Kellonaika on nyt 18.11.19 15:34

5 osumaa on löytynyt haulle 0

Effin päiväkirja

25.09.2018 / Amandan kouluvalmennus

"Heippa Jonny", moikkasin miestä, joka käveli tallikäytävällä vastaan selkeästi ajatuksiinsa uppoutuneena.
"Ai moi", tämä vastasi heräten tähän maailmaan.
"Mites varsan kanssa sujuu?" kysyin hymyillen.
"Ihan hyvin, kiitti", mies vastasi ja jatkoi matkaansa ulos tallista hajamielisen näköisenä. Tuijotin hetken tämän perään, mutta jätin asian sikseen.

Kävelin loungeen ja otin kahvikupillisen keittimestä.
"Moikka", tervehdin Nitaa, joka selasi kännykkäänsä.
"Hei, jännittääkö tän päivän valmennus?"
"Vähän. Me ei olla tehty ihan hirveästi laukanvaihtoja Effin kanssa, Villellä onneksi jonkin verran", kerroin ja irvistin. Amanda tietysti odottaisi täydellisyyttä ja en tiennyt pystyisinkö antamaan täydellistä suoritusta.
"Hyvin se menee", Nita lohdutti hymyillen.
"Toivottavasti", naurahdin.

"Tiesitkö, että maailman nopein hevonen juoksi yli 70 kilometrin tuntivauhtia?" kysyin Nitalta.
"Ai, enpä tiennyt", nainen vastasi selkeästi hämmentyneenä mun yhtäkkisestä tietoiskusta.
"Onneksi Effi ei pääse niin kovaa, se olisi ihan hullua olla sellaisessa kyydissä hevosen selässä."
Nita nauroi ja kaatoi kylmentyneen kahvinsa lavuaarista.
"Pitäisi varmaan käydä hakemassa ratsut sisälle", huokaisin ääneen.
"Mennäänkö yhtä matkaa?" Nita kysyi ja nousin ylös nyökytellen.

Tammat olivat ihmeen myötämielisiä ja Effikin antoi heti kiinni, rouskutellen porkkanaansa tyytyväisenä. Hevosen varustaminen kävi onneksi jo tottumuksesta, Effikin oli jo oppinut seisomaan hoitopaikalla ilman kiukkuamista. Kirjava piti selkeästi rutiineista ja pyrin aina tekemään tallityöt samassa järjestyksessä.

Inna ja Bansku olivat maneesissa jo, kun kävelytimme Armin ja Effin sinne.
"Heippa", tervehdimme ja Inna moikkasi meille hymyillen.
"Mites Bansku voi?" kysyin naiselta samalla, kun kiristin Effin satulavyötä.
"Hyvin. Se on tuntunut hyvältä viimeaikoina", Inna vastasi ja taivutteli oria tottunein ottein.
"Mites Effi?"
"Hyvin sekin, se taitaa pikkuhiljaa luottaa muhun jo. Tai ainakaan se ei enää joka kerta koita juosta karkuun, kun haen sitä sisälle", kerroin naurahtaen ja pyysin kirjavan käyntiin.

Amandan saavuttua maneesiin rento puhe lakkasi välittömästi ja kaikki hevosia myöten siirtyivät työskentelytilaan.

Effi oli vähän hidas avuille ja meille laukanvaihdot tuntuivat alkutunnista ihan mahdottomalta ajatukselta. Amanda raivosi pää punaisena (vertauskuvallisesti, koska naisen iho pysyi täydellisen värisenä raivon partaallakin) ja me yritettiin Effin kanssa parantaa meidän suoritusta. Mä laukkasin eteen ja nousin vähän kevyempään istuntaan.
Lopulta onneksi Effikin heräsi siihen päivään ja se alkoi kuunnella. Amandan raivoaminen väheni ja lopuksi loppui kokonaan, hiljaisuus oli tässä tapauksessa loistava merkki.

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 24.09.18 18:57
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 96
Luettu: 3556

Laran päiväkirja

maanantai 24. syyskuuta 2018

Lara ontui.

Kun tamma hipsi tarhassa vastaan selvästi toista etujalkaa keventäen, mulle tuli voimakas, tukahduttava tunne siitä että mä olin kokenut tämän ennenkin. Niin kuin olinkin, alkuvuodesta 2015. Jännevamma. PRP-hoitoja. Laseria. Kävelytystä, tunteja ja taas tunteja kuukausien mittaan milloin kahdenkymmenen asteen pakkasessa, milloin kaatosateessa. Kylmäämistä. Kipulääkkeitä. Ultraäänitutkimuksia. Huolta. ”35 prosenttia vammoista voi uusiutua.”

Saattoi olla että Lara ei kuulunut niihin 35 prosenttiin. Ehkä se oli vain ottanut osumaa tarhakaveriltaan, ehkä sillä oli alkava kaviopaise tai jotain ihan muuta.

Tai sitten se etujalan pinnallinen koukistajajänne olisi tuhannen säpäleinä ja korvautuisi arpikudoksella, jolla taas ei estehevonen tekisi mitään, eikä Lara hyppäisi enää koskaan.

Mä talutin Laran hitaasti talliin. Synkät ajatukset risteilivät päässä ja törmäilivät kallonseinämiin, niin että päänsärky alkoi jyskyttää jo ennen kuin kyykistyin Laran viereen, koskin sen jalkaa ja tunsin kuumuuden ja turvotuksen. Puristin jännettä ja Lara kiskaisi jalan pois. Puristin uudestaan ja tamma hypähti taaksepäin vähän vinkaisten.

”Voi vittu”, multa pääsi.

”Rasmus, mitä siellä tapahtuu”, Isabellan kipakka ääni kaikui muuten niin hiljaisessa tallissa yllättävän läheltä. Brunette kurkisti Zetan karsinan puolelta Laran karsinaan ja mun olisi tehnyt mieli kirota uudestaan – en ollut huomannut naista ollenkaan.

Koska mä en keksinyt miten pääsisin peruuttamaan tilanteesta kertomatta totuutta, käänsin katseeni pois ja vastasin: ”Laran jännevamma uusi.”

”Eihän?” Isabellan äänestä kuului, miten se yllättyi. ”Ootko varma? Näytä.”

Nainen luikahti Zetan karsinasta Laran luo niin nopeasti, etten ehtinyt kuin kompuroida sivuun ja antaa sen kopeloida jalkaa. Isabella totesi tietysti sen minkä mäkin – että toinen etunen oli kipeä, kuuma ja turvonnut, täytti kaikki jännevamman oireet.

”Ei sitä ultraamatta voi sanoa”, nainen kommentoi lopulta.

”Eipä niin”, mä vastasin laimeasti, mutta kaiken toivon mä olin jo heittänyt.

Soitin eläinlääkärille, joka käski pitää hevosen levossa, kylmätä jalkaa ja tulla käymään klinikalla seuraavana päivänä.  Muuta ei voinut tehdä. En muistanut, milloin viimeksi olisin tuntenut niin kertakaikkisen turhaksi ja tarpeettomaksi.

Mä törmäsin Jonathaniin käytävällä, pysäytin sen ja kerroin nopeasti, että Laran voisi jättää seuraavana aamuna sisään.

”Okei”, Jonathan vastasi. ”Mikäs sillä vai ootteko lähdössä jonnekin?”

”Ontuu”, mä vastasin vältellen. ”Mut kiitti.”

Sitten mä vaan poistuin paikalta. Ehkä jos mä en jatkossa mainitsisi jännevammaa enää sanallakaan, kyse ei olisikaan siitä. Ehkä mä kaivoin itselleni kuoppaa ajattelemalla, ettei mulla koskaan ollut onnea onnettomuudessa. Ehkä tällä kertaa olisi.

Josefinalle mun oli kuitenkin pakko kertoa. Se tuli illalla käymään, istui mun viereen sängylle ja silitti mun selkää jotenkin hirveän lohduttavasti, kun mä kerroin Laran vanhasta jännevammasta ja siitä miten se oli alkanut juuri samoin, ja kestänyt yli vuoden kuntoutua.

”Niin että en mä nyt pääse leirillekään”, mä tajusin vasta siinä vaiheessa itsekin. Olin odottanut Rosengårdien esteleiriä pelonsekaisin tuntein, mutta ehkä eniten innostuneena. Josefinan vanhempien kohtaamista mä en suoranaisesti odottanut, mutta olisi kiva nähdä kartano jossa Josefina oli kasvanut, tavata ehkä sen velikin.

”No mutta huomenna ollaan viisaampia”, Josefina vastasi hiljaa. ”Mutta jos sä haluat, niin kyllä vanhemmilta sulle leirihevonen löytyy. Ne ovat odottaneet kovasti sun tapaamista.”

”Niin”, mä nyökäytin vähän päätäni. ”Kai se onnistuisi…”

”Kerro sitten kun tiedät”, Josefina ilmoitti ja painoi kevyen suukon mun poskelle. ”Mutta älä nyt murehdi vielä liikaa.”

Niinpä kai. Oli kyse mistä hyvänsä, mä en voinut juuri nyt asialle mitään. Käännyin Josefinan puoleen vastaamaan suukkoon, mutta tällä kertaa mä tähtäsin suulle.

#sarahinhaaste #jusmus
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 23.09.18 17:13
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Laran päiväkirja
Vastaukset: 25
Luettu: 1271

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Kirjepostia
Keskiviikko, 12. syyskuuta 2018 -- #ellienhaaste #sarahinhaaste

Kuori oli pulska ja postimerkki tyylikäs. Osoite oli kirjattu säntillisellä käsialalla, jonka tunnistin kyllä. Ei kukaan muu kirjoittanut samanaikaisesti sekä määrätietoisesti että runollisella otteella kuin mun oma äitini. Oli kuoressa tietysti myös Rosengårdin kartanon logo, joten eipä tässä tarvinnut arvailla lähettäjää.

Sisältöä kylläkin. Tunnustelin kuoren painoa käsissäni ja ihmettelin, mitä kummaa vanhempani minulle lähettäisivät. Kuoressa oli selvästi enemmän kuin yksi liuska. Mietteliäänä ryhdyin aukomaan kuorta, ja tein sen siististi, niin kuin mulle oli pienestä pitäen opetettu. Kirjepostia ei nykyään kyllä tullut erityisen usein, joten oli kahta kummallisempaa, miksi vanhempani lähestyivät tällä tavalla puhelun tai viestin sijaan. Ja hei, vastahan minä olin ollut siellä käymässä. Kun aloin pohdiskella, miksei asiaa oltu hoidettu kasvokkain, olo muuttui epäileväiseksi.

Kuoresta paljastui paksu nivaska papereita - esite? Kyllä, esitteeltä se vaikutti. Ihmeissäni toljotin kansilehteä.

Leiri Rosengårdissa?

Räpyttelin silmiäni. Mitä kummaa? Mikä omituinen päähänpisto! Miksi äiti ja isä kutsuisivat minut ratsastusleirille omaan lapsuudenkotiini? Oliko kutsuttuja enemmänkin? Jos oli, mikä sai heidät rikkomaan kartanon tilusten ylevää rauhaa? Miksi he tekisivät mitään tämänkaltaistakaan?

Selasin esitettä. Se oli perusteellinen ja kattava. Se kertoi kaiken olennaisen esteratsastajien treenileiristä, mutta vaikka kuinka lueskelin papereita, ne eivät suostuneet paljastamaan, keille kaikille kutsu oli lähetetty. Jätin esitteen pöydänkulmalle ja ryhdyin puuhastelemaan kaikkea muuta, mutta ajatukset livahtivat vähän väliä takaisin Rosengårdin kartanon esteleiriin. Eihän sellaista oltu järjestetty koskaan! Miksi nyt?

Olin juuri saanut viimeisenkin tiskaamani astian sujautettua kuivauskaappiin, kun mun puhelin soi. Kesti hetken paikantaa se, ja siinä ajassa se ehti lakata soimasta. Kun löysin puhelimen päiväpeiton alta, huomasin, että soittaja oli ollut Rasmus (tietysti, kuka muukaan mulle soittelisi, kun vanhemmatkin olivat näemmä siirtyneet postin asiakkaiksi?) ja että tämä oli jättänyt perään whatsapp-viestin, kun en ollut vastannut.
Sain postia sun vanhemmilta? se oli kirjoittanut.

Mä henkäisin syvään ja soitin sille välittömästi.
"Kutsuiko ne sutkin esteleirille?" kysyin vikkelästi ilman minkäänlaisia alkutervehdyksiä, kun Rasmus vastasi.
"Joo! Miksi? Tekeekö ne useinkin tällaista?" Rasmus tiedusteli kurttukulmaisella äänensävyllä.

Mä en oikein tiennyt mitä olisin vastannut. Jos olisin sanonut totuudenmukaisesti, etteivät mun vanhemmat tehneet tällaista ikinä, se olisi varmaan tehnyt koko hommasta vielä vähän epäilyttävämmän. Mieli askarteli yhä saman mysteerin parissa: miksi nyt?

"Hmm, no en voi sanoa, että usein", sanoin vähän varoen ja vaihdoin vikkelästi puheenaihetta: "Ootko jo kotona?"

Heti sen sanottuani tajusin, miten urpo kysymys se oli. Tietenkin Rasmus oli jo kotona, ellei sille sitten tullut postit jostain syystä työpaikalle. Onneksi Rasmus oli myös vähän hidas, eikä tainnut oivaltaa mun älyttömyyttäni.

"Joo, oon. Pitää mennä kohta tallille."

Okei, ei siis aikaa tavata mua. Eilenkin meillä oli menneet aikataulut ristiin, ja niin menisivät huomennakin, kun mä tein Auburnin iltatallit. Ehkä viettäisimme aikaa perjantaina, kun kerta olisimme samassa valmennuksessakin... ei, olin luvannut mennä illaksi Hannan kanssa jollekin keikalle. Ystävä oli antanut tulla täyslaidallisen noottipalautteen, kun en ollut tavannut häntä ollessani viikonlopun kotikotona. Piti keksiä jokin hyvä anteeksipyyntö sellaisesta pahanlaatuisesta unohduksesta, ja keikkaseuraksi lähteminen tuntui toimivalta alulta sellaiseen.

Anteeksipyyntöä ajankohtaisempi ongelma oli kuitenkin se, että mulla oli ikävä Rasmus Alsilaa.

"Auburniin?" tiedustelin ja jatkoin arasti peläten olevani liian takertuvainen: "Haittaisiko jos mä tulisin myös? Seuraksi."
Rasmus ei kai ollut niitä henkilöitä, jotka nyt erityisen paljon janosivat seuraa. Jännittyneenä odotin vastausta. Jos siitä kuultaisi ärtyneisyys, mä varmaan kuolisin enkä koskaan enää tarjoutuisi Rasmuksen talli- tai miksikään muuksikaan seuraksi. Antaisin sen olla ihan rauhassa. Olisin sen seuralainen vain silloin kun se itse ehdottaisi. Tämän kaiken mä ehdin luvata itselleni siinä pienessä ja ohikiitävässä sekunnissa, ennen kuin Rasmus vastasi:
"Ei haittaa."
Okei. Ei se nyt suorastaan riemukas vastaus ollut, mutta ei myöskään pitkin hampain lausuttu. Helpottuneena lupasin kävellä Rasmuksen luo sillä välin kun se söisi, niin sen ei tarvitsisi erikseen noukkia mua mistään kyytiinsä. Montakohan kyytiä mä olin Rasmus Alsilalta jo saanut, mietiskelin ja punastuin sitten syvästi. Olipa hyvä, etten esittänyt sitä ajatusta ääneen kenenkään kuullen.

Auburnissa oli melkoinen hulina päällä tallin rauhaisan ilmapiirin mittapuulla. Heti ovensuussa kohtasimme Matilda Tammilehdon, jonka näkeminen herätti mussa tarpeen siirtää omaa kävelylinjaani vähän kauemmas Rasmuksesta ihan vain koska muistin kaikki taannoiset kondomiaiheiset keskustelut. Nyt Matilda ei kuitenkaan esim. kysynyt, oltiinko tultu käymään Isabella Sokan varastolla (en täysin ymmärtänyt referenssiä, mutta tarpeeksi tajutakseni, ettei se ollut mikään pintelivarasto). Matildalla oli jotakin akuutimpaa mielensä päällä.

"En tiennyt, että sun vanhemmat järjestää ratsastusleirejä", se töksäytti suorasukaisesti viileän tervehdysnyökkäyksen jälkeen, ja mä hätkähdin.
"Saitko säkin kutsun?" kysyin ja olin vielä aiempaa enemmän ymmälläni vanhempieni suunnitelmista.
Yhtäkkiä keskusteluun liittyi kolmas ääni.
"Ai sille Rosengårdin teholeirille? Mä ymmärsin, että kaikki vähänkin estetreenauksesta kiinnostuneet Kallan ratsastajat on saaneet kutsun!"

Zelian naapurikarsinasta oli yhtäkkiä pilkahtanut puhuva sininen pää, tai siis, Minkaksi muistamani henkilön kasvot. Räpyttelin silmiäni yllättyneenä. Rasmus mun vieressäni liikehti vähän sen oloisena ettei se ollut suunnitellut jäävänsä jumiin heti tallin ovensuuhun johonkin sosiaaliseen tilanteeseen.

"Ihanko totta?" mä kysäisin Minkaa ja Matildaa silmäillen ja tunnustin tietämättömyyteni. "Mä en tiennyt näistä suunnitelmista yhtään mitään."
"No", Matilda aloitti ja vaikutti siltä, että mulle puhuminen vaati siltä aina vähän kärsivällisyyttä (pitiköhän se mua tyhmänä?). "Vaikuttaa siltä, että sun vanhempasi on esittäneet avoimen kutsun."
"Mmm. Loungeen oli tuotu esitteitä ja ilmoittautumiskaavakkeita", Minka myötäili.
"Ai!" äännähdin.

Tämäpäs merkillistä. Myöhemmin saisin tietää, että myös Purtsila oli saanut osansa esitteistä, ja sittenpähän homma vasta kummalliselta tuntuisikin. Suurelta.

"Ehkä me sitten nähdään siellä", sanoin hilliten vain vaivoin levottomuuttani ja vilkaisin sitten Rasmusta. "Meidän varmaan pitäisi käydä jo hommiin?"

Yritin olla piittaamatta Matildan tyrskähdyksestä ja keskittyä sen sijaan Rasmukseen, joka kohautti olkiaan hyväksyvään sävyyn. Kun me käveltiin kohti varustehuonetta, mulla oli yhä vähän kummallinen fiilis kaikesta Rosengårdiin ja mun vanhempiin liittyvästä. Olin jo ehtinyt luoda teorian siitä, että tämä juoni oli luotu puhtaasti uteliaisuudesta Rasmusta kohtaan - yrityksenä saada se houkuteltua omaehtoisesti äidin nuuskittavaksi. Ei ne nyt hyvänen aika sitä varten kutsuisi koko Kallaa luokseen. Ei edes harhautukseksi. Leirin järjestäminen ei voinut olla äidin mielestä mitään muuta kuin vastenmielistä, joten sen täytyi olla myös jollakin tapaa hyödyllistä. Hyvin hyödyllistä.

"Miksi sä luulet, että sun vanhemmat on saaneet tällaisen idean?" Rasmuskin yhtäkkiä kysyi, kuin paraskin salapoliisi.
"Varmaan, jotta sun olisi pakko tavata ne", multa lipsahti vitsi, joka oli ihan onnettoman huono, koska Rasmus ei tajunnut sitä vitsiksi alkuunkaan.
Se meinasi tukehtua omaan sylkeensä ja kompuroi vähän jalkoihinsa. Niin pahastiko se hätääntyi ajatuksesta? Mua olisi voinut naurattaa, mutta ei sitten kuitenkaan ihan naurattanut, koska tämä saattoi oikeasti olla turhan vakava asia hihiteltäväksi.
"Oikeastiko?" Rasmus älähti, mutten ehtinyt vastata, ennen kuin se jo pohdiskeli: "Siinä kyllä oli mulle henkilökohtaisesti lupaus että puoleen hintaan, mikä oli vähän erikoista, mutta olisiko ne näin suurieleisiä vaan mun takia?"

Okei. Alennuslupaus oli huolestuttava. Rasmus oli kuitenkin oikeassa siinä, että tuskin vanhempani nyt sentään pitivät häntä ihan näin tärkeänä. En kuitenkaan uskaltanut sanoa juuta enkä jaata aiheeseen, vaan päätin harhauttaa tapailukumppania/poikaystävääni/henkilöä, josta pidin vitsillä, jonka toivoin uppoavan paremmin maaliin kuin aikaisemman.

"Se alennus on vain korvaus kaikista sun menneistä ja tulevista palveluksista, joita sä niiden tyttärelle teet", sanoin hiljaa ja mulle ominainen viattomuus vain siloitelluksi pintakerrokseksi virkkeen ympärille kietaistuna. Ei sellainen vitsailu vielä sujunut multa aivan luontevasti, koska olin niin kaino, ja oli aika jännittävää odottaa reaktiota. Yritin kuitenkin.

Ei Rasmus tajunnut. Tai se ei kehdannut reagoida täällä, missä suitsikoukuillakin oli hörökorvat. Niin mä ehdin ajatella, mutta sitten se vilkaisi mua ilme vähän merkillisenä. Velmuna, peräti. Kutkuttavana.

"Erikoiset vanhemmat, jos ne sellaisesta maksaa korvauksia."
"Voi kuule, erikoisia ne kyllä on."
"Ilmankos sustakin on sitten tullut erikoinen."
"Kamala, haukutko sä mua?"
"Haukutko sä omia vanhempiasi?"
"Ha-ha. Sun kätesi ei muuten voi tehdä noin Rosengårdissa."
"Tylsä paikka sitten."
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 12.09.18 9:17
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 76
Luettu: 3624

Riepun päiväkirja

33. Koulutreeniä ja vauvauutisia

Topics tagged under sarahinhaaste on Foorumi | Auburn Estate YGas0e

kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 22.08.18 22:15
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Riepun päiväkirja
Vastaukset: 53
Luettu: 2296

Eelan päiväkirja


XXVII. Maanantai 20.08.2018

Isabella:

Teejuhlat olivat ohitse. Jokaisen vieraan poistuttua putsasin meikit, pesin hampaat, pukeuduin silkkiyöpaitaan ja sujahdin pellavalakanoihin. Avasin puhelimeni niin kuin nykyään aina iltaisin, ja katsoin Eelaa valvontakamerasovelluksen kautta. Meinasin sulkea sovelluksen kohtuullisen nopeasti silkasta tottumuksesta, kun hoksasin jotakin. Virtahepomaiseksi muuttunut lohikäärmetammani pyöri karsinassaan levottomasti. NYTKÖ SE VARSOO! Eiiii Eela eiii, olen päissäni!! SOS!

Pomppasin lakanoistani nopeammin kuin miten yleensä hyppäsin niihin komeiden miesten perässä. Ja se oli nopeasti se. Vetäisin hätäpäissäni vain yksinäiseen käyttöön tarkoitetut colleget jalkaan ja kietouduin aamutakkiin. Veressä virtaava gini siivitti lentoani tammatalliin ja kiukkuiseksi muuttuneen kilpahevosmammani luo.

“Hei Eela-rakas! Joko on tullut aika varsoa kaunis varsa?” höpöttelin.
Mustanruunikko hannoverilaiseni pyöri omissa maailmoissaan, joten tarkastus oli hankalaa. Vahatipat löytyivät kaikesta huolimatta (joskin meinasin saada kaviosta tisseihin hipaistessani), mutta sitäkin enemmän luotin tulevan äitihevoseni vaistoon.

Vaan sitten Eela kakkasi ja kävi makuulle. Tuhahtikin vielä mokoma, joten lakkasin kirjoittamasta “SOS SOS SOS tusl heti täeme” -alkuista wappia Jonnylle. Nukkukoon (mahdollisesti viimeisen huolettoman yönsä), lohikäärme kun vaikutti tekevän vain kiusaa. Peruutin tallista varsomiskameran kuvaa sitkeästi tuijottaen ja kompuroin matkallani takaisin sänkyyn. En nukkunut lainkaan, toisin kuin Eela. Pullea tamma ei enää hievahtanutkaan.

Tiistai 21.08.2018

Jonathan:

Vaikka oltiin aika päiviä sitten Isben kanssa sovittu valvontakameran vahtivuoroista, molemmilla oli teejuhlan jälkeiset tunnit tainneet mennä aika pitkälti nukkumisessa. Ainakin omalla kohallani, brunetesta nyt ei koskaan tiennyt, jos tämä oli löytänyt miehen viereensä.

Aamutalli meni aika sumussa yhdessä Gabin kanssa. Nainen kertoili illastaan uuden tuttavuuden kanssa. Ite en tähän Aaroniin edes ehtinyt tutustua koko illan aikana. Gabriellan kesäheila, tai mikälie, kuulosti kyl ihan reilulta kaverilta, joten uskoin naisen olevan turvassa.

Paskan lappaaminen menikin puidessa edellisillan tapahtumia.
“Ja arvaas mitä, ollaan Ellien kanssa puheväleissä !” naurahdin toiselle. Gabi kurkkas toisesta karsinasta hämillään.
“Oho, hienoa ! Jo oli aikakin. Teidän erosta on pieni ikuisuus”, Gabriella vastas hymyillen rohkaisevasti.
“Jep, en olis uskonu, jos totta puhutaan.” Kaikki on mahdollista. Nimenomaan Auburnissa. Ja Kallassa.

Pian tallin ovista pyrähti salamaakin nopeammin Isabella, joka määrätietoisesti suuntasi käytävällä eteenpäin. Katsahdimme Gabriellan kanssa toisiimme ja lähdimme naisen perään. Meikitön ja juuri heränneen näköinen perijätär oli marssinut suorinta tietä Eelan luo.

“Mitämitämitämitä”, huutelin naiselle käytävän puolesta välistä. Isabella kuin mekaanisena robottina huitoi vaan tulemaan luokseen ja vaihdoimme Gabin kanssa toiset kummastuneet katseet.
“Eela oli alkuyöstä levoton”, nainen vastasi päästessämme tämän luo kurkkimaan karsinan oven yli tammaa. “Tulin talliin katsomaan tilanteen ja mokoma vain kakkasi ja rupesi nukkumaan.” Isabella sai siis hätäillä turhaan.
“Eiks se Niiranen sanonu, et vois mennä vielä monta päivää, viikko melkein ?” naurahdin Isabellalle.
“Äläs nyt poika yhtään rupea, kyllä minä tammani tunnen !” Nainen katto muhun uhmakkaasti pieni hullunkiilto silmissään. Nostin käteni nauraen ylös antautumisen merkiksi.

Herrasrouva Sokka päätti kuitenkin soittaa eläinlääkärin paikalle, joten jäimme odottamaan Niirasta kolmestaan, samalla katsellen tamman touhuja. Isabellan katsominen oli selkeästi stalkkaamista. Jostain syystä brunetella oli kädessään puhelimesta auki myös karsinaan osoitettu valvontakameran kuva.

Joku puolisen tuntia myöhemmin Merja saapui paikalle, topakkana kuten aina, ja kävi nopeasti, mutta tarkkaavaisesti Eelan läpi.
“Voi hyvinkin olla, että pääsette todistamaan syntymää vielä tämän vuorokauden sisällä”, nainen sanoi ja vakavana katsoi Isabellaa. Katsahdin huolestuneena perijätärtä, joka edelleen silmät kiiluen tutkaili tammaa ja puhelimen näyttöään vuorotellen. Myös eläinlääkäri huomasi Isabellan levottomuuden ja patisti tämän satulahuoneeseen istumaan ja vetämään henkeä. Sekä pakotti jättämään puhelimensa Gabriellalle talteen.

Isabella:

Valvominen oli ollut todella vaikeaa. Olin joutunut turvautumaan yhä uusiin viinilasillisiin, jotta silmät eivät olisi lupsahtaneet lopullisesti. Mutta selvisin siitä, enkä ollut hellittänyt sovelluksen kanssa. Olin nähnyt Eelan jokaisen pikkunytkähdyksen - mitään muita liikkeitä sillä ei sitten yöllä ollutkaan.

Tallissa ei ollut muita kun Jonny ja Gabi, joten aamutalli oli vain pakko jättää tekemättä. Eela oli nyt olennaisempi. Jostain syystä myös Merja oli tammatallissamme, ja tervehdin eläinlääkäriä hämmentyneen kohteliaasti.

Havahduin, kun Gabriella nyki puhelinta kädestäni.
“Hei! Älä ota sitä, mun täytyy tarkkailla Eelaa”, ilmoitin tuimasti.
“Eela on tossa”, Jonny totesi kuivasti ja osoitti vuokrahevosensa karsinaa.
“Ahaa”, sain sanottua, ja jotenkin hoksasin, ettei valvontakameralle ollut enää tarvetta. Akkukin loppui.

Sitten jouduin Gabriellan saattamaksi satulahuoneeseen, jonka lattialle vajosin kiltisti istumaan. En kumma kyllä osannut enää huolestua katkenneesta näköyhteydestä tammaani, vaan tuijottelin onnellisen jännityksen vallassa tyhjyyteen.

Jonathan:

Merja piti tammaa koko ajan silmällä, mun ja Gabin kattoessa mielenkiinnolla vierestä. Vähän väliä vilkaisimme toisiamme kysyvästi ja vuorotellen molemmat kohauttivat harteitaan. Pyysin Merjaa ilmoittamaan, jos jotain merkittävää tapahtuisi, sillä karsinat eivät puhdistautuisi itsestään ja meillä molemmilla Gabriellan kanssa oli työpaikat pidettävänä.

Reilu tuntia myöhemmin Merjan ääni kaikui tallissa ja Isabella oli tietenkin ensimmäisenä paikalla, vaikka naisella olikin pidempi matka eläinlääkärin viereen. Ihme Duracell-pupu...
Eikä mennyt kauaakaan kun Eela kirjaimellisesti tunki pientä varsaa nimeltämainitsemattomasta rööristä pihalle ja hetkessä koko homma oli ohi. Isabella kuitenkin halusi sanoa viimeisen sanan ja tallin täyttävä tumahdus kertoi naisen pyörtyneen (tai sammuneen?) heti Eelan karsinan viereen.

Niiranen kyykistyi Isabellan viereen ja nuuhkaisun jälkeisestä irvistyksestä päätellen, naisen ei tarvinnut tutkia perijätärtä enempää.
“Sanonpahan vain, työnantajasi on tainnut olla koko aamun pienessä sievässä.”

Isabellan suorittamat haasteet:
#heidinhaaste #isbenhaaste
Jonathanin suorittamat haasteet:
#isbenhaaste #sarahinhaaste
kirjoittaja Jonathan R.
lähetetty 21.08.18 21:37
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Eelan päiväkirja
Vastaukset: 40
Luettu: 2142

Takaisin alkuun

Siirry: