan hiljaa vaan, vaikka saat mennä tänään tammaseurassa”, mumahdin orilleni, kun laskin jalustimet alas ja lyhensin niitä parilla reiällä.
Ei sitä maastoa viitsinyt ihan koulujalustinmitalla mennä. Keräsin mustien aacheneiden ohjat käteen ja ponnistin itseni maasta satulaan. Taputin Banskua kaulalle, kun se seisoi hienosti paikallaan. Orin korvat olivat innosta höröllä. Se tiesi, että nyt tehtäisiin jollain tavalla jotain erilaista. Maastoilu sille itsessään oli kyllä tuttua touhua.

Rassen ja Matildan tultua, me lähdettiin matkaan. Isabella johdatti jonomme reippaasti matkaan. Jättäydyin Banskun kanssa jonon perään. Se oli ihan hauska idea. Sain katsella, miten muiden hevoset käyttäytyivät. Bansku itse oli reipas ja innoissaan. Se kyllä otti pidätteet vastaan ja sain pidettyä hyvän välin edellä meneviin. Yritin kyllä antaa orinkin ottaa kaikkensa irti reippaasta maastosta.

Sänkkärin laukkakilpailussa en antanut Banskun mennä mahdottoman vauhdikkaasti. Se lähti muiden mukana laukkaan, eikä onneksi välittänyt Zelian perseilystä. Okei, ei Zelia ollut ainut, Larakin näytti perseilevän. Pidätin Banskua erityisesti laukan alussa ehkä turhankin tiukasti. Loppusuoralla hieman löysäsin tuntumaa, jolloin musta ori pidensi askeltaan. Taputin Banskua laukassa kaulalle ennen kuin hidastin sen muiden perässä ravin kautta käyntiin.

Kaikki muutkin saivat hevosensa käyntiin. Lara ei selvästi pitänyt siitä, vaan se pukitti niin, että Alsila tipahti maahan ja jäi pitkäksi aikaa maahan makaamaan. Ellei mies olisi avannut silmiään, olisin saattanut huolestua enemmän. Tahtomattani en kuitenkaan voinut mitään tirskahtaessani. Matilda kehuu Rasmuksen ilmalentoa, kun itse hihkaisen kakkua. Alsila kerää itsensä maasta pitäen yhä Laran ohjia kädessään ja nousee takaisin selkään.

Sen jälkeen Isbe käskee meidät loppuverkan työskentelyyn. Vaikka Isabellan katse on tiukasti meissä kiinni, saamme tehdä aika hyvin itsenäisen loppuverryttelyn. Bansu pärskähtää ravissa ja tekee ihan mallikelpoiset väistöt. Taputan sitä hymyillen kaulalle, kun vapautan ohjat pitkiksi. Annankin sen kävellä takaisin tallille täysin pitkillä ohjilla koko matkan.

Tallilla olen yhä hyvällä tuulella. Maasto oli onnistunut. Bansku oli reipas ja käyttäytyi hyvin, vaikka seurassa olikin pelkkiä tammoja. Jälleen kerran herrasmieheni oli ansainnut banaaninsa, ehkä jopa hieman ekstraa!
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 16.09.18 16:00
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Banskun päiväkirja
Vastaukset: 52
Luettu: 1819

Laran päiväkirja

perjantai 7. syyskuuta 2018

Hetken verran mä olen varma että kuolen. Mä en saa happea ja silmissä pimenee. Muut soittaisivat ambulanssin ja ensihoitajat tulisivat toteamaan että vainaja on nuori mieshenkilö, kuolinsyy: pneumothorax. Kuolinilmoitukseen kirjoitettaisiin että menehtyi tehdessään sitä mitä rakasti. Hautajaiset olisivat pienet ja latteat, äiti itkisi niin että kaukaisemmat sukulaiset jopa vähän kiusaantuisivat, ja pappi pitäisi aneemisen puheen liian aikaisin pois nukkuneesta nuoresta.

xxx

Mä en ole pitkään aikaan maastoillut Laran kanssa porukassa, ja sen todellakin huomaa. Tamma ei ole pysyä nahoissaan, kun se yrittää päättää haluaisiko se ennemmin lähteä kisaamaan edellä menevän Ankan kanssa vai potkia takana tulevaa Zeliaa.

”Ei kannata tulla ihan häntään”, mä varoitan Matildaakin, kun Lara tekee oudon sivuhypähdyksen pysähtyen sitten paikoilleen neljännen kerran alkukäyntien aikana ja saan pienesti käskeä sitä jalalla saadakseni sen hipsimään taas oikeaan suuntaan.

”Ei oltu tulossakaan”, Matilda toteaa kylmästi.

Ravissa Lara unohtaa pakittelun, mutta imee sen sijaan Ankan perässä niin kovaa, että joudun ottamaan pari rumempaakin pidätettä saadakseni tamman ruotuun. Hitto, en malta odottaa että me päästään sänkipellolle ja saadaan päästellä kunnolla. Onnettomuusherkän Laran kanssa sänkkärikiitolaukoissa on aina oma riskinsä, mutta nyt mä olen paketoinut sen jalat suunnilleen vuohisesta polviin ja toivon, että selvitään korkeintaan irronneella kengällä.

Ensin me kuitenkin laukataan metsäpolulla. ”Mennään rauhallisesti”, Isabella muistuttaa Ankan selästä vakavalla naamalla, ja mä yritän pidätellä nauruntyrskähdystä. No, hirveän villiä laukkapätkästä ei onneksi tule vaan Larakin malttaa, mutta kovaa me kyllä mennään.

Lopulta me saavutaan sänkkärille, levittäydytään toiseen päätyyn kuumina käyviä hevosia pidellen – Larakin hyppii milloin milläkin jalkaparilla ja vaahtoaa jo kaulalta – ja sitten ampaistaan Isabellan merkistä matkaan. Lara on puoliksi täysiverinen ja sen kyllä huomaa. Lähtönopeus on hyytävä ja neli niin tappavan tehokasta, että metrit vain jäävät taakse. Vähän pelottaisi, jos en nauttisi niin kertakaikkisen paljon. Tätä lisää, mä huomaan ajattelevani jo ennen kuin pelto päättyy ja alan jarruttaa Laraa.

Saan tamman hidastettua ravin kautta käyntiin kohtuullisessa ajassa, mutta kävelemisestä Lara ei ole samaa mieltä.

Mä horjahdan yhtäkkiä satulassa eteenpäin. Mitä hittoa? Mä en ehdi kuin vähän korjata selkää suoremmaksi, kun seuraavaksi lähtee ohjat kädestä, sitten toinen jättimäinen pukki heittää mut ylös ja eteen, ja lopulta hevonen vaan katoaa mun alta.

xxx

”Sattuiko?” mä kuulen Isabellan äänen huhuilevan ja avaan hitaasti silmät. Harmaa taivas. Voi olla, etten kuollutkaan. Sitten näkökenttään ilmestyy Laran musta turpa ja mä havaitsen, että puristan ohjaa edelleen kädessäni.

”Aika hieno ilmalento!” Matilda kommentoi huomattavasti iloisempana kuin alkulenkistä.

”Kakkua!” hihkuu Innakin, se mokoma. Luuleeko se, että mä tosiaan osaisin leipoa yhtään mitään?

Mä kerään luuni ylös. Mikään ei ole poikki ja keuhkotkin leviävät jälleen normaalimittaan, ei siis ilmarintaakaan. Selkää vähän kivistää, mutta muuten mä olen kai kunnossa, ja Lara vaikuttaa iloiselta ja tyytyväiseltä.

Seuraavaa sänkkärilaukkaa täytyy ehkä silti vielä harkita uudemman kerran.

#yhteismaasto #jusunhaaste5
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 14.09.18 20:25
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Laran päiväkirja
Vastaukset: 25
Luettu: 1166

Zelian päiväkirja


Mä olin maailman onnettomin järjestelemään menojani viikkotasolla. Nytkin olin ilmoittautunut mukaan yhteismaastoon hahmottamatta, että olin viemässä Jonathania illalla yllätykseksi mökkeilemään Sarahin ja Thomaksen kanssa.

Toisaalta, aina oli aikaa yhdelle maastolle. Ainakin Zelian vauhdilla.

Zelia oli normaalia säpsympi varustaessa, mutta laitoin sen oman vauhdikkuuteni piikkiin. Mun täytyisi hillitä kellon kyttäämistä, tai tamma hoitaisi maaston omatoimisesti - ja omalla vauhdillaan. Tällaisesta reissusta täytyisi saada kaikki irti, koska Zelian täytyi tottua a) uusiin maastoreitteihin ja b) toisiin hevosiin ympärillä. Tähän saakka neiti nirppanokka oli ilmoittanut vähän turhankin näyttävästi, kenet sieti ja ketä ei ehdottomasti halunnut lähelleen. Yhteismaastossa sellaiseen ei oikeastaan ollut varaa.

Olin varustanut Zelian estevarusteisiin martingaalia myöten, enkä katunut ratkaisua hetkeäkään. Jo ensimmäisellä ravipätkällä tamma yritti singota Maata kiertävälle radalle vain sen takia, että edellä menevä ratsukko oli lisännyt arvaamatta vauhtia. Se oli kuohuttanut nuorta ratsuani, joka oli ollut aivan varma, että nyt porukka hylkäisi sen ja jättäisi puoliveri-paran maastoilemaan tympeän omistajansa kanssa.

En ollut millään tasolla vakuuttunut, että sänkkärillä laukkaaminen muut hevoset vierellä olisi järkevää saatika turvallista, mutta Isabellan läsnäolo sai mut venyttämään tulkintojani. Mä halusin näyttää, että olin tarpeen vaatiessa uhrautuvainen tarttumaan härkää sarvista ja pitämään Zelian lapasessa.

Ensimmäinen askel otettiin sivulle. Meille kävi se klassinen: pitäisi mennä eteen, ratsu jää junnaamaan lähtökuoppiin päätään viskoen. Eihän se tietenkään liiku vapaaehtoisesti eteenpäin silloin, kun siihen olisi kerrankin lupa. Rauhoitin tilanteen, pyysin Zeliaa uudestaan eteen ja myötäsin. Ruunikko singahti eteenpäin tajuttuaan mihin oli saanut luvan ja venytti itsensä parin ensimmäisen askeleen aikana pitkäksi pikku salamaksi, joka laittoi kinttua toisen eteen kiriäkseen muut.

Sen sijaan, että mä olisin heittäytynyt vauhdin huumaan ja tuntenut sen kliseisen tuulenvireen piiskaavan kasvojani, keskityin tunnustelemaan Zelian liikkumista ja reaktioita. Tamman korvat olivat pystyssä eikä sitä näyttänyt kiinnostavan, lensikö lintu vieressämme tavallista matalemmalla tai voisiko sänkipeltoa reunustavassa metsässä vaania Rosengårdien kasvatteja kaappaileva hirviö. Laukka pyöri paremmin kuin koko viikolla ja vaikka tammalla oli vauhtia, se tuntui tasapainoiselta eikä koikkelehtinut varsamaisesti epätasaisella pohjalla.

Kun oli aika hidastaa laukka raviksi, mä en yksinkertaisesti antanut Zelialle vaihtoehtoa. Tamma puuskutti, tanssahteli ja viskoi päätään, mutta mä kevensin sinnikkäästi enkä antanut periksi senttiäkään, ennen kuin ruunikko lopetti laukan tarjoamisen ja hellitti edestä. Sipaisin Zelian kaulaa myödäten sen verran, että tamma saattoi venyttää kaulaansa hetkellisesti pidemmälle.

Isabella ohjeisti ratsastamaan loppuverryttelyn pellolla, koska paluumatka tallille käveltäisiin. Huomasin naisen katseen viipyvän meissä ihmeellisen pitkään enkä mä ollut siitä mitenkään hyvilläni Zelian käydessä edelleen niin kierroksilla. Väistätin tammaa sivulle ottaen reilun etäisyyden muihin hevosiin, jatkaen ruunikon ratsastamista rennommaksi volttikahdeksikolla. Vähitellen pärskintä rauhottui ja mä tunsin, kuinka sain Zelian viipyilemään kevennykseni tahdissa.

Oli siinäkin rasittava ja silti niin palkitseva junnu.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 09.09.18 18:48
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 30
Luettu: 1149

Cariadin päiväkirja

07.09.2018 #yhteismaasto

Topics tagged under yhteismaasto on Foorumi | Auburn Estate 95Uskn

Lähdimme Cariadin kanssa Auburniin, josta lähti viiden ratsukon maastoporukka. Cariad käyttäytyi esimerkillisen hienosti koko maaston ajan, vaikka olikin vieraassa seurassa.
kirjoittaja Heidi N.
lähetetty 09.09.18 17:47
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cariadin päiväkirja
Vastaukset: 32
Luettu: 1145

Takaisin alkuun

Siirry: