Kellonaika on nyt 19.01.19 18:41

10 osumaa on löytynyt haulle 0

Yhtenä iltana | Rasmus A.

2. lokakuuta 2018
#RGesteleiri

Syksy oli varmaan kauneimmillaan. Koivut eivät olleet vielä tiputtaneet lehtiään vaan näyttivät suhteellisen elinvoimaisilta, toistaiseksi, mutta jalommat puut vaahterasta tammeen loistivat kaikissa mahdollisissa punaisen, oranssin ja keltaisen sävyssä. Pudonneita lehtiä oli paikoitellen maassa paksuna mattona, vaikka kuvitelmissani Rosengårdin kartano oli kyllä sellainen paikka, jossa ne puhallettaisiin säännöllisin väliajoin kasaan ja pistettäisiin kompostiin pihaa rumentamasta.

Täytyi myöntää, että pidin syksystä. Vaikka sitä nyt varjostikin Laran sairastuminen, oli vaikea olla tuntematta tyytyväisyyttä, kun me Josefinan kanssa suunnattiin laitumelle, jossa Rosengårdin tammat ja varsat nauttivat tiistaipäivästä. Ei ollut lämmin, mutta ei vielä syksyisen kylmäkään, ja aurinko lämmitti selkää noustuaan kunnolla ylös siniselle taivaalle. Viikonloppuna oli tuullut kovaa, mutta nyt se oli tyyntynyt.

Laitumella käyskenteli neljä tammaa ja niiden neljä varsaa leikkivät keskenään sulassa sovussa. Me luikahdettiin Josefinan kanssa aitalangan ali laitumelle ja lähdettiin suuntaamaan kohti hevosia. Varsat eivät ensin huomanneet meitä, mutta tammoista pari lähti tulemaan kohti ja jälkikasvu tuli vauhdilla niiden perässä.

”Tänä kesänä sattui aika huono varsavuosi”, Josefina kertoili, kun hevoset piirittivät meidät. ”Pari tammaa jäi tyhjäksi ja muuta sellaista. Mutta neljä nyt kuitenkin! Elmiakin teki ensimmäisen, hartaasti toivotun tammavarsan.”

Josefina kurottui silittämään yhtä tammoista ja rapsutti sitten sen vierelle saapunutta rautiasta tammavarsaa kaulalta. Sillä oli kaunis pää, sopusuhtainen kroppa – niin sopusuhtainen kuin nyt varsalla saattoi olla – ja utelias, rohkea luonne. Tammavarsa tunki ihan liki hakemaan rapsutuksia ja sai muutkin rohkaistumaan kosketusetäisyydelle. Loput varsoista olivat oreja, kaikki ruunikkoja ja varsin samantyyppisiä, mutta ei kuitenkaan yhdestä puusta veistettyjä. Niistä näki, että ne olivat laadukkaan kasvatustyön tulosta; tulevia suoritushevosia, jotka oli laitettu alulle ajatuksen ja rakkauden kanssa.

”Tää on kivan oloinen”, arvelin rapsutellessani isointa niistä ruunikoista orivarsoista. Se oli jotenkin erityisen hyvin rakentunut, ja kun se hetkeä myöhemmin sai lellimisestä tarpeekseen ja pyrähti laukalla kauemmas saaden muut varsat ampaisemaan peräänsä, näki heti miten hyvin se liikkui. Höyhenkevyesti, mutta tarmokkaasti, eikä siinä ollut juurikaan jäljellä pikkuvarsan kömpelyyttä.

”Se on tuon Belantin”, Josefina kertoi ja osoitti yhtä tammoista. ”Se on itse asiassa varmaan tulossa myyntiin. Nuo muut kaksi oria on jo varattu.”

”Pitäisiköhän”, mietin ääneen ja naurahdin päälle, jotta Josefina varmasti tajuaisi vitsin. Taloudellinen tilanteeni ei missään nimessä antaisi myöten yhdenkään hevosen ostoa, ellei sitten…

”Tai pitäisiköhän se Lara astuttaa”, jatkoin ääneen ajattelua ja vilkaisin Josefinaa. Olin maininnut sille ajatuksistani ohimennen jo aiemmin, mutta sitä se ei tiennyt, että saatoin olla tosissani. Tuskin tiesin itsekään, olinko vai enkö.

”Kuntoutus on kuitenkin joka tapauksessa pitkä, ja se on varsonut jo kerran ilman mitään ongelmia”, yritin perustella.

”Niin”, Josefina vastasi ja kuulosti siltä, ettei se ainakaan ajattelut, että olin ihan pähkähullu. ”Ei se huono vaihtoehto olisi.”

”Ehkä sun äiti voisi auttaa miettimään sille jotain oria.” Naurahdin taas, mutta se ei ollut ihan kokonaan vitsi. Vaikka Susanne olikin aika pelottava, uskoin, että sillä voisi olla sellaista tietämystä puoliveristen sukutauluista, mitä omalla äidilläni ei enää niinkään ollut; eihän se ollut kasvattanut vuosiin.

”Ehkä”, Josefina vastasi ja vinkkasi vähän silmää.

Me lähdettiin valumaan laitumelta kohti kartanoa ja siellä odottavaa lounasta, mutta loin vielä viimeisen katseen jälleen aloilleen asettuneisiin tammoihin ja varsoihin. Ehkä Lara todella voisi olla ensi vuonna yksi niistä. Oliko meillä toisaalta mitään menetettävääkään?

#heidinhaaste #rassenhaaste3
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 30.09.18 13:21
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 9
Luettu: 314

More than meets the eye | Sarah R.

24.09.2018

Keittiön pöydälle oli rypistetty paperinpala. Kävelin sen luokse ja avasin sen, paperille oli rustattu vaikealukuisella kaunolla kirjailtu runo.

Effi on aivan ihana
ei yhtään liian lihava.
Se suuttuu tosi helposti
ja haistaa sun pelkosi.
Effi tykkää porkkanoista
siksi syötän sille moista.
Kun Effillä ratsastaa maneesissa
täytyy keskittyy sata lasissa.
En haluu, että se ikinä muuttuu
annetaan sen halutessaan suuttuu.
Jos Effiä tulee ikävä
ei kukaan muu heppa oo riittävä.

Effi pelkää ihan kaikkea, voi sitä ressua
liikkuvia oksia, ihmisiä ja varsinkin pressua.
Jos Effi pelästyy kunnolla,
se saattaa sun varpaat runnoa.
Muista siis käyttää turvakenkiä
niin ei tarvitse kävellessä empiä.
Effiä ei saa kamalasti halaa
se suuttuu eikä enää palaa.
Kohtele siis tammaa hienosti
niin ei tarvitse sanoa hyvästi.


Tuijotin sitä paperia sanattomana, luin sen vielä toisen kerran läpi ja heitin roskikseen.
Jos vaikka unohtaisin kokonaan tallielämän seuraavan kerran, kun menen juomaan vähän liikaa alkoholia?

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 24.09.18 17:51
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 26
Luettu: 513

All black everything? | Anna Sare

K A L E N T E R I   T Ä Y T E E N   12/09/2018

Istuin Auburnin loungessa kahvia siemaillen ja silmäilin kalenteria tyytyväisenä. Nyt oli ainakin buukattu niitä valmennuksia. Jos ei näillä pääsisi takaisin omalle tasolleen niin ei sitten millään. Kuluvan kuukauden aikana olisi vielä yksi Isabellan estevalmennus, yksi Amandan kouluvalmennus, huima viikon pituinen esteleiri Rosengårdin kartanolla ja lisäksi olin laittanut sähköpostia Anton Koskiselle, joka oli kuulemma käynyt valmentamassa Auburnilaisia useaan otteeseen. Itse en ollut törmännyt mieheen vielä kertaakaan, mutta paloin halusta selvittää, miksi nimi oli  nyt niin pinnalla. Rosengård kuulosti etäisesti tutulta, mutta ei soittanut sen enempää kelloja. No, nimimuistini oli surkea, mitä ihmisiin tuli. Kai ne olivat jotain Isabellan tuttuja, ihan kartanosta kun kerran oli kyse ja esitteitä lojui loungen pöydällä iso kasa. Tai no ei Auburnissa mikään lojunut – paperit olivat siististi kahdessa kasassa: yhdessä esitteitä ja toisessa ilmoittautumislomakkeita. Jos kyseessä olisi ollut joku takapajula, olisivat perijättäret hoitaneet moiset lipukkeet jo roskakoriin.

Ensimmäinen ryhtiliike eli maastoestevalmennus Stall Sjöholmassa oli jo takana. Muistelin hymyillen, miten Diane Whitby oli kehunut Epin laukkaa mielettömäksi. Miten olimme alkukankeuden jälkeen ylittäneet esteet tyylikkäästi ja nelistäessämme nurmella mieleni oli vallannut euforinen tunne. Ja Epi oli nauttinut ihan yhtä paljon päästessään tekemään sitä, mitä se rakasti.

”Mikäs noin hymyilyttää?” Havahduin ajatuksistani ja käänsin pääni kohti Tildaa, jonka tuloa loungeen en ollut edes huomannut.
”Päätin tehdä ryhtiliikkeen meidän valmentautumisen kanssa. Se on lähtenyt hyvin käyntiin”, selitin polkkatukalle yhä yhtenä hymynä. Tilda nyökkäsi ja kaatoi itselleen kahvia. Näytin naiselle kalenteria ja hehkutin Whitbyn maastoestevalmennusta.
”Hei muuten, oisko viini-ilta mitään?” kysyin äkkiä. Oikeastaan olin ajatellut sitä jo pitkään, mutta emme olleet juuri törmäilleet Tildan kanssa. Okei, se oli selittelyä – olin vain ollut turhan paljon omissa maailmoissani. Kaipasin ystäviä. Ehkä olisi korkea aika tehdä ryhtiliike myös sosiaalisen elämän suhteen. Ja ehkä tutusta kasvosta olisi helppo aloittaa.

@Tilda M.

#heidinhaaste
kirjoittaja Anna S.
lähetetty 12.09.18 14:39
 
Etsi: Spin off
Aihe: All black everything? | Anna Sare
Vastaukset: 4
Luettu: 149

Eelan päiväkirja


XXVII. Maanantai 20.08.2018

Isabella:

Teejuhlat olivat ohitse. Jokaisen vieraan poistuttua putsasin meikit, pesin hampaat, pukeuduin silkkiyöpaitaan ja sujahdin pellavalakanoihin. Avasin puhelimeni niin kuin nykyään aina iltaisin, ja katsoin Eelaa valvontakamerasovelluksen kautta. Meinasin sulkea sovelluksen kohtuullisen nopeasti silkasta tottumuksesta, kun hoksasin jotakin. Virtahepomaiseksi muuttunut lohikäärmetammani pyöri karsinassaan levottomasti. NYTKÖ SE VARSOO! Eiiii Eela eiii, olen päissäni!! SOS!

Pomppasin lakanoistani nopeammin kuin miten yleensä hyppäsin niihin komeiden miesten perässä. Ja se oli nopeasti se. Vetäisin hätäpäissäni vain yksinäiseen käyttöön tarkoitetut colleget jalkaan ja kietouduin aamutakkiin. Veressä virtaava gini siivitti lentoani tammatalliin ja kiukkuiseksi muuttuneen kilpahevosmammani luo.

“Hei Eela-rakas! Joko on tullut aika varsoa kaunis varsa?” höpöttelin.
Mustanruunikko hannoverilaiseni pyöri omissa maailmoissaan, joten tarkastus oli hankalaa. Vahatipat löytyivät kaikesta huolimatta (joskin meinasin saada kaviosta tisseihin hipaistessani), mutta sitäkin enemmän luotin tulevan äitihevoseni vaistoon.

Vaan sitten Eela kakkasi ja kävi makuulle. Tuhahtikin vielä mokoma, joten lakkasin kirjoittamasta “SOS SOS SOS tusl heti täeme” -alkuista wappia Jonnylle. Nukkukoon (mahdollisesti viimeisen huolettoman yönsä), lohikäärme kun vaikutti tekevän vain kiusaa. Peruutin tallista varsomiskameran kuvaa sitkeästi tuijottaen ja kompuroin matkallani takaisin sänkyyn. En nukkunut lainkaan, toisin kuin Eela. Pullea tamma ei enää hievahtanutkaan.

Tiistai 21.08.2018

Jonathan:

Vaikka oltiin aika päiviä sitten Isben kanssa sovittu valvontakameran vahtivuoroista, molemmilla oli teejuhlan jälkeiset tunnit tainneet mennä aika pitkälti nukkumisessa. Ainakin omalla kohallani, brunetesta nyt ei koskaan tiennyt, jos tämä oli löytänyt miehen viereensä.

Aamutalli meni aika sumussa yhdessä Gabin kanssa. Nainen kertoili illastaan uuden tuttavuuden kanssa. Ite en tähän Aaroniin edes ehtinyt tutustua koko illan aikana. Gabriellan kesäheila, tai mikälie, kuulosti kyl ihan reilulta kaverilta, joten uskoin naisen olevan turvassa.

Paskan lappaaminen menikin puidessa edellisillan tapahtumia.
“Ja arvaas mitä, ollaan Ellien kanssa puheväleissä !” naurahdin toiselle. Gabi kurkkas toisesta karsinasta hämillään.
“Oho, hienoa ! Jo oli aikakin. Teidän erosta on pieni ikuisuus”, Gabriella vastas hymyillen rohkaisevasti.
“Jep, en olis uskonu, jos totta puhutaan.” Kaikki on mahdollista. Nimenomaan Auburnissa. Ja Kallassa.

Pian tallin ovista pyrähti salamaakin nopeammin Isabella, joka määrätietoisesti suuntasi käytävällä eteenpäin. Katsahdimme Gabriellan kanssa toisiimme ja lähdimme naisen perään. Meikitön ja juuri heränneen näköinen perijätär oli marssinut suorinta tietä Eelan luo.

“Mitämitämitämitä”, huutelin naiselle käytävän puolesta välistä. Isabella kuin mekaanisena robottina huitoi vaan tulemaan luokseen ja vaihdoimme Gabin kanssa toiset kummastuneet katseet.
“Eela oli alkuyöstä levoton”, nainen vastasi päästessämme tämän luo kurkkimaan karsinan oven yli tammaa. “Tulin talliin katsomaan tilanteen ja mokoma vain kakkasi ja rupesi nukkumaan.” Isabella sai siis hätäillä turhaan.
“Eiks se Niiranen sanonu, et vois mennä vielä monta päivää, viikko melkein ?” naurahdin Isabellalle.
“Äläs nyt poika yhtään rupea, kyllä minä tammani tunnen !” Nainen katto muhun uhmakkaasti pieni hullunkiilto silmissään. Nostin käteni nauraen ylös antautumisen merkiksi.

Herrasrouva Sokka päätti kuitenkin soittaa eläinlääkärin paikalle, joten jäimme odottamaan Niirasta kolmestaan, samalla katsellen tamman touhuja. Isabellan katsominen oli selkeästi stalkkaamista. Jostain syystä brunetella oli kädessään puhelimesta auki myös karsinaan osoitettu valvontakameran kuva.

Joku puolisen tuntia myöhemmin Merja saapui paikalle, topakkana kuten aina, ja kävi nopeasti, mutta tarkkaavaisesti Eelan läpi.
“Voi hyvinkin olla, että pääsette todistamaan syntymää vielä tämän vuorokauden sisällä”, nainen sanoi ja vakavana katsoi Isabellaa. Katsahdin huolestuneena perijätärtä, joka edelleen silmät kiiluen tutkaili tammaa ja puhelimen näyttöään vuorotellen. Myös eläinlääkäri huomasi Isabellan levottomuuden ja patisti tämän satulahuoneeseen istumaan ja vetämään henkeä. Sekä pakotti jättämään puhelimensa Gabriellalle talteen.

Isabella:

Valvominen oli ollut todella vaikeaa. Olin joutunut turvautumaan yhä uusiin viinilasillisiin, jotta silmät eivät olisi lupsahtaneet lopullisesti. Mutta selvisin siitä, enkä ollut hellittänyt sovelluksen kanssa. Olin nähnyt Eelan jokaisen pikkunytkähdyksen - mitään muita liikkeitä sillä ei sitten yöllä ollutkaan.

Tallissa ei ollut muita kun Jonny ja Gabi, joten aamutalli oli vain pakko jättää tekemättä. Eela oli nyt olennaisempi. Jostain syystä myös Merja oli tammatallissamme, ja tervehdin eläinlääkäriä hämmentyneen kohteliaasti.

Havahduin, kun Gabriella nyki puhelinta kädestäni.
“Hei! Älä ota sitä, mun täytyy tarkkailla Eelaa”, ilmoitin tuimasti.
“Eela on tossa”, Jonny totesi kuivasti ja osoitti vuokrahevosensa karsinaa.
“Ahaa”, sain sanottua, ja jotenkin hoksasin, ettei valvontakameralle ollut enää tarvetta. Akkukin loppui.

Sitten jouduin Gabriellan saattamaksi satulahuoneeseen, jonka lattialle vajosin kiltisti istumaan. En kumma kyllä osannut enää huolestua katkenneesta näköyhteydestä tammaani, vaan tuijottelin onnellisen jännityksen vallassa tyhjyyteen.

Jonathan:

Merja piti tammaa koko ajan silmällä, mun ja Gabin kattoessa mielenkiinnolla vierestä. Vähän väliä vilkaisimme toisiamme kysyvästi ja vuorotellen molemmat kohauttivat harteitaan. Pyysin Merjaa ilmoittamaan, jos jotain merkittävää tapahtuisi, sillä karsinat eivät puhdistautuisi itsestään ja meillä molemmilla Gabriellan kanssa oli työpaikat pidettävänä.

Reilu tuntia myöhemmin Merjan ääni kaikui tallissa ja Isabella oli tietenkin ensimmäisenä paikalla, vaikka naisella olikin pidempi matka eläinlääkärin viereen. Ihme Duracell-pupu...
Eikä mennyt kauaakaan kun Eela kirjaimellisesti tunki pientä varsaa nimeltämainitsemattomasta rööristä pihalle ja hetkessä koko homma oli ohi. Isabella kuitenkin halusi sanoa viimeisen sanan ja tallin täyttävä tumahdus kertoi naisen pyörtyneen (tai sammuneen?) heti Eelan karsinan viereen.

Niiranen kyykistyi Isabellan viereen ja nuuhkaisun jälkeisestä irvistyksestä päätellen, naisen ei tarvinnut tutkia perijätärtä enempää.
“Sanonpahan vain, työnantajasi on tainnut olla koko aamun pienessä sievässä.”

Isabellan suorittamat haasteet:
#heidinhaaste #isbenhaaste
Jonathanin suorittamat haasteet:
#isbenhaaste #sarahinhaaste
kirjoittaja Jonathan R.
lähetetty 21.08.18 21:37
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Eelan päiväkirja
Vastaukset: 36
Luettu: 1762

Minan päiväkirja

16.08.2018 - Muutkin mokaa

Olin yrittänyt koko eilisen illan ja tämän aamun rentoutua. Kaksi teinityttöä Kaajapuron tallilta oli lupautunut Minan hoitajaksi tämänpäiväisiin kilpailuihin. Neidit olivat tallipihassa tasan sovittuun aikaan ja ryhtyivät kantamaan osoittamiani tavaroita kohti traileria ja vetoautoa.
“Miksei me voida harjata sitä ja..” kuulin sinitukan nurisevan, kun hän oli poistumassa satulan ja suitsien kanssa tallista.
“Uskon kyllä, että teillä on kilpailupaikalla aivan riittävästi aikaa hengailla Minan kanssa. Olen tammasta kuitenkin vastuussa, enkä tiedä yhtään millä tuulella se tänään on.” Ilmoitin Avalle ja Jannalle, jotka vilkaisivat toisiaan merkitsevin katsein.
Jätin tytöt omaan kuplaansa ja viimeistelin vuokratammani trailerimatkaa varten. Tästä päivästä tulisi pitkä ja mielenkiintoinen.

“Mitä sä kisaat tänään?” kysyi polkkatukkainen rillipää takapenkiltä.
“Helppo A ja B” vastasin lyhyesti.
“AI. Etkö hyppää?”
“En”.
“Kuvittelin, että Mina pärjäisi esteillä hyvin noilla koivillaan”, Ava kommentoi.
“Kyllä se kai jotain hyppääkin”.
“Mutta sä et?” Janna ihmetteli.
“En oo vuosiin hypänny estettäkään”.
“Mikset?” Ava tivasi.
“Tipuin lapsena pahasti puomien sekaan” selitin yksinkertaisesti.
“Ja et oo sen jälkeen hypänny?” Janna ihmetteli.
“En.”
“Sulta jää niin paljon pois, kun et hyppää.” Ava tuumasi.
“No, ei se mua harmita. Mentiin Mustiksen kaa paljon kavalettejä treenissä.” Kerroin tytöille.
“Mustiksen, eikös se ollu se friisiläinen?” Janna pohti ääneen.
“Joo” vastasin nyökäten. “Mutta möin sen”.

Hevonen allani oli jännittynyt kuin jousi, kuten itsekin. Astelimme kouluradalle ja yritin saada tamman ravaamaan mukavin, pitkin askelin. Pian kuului vihellys ja parin ravivoltin jälkeen suuntasin lähtötervehdykseen. Pysähdys venyi pitkäksi ja Mina oli malttamaton. Siirtymät olivat täysin poissa tasapainossa, eikä tamma kulkenut mitenkään ohjan ja pohkeen välissä; takajalat olivat tallissa ja turpa lähinnä taivaissa. Lisäksi jokin katsoja tuntui jännittävän tammaa epätavallisen paljon, joten yhteen kulmaan ratsastaminen oli lähes mahdotonta. Tiesin jo valmiiksi, ettei meidän suorituksella päästäisi palkinnoille, kunhan saataisiin edes hyväksytty rata. Huokaisin lopputervehdyksen lähestyessä ja yritin rentoutua parhaani mukaan. Pysähdys oli hieman parempi kuin ensimmäinen. Poistuimme radalta kasvoni mutrussa.

Valmistauduin toiseen rataan ja katselin Sylvi Ojanteen rataa. Kimo ori kulki nätisti naisen alla, mutta selkeä ajatuskatkos heille syntyi, sillä he unohtivat ratsastaa yhden tehtävän. Totesin, etten ollutkaan ainut, joka osasi mokata totaalisesti koulukilpailuissa. Kuka nyt ulkopuolelle muka tulisi kilpailemaan, jos ei ollut varma omasta tasostaan? Itse ainakin, olihan kokemus molemmille kultaakin kalliimpi. Sain oppia tuntemaan vuokrahevoseni uusissa olosuhteissa ja tamma pääsi tutustumaan vieraisiin paikkoihin. Muuten Sylvin rata oli moitteeton, ehkä seiskan tai kasin luokkaa. Toisaalta meidän jälkeen vielä starttaisi ratsukko, jota en tutenut ja heidän menonsa vaikutti moitteettomalta. Irvistin ja ajattelin, että tulisimme taas jäämään ilman sijoitusta tälläkin radalla.

Niin päivä oli pulkassa, kaksi läpäistyä rataa ja likoille tarjoiltu kantiinista kunnon eväät. He olivat halunneet jäädä vielä vähäksi aikaa katsomaan esteitä, tosin siellä ei ollut kuin yksi ratsukko ja siirtymä aika oli lyhyt. Nautin kyllä esteratsastuksen katsomisesta, mutten itse olisi ikinä kyennyt metriselle radalle. Ratsukko pudotti yhden puomin, mutta ratsastaja jatkoi silti hymyillen. Ihailtavaa toimintaa. Täytyisi itsekin päästää irti epäonnistumisista ja keskittyä onnistumisiin. Lopulta radan ollessa ohitse hoputin tytöt lastaamaan Minan, joka oli onnellisena syönyt ruohoa. Tytöt kovasti kyselivät, olisinko menossa seuraaviin osakilpailuihin, mutta vastasin heille vain epämääräisesti. En ollut vielä itse varma ja huominen valmennus kertoisi paljon valmiudestamme.

#rassenhaaste #heidinhaaste
kirjoittaja Lotta A.
lähetetty 19.08.18 21:41
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Minan päiväkirja
Vastaukset: 33
Luettu: 1385

Riepun päiväkirja

29. lauantai 18. elokuuta

    klo 12:47, tallin piha
Asetin jalkani jalustimeen ja ponnistin vaalean hevosen satulaan. Riepu seisoi tyynenä paikallaan, mutta heti antaessani sille luvan liikkua se pyrähti eteenpäin kuin sähköiskun saaneena. Se oli jälleen vauhdikkaalla päällä, ajattelin kerätessäni ohjaa. Sileän- ja estetreenejä oli viime aikoina tullut sen verran runsaasti, että tänään päätimme käydä tekemässä virkistävän, ihan tavallisen maastolenkin.

Ohjasin ruunan kohti maastopolkuja ja annoin sen kulkea rennosti omaa tahtiaan, joka oli melkoisen reipas. Olisi se vauhdikaskin maastoreissu mielenvirkistystä. Pitkän käyntipätkän, useiden raviaskelien ja muutaman laukkasuoran jälkeen Riepu tuntui rauhoittuneen ja saatoimme kävellä nyt pidemmällä ohjalla. Aikaa oli kulunut kuitenkin ihan kiitettävästi, joten päätin kääntää hevosen takaisin päin.


    klo 14:59, satulahuone
Vaikka Riepu pääsikin tänään helpolla, se ei tarkoittanut löysäilypäivää muille. Olin levittäytynyt satulahuoneeseen varusteiden ja puhdistusaineiden kanssa, sillä en ollut vähään aikaan putsannut Riepun varusteita perusteellisesti, omistani puhumattakaan. Eivät suiset ja satula erityisen likaiset olleet, pyyhinhän ne tietenkin ainakäytön jälkeen, mutta halusin kuitenkin purkaa ne osiin ja puhdistaa perusteellisesti.

Sain olla satulahuoneessa jopa pääosin rauhassa. Muutama kävi hakemassa varusteita, mutta ketään ei haitannut levällään olevat varusteet. Jokusen tovin ahkeran hinkkaamisen jälkeen Riepun nahkavarusteet olivat kuin uudet ja omat saappaanikin kiilsivät puhtauttaan. Nyt saatoin hyvällä omallatunnolla lähteä kotiin rentoutumaan - toisin sanoen laittamaan kasvonaamion, katsomaan jotain elokuvaa ja nauttimaan lasillisen hyvää valkoviiniä.

kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 19.08.18 17:01
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Riepun päiväkirja
Vastaukset: 36
Luettu: 1571

Zelian päiväkirja

15.8.2018

Zelian kanssa maastoileminen ei ollut yksinkertaista, mutta ilmeisesti mahdollista. Olin päättänyt uhmata eilisen huonoja treenimuistoja ja satuloida nuoren tamman itsenäistä maastoreissua varten. Jonathan olisi varmasti saanut ratsun lainaan reippaasti pyöristynen Eelan tilalle, mutta kaipasin hiljaisuutta ja sitä, että olin kahden hevosen kanssa. En kuuntelemassa yhtään kenenkään sanoja yhtään mistään.

Joko se johtui siitä, ettei ratsastajalla ollut tänään käytänössä mitään hävittävää tai että ratsu oli niin suunnattoman iloinen maastoon pääsemisestä, ettei muistanut normaaleja käytäntöjään, mutta meillä oli mukavaa ensimmäisistä askeleista saakka. Keinahtelin Zelian käynnin tahdissa antaen tamman kävellä suhteellisen pitkin ohjin hiekkatien reunaa, kääntäen ruunikon ensimmäiselle metsäpolulle.

Ilta-aurinko maalaili kullanhohtoisia säteitään meitä ympäröivään metsään. Vedin syvään henkeä ja nautin hiljaisuudesta, joka ympäröi meidät selkeyttäen ajatukset. Ehkä en ollutkaan niin paska ratsastaja ja hevosenomisaja. Ehkä meillä molemmilla oli ollut eilen huono päivä. Jos pystyin maastoilemaan Zelialla itsekseni, eivät estetreenitkään tuntuneet enää kovin mahdottomilta.

Autio niitty suorastaan huusi laukkapätkää rehottavine kukkineen. Olin ottanut Zelialla reippaita ravipätkiä todetakseni, että tamma kuunteli apujani ja pysyi kutakuinkin lapasessa. Zelia nosti laukan pohkeiden hipaisusta ja pärskähti ilmeisen tyytyväisenä ansaitsemaansa luottamukseen. Oli siinäkin hemmetin hieno nulikka, kun sille päälle sattui. Hymyilin ja yritin iskostaa tunteen takaraivooni pahan päivän varalle.



kuvasta propsit Velmalle!
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 17.08.18 22:21
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 20
Luettu: 643

Tallipäiväkirja

Loungeen astellessa huomasin tumman nahkalaukun jääneen pöydälle. Miehen se ei mitenkään voinut olla. Liian huolimattomasti otin kahvoista kiinni ja laukku putosi tumahtaen lattialle, paljastaen kolme tavaraa sisälmyksistään. Ne eivät pahemmin jättäneet arvailuiden varaan, kenelle laukku kuului.
Kukas muukaan kuin mallin mitoissa oleva perijätär Amanda Sokka. Jos A.S. kirjaimin varusteltu avaimenperä ei kertonut kaikkea, viimeistään vaaleanpunainen lompakko ja viereen pudonnut ajokortti, kertoivat ja vahvistivat ensimmäisen epäilyni siitä, kuka Korsia oikein kanteli mukanaan.


Heitin tavarat takaisin laukkuun ja jätin sen niille sijoilleen. Enempää siihen kajoamatta, laitoin kahvinkeittimen laulamaan ja odottaessani jäin selaamaan myytävien hevosten ilmotuksia netistä. Miks? Hyvä kysymys, pelkästä uteliaisuudesta varmaan.

#heidinhaaste #verkunhaaste #rassenhaaste
kirjoittaja Jonathan R.
lähetetty 17.08.18 22:05
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja
Vastaukset: 43
Luettu: 2047

Grannin päiväkirja

Hengitä syvään
17. elokuuta 2018 -- #heidinhaaste

Vihdoin takaisin tallilla. Tieto siellä odottavasta haavoittuneesta hevosesta teki matkasta käsittämättömän pitkän. Vaikka Janna oli antanut puhelimen veljelleen, kun sitä erityisesti pyysin, ja vaikka Verneri oli varmalla äänellä kertonut, ettei Granni kuolisi tai kärsisi vammoistaan ikuisesti, olo oli kamalan rauhaton aina tallin pihalle saakka. Eihän kukaan hevosensa terveydestä huolestunut hevosenomistaja voinut rauhoittua, ennen kuin näki hevosensa itse.

Haava, josta Janna oli puhelimitse kertonut, oli Grannin ryntäässä. Sen näkeminen sai aikaan helpotuksen huokauksen. Se ei ollut jaloissa nivelten tai jänteiden lähellä, se oli pelkkä pintanaarmu ja se näytti jo sangen siistiltä. Haava oli ehditty jo puhdistaa ja tarkistaa vierasesineiden varalta.

"Voit rauhoittua", Verneri sanoi ymmärtäväisesti, kun puhalsin ilmaa ulos keuhkoistani pitkään ja hartaasti.
"Pelkäsin paljon pahempaa", tunnustin.
"Niin kai hevosten kanssa aina", Verneri tuumaili. "Näytät itse pahemmalta kuin sun hevonen."
"Ei tässä mitään, naarmuja vain", vakuutin kepeästi, vaikka kehoa kolotti ja ihoa kirveli.

Jos Granni olisi pitänyt hellimisestä, olisin jäänyt hoivaamaan ja lellimään sitä. Se oli kuitenkin hevonen, joka arvosti omaa rauhaansa (ilmeisesti niin paljon, että oli valmis sitä saadakseen jättämään ratsastajansa myös keskelle metsää ja poistumaan itse paikalta), joten arvelin, ettei kiinteä läsnäoloni parantaisi sen mielialaa lainkaan. Olkoon. Murjottakoon yksin. Juuri nyt en voinut tehdä haavalle mitään, mitä Verneri ei ollut jo tehnyt. Oli aika rauhoittua ja toivoa, etteivät tällaiset tempaukset toistuisi kovinkaan usein. Muuten kyllä harmaantuisin ennenaikaisesti.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 17.08.18 16:46
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 57
Luettu: 2385

Cariadin päiväkirja

10.08.2018 - älä jää kiinni

Olin jättänyt autoni hieman kauemmas tallipihasta, kuin normaalisti. Cariad oli oppinut tuntemaan autoni äänen ja oli aina korvat höröllä katselemassa portilla suuntaani, kun saavuin tallille. Tänään olin kuitenkin päättänyt, että haluaisin nähdä tamman sen omassa mielentilassaan.

Tuntui typerältä hiippailla iltahämärässä pitkin autotietä ja kuikuilla puskien lävitse joko näkisin tammani tarhassaan. Hiippailun toinen agenda oli myös seurata olisiko Cariadilla kiiman oireita, sillä olin hieman herätellyt ajatusta sen astuttamisesta. Tamma oli siinäkin suhteessa hieman hankala, sillä Vernerin mukaan neiti näytteli kiimaansa hyvinkin selkeästi tarhassa. Nähtyään kuitenkin omistajansa se lopetti aina, enkä sen vuoksi ollut vielä koskaan nähnyt tamman kiimakäytöstä.

"Mitä sä teet?" Vernerin ääni kysyi, siinä oli aavistus naurahdusta samassa lauseessa. Ilmeisesti se ei ollut ihan arkipäiväistä, että joku kyykki tallipihan puskassa vakoilemassa hevosia.
"Tarkkailen", vastasin vakaalla, vakavalla äänellä ja virnistin lopuksi.
"Saanko tiedustella mitä?" Verneri jatkoi ja kulmiaan kurtistaen seurasi katsettani tarhojen suuntaan.
"No Cariadia tietysti. Haluan tietää onko sillä kiima", kerroin ja käänsin katseeni vieressäni seisovaan mieheen.
"Sillä oli viikko sitten, eli en usko, että uusii ihan heti", Verneri informoi ja tuhahdin turhautuneena.
"Olisit voinut kertoa", vastasin ja nousin kyykkyasennosta seisomaan.

Olin niin pettynyt tarkkailuni tuloksiin, että suuntasin suoraan kotiin. Onneksi se oli ollut Verneri, joka oli nähnyt kyykistelyni, eikä esimerkiksi Ava. Tyttö olisi varmasti ruvennut levittämään juoruja, että kävin metsässä tarpeillani tallipihan läheisyydessä.

kirjoittaja Heidi N.
lähetetty 17.08.18 14:15
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cariadin päiväkirja
Vastaukset: 28
Luettu: 885

Takaisin alkuun

Siirry: