Kellonaika on nyt 18.11.19 15:47

5 osumaa on löytynyt haulle 0

Minan päiväkirja


Lauantai, 29.9.2018, Rosengårdin kartanolla

Puhelin on soinut sinnikkäästi tallitakin taskussa, ja kun vihdoin katsoin ruutua, vedin pitkän henkäyksen.
’Lotta A. soittaa’
Vilkuilin ympärilleni Rosengårdin kauniilla tiluksilla, mutta olin oletettavasti yksin. Hämmentävä maastoretki oli takanapäin ja päivän ohjelma vaikutti jo käsitellyltä. Olin kävelyttänyt Ankkaa ja hoitanut sitä tarpeettoman kauan, tuijotellut Rosengårdien hevosia uteliaana ja lopulta lähtenyt yksin lenkille. Hölkätessä saisi selvitettyä ajatuksiaan, mutta tähän puheluun olisi vastattava ensin.

”Hei”, henkäisin esittelemättä.
”Öh, hei Isabella”, Lotan ääni aloitti vähän epäröiden.
”Niin?”
”Tuota... Ajattelin vain, että olitko antamassa minulle jotakin hoito-ohjeita? Tai... jotain.”
Lotta kuulosti vähän vaivautuneelta, ja epäilykseni heräsivät.
”Onko Minalla joku hätänä?” kysyin kulmiani kurtistaen.
”Ei, ei ole. Sillä on kaikki hyvin. Ajattelin... että pitääkö minun tehdä jotain erityistä. Tai että kuka on vastuussa, nyt kun olet siellä vielä tiistaihin”, Lotta jatkoi, enkä tosiaan pysynyt kärryillä.
”Siis ei sinun tarvitse tehdä mitään erityistä, tarkkailet vaan Minan käytöstä ja soitat tarvittaessa Merjalle. Gabriella on tietoinen tietysti myös, ja pitää pullukkaa silmällä työnsä lomassa”, selitin rauhallisesti.

Puhelimessa tuli ihmeen hiljaista.
”Tuota”, Lotta henkäisi sitten. ”Siis sehän on varsonut. Tiesit etkö tiennytkin?”
Jäädyin. Ihan totaalisesti.
Etkö tiennytkin?
EN.
En tiennyt.
Miten se oli mahdollista?!

***

Tiistai, 23.9.2018, Auburnin kartanolla

”Huh se on kyllä jo todella paksu”, sanoin.
”Niin”, Lotta vastasi, ja kyyristyimme molemmat kurkistelemaan rautiaan nisiä. ”Se puhisee ja tuhisee jo aika paljon, ja liikkuu vähän vaikeasti.”
”Mmmh”, mutisin vain. Varsominen olisi jo voinut käynnistyä, mutta näköjään Mina oli ajatellut pihtailla. Punatukkainen vuokraajani oli jatkanut kiltisti Minan hoitamista ja päivittäisiä tarkastuksia, vaikka ratsastikin väliaikaisesti Rillaa. Tällä tankkerilla ei tosiaan esitettäisi yhtäkään kouluohjelmaa, ei edes tallin omissa kisoissa.

”Kaipa se sitten kohta poksahtaa”, huokaisin ja päätin soittaa ennakoivan puhelun Merjalle. Puhelu oli nopeasti ohi, ja Merja vakuutti olevansa henkilökohtaisesti maisemissa seuraavat pari viikkoa. Eläinlääkärimme tulisi vielä illasta tekemään pikaisen tarkistuksen, vaikka mitään syytä huolelle ei vaikuttanut olevan. Lotta jäi harjaamaan valtavaksi muuttunutta Minaa käytävälle ja nyökkäsin tälle hyväksyvästi.

***

Lauantai, 29.9.2018, Rosengårdin kartanolla

Olin yhä mykistynyt.
”Ahaa. Ehkä Merja sitten unohti kertoa.”
”Itse asiassa.. tuota... Olin täällä eilen kun Mina varsoi, ja Amanda sanoi soittavansa sinulle pikimmiten. Amanda on varmasti unohtanut”, Lotta selitti.
Niin. Unohtanut. Vaikka toki oli hyvä, jos Lotta uskoi niin. Minä en niellyt sitä lainkaan. Amanda oli täysin tahallisesti jättänyt kertomatta, että tammani oli varsonut. Toki syntynyt varsa oli koulusukuinen ja siten tavallaan siskon vastuualueella, mutta kyllä tämä oli ihan muuta ilkeilyä...
”Niinpä niin. Amanda on ollut kouluvarsasta hirveän innoissaan. Unohtaminen on ihan ymmärrettävää, ehkä heille on tullut Merjan kanssa sekaannus. Äskenkö se syntyi?” kysyin tasaisella äänellä.
”Ei... vaan eilen. Aika lailla heti teidän lähtönne jälkeen”, Lotta vastasi. En kehdannut kysyä enempää, vaan keskityin hengittelemään. Kunhan puhelu olisi ohi, avaisin välittömästi varsomiskamerasovelluksen ja yrittäisin selvittää sen pikselöitynyttä kuvaa tuijottaen varsan sukupuolen ja värin.

Lotta oli kuitenkin sekä nokkela että hienotunteinen. Nainen tulkitsi vaivaantuneen hiljaisuuden ihan oikein.
”Se on todella pitkäkinttuinen, tumma ori.”
”Ai, kiva kuulla. Ja hei, siitä vastuuasiasta. Amanda ja Gabriella osaavat varmasti antaa ohjeita, mutta ulkoiluttakaa niitä vain vähän kerrallaan, ainakin jos on näin viileää ja ensin kaksistaan. Sitten tilanteen mukaan ne voi laittaa Eelan ja Lyylin kanssa samaan tarhaan. Amanda varmasti ohjeistaa myös”, sanoin ja peittelin katkeruuden äänestäni parhaani mukaan. ”Ja kiitos kun soitit!”

Laskin puhelimen korvaltani ja olo tuntui oudon tyhjältä. Mina oli varsonut eilen, ja minä, tammanomistaja ja toinen kasvattajista, sain tietää vasta tänään. Jo yhden päivän viive tiedonkulussa oli nöyryyttävä. En ihmettelisi, vaikka jopa asiaan täysin liittymätön Rouva Susanne Rosengård olisi ehtinyt kuulla tammani varsomisesta ennen minua.

Jatkoin polkua eteenpäin kauniin syksyisessä maisemassa ja tappelin sovelluksen kanssa. Sitten kuva alkoi toimia, mutta karsina oli tyhjä. Mitä hittoa tämä nyt oli?!
Ja sitten puhelin kilahti.

Amanda viestitti, pokkana vain.
’Mauvelouksesta on tehty jo ostotarjous. En hyväksynyt sitä vielä.’
Hah! Vai ei hyväksynyt, kuinka ystävällistä. Nimen sisko oli silti näköjään päättänyt yksinään. Mitä jos en olisi vielä edes kuullut varsasta? Mitä Amanda oletti minun vastaavan? Tai sitten sisko oli nähnyt tai kuullut Lotan puhelun ja piruili kanssani. Oli miten oli, en alkaisi kiukuttelemaan. Vastasin vain ’Ok’, kun puhelin kilahti heti uudelleen.

Ihana, tunnollinen Lotta laittoi juuri WhatsApp-viestin.
’Ensimmäinen ulkoilu. Eikö ole komea? 😍
Topics tagged under jusunhaaste5 on Foorumi | Auburn Estate Minanvarsa

kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 03.10.18 13:09
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Minan päiväkirja
Vastaukset: 50
Luettu: 2403

Banskun päiväkirja

Amandan katse oli murhaava. Jos katse voisi tappaa, olisin kuollut siihen paikkaan. Puna nousi kasvoilleni. Miten olin saattanutkin olla niin tyhmä ja luulla, ettei Amanda huomaisi mitään? Avasin suuni selittääkseni, mutta suljin sen saman tien. Selittely olisi turhaa. Amanda Sokka ei kuuntelisi selityksiä. Siksi vain köhäisin.
”Anteeksi, ei toistu”, mutisin kuin mikäkin pahantekijä ala-asteella.
Olisiko tämä jopa niin paha asia, että Amanda Sokka potkisi meidät Banskun kanssa pois valmennusryhmästään? En pystynyt katsomaan Amandaa silmiin. Ei hitsit… olisi pitänyt valita jonkun toisen.. Tyhmä minä!

**
”Voi helvetin helvetti”, kirosin samalla, kun kaivoin Banskun varustelaatikkoa.
Miten ihmeessä olin saattanut yhtäkkiä kadottaa jotain niin tärkeää? Ei hitto! Mähän vein ne Banskun kankisuitset kotiin puhdistettavaksi. Mun piti ne niin hienosti puhdistaa jollain uudella nahkasuojalla, jota en viitsinyt Auburniin raahata mukanani. Oli helpompi tuoda suitset aineen luokse kuin pieni purkki suitsien luokse. Nyt se sitten kostautui.

Mä en vain sillä hetkellä nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa. Ei me voitaisi Banskun kanssa ilman kankia osallistua ensimmäisiin edistyneiden valmennukseen. Perus aacheneilla Amanda nauraisi meidät pois kentältä. Mä huomasin suitsinaulassa yhdet samanlaiset kankisuitset. Mitään sen suurempia ajattelematta mä tartuin mustiin suitsiin. Mun oli pakko lainata niitä. Ainut asia, mikä mua huoletti, oli se, että ne olivat Fellun. Mitä jos Amanda huomaisi?

Ei, ei se voisi huomata mitään. Ne olivat kuitenkin täysin samanlaiset kuin Banskun omat. Lisäksi ne sopivat suorilta Banskun päähän. Suoristaessani otsapantaa olin aivan varma, että Amanda ei huomaisi mitään. Unohdinkin asian jo siinä vaiheessa, kun me käveltiin kentällä uuden valmennusryhmän kanssa heti nuorten jälkeen.

Amanda ei päästänyt meitä helpolla. Sen katse tarkasteli meitä tiukasti, ja se kertoi hyvin tarkkaan milloin ei ollut tyytyväinen. Tunnin aiheena oli laukka-avot. Ne olivat Banskulle hieman uudempi asia, joten otin erityisen paljon Amandan haukuista kiinni. Me saatiin pari hyvää suoritusta, vaikka Amanda ei paljoa kehuja ladellut, jos yhtään. Valmennus oli aktiivisempi kuin ennen, joten huomasin Banskun väsyvän nopeammin. Taputin sitä kaulalle kuitenkin hyvästä työskentelystä.

Tallissa purin Banskun varusteet ja siinä vaiheessa unohdin jo pelätä Amandan huomanneen suitsien vaihdon. Puhdistin Fellun suitset kokonaisuutena ja niputin ne mahdollisimman hyvin. Siinä vaiheessa, kun laskin suitsia koukkuunsa, varustehuoneen ovi aukeni ja käänsin katseeni pyörätuolissa istuvaan Amandaan.
”Täällä ei ole tapana lainata muiden varusteita”, sanat olivat erittäin, erittäin paljon täynnä vihaa ja halveksuntaa.

Amanda Sokka oli pelottava jopa pyörätuolissa.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 16.09.18 16:35
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Banskun päiväkirja
Vastaukset: 56
Luettu: 2355

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Keräilyerät
Lauantai, 15. syyskuuta 2018 -- #innanhaaste2 #jusunhaaste5

Hanna, rakas ystäväni, joka nyt nukut sängyssäni. Ilman sua moni asia olisi toisin. Kun lataan varoen kahvinkeitintä ja vilkaisen sua olkani yli, mun mielessä häilähtävät sadat ja tuhannet menneet hetket, jotka ovat johtaneet meidät tähän hetkeen. On turha aloittaa kertausta aivan alusta saakka. Alun tuntevat jo kaikki: sen, kuinka Maj ja mä päästiin ekaluokkalaisina mukaan sun ja sun ystäviesi leikkiin, koska mun kotonani oli hevosia. Koska me tiedettiin, miten leikkiä tallia. Koska mä tiesin, miten olla tallia.

Se, miten me oltiin erottamattomia ala- ja yläkoulussa, ei kiinnosta yhtään ketään. Sitä paitsi se on valetta, koska kyllä me yläasteen myrskyisinä vuosina erkaannuttiin aika kauas toisistamme. Myrskyjä - hah, haa. Pieniä vesilasin heilahduksia ne olivat, mutta murrosiän myllerryksissä kaikki tuntui suuremmalta.

Ehkä joskus ysiluokkalaisina me koettiin valaistuminen. Kun koulun suositummat hahmot kerääntyivät viikonloppubileisiinsä eikä meitä kumpaakaan koskaan kutsuttu, me lähennyttiin. Istuttiin illat pitkät kahdestaan ja vitsailtiin, että tässä me oltiin, koska ei kelvattu muille. Ystävämyynnin alelaarissa. Ei kovin kiinnostavia, ei virikkeellisiä, ei markkinoiden kuumimpia hittiystäviä. Ei meillä ollut mitään valtavan hienoa tarjottavaa kenellekään.

Silti me löydettiin itsellemme maailman parhaat ystävät.

Toisemme.

Mulla oli aina vähän ystäviä, mutta mä onnistuin aina keräämään ne parhaat ja arvokkaimmat.

Kun mä ajattelen ystäviä, mietin Majta, Eliniä, Heidiä. Rasmusta, josta sitten tuli jotakin muuta kuin ystävä. Matildaa, joka voisi olla ystävä, ellen pelkäisi häntä niin paljon. Ellietä, joka osoitti ystävällisyyttä silloin, kun mä odotin tulevani piestyksi vähintään verbaalisesti ja henkisesti aivan maanrakoon saakka. Innaa, joka luotti oman hevosensa mun ratsastettavaksi. Ehkä arasti Isabellaa, jonka luulin välillä pitävän musta henkilönä, vaikka järki sanoi, että mun olisi pitänyt aistia tässä jokin hyötyaspekti. Kimmoakin, vaikka se oli omituinen, häilyvä ja epäluotettava. Sillä oli ollut tärkeä tehtävä silloin, kun mun oli pitänyt sopeutua uuteen, itsenäiseen elämään vieraalla paikkakunnalla ja ensimmäistä kertaa aikuisena aikuisten joukossa.

Kaikkein tärkein ystävä on kuitenkin juuri se Hanna, joka nyt kohottaa päätään mun sänkyäni pehmittävien petivaatteiden seasta ja urahtaa. Hannalla tulee olemaan kova krapula, mutta juuri nyt se on vain uninen ja vielä vähän humaltunut. Mun suupieliä nykii, kun mä muistelen, miten me edellisiltana ja -yönä tanssittiin, juotiin ja naurettiin itsemme kipeiksi.

No, ainakin Hannan pää kipeäksi.

Mulla on ihan hyvä olo. Odotan, että kahvi tippuu, ja odotan, että Hanna kähisee aamun ensimmäiset sanansa.

"Var är jag...?" se törisee pian.
"Dumbom. Hos mig, förstås", sanon rakkaudentäyteisesti.
"Va..... men..."
"Oroa dig inte. Dina rumskamrater vet var du är."

Hanna jupisee jotakin. Se oli niin päättäväinen pahimman humalansa hetkelläkin. Se halusi mennä kotiin, koska se oli sanonut kämppiksilleen tekevänsä niin. Mä en uskonut, että se pääsisi yksin niin kauas, ja niinpä mä (jälleen kerran) keräsin rakkaan ystäväni mukaani taksin takapenkille. Taksikuski oli epäileväinen. Oksentaisiko Hanna? Ei, ei se oksenna, mä lupasin, ja sitten mä nipistelin Hannaa vähän väliä matkan varrella pitääkseni huolen, että se pysyi skarppina.

Portaiden könyäminen ylös melko velton Hannan kanssa oli pieni haaste, mutta me selvittiin. Hannan laittaminen nukkumaan oli seuraava pulma, sillä se ei halunnut rauhoittua, vaan se halusi kuunnella musiikkia. Me ei kuunneltu musiikkia.

Olen melko varma, että Hanna kiittää mua siitä nyt.

"Äää har du sakset? Mä haluan tämän pois", Hanna kitisee ja repii rannettaan kiertävää paperinauhaa.

En anna sen repiä ranneketta, vaan leikkaan sen itse siististi pois ja talletan muistoalbumiini.

Siinä on toinen asia, mitä mä keräilen hyvien ystävien lisäksi. Se on ihan tavallinen valokuvakansio, mutta sen kansien sisällä on kaikki arvokas, mitä mä olen elämäni aikana kokenut. No, suunnilleen. Lentolippuja, huvipuistorannekkeita, valokuvia, lempiponien jouhinippuja, kaikenlaista supertärkeää. Oikeastaan kaikki mitä kansiossa on, on sangen arkipäiväistä. Silti mä en oikeastaan koskaan näytä sitä kenellekään, koska se on niin henkilökohtainen. Keräilyerät mun elämästä, niin kuin Hanna sanoo.

Hanna on yksi harvoista, jotka on kansiota selailleet, ja Hanna on ollut mukana valtaosassa niistä muistoista. Mun rakas ystäväni Hanna.

Kannatti poimia se sieltä ystävien alelaarista.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 14.09.18 23:59
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 76
Luettu: 3624

Laran päiväkirja

perjantai 7. syyskuuta 2018

Hetken verran mä olen varma että kuolen. Mä en saa happea ja silmissä pimenee. Muut soittaisivat ambulanssin ja ensihoitajat tulisivat toteamaan että vainaja on nuori mieshenkilö, kuolinsyy: pneumothorax. Kuolinilmoitukseen kirjoitettaisiin että menehtyi tehdessään sitä mitä rakasti. Hautajaiset olisivat pienet ja latteat, äiti itkisi niin että kaukaisemmat sukulaiset jopa vähän kiusaantuisivat, ja pappi pitäisi aneemisen puheen liian aikaisin pois nukkuneesta nuoresta.

xxx

Mä en ole pitkään aikaan maastoillut Laran kanssa porukassa, ja sen todellakin huomaa. Tamma ei ole pysyä nahoissaan, kun se yrittää päättää haluaisiko se ennemmin lähteä kisaamaan edellä menevän Ankan kanssa vai potkia takana tulevaa Zeliaa.

”Ei kannata tulla ihan häntään”, mä varoitan Matildaakin, kun Lara tekee oudon sivuhypähdyksen pysähtyen sitten paikoilleen neljännen kerran alkukäyntien aikana ja saan pienesti käskeä sitä jalalla saadakseni sen hipsimään taas oikeaan suuntaan.

”Ei oltu tulossakaan”, Matilda toteaa kylmästi.

Ravissa Lara unohtaa pakittelun, mutta imee sen sijaan Ankan perässä niin kovaa, että joudun ottamaan pari rumempaakin pidätettä saadakseni tamman ruotuun. Hitto, en malta odottaa että me päästään sänkipellolle ja saadaan päästellä kunnolla. Onnettomuusherkän Laran kanssa sänkkärikiitolaukoissa on aina oma riskinsä, mutta nyt mä olen paketoinut sen jalat suunnilleen vuohisesta polviin ja toivon, että selvitään korkeintaan irronneella kengällä.

Ensin me kuitenkin laukataan metsäpolulla. ”Mennään rauhallisesti”, Isabella muistuttaa Ankan selästä vakavalla naamalla, ja mä yritän pidätellä nauruntyrskähdystä. No, hirveän villiä laukkapätkästä ei onneksi tule vaan Larakin malttaa, mutta kovaa me kyllä mennään.

Lopulta me saavutaan sänkkärille, levittäydytään toiseen päätyyn kuumina käyviä hevosia pidellen – Larakin hyppii milloin milläkin jalkaparilla ja vaahtoaa jo kaulalta – ja sitten ampaistaan Isabellan merkistä matkaan. Lara on puoliksi täysiverinen ja sen kyllä huomaa. Lähtönopeus on hyytävä ja neli niin tappavan tehokasta, että metrit vain jäävät taakse. Vähän pelottaisi, jos en nauttisi niin kertakaikkisen paljon. Tätä lisää, mä huomaan ajattelevani jo ennen kuin pelto päättyy ja alan jarruttaa Laraa.

Saan tamman hidastettua ravin kautta käyntiin kohtuullisessa ajassa, mutta kävelemisestä Lara ei ole samaa mieltä.

Mä horjahdan yhtäkkiä satulassa eteenpäin. Mitä hittoa? Mä en ehdi kuin vähän korjata selkää suoremmaksi, kun seuraavaksi lähtee ohjat kädestä, sitten toinen jättimäinen pukki heittää mut ylös ja eteen, ja lopulta hevonen vaan katoaa mun alta.

xxx

”Sattuiko?” mä kuulen Isabellan äänen huhuilevan ja avaan hitaasti silmät. Harmaa taivas. Voi olla, etten kuollutkaan. Sitten näkökenttään ilmestyy Laran musta turpa ja mä havaitsen, että puristan ohjaa edelleen kädessäni.

”Aika hieno ilmalento!” Matilda kommentoi huomattavasti iloisempana kuin alkulenkistä.

”Kakkua!” hihkuu Innakin, se mokoma. Luuleeko se, että mä tosiaan osaisin leipoa yhtään mitään?

Mä kerään luuni ylös. Mikään ei ole poikki ja keuhkotkin leviävät jälleen normaalimittaan, ei siis ilmarintaakaan. Selkää vähän kivistää, mutta muuten mä olen kai kunnossa, ja Lara vaikuttaa iloiselta ja tyytyväiseltä.

Seuraavaa sänkkärilaukkaa täytyy ehkä silti vielä harkita uudemman kerran.

#yhteismaasto #jusunhaaste5
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 14.09.18 20:25
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Laran päiväkirja
Vastaukset: 25
Luettu: 1271

Effin päiväkirja

31.08.2018

Auto lähestyi meitä ihan kamalan kovaa vauhtia. Tunsin Effin jännittyvän allani ja painoin kantapääni alas ihan varmuuden vuoksi. En voinut nostaa kättäni ylös hidastaakseni kuskia, sillä Effi olisi lähtenyt, kuin tykinkuula, jos olisin irroittanut toisen käteni ohjista.
Muistin jälleen uneni, joka oli ehdottomasti plagioitu versio Hevoskuiskaajasta. Se oli häirinnyt minua koko aamun ja nyt se kävisi toteen. Mä menettäisin jonkun raajoistani ja Effistä tulisi vaarallinen itselleenkin.

Aamu oli lähtenyt super hitaasti käyntiin, sillä ajatukseni pyöri vain unessa, jonka olin nähnyt. Olin käpertynyt eilen illalla sohvalle viltin alle jäätelöpurkin kanssa ja katsonut pitkästä aikaa Hevoskuiskaajan. Elokuva ei ollut yhtään niin hyvä enää vanhempana, kuin mitä se oli nuorena joskus ollut. Näin epäkohtia jokaisessa kohtauksessa, mutta yritin parhaani mukaan olla huomioimatta niitä. Olin nukahtanut lopulta ennen elokuvan loppua ja hätkähtänyt hereille vasta parin tunnin päästä.

Unessa mä olin ratsastanut Effillä ja meitä vastaan oli tullut rekka, joka yritti mutaisella tiellä pysähtyä ennen, kuin törmäisi meihin. Effi oli jähmettynyt paikoilleen, eikä suostunut liikkumaan, vaikka yritin potkia sitä täysillä kylkiin.
Mä olin herännyt siihen, kun rekka oli törmännyt ja huomannut herätyskellon soivan vain viiden minuutin kuluttua.

Tallimatkalla olin puristanut rattia rystyset valkoisina ja käyttänyt ennakointia hieman liiankin täsmällisesti. Olin yleensä hyvin rento kuski, mutta epämiellyttävä tunne takaraivossani ei ottanut lähteäkseen.
Effi vaistosi levottomuuteni ja käyttäytyi, kuin teini-ikäinen, enkä millään raaskinut moittia tammaa. Minustahan se vain johtui ja tamma vain reagoi olooni.

Varustettuani kirjavan päätin ottaa härkää sarvista ja hypättyäni Effin selkään ohjasin sen itsepäisesti maastoon. Tamma teutaroi hetken tallipihalla, mutta päättäväisenä ohjasin meidät maastopoluille.

Hetki siinä meni taistellessa, että kumpi oli pomo ja Effi edelleenkin pisti pienen shown pystyyn, jos se halusi säikkyä jotain. Olin kuitenkin saanut meidät molemmat melko rennoiksi ennen, kun tajusin olevani autotien reunassa ja meitä kohti tuli joku Kallan pikku rallikuski, joka ei ollut hevosia varmaan koskaan nähnytkään.

Tajusin ajoneuvon hidastavan ja ennen, kuin se ohitti meidät, sen vauhti oli jo ihan matelunopeuksissa. En nähnyt kuskia, mutta nyökkäsin hymyillen kiitokseksi ja Effi tanssahteli kevyesti ohjien päässä, kun auto ohitti meidät. Huokaisin helpotuksesta ja ohjasin tamman takaisin metsään, jossa ei kulkenut, kuin niitä sarvipäisiä kulkuneuvoja.

Meistä ei ollutkaan tullut rampoja nyyhkyleffan tähtiä, vaan me oltiin selvitty hengissä siitäkin maastoilukokemuksesta.

Ehkä Effistä voisi kohta käyttää jo sanaa maastovarma?

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 31.08.18 20:33
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 96
Luettu: 3556

Takaisin alkuun

Siirry: