Kellonaika on nyt 18.11.19 16:07

7 osumaa on löytynyt haulle 0

Grannin päiväkirja

Lainapäähineissä
28. syyskuuta 2018 -- #RGesteleiri #innanhaaste

Kotikoti ei ollut varmaan koskaan tuntunut yhtä vilkkaalta ja eloisalta paikalta kuin aiemmin tänään, kun Kallan väki oli pörissyt ja pyörinyt ja hyörinyt ympäriinsä. Nyt oli kuitenkin melko hiljaista. Vieraat Isabellaa lukuunottamatta olivat varustamassa hevosiaan ensimmäistä ratsastustaan varten. Mä ja Isabella ratsastettaisiin vasta myöhemmin isän valvovan silmän alla.

Vaihdoin kuitenkin jo ratsastusvaatteet ylleni. Olin päättänyt, että harjaisin Grannin valmiiksi ja kiikuttaisin varusteet jo valmiiksi sen karsinalle, sillä halusin ehtiä nähdä mahdollisimman paljon muiden ratsastusta.

Sujahdettuani ratsastusasuun katselin ympärilleni mun huoneessani. Se oli ihan asiallinen ja siisti huone, ei mikään hempeä pikkutytön leikkitila tai angstisen teinin luola (ei sillä, että mä olisin mikään angstiteini ollutkaan; ehkä pikemminkin herkkäsieluinen runotyttö). Olin kyllä asennoitunut majoittumaan muiden leiriläisten kanssa, mutta voi miten typerä olin ollut, kun olin edes kuvitellut sellaista! Tietysti kotonaan käyvä tytär viettäisi aikaa vanhempiensa kanssa ja nukkuisi omassa huoneessaan. (Saattoi toki käydä niinkin, että kotonaan käyvä tytär ottaisi mallia isoveljestään, joka oli sangen taitava luikahtamaan kenenkään huomiota herättämättä ulos kartanosta salaisille yöjuoksuilleen. Ainakin kotonaan käyvä tytär saattaisi kokeilla sellaista.)

Mun katse haki (salaisen pakoreitin sijaan) kypäräpussia. Olin sullonut sinne kypäräni ja kaksi paria ratsastushanskoja, ja sen pitäisi olla... niin, missä?

Hätäännyin.

Oliko kypäräpussukka jäänyt autoon? Purtsille? Kotiin?

Eih. Oli se missä tahansa, niin perille asti se ei ollut päätynyt.

Mä olin ratsastusleirillä. Mä ratsastaisin seuraavan kuuden päivän aikana paljon. Mulla ei ollut ratsastuskypärää. Ilman hanskoja vielä pärjäisinkin, mutta paljain päin mä en kyllä koskaan kiipeäisi hevosen selkään. Ei isä sellaista sallisikaan, sillä se otti turvallisuusasiat tosissaan.

Mitäs nyt? Jokin kypärä mun olisi itselleni keksittävä ennen kuin isän ensimmäinen valmennus alkaisi.

Keksin ratkaisun lopulta aika nopeasti. Päätin hiipiä vaatehuoneeseen, missä tiesin äidin ratsastusvaatteita säilytettävän. Hän ratsasti yhä, mutta hyvin harvoin, ja enimmäkseen vain maastossa.

Miten siististi ratsastushousut ja -paidat olikin viikattu omiin koreihinsa. Takit roikkuivat henkareissa, ja kahdet eri saappaat seisoivat saapastuilla ryhdistettyinä paikallaan. Niistä näki, että niitä huollettiin yhä säännöllisesti. Toiset olisivat koska tahansa valmiit kilpakentille; toisiin oli ajan hammas purrut enemmän, sillä niitä äiti käytti kotona.

Kypäriäkin oli kaksi. Valitsin koristeettoman mustan kypärän, jonka beiget hihnat olivat säädettävissä oikean mittaisiksi. Kypärän sisävuoriin oli kirjailtu nimikirjaimet SR, Susanne Rosengård. Oli jännittävää sovittaa sitä kypärää päähän, mutta tein niin silti ja olin helpottunut, kun katselin kypärää ja ajattelin, että se oli kuin mikä tahansa muu kaltaisensa, sillä nimikirjaimet eivät näkyneet ulospäin. Tiesin, että hyllylle jäävä fiinimpi kypärä oli muinaismuisto ajalta, jolloin äitikin heittäytyi kilparatsastajaksi vielä yhden kauden ajaksi. Siihen kajoaminen ei tuntunut oikealta, mutta tämän arkisemman voisin ottaa.

Livahdin talliin harjaamaan Grannin ja kuuntelin ensimmäiseen valmennukseensa lähtevien ratsukoiden menoa. Seurasin pian itsekin perässä, kun karsinassa seisoi puhdas Granni ja oven telineellä kökötti sen satula ja koukussa suitset sekä äidiltä lainattu kypärä. Riittäisi, että tulisin talliin muiden aloittaessa loppuravit. Ehtisin siten aivan hyvin valmiiksi omaan valmennukseeni.

Asetuin nurmikentän laidalle seuraamaan, kuinka Ellie, Rasmus ja Heidi hikoilivat Jessin opetuksessa.
"... ja ihan sama mitä te teette ja miten sen reaktion saavutatte, mutta sen on tultava heti, ei voi mennä puolta kierrosta ennen kuin hevonen tekee niin kuin te haluatte..."
"... ajatus on oltava mukana, mutta ei pidä jäädä murehtimaan! Jos menee pieleen, ratsastakaa eteen, kootkaa pakka, tulkaa uudestaan! Ette te radallakaan voi jäädä muhimaan, koska jos te kieriskelette edellisessä ongelmassa niin sitten on seuraava ongelma jo sylissä eikä entistäkään ole ratkaistu..."
"Joo-o, ihan oikein, vaadi sitä siltä. Sä saat vaatia ja pitää vaatia jos pyynnöllä ei tapahdu. Se luistaa hommista jos sä annat sen, Ellie. No näin, oikea ajatus siinä!"
"Parempi, Heidi. Se ei nyt ole ihan niin rauhaton, se on vähän tasaisempi, mutta kyllä sen keskittyminen seilaa vähän kuin pienellä lapsella. Tai miehellä. Onhan tässä nää tammatkin..."
"Se on vähän sellainen möllykkä, Rasmus, iso vauva, mutta ihan toimiva. Sehän siis haluu tehdä sulle mieliksi, niin sen pitää ihan selkeesti tietää milloin se on tehnyt oikein."
"Jonathanilta me kaivetaan tässä muutaman päivän aikana vatsalihakset, niin lähtee se Dustykin työskentelemään. Mä laitan sut kyllä hyppäämäänkin sillä, siinä nähdään miten pysyt kyydissä."

Vähitellen mun oli valuttava takaisin kohti tallia. Hiekkakentältä kaikui Henrikin puhe. Hymähdin, kun ymmärsin sen välittävän oikeastaan ihan samaa viestiä kuin Jessikin, mutta omalla rauhallisemmalla tavallaan.
"Tää on vähän tätä näiden nuorten kanssa, kun ei oikotietä onneen ole, vaan pitää antaa niiden rakentua ajan kanssa. Mutta silti, kun niiden kanssa tehdään, niin tehdään oikein ja kunnolla, että ei niin kuin anneta niiden tehdä puoliteholla vaan koska ne on nuoria. Pitää tietää mitä voi vaatia, ja sitten ei saa tyytyä kauheasti vähempään, koska eihän se sitten edistä mitään jos aina mennään ihan vähän vaan ja ihan pientä vaan ja ihan mukavasti vaan..."

Rosengårdissa vallitsi aika selkeä yhteinen linja siitä, miten hevoset koulutettiin ja miten niitä ratsastettiin. Se oli hyvä, koska muuten isän, Henrikin ja Jessin yhteistyöstä olisi varmasti tullut hankalaa ja monimutkaista. Uskoin, että siitä olisi apua myös leiriläisille, jotka joutuisivat kuuden päivän aikana ratsastatamaan kolmen eri ihmisen valvovan silmän alla. Valvovien silmien yhtenäinen linjaus estäisi leirin annin pirstaloitumisen tuhanteen ristiriitaiseen palaseen.

Tallin oven avatessani mä arvelin, ettei siellä olisi kuin Ankkaa satuloiva Isabella. Auburnin perijättärellä alkaisi heti huomenna hevoskokeilurumba, mutta isä oli ehdottanut tälle, että tämän ensimmäisen kerran hän ratsastaisi omalla hevosellaan. Siten isän ja äidin olisi vielä helpompi arvioida, olivatko he valinneet Isabellalle sopivimmat mahdolliset kokeiltavat.

Kokeiltavien joukossa olisi munkin ehdotuksia. Se oli aika jännittävää.

Isabellan hevosostosten pohdiskelu kuitenkin kaikkosi mun päästä sen siliän tien, kun mä näin äidin Grannin karsinan edustalla. Siinä ihan sen näkyvillä oli siltä itseltään luvatta lainattu ratsastuskypärä. Niin joo, ja olihan sen edessä mun hevonenkin, jota se varmasti oli tullut arvostelemaan, mutta sillä hetkellä mä olin kaikkein eniten huolissani siitä kypäräasiasta.

Äiti kääntyi mun puoleen ja jostakin kummallisesta syystä se hymyili... melkein lämpimästi. Sellainen teki mut levottomaksi. Ei varmaan olisi pitänyt tehdä, mutta tekipähän vaan.

"Granni ser fint ut", äiti aloitti.
"Tack", kiitin varuillani.
"Och jag märkte att du ska låna min hjälm."
Liikehdin levottomana, mutta äiti hymyili taas.
"Vad roligt att nån använder den här hatten också", äiti yhtäkkiä sanoi, ja mä häkellyin vähän, mutta suurin yllätys oli vielä edessä.

"Vad trevligt att ha dig hemma igen. Jag har saknat dig", Susanne Rosengård sanoi mulle ja avasi sylinsä toivottaen mut tervetulleeksi halaukseen.

Hetkeäkään empimättä mä astahdin lähemmäs, ja hetken musta tuntui, että mä todella olin tullut kotiin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 28.09.18 9:39
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 108
Luettu: 5847

Banskun päiväkirja

Amandan katse oli murhaava. Jos katse voisi tappaa, olisin kuollut siihen paikkaan. Puna nousi kasvoilleni. Miten olin saattanutkin olla niin tyhmä ja luulla, ettei Amanda huomaisi mitään? Avasin suuni selittääkseni, mutta suljin sen saman tien. Selittely olisi turhaa. Amanda Sokka ei kuuntelisi selityksiä. Siksi vain köhäisin.
”Anteeksi, ei toistu”, mutisin kuin mikäkin pahantekijä ala-asteella.
Olisiko tämä jopa niin paha asia, että Amanda Sokka potkisi meidät Banskun kanssa pois valmennusryhmästään? En pystynyt katsomaan Amandaa silmiin. Ei hitsit… olisi pitänyt valita jonkun toisen.. Tyhmä minä!

**
”Voi helvetin helvetti”, kirosin samalla, kun kaivoin Banskun varustelaatikkoa.
Miten ihmeessä olin saattanut yhtäkkiä kadottaa jotain niin tärkeää? Ei hitto! Mähän vein ne Banskun kankisuitset kotiin puhdistettavaksi. Mun piti ne niin hienosti puhdistaa jollain uudella nahkasuojalla, jota en viitsinyt Auburniin raahata mukanani. Oli helpompi tuoda suitset aineen luokse kuin pieni purkki suitsien luokse. Nyt se sitten kostautui.

Mä en vain sillä hetkellä nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa. Ei me voitaisi Banskun kanssa ilman kankia osallistua ensimmäisiin edistyneiden valmennukseen. Perus aacheneilla Amanda nauraisi meidät pois kentältä. Mä huomasin suitsinaulassa yhdet samanlaiset kankisuitset. Mitään sen suurempia ajattelematta mä tartuin mustiin suitsiin. Mun oli pakko lainata niitä. Ainut asia, mikä mua huoletti, oli se, että ne olivat Fellun. Mitä jos Amanda huomaisi?

Ei, ei se voisi huomata mitään. Ne olivat kuitenkin täysin samanlaiset kuin Banskun omat. Lisäksi ne sopivat suorilta Banskun päähän. Suoristaessani otsapantaa olin aivan varma, että Amanda ei huomaisi mitään. Unohdinkin asian jo siinä vaiheessa, kun me käveltiin kentällä uuden valmennusryhmän kanssa heti nuorten jälkeen.

Amanda ei päästänyt meitä helpolla. Sen katse tarkasteli meitä tiukasti, ja se kertoi hyvin tarkkaan milloin ei ollut tyytyväinen. Tunnin aiheena oli laukka-avot. Ne olivat Banskulle hieman uudempi asia, joten otin erityisen paljon Amandan haukuista kiinni. Me saatiin pari hyvää suoritusta, vaikka Amanda ei paljoa kehuja ladellut, jos yhtään. Valmennus oli aktiivisempi kuin ennen, joten huomasin Banskun väsyvän nopeammin. Taputin sitä kaulalle kuitenkin hyvästä työskentelystä.

Tallissa purin Banskun varusteet ja siinä vaiheessa unohdin jo pelätä Amandan huomanneen suitsien vaihdon. Puhdistin Fellun suitset kokonaisuutena ja niputin ne mahdollisimman hyvin. Siinä vaiheessa, kun laskin suitsia koukkuunsa, varustehuoneen ovi aukeni ja käänsin katseeni pyörätuolissa istuvaan Amandaan.
”Täällä ei ole tapana lainata muiden varusteita”, sanat olivat erittäin, erittäin paljon täynnä vihaa ja halveksuntaa.

Amanda Sokka oli pelottava jopa pyörätuolissa.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 16.09.18 16:35
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Banskun päiväkirja
Vastaukset: 56
Luettu: 2355

Riepun päiväkirja

31. Kun mikään ei onnistu
Keskiviikko 22/08/2018

Tänään oli se päivä, kun mikään ei sujunut. Olin kaatanut aamukahvit valkoiselle aamutakilleni, unohtanut puurokattilan levylle (kitkerän pohjaanpalaneen puuron haju leijaili edelleen asunnossani) ja vaihtanut vaatteet ainakin kolme kertaa, sillä en osannut päättää sopivaa asukokonaisuutta. Loppujen lopuksi valitsin päälle ne vaatteet, jotka olivat ensimmäisenä osuneet käsiini. Niin uskomattoman turhauttavaa.

Kaiken lisäksi tänään oli valmennus. Jos aamun merkit pitivät paikkansa, se tulisi menemään varmaan ihan yhtä hyvin. Juoksin portaat alas kaksi kerrallaan, sillä en ehtinyt jäädä odottamaan hissiä. Olin pahasti jäljessä aikataulustani, eikä ollut puhettakaan että ehtisin harjata Riepun perusteellisesti. Poskeni punoittivat kaikesta juoksemisesta, mutta pääsin viimein autolleni ja kohti Auburnia.

Seuraava vastoinkäyminen: Riepu ei ollut tarhassaan. Olin näköjään unohtanut ilmoittaa aamutallista vastaavalle, että olisi vienyt ruunan tarhaan laitumen sijasta. Nyt joutuisin tuhlaamaan kallisarvoista aikaa laitumella rämpimiseen. Ei auttanut muu, kuin ottaa riimunnaru mukaan ja lähteä matkaan. Onneksi Riepu ei sentään ollut peruuttanut laitumella kaikkein kauimmaiseen nurkkaan, mutta sain kävellä hyvin nopeasti ennättääkseni ajoissa valmennukseen.

Saatuani Riepun karsinaan ennätin vain pikaisesti harjata kriittisimmät paikat, kunnes vedin saappaat jalkaan ja aloin varustaa hevosta. Satulahuoneessa minut kuitenkin kohtasi järkytys, sillä Riepun satulasta puuttuivat jalustimet. Etsin ensihätään kaikki mahdolliset paikat läpi, kuten kaapit, kuivaustilat, hoitopaikat ja loungen. Sen jälkeen hieman epätodennäköisemmät paikat, kuten toimiston, rehuhuoneen ja keittiön.

Jalustimia ei löytynyt kertakaikkiaan mistään, eikä sen puoleen yhtäkään varaparia. Enhän minä nyt voinut mennä estevalmennukseen ilman jalustimia! Pyörin minuutin ajan päättömänä varustehuoneessa, kunnes päätin mielivaltaisesti lainata jalustimia Leevin satulasta. Tuskimpa Amanda siitä suuttuisi, olivathan ne molemmat hänen hevosiaan. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa jahkailla, vaan olisi varustettava Riepu pikapikaa ja lähdettävä kohti maneesia.

Nousin hevosen selkään ja säädin jalustimet. Ne tuntuivat erilaisilta jaloissa, mutta en antanut sen häiritä. Pyysin Riepun liikkeelle ja se singahti eteenpäin aikamoisella vauhdilla. Oho, mikäs kiire sille tuli? Keräsin alkukäyntien jälkeen ohjaa ja ryhdyin lämmittelemeään. Riepu vaikutti erittäin kiireiseltä eikä se tuntunut kuuntelevan pidätteitä lainkaan. En olisi kaivannut tätä juuri nyt, vaan olisin vain halunnut suorittaa valmennuksen kunnialla. Riepulla oli näköjään toiset ajatukset.

Hiki oli noussut pintaan jo alkuverryttelyiden aikana. Riepun pitkissä askelissa pysyminen vaati keskivartalon lihaksia jo normaalistikin, mutta nyt se tuntui venyttävän askeliaan äärimmilleen. Puolipidätteiden tekeminen toimi vain välttävästi eikä vauhti hidastunut riittävästi. Kohta pitäisi alkaa hypätä esteitä, mitäköhän siitäkin tulisi? Olisin halunnut vetää säkin päähäni ja kadota maan alle, missä vaiheessa ratsastustaitoni olivat kadonneet olemattomiin?

Alkuverryttelyn aikana olin jo tottunut Riepun vauhtiin ja saanut sitä ehkä aavistuksen verran taipumaan. Ehkä. Riepulla tuntui olevan ihan omat puuhat mielessä ja se tuntui esittävän jos jonkin moista lisättyä askellajia pitkin maneesia. Tyytymättömät päänpudistukset valmentajalta eivät aivan lisänneet itsevarmuuttani ja välillä teki mieli luovuttaa. Tämä vain ei ollut minun päiväni.

Loppuvalmennus ei sujunut yhtään sen varmemmin. Pääsimme kyllä esteistä yli, ja olisimme varmasti tehneet ennätysajan, jos ratasuorituksesta olisi ollut kyse. Kaikki vain oli valitettavasti Riepun ansiota, minun roikkuessani säälittävänä kyydissä. Pitäisiköhän minun harrastaa enemmän maastakäsittelyä tai koulutreeniä, jotta saisin ratsastuksen taas hallintaani. Viime viikon alusta treenit olivat menneet niin hyvin, mutta loppuviikosta alkanut mahalasku ei osoittanut pysähtymisen merkkejä.

Riisuin Riepun varusteet ja annoin ruunalle pari hevosnamia. Eikai se sen vika ollut, että minä en osannut ratsastaa. Nyt kun kiire oli vihdoin ohitse, saatoin harjata hevosen pidemmän kaavan mukaan. Ei sillä, että se olisi ollut lainkaan likainen, mutta Riepu tuntui nauttivan vähän pidemmistä harjaustuokioista, jossa rapsuttaisin reippaasti sen suosikkikohtia, kuten harjan tyveä, säkää ja lautasia. Kimon kanssa touhutessani myös aamupäivän ärsyyntynyt olo alkoi kaikota, sillä olihan Riepu nyt kaikessa hölmöydessään äärimmäisen suloinen.

kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 22.08.18 9:05
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Riepun päiväkirja
Vastaukset: 53
Luettu: 2296

Armin päiväkirja

20.8.2018

Mä juoksin pitkin tallia puoliksi paniikissa. Okei, ketä mä huijaan. Ihan täysin paniikissa. Mulla olisi kohta uuden valmentajan pitämä valmennus ja mä en löytänyt mistään omaa kypärääni. Eikä mulla tietenkään toista ollut. Mä en tiedä mihin ihmeeseen se oli voinut kadota. Juuri eilenhän mä olin sitä käyttänyt ja laittanut sen omalle paikalleen kaappiini. Nyt se oli poissa. Ja mulla tosiaan alkaisi ihan juuri Anton Koskisen pitämä valmennus.

Ei auttanut kuin lainata jonkun kypärää, mutta ongelma oli, että kenen. Ketään ei näkynyt mailla halmeilla, koko talli oli kuin ihmeen kaupalla tyhjä ihmisistä. Oikeastaan vaikutti siltä, että tallissa oli mun lisäkseni vain Armi. Ei hemmetti. Olisikohan Nikon kypärä mulle liian iso? Todennäköisesti, mies oli aika isopäinen tapaus. Siinä olikin ne se kypärä, jota uskaltaisin ihan oikeasti lainata ilman luvan kysymistä. Perijättäret ei tulisi kysymykseenkään, jos jäisin kiinni (todennäköisyys olisi aika suuri) mä olisin vainaa.

Mä en keksinyt ketään, jolta olisin uskaltanut lainata ja jolla voisi olla suurinpiirtein samankokoinen pää kuin mulla. Joten mä menin Nikon kaapille, nappasin kypärän ja kääntelin sitä käsissäni. Jos se ei valuisi mun silmille, niin mä tuskin kuolisin ja kukaan ei huomaisi, ettei mulla ollut omaa kypärää. Mä painoin kypärän päähäni ja heiluttelin vähän päätäni. Olihan se vähän iso, mutta jos mä vääntäisin hiukseni jotenkin sopivasti, se voisi parantaa tilannetta. Ja Armi toivottavasti ei tänään keksisi kouluvalmennuksessa heittää mua selästään alas. Tosin kerta se olisi ensimmäinenkin, kunhan ei tänään tulisi.

Joten me päästiin punarautiaan kanssa maneesiin ihan aikataulussa. Anton Koskinen ei vaikuttanut kauheen puheliaalta valmentajalta, kun mä moikkasin tämän saapuessa. Olikohan valmentajan ammatti ihan sopiva miehelle? Se oli kuitenkin asiakaspalvelua ja joutui olemaan ihmistenkin kanssa tekemisissä. Mä yritin pistää Armia kävelemään reippaasti, mutta tammalle harvinaisesti tämä oli todella laiska. Laiskasti se vain huiski välillä hännällään puolelta toiselle. Tästä tulisi todella mukava valmennus.

Armi oli varmaan ensimmäistä kertaa ihan kamala. Ei mitään reaktiota mihinkään, tai siis varmaan viiden minuutin viiveellä, ihan sama mitä mä tein siellä selässä. Siirtymiset tuli juuri sillä kamalalla viiveellä, vaikka mä mielestäni ilmoitin Armille ihan selkeästi mitä haluan. Ja vaikka kuinka koitin herkistellä, Armi vain löntysti menemään. Väistöistä nyt ei edes puhuta, se oli yksinkertaisesti vain niin kamalaa. Antonin ohjeet kyllä olivat hyviä ja niistä olisi varmasti hyötyä. Kunhan Armi olisi vähän enempi motivoitunut työntekoon, sillä tänään siitä ei vain tullut mitään.

"Kiitos hirveesti Armi, annettiin hieno kuva uudelle valmentajalle. En varmaan kehtaa ikinä mennä sen valmennukseen enää", mä tuhisin puoliveriselle, kun Anton oli lähtenyt ja me oltiin kahdestaan jääty kävelemään. Paitsi, mulla olisi ensi viikon torstaina Antonin estevalmennus Ramidalla. Voi luoja, mä tulisin niin kuolemaan. Mä en luottanut yhtään, että nuori tamma osaisi käyttäytyä ollenkaan. Palattuamme talliin, mä kävin palauttamassa Nikon kypärän paikoilleen. Ainakaan vielä mä en jäänyt kiinni siitä, paitsi Nikon kohdalla se tuskin olisi paha tilanne. Välillä kypärä oli vähän valahtanut naamalle, mutta muuten se oli ollut ihan passeli lainakypärä. Kun mä vilkaisin omaan kaappiini, niin mun kypärä oli siinä omalla paikallaan. Mistä hemmetistä se siihen oli ilmestynyt valmennuksen aikana?

kirjoittaja Nita M.
lähetetty 20.08.18 12:34
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Armin päiväkirja
Vastaukset: 56
Luettu: 2147

Minan päiväkirja

17.08.2018 - Anton Koskisen kouluvalmennus

Valmentajan kommentti:
Hyvät alkuverryttelyt tuottivat tulosta heti valmennuksen alussa. Tamma kuunteli apuja herkeämättä ja kulki hienosti omilla jaloillaan turhaa vääntyilemättä ja kääntyilemättä. Lisätyt askellajit selkeästi tympäännyttivät hevosta, joten ratsastaja sai tehdä todella työtä saadakseen puhtaat suoritukset. Vastalaukka näytti alkuun kömpelöltä tamman laukan ollessa hieman epätahdissa.



Minan kankisuitset olivat kadoksissa. Ne eivät roikkuneet omassa naulassaan ja olin päättänyt valita ne tämänpäiväiseen valmennukseen. Olin jo omasta aikataulusta myöhässä ja en ymmärtänyt, mistä voisin suitsia lähteä etsimään, joten kiireessä nappasin mukaan Ankan kankisuitset, joiden kuolaimet olivat samankokoiset kuin Minalla. Laskin nopeasti, missä rei’issä poskihihnat olivat kiinni ja merkitsin puhelimeeni, jotta voisin palauttaa suitset oikeissa mitoissa paikoilleen. Toivottavasti Amanda ei tulisi seuraamaan valmennustani, sillä hän varmasti huomaisi minun napanneen jonkun toisen suitset.

Saavuin juuri ajoissa maneesiin, varmaan täysin pöllähtäneen näköisenä, jotta ehtisin kävellä hyvin Minan kanssa ennen valmennuksen alkua. Mina oli tänään paljon rennompi kuin eilisissä kilpailuissa. Käynti oli mukavan reipasta ja tahdikasta, eikä minun tarvinnut kuin tahdittaa tammaa ja myödätä mukana.

Anton esitteli itsensä saapuessaan maneesiin ja otti minulta käteisenä vastaan valmennusmaksun. Alkuun lähdimme tekemään keskiympyrällä ravi-käynti siirtymiä. Mina kulki hienosti ja oli herkkä istunnalle, joten minun ei tarvinnut kuin ajatella pohjetta ja kättä. Seuraavaksi lähdimme harjoittelemaan ravista pysähdyksiä ja pysähdyksestä raviin siirtymistä. Alkuun pysähdykset menivät käynnin kautta, mutta pian saatiin kauniit ja tasapainoiset pysähdykset.

Seuraavana lähdimme treenaamaan ravissa koottuja ja lisättyjä askellajeja. Kokoaminen oli helppoa ja tamma tuntui lähes ravaavan paikoillaan, eikä siitä varmasti olisi ollut hyvällä treenillä pitkä matka piaffeen tai passageen. Käännökse kulmissa sain tehdä takaosakäännöksinä, joissa olisi vielä varmasti hiomista molemmilla, mutta Anton ei takertunut siihen. Suurempi ongelma nimittäin oli eteenpäinpyrkimys lisätyssä ravissa. Mina ei meinannut lähteä venyttämään askeliaan sitten millään. Lopulta päädyin käyttämään kannusta ja se sai Minaan selvän reaktion, muttei pysyvää muutosta, sillä seuraavallakin kerralla jouduin käyttämään kannuksia.

Ravista siirryimme laukkaan, jossa teimme samoja harjoitteita ja kokeilin jopa puolipiruettia, joka oli tosin vielä liian haastava tehtävä nuorelle tammalle, mutta asteittaisella harjoittelulla sekin varmasti onnistuisi. Lisäyksissä oli taas haastetta, vaikka nyt menikin jo paremmin.

Väliin otimme käyntitauon ja palasimme sitten Anton ohjasi minut kahdeksikolle tekemään ravista laukannostoja. Kun Mina tuntui olevan taas sopivasti kuulolla, Anton pyysi minua pitämään laukan ja tekemään laukanvaihdot ympyröiden liitoskohdassa. Mina ei aivan ollut tasapainossa ja uuden laukkaamissuunnan myötä se aina haparoi ja välillä meni ristilaukalla. Laukanvaihtojen ollessa niiden sijainti muutettiin ympyröiden toiselle puolelle, jolloin syntyisi mukava vastalaukkakaarre. Alkuun Minan laukka ei ollut kauniin kolmitahtista ja jouduin todella tekemään töitä. Lopulta sain ratsastettua tamman paremmin pohkeelle ja enemmän ylämäkeen, jolloin tahtikin löytyi.

Loppu verryttelyn päätin suorittaa itsenäisesti maastossa, sillä valmennusaikakin oli jo muutaman minuutin miinuksen puolella. Kiitin vielä Antonia kovasti ja kerroin tamman olleen aivan eri hevonen eilisissä kilapailuissa.

Palatessani talliin huokaisin. Isabella - tai kukaan muukaan - ei ollut seurannut valmennusta ja sain palauttaa suitset hiestä pyyhittynä takaisin omalle paikalleen ja kiinnitin poskihihnat vielä takaisin Ankan mittoihin. Samassa päähäni pälkähti ajatus, Minan suitset olivat varmasti jääneet autoni takakonttiin, koska ne eivät olleet mahtuneet trailerin varustekaappiin. Minun ei siis auttanut, kuin käydä noutamassa suitset autostani.

#innanhaaste
kirjoittaja Lotta A.
lähetetty 19.08.18 22:54
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Minan päiväkirja
Vastaukset: 50
Luettu: 2403

Effin päiväkirja

20.08.2018 / A. Koskisen kouluvalmennus

Mä olin oikeasti letittänyt Effin harjan sykeröille valmennusta varten. Tarkistin vielä, että ruskea kouluhuopa oli paikoillaan ja valkoiset koulusuojat hyvin. Mulla oli saappaat jalassa, pyöreäpäiset kannukset ja farkkuratsastushousut, missä oli blingiä takataskussa. Ruskean pikeepaidan olin laittanut housujen sisään ja hiukset oli kiinnitetty matalalle nutturalle. Kypärä oli…hetkinen, missä?
Levottomana kävin läpi hoitopaikan lähellä olevat varusteet, harjapakki ja Effin suitset oli siinä, mutta mun kypärä ei missään. Muerda!
Kävelin varustehuoneeseen, katsoin kaapin läpi enkä nähnyt sitä missään. Ajatukset juoksi tuhatta ja sataa, mitä mä nyt tekisin? En varmana ratsastaisi Effillä ilman kypärää. Silmiini osui Armin kaappi, Nita.
Vilkaisin kaappiin ja näin Nitan kypärän siinä, uskaltaisinkohan lainata sitä?
Kokeilin sitä päähäni ja kypärä sopi onneksi. Kello oli jo niin paljon, että mun piti olla jo alkukäyntejä tekemässä, mulla ei ollut aikaa kysellä lupia. Toivottavasti nainen ei pahastuisi tai tarvitsisi kypäräänsä ihan vielä.

Nopeasti laitoin suitset Effille ja riensimme kentälle. Hyppäsin tamman selkään satulavyön kiristämisen jälkeen ja olin kävellyt kaksi kierrosta, kun vieras mies käveli kentälle päin. Anton esittäytyi ja keskustelimme mun ja Effin tasoista miehen kanssa ennen valmennuksen aloittamista. Effi ehti onneksi hyvin vertyä ennen raviin siirtymistä.
Effi esitteli useasti sisäpohkeen tehottomuutta ja karkasi venkuilemaan uran sisäpuolelle. Myös sen suu tuntui levottomalta ja tamma kulki ajoittain pää taivasta kohden, kuin kirahvi konsanaan. Mua nolotti, Anton komensi meitä kentän reunalta minkä kerkesi ja mä koitin saada hevosen kunnolla avuille.

Hetken päästä jokin naksahti paikalleen ja Effistä tulikin paljon parempi. Se oli edelleen säpsäkkä, mutta nyt reagoi apuihin ja tuli selkeästi yhteistyöhaluisemmaksi. Anton antoi kehuja ja jatkoimme valmennusta paremmalla energialla.
Effi näki edelleen mörköjä, mutta esitti puhtaita suorituksia useasti ja se valoi muhun toivoa jatkon kilpailuiden osalta. Ehkä me selvittäisiin kisoista kunnialla jossain vaiheessa. Jos siis hyvä tuuri kävisi.

Loppuun Anton halusi meiltä takaosakäännöksiä. Joko mä en osannut kertoa sille tarpeeksi selvästi mitä halusin, tai sitten tamma vain ei halunnut tajuta, mutta Antonin piti oikeasti kädestä pitäen melkein näyttää meille miten tehtävä suoritettiin. Mua nolotti taas, mutta Anton nauroi vain. Me oltiin kuulemma kuitenkin tosi hyvä pari ja työllä saataisiin kaikki ongelmat selätettyä.
Mun pitäisi vain aina huomioida miten herkkä Effi oli ja antaa sille normaalia enemmän tukea henkisesti ja fyysisesti. Tamman kanssa piti aina itse tietää mitä tekee ja rauhallisesti pyytää siltä haluttua liikettä.

Valmennuksen jälkeen pesin hionneen Effin ja palautin hetimiten Nitan kypärän takaisin. Onneksi Effi ei ollut tiputtanut mua tänään.


Kotiin päästyäni näin kypäräni eteisen lipaston päällä. Miksi ihmeessä mä olin sen kotiin tuonut?

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 19.08.18 20:15
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 96
Luettu: 3556

Laran päiväkirja

keskiviikko 22. elokuuta 2018
Anton Koskisen valmennus

Herra A. Koskinen, joka oli Auburnin uusi sopimusvalmentaja, oli viihtynyt tallilla tällä ja edellisellä viikolla n. joka päivä. Jostain syystä se halusi ”keskittyä yhteen ratsukkoon kerrallaan” ja otti vaan yhden valmennuksen kullekin päivälle, joten siitä oli äkkiä tullut lähestulkoon vakiovieras. Jos mä en olisi kautta rantain kuullut että sillä oli jo oma nainen, mä olisin epäillyt sen yrittävän epätoivoisesti piirittää Isabellaa ja/tai Amandaa jonkun huonon valmennustekosyyn varjolla.

No, Matilda, Ellie ja oikeastaan kaikki muutkin olivat tykänneet Koskisen valmennuksista, joten mä olin buukannut mulle ja Larallekin oman. Valmennuspäiväksi järjestyi keskiviikko ja teemaksi jotain pieniä hyppyjä, ei mitään sen ihmeempää rataa. Lara aika harvoin ihastutti ihan uusia valmentajia, mutta jos Koskinen ei sitä nyt suoranaisesti vihaisikaan, niin voisin miettiä jatkoakin. Teki ihan hyvää välillä päästä muidenkin silmien alle, vaikka mä olin edelleen täysin tyytyväinen Auburnin valmennusjärjestelyihin ja Isabellaan.

No, itse valmennuspäivänä mä olin MYÖHÄSSÄ. Töissä oli venynyt ja mä jouduin juoksemaan tallille lähestulkoon puku päällä kokouksesta. Mulla oli vartti aikaa saada Lara laitumelta maneesiin, joten eipä siinä auttanut kuin ottaa pari juoksuaskelta ja miettiä, että verkkaamaan ei kyllä nyt etukäteen ehtisi. Toivottavasti Koskinen ei olisi tiukkapipoista tyyppiä.

Lara oli thank god puhdas ja hyväntuulinen, joten mä sain harjattua ja suojitettua sen ihan muutamassa minuutissa. Satulahuovan mä muistin jättäneeni edellispäivänä kuivaushuoneeseen, joten mä kiisin sinne puolijuoksua ja – SE EI OLLUT SIELLÄ.

Fun fact – mä olin myös roudannut pari päivää aiemmin kaikki varasatulahuovat käydäkseni ne kotona läpi, myydäkseni ne joita en tarvinnut ja lahjoittaakseni hevoseskaria aloittelevan Easyn käyttöön pari. Käytännössä mä vaihtelin Laralle vain kahta perushuopaa ja yhtä kisahuopaa, joten ei mulla lojunut ylimääräisiä pitkin kaappeja niin kuin joillakin tytöillä.

Eli mulla ei ollut varahuopaa. Enkä mä löytänyt sitä ainoaa Auburnissa olevaa vaikka käänsin kaikki paikat ympäri ja kulutin siihen viisi minuuttia kahdeksasta, jotka mulla oli vielä jäljellä.

Oli pakko lainata. Mä yritin etsiä sellaista, jota ei olisi nimetty, jotta mä olisin voinut valehdella ottaneeni vahingossa väärän, mutta eipä sellaistakaan löytynyt mistään. Armin huopa, Leevin huopa… Sokan sisarusten hevosten varusteita mä en olisi kuuna päivänä kehdannut lainata ilman lupaa, Nakamoan huopa oli liian pieni, Banskun liian hieno. Zelian huovan mä olisinkin voinut ottaa, mutta Matilda vaikutti olevan itse ratsastamassa. Niinpä mä tartuin huopaan jonka sisäsaumaan oli teksattu Reiska, ja kun mä en heti keksinyt mitä hevonen se oli, sepitin itselleni että se oli jäänyt talliin joskus vuosia sitten eikä sitä kukaan kaipaisi.

Mä ehdin valmennukseen, ja se olikin ihan hyvä valmennus – Lara teki kivasti töitä ja Koskinen oli ihan pätevä valkku jolla oli hyviä vinkkejä Laran kaltaisen herkkäsielun varalle. Hypyt nyt olisivat voineet sujua paikoitellen paremminkin, mutta kaikkea ei voinut ekalla kerralla saada.

Sitten mä näin Gabin kävelevän kentän ohi itsekseen vihellellen.

Oliko sillä hevonen nimeltä Reiska????

Sillä kyllähän mä kirjavan täysiverisen muistin – se oli kiva ja näytti hyppäävään laadukkaasti. Mutta sen lempinimestä mä en ollut koskaan tykännyt, koska kyseessä oli tamma ja nimi oli vanhan ukon. Niinpä mä olin deletoinut koko kutsumanimen mielestäni ja kutsunut Burningragea mielessäni vain Gabin täykkäriksi. Vaikka se oli se REISKA, jonka puhtaan satulahuovan Lara oli hikoillut ihan läiskikkääksi.

Mulle tuli aika äkkiä kiire loppukäynneiltä talliin.

#innanhaaste
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 18.08.18 13:41
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Laran päiväkirja
Vastaukset: 25
Luettu: 1272

Takaisin alkuun

Siirry: