Kellonaika on nyt 25.06.19 2:19

5 osumaa on löytynyt haulle 0

Sivulauseita | Tilda Mustamaa

Kesäkuu 2017   |   K a u a s   K a l l a a n

Ovi aukeaa narahtaen reippaalla nykäisyllä ja sisältä tulvahtaa ullakon tuoksu. Tilda tipauttaa harvat käsissä kulkeneet matkatavarat lattialle ja silmäilee hirsiseinäistä tupaa. Siinä se nyt oli. Kuvien perusteella vuokrattu mummonmökki, jonka lattian narahdus sai naisen vatsanpohjassa läikähtämään lämmön, mutta myös kalvavan ikävän. Tilda ei ollut ottanut mukaansa paljoa. Ei ollut yhden yhtä huonekalua ja ainut kodintavara oli kolhuinen mutteripannu rinkan pohjalla.

Nainen kävelee lattian poikki oikoen nutturaansa. Huoneen toisessä päässä tämä räväyttää ikkunat auki ja alkukesän metsältä tuoksuva ilma tulvahtaa sisään. Pölyiseen lattiaan jää jalanjäljet ja ikkunoista näkee hädin tuskin omenapuiden täyttämälle pihamaalle. Olikohan täällä kuitenkin hometta?

Kaasuliesi naksahtaa päälle pienen yrittämisen jälkeen ja lattialle levitetyllä retkipatjalla Tilda kuuntelee mutteripannun porinaa ja pauketta. Työhuoneen avaimet hän saisi huomenna ja kierrätyskeskus löytyisi naapurikaupungista, jos sieltä löytäisi osan huonekaluista, vaikka toisaalta, nainen ajattelee, tämänhetkinen asketismi voisi olla aika puhdistavaa.

Verannalla kahvi maistuu täydelliseltä, polttaa vähän kieltä. Tilda ei tiennyt Kallasta mitään, vain sen, että sieltä löytyi tämä täydellinen talo ja työhuoneen vuokra oli naurettavan halpa pääkaupungista muuttaneelle. Laura oli pitänyt ratkaisua ihan hulluna.

”Ethän sä oo tosissas? Mökkiin? Maantasalle? Etkö sä neuvois asiakastas hankkimaan kerrostalokämpän turvalukolla? Mitä jos sun osote selviää ja sit se murhaa sut sinne metsän keskelle ja kaivaa haudan sun oman kämpän takapihalle?”

Lauralla oli tapana liioitella vaikka olihan tämä äkkipikainen ratkaisu sen Tilda myönsi itsekin. Kaiken sen sotkun, tunnekuohujen ja oikeuden käsittelyn jälkeen tuntui vain siltä, että piti päästä kauas entisestä. Tehdä tälläinen rakentava terapeutin ratkaisu nainen vinoilee mielessään. Jos ihan totta puhuttiin oli hän kaivannut jo kauemmin pois, lähemmäs metsää, ja oli pikkukylän rauhassa omat puolensa. Kyllä Lauran pitäisi se ymmärtää.

Ehkä Tildakin hankkisi Lauran tavoin oman suomehevosen pihaan. Laura nauraisi ajatukselle, se olisi epätildamaisin hevonen, jonka hän voisi hankkia. Hevosista puheen ollen, Tilda oli jo kuullut ensimmäiset pikkukylän huhut, joiden mukaan hevosen selkään palaaminen voisi tulla viimein ajankohtaiseksi ja kyseessä tuskin olisivat suomenhevoset. Eikö se siis ollut viimeistään merkki universumilta, että nyt oltiin oikeassa paikassa?

kirjoittaja Tilda M.
lähetetty 05.11.18 10:22
 
Etsi: Spin off
Aihe: Sivulauseita | Tilda Mustamaa
Vastaukset: 10
Luettu: 487

More than meets the eye | Sarah R.

26.09.2018

Olin käynyt aamulla taluttelemassa Effiä maneesissa, sillä järkyttävä syysmyrsky vesisateineen ei hirveästi ollut houkutellut kentälle tai maastoon. Istuin nyt kotona ja katsoin telkkarista Castlen uusintoja, käpertyneenä vilttiin ja valtavan kokonen kahvikuppi käsissäni.

Ajatukseni harhaili alkukesään, kun olin muuttanut takaisin Kallaan. Nyt, kun ajattelin asiaa, mulla ei ollut enää yhtään ikävä vanhaan asuntooni, vaikka siitä luopuminen olikin tuntunut hirveältä menetykseltä.
Miten mun koko elämäni oli mahtunut bemarin sisälle, kun olin jättänyt kaikki huonekalut taakseni ja pakannut vain vaatteet ja muut tärkeimmät tavarat? Pahvilaatikoita oli mahtunut takapenkille 4, kaksi isoa ja kaksi pienempää, takaluukkuun olin tunkenut kaikki vaatteeni ja apukuskin paikalle olin sitonut turvavöihin ruukkukasvini. Vilkaisin vehreää palmua huoneen nurkassa ja hymyilin hieman.

Castle loppui ja televisiosta alkoi jotain kullanhuuhtomis-ohjelmia ja sammutin television. Tuuli ujelsi ulkona ja sadepisarat ropisivat ikkunoihin. Mulle heräsi ihan kamala siivousvimma ja nousin vauhdilla ylös sohvalta.

Makuuhuoneen 180-senttisen sängyn alle oli kerääntynyt pölypalloja ja imuroidessani siirsin puiset yöpöydät syrjään, jotta sain imuroitua niidenkin alta. Harmaaseen karvamattoon oli tarttunut paljon likaa ja vietin pitkään imuroidessani sitä puhtaaksi. Lipaston alle imuri onneksi mahtui helposti, sitä ei siirretty ilman apuvoimia paikoiltaan.
Olohuoneen L-mallinen kulmasohva oli raskas, mutta sain sen siirrettyä sen verran seinän vierestä, että sain puhtaaksi lattian sen alta.

Tv-tasoa en myöskään siirtänyt, sillä taulutelevision johdot oli huolellisesti aseteltu sen taakse, enkä olisi jaksanut asetella niitä uudelleen. Jatkoin matkaani avokeittiön puolelle, siellä ei ollut mattoja ja imurointi oli huomattavasti ripeämpää. Pienen, pyöreän ruokapöydän valkoiset pinnatuolit aiheuttivat hieman kolinaa, kun suulake työnsi niitä hieman syrjään kulkiessaan.

Vessan harmaa kaakelilattia oli melko puhdas, sillä olin siivonnut siellä vain pari päivää sitten. Imuroin kuitenkin tummanharmaan karvamaton, jotta siihen olisi mielyttävä astua suihkun jälkeen paljain jaloin.

Imuroinnin jälkeen pesin lattiapinnat ja siivosin keittiön huolellisesti. Siivouspäivät olivat inhottavia, mutta puhtaasta kodista nauttivat silti kaikki. Istahdin takaisin sohvalle ihailemaan työni tulosta ja hymyilin leveästi. Olin ehkä ansainnut lasillisen valkoviiniä?

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 26.09.18 16:40
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 44
Luettu: 1071

I have to save a rum| Inna Paakkanen

ELOKUU 2013
throwback to the first apartment
#isbenhaaste4
Ensimmäinen auto, jonka Inna osti oli punainen Ford Ka. Se pikkuinen paholainen, jossa ei kuullut edes radiota moottoritietä ajaessa. Eikä siinä varsinkaan saanut kunnollista ajoasentoa – jos jalat olivat hyvin, kädet olivat liian kaukana ratista. Inna ei kuitenkaan ollut halunnut käyttää tätinsä perintöä kalliiseen autoon. Kyllä sitä ensimmäisenä autona ajaisi vaikka Nissan Micraa.

Inna ei kuitenkaan ollut alkuvuodesta osannut ottaa huomioon sitä, että hän poistuisi kotoaan ovet paukkuen mukanaan ainoastaan sekarotuinen Launo. Launo, kaksivuotias vahinkopentu, jota Inna oli mennyt vain katsomaan.

Nyt Inna istui epämukavasti autonsa takapenkillä, jalat koukussa ja yritti saada unta. Launo nukkui etupenkillä. Hän oli ajanut mahdollisimman kauas Nokialta ja etsinyt syrjäisen paikan missä yöpyä. Vielä kuukausi sitten Inna ei olisi uskonut ketään, joka olisi kertonut hänen pian olevan koditon. Isä oli yrittänyt soittaa, mutta Inna ei vastannut.

Jopa poliisi soitti. Inna kertoi heille, että kaikki oli hyvin, hän oli kunnossa. Eivät he voisi täysi-ikäistä pakottaa palaamaan kotiin. Sitä Inna ei todellakaan aikoisi tehdä. Hän etsisi itselleen jostain oman asunnon ja tekisi jotain.

Bruneten huulilta pääsi puuskahdus, kun hän painoi päänsä takapenkin niskatukea vasten ja sulki silmänsä. Kuitenkin vain hetkeksi, koska hän ei saanut unta. Mihin ihmeeseen hän nyt menisi?

***
”En ikävä kyllä voi vuokrata sitä loppuvuotta pidemmälle”, nainen puhelimen toisessa päässä kertoi.
”Okei, no… ottaisin sen silti”, Inna kertoi, kun nojaili autoonsa. ”Milloin se vapautuu?”
”Asunto on jo tyhjillään. Voimme tehdä milloin tahansa vuokrasopimuksen”, Innalle vastattiin.
Inna irtaantui autostaan ja asteli levähdyspaikalla. Hän oli löytänyt asunnon, jonka aikoisi vuokrata ilman sen näkemistä. Se olisi kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu, jonka aikana Innalla olisi aikaa miettiä tekisi seuraavaksi. Lisäksi Vientare kuulosti sellaiselta paikalta, että se olisi sopivan kaukana kotiseuduilta ja pieni.

Suurempaan kaupunkiin olisi varmasti helpompi kadota, mutta ehkä Vientare tarjoaisi hänelle uusia mahdollisuuksia. Erilaisia mahdollisuuksia.

Inna ajoi vielä kolme tuntia Vientareeseen, jossa hän tapasi vanhemman naisen kerrostalon pihassa. Nainen hymyili Innalle ja laskeutui heti rapsuttelemaan Launoa. Onneksi vuokranantaja oli eläinystävällinen. Asunto ei tosi itsessään ollut kummoinen. Pieni alle kolmekymmeninen yksiö, jossa oli keittokomero sekä pieni vaatehuone.

”Siskonpoikani muuttaa opiskelemaan tänne vuoden vaihteessa”, nainen kertoi. ”Siksi en ikävä kyllä voi tarjota pidempää vuokrasopimusta.”
”Ei se mitään”, Inna kertoi ja hymyili hieman. ”En tarvitse pidempi aikaista asuntoa.”
Pieni valhe, mutta mitäpä sitten?

Inna sai asunnonavaimen ja vuokranantajan lähdettyä, hän puuskahti ja laskeutui istumaan muovimatolle. Launo kiehnäsi heti emännässään kiinni iloisesti läähättäen rapsutuksien toivossa. Inna hymyili koiralleen. Vaikka Innan tilillä oli yli puolitoista miljoonaa perintörahoja, ja asunnon seinät olivat kuin suoraan 80-luvulta, hänellä oli koiransa.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 24.09.18 1:18
 
Etsi: Spin off
Aihe: I have to save a rum| Inna Paakkanen
Vastaukset: 36
Luettu: 1161

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Pieni ja yksin
Joskus vuonna 2015 —  #isbenhaaste4 #jusunhaaste8

https://www.youtube.com/watch?v=pFjryf8zH_M

Mama, come here, approach, appear
Daddy, I'm alone
'cause this house don't feel like home


Mä en ollut koskaan tuntenut itseäni niin pieneksi kuin silloin, kun äiti sanoi, että mun piti kiirehtiä. Lentokenttä loi kliiniset puitteet meidän kahden kliinisille väleille; mä olin lähdössä pois koko kesäksi, eikä äiti ollut huolissaan mistään muusta kuin siitä, ehtisinkö mä koneeseen. Niin käytännöllistä. En mä oikeastaan edes tiennyt, mitä mä muka olin odottanut. Kosteita silmiä ja pitkää halausta?

En mä sitä ollut tietenkään odottanut, mutta toivonut?

Tavallaan?

Äiti ei varmaan ikävöisi mua lainkaan.

If you love me, don't let go
If you love me, don't let go


Se ei halannut mua. Se kääntyi ja poistui paikalta, kun mä siirryin lippuineni ja käsimatkatavaroineni kohti turvatarkastusta, ja mä näin, ettei se edes katsonut taakseen. Sitä mä en nähnyt, että senkin suu oli kiristynyt tiukaksi ja päättäväiseksi, kun se kamppaili harvinaista hirviötä vastaan. Tunteita. Emootioita.

Huolestuneet pakettimatkalaiset olivat mun suurin lohtu lentokentällä. Niihin verrattuna mä tunsin itseni maailmankansalaiseksi, vaikka olinkin ihan ensimmäistä kertaa matkalla ulkomaille aivan ypöyksin. Mä kuitenkin osasin tarkistaa oman lähtöporttini ja etsiytyä sen luokse ajoissa ilman, että mun tarvitsi ruveta tiuskimaan kenellekään matkaseuralaiselle, että varmistetaan nyt vielä.

Ei mulla kyllä ollut ketään, kelle tiuskiakaan.

Hold, hold on, hold onto me
'cause I'm a little unsteady


Mua vastassa oli suomalainen Emma, joka oli hirveän reipas, mutta jonka ajotaidossa ei ollut kehumista. Me päästiin silti perille. Emma oli ehtinyt höpöttää jo maat, mannut ja maanomistajat, enkä mä ollut sanonut paljon mitään. Mun keskittyminen oli mennyt itkun pidättelyyn, vaikka mä kyllä hymähtelin Emmalle valoisuutta tavoitellen. En halunnut vaikuttaa kamalalta ihmiseltä. Emma oli niin ystävällinen. Jos mä saisin siitä itselleni kaverin, kesä varmaan sujuisi paljon kivuttomammin kuin muussa tapauksessa.

Valtavan suuri tallialue sai mut tuntemaan oloni hirvittävän pieneksi, ja kun Emma ilmoitti lähtevänsä kavereidensa kanssa ulos näytettyään mulle ensin, missä mä asuisin, yksinäisyyskin iski. Kun mä kökötin pienessä ja koruttomassa huoneessani ja purin matkatavaroitani kapiseen lipastoon, mä itkin ja mietin, että olisinpa ollut enemmän niin kuin Emma. Se oli ollut töissä jo ties ja missä. Se oli rohkea ja mä en ollut.

Tein niin kuin usein tein silloin, kun mun oloni oli hirveän järkkynyt ja pikkiriikkinen. Laitoin viestiä Hannalle.

Se soitti heti takaisin. Me juteltiin pitkälle iltaan, ja mulla oli vähän parempi olo sen jälkeen.

https://www.youtube.com/watch?v=l_t1VOe0IhE

Quarter past four and I'm feeling alright
I'd love to close my eyes, but I can never rest my mind
Thinkin' where I'm going to and where I've been
While a thousand other worries are floating in the wind


Uni ei tullut. Hanna oli saanut ulkomaille kesän ajaksi muuttamisen kuulostamaan kutkuttavan jännittävältä seikkailulta, jonka aikana mä kasvaisin ihan hirveästi ihmisenä. Kyllä sille kasvulle olisi hirveästi tarvettakin, koska musta tuntui, että mä olin ihan olematon hippunen ihmiseksi.

Kun mä en enää kuullut Hannan ääntä, mun piti ihan itse ajatella niitä sanoja, joita se pystyi mulle sanomaan paljon vakuuttavammin kuin mä itse. Se oli niin tehotonta. Hokea mielessään, että kaikki menisi ihan hyvin; että mä olin tullut tänne oppimaan niin kuin mun nimikkeestäkin, working student, kuului; että tämä oli hirveän hieno mahdollisuus, jota moni ei saanut koskaan. Että olisi pitänyt olla kiitollinen mun vanhemmille siitä, että ne järjesti koko asian. Että kunhan mä kotiutuisin, mä en ikinä haluaisikaan palata.

And I can't keep them all away
But it turns out fine
It turns out fine


Kotiutuminen veisi vain vähän aikaa, ei siinä sen kummempaa. Nyt sai tuntua kamalalta, muttei auttanut jäädä siihen tunteeseen vellomaan.

https://www.youtube.com/watch?v=_-OSPi629Ms

Turn your face towards the sun
Let the shadows fall behind you
Tell a prayer, just carry on
And the shadows will never find you


Aamun tullen tuntui vähän helpommalta, vaikka mä olin nukkunut tuskin lainkaan ja koti-ikävä vaivasi. Oli helpompi nähdä hyvää ympärillään, kun ei ollut pilkkopimeää. Mulla oli ensimmäinen perehdytyspäivä, ja kun me käveltiin mun uuden valmentajan kanssa kohti tallia kesäaamun auringonpaisteessa, mä näin tallialueen ihan uudessa valossa.

Se oli yhä suuri ja sai mut tuntemaan itseni pieneksi, mutta se oli paljon muutakin.

Kaunis.

Käytännöllinen.

Vaikuttava.

Mun koti tämän kesän ajan, enkä mä voinut antaa kodin pelottaa mua.

https://www.youtube.com/watch?v=AiW-GyxwvNI

And I can't help but ask myself how much I'll let the fear take the wheel and steer
Whatever tomorrow brings, I'll be there
With open arms and open eyes, yeah
Whatever tomorrow brings, I'll be there, I'll be there


Hengitin syvään ja yritin ajatella niin kuin Hanna oli käskenyt. Mä olin täällä jo, ja vaikka mä olin pelokas ja arka nyhverö, en mä kuitenkaan suostuisi luovuttamaan kokeilematta ensin. Pari ensimmäistä viikkoa olisivat varmaan pahimpia, ja sitten mä alkaisin tottua siihen, etten mä ollut enää kotinurkissa norkoilemassa. Pitäisi vain mennä päivä kerrallaan ja yrittää jokaisen päivän päätteeksi ajatella, missä mä olin onnistunut.

Tai missä mä en ollut epäonnistunut pahasti.

Tai jotakin sellaista. Positiivista ajattelua. Sitä Hanna peräänkuulutti, ja mä aioin kovasti yrittää, koska muuten tästä kesästä tulisi sietämätön. Tarhaan talutettavien hevosten kavioiden kopina sai mut ajattelemaan, että vaikka se positiivinen ajattelu muuten olisikin vaikeaa, niin oli täällä ainakin jotakin tuttua ja mukavaa.

Kyllä se tästä. Kesä ratsastusta treenaten ja kilpatallin arkea eläen, eihän se kuulostanut kovin kamalalta. Kyllähän mä sentään siitä selviäisin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 23.09.18 20:00
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 62
Luettu: 2618

Kartanopäiväkirjat


Kaajapuroilla
Toukokuu 2006, Kalla

Huone on hirveän pieni, ja sisustus... No, sellainen kohtuullisen köyhän teinipojan toteuttama (tai tämän äidin). Isabella pidättelee nyrpistystään miten parhaiten taitaa, sillä hän sai vihdoin asua Vernerin kanssa. Vain sillä piti olla väliä. Hän tottuisi kyllä. Kartanoon oli ollut mahdotonta jäädä, sillä äiti ja Amanda olivat muuttuneet entistäkin häijymmiksi heti mummon kuoleman jälkeen. Nuori perijätär tuntee polttelun silmissään, mutta välttyy itkulta. Mummo oli ollut hänen lempisukulaisensa. Tiukka, mutta silti ainoa joka oli ollut oikeudenmukainen. Toista maata kuin äiti.

Isabella nielaisee halveksuntansa, joka nousee heti pintaan ajatusten vain viivähtäessä äidissä. Hän keskittyy pakonomaisesti hetkeen. Verneri. Kaajapurojen koti. Hän on nyt täällä.

Asuminen poikaystävän vanhempien nurkissa oli jo ajatuksena kamala, mutta mitä muita vaihtoehtoja rahattomalla 17-vuotiaalla oli? Sitä paitsi, täältä sai ilmaisen tallipaikan. Yhtäkkiä sellaisellakin asialla oli väliä. Karsinavuokrat jopa rähjäisen vaatimattomilla kallalaistalleilla olivat hämmästyttävän kalliita, kun pääsyä sukutilille ei enää ollutkaan.

Isabella huokaisee raskaasti ja istahtaa poikaystävänsä sängylle – heidän sängylleen – ja se notkahtaa epäilyttävästi. ”Haluaisin kuollakseni jäätelöä.”  
Verneri hymyilee ja purjehtii purkamattomien pahvilaatikoiden ohi suutelemaan tyttöystäväänsä. Hän kaappaa Isabellan syliin hymyillen, mutta muuttuu sitten vakavaksi.
”Kuule, rakas. Siinä tapauksessa meidän täytyy mennä kauppaan.”
”Mmm, joo, vaikka”, Isabella mutisee Vernerin hiuksiin, mutta hämmästyy sitten. ”Siis hetkinen – eivätkö vanhempasi hoida sitä?”
”Totta kai, mutta ei meillä ole juuri sun lempijäätelöä. Jos on jäätelöä ollenkaan”, Verneri sanoo ja katsoo tyttöystäväänsä tietävästi.
Isabella räpyttää ripsiään hämmentyneenä ja vilkaisee Verneriä epäuskoisesti.
”Okei... no, mennään sitten”, nuori nainen sanoo ja peittelee epävarmuutensa hymyyn.

***

Isabella kulkee paikallisessa Spar-marketissa epäillen, mutta samalla jännittävän innostuksen vallassa. Vaihtoehtoja on ihmeellisen monta ja tuntemattomia tuotemerkkejä paljon. Kukaan ei tunnu tunnistavan häntä rennoissa kotivaatteissa. On ylipäätään hirveän outoa liikkua niissä kodin ulkopuolella. Isoäiti, niin rakas kuin olikin, olisi pöyristynyt kuoliaaksi jos olisi ehtinyt nähdä tämän ennen kuolemaansa. Se oli täysin totuudenmukainen skenaario, vaikka ajatus kuolemisesta jos ei olisi kuollut jo aiemmin olikin kiero.

”Tuleeko joku kohta palvelemaan meitä?” Isabella kuiskuttaa Vernerille, jonka naama leviää luonnottoman leveään virnistykseen.
”Ei, nyt ei olla Stockmannin Herkussa turkikset päällä”, Verneri piikittää.
Isabella punastuu, kun Verneri käyttää noin törkeästi hyväkseen luottamuksella kerrottuja tarinoita perheen perinteisistä jouluostoksista. Mummo otti nuoren Isabellan usein mukaansa, kun haettiin jouluherkkuja. Tärkeänä mummo antoi myyjättärelle ostoslistan, ja he kulkivat perässä, kun tämä poimi sopivia tuotteita koriin. Vanhoina hyvinä aikoina oli kuulemma saanut kaiken tilikirjaan, ja niinpä mummo teki korttimaksamisestakin melkoisen numeron. Silloin Isabella oli kulkenut mukana ylpeänä – he olivat olleet tärkeitä Helsingissä asti, sillä mummolla oli ollut suhteita kaikkialle.

Nyt Isabella seisoo ahtaalla käytävällä ja joutuu tuon tuostakin väistämään kahisevissa tuulihousuissa liikkuvia maalaisia ”kröhhmm, anteeksi” -lausahdusten herättelemänä. Hän tuijottaa ihmisiä, tavallisia kallalaisia, joille kauppias ei tuonut ostoksia etukäteen tilattuina keittiön piilotetulle takaovelle tiettyyn kellonaikaan, tiettynä päivänä. Kartanossa rutiineille annettiin arvoa. Jopa Kaajapuroilla vanhemmat laittoivat ruokaa itse, Vernerin isäkin. Ehkä jopa Verneri.

Isabella nielaisee. Hän on kauhuissaan (pitäisikö hänenkin kokata joskus itse?), mutta samanaikaisesti myös lumoutunut edessään avautuvasta tavallisesta maailmasta. Siinä maailmassa katsottiin poikaystävän kanssa kilohintoja (pelkkä ’hinta’ ei kertonut mitään, sillä pakkaukset olivat erikokoisia, niin Verneri kertoo) ja sitten mietittiin, mihin kannattaisi kuluttaa käytössä oleva seteli.

”Selvä on”, Isabella sanoo yhtäkkiä, ja Verneri käännähtää pakastearkulta kulmat kysyvästi koholla. Maailman paras poikaystävä oli selittänyt juuri, ettei hän oikeastaan tarvitsisi maitoa puuroon, vaan sen voisi valmistaa yhtä hyvin veteenkin. Niillä rahoilla saataisiin melkein ostettua Isabellalle crème brûléen makuista jäätelöä, tosin pitäisi luopua jostain muustakin.

”Otetaan vaniljaa. Se on hyvää ja halpaa. Ja katsopas! Kasvirasvaan valmistettu on noin paljon halvempi kuin kermainen! Maistetaan sitä”, Isabella sanoo, ja ottaa gourmeejäätelön päättäväisesti Vernerin käsistä. Hän on nopea oppimaan ja vielä nopeampi sopeutumaan. Tumma poninhäntä heilahtaa ilmassa, kun Isabella palauttaa jäätelön tarkasti paikalleen ja suutelee sitten Verneriä pikaisesti poskelle. Hän ei halua tehdä tästä numeroa. Ei tämä ollut iso juttu, vaikka oli sittenkin.  

***

Syyskuu 2007, Kalla

Oli todella kummallista pyytää taksikuskia ajamaan Kallaan. Paluu Suomeen oli oikeastaan suurempi shokki kuin opiskelijavaihto Englannissa, sillä sinne Isabella oli sopeutunut nopeasti. Myös taksamittarin näyttämä lukema oli shokki, vaikka Isabella olikin elättänyt itse itsensä jo pidemmän aikaa (tai ehkä juuri siksi). Hän kuitenkin maksoi kiltisti ja kiitti kuskia kohteliaasti.

Syyskuinen Kalla tarjosi sadetta. Näky oli masentava ja liian samankaltainen kuin Englannissa. Budjettilennot pitkällä vaihdolla ja syömättömyys koko uuvuttavan matkustusrupeaman ajan alkoi tuntua vatsassa. Vaikka oli siellä muutakin. Erikoinen, paluun aiheuttama jännitys väänsi vatsanpohjaa yhtä pahasti kuin nälkä.

”Isbeeeee!!!” iloinen ja korviasärkevän kimeä huuto kuului varmasti kauas, ja Isabellan yksi monista laukuista putosi mätkähtäen märälle nurmelle, kun Janna Kaajapuro hyökkäsi hänen kaulaansa.
Samassa Kaajapurojen ovi avautui, ja Tiina ilmestyi kynnykselle pitkään ja tuhruiseen essuun sonnustautuneena. Ulos leijaili herkullinen kotiruuan tuoksu. Talon takaa ilmaantui Pekka, joka varmasti kuuli pihaan kaartaneen taksin.

”Taksillako sinä tulitkin? Olisit nyt herraisä soittanut kyytiä!"
"Onneksi meillä on ruoka juuri valmista, olet lapsiparka varmasti nälissäsi..."
"Tule nyt äkkiä pois sieltä sateesta... "
"Anna minä kannan laukkusi...”


Isabella hymyili väsyneesti. Vernerin vanhemmat ovat niin välittömiä ja kultaisia. Kaiken hössötyksen takaa kukaan ei huomannut, että Isabellaa painoi muukin kuin väsymys. Että vaihtovuosi on jättänyt hänen sisimpäänsä halkeaman. Hän oli rikki, mutta samalla iloinen, ettei se näkynyt päällepäin. Nyt täytyi vain keskittyä tulevaan. Hoitaa lukio loppuun, ja suunnitella ihanaa tulevaisuutta hänen oman Vernerinsä kanssa. Näin rakastavassa ympäristössä kaikki unohtuisi kyllä.

muuttojuttuja #isbenhaaste4
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 19.09.18 13:29
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kartanopäiväkirjat
Vastaukset: 20
Luettu: 566

Takaisin alkuun

Siirry: