Kellonaika on nyt 23.09.19 20:22

2 osumaa on löytynyt haulle 0

Zelian päiväkirja


Askeleiden laskemisen olisi pitänyt tulla selkärangasta - niin paljon sitä oli joskus tankattu. Siinä Isabellan valvovan katseen alla musta kuitenkin tuntui kuin Zelialla olisi ollut tuhat jalkaa tai mä en vastaavasti olisi osannut laskea kolmea pidemmälle.

"Kuinka monta askelta, Matilda?" Isabellan ääni sivalsi sillä sekunnilla, kun Zelian kaviot hipaisivat maneesin hiekkaa hypyn jälkeen.
"Viisi", vastasin tietäen varsin hyvin, että mun olisi pitänyt ottaa tamma paremmin kontrolliin heti ensimmäisen esteen jälkeen eikä antaa sen valua laakeana kohti toista estettä.
"Eli yksi liian vähän. Uudestaan!" Isabella komensi ja mä tein työtä käskettyä.

Zelia kyllä tiesi, mitä mä halusin, mutta tamma väsähti edelleen aika nopeasti, etenkin joutuessaan kokoamaan laukkaansa. Olin saanut kehitettyä sen tasapainoa sitten kesän, mutta voimaa se kaipasi rutkasti. Ja lihasta, koska tällä hetkellä se oli yksi säälittävä rääpäle muuten ihan kauniisti kiiltävän karvapeitteen alla. Mun täytyisi suunnitella viikko-ohjelma uusiksi ja keskittyä myös kestävyyden ja lihaskunnon rakentamiseen teknisyyden lomassa.

Ja varmaan etsiä Zelialle ratsuttaja. Sille tekisi hyvää saada selkäänsä välillä joku muukin.

Valmennuksen estekorkeudet eivät päätä huimanneet, mutta se oli oikeastaan vain hyvä asia. Se takasi sen, että mä uskalsin pyytää Zelian laukkaa eteen kun Isabella halusi väliin yhden askeleen vähemmän tai vastaavasti ottaa tammaa rohkeammin kiinni, jos väliin täytyi survoa useampi laukka-askel. Mä aloin muutenkin ratsastaa, kun en enää vain varonut nuorta hevostani joka ei mennyt rikki ratsastamisesta.

Loppuraveissa Zelia liikkui selkeästä väsähdyksestä huolimatta hyvin ja venytti kaulansa pitkäksi täysin oma-aloitteisesti. Siihen mä olin sitä kai opettanutkin, että treenit loppuivat venyttelyyn ja pitkät ohjat eivät tarkoittaneet sitä, etten mä ollut laisinkaan kuulolla.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 05.11.18 18:39
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 1380

Solmussa | Matilda T.

#tb 24.6.2013

Miskan huulilla kareili hymy, johon mä en varmaan ikinä kyllästyisi. Miehen parransänki tuntui terävältä sormieni alla, kun sipaisin juuri heränneen miehen kasvoja vähän häkeltyneenä. Oli meidän ensimmäinen vuosipäivä jonka valkenemista mä olin epäillyt ne 365 päivää.

Mä olin hakenut kouluihin. Mua kiinnosti liiketalous, joten mä olin valinnut ammattikorkeita lähinnä etelästä. Kauppiksen mä olin jo hylännyt ajatuksen tasolla, koska ei se olisi mun paikkani. En mä ollut viitsinyt lukea pääsykokeisiin juuri lainkaan, koska voisin aivan hyvin tehdä vielä vuoden töitä.

Eilen mä olin miettinyt varaavani itselleni ratsastustunnin. Se oli kuitenkin kaatunut siihen, kun olin kuvitellut puhelun vieraalle ratsastuskoululle. Mitä mä voisin sanoa tasokseni? Helppo A oli liioittelua, koska en ollut edes koskenut hevosiin vuosiin. Helppo C oli aliarviointia ja mua alkaisi vain turhauttaa. Aina oli helppo B, mutta aina oli myös mahdollisuus siirtää koko ajatus tulevaisuuteen.

"Hyvää vuosipäivää, rakas", hymyilin Miskalle peiton takaa. Mua punastutti, koska mun oli vaikea sanoa jotain niin kestävää katsoen toista samalla silmiin. Mun ei kuitenkaan tarvinnut kestää sitä tunnetta kauaa, kun täkki oli kiskottu välistämme ja tutut huulet painuneet omilleni. Värähdin pujottautuen Miskan peiton alle painautuen miehen tulikuumaa kehoa vasten.

Siinä mä halusin olla. Siihen mä halusin jäädä.

***

25.6.2018

Ensin mä olin luullut sitä kesäromanssiksi, joka oli puhjennut kukkaan juhannuksen yöttömänä yönä. Olihan se ollut kivaa niin kauan kuin alkuhuuma oli kestänyt.

Mä olin kuitenkin päässyt siitä yli. Sen jälkeen mä olin myös ollut tarkka siitä, keneen luottaisin ja kenelle annoin itsestäni mitään. Se ei ollut osoittautunut kovin vaikeaksi, koska olin vetänyt niin tiukan linjan: jos ei antanut mitään kenellekään, ei tarvinnut kamppailla tällaisten asioiden kanssa.

Oli surkuhupaisaa, että me oltiin Jonathanin kanssa päädytty asumaan viikko yhdessä kokeilumielessä tällaisilla taustoilla. Jo pelkästään meidän tausta oli niin kirjava, että kaiken järjen mukaan meidän ei pitäisi pystyä edes olemaan samassa tilassa. Siltä musta oli tuntunut ensimmäisten osakilpailuiden jatkoihin saakka, kun samaan tilaan joutuminen oli päätynyt tuttua kaavaa makuuhuoneeseen.

Mä en ollut ihan varma, mitä Jonathan aikoi. Se puhua pulpatti koirasta, josta mä en viitsinyt udella liiaksi. Vaihtoehdot olivat aika vähissä, koska mun luokseni tai kartanolle koiraa ei voisi roudata. Kun yhtälöön lisäsi mut ja suuren kysymysmerkin, joka varjosti suhteen nykyistä tilannetta, mä olin aika tietämätön. Kun oli jo kerran käynyt läpi yhteisen muuton nopealla aikataululla ja kahden vuoden jälkeen kahlannut riitaisan eron, tuntui yksin asuminen kaikista näkökulmista viisaimmalta vaihtoehdolta.

Mutta jos mä kuuntelisin järkeäni, olisiko tässä edes mitään miettimistä? Jonathan oli elävä todiste siitä, että jopa mun pessimistisen järkeilyni saattoi ohittaa. Siihen tarvittiin alkoholia, typerää virnuilua ja lopulta vain ihminen, joka ei antanut mun työntää sitä pois.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 02.07.18 21:45
 
Etsi: Spin off
Aihe: Solmussa | Matilda T.
Vastaukset: 30
Luettu: 1065

Takaisin alkuun

Siirry: