Kellonaika on nyt 26.06.19 19:12

8 osumaa on löytynyt haulle 0

How to ADHD | Ginevra V.

Syyskuu 2008
tänään mulla oli ratsastustunti
#rassenhaaste2 #jusunhaaste6

Mä hypin kärsimättömänä autonpenkillä turvavyön sallimissa rajoissa.
”Sindwirschondasindwirschondasindwirschonda?” katkeamaton ja toistuva kysely karkaa mun suusta. Saan vastaukseksi huokauksen, lyhyen ein ja sitten äiti kääntää radiota isommalle. Mä mutristan suutani kiukkuisena ja alan sitten kattoa ulos jalkojani heilutellen.

Länttään mun naaman oikein hienosti ikkunalasia vasten, kun tallin tutut tarhat alkavat näkyä ajoradan varressa. Auto hidastaa ja kääntyy.
”Kannst du bitte nicht?” äiti puuskahtaa ja mä otan mun naamani pois ikkunalasista. Hihitän vähän siihen jääneille jäljille. Äitiä ei hymyilytä. Se päästää mut pois parkkipaikalla ja sanoo tulevansa hakemaan parin tunnin päästä. Mä en kuuntele vaan olen jo puolimatkassa talliin turvaliivi ja kypärä kainalossani.

Tallissa mä juoksen katsomaan hevoslistan. Mulle on tänään määrätty Amadeus, sellanen pörrönen pieni haflinger. Se on ihan kiva. Mä pudotan mun varusteet satulahuoneen lattialle ja kiipeän korokkeen avulla ottamaan Amadeuksen riimunnarun naulakosta. Sitten mä menen hakemaan sitä tarhasta.

Amadeus on tietysti tarhan perimmäisessä nurkassa. Mä lähden harppomaan sitä kohti, mutta aina kun meinaan päästä lähelle, se juoksee karkuun. Mua alkaa ärsyttää ja kerran mä heitänkin kiukustuneena riimunnarun maahan ja poljen jalkaani sen päällä. Mutta ei auta, niin mä nostan kuraisen narun takaisin käsiini ja yritän uudelleen. Muistan että mulla on karkki takintaskussa ja houkuttelen Amadeuksen sillä luokseni. Kiinnitän narun sen riimuun sillä välin, kun ruuna mutustelee karkkia.

Tallissa mä kiinnitän Amadeuksen hoitopaikalle ja alan harjata sitä. Se on ihan kurainen ja mä saan tehdä paljon töitä että siitä tulee puhdas. Amadeusta alkaa ärsyttää mun hitaus ja se alkaa kuopia. Mä komennan sitä tiukasti ja se uskoo mua heti. Kohta mä olen saanut sen puhtaaksi. Musta tuntuu että mun vaatteet on imenyt kaiken kuran Amadeuksen karvasta itseensä. Alan varustaa ruunaa. Nostan satulan sen selkään ja laitan satulavyön kiinni. Amadeus pullistelee, niin mun tarvii tässä välissä laittaa sille suitset päähän. Sen jälkeen mä kiristän vyötä vähän lisää. Sitten mä muistan että tarvii puhdistaa kaviot. Mä haen nopeasti kaviokoukun ja kumarrun puhdistamaan kavioita. Varmaan aikaisempien karkkien takia Amadeus puree mua pepusta. Siis oikeesti. Mä kiljaisen ja sitten nauran, koska mua ei sattunut ja olihan se aika hassua. Laitan Amadeuksen loppuun ja menen sitten pukemaan turvaliivin ja varusteet.

Kentällä mä talutan Amadeuksen kaartoon ja tarkistan vielä viimeisen kerran sen satulavyön. Sitten mä nousen selkään. Ratsastuksenopettaja auttaa mua säätämään jalustimet. Mä lähden käynnissä kiertämään kenttää ja odotan, että muutkin tuntilaiset pääsee liikkeelle.

Meidän ratsastustunti on kiva. Me hypätään tällä tunnilla tosi korkeita esteitä. Ensin me tosin tehdään vähän tylsästi vaan ympyröitä käynnissä ja ravissa, mutta lopputunnista me päästään hyppäämään ja ihan laukassakin vielä. Mun vuorolla Amadeus nostaa laukan tosi hienosti ja mä saan siitä kehuja. Estettä kohti ratsastaessa ruuna menee tosi hienosti, mutta sitten just ennen kun pitäs hypätä, se päättääkin mennä ihan toiseen suuntaan. Mä tipun hiekkaan ja sitä menee mun suuhunkin. Maistuu pahalta. Amadeus pysähtyy vähän matkan päähän ja jää ihmettelemään mun putoamista. Opettaja tarkistaa että oonko mä kunnossa. Mä nousen ylös ja kiipeän takaisin Amadeuksen selkään. Sitten me yritetään uudestaan ja onnistutaan.

Tunnin jälkeen mä talutan Amadeuksen talliin ja kiinnitän sen taas hoitopaikalle. Mä otan siltä varusteet pois ja harjaan sen tosi hyvin. Nappaan sille salaa satulahuoneesta kanssa porkkanan ja annan sen sille. Kun mä olen harjannut Amadeuksen, mä laitan sen karsinaansa ja sitten mä menen pesemään sen kuolaimet. Mä pyyhin myös vähän jalustimia ja satulavyötä ja harjaan kanssa satulahuovan, ennen kun nostan varusteet paikoilleen. Sitten kello onkin jo niin paljon, että äiti tulee hakemaan ja mun pitää lähteä kotiin. Autossa mä kerron äitille kaiken tän päivän ratsastustunnista.
kirjoittaja Ginevra V.
lähetetty 25.05.19 1:43
 
Etsi: Spin off
Aihe: How to ADHD | Ginevra V.
Vastaukset: 5
Luettu: 122

Yhtenä iltana | Rasmus A.

elokuu 2009
esteratsastuksen SM-kisat, Maarianhamina

Jaana Alsila kertoo:

”Simba on paljon hitaampi kuin Omppu”, Rasmus purnasi valuttuaan poninsa selästä alas. ”Me ei ikinä voiteta.”

”Pitäisiköhän ratsastaa vähän pienemmät tiet”, minä ehdotin pojalleni ja taputin Simban kaulaa. Vaaleanrautias karva oli tummunut hiestä, mutta muuten poni vaikutti tapansa mukaan energiseltä ja iloiselta. Kolmen päivän kisarupeamat olivat sille tuttuja ja mieluisia, ja mitä enemmän ympärillä tapahtui, sitä skarpimmaksi Simba muuttui; vähän niin kuin Rasmuskin.

Rasmus tyytyi mutisemaan jotain Simban kyljelle satulavyötä löysätessään. Poika veti ohjat pois ruunan kaulalta ja lähti kävelyttämään sitä kirein askelin, ja minä katsoin parhaaksi olla seuraamatta.

Rasmuksen ja Artun, pojan parhaan ystävän mutta myös pahimman kilpakumppanin, kiihkeä taisto arvokisoissa jatkui nyt toista vuotta. Kolmetoistavuotiaat pojat olivat molemmat lahjakkaita, ahkeria ja tunnollisia treenaamaan, joten loppupeleissä menestys oli aika usein kiinni tuurista, minimaalisen pienistä mokista, ponien vireestä ja sekunnin sadasosista. Rasmus oli oikeassa siinä, että Artun Omppu oli hyvänä päivänään selvästi Simbaa nopeampi, mutta Simba taas oli ketterämpi ja vähän rohkeampi. Koko menneen kesän pojat olivat usein olleet tuloslistoissa peräkkäin; joskus Rasmus ensin, joskus Arttu.

SM-kisojen isojen ponien sarjassa kumpikaan ei ollut mikään mitalisuosikki 15- ja 16-vuotiaiden tyttöjen joukossa, mutta perjantain erittäin tekninen rata oli suosinut molempia. Lauantain puhtaat radat olivat varmistaneet pääsyn tämänpäiväiseen finaaliin. Ensimmäisellä kierroksella molemmat pojat olivat ratsastaneet jälleen puhtaasti maaliin, mutta Arttu useampia sekunteja Rasmusta nopeammin. Mestaruus oli tietenkin jaossa aina finaalipäivän toisen kierroksen päättymiseen asti, mutta juuri paremmista asemista ei kumpikaan voinut ratkaisevalle radalle lähteä.

Rasmuksella oli valtava kilpailuvietti ja voitontahto, oli ollut jo pienestä saakka. Sen poika oli taatusti perinyt isältään, jolle ei kelvannut mikään muu kuin murskavoitto. Hannu ei onneksi ratsastanut: tässä lajissa ei aina saanut mitä halusi. Minä taas en koskaan ollut erityisen voitonjanoinen. Halusin tehdä omaa juttuani omassa tahdissani. Todennäköisesti juuri siksi olin vaihtanut kilparatsastuksen hevosten kasvatukseen jo aikaa sitten, ja vaikka edelleen viihdyin tammojeni selässä aina silloin tällöin, sukupuut olivat minusta paljon mielenkiintoisempia kuin ratapiirrokset.

Rasmusta olin tietenkin valmis tukemaan, mihin saakka hän sitten halusikin harrastuksessaan edetä. Koska meillä ei ollut omaa tallia, resurssit olivat toki rajalliset: useampaa kuin yhtä ponia me emme voineet minun muutaman tammani lisäksi pitää, vaikka Rasmus kuinka niin toivoi. Samasta syystä pojalle ei vielä ollut hevosta tallissa. Todennäköisesti nämä olisivat kuitenkin viimeiset SM-kisat, joissa Rasmus ratsastaisi ponilla. Niin pitkäksi hän oli tämän kesän aikana venähtänyt, että talvella voisi olla aika vaihtaa hevoseen ja siirtyä junioriluokkiin. Minun unelmissani Rasmus ratsastaisi vielä joskus oman perheen kasvatilla, mutta ei vielä tulevana talvena; vanhinkin omistukseeni jäänyt varsa oli vasta kääntynyt kaksivuotiaaksi.

Ei vielä tulevana talvena, mutta ehkä kahden tai kolmen vuoden päästä. Niin minä toivoin. Tietenkin Rasmus päättäisi itse, halusiko hän silloin enää ratsastaa laisinkaan tai ainakaan kilpaa, ja jos halusikin, oliko Calle hänelle sopiva hevonen. Jos poika lopettaisi, hän ei suinkaan olisi ainoa huipulla eläköitynyt poninomistaja, joka ei lukiossa muistaisi mainita kenellekään ratsastaneensa joskus. Saattoi olla, että muut asiat alkaisivat kiinnostaa poikia nopeastikin, eikä siinä äidin tyrkyttämät hevoset juuri asiaa muuttaisi.

Mutta kyllä täytyi sanoa, että minusta Rasmus oli paitsi sitkeydessään ja pitkäjänteisyydessään, myös hevosenkäsittelytaidoissaan ja tunnollisuudessaan niin poikkeuksellinen lapsi, että olisi erikoista, jos hän yhtäkkiä vaihtaisi Simban mopoon. Rasmus rakasti poniaan ja piti sen hyvinvointia niin tärkeänä, että joskus omakin hyvinvointi jäi taka-alalle. Kilpailuvietin lisäksi pojassa oli erikoista herkkyyttä ja ymmärrystä muille elollisille olennoille, vaikka Rasmus ei ollutkaan kovin taitava ilmaisemaan sitä sanoin.  

Tosin, ehkä jokainen äiti ajatteli omasta pojastaan niin.

#rassenhaaste2 #isbenhaaste3
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 27.09.18 11:58
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 13
Luettu: 500

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Historian hörinää
Sunnuntai, 9. syyskuuta 2018 -- #rassenhaaste2

Oli häkellyttävää istua Alexanderin vastikään ostaman orin satulassa. Olin aina pitänyt ääneenlausumattomana sääntönä, etten minä ratsastanut isoveljeni hevosia. En ollut aivan varma, mikä oli muuttunut. Alexander sanoi, että mä vaikutin itsevarmemmalta kuin ennen, ja siksi se saattoi päästää mut hevosensa ohjaksiin. Mä en tuntenut itseäni yhtään sen varmemmaksi kuin koskaan ennenkään, mutta jos Alexander jostakin syystä kuvitteli niin ja se oikeutti mut kokeilemaan hänen hevostaan, voisin jatkossakin olla... no, samanlainen kuin nyt.

Me oltiin ratsastettu yhdessä aika usein ennenkin, mutta ehkä ensimmäistä kertaa ikinä musta tuntui nyt siltä kuin me oltaisiin tehty niin tasavertaisina treenikumppaneina. Alexander ratsasti parhaillaan meidän oripäiville valmisteltavaa kasvattia, Rosengårds Coralia, ja neuvoi mua vain silloin, kun se käveli nuoren kimon kanssa välikäyntejä. Muulloin Alexander antoi mun ihan itse keskittyä Peksiin. Oli kummallista, miten rauhallinen olo mulla oli ruunikon selässä siitä huolimatta, että mun veli pyöri samalla kentällä.

Topics tagged under rassenhaaste2 on Foorumi | Auburn Estate Peksicoral

* * * * *

2017
En voinut välttyä siltä tiedolta, että Alexander oli tullut käymään kotona lomallaan. Yhtäkkiä tuntui siltä, että isoveli oli kaikkialla läsnä. Kun harjasin hevosta, Alexander ilmestyi paikalle kyselemään sen suitsituksesta. Miksi nämä kuolaimet, eikö toisenlainen niskahihna sopisi sille paremmin, painoivatko poskiremmit hevosta? Kun talutin hevosen maneesiin, Alexander kysyi, miksei kenttä kelvannut. Pelkäsinkö hevosen säikähtävän tuulenpuuskaa? Kun nousin ratsaille, Alexander huomautti, että hevonen liikahti samalla. Miksen vaatinut siltä aloillaan oloa? Kun aloitin verryttelyn kevyessä ravissa, laukka pitkässä muodossa olisi sopinut tälle hevoselle paremmin.

Kun ratsastin niin kuin ratsastin, olin liian pehmeä ja annoin hevosen haahuilla. Mulla ei ollut tarpeeksi ajatusta mukana tekemisessä enkä mä keskittynyt. Mä olisin halunnut pysäyttää hevoseni ja kysyä, miten mä muka olisin ehtinytkään keskittyä, kun Alexander häiritsi koko ajan.

Mutta se olisi ollut tekosyy. Todellinen syy haahuilevalle hevoselle oli mun olematon motivaatio koko touhuun. Sen jälkeen, kun mä olin lakannut olemasta juniori, mä olin ajautunut tuuliajolle. Olin yhä nuori ratsastaja, mutta mun odotettiin kilpailevan senioreiden sarjassa ja olevan parempi kuin mitä mä oikeasti olin. Mä en enää myöskään kilpaillut Santoksella, jonka mä tunsin niin kamalan hyvin, koska äiti sanoi, että mä olin urautunut yhden hevosen ratsastajaksi.

* * * * *

2015
Valkea ruuna oli paras hevonen, jolla mä olin koskaan ratsastanut. Mulla ei ollut minkään hevosen satulassa yhtä kotoisa olo kuin Santoksen. Pari vuotta sitten se oli haettu Hollannista, missä olin huokaissut helpotuksesta, kun isä oli kanssani samaa mieltä siitä, että kaikista kokeilemistani hevosista se sopi minulle parhaiten. Tai no, ehkä olisin valinnut sen yhden rauhallisemman ruunan, mutta isä sanoi, että ostaisi sen vain siinä tapauksessa, että hän höpsähtäisi ja rupeaisi pitämään ratsastuskoulua. Kilpahevoseksi siitä ei kuulemma ollut.

Mutta Santoksesta oli, ja siitä tuli mun ensimmäinen oma ratsu. Aiemmin mut oli istutettu niiden hevosten satulaan, joilla Vilhelmina tai Alexander tai jopa molemmat olivat jo kilpailleet.

Nurmikenttä meidän ympärillä oli maailman ainoa paikka, jolla oli mitään merkitystä mulle, kun me saatiin lähtömerkki. Santoksen kanssa mä uskalsin ratsastaa sijoituksista. Se oli niin ketterä ja nopea, että sekuntipeli sujui kuin luonnostaan. Se oli myös varma hyppääjä, ja niinpä mä tunsin sen kanssa aina pienen hetken ajan kerrallaan olevani hyvä ratsastaja.

* * * * *

2010
"Miksi Josefina ratsastaa Rubya?" Alexander kysyi tiukasti.
"Josefina alkaa pian kuitenkin kilpailla sillä", kuului isän ehdoton vastaus.
"Se on mulla vielä tämän kauden", Alexander huomautti kärkevään sävyyn.
"Se, että Josefina tutustuu siihen jo nyt, ei ponia sinulta pilaa", isä sanoi ankarasti. "Satuloi itsellesi Shamanti. On korkea aika sinunkin alkaa ratsastaa sillä, jos nyt meinaat siitä itsellesi kilpahevosta. Ensi kausi alkaa pikemminkin kuin arvaatkaan."

Synkkäilmeinen Alexander suuntasi talliin, ja minun keskittymiseni herpaantui, kun katselin huolestuneena hänen peräänsä. En minä ollut itse vaatimalla vaatinut pääsyä Alexanderin ponin selkään. Äiti oli niin käskenyt, ja isä oli vahvistanut asian ja valvoi nyt minun ratsastustani.

"Se on hieno ja osaava poni, mutta sinun pitää kertoa sille, mitä haluat", isä huomautti ja kuulosti ystävälliseltä. "Yritä uudestaan."

Ja minä yritin. Ruby oli suurempi ja herkempi kuin mihin olin tottunut - ja hienompi.

* * * * *

2008
Olin kymmenenvuotias ja sydänjuuriani myöten rakastunut rautiaaseen welshponiristeytykseen, joka oli opettanut jo Vilhelminan ja Alexanderinkin ratsastamaan. En tiennyt mitään parempaa kuin Basti. Poni oli hieman jukuripäinen, mutta vuodet olivat jo tasanneet sen jekkuja ja kujeita. Saattoi toki myös olla, että me kaikki olimme vain oppineet ennakoimaan metkuja. Minä ainakin, koska vietin ponin kanssa enemmän aikaa kuin todennäköisesti yhdenkään perheenjäseneni.

"On vain ajan kysymys, milloin se tyttö pyytää lounaaksi heinää ja alkaa puhua hevosta", olin kuullut äidin sanovan. Isä oli naurahtanut lempeästi ja tuumannut, että niin saattoi olla. Sitten he olivat miettineet, mahtaisiko Basti jaksaa kilpailla vielä minunkin kanssani, kunnes siirtyisin isompaan poniin. Minä olin ristinyt sormeni ja toivonut visusti, että Basti jaksaisi. Se oli maailman paras poni.

Onneksi Basti ei osoittanut minkäänlaisia väsymyksen merkkejä. Se oli ikinuori. Kun me lähdimme koko perheen voimin sänkipellolle, Basti oli se, joka ryntäsi possumaisesti täyteen laukkaan ihan pyytämättä ja esitteli kevätjuhlaliikkeitään. Kyllä mä siltä usein tipuinkin, mutta ei se koskaan sattunut. Muksahdin alas matalalta ja laskeskelin mielessäni putoamisia odottaen sitä päivää, kun sata sellaista tekisi musta hyvän ratsastajan.

* * * * *

2006
"... ja Josefinan kotona on poneja ja hevosia ja varsoja, ja mä olen rapsuttanut niitä kaikkia", Maj, mun ensimmäinen ystäväni koulussa, kertoi tomerana niille kahdelle tytölle, joiden kavereita me haluttiin olla.
"Aha", tytöt sanoivat.
"Te varmaan osaatte sitten leikkiä tallia?" toinen niistä arveli.
Me luvattiin, että kyllä me osattiin. Tytöt hymyilivät meille ja ottivat meidät mukaan leikkiinsä. Kohta me kaikki laukattiin koulun pihalla ja haaveiltiin hurjan suurista esteistä, söpöistä poneista ja suuresta ratsastuskoulusta, jollainen me päätettiin yhdessä perustaa sitten isona. Maj supatti mulle:
"Tiesinhän mä, että ne suostuu olemaan meidän ystäviä."

Niin ne suostui. Toinen tytöistä oli Hanna, jonka kanssa musta tuli erottamaton, kun Maj joskus kyllästyi siihen, ettei meillä käydessään aina saanutkaan ratsastaa ja roikkua talleilla. Hannaa sellainen ei haitannut, koska Hanna tuli meille kylään mun vuokseni.

* * * * *

2002
Ensimmäinen kerta, jolloin mä todella muistin pelästyneeni, tapahtui tammalaitumella. Olin isän mukana tarkistamassa erästä tammaa, jonka äiti ja isä arvelivat varsovan lähipäivinä. Tamma oli yksi meidän parhaista, Kerona, ja sillä oli jo ikää. Minähän en vielä hevosten päälle ymmärtänyt. Mulle Kerona oli kuin mikä tahansa muu hevonen, ruskea ja iso. Pelkäsin sitä vähän. Jäin kunnioittavan etäisyyden päähän. Jos olin jotain oppinut kasvaessani talleilla, niin sen, että mun ei kuulunut mennä hevosten jalkoihin pyörimään.

Isä tutkiskeli Keronaa ja mä seistä tönötin kauempana.
"Eiköhän me viedä tämä rouva sisälle yöksi", isä tuumasi sitten, ja mä tiesin, että se oli merkki siitä, että me lähdettäisiin kulkemaan porttia kohti. Käännyin ja menin edeltä pienine lapsenaskelineni, kun isä puki Keronalle riimun ja lähti sitten vasta seuraamaan.

Pari muuta tammaa lähti myös kohti porttia. Ehkä ne ajattelivat toiveikkaana pääsevänsä talliin syömään. En minä enää muista, mitä hevosia siinä oli, mutta niitä taisi olla kolme. Kaksi niistä intoutui kisailemaan, ja seuraavaksi kuulin selkäni takaa kavioiden töminää ja isän äänen:
"Josefina! Se upp!

En ollut koskaan kuullut isää niin pelästyneenä. Luulen, että se minutkin säikäytti. Ei niinkään läheltä ohi rynnistävät hevoset, sillä en minä välttämättä olisi tunnistanut sitä vaaratilanteeksi. Kun isä huusi ja vaikutti hätääntyneeltä, mitä en olisi koskaan uskonut maailman rohkeimman ja urheimman isäni olevan, minä menin pelosta veteläksi ja olin varma, että tallaantuisin hevosten alle ja kuolisin.

Meni aika kauan, ennen kuin minä suostuin seuraavan kerran menemään hevosten lähelle.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 08.09.18 22:38
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 62
Luettu: 2633

Sivulauseita | Tilda Mustamaa

Vuosi  2003   |   W h e n   I   K i s s e d   T h e   T e a c h e r

”Sä et niin uskalla!”
”Sanoo kuka?”, Tilda vastaa närkästyneenä, mutta virnistäen.
Pinja kikattaa viereisessä karsinassa nojaten ruunikon ponin kylkeen ja Tilda pyöräyttää tälle silmiään.
”No, uskallatko sit? Sä tosin hävisit vedon, et ei sulla oo vaihtoehtoja”, Meri jatkaa kohotellen vihjailevasti kulmiaan.
Tilda tuhahtaa ja nostaa satulan suuren rautiaan selkään.
”Uskallatko sä kattoa?”
Pinja kikattaa viereisessä karsinassa vielä kovempaa ja ruunikko tämän vieressä katsahtaa tyttöä jo paheksuvasti.
”Salaa oot ihastunu siihen kuitenki”, Meri tuhahtaa, ”mut sul on tunnin loppuun asti sit aikaa.”
”Helppo nakki.”

15-vuotias Tilda oli jo vähän röyhkeä eikä todellakaan aikonut antaa Merilla aihetta ilkkua enempää. 15-vuotias Tilda ei myöskään aikonut myöntää olevansa tietysti ihastunut vaaleaan ratsastuksenopettajaansa, mutta sehän ei ollut mikään ongelma, pieni nipistely vain vatsanpohjassa. Tyttö kiristää irvistelevän tamman satulavyötä ja taputtaa tätä sitten reippaasti kaulalle. Jostain typerästä, luvattomien viinipullojen kanssa vietetystä illasta, oli alkanut vedonlyöntien jatkumaton sarja, joka tiesi jokaiselle vuoronperään jotakin teini-ikäisten mielestä erityisen noloa. Viimeksi Pinja oli joutunut ostamaan karkkia ja kondomeja lähi-Siwan söpöltä kassapojalta Merin ja Tildan hytkyessä naurusta viereisellä kassalla.

”Vauhtia nyt tytöt”, heidän ratsastuksenopettajansa hoputtaa kentälle hevosiaan taluttavia nuoria.
Tilda vilkaisee syrjäkarein Ulrikaa, tuota aatelisnenäistä ja pitkää naista, joka harppoo kentän toiseen päähän. Tyttö virnistää hevosensa takana ennen kuin ponkaisee ratsunsa selkään, helppo nakki. Rautias tamma oli tapansa mukaisesti tuittupäisellä tuulella ja nakkeli niskojaan Tildan kerätessä ohjia käsiinsä.

”Napakat avut Tilda! Älä anna sen lintsata kulmissa”, Ulrika kommentoi ja seisoo kädet puuskassa kentän keskellä siirtäen sitten huomionsa seuraavaan ratsukkoon.
Meri kohottelee Tildalle kulmiaan ratsastaessaan tämän ohi ja kuiskaa jotain mitä Tilda ei kuule. Tunti kuluu rivakasti ja rautias on Tildalla hyvässä hallinnassa kunnes joku kylän kovista jätkistä kaasuttaa ärhäkästi viritetyllä mopollaan tallin viereistä tietä. Korvissa helisevä meteli täyttää ilman ja kipakka tamma Tildan alla on sekunnin sadasosassa loikannut ympäri ja varmemmaksi vakuudeksi heittänyt vielä terävän pukin mennessään.

Tilda tömähtää kentän hiekkaan selälleen ja haukkoo hetken keuhkoista paennutta ilmaa. ”Auts, perkele…”, tyttö mutisee ja kuulee ainakin Pinjan tyynnyttelevän ratsuaan.

”Tilda! Mihin sattuu, kävikö pahasti?”
Tilda kääntää päätään äänen suuntaan ja kohottautuu kyynärpäiden varaan.
”Pääsetkö ylös?”, Ulrika kysyy tytön ylle kumartuneena.
”Jooh…”, tämä mutisee ja tuijottaa Ulrikan kurtistuneita kulmia. Opettaja ojentaa Tildalle kättään ja auttaa tätä kampeamaan ylös. Tilda nykäisee hyvän vauhdin Ulrikan kädestä ja hups vaan heittää ylös päästyään nopean suukon ratsastukenopettajan huulille.
”Kiitos!”, Tilda huikkaa reippaasti ja kääntyy ympäri puistellen pölyä housuistaan. Ei kai se ehtinyt nähdä, että punastuin?

Tyttö marssii itsevarmasti virnuillen kohti Meriä, joka pitelee silmät auki revähtäneinä yhä epäluuloisesti ympärilleen mulkoilevaa rautiasta.
”Kiitos sullekin”, Tilda toteaa ja nappaa hevosensa ohjat.
Ryhmä nuorempia ponityttöjä hihittää katsomossa ja Pinja pidättelee poninsa selässä kikatusta naama punaisena.

”Teitkö sä sen tarkotuksella?”, Pinja kuiskuttaa heidän taluttaessaan hetkeä myöhemmin hevosia takaisin talliin.
Tilda vain kohauttaa olkiaan ja miettii itsekeen, että tämä oli merkki universumilta. Oliko Ulrikakin punastunut vähän?

”I was in the seventh heaven when I kissed the teacher”

kirjoittaja Tilda M.
lähetetty 23.08.18 17:11
 
Etsi: Spin off
Aihe: Sivulauseita | Tilda Mustamaa
Vastaukset: 10
Luettu: 489

More than meets the eye | Sarah R.

31.07.2017

"Ville!" älähdin, kun ruuna oli säikähtänyt ukkosen jyrinää ja riuhtonut itsensä kädestäni taluttaessani sitä tarhaan.
"Ei hitto, tule tänne, hölmö", maanittelin ja vilkaisin rannekelloani. Mulla ei todellakaan ollut aikaa tähän, mun pitäisi olla koulussa tunnin päästä. Valkoinen ruuna pysähtyi ruohotupolle ja sain sen kiinni onneksi. Huokaisin helpotuksesta ja talutin ruunan tarhaan asti ilman irtiottoja. Taivas jyrähti toisen kerran juuri, kun olin saanut narun irroitettua riimusta ja Ville syöksyi ympäri ja pukitti niin, että kaviot kävivät vain parin kymmenen sentin päästä kasvoistani.
"Hei!" älähdin, mutta ruuna oli laiduntarhassaan jo kaukana. Tuhahdin ja lähdin kiirehtien autolleni. Pitäisi vielä ehtiä ajamaan koululle ja selviämään tunnille.

Mulla oli ensimmäisenä historiaa ja mua jännitti ihan pirusti. Mahanpohjassa myllersi ja sydän hakkasi, kun istuin auditorion penkissä, yrittäen näyttää rauhalliselta ja kasuaalilta. Näkiköhän joku, että olin ihan hermona?

Ovi aukesi ja mä olin varma, että kuolen sydänkohtaukseen. Sitten huomasinkin, että tulija olikin vieras, mutta tällä oli kuitenkin koulun henkilökuntakortti kaulassaan ja mies käveli luokan eteen rennosti. Mun päässä vilisi tuhat ja yksi ajatusta, sillä Vuoren sijaisuuden olisi pitänyt kestää vielä kuukauden verran.
"Hyvää huomenta luokka", professori toivotti ja sai vastaukseksi epämääräistä muminaa. Samalla hetkellä kuului naksahdus ja tuoli petti altani. Muksahdin lattialle istuinosan perässä ja toivoin, että olisin tippunut samalla lattian läpi. Mua nolotti niin kovin, että hautasin kasvot käteeni hetkeksi.
"Sori", pahoittelin ja siirryin yhden istuimen verran vasemmalle. Kaikki katsoivat mua virnistellen ja yritin pitää punaisen värin poissa kasvoiltani. Hitto mikä päivä.

"Nimeni on Isotalo, Riku Isotalo ja olen teidän uusi historianopettajanne. Valitettavasti aiempi sijaisenne, Vuori, on irtisanoutunut virastaan, joten minä opetan lopun sijaisuuden."

Veri pakeni kasvoiltani ja mun ei enää tarvinnut huolehtia punastumista. Mun oli vaikea hengittää ja jos mulla olisi ollut edes Vuoren puhelinnumero, olisin samantien vaatinut mieheltä vastauksia. Olinko mä oikeasti irtisanomisen syy, vai oliko jotain tapahtunut?
Eihän kukaan nyt työtään lopettanut mun takiani, eihän?

Mun oli vaikea keskittyä, mutta koulun jälkeen olin vielä menossa liikuttamaan Villen. Päästyäni tallille harjasin ruunan hajamielisesti, laitoin sille pelkät suitset ja talutin kentälle. Pilvet olivat vieläkin mustia, mutta sadetta ei ollut kuulunut koko päivänä ja oletin, että selviäisimme lyhyestä ratsastuksesta ilman kastumista.
Aloitin pohkeenväistöillä, Ville kiemurteli allani ja jouduin aktiivisesti nakuttamaan sitä kylkeen, jotta ruuna tulisi paremmin kuulolle. Nostimme ravin ja kimo heitteli päätään levottomana. Halusin turhautua, mutta tiesin, että olin itse syypää ruunan käytökseen. Nostin laukan ja annoin hevosen laukata pitkin ohjin ympäri kenttää. Puolen kierroksen kohdalla kuin taikaiskusta taivas repesi kaatosateeseen, enkä ehtinyt saamaan Villeä edes käyntiin, kun olin jo läpimärkä.
Vaihtovaatteet olivat tietenkin kotona.

Hyppäsin alas ruunan selästä ja talutin loppukäynnit maastakäsin. Päivä oli yhtä tasaista alamäkeä, enkä halunnut edes ajatella mitä kaikkea ehtisi käymään vielä ennen, kuin pääsisin kotiin asti.

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 20.08.18 18:22
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 44
Luettu: 1079

Rakas päiväkirja...

Unelmien poni(ko)
heinäkuu 2009

“Mutta kultapieni, tuo poni on aivan yhtä kiva”, Ellien äiti yritti rauhoitella tytärtään ja osoitti ruunikkoa russponia, jonka harjasta pisti esiin heinänkorsia. Vaaleahiuksinen tyttö oli kuitenkin iskenyt silmänsä jo puhtaanvalkeaan poniin ja katsoi äitiään tuimana kädet lanteilla, päätään pudistaen.
“Mä haluan mennä tuolla valkoisella ponilla”, Ellie sanoi sellaisella äänensävyllä, joka ei jättänyt sijaa neuvotteluille. Nainen huokaisi ja lähti kävelemään kohti ratsastuksenopettajaa.

Ellie katseli haltioituneena ponia, joka seisoi tarhassaan. Se ei näyttänyt erityisen ylväältä nuokkuessaan silmät puoliummessa, mutta nuoren tytön mielestä se oli upein poni koko tallilla. Mikään muu hevonen ei ollut yhtä valkoinen, yhtä tuuheaharjainen tai yhtä suloinen. Se näytti kuin satukirjojen ratsulta, prinsessan hevoselta. Siksi Ellie halusi ratsastaa juuri sillä.

“Hyvä on, otetaan se sisälle”, nainen huokaisi ja ojensi riimunnarua tyttärelleen. Ellie nappasi punaisen narun ja pujahti muitta mutkitta aitaukseen. Valkoinen poni käänsi korvansa kohti tyttöä, muttei liikahtanut paikaltaan. Vaaleaverikkö keräsi maasta nyrkillisen ruohoa ja ojensi ne ponille, joka otti lahjukset varovasti mutta mielellään. Poni tosiaan taisi olla ainakin kiltti. Se lähti seuraamaan pientä tyttöä hitaasti, laiskoin askelin.

Elliellä ei ollut kiire. Hän olisi voinut harjata ponia vaikka maailman tappiin asti. Pieni tyttö kiillotti tomerana valkoista karvaa aina niin pitkään, kunnes häntä kehotettiin aloittamaan ponin varustaminen - pitihän sitä tunnillekin ehtiä! Vaikka poni oli pieni, tuntui sen satula painavan ainakin tuhat kiloa. Valkoiset korvat kääntyivät luimuun satulan laskeutuessa selkään ja Ellie rypisti kulmiaan. Oliko poni sittenkin vihainen?

Suitsienkaan laitto ei käynyt aivan niin käden käänteessä, kuin Ellie oli unelmissaan haaveillut. Pieni turpa nousi korkealle tytön ulottumattomiin. Ellie ei kuitenkaan luovuttanut, vaan tavoitteli päätä niin kauan, kunnes sai lopulta pujotettua suitset ponin päähän. Hän ei ollut yhtäkkiä lainkaan varma siitä, oliko kimo täydellinen unelmien poni.

Selkään päästyään vaaleaverikön kasvoille oli kohonnut jälleen se sama tyytyväinen hymy. Ellie kannusti ponin liikkeelle, mutta se ei liikkunutkaan mihinkään. Toinen napakka pyyntö pohkeilla, ei reaktiota. Vasta kolmannella kerralla se suostui ottamaan askeleen eteenpäin ja lähtemään hitaasti kohti uraa. Pienet kulmakarvat painuivat jälleen aavistuksen. Mitäköhän tunnista mahtaisi tulla?

“Enemmän pohjetta sen kanssa, Ellie”, ratsastuksenopettaja kannusti. Valkoinen poni kulki hitaasti, kuin se olisi yrittänyt nukkua samalla. Se hidasti ravista jatkuvasti käyntiin, eikä Ellie saanut sitä kulkemaan millään reippaassa tahdissa. Tyttö vilkaisi toiselle puolelle kenttää, jossa sinipaitainen tyttö ratsasti sillä takkuisella ruskealla ponilla, jota Ellie ei ollut halunnut. Se poni kulki reippaasti ja innokkaasti eteenpäin, ratsastajan hymyillessä leveästi.

Ellie oli kateellinen ja vihainen. Hänen olisi pitänyt ratsastaa tuolla reippaalla ruskealla ponilla, ei tällä typerällä valkoisella. Unelmien poni oli muuttunut tylsäksi ja laiskaksi lihapullaksi, jota hän ei enää halunnut.

“Mutta sinähän pyysit saavasi mennä juuri sillä ponilla”, Ellien äiti totesi närkästyneenä, kun he kävelivät tunnin jälkeen autolle.
“Se ei ollutkaan kiva”, tyttö valitti potkaisten tiellä olevaa irtokiveä. Ratsastustunti oli ollut kamala.
“Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää”, äiti muistutti.


kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 20.08.18 10:25
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakas päiväkirja...
Vastaukset: 9
Luettu: 323

Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.

Tammikuu 2008

Tummanruunikko puoliverinen hyppäsi esteen yli vaivatta ja ohjasin sen huomaamattomilla avuilla kohti seuraavaa pystyestettä. Minun ei hirveästi tarvinnut tehdä mitään, kunhan pysyin selässä ja neuvoin, minne mennä seuraavaksi.
Pystyeste ylittyi ja viimeiseksi olisi vuorossa kolmoissarja. Pieni pidäte, yli, seuraava este yli ja viimeinenkin este liideltiin yli kuin vettä vain. Ratsastin ulos radalta ja taputin Haisuksi kutsutta ruunaa kaulalle.
“Hienoa!” tallin omistaja ja ratsastuksenohjaaja Paula kehui vuolaasti. “Tiesin, että teillä kemiat natsais yhteen just eikä melkein.”
Hymyilin ylpeänä ja hidastin ravin kautta käyntiin.
Olin jo muutaman vuoden käynyt ratsastamassa Paulan hevosia pienellä ratsastuskoululla ja pidin paikasta. Opetus oli laadukasta eikä hevosissakaan ollut moittimista. Ratsastuksen olin tosin aloittanut jo kymmenvuotiaana tätini tallilla, mutta naisen myytyä hevoset, oli minun etsittävä uusi talli. Ja Paulan talli oli se talli.
Haisu oli vasta muuttanut tallille ja olin ollut otettu, että Paula oli ruunan minulle antanut kokeiluun ennen ketään muuta. Osa tallin tytöistä olivat ehkä hieman näreissään asiasta ja olivat sitä mieltä, että minua lellittiin, koska olin ainoa poika koko tallilla.
“Kuule… Kuun lopussa olisi yhdet maneesikisat ja mietin, haluaisitko osallistua niihin Haisun kanssa?” Paula kysyi varovasti, kun laskeuduin alas Haisun selästä. Nostin jalustimet ylös ja nostin ohjat ruunan pään yli.
“Minäkö?” yllätyin. “Siis joo.. Tietenkin!”
“Hienoa! Siellä on luokkia niin koulussa kuin esteilläkin, voit osallistua molempiin lajeihin tai vain toiseen, miten ikinä haluat. Täältä lähtee muutama muukin ratsukko sinne, joten ihan yksin ei tarvis olla”, Paula hihkaisi. “Minä tietysti valmentaisin teitä.”
Nyökyttelin innostuneena ja katsahdin tähtipäistä ruunaa, joka tökkäsi minua hellästi turvallaan. Silitin sen turpaa ja olin pakahtua innosta. Olinhan minä aikaisemmin kisannut tallin omissa pienissä ei-niin-vakavissa kisoissa, missä otettiin lähinnä mittaa tallilaisten kesken.

Kuukausi vilahti nopeasti ohi ja kisapäivä koitti. Olin aivan paniikissa ja olin jo ilmoittamassa Paulalle, etten osallistu. En pystyisi. En halua. Miksi minä olin osallistunut niin este- kuin koululuokkaankin? Miksi minun piti mennä nolaamaan itseni molemmissa lajeissa??
“Hyvin se menee”, rinnakkaisluokkalainen Niina rauhoitteli suomenhevostamman, Tähden, selästä. “Oon nähnyt teidän treenejä, joten sulla ei oo mitään hätää. Mun ja Tähden tässä pitäs olla hermona, koska ei ole toivoakaan et me sua ja Hansua voitettas.”
Huokaisin syvään ja vilkaisin Haisua, joka nuokkui puoliunessa vieressäni. Sitä ei näyttänyt jännittävän yhtään.
“Kiitti…” mutisin Niinalle ja kipusin Haisun selkään, joka havahtui hereille minun iskeässä takamukseni satulaan.
Lähdimme verryttelykentälle ja pian Paula tulikin kentän laidalle huitomaan sen merkiksi, että pian olisi meidän vuoro.
“Muista, älä mieti liikaa. Sä oot harjoitellut tätä rataa monet kerrat ja Hansukin varmasti osaa nää jutut vanhasta muistista”, Paula antoi viimeiset neuvonsa juuri ennen kuin kuuluttaja kajautti ilmoille: “Seuraavaksi Anton Seljavaara ruunansa Hasselhoffin kanssa.”
Harjoitusravissa kentälle, pysähdys, tervehdys, harjoitusravissa oikealle. “Mä osaan tän..”
Keskiympyrä… Täysikaarto.. Hyvä Haisu… Täysikaarto vasemmalle. Pysähdys, peruutus, liikkeelle harjoitusravissa…
Kuinka ollakkaan, pääsimme lopulta ohjelman vedettyä loppuun saakka ja ratsastin käynnissä ulos kentältä. Huokaisin helpotuksesta ja Paula hymyili leveästi, kun ratsastin hänen luo.
“Mähän sanoin, että te pystytte siihen!”


Palkintojenjaossa olimme Haisun kanssa toisena. Naama Naantalin aurinkona ratsastin kunniakierrosta läpi. Piru vie, olimme tulleet toisiksi! Niina ja Tähti olivat kolmansina, joten Paula sai olla oppilaistaan todellakin ylpeä. Ainakin näin koululuokkien osalta.

Esteradalla me vähän Haisun kanssa töpeksittiin muurilla, jonka vuoksi meidän sijoitus oli viides, mutta ei haitannut yhtään! Ensimmäiset niin sanotusti viralliset kisat ja pärjättiin toooosi hyvin!
Paula lupasi tarjota minulle ja Niinalle pizzat lähipizzeriassa joku päivä eikä meistä kumpikaan kieltäytynyt tarjouksesta.
Illalla, kun tallilta kotia tein lähtöä, Niina tuli nykäisemään minua hihasta.
“Hei, se meidän luokan Piia pitää kotibileet ens viikonloppuna, nii mietin, haluaisitko sinäkin tulla? Olutta on ja musiikkia. Niiden porukat lähtee viikonlopuksi johonkin”, Niina ehdotti ja tuijotti minua intensiivisesti silmiin.
En kehdannut sanoa, etten minä ollut koskaan aikaisemmin alkoholia juonut eikä kyllä tehnyt mielikään kokeilla - ainakaan vielä - mutta jokin tytön katseessa sai minut lupaamaan, että tulisin paikalle oikein mielelläni.
“Kiva! Nähdään huomenna koulussa. Heippa!” Niina hihkaisi, vilkaisi ujosti ympärilleen ja muiskautti pusun poskelleni.
Jäin katsomaan hämilläni tytön perään, punastuin hieman ja kasvoille nousi typerä virne.
Ei paskempi päivä.

kirjoittaja Anton S.
lähetetty 19.08.18 21:12
 
Etsi: Spin off
Aihe: Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.
Vastaukset: 18
Luettu: 446

I have to save a rum| Inna Paakkanen

14.1.2005  
throwback to the first time in the saddle
#rassenhaaste2
Vuosi 2005 tammikuu, ratsastuskoulu Ridapöksyt ja juuri alkava alkeisryhmä odotti jännittyneinä tallin taukohuoneessa opettajaansa. Tuntilaisten mukana olivat myös heidän vanhempansa, joillakin kamera valmiina. Heitä oli yhteensä kuusi oppilasta ja yksi heistä oli Inna Paakkanen. Ruskeahiuksinen nuori koululainen, joka odotti innoissaan tulevaa tuntia. Hän oli itse asiassa lapsista ainut, jonka vanhemmat olivat ilmoittaneet hakevansa hänet tasan puoli seitsemän.

 Inna oli saanut heidät ylipuhuttua, että saisi aloittaa ratsastuksen, olihan hän nyt jo kymmenenvuotias. Sitä paitsi Lukas Niemenpääkin ratsasti. Hänen vanhempansa omistivat hienoja estehevosia. Innakin halusi oman estehevosen. Hienomman kuin Lukaksen oma poni, Inna ei tykkäisi poneista, hän päätti sen ihan itse. Tänäänkin hän toivoi pääsevänsä tallin hienoimman hevosen selkään! He laukkaisivat ja…
 ”Päivää!” naisääni tervehti ja asteli tuntilaisten eteen. ”Mä olen Kirsi, teidän ratsiope. Hoitajat on juuri hakenu teidän ponit sisälle ja pääsette hoitamaan niitä hoitajien kanssa.”
 Ponit? Ei Inna halunnut ponia. Suu mutristui, mutta hän seurasi kiltisti opettajaa tallikäytävälle.

 Kirsi selosti lapsille tallinsääntöjä hyvin tarkkaan. Ei juosta, ei kiljuta, ei huudeta, ei mennä karsinoihin ilman lupaa tai yksin. Innan mielestä siinä oli liian monta ei:tä. Mitä täällä sitten sai tehdä? Ei Lukas koskaan noin monista kielloista puhunut.
 ”Innalle Pytty”, Kirsi kertoi tuntilaisille heidän nimiään ja jokainen hihitti kuullessaan Pytyn lempinimen.
 Kaikki paitsi oikeastaan Inna. Minkä hevosen nimi oli Pytty? Pytty oli vessassa ja sinne asioitiin. Ei niillä ratsastettu!

 Pytty oli pienikokoinen, pyöreä eestinhevonen, ruunivoikon värinen ja Innasta se näytti pystyyn kuolleelta. Sen alahuuli lerpatti, eikä se välittänyt mistään, kun Inna harjasi sitä sen hoitajan kanssa. Tästä Inna kyllä piti. Hevosen harjaamisesta. Hän jopa ylsi harjaamaan Pytyn selkää. Harjaamisen jälkeen hoitaja opetti Innalle miten suitset laitettiin ja näytti miten paljon Pytty pullisti vyötä kiristäessä. Kaikkien ollessa valmiina, tuntilaiset tarttuivat ratsujensa ohjista kiinni ja taluttivat ne maneesiin.

 Siinä vaiheessa Innaa jännitti ensimmäistä kertaa niin paljon, että hän mietti ilmoittaisiko jättävänsä ratsastuksen väliin. Vihreät ratsastushousut olivat uudet, mutta ei se äitiä haittaisi, jos hän ei aloittaisikaan ratsastusta. Molemmat vanhemmat varmaan vain iloitsisivat, ettei Inna toisikaan hevosilta haisevia varusteita kotiin. Ennen kaikkea! Miten ihmeessä Inna muka pääsisi tuon ponin selkään?
 ”Ota ohjat yhteen käteen ja tartu satulasta, sen jälkeen koukista vasenta jalkaa”, hoitaja selitti Innalle ja tärisevin käsin Inna teki mitä pyydettiin.

 Hän tarttui mustista jouhista ja toisella kädellään satulasta, koukisti vielä jalkaansa. Perhoset lentelivät hänen vatsassaan ja sitten maa katosi hänen jalkojen alta. Vaivoin Inna sai toteltua hoitajaa ja heitettyä jalan Pytyn selän ylitse. Inna Paakkanen istui ensimmäistä kertaa ponin selässä.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 19.08.18 19:40
 
Etsi: Spin off
Aihe: I have to save a rum| Inna Paakkanen
Vastaukset: 36
Luettu: 1164

Takaisin alkuun

Siirry: