Kellonaika on nyt 18.11.19 16:58

6 osumaa on löytynyt haulle 0

Laran päiväkirja

tiistai 25. syyskuuta 2018
Please, please, please, let me get what I want

Good times for a change
See, the luck I’ve had
Can make a good man turn bad


Tiistaina mä heräsin aikaisin, vaikka en ollut varma olinko nukkunutkaan, hain kahvin Ärrältä ja lähdin Auburniin.

Harjasin Laran. Kylmäsin sen jalan. Puin tammalle loimen ja kuljetussuojat. Laitoin sille suitset riimun alle ja hain liinan mukaan. Lastasin ontuvan hevosen traileriin ja mietin ohimennen, olisikohan se viimeinen kerta. Ehkä jalassa oli rikki jotain sellaista, mitä ei voisi korjata, eikä Lara koskaan palaisi klinikalta kotiin.

Ajatus ei tuntunut miltään, eikä sekään kun Lara näykkäisi mua olkapäästä sitoessani sen riimunnarua kiinni etupuomiin.

Maybe it just… Maybe it wasn’t meant to be.

Niin olin itse sanonut Joachimille puhelimessa vain muutamaa päivää aiemmin. Ehkä tätäkään ei ollut tarkoitettu; ehkä Laraa ei ollut tarkoitettu kilpahevoseksi eikä mua kilparatsastajaksi. Mä en uskonut kohtaloon, mutta ehkä mun pitäisi vain ymmärtää, että jotain universumi yritti mulle viestittää.  

Ehkä olisi pitänyt luovuttaa jo sinä iltana, kun Calle oli kuollut. Ehkä siinä vaiheessa, kun Laralle oli tullut ensimmäinen jännevamma. Viimeistään varmasti silloin, kun Benkun, sen mun terveen hevoseni, takapolvet olivat alkaneet yhtenä talvena oireilla. Jos mä en nyt lopettaisi, noin seuraavaksi menehtyisi varmaan Easy, ähkyyn ehkä. Hevoset vain sairastuisivat tai kuolisivat mun ympäriltä ja jonkun määrän menetystä ja tuskaa koettuani mä ehkä lopulta ymmärtäisin.

So please, please, please
Let me, let me, let me
Let me get what I want this time


Ehkä mä ajan saatossa keksisin elämääni jotain muutakin sisältöä. Opiskelisin ehkä pidemmälle, tekisin varmaan liikaa töitä. Saattaisin alkaa harrastaa jotain, ehkä jousiammuntaa tai kiipeilyä. Olisin jossain muualla ja joku muu.

Se ajatus taas tuntui, se tuntui vieraalta. Mä halusin vain ratsastaa, ja mä halusin että Lara olisi terve, ja että me kisattaisiin vielä, ja saavutettaisiin jotain mistä oltiin vuosikaudet haaveiltu. Mä en uskonut jumaliinkaan, mutta Murronmaan klinikan lähestyessä mä aloin rukoilla kaikkia mahdollisia henkiä apuun: antakaa Laran tulla kuntoon.  

Jumalat eivät vastanneet ja mä tunsin oloni kovin voimattomaksi.

Klinikalla meitä oltiin vastassa, eläinlääkäri ja joku blondi kandi juttelivat pihalla. Lara oli väsynyt, se peruutti hitaasti ja varovasti ulos trailerista ja könkkäsi mun vierellä pää roikkuen, kun mä näytin sen ontuman asteen lekurille.

”Katsotaan sillä ultralla”, se päätti kokeiltuaan kevyesti Laran jalkaa. Kipeä se oli edelleen, ja kuuma, ja myös turvonnut, mutta ei enää niin paljon kuin edellispäivänä. Tiesin, että jännevammoissa se ei merkinnyt juuri mitään enkä mä jaksanut olla toiveikas.

Mä talutin Laran kumimatolla päällystettyä käytävää pitkin tutkittavaksi, ja jokainen askel painoi ja jokainen metri tuntui tuhannelta.

Eläinlääkäri levitti geelin, otti anturin käteen, kävi jalkaa pitkään ja hartaasti hiljaisuudessa läpi, tuijotti kuvaa ja sen otsalle kasautui kaksi ryppyä. Lopulta se laski anturin, taputti Laraa lavalle saaden sen vähän säpsähtämään ja kääntyi muhun päin.

Mielessäni mä painoin sormet ristiin. Antakaa sen tulla kuntoon.

So, for once in my life
Let me get what I want
Lord knows it would be the first time
Lord knows it would be the first time


#matildanhaaste #lotanhaaste
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 25.09.18 22:24
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Laran päiväkirja
Vastaukset: 25
Luettu: 1272

Mua ei oo kaatanu mikään | Ava

15.09.2018

“Kakkosasteen nilkan lateraalisten nivelsiteiden venyttymä, joudut pitämään nilkkatukea kolmisen viikkoa ja sen jälkeen ainakin vielä pari kuukautta aina urheilun aikana. Keppejä joudut käyttämään viikon tai kaksi, riippuen omasta voinnistasi. Kylmä ja kohoasento ovat tärkeitä tämän tyyppisen vamman hoidossa.”
Mieslääkäri asetti jalkaani mustan nilkkatuen ja ojensi kepit, jotka yksi hoitajista oli tuonut huoneeseen hetkeä aikaisemmin.
“Koska mä saan ratsastaa?” kysyin ja yritin hälventää huolen äänestäni.
“Suosittelen odottamaan kuukauden verran, jotta vamma pääsee kunnolla paranemaan.”

Mulle varattiin aika fysioterapiaan seuraavalle päivälle, jotta ne saisi näytettyä minkälaisilla liikkeillä rupeaisin kuntouttamaan oikeaa nilkkaani. Mua suututti ja ärsytti, mä olin oikeasti ollut valmis palaamaan satulaan parin päivän päästä, mutta että kuukausi!?

“Sen hevosen on lähdettävä”, isän sanat syöpyivät mun ajatusten läpi. En ollut kiinnittänyt huomiota vanhempieni kinasteluun, ne eivät osanneet lainkaan käyttäytyä samaan tilaan päästyään. Nyt kuitenkin tuijotin isää epäuskoisena, oliko se oikeasti juuri sanonut mitä mä kuvittelin sen sanoneen?
“Älä järkytä Avaa, puhutaan tästä myöhemmin”, äiti vastasi väsyneen näköisenä. Ulkona oli kirkas yö taivas ja viileä tuuli yritti päästä takkini alle, kun seisoimme sairaalan sisäänkäynnin ulkopuolella.
“Mitä sä sanoit?” mun ääni oli kylmä.
“Se hevonen on vaarallinen ja epäluotettava, se on heittänyt sut alas selästään useammin, kuin olet kaatunut pyörällä elämäsi aikana ja nyt tämä. Olisit voinut loukata todella pahasti, emme ota sellaista riskiä enää.”
“Sä et koske Seppoon”, mä uhkailin ja äiti asetti itsensä meidän väliin. Ne rupesivat riitelemään ja mä halusin vain pois.

Nilkutin hiljaa varovasti nurkan taakse, josta löysin katetun terassin. Se oli tupakkapaikka ja vaikka mä en ollut tupakoitsija, istuin puiselle penkille ja yritin pitää kyyneleet poissa. Mä en antaisi isän hävittää Seppoa, en ikinä.
Nyyhkäisin hiljaa, nilkka jomotti ja mä olin uupunut.

“Ootsä okei?” vieras ääni kysyi ja sai mut melkein hyppäämään säikähdyksestä. Nostin katseeni ja mun maha tuntui heittävän voltin. Vau.
“Joo”, vastasin enkä edes itse ollut vakuuttunut heikosta äänensävystä.
“Haluutko puhuu siitä? Mä oon Petteri, mut kaikki sanoo Pietuks”, nuorukainen esitteli itsensä ja huomasin nyt vasta tupakan sen sormien välissä.
“En oikeestaan, mutta kiitos, että kysyit. Mä oon Ava”, esittäydyin ja hymyilin vähän. Vaaleat silmät katsoivat mua tutkivana ja istuin hieman paremmassa ryhdissä.

Pietu istui mun viereen ja haroi mustia hiuksiaan rennosti. Se oli hyvässä kunnossa, näin sen farkkujen ja takinkin läpi.
“Miksi sä oot täällä? Sairaalassa siis”, kysyin ja tutkin komeita kasvoja mielissäni.
“Sisko on synnärillä, toinen lapsi tulossa”, Pietu vastasi ja hengitti röökistään pitkät henkoset. Mä ihailin sen rentoutta ja sitten se virnisti niin, että mä tunsin kipristelyä mahanpohjassa.
“Sä taidat olla täällä nilkan vuoksi, eikö, prinsessa?”
Prinsessa?
“M-mh”, vastasin ja siristin silmiäni. Mä en ollut mikään hiton prinsessa.
“Onko sulla kyytiä kotiin? Pietu kysyi yllättäen ja mä en tiedä miksi, mutta pudistin päätäni.
“Mua ei kiinnostaisi mennä kotiin just nyt”, vastasin totuudenmukaisesti. Mä en jaksaisi luetella mun vanhemmille miljoonia syitä, miksi heidän elämästään tulisi helvettiä, jos ne hankkiutuisi Seposta eroon.
“Sä voit tulla mun kämpille, jos haluut. Mä lupaan käyttäytyä”, Pietu ehdotti ja mä hymyilin. Se lähettäisi ainakin porukoille selkeän viestin mitä mieltä olin niiden aikeista.
“Entä sun sisko?” kysyin kuitenkin.
“Ei se kuitenkaan halua mua synnärille, ehdin kyllä vierailulle huomennakin.”

Pietun käsi oli vakaa mun alaselällä, kun se ohjasi mut harmaan lava-auton apukuskin puolelle. Mun sydän tykytti ja sammutin puhelimeni, äiti tai isä eivät olleet vieläkään varmaan huomanneet mun häviämistä.

#matildanhaaste
kirjoittaja Ava P.
lähetetty 17.09.18 21:56
 
Etsi: Spin off
Aihe: Mua ei oo kaatanu mikään | Ava
Vastaukset: 5
Luettu: 259

I have to save a rum| Inna Paakkanen

1.9.2018
throwback to the naked day
#matildanhaaste
Kysynpä vain kuka ihmeen ihminen laittaa imurinsa aivan vaatehuoneen perimmäiseen nurkkaan? No, ilmeisesti Verneri Kaajapuro. Ähkin samaan aikaan, kun siirtelen tavaroita pois tieltäni ja saan viimein otteeni Dysonista. Samaan aikaan, kun saan imurin pois nurkasta, jokin tyhmä taulu päättää kaatua.
”Hitto”, kiroan, toivottavasti se ei mennyt rikki.

Tuuppaan imurin pois vaatehuoneesta ja nostan taulua varmistaakseni, että se on yhä ehjä. Huh, ehjä on. Meinaan jo laittaa taulun takaisin paikoilleen, mutta katsonkin sitä hieman tarkemmin. Alaston joogakuva. Ei missään nimessä mauton paljasteleva. Voisin jopa itse ripustaa sen seinälleni. Katsoessani tarkemmin löydän samaan sarjaan sopivat kaksi muuta kuvaa.

Kuvissa esiintyvässä naisessa on jotain tuttua. Ehkä olen törmännyt samoihin kuviin joskus muulloin. Pahastuisikohan Verneri jos ripustaisin ne seinälle? Miehen seinät olivat ärsyttävän tyhjät, enkä oikeastaan nähnyt mitään syytä miksi nämä eivät voisi olla esillä.

Löydän kuville sopivan paikan olohuoneen tyhjältä seinältä. Seinään on onneksi helppo ripustaa kolme taulua (jopa minun). Katson kuvia hieman kauempaa, ne sopivat siihen täydellisesti. Tuskin Verkulla on mitään toispuolista sanaa siihen, että tyttöystävä hieman sisustaa. Hetken ihastelun jälkeen jatkan sitä mitä minun oikeasti piti tehdä. Meinaan siivota. Isabella ja Julia olivat tulossa kahville myöhemmin tänään.

Laitan musiikin Spotifysta soimaan ja hoilaan sen mukana samalla, kun liu’utan Dysonia lattiaa pitkin. Vernerin asunto ei ole huippu iso, eikä yhtä sotkuinen kuin mihin päästän oman taloni, joten imurointi on nopea toimitus. Palautan imurin vaatehuoneeseen, jonka jälkeen alan leipoa.

Käytän kokonaisen tunnin omenabritan tekemiseen. Omenat ovat siitä yhdestä ainoasta omenapuusta tontillani. Huh, aikaa jää vaatteiden vaihtamiseen. Vaihdan ylleni korkeavyötäröiset tummat farkut sekä tummanharmaan pitkähihaisen. Hiukseni avaan sottaiselta nutturalta ja suin ne sormilla jotenkin kuosiin.

Me puhuttiin Isabellan ja Julian kanssa kuuden aikaan saapumisesta, joten puoli kuusi laitoin ruokapöytään valmiiksi mukit ja lautaset. Lataan jopa kahvinkeittimen valmiiksi ja jos joku haluaa teetä, täytän vedenkeittimen valmiiksi. Oltiinpa sitä nyt hyvää emäntää! Naurahdan hieman omalle hössötykselleni.

Kai minua vain jännitti, kun vieraat saapuivat Vernerin asunnolle eikä omalleni. Verneri ei mitenkään kieltänyt kahvittelua, joten ajattelin sen olevan ihan ok. Kattamisen jälkeen sammutan Spotifyn ja istahdan sohvalle odottamaan vieraita. Kello lähenee jo kuutta, kun ulko-ovi avautuu.

”Hei”, hihkaisen tervehdykseni eteiseen.
”Hei”, saan vastauksen ja pian Verneri astelee olohuoneen puolelle.
Hän istahtaa viereeni sohvalle ja kurottautuu suutelemaan. Vastaan suudelmaan ja hymyilen.
”Miten päivä meni?” kysyn.
”Hyvin”, Verneri vastaa ja nojautuu sohvan tyynyjä vasten. ”Entä itellä?”
”Hyvin myös”, vastaan. ”Töissä meni hyvin ja sain siivottua täällä. Jullen ja Isben pitäis tulla ihan kohta”, kerron ja Verneri vain nyökkää.

Huomaan Vernerin katselevan ympärilleen ja sitten hänen katseensa pysähtyy seinällä roikkuviin tauluihin. Kalpeniko mies juuri?
”Mi-miksi nuo on tuossa?” mies kysyy ja käännähdän tauluja kohti.
”Nehän on hienot ja taiteelliset”, kerron. ”Löysin ne vaatehuoneesta.”
”Eikö sua häiritse…” Verneri aloittaa, mutta jättää lauseensa kesken.
”Ai, että ne on alastomia? No, ei…”

En osaa tulkita Vernerin ilmettä sen paremmin, eikä minulle jää aikaa, kun ovikello jo soi. Nousen ylös sohvalta avaamaan ulko-ovea. Sen takana seisoo Isabella. Hymyilen Isabellalle, mutta hymyni kuivuu hieman. Kuvittelenko vain vai muistuttaako Isabella kuvien naista?
jatkuu täällä
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 31.08.18 20:22
 
Etsi: Spin off
Aihe: I have to save a rum| Inna Paakkanen
Vastaukset: 42
Luettu: 1551

Leevin päiväkirja

Uusia ulottuvuuksia
Tiistai 28/08/2018

Jusun kanssa maneesissa käymäni keskustelu, tai pikemminkin siitä lähteneet ajatukset olivat pyörineet päässäni torstaista asti. Vaikka Riepu olikin ihana hevonen ja kaikkea, tunsin olevani vähän jumissa sen kanssa. Ratsastukset sujuivat ihan kivasti, mutta mitään sellaista täydellistä yhteyttä meillä ei ollut. Lisäksi halusin ratsastaa enemmän, useammin, monta kertaa päivässä, eikä se onnistunut vain yhdellä hevosella. Niinpä olin ottanut yhteyttä Amandaan ja kysellyt siltä mahdollisuuksia liikuttaa muitakin hevosia satunnaisesti.

Amandan kanssa käyty keskustelu oli ollut tuottoisa ja perijätär olikin tarjonnut mahdollisuutta kokeilla Leeviä sileällä. En ollut aiemmin varsinaisesti ratsastanut kouluratsuilla, puhumattakaan Grand Prix tasoisia liikkeitä suorittavasta hevosesta. Suorastaan intoa puhkuen harpoin pitkin tallikäytävää kohti Leevin karsinaa. Viereisestä karsinasta kurkki tuttu valkoinen turpa, joka selvästi kerjäsi herkkuja.

“Sori Riepu, mulla ei ole sulle nyt mitään”, hymähdin pahoittelevasti ruunalle.

Sen sijaan avasin Leevin karsinanoven ja astuin sisään. Nuori hevonen vaikutti selvästi rauhattomammalta kuin Riepu, mikä ei sinänsä ollut ihme kimon ollessa hoitaessa tyyneyden perikuva. Sivelin kevyesti ruunikkoa karvaa Leevin katsellessa minua epäluuloisesti. Kävin hakemassa harjat ja varusteet karsinan edustalle, sekä sidoin ruunikon varmuuden varalta kiinni varustuksen ajaksi. En halunnut tulla tallotuksi kuivikkeiden sekaan, kuulemani perusteella Leevi osasi olla välillä vähän törppö, ruunauksesta huolimatta.

Loppujen lopuksi Leevin saaminen ratsastuskuntoon ei ollutkaan niin paha nakki, kun olin ajatellut. Talutin ruunan keskelle maneesia ja valmistauduin nousemaan selkään. Amanda oli ilmoittanut pistäytyvänsä paikalla vilkaisemassa miten meillä oikein sujuisi. Toivoin tosissaan, etten nolaisi itseäni täydellisesti ratsastamalla kuin alkeiskurssilainen. Nousin nopeasti satulaan Leevin alettua steppailemaan paikallaan. Sen vahvuus ei tainut tosiaan olla paikallaan odottaminen.

Laadukas koulusatula tuntui hyvältä istua ja keräsin ohjaa pyytäen hevoselta käyntiä eteenpäin. Ruunikko tuntui vastaavan herkästi pienimpiinkin apuihin, eikä ollut epäilystäkään siitä, että se oli taidokas hevonen. Taivuttelin Leeviä alkuun käynnissä pitkin maneesia ja pyysin siltä vuoroin kootumpaa ja vuoroin lisätympää käyntiä. Jos Riepun kanssa sileätreenimme olivatkin olleet tuntuman hakemista perusratsastukseen, saatoin Leevin selässä tuntea itseni lähes kouluratsastajaksi.

“Istu suoremmassa”, maneesin laidalle ilmestynyt Amanda kommentoi. Välittömästi vedin selkärankaani suoremmaksi ja tunsin hevosenkin suoristuvan. En edes ollut tajunnut sen kulkevan vinossa. Ruunikon ravi tuntui voimakkaalta ja se kulki keskittyneesti eteenpäin. Hevonen kulki pohkeen ja ohjan välissä ja vastasi pieninpiinkin pidätteisiin. Tältäkö sen pitäisi tuntua Riepunkin kanssa?

Ratsastaminen tuntui helpolta ja tunsin löytäväni aivan uuden ulottuvuuden istuntaani, vaikken edes yrittänytkään suorittaa mitään monimutkaisia kouluratsastuskuvioita. Toivoin, että Amandankin silmiin meno näyttäisi edes kohtalaiselta. Vaaleaverikkö ei onneksi kommentoinut menoamme kovinkaan raadollisesti ja jätti meidän jopa jossain vaiheessa kaksistaan maneesiin.

Pieni puolipidäte ja laukannosto. Rauhallisen rullaava laukka nousi ongelmitta ja siirtyminen takaisin raviin oli täsmällinen, vaikkakin hivenen turhan äkillinen. Asetukseni jotka toimivat Riepun kanssa, vaativat näemmä vielä hieman hienosäätöä Leevillä. Koska ratsastus tuntui sujuvan sen verran mukavasti, päätin kokeilla hieman ravilisäyksiä lävistäjällä. En voinut olla hymyilemättä leveästi ruunan venyttäessä askeliaan lisäykseen. Riepun kanssa kaikki tuntui niin täydellisen erilaiselta. Ehkä jos minun ei tarvitsisi sen kanssa keskittyä niin paljon siihen, että se ei juoksisi altani vauhdilla pois, voisimme saavuttaa jotain samankaltaista keveyden tunnetta, jonka Leevin selässä koin.

Olin ollut oikeassa, toisella hevosella ratsastaminen tosiaan auttoi ymmärtämään paremmin omaa ratsastusta.

Vilkaisin ohimennen katsomoa. Hetkinen. Pääni kääntyi uudestaan katsomon suuntaan niin nopeasti, että luulin niskani venähtäneen. Mitä ihmettä Grace teki Auburnin maneesissa?

kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 28.08.18 12:32
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Leevin päiväkirja
Vastaukset: 35
Luettu: 1450

Effin päiväkirja

22.08.2018

Aamulla talli oli täynnä tohinaa, kun hevoset söivät aamuruokiaan ja Jonathan kävi välillä tekemässä erinäisiä askareita. Harjasin Effiä karsinassa samalla, kun tamma söi aamuruokiaan. Yritin olla mahdollisimman huomaamaton, jottei tamma stressaisi läsnäolostani pakollista enempää.

Effi näytti siltä, että se olisi voinut tehdä minusta myynti-ilmoituksen hevospalstoille. Lahjoitetaan tyhmä hoitajatyttö, joka ei ymmärrä ruokinta-aikojen päälle yhtikäs mitään. Pikainen nouto, ei turhia varauksia. Lisätiedot paikanpäällä, ei soittoja.
Hymyilin hieman ajatukselle ja laitoin tamman suojat jalkoihin. Olin vakaasti päättänyt lähteä maastoilemaan, vaikka kirjava ei varmasti ollutkaan samaa mieltä kanssani. Tuskin sen myynti-ilmoitukseenkaan kukaan täysjärkinen olisi tarttunut.

Ruokien loppuessa pujotin meksikolaiset suitset ruunikon päähän ja vasta sitten laitoin estesatulan sen selkään, jottei tamma pääsisi kääntyilemään. Satulan jälkeen kävelytin Effin tallista ulos.
"Me mennään maastoon, otan puhelimen äänettömänä mukaan. Jos meistä ei kuulu, niin ollaan luultavasti lähimmässä ojassa väärinpäin", ohjeistin Jonnylle, joka käveli ohitsemme hakemaan seuraavaa tammaa laitumelle.
"Roger", mies vastasi virnistäen. Se luultavasti ajatteli, että olin itsemurhahakuinen, kun lähdin Effillä varta vasten surman suuhun.

Yllätyin ihan miten nätisti tamma käveli metsäpolulla. Olin laittanut korvahupun suitsien alle, joka ilmeisesti vaimensi ääniä edes sen verran, että Effi ei hätkähtänyt ihan jokaista rasahdusta.
Uskalsin jopa antaa Effin ravata hitaasti yhdellä hieman leveämmällä polulla, mutta pidin ohjat hyvin tuntumalla ihan kaiken varalta.

Edessämme aukesi loiva ylämäki, joka loppui hieman jyrkemmin. Pohdin pari sekuntia vaihtoehtoja, kunnes henkäisin syvään ja annoin tammalle laukkapohkeet. Toivottavasti jyrkkä osuus ylämäestä hidastaisi vauhtia sen verran, että saisin ruunikon takaisin käyntiin.
Effin takaosasta löytyi yllättävän paljon voimaa, kun tamma painoi korvansa luimuun ja ponnisti vauhtiin. Otin sen mustasta harjasta kiinni, jotta saisin kolmannen tukipisteen, jos tamma päättäisi tehdä yllättävän liikkeen.

Olimme melkein ylhäällä ja Effi alkoi itsekseen hidastamaan. Huokaisin helpotuksesta ja istuin satulaan takaisin. Hymyilin onnellisena ja ajattelin, että tämä päivä oli lähes täydellinen.

Effi pysähtyi kuin seinään ja melkein kolautin pääni sen niskaan. Tamma pörisi valtavaan ääneen ja sen korvat sinkoilivat ympäriinsä. Nostaessani katseeni näin valtavan uroshirven mäen päällä, sen mustat silmät katsoivat meitä.

Effi pyörähti ympäri ennen, kuin ehdin kissaa sanomaan ja lähti nelistämään alamäkeen.

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 22.08.18 16:18
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 96
Luettu: 3556

Tallipäiväkirja

Kaikkien aikojen maanantai
20. elokuuta 2018 -- #verkunhaaste #matildanhaaste

Oli maanantai, ja päivästä oli jo uhkaavaa vauhtia tulossa pitkä. Se oli alkanut varhain siivousvuorolla, se jatkuisi Vernerin valmennuksella ja sitten varsinaisella piinalla, eli laittautumisella Isabella Sokan teekutsuille. Mä olin kehno meikkaaja ja tuplasti huonompi hiusteni kanssa. Olin jälleen helpottanut piinaa kutsumalla Vilhelminan luokseni meikkaamaan ja kurittamaan mun tukan nutturalle. Sisko-kulta oli ilmoittanut, ettei saanut lapsia hoitoon, joten Iris ja Felix tulisivat mukaan.

Pidin niistä lapsista hirveän paljon. Pelkäsin vain, että niiden takia aikataulut pettäisivät ja Vilhelmina saisi tekosyyn nähdä Rasmuksen. Tieto seuralaisesta oli tietenkin kulkeutunut jo äidin ja Vilhelminan korviin (mikäpä ei).

Ajankohtaisin huoleni oli kuitenkin pian alkavasta valmennuksesta selviytyminen.

Oli nimittäin niin, että kärsin lähestyvistä kuukautisista ja ennen kaikkea niitä edeltävästä jomotuksesta. Työvuoro oli mennyt niin ja näin rutiinin avulla, mutta valmennuksessa halusin pystyä keskittymäänkin. Ryhdyin siis etsimään särkylääkettä, kun Cariadilla maneesivuoroa hyödyntämään tulleen Heidin ystävällisesti Auburniin ajama Granni seisoi tukevasti kiinnitettynä pesupaikalle.

Löysin lääkekaapin, mutta särkylääkepaketti siellä oli tyhjä. Voi räkä. Viskasin paketin roskiin ja mietin paniikissa, oliko siivoojan vastuulla huolehtia lääkintä- ja haavansitomistarvikkeista? Ei sellaisesta ollut puhuttu mitään, mutta saattoihan se olla niinkin. Varmasti tämä oli minun vikani. Asioilla oli tapana olla mun vikani.

Ei auttanut kuin kysellä tallilaisilta, oliko kenelläkään särkylääkettä vaikka kaapissaan. Ketään ei kuitenkaan näkynyt - ei pihassa, ei varustehuoneessa, ei loungessakaan.

Käsilaukku loungessa kuitenkin oli somasti levällään pöydänkulmalla.

Päättelin, että se kuului jollekin naiselle, mutta muuta en ulkoisista piirteistä osannut arvailla. Uskaltaisinko hieman penkoa särkylääkkeen varalta? Kuolisin ilman. Mutta ei, en uskaltaisi. En tietenkään. En missään tapauksessa.

Vaan kun hätä ei lukenut lakia.

Topics tagged under matildanhaaste on Foorumi | Auburn Estate Rojut

Sydän hypähti kurkkuun, kun loungen ovi avautui mun ehdittyä hipaista vain päällimmäisiä tavaroita. Käännyin katsomaan tulijaa henkeni edestä peläten, ja sitten pelästyin vähän lisää, kun ymmärsin ryhtyneeni penkomaan maailman toisiksi väärimmän ihmisen laukkua ilman lupaa. Korkkiruuvi, jonka olemassaoloa olin niin kovin kummastellut, vaikutti yhtäkkiä vaaralliselta aseelta, joka saattaisi pian olla syvällä mun kylkiluideni välissä. Itse asiassa sehän voisi saada seurakseen kuulakärkikynänkin.

Itse Matilda Tammilehto nimittäin tuijotti mua kulmat kevyesti koholla ja silmät vaarallisesti sirrillään.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 20.08.18 17:21
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja
Vastaukset: 59
Luettu: 3262

Takaisin alkuun

Siirry: