Kellonaika on nyt 19.01.19 18:15

1 osuma on löytynyt haulle 0

Esteetöntä - tai sitten ei | Lotta Alavuo

9. Painajainen

Istahdin hiljaisuuden vallitessa samanlaiselle nojatuolille, joka oli omassa hotellihuoneessanikin. Huone oli hyvin samanlainen kuin omani.
– So what happened, if I can ask?
- I don’t really care talking about that. I believe that it must stay as one of my mysteries for now.
Mieleeni nousi se, kuinka hän oli puhunut minusta ja minun mysteereistäni aikaisemmin illalla.
- I see. Another mystery to solve. What makes you sad now? Mies kysyi ja istahti puolittain avatulle vuoteelle.
- I miss someone.
- Oh. Someone who has place in your heart? Tell me about him.
Jonas taputti sänkyä vierellään, joten nousin ja laskin laukkuni pikkuruiselle pöydälle. Istahdin sängyn laidalle, sillä tiesin todennäköisesti tarvitsevan lohduttavaa olkapäätä.
- It’s her. And she works at stable where my horse lives. Anna is so nice girl not like many others. She can stay at her cousins’ estate. I’m glad that she is nothing like her cousins, Amanda and Isabella Sokka. We don’t date but, I can feel that there is some chemistry between us…
Sanani hukkuivat nyyhkytyksiini. Jonas oli kietonut kätensä ympärilleni lohduttavasti ja halasi minua nyt tiukemmin. Hän tuntui tapailevan sanoja, mutta ei löytänyt mitään sopivaa, joten tyydyin lohduttavaan halaukseen.

Itku tuntui keräävän voimaansa vain lisää etsiessään sitä kaikkea, minkä vuoksi itkeä, eikä loppua tuntunut olevan. Makasin nyt Jonaksen käsivarsilla. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen en enää nyyhkyttänyt, mutta silmäluomeni olivat raskaat ja olin toden totta väsynyt pitkästä päivästä. Kuulin puoliunissani Jonaksen sanovan:
– Did you say Amanda Sokka?
En vastannut miehen kysymykseen vaan annoin itseni tuudittautua uneen. Uneen josta heräsin kiljuen.

Heräsin todellisuuteen ja kuulin Jonaksen huolestuneen äänen. Päässäni pyöri muisto unesta, joka oli ollut juomien, salaisuuksien ja juorujen täyteinen. Kulissini olivat romahtaneet, kaikkien huulilla liikkui vain se, kuka todella olin, kuinka olin petkuttanut kaikkia nämä vuodet. Pian hahmotin valojen sammuneen huoneesta, vain pieni pöytälamppu valaisi seiniä. Jonas kyseli painajaisestani, mutten kyennyt kertomaan sanaakaan. Tärisin vuoteessa ja pelkäsin nukahtaa uudestaan.

Mutta uusi uni saapui. Täydellinen syyspäivä mukavan raikkaassa säässä oli kuin tehty maastossa ratsastamiseen. Olin jutellut Jonathanin ja Annan kanssa, olisimme yhdessä menossa maastoon, heidän vain piti käydä tarkastamassa jotakin kauimmaisilta tarhoilta. Avasin tallin oven. Mustis seisoi levottomana omassa karsinassaan. Rauhoittelin sitä ja lähdin satulahuoneeseen hakemaan varusteita. Jonkin takia minulla kesti kauan, etsin ehkä Epin suojia, en kyennyt hahmottamaan tilannetta. Oven avatessani tunsin kuumuuden ihollani. Talli oli ilmiliekeissä. Mustis kiljui hädissään karsinassaan, jonka seinämiä tuli nuoli sisään ravinnokseen. En kyennyt lähestymään oria, mutta tiputin silti kantamukseni ja yritin avata ovea. Jokin tarttui minuun ja kiskoi minua ulos palavasta tallista. Taistelin vastaan, mutta minua poispäin vetävä voima oli paljon suurempi. Näin kuinka upea ori lyyhistyi karsinaansa ja kiljui viimeisillä voimilla tulen niellessä sitä ravinnokseen.

Heräsin taas huutaen. Tällä kertaa olin nopeammin todellisuudessa. Jonas taas kyseli unestani ja nyt jopa kykenin selittämään piinaavan painajaisen rakkaan hevoseni menettämisestä. Mies kietoi minut lohduttavaan syleilyynsä, mikä toi mieleeni Annan luona viettämäni yön. Nyt minä vain olin se, josta pidettiin huolta. Uni kuitenkin tarttui minuun pian. Uni, joka tuuditti minut seuraavaan karmaisevaan painajaiseen.
#perjantai13 #tallipalaa
kirjoittaja Lotta A.
lähetetty 13.10.17 0:20
 
Etsi: Spin off
Aihe: Esteetöntä - tai sitten ei | Lotta Alavuo
Vastaukset: 17
Luettu: 363

Takaisin alkuun

Siirry: