Kellonaika on nyt 18.11.19 15:30

4 osumaa on löytynyt haulle 0

Laran päiväkirja

tiistai 25. syyskuuta 2018

”Tuossa näet vanhan vamman”, eläinlääkäri osoitteli ruudulla olevaa harmaasävyistä kuvaa. ”Ja siinä vieressä on tuo uusi revennyt kohta. On aika tyypillistä, että uusi jännevamma tulee edellisen viereen. Kannattaa tulla ultraamaan tuo uudestaan parin viikon päästä, nyt siinä on sen verran turvotusta ettei ihan varmaksi voi sanoa. Mutta ei se nyt ihan mahdottomalta näytä.”

Mitä sekin oli tarkoittavinaan? Että Lara jäisi henkiin? Että sillä voisi joskus vielä ratsastaa? Että siitä tulisi vielä kisahevonen? Mä halusin vastauksia enkä arvauksia, ja yhtäkkiä mua rupesi raivostuttamaan koko eläinlääkäri ja se kandi, joka ei ollut koko aikana sanonut sanaakaan. Mitä varten nekin opiskelivat vuosikausia, jos niistä ei ollut edes kertomaan, mitä yhdestä jänteestä oli jäljellä.

Eläinlääkäri jatkoi: ”Kylmää ja lepoa nyt akuutissa vaiheessa, sitten varovaisesti kävelytystä… Sitä verisoluplasmahoitoa voitaisiin katsoa myöhemmin ja meillä on nyt shockwave-laitteetkin, ja laser. Kyllä se siitä.”

Sekin kommentti pisti välittömästi vituttamaan. Mitä jos se ei vaan siitä? Jaksaisiko Lara taas uutta kuntoutusprosessia? Jaksaisinko mä taas uutta kuntoutusprosessia? Oliko musta tähän? Mitä mä olin tehnyt ansaitakseni nämä rikkinäiset elukat?

Se oli törkeä ajatus Callea, Laraa ja Benkkua kohtaan, jotka olivat antaneet mulle niin paljon hyvääkin, mutta mä en voinut sille mitään.

Jos Lara paranisikin, ja vaikka se olisi poissa pelistä vaikka vain puoli vuotta, sen kanssa joutuisi taas aloittamaan alusta. Se olisi hirveä ratsastaa sileällä ja kuuma ja kireä hypättävä, ja kestäisi varmaan vuoden ennen kuin sen kanssa pääsisi tekemään edes siistiä metriä. Sitten se olisikin jo yksitoista ja ihan suoraan sanottuna, jos hevonen ei siihen mennessä ollut hypännyt kansallisia luokkia, niin millä todennäköisyydellä se hyppäisi niitä silloinkaan – ei millään.

Ja jos Lara ei paranisi, niin sitten mä menettäisin sen.

Vamma ei ollut traumaperäinen, joten se oli tullut pikkuhiljaa, edennyt ehkä vähän jokaisella askeleella, jokaisella ratsastuskerralla ja jokaisella hypyllä. Sellaiset jännevammat syntyvät toistuvien ylivenytystilanteiden takia. Jänteeseen tulee pienenpieniä vaurioita, joista mikään ei yksinään haittaa sen toimintaa millään lailla, mutta kun niitä pienenpieniä vaurioita on riittävästi, jänne lakkaa kestämästä rasitusta, jota se on aiemmin kestänyt.

TIESIN sen kaiken, ja silti olin ratsastellut Laralla vailla huolen häivää. Ajatellut, että kun olin kerran hoitanut sen kuntoon, se olisi kunnossa nyt ja aina. Ihminen ottaa elämänsä aikana keskimäärin hieman alle kolmesataa miljoonaa askelta. Montako hevonen? Olinko ratsastanut Laran askeleet loppuun?

Mä halusin tietää. Ja halusin muutakin.

”Mitä luulet, voisiko sen astuttaa?”

Ääni kaikui klinikalla ja mä mietin hetken, miksi se kuulosti niin tutulta, ennen kuin havaitsin lauseen karanneen mun omasta suustani.

Mitä vittua, Rasmus???

#rassenhaaste4
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 26.09.18 23:08
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Laran päiväkirja
Vastaukset: 25
Luettu: 1271

Grannin päiväkirja

Hevosenomistaja ei ollut uskoa silmiään
Julkaistu: 25.09.2018 7.58

> Kallalainen hevosenomistaja Josefina Rosengård, 20, meni tallille
> Hän kohtasi siellä niin odottamattoman näyn, että uskoi tuskin silmiään


Topics tagged under rassenhaaste4 on Foorumi | Auburn Estate 5ePI4s
Lähde: Rosengårdin instagram. Kuva ei liity tapaukseen.

Josefina Rosengårdin tavallinen tiistaipäivä sai yllättävän käänteen, kun hän tapojensa mukaisesti meni tallille hoitamaan hevostaan. Hänen hevosensa Tigraine, 5, on suomalainen puoliverihevonen, eli FWB, eli Finnish Warmblood. Rotua alettiin tiettävästi jalostaa vuonna 1926 armeijan käyttöön. Vastoin yleistä luuloa se ei kuitenkaan polveudu suomalaisesta sotahevosrodusta, vaan muista eurooppalaisista puoliveriroduista ja täysiverisistä. Tämän hevosen sukujuuret ovat Hollannissa ja Saksassa.

Ulkomaalaistaustainen hevonen on ollut Rosengårdin omistuksessa 3-vuotiaasta saakka. Hevoset ikääntyvät virallisesti tammikuun ensimmäisenä päivänä, vaikka eivät kaikki synny silloin.

”Granni [Tigrainen lempinimi] tarjoaa harvoin yllätyksiä”, kaksnelonenverkossa:n tavoittama hevosenomistaja kertoo.

”Tänään se teki kuitenkin jotakin sellaista, mitä tapahtuu hyvin harvoin. Tuskin uskoin sitä todeksi!”

Rosengård kuvailee tapauksesta poikinutta tunnekuohuaan:
”Hämmästyin valtavasti! Sitten huolestuin, koska ajattelin, että kyseessä täytyy olla lihaskramppi.”

Rosengård löysi hevosensa poikkeuksellisesti tarhasta [hevosten aidattu ulkoilualue] korvat ”hörössä”. Asiantuntijakielellä hörökorvilla tarkoitetaan hevosen eteenpäin osoittavia korvia. Hevosten kehonkielessä eteenpäin osoittavat korvat voivat olla merkki uteliaisuudesta tai siitä, että hevonen kuulostelee jotakin jännittävää.

”Grannilla on korvat aina vähän luimussa”, Rosengård selventää hyväntuulisesti, vaikka se tarkoittaa, että Tigraine on äkäinen hevonen.

Hevosen korvan liikkeitä säätelee peräti kuusitoista lihasta. Toimittaja ei ole vielä saanut selville, mikä niistä on Tigrainen tapauksessa krampannut.

Rosengård kuitenkin vakuuttaa, ettei arvionsa mukaan tuntenut tarvetta soittaa eläinlääkärille.
”Voi, se toipui nopeasti!” hän tiedottaa kepeästi. ”Tallissa se oli jo oma luimukorvainen itsensä.”

Ulla Passaasi

klo 7.59 jutusta muokattu kirjoitusvirhe

#jusunhaaste4 #rassenhaaste4
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 25.09.18 7:58
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 108
Luettu: 5846

Meidhirin päiväkirja

24.9.2018

Mä olin justiinsa liikuttanut Meidhirin, joka oli viime syksyn tavoin alkanut olemaan taas täys perse. Se oli täytynyt liinata tai irtojuoksuttaa viime viikolla joka päivä ennen kuin olin viitsinyt nousta selkään. Korvahuppu päässä me oltiin sitten jännittynein fiiliksin koitettu pysyä pöksyissämme. Maneesi oli ollut ihan kamala. Joko satoi tai tuuli, kun me käytettiin sitä. Ja kumpikaan asioista ei voinut olla enemmän ikävämpää Meikulle, joka oli säpsähtänyt jopa sitä kun Innan Bansku oli ravatessaan aloittanut piereskelemään ihan yhtäkkiä. Hui.

Tämän päivän treeniin oli kuulunut ensin juoksutus apuohjilla ja sitten mä olin ratsastanut päälle tunnin osittain apuohjilla ja lopuksi ilman. Me oltiin tosiaan voitu mennä kentällä, joka oli nyt vähemmän märkä kuin viime viikolla, mutta ne pari lätäkköä jotka oli edelleen kentällä meinasi syödä Meidhirin. Rapa oli roiskunut ja sekä mä että valkoinen, urhea ratsuni oltiin todellisia kurajalkoja. Eikä mua todellakaan ihmetellyt Amandan halveksuva katse kun me jätettiin todennäköisesti vastapestylle tai ainakin lakaistulle käytävälle kuraiset jalanjäljet ovelta pesukarsinaan. Kaikista stalkkausyrityksistä huolimatta mä en ollut saanut selville Amandan syntymäaikaa, joten päättelin sen olevan edelleen jotenkin Neitsyt, jossei se ollut sen tähtimerkki niin ehkä Kuu? Tai Nouseva?

Pesukarsina oli onneksi ihan lähellä Meikun karsinaa, joten me päästiin sinne ikään kuin suojaan Amandan keljulta katseelta. Mutta tottakai mä olin unohtanut riimun ottaa mukaan matkaan kun käveltiin karsinan ohi ja nyt me valuttiin kuraa Meikun kanssa pesukarsinaan Amandan seistessä Annan kanssa Epin karsinalla, josta blondilla oli melkein suora näköala pesukarsinalle. Otin askeleen taaksepäin.

Onneksi talli oli suhteellisen vilkas neljän maissa maanantaina ja alakuloisen oloinen Rasmus asteli pääkäytävälle.

‘’Hei Rasmus!’’ huikkasin sille nopeesti ja mies kääntyi hämmentyneenä katsomaan mua. Se otti pari askelta lähemmäs mua. ‘’Mä en hoksannut ottaa riimua pesariin mukaan, et voisiksä mitenkään hakee sitä mulle tai pitää Meikkua? Mieluummin jos viitsisit hakea sen? Eh’’, virnistin lopetettuani venyneen kysymyksen. Mies nyökkäsi ja kohautti olkiaan.

Mua harmitti ja hämmensi Rasmus. Se oli päätynyt Kaajapurojen tallin Jusun kanssa yhteen ennen kuin mä olin edes ehtinyt paria sanaakaan sanoa Rasmukselle. Ja se oli niin epätavallinen Kaksonen, tosin ehkä se johtui siitä että sillä oli Kalat Kuussa. Stalkkasin useampaa tallilaista vapaa-aikanani, koska mua kiinnosti muiden elämä välillä enemmän kuin omani, joka lähinnä koostui Meidhiristä ja Netflixistä.

‘’Tässä’’, Rasmus oli back vaaleanpunaisen riimun kanssa jonka se ojensi mulle.

‘’Kiitos tosi paljon’’, hymyilin ja otin vastaan riimun ja sitten Rasmus haihtui mumisten savuna ilmaan sillä välin kun käänsin katseeni Meikkuun.

Mä vaihdoin näppärästi suitset riimuun ennen kuin Meidhir ehti reagoida mitenkään ja sitten riisuin satulan, jonka vyö oli todella kurainen. Ja mua ei todellakaan huvittanut alkaa putsauspuuhiin, mutta ilmeisesti täytyi. Tosin nyt kun oli Vaaka Auringossa toivoin jonkun olevan kiltti ja kiva ja tarjoutuvan putsaamaan Meidhirin varusteet, mutta Auburnissa sitä ei tapahtuisi koskaan. Joko kaikilla oli omat henkilökohtaiset putsaajat tai ne putsasi itse hevosten varusteet heti joka liikutuksen jälkeen, koska musta tuntui että ainoastaan Meidhirin varusteet roikkui satulahuoneen telineillä vähän likaisina. Mulla oli kuitenkin Neptunus Kuudennessa Huoneessa eikä mua haitannut lika ja oikeastaan kun asiat oli vähän sekaisin ja likaisia hommat oli mukavampia. Jos Meikun varusteet olisi koko ajan siistit en viitsisi liata niitä. You know?

Laitoin varusteet telineelle ja aloin sitten huuhtelemaan melkein jo täysin kimoutuneita jalkoja, jotka oli nyt tosin kuran peitossa. Meidhir ei pitänyt suihkua ikävänä juttuna vaan seisoi nätisti koko ajan ja näytti katselevan korvat hörössä Rillaa, joka asui pesukarsinasta katsoen käytävän toisella puolella. Tamma piti orin kiinnostuneena muista asioista sen aikaa kun huuhtelin herkkää vatsanalusta. Kun homma oli hoidettu vedin hikiviilalla jaloista enimmät vedet ja pyyhkäsin vähän pyyhkeellä. Sitten talutin orin karsinaansa, jossa se kolusi ruokakipon ja jonkin ihmeen takia myös vesiautomaatin. Toisaalta eihän sitä koskaan tiedä vaikka vesiautomaatti alkaisi veden sijaan toimittamaan herkkuja.

Vein alustavasti varusteet satulahuoneeseen, jossa ei onneksi ollut kukaan tuomitsemassa kuivunutta kuraa tiputtavaa satulavyötä. Suitset ripustin niiden koukkuun ja vaihdoin ruskeiksi muuttuneet saappaani kumisaappaisiin, jotka olin siirtänyt vaan sivuun siksi aikaa kun ratsastin. Nyt kun tarkemmin miettii, satulavyön harjaus kovemmalla harjalla riittäisi toistaiseksi. Kun taioin itselle harjan käteen ja rapsutin likaa satulavyöstä Amanda syöksyi sisään ilman että yksikään poninhännälle kiinnitetty hiussortuva liikahti liikaa. Kaikki oli kondiksessa. Mä suoristauduin kyyrystä kuin raketti ja kohtasin kylmän katseen. Nainen nosti käsivarsilleen satulan ja olin varma että kuulin sen mumisevan tarkoituksellisen selkeästi ‘’kuvottavaa’’ ennen kuin ovi paiskautui kiinni ja mä jäin roikottamaan harjaa ja satulavyötä varustehuoneeseen. Meidän välit ei selkeästi olleet edelleenkään hyvät, mutta eipä meistä kumpikaan tehnyt mitään sen eteen. Ja tuskin tulisi tekemäänkään ainakaan omasta alotteestaan, mulla on kuitenkin Mars neliökulmassa Uranukseen.


#rassenhaaste4
kirjoittaja Ellen N.
lähetetty 24.09.18 22:15
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Meidhirin päiväkirja
Vastaukset: 27
Luettu: 1324

Effin päiväkirja

25.09.2018 / Amandan kouluvalmennus

"Heippa Jonny", moikkasin miestä, joka käveli tallikäytävällä vastaan selkeästi ajatuksiinsa uppoutuneena.
"Ai moi", tämä vastasi heräten tähän maailmaan.
"Mites varsan kanssa sujuu?" kysyin hymyillen.
"Ihan hyvin, kiitti", mies vastasi ja jatkoi matkaansa ulos tallista hajamielisen näköisenä. Tuijotin hetken tämän perään, mutta jätin asian sikseen.

Kävelin loungeen ja otin kahvikupillisen keittimestä.
"Moikka", tervehdin Nitaa, joka selasi kännykkäänsä.
"Hei, jännittääkö tän päivän valmennus?"
"Vähän. Me ei olla tehty ihan hirveästi laukanvaihtoja Effin kanssa, Villellä onneksi jonkin verran", kerroin ja irvistin. Amanda tietysti odottaisi täydellisyyttä ja en tiennyt pystyisinkö antamaan täydellistä suoritusta.
"Hyvin se menee", Nita lohdutti hymyillen.
"Toivottavasti", naurahdin.

"Tiesitkö, että maailman nopein hevonen juoksi yli 70 kilometrin tuntivauhtia?" kysyin Nitalta.
"Ai, enpä tiennyt", nainen vastasi selkeästi hämmentyneenä mun yhtäkkisestä tietoiskusta.
"Onneksi Effi ei pääse niin kovaa, se olisi ihan hullua olla sellaisessa kyydissä hevosen selässä."
Nita nauroi ja kaatoi kylmentyneen kahvinsa lavuaarista.
"Pitäisi varmaan käydä hakemassa ratsut sisälle", huokaisin ääneen.
"Mennäänkö yhtä matkaa?" Nita kysyi ja nousin ylös nyökytellen.

Tammat olivat ihmeen myötämielisiä ja Effikin antoi heti kiinni, rouskutellen porkkanaansa tyytyväisenä. Hevosen varustaminen kävi onneksi jo tottumuksesta, Effikin oli jo oppinut seisomaan hoitopaikalla ilman kiukkuamista. Kirjava piti selkeästi rutiineista ja pyrin aina tekemään tallityöt samassa järjestyksessä.

Inna ja Bansku olivat maneesissa jo, kun kävelytimme Armin ja Effin sinne.
"Heippa", tervehdimme ja Inna moikkasi meille hymyillen.
"Mites Bansku voi?" kysyin naiselta samalla, kun kiristin Effin satulavyötä.
"Hyvin. Se on tuntunut hyvältä viimeaikoina", Inna vastasi ja taivutteli oria tottunein ottein.
"Mites Effi?"
"Hyvin sekin, se taitaa pikkuhiljaa luottaa muhun jo. Tai ainakaan se ei enää joka kerta koita juosta karkuun, kun haen sitä sisälle", kerroin naurahtaen ja pyysin kirjavan käyntiin.

Amandan saavuttua maneesiin rento puhe lakkasi välittömästi ja kaikki hevosia myöten siirtyivät työskentelytilaan.

Effi oli vähän hidas avuille ja meille laukanvaihdot tuntuivat alkutunnista ihan mahdottomalta ajatukselta. Amanda raivosi pää punaisena (vertauskuvallisesti, koska naisen iho pysyi täydellisen värisenä raivon partaallakin) ja me yritettiin Effin kanssa parantaa meidän suoritusta. Mä laukkasin eteen ja nousin vähän kevyempään istuntaan.
Lopulta onneksi Effikin heräsi siihen päivään ja se alkoi kuunnella. Amandan raivoaminen väheni ja lopuksi loppui kokonaan, hiljaisuus oli tässä tapauksessa loistava merkki.

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 24.09.18 18:57
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 96
Luettu: 3556

Takaisin alkuun

Siirry: