Kellonaika on nyt 18.07.19 6:28

22 osumaa on löytynyt haulle 0

Fifin päiväkirja

Tuntui aika hassulta lähteä niin kauas pelkän valmennuksen takia, oltiinhan me ehditty valmentautua jo vaikka kuinka paljon lyhyempienkin matkojen päässä. Silti, äiti ja isä olivat sitä mieltä, että kyllä kannattaa mennä kun mahdollisuus on. Niinpä me Avan kanssa lähdettiin, ja Avan äiti lähti meille kuskiksi. Isä antoi minulle viisikymppisen setelin bensarahaksi jonka tarjosin Elina Pulkkaselle autoon noustuani. Koska kevät alkoi olla jo aika pitkällä oli vielä valoisaa meidän lähtiessä Kaajapurojen pihasta. Pari tuntia ja sitten olisikin ihan pimeää.

Autossa vallitsi hiljaisuus kun Ava keskittyi puhelimeensa. Yritin kuumeisesti keksiä jotain puheenaihetta, mutta päädyin lopulta itsekin katselemaan hämärtyviä maisemia aina siihen saakka, kunnes pysähdyimme puolessa välissä matkaa ABC:n pihaan hevoset katsastamaan. Harmittikohan Avaa, että se joutui ilman Jannan seuraa matkustamaan vain minun kanssa?
Navigaattorin ilmoittaessa Lehtovaaraan saapumisesta piristyin vähän, pitkä ajomatka oli hirvittävän puuduttava. Ponit otettuamme trailerista Avan kanssa kävimme kääntymässä niiden kanssa kentällä, josta niiden matka jatkui karsinaan iltaruokien ääreen. Riri oli meitä vastassa näyttämässä mihin karsinaan ponit voisi laittaa yöpymään.

Elinalla ja Avalla ei tuntunut olevan paljoa juteltavaa edes iltapalan äärellä, joka syötiin Elinan vuokraamassa asuntoautossa. Hän oli parkkeerannut sen tallin pihaan, joka oli aika hauskaa. Saisi heti aamusta katsoa ikkunasta ulos ja nähdä hevosia. Kyllä minun äiti aina juttelee tosi paljon vaikka olisikin vieraita, mutta ehkä Pulkkaset juttelevat sitten keskenään enemmän. Jotain Elina kyseli koulunkäynnistäni ja muista harrastuksista ja Fifistäkin, ihan sellaista pientä vain jotain keskustelua aikaan saadakseen. Ainakin niin pitkään kunnes Ava huokaisi ääneen raskaasti silmiään pyöräyttäen ja sanoi “äiti hei” sellaisella äänensävyllä, että häntä ei enää huvittanut kuunnella.

“Mä voin kyllä auttaa”, tarjouduin heti kun Elina nousi siivoamaan jälkiä iltapalasta. Elina kuitenkin huiskautti vain kättään ja sanoi, ettei tarvitsisi. Sen sijaan hän ilmoitti, että minun pitäisi nukkua makuutilassa Avan kanssa. Kesti hetki, että ymmärsin mitä Elina olikaan oikein sanonut, ja heti sen ymmärrettyäni tunsin miten poskiani alkoi kuumottaa. Hän kuulosti siltä, kuin se olisi hyväkin idea, joten en kehdannut väittää vastaan. Onneksi Ava halusi käydä vielä tallissa, jonne suostuin lähtemään mukaan ilomielin.
“Jännä miten väsyttävää matkustaminen on”, totesin enemmänkin itsekseni Avan vieressä seisoessani ja karsinassaan makaavaa Seppoa katsellessani. Pienhevonen oli niin väsähtänyt, että se ei häiriintynyt yhtään saamastaan yleisöstä.
“Mm”, Ava äännähti vastaukseksi hajamielisen kuuloisena. Kävin rapsuttamassa myös torkkuvaa Fifiä karsinan kaltereiden läpi vielä ennenkuin lähdimme takaisin asuntoautolle.

En minä ole koskaan ennen nukkunut tytön vieressä.

Tuijotin sänkyä tietämättä miten siitä edetä. Ava oli jo kömpinyt peiton alle hyvin tyytyväisen näköisenä, eikä häntä tuntunut haittaavan yhtään. Minulla sen sijaan kämmenet hikosivat ja poskia kuumotti kun mietin, oliko outoa nukkua kunnon vaatteet päällä. Olin vain ottanut päälläni olleen hupparin ja sukat pois, muuten minulla oli edelleen t-paita ja lötköt housut joissa olin sinne matkustanutkin. Ei minulla ole edes sukulaisia, joiden vieressä olisin nukkunut.
“En mä pure”, Ava sanahti peiton alta minua katsoessaan. Käytin katseeni tytössä pikaisesti ja nyökkäsin lyhyesti. En halunnut että Avaa haittaisi, että hän joutuu nukkumaan vieressäni. Entä jos kuorsaan? Tai teen jotain muuta noloa unissani? Lyön häntä vahingossa? Olen kyllä kai aika rauhallinen nukkuja mutta silti.. Tyttö käänsi kylkeään, jonka otin eleenä, ettei se haittaisi. Vähitellen siirryin sängylle omalle puolelleni ja vedin peiton päälle.
“Öitä”, mumahdin vielä selkäni Avalle kääntäen. Sain vain hiljaisen “mmh” äännähdyksen vastaukseksi.

Seuraavan kerran silmät avatessani näin ensimmäisenä ihan kasvojeni edessä olevat siniset hiussuortuvat. En edes muista nukahtaneeni, mutta olinkin kai matkan jälkeen niin väsynyt että se tapahtui niin äkkiä. Seuraavaksi rekisteröin tuoksun, joka on sillä lailla makea, ettei siitä tule huono olo. Räpäytin silmiäni ja hengitin syvään. En osaa sanoa, oliko se peräisin hajuvedestä vai shampoosta, mutta Avasta se tuli kuitenkin. Vasta kolmanneksi huomasin, että olin yön aikana kierähtänyt ihan tyttöön kiinni. Hän makasi edelleen selkä minua kohti, ja toinen käsivarteni lepäsi hänen kyljellään. Hengitykseni salpautui kuin iskun saaneena, ja piinallisen pitkään sekuntiin en uskaltanut hievahtaakaan.

Ava hengitti rauhallisesti ja syvään, joka kieli että tyttö oli vielä unessa. Kiitin mielessäni onneani, ja toivoin sen jatkuvan vielä hetken. Niin varovasti kuin mahdollista kohotin ensin käteni Avan kyljeltä ja hitaasti kierähdin selälleni. Unen lämpö oli kadonnut ja olin jo täysin hereillä, joten nousin samantien vaivihkaa ylös pukeutumaan sydän edelleen hakaten äskeisen takia.
Aika pian sen jälkeen herätyskello pirahti soimaan jota säpsähdin. Olin taas vaipunut omiin ajatuksiini, joissa muunmuassa ihmettelin Avan pyjaman pehmeyttä.
Elina tuli ajamaan tyttärensäkin sängystä ylös ja tarjosi meille aamiaista, jota hyvillä mielin lähdin syömään.
“Miten sä nukuit?” kysyin Avalta viimein oman aamupalan selätettyäni. Vatsaa kouraisi jännitys, entä jos Ava sittenkin oli ollut hereillä?
“Tosi sikeesti, väsyttikin ihan sikana”, Ava vastasi tuoremehua hörpäten. Nyökkäsin. Eli ei hän varmaan ollut huomannut mitään outoa. Hyvä.

Valmennukseen ei ollut enää kauaa, ja me alettiin Avan kanssa valmistautua. Ennen hevosten varustamista meidän pitäisi varustaa itsemme, jonka mä olin hetkessä tehnyt. Housut, kypäräpussi mukaan josta löytyi hanskatkin, ja kengät. Menisin sillä samalla eilisellä hupparilla. Avaa jouduin odottelemaan, sillä tyttö oli hukannut kypäränsä. Elinan kanssa ryhdyimme etsimään sitä Avan apuna, mutta koko asuntoauto oli varmasti etsitty jo moneen kertaan läpi eikä sitä vieläkään löytynyt. Avaa harmitti ihan selkeästi. Hetken tuumattuani päätin lähteä tarkistamaan trailerilta, varmuuden vuoksi. Silloin vielä luulin, että se aamuinen olisi varmasti sen päivän jännittävin hetki. Olin kuitenkin väärässä, kun kypärä löytyi trailerista. Palautin sen Avalle, meillä alkoi kohta olla kiire, ja se tuli pussaamaan minua poskelle.

Ihan totta.

Ava pussasi minua poskelle ihan tuosta noin vain, kuin se ei olisi yhtään erikoista. Varpaista saakka nousi ensin kylmä aalto joka muuttui kuumaksi, ja sai varmasti naamani punaiseksi ihan korvia myöten. Se oli ensimmäinen pusu jonka olen keneltäkään saanut, kun äidin pusuja ei lasketa. Sankariksikin Ava kutsui.
“No tuletko sä?” Ava huusi kauempaa, ja havahduin vasta silloin jääneeni paikalleni seisomaan. Kiirehdin tytön perään katseeni visusti maassa pitäen, niin ehkä silloin punastumistani ei huomaisi niin helposti.

En tiedä, huomasiko Ava sitä missään vaiheessa, mutta jos huomasi niin ei hän ainakaan mitään siitä sanonut. Kaikessa hiljaisuudessa varustin reippaan oloisen Fifin, ja vielä ennen selkään nousua toivotin Avalle onnea valmennukseen. Tyttö oli taas laittanut hiuksensa kiinni, enkä oikein tiennyt, tykkäsinkö niistä enemmän auki vai kiinni. Oikeastaan ne näytti kivalta ihan kummin vain..

Fifi oli koko valmennuksen yhtä kiva kuin normaalistikin. Se hyppäsi hyvin ja oli innokas, vaikka pari kertaa puomit tippuivatkin. Se taisi olla oma syyni, kun jäin välillä tuijottamaan joko Fifin niskaa tai Sepon selässä olevaa Avaa, enkä keskittynyt ratsastamiseen. Hankalin kohta meille oli varmasti kolmannelle esteelle kääntäminen sarjan jälkeen, johon en vain ikinä ollut kunnolla hereillä. Onneksi Fifi oli hieno ja korjasi paljon tekemiäni virheitä.

1050 sanaa
kirjoittaja Santtu A.
lähetetty 22.04.19 11:56
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Fifin päiväkirja
Vastaukset: 24
Luettu: 505

Fifin päiväkirja

Meillä Fifin kanssa on mennyt kisoissa niin hyvin, etten vieläkään voi oikein uskoa. Olisipa sillä kotona oma karsina, niin voisi ripustaa kisoista saadut ruusukkeet sen oveen. Nyt ne saivat olla koristamassa varustekaapin ovea. Joka kerta ne nähdessäni mulle tulee niin hyvä mieli, että alkaa väkisin hymyilyttää. Vaikea uskoa, että Fifi on ollut mulla vasta kolme kuukautta. Tuntuu kuin mä olisin tuntenut sen mun koko ikäni!

Meidän alkutaival onkin mennyt aika vauhdilla. Ensin me käytiin maastossa kävelemässä ja opettelemassa, miten toimia yhdessä. Sitten Fifi sai opetella olemaan Kaapon kanssa, vaikka ei se paljoa opettelua vaatinut. Fifi oli jo ennestään tuttu koirien kanssa, ja Kaapo hevosten. Ne tulivat juttuun heti tosi hyvin. Sitten yhtäkkiä meidät kiskaistiinkin mukaan tähän Tie Tähtiin mittelöön, josta mä en ollut koskaan ennen kuullutkaan. Se kuulosti tosi pelottavalta ja isolta asialta, ja muistan vieläkin miten vapisin jännityksestä ensimmäisissä valmennuksissa. Nyt se ei enää tunnu niin pahalta. Jännitys on helpottanut ja vaihtunut innostuksesta melkein arkeen, niin monta valmennusta meillä on takana. Ja mä olen oppinut ihan hirveän paljon ja opin kokoajan lisää.

Olin kai ollut niin ajatuksissani, etten edes tajunnut nousseeni Fifin selkään. Siellä mä kuitenkin olin ja vasta Avan ääni sai mut havahtumaan.
“Sun satula on vinossa”, tyttö kommentoi. Hämmentyneenä vilkaisin alaspäin, ja tajusin satulan todella olevan enemmän toiselle kyljelle kallistunut. Nojasin enemmän vastakkaiseen jalustimeen ja satula keinahti oikealle paikalleen. Kumarruin kiristämään satulavyötä, jonka huomasin olevan ihan hirvittävän löysällä. Olin ilmeisesti unohtanut kiristää sen ihan kokonaan kun nousin Fifin selkään. Pitäisi ensi kerralla keskittyä enemmän tekemiseen kuin ajattelemiseen.

Kentällä oleva tähtimuodostelma näytti hirvittävän pelottavalta. Siinä oli todella monta estettä todella lähekkäin. Kiitin onneani että Fifi oli aika pieni, niin ehkä ehtisin kääntää sen tarpeeksi nopeasti tiheille esteille. Seppo ja Ava joutuivat aloittamaan, ja jännittäen jäin seuraamaan vierestä miten heillä menisi. Ava sai sen näyttämään helpolta ja Seppokin näytti varsin tyytyväiseltä itseensä. Oli kiva nähdä, että Ava tuntui löytäneen sisunsa uudelleen.

Nielaisin ääneti lähtiessäni ratsastamaan tehtävää Fifin kanssa. Ponin korvat kääntyivät höröön kun ensimmäinen este alkoi lähestyä. Nousin jalustimien varaan kevyeeseen istuntaan ja pidätin kevyesti jotta Fifi malttaisi keskittyä jalkoihinsa. Ensimmäinen este ylittyi, ja olin jo valmiina kääntämässä seuraavalle. Väliin tuli kaksi laukka askelta, vaikka sen olisi voinut mennä yhdellä. Kannustin Fifiä kolmannelle eteenpäin, että saisimme siihen nyt oikean määrän askelia. Kaksi taas, ja hyppy. Hyvä!

Valmennuksen loppua kohti puomeja alkoi tipahdella, ja huomasin olevani ihan hiestä märkä. Kevätaurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta ja se tuntui hirvittävän kuumalta pitkän talven jäljiltä. Fifikin puuskutti sen kuuloisena, että sekin oli oikeasti joutunut koville.
“Joo, eiköhän sen ole nyt parempi kävellä. Hyvinhän se teillä menikin! Päästä vaan pitkät ohjat”, Dineo sanoi hymyillen. Nyökkäsin ja annoin ohjien tippua löysiksi Fifin kaulaa taputtaen.

439 sanaa

kirjoittaja Santtu A.
lähetetty 22.04.19 11:52
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Fifin päiväkirja
Vastaukset: 24
Luettu: 505

Fifin päiväkirja

Santusta tuntui, että elämässä on kaikki nyt aika hyvin. Koulussa kukaan ei jaksanut enää muistuttaa, että Santtu tykkää hevosista. Se oli jo ihan vanha juttu, ja ne olivat siirtyneet seuraavan uhrin kimppuun. Fifi tuntui olevan iloinen ja se nautti päästessään tekemään töitä. Niin kovasti se aina yritti, että Santtu oli siitä ihan varma. Vaikka tiuha valmennus tahti olikin väsyttävä ja sotki arjen aikataulua Santtu piti siitä. Oli hauskaa päästä näkemään erilaisia talleja ja hevosia ja ratsastajia ja oppia kokoajan lisää uutta. Poika oli äärimmäisen kiitollinen vanhemmilleen, jotka valmennukset kustansivat yksi toisensa jälkeen ja vielä antoivat hänen olla pois koulusta valmennus päivinä, sillä ehdolla että Santtu sitten tekisi läksyt kotona huolellisesti. Mutta ainahan Santtu on läksyt tehnyt, välillä joitain tehtäviä jopa etukäteen ennenkuin ne on ehditty kotitehtäviksi antaa.

Avakin tuntui olevan paremmalla tuulella aikaisempaan verrattuna, sillä tavalla se nyt harjasi Seppoa. Musta ponikin vaikutti pirteämmältä ja se sai Santun iloiseksi Avan puolesta.
“Äh”, Santtu puhahti kun muovinen kampa tarttui jo varmasti sadannen kerran Fifin harjan jouhiin kiinni. Hän veti kamman pois ja jäi katseellaan tutkimaan takkua, jonka kampa oli aikaiseksi saanut. Alahuultaan purren poika alkoi varotellen nykimään takkua auki kammalla, joka ei tuntunut tuottavan tulosta. Fifikin ravisti päätään sen oloisena, että se ei nyt kyllä tykännyt.
“Sori”, Santtu mumahti ponilleen ja rapsutti sen poskea anteeksipyyntönä.
“Saako neuvoa?” Jusun ääni kantautui Santun korviin ja pojan pää pyörähti ympäri silmät suurina pöllön lailla.

Josefina, tai Jusu, kuten Santtu oli kuullut muiden kutsuvan, oli vielä aika vieras Santulle. Poika tiesi naisen omistavan sen hurjan ruunikon tamman, joka oli kuitenkin istunut tarhassa ihan hassun näköisenä vasta pari päivää sitten. Ja tiesi hän senkin, että Jusu välillä nojasi pihaton tarhaan ja katseli siellä pyöriviä poneja itsekseen hymyillen.
“Öö, joo?” mistä ihmeestä Jusu halusikaan neuvoa Santtu ei kehdannut kieltäytyä. Poika otti askeleen taaksepäin kun nainen siirtyi seisomaan Fifin vierelle.
“Kannattaa setviä tälläiset takut ensin sormin, ja aloittaa kampaaminen alhaalta”, Jusu selitti rauhallisesti. Santtu seurasi vierestä miten naisen näppärät sormet saivat takun aukeamaan ihan hetkessä, eikä Fifillä ollut yhtään nyreää ilmettä niinkuin vasta hetki sitten. Jusu ojensi kättään, johon Santtu tajusi kamman asettaa.
“Tällä tavalla kun ensin kampaa jouhet auki latvoista niin koko homma helpottuu”, Jusu totesi hetken Fifin harjaa kammattuaan. Kampa tosiaan luisti vaaleita jouhia pitkin ilman mitään esteitä. Santun kasvoille nousi hämmentynyt hymy ja hän nyökkäsi.

Janna ilmestyi talliin, ja silmälasipäisen tytön katse kiinnittyi Jusuun ja Santtuun. Poika katsoi, miten nuoremman tytön silmät kaventuivat pieniksi viiruiksi, ja sitten hän kohensi silmälasejaan etusormellaan katseensa muualle siirtäen. Jusu ojensi kamman takaisin jonka Santtu otti käsiinsä kömpelösti.
“Okei, kiitos. Kun neuvoit siis. Ja kammasta, kun palautit sen. Vaikka Fifin kampahan se on..” Santtu tunsi poskiensa punehtuvan sanojen vain tullessa ulos ja hänen katseensa kiinnittyi tiiviisti kämmenillä lepäävään kampaan. Poika ei nähnyt hymyilikö Jusu vai katsoiko häntä kummeksuen, mutta nainen poistui vähitellen paikalta sanoen, ettei kestä kiittää.
Avan ja Santun lisäksi valmennuksessa oli kaksi Auburnista tullutta ratsukkoa. Ne hevoset olivat todella hienoja, juuri sellaisia jotka Santtu voisi kisakentille kuvitella. Mutta olihan Avakin Sepon kanssa tosi näyttävä silloin kisoissa, kun Seppo oli niin viimeisen päälle laitettu. Santun pitäisi myös opetella tekemään sellaisia ihme nutturoita Fifin harjaan.
“Noniin, ottakaa ohjat ja lähtekää verryttelemään!” valmentajan ääni sai Santun havahtumaan. Hän keräsi nopeasti ohjat ja pyysi Fifin raviin, josta poika lähti ratsastamaan isoja ympyröitä. Hän oli luottavainen, että nyt hypyt sujuisivat yhtä hyvin kuin viime kerrallakin.

554 sanaa
kirjoittaja Santtu A.
lähetetty 01.04.19 21:54
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Fifin päiväkirja
Vastaukset: 24
Luettu: 505

Fifin päiväkirja

Tarina kirjoitettu yhdessä @Ava P.n kanssa tehdyn pohjan perusteella

Santtu oli koko matkan vilkuillut hajamielisen oloista Avaa sateisen maiseman katselun lomasta. Poikaa hämmensi kun tyttö oli niin hiljainen, normaalisti Ava sanoi edes jotain matkan aikana. Nyt tyttö oli ollut ihan hiljaa, eikä Hallavaan ollut enää pitkä matka. Niinpä Santtu taputti Avaa kevyesti etusormellaan olkaan saadakseen toisen huomion. Ava, joka oli nojannut otsaansa viileää ikkunaa vasten, hätkähti ja löi päänsä lasia vasten. Kylmä katse kääntyi syyttävän näköisenä Santtuun.
“Miksi sä noin teit?” tyttö kysyi sihahtaen hampaidensa välistä ja nosti kätensä otsalleen. Onneksi törmäys oli ollut hiljainen, eikä otsaan ehkä nousisi kuhmua. Santtu säpsähti Avan yllättävää reaktiota, ja poika oli heti varma että hän oli tökännyt tyttöä ihan liian kovaa, vaikka hän oli ollut äärimmäisen varovainen. Kätensä laskien ripeästi alas Santun katse kiersi kaikkialla muualla kuin Avassa itsessään pojan yrittäessä löytää oikeita sanoja.
“Nokun, kun sä oot ollut niin vaisu”, hän aloitti käsiään väännellen. “Niin, tai siis kun mä mietin että onko kaikki hyvin?”
Ava hymyili, mutta se hymy ei ollut aito, Santtu oli ihan varma siitä.
“Tottakai kaikki on hyvin”, teini kertoi ja vilkaisi etupenkillä istuvaa Jannaa ja Pennan takana istuvaa Adelinaa. Kolmikko näytti olevan keskusteluun syventyneitä, eivätkä kiinnittäneet heihin juurikaan huomiota. “Mä oon vaan..väsynyt”, Ava selitti vähättelevän kuuloisena. Santtu uskaltautui katsomaan Avaa tytön vastatessa. Vaikka Ava sanoikin että kaikki on hyvin ei Santtu uskonut sitä, ainakaan kokonaan. Vaikka eihän hänellä ollut mitään syytä olla uskomatta, mutta jokin Avan katseessa ei vakuuttanut häntä. Silti, Santtu nyökkäsi.
“Okei.. No, toivottavasti teillä menee tänään hyvin Sepon kanssa”, poika sanoi lohduttavasti, juuri kun hevosrekka pysähtyi Hallavan ratsastuskoulun pihamaalle.

“Yök”, Santtu kuuli Avan äännähtävän tytön saappaiden osuessa liejuiseen maahan. Santtu puolestaan ei ollut moksiskaan pihan karusta kunnosta, vaan sen sijaan hän kiirehti päästämään Fifin hevosrekasta jaloittelemaan. Hallavan Dineon valmennuksissa poika piti erityisesti siitä etteivät ne alkaneet ihan kukonlaulun aikaan, vaan aamulla oli aikaa oikeasti herätäkin. Fifi tepasteli rampilta alas rauhallisesti ja haukotteli oikein makeasti raittiiseen kevätilmaan päästyään Santun lähtiessä taluttamaan sitä kierroksen pihalla, ennen kuin ensimmäisen ryhmän ratsukot alkaisivat laittamaan hevosiaan kuntoon.

“Ihan kivaa että sataa”, Santtu totesi taluttaessaan Fifin takaisin lähemmän rekkaa, vaikka hän osasi jo odottaa Avalta tulevaa vastausta. Tytön ilme oli niin nyreä, yhtä nyreä kuin Seponkin. “Vaikka onhan se aurinko kyllä kivempaa..” poika lisäsi mutisten ja silitti poninsa otsaa. Aikaisemmista valmennuksista päätellen tallista oli varattu muutama karsina valmentuvia ratsukoita varten, sekä pesukarsinaa saisi käyttää, mutta silti Santtu odotti mieluummin että joku toinen menisi ensin. Hän ei halunnut olla se joka tekisi jotain väärin ensimmäisenä.
“Totta, kyllähän se muta ja lieju kuivan kesäpäivän voittaa”, teini vastasi sarkastisesti.
“Eikun, tiiätkö kun sit on niin raikasta sen jälkeen kun sade loppuu..?” Santtu yritti saada Avaa näkemään asian toiselta kannalta, mutta luovutti nopeasti. Tyttöä tuntui vain kiinnostavan Sepon puhtaaksi saaminen päätellen tavasta, jolla hän poninsa kuraisia jalkoja tuijotti. Huokaisten Ava vaihtoi puheenaihetta.
“Onkohan täällä pesaria?”
“Joo, ainakin mun mielestä. Mennäänkö katsoon?” Santtu ehdotti ja lähti vähitellen taluttamaan Fifiä tallia kohti, ensin odottaen että Ava tulisi mukana. Kuten poika oli arvellutkin tallissa tosiaan oli suurin osa karsinoista tyhjänä ja käytävän päässä pesukarsina, jota varmasti saisi käyttää. Vastaan tuli myös Hallavan omia kävijöitä, joille Santtu uskalsi ohimennen piipittää hiljaisen tervehdyksen.

Toistaiseksi Fifin kanssa ongelma on ollut, että se innostuu todella paljon. Niin, että välillä Santtu ei pysy sen hypyissä mukana ja tippuminen on ollut lähellä. Tosin hän on vain kerran oikeasti tippunut, ja poika toivoi ettei niitä kertoja tulisi enempää. Dineo oli heti täysillä ratsukoiden menossa mukana, nainen kannusti jokaista väsymättä vaikka vastoinkäymisiä olisikin tullut. Nainen osasi huomauttaa, että Santun pitäisi muistaa hengittää paremmin, ihan sinne vatsaan saakka eikä vain keuhkoihin. Käden pitäisi pysyä hiljaa rentona mutta ryhdikkäänä. Lujaa saa mennä, kunhan hevonen on hallinnassa.
Jo ensimmäisien hyppyjen aikana Santun päässä tuntui jokin loksahtavan paikalleen, ja se sama palasen asettuminen näkyi ja tuntui Fifissä. Poni hyppäsi yhtä energisesti kuin ennenkin, mutta paljon maltillisemmin. Se ei kaahannut eikä ottanut pitkiä loikkia jotka saivat Santun horjahtamaan. Fifi otti juuri niin monta laukka-askelta kuin Santtu halusi, meni juuri sinne mihin Santtu pyysi, ja jokainen hyppy tuntui edellistä paremmalta. Valmennuksen lopussa Santun kasvoilla oli niin leveä hymy että se tuntui melkein ylttävän korviin saakka. Myös Dineo oli kaksikon suorituksiin tyytyväinen.

Santtu ohjasi Fifin lähemmäs Avaa ja Seppoa kun molemmat ratsukot olivat siirtyneet käyntiin. Poika koitti hillitä hymyään, mutta onnistunut valmennus sai väkisin hänen suupielensä kääntymään ylöspäin. Ensimmäistä kertaa Fifi oli ollut koko valmennuksen ajan rauhallinen vaikka kyseessä olikin esteitä.
“Lähdetäänkö käymään maastossa?” Santtu ehdotti kunhan hän oli Avan kanssa puhe etäisyydellä.
“Mennään”, Ava vastasi Santulle töksähtävästi ja tuhahti ärsyyntyneenä. Santtu ratsasti ensimmäisenä maneesin avonaisista ovista ulos ja odotti Avan mukaansa, jonka jälkeen he lähtivät vierekkäin maastopolkua pitkin. Sade oli ehtinyt tyyntyä vain satunnaiseksi tihkuksi, joka oli ihan tervetullutta hiostavan valmennuksen jälkeen. Santtu antoi pitkät ohjat Fifille, luottaen ettei poni keksisi mitään tyhmää.

“Miten teillä meni?” poika uskaltautui kysymään kunhan kaksikko oli päässyt pois tallin pihasta. Hän saattoi jo arvata vastauksen.
“Päin vittua”, Ava vastasi ja puri hammastaan, jottei olisi itkenyt.
Santtu oli olettanut jotain sen tapaista, mutta tytön karu rehellisyys sai pojan painamaan katseensa alas. Häntä harmitti Avan puolesta, ja Sepon puolesta. Kumpikaan ei tuntunut olevan tyytyväinen toisiinsa. Ava lisäsi vielä jotain, mutta Santtu ei voinut olla varma oliko hän kuullut oikein. Eikä hän uskaltanut kysyä.
“Harmi”, hän sanoi, äänessään rehellistä sympatiaa. “Ehkä se menee sitten kisoissa paremmin?”
“Tuskin”, Ava tuhahti ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. Santtu oli kuin hän ei olisi huomannutkaan. “Teillä näytti kuitenkin menevän hyvin”, Ava lisäsi ja hengähti syvään. Tytön kasvoille nousi taas sama, tyhjä hymy.
“Joo!” Santtu hihkaisi ensin innoissaan, mutta tajusi hillitä itsensä Avan takia. Olisi epäreilua hehkuttaa miten hieno Fifi on, kun tyttö oli selvästi vähän hukassa oman poninsa kanssa. “Tai siis mä kai alan vähitellen oppimaan, miten mennä tän kanssa. Ja onhan Fifi paljon kiltimpi kun Seppo, mä en ikimaailmassa pärjäisi sille.” Santun silmissä Seppo oli vähän pelottavakin. Yllättäen ajatus juolahti Santun mieleen, jonka poika toivoi piristävän Avaa edes vähän.
“Jos sä joskus haluat niin sä saat vaikka ratsastaa Fifillä?”
Ava pysäytti Sepon ihan yllättäen, ja Santtu kiirehti pysäyttämään Fifin myös. Poika kääntyi katsomaan Avan hämmästynyttä ilmettä.
“Ai”, Ava töksäytti ja tutki Santun kasvoja. Hän näytti epäuskoiselta.
“Katsotaan. Ehkä”, Ava vastasi ja pyysi Sepon uudelleen liikkeelle.
”Katsotaan”, Santtu toisti hymyillen ja antoi Fifin lähteä myös kävelemään.

1023 sanaa
kirjoittaja Santtu A.
lähetetty 31.03.19 22:35
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Fifin päiväkirja
Vastaukset: 24
Luettu: 505

Epin päiväkirja

Epi osallistui myös Lauri Merikannon valmennuksiin 26-27.01, lue valmentajan tarinat valmennuksista täältä.


S Y Y T Ä   H Y M Y I L L Ä   T A A S   03/02/19

Oli ollut oikea päätös pyytää Kristian ratsastamaan Epiä parina päivänä viikossa, myönsin itselleni. Avasin suitsien remmejä mietteliäänä. Pitkästä aikaa olin voinut rentoutua hevosen selässä ja hypätä hyvällä mielellä. Olin pystynyt keskittymään, Epi oli tuntunut hyvältä - takana oli onnistunut estevalmennus.

”Teilläkin taisi mennä aika kivasti”, Gabriella hymyili tullessaan ulos viereisestä karsinasta Effin satula käsivarsillaan. Nyökkäsin, ja tällä kertaa jopa aidosti hymyilin takaisin. Oli syytäkin hymyillä, sillä touchini tähän touhuun ja sitä myöten elämäniloni oli palaamassa takaisin.

Vuosi oli meinaan alkanut melkoisen hataralla motivaatiolla.



“Jos et ala ratsastamaan tosissasi vähän äkkiä, niin voit unohtaa valmentautumisen”, oli Amanda todennut jäisesti kevätkauden ensimmäinen valmennuksen päätteeksi. Tappavan kylmä katse oli saanut niskavillat nousemaan pystyyn ja pistänyt pohtimaan, mitä mä oikeasti halusin tältä kaudelta. Dumpata täydessä kilpakunnossa olevan hevosen ja lopettaa ratsastaminen? En helvetissä.

Avunpyyntö oli vaatinut melkoista nöyrtymistä, mutta se oli saanut mun ratsastukseen jotain rotia. Torstain kouluvalmennuksessa Amanda ei enää ollut ollut heittämässä mua ulos valmennusryhmästä, vaan oli jopa hiljaa hyväksynyt meidän suorituksen keskilaukassa ja sen jälkeen vastalaukassa hienoisen haparoinnin jälkeen. Epin laukka ei ollut enää ollut hallitsematonta kauhomista, vaan olin alkanut pikkuhiljaa löytää niitä tuttuja säätöjä. Laukka kuitenkin oli selkeästi Epin vahvuus - kunhan ratsastajalla vain oli pää mukana touhussa.



Harjattuani Epin pikaisesti läpi heitin sille violetin fleeceloimen niskaan ja kuikuilin Reiskan karsinaan. Musta tukka pilkisti kalterien välistä.
”Tuutko loungeen kahville?” kysyin naiselta. Olisi korkea aika alkaa ottamaan taas kontaktia myös muihin tallilla kävijöihin. Johan tässä oli erakoiduttu jo ihan tarpeeksi.

#kenttaryhma #kouluvalmennus x2 #estevalmennus
kirjoittaja Anna S.
lähetetty 24.03.19 19:46
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Epin päiväkirja
Vastaukset: 22
Luettu: 1310

Fifin päiväkirja

Nyt hypätään, oli Fifi selvästi päättänyt heti Auburnin maneesiin saapuessaan ja esteet nähtyään. Poni oli innokas, enemmän kuin normaalisti, vaikka ei sitä koskaan varsinaisesti laiskaksi voinut kutsua. Siitä huolimatta nyt Santtu sai ottaa pidätteitä vähän väliä, ja silti Fifi olisi halunnut painaa menemään. Käyntikin oli sellaista pikakävelyä että oksat pois. Heti kun Santun pohkeet vahingossakaan sattuivat koskettamaan ponin kylkiä niin se oli jo valmiina nostamaan vähintäänkin ravin. Eikä ratsukko ollut vielä kerennyt edes hyppäämään yhtään.

Isabellan valmennustapaa Santtu ei voinut vielä kutsua tutuksi, mutta vähän hän osasi jo arvella mitä odottaa. Vastahan hän oli Fifin kanssa bruneten valvovan silmän alla kääntymässä, mutta samalla siitä tuntui olevan jo pieni ikuisuus. Oikeastaan, edelliskerran innoittamana (tai painostaman, ennemminkin) Santtu oli lisännyt Kaapon lenkkeilyyn juoksupätkiä ja alkanut jopa itsekseen tekemään vatsalihasliikkeitä iltaisin huoneessaan, äidin ja isän silmiltä piilossa. Se tuntui jotenkin nololta, kun jo viiden punnerruksen jälkeen Santun poskia kuumotti ja hengästytti. Parempi, ettei vanhemmat nähneet tai tienneet. Tuskin reilussa viikossa mitään silminnähtävää muutosta olisi tapahtunut, mutta Santtu oli toiveikas että Isabella ei tällä kertaa kommentoisi mitään pojan ratsastuksen lisäksi.

"Suorista selkä ja laske käsiä", Isabella sanoi napakasti laukannostoja ottaessa. "Jos sä nojaat eteenpäin noin niin nostosta ei voi tulla ryhdikäs."
Santtu teki kuten käskettyä, ja Fifi hypähti laukkaan pikkuruisen pukituksen kera. Santtu toivoi, että sen isompia siltä ei irtoaisikaan. Poni tuntui hyvin valmiilta nimittäin näyttämään, miten ilmavia liikkeitä se saisi aikaan. Lienee siis itsestäänselvyys että ensimmäiselle esteelle käännettyään Santun vatsaa kouraisi jännitys kun Fifin askeleet kiihtyivät. Isabella taisi sanoa jotain, käski varmaan pidättämään, ja sitä Santtu kyllä tekikin. Fifiäpä ei kiinnostanut, vaan poni hyppäsi niin riemuisasti ensimmäisen lämmittely esteen yli, ponnistaen paljon kauempaa kuin tarpeellista, ettei poika parka pysynyt sen vauhdissa millään. Santun horjahtaminen sai Fifin säpsähtämään ja kääntymään sivuun esteen jälkeen niin tiukasti, että Santtu tuli komealla kuperkeikalla selälleen maneesin pohjalle. Silmiään räpäyttäen poika huomasi tuijottavansa maneesin kattoa, ennenkuin vaalea turpa ilmestyi jostain sivulta hamuamaan kypärän lippaa.
"Oho", Santtu totesi hölmistyneenä istumaan kömpiessään.
"Miten kävi?" Santtu ei osannut sanoa oliko Isabellan ääni kyllästynyt, neutraali vai oikeasti kiinnostunut kuulemaan vastauksen.
"Hyvin. Tai siis, ei sattunut."

Ilmavia hyppyjä Fifi tarjosi lähes koko valmennuksen, mutta muutaman hypyn jälkeen Santtu alkoi päästä niihin mukaan. Fifi ei tarkoituksella ollut poikaa tiputtanut ja Santtu tiesi sen, ja hän tiesi myös että ponin vauhti merkitsi että sillä oli kivaa. Isabella saikin useampaan kertaan huomauttaa, että tarkoitus on mennä esteet maltillisesti ja tyylillä, eikä kuin tuli hännän alla. Okseri varsinkin oli ihan Fifin suosikki, jota hypätessä ponia sai malttaa useampaan kertaan. Siitä huolimatta Santtu pysyi loppu valmennuksen ajan selässä, eikä Isabella tällä kertaa tarttunut muuhun, kuin muutamiin epäkohtiin joita Santun ratsastuksesta löytyi.

Äidille ei voisi kyllä kertoa, että Santtu meni tippumaan.

441 sanaa
kirjoittaja Santtu A.
lähetetty 13.03.19 0:26
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Fifin päiväkirja
Vastaukset: 24
Luettu: 505

Fifin päiväkirja

Meidän ensimmäinen virallinen estevalmennus. Musta tuntui edelleen hullulta, että olin edes lähtenyt koko kisaan mukaan. Aikainen aamu oli jättänyt kolean, vapisuttavan olon itseni sängystä ylös kiskoessa puoliväkisin. Onneksi oli sentään tuttu Ava, joka kisasikin samassa luokassa kuin me. Aina kun ehdin yritin vakoilla sen ratsastusta ja painaa mieleen, mitä mä voisin tehdä. Vaikka lopultakin, ei siitä oikein ollut apua. Seppoa ja Fifiä ei voinut verrata toisiinsa. Seppo oli hurjan hankalan oloinen, ja Fifi oli maksimissaan vähän kujeileva, eikä oikeasti hankala. Se ei tarkoituksellisesti yrittäisi heittää mua selästään. Silitin vaalean ponini kaulaa ajatukseen lohduttautuneena, ja ryhdyin keräilemään ohjia kun valmennus oli alkamassa. Lähdin ottamaan voltteja Fifin kanssa taivutellen sitä, ja muistin myös joka väliin ottaa pysähdyksiä. Meillä oli aiheena suoruus, ja esteitä katsellessani mulla oli tunne, että se tulisi olemaan vaikeaa.

"Ja saa lähteä tekemään!" Täsmällisten alkuverkkojen jälkeen Hanskiksi esittäytynyt valmentaja ilmoitti, ja ensimmäinen ratsukko lähti suorittamaan tehtävänantoa. Hanski oli rakentanut radan, mutta ensin me ryhdyttiin hyppäämään yksittäistä estettä lämppärinä. Se näytti matalemmalta kuin muut esteet, mutta sen hyppääminen ei silti jännittänyt yhtään vähempää. Meidän vuoro tuli. Pidätin ja annoin laukka-avut. Fifi tarjosi ensin ravia, mutta nosti parin askeleen jälkeen laukan. Sydän rinnassa takoen käänsin ponini pystyä kohti. Sen pää kohosi, ja askeleet kiihtyivät. Hyppy oli liidokas, mutta lähti ihan hyvästä kohtaa. Sillä lailla siis, että mä pysyin kyydissä. Ehdin nousta jalustimille ja vähän antaa ohjaakin. Esteeltä laskeutuessa jäin jalustimille hetkeksi, ja Fifi pukitti innosta. Se oli ihan pieni pukki, ja mä osasin varautua siihen. En siis horjahtanut ihan yhtä paljoa kuin yleensä.

"Istu syvemmälle satulaan ja pidätä ennen estettä. Temmon pitää pysyä samana esteelle saakka." Hanski neuvoi kun me lähdettiin yrittämään uudelleen. Fifi oli tajunnut, että nyt taas hypätään paljon. Se tykkäsi hyppäämisestä, ja siitä tuli vähän holtiton aina esteillä. Ei niin paha, ettenkö mä sen kanssa pärjäisi, mutta vähän mua jännitti että jos en pärjääkkään. Hanskin sanoja noudattaen otin puolipidätteitä ihan loppuun saakka, ja hyppy oli paljon rauhallisempi.
"Parempi hyppy, mutta linjan pitää säilyä suorana esteen jälkeenkin! Nyt varsinkin ulkopohje heti töihin!"

Lämmittelyhyppyjen jälkeen mulla oli lämmin, ja antaessani Fifille ohjaa hetkeksi se pärskähti tyytyväisenä ja venytti kaulaansa. Ja jotkut vielä väittää, ettei issikat osaa hypätä! Taputtelin Fifiä ajatuksiini uppoutuneena siihen saakka, kunnes Hanski alkoi käymään läpi tulevaa tehtävää. Keskityin parhaani mukaan sen sanoihin, sillä mä en halunnut olla se nolo joka unohtaisi mitä tehdä keskenkaiken.
"Ja jokainen muistaa että hevosen tulee suoristua ja pitää sen suoran linjan! Yhtään ette anna niiden kiemurrella." Hanski muistutti ja käveli maneesin toiseen päähän, jonka jälkeen ensimmäinen ratsukko sai aloittaa. Pidin huolen ettei me Fifin kanssa oltaisi missään vaiheessa tiellä samalla kun tapitin silmä kovana niiden menoa. Sarjat mua pelotti eniten. Jos en kerkeäisikään hyppyyn mukaan, ja sitten pitäisi jo olla toiseen menossa? Mun vuoron tullessa suu tuntui kuivalta, mutta keräsin ohjat ja lähdin ratsastamaan.
"Ulkopohje heti!" Hanski huusi kun ohjasin Fifin ensimmäistä estettä kohti. Lähestyminen oli vino, ja mä sen verran hidas korjaamaan, että eka este ylittyi huonossa linjassa. Viimeiselle se parani. Ja pysyin jokaisessa hypyssä mukana!

Tiedossa oli toinen sarja, ja sen jälkeen tiukka käännös. Entä jos Fifi kompastuu ja kaatuu? Se on kyllä tosi varmajalkainen, mutta pelottava ajatus se oli silti.
"Pidätä ja myötää, pidätä ja myötää! Noin, hyvä!" Hanskin ääni kantoi koko maneesin sen ohjeistaessa meitä. Ensimmäinen este, yksi laukka, vai sittenkin kaksi? Montako siihen menee? En tiennyt, eikä sitten tiennyt Fifikään enää. Esteiden väli meni ihme räpellykseksi, mutta Fifi pelasti mut ihan täysin. Se hyppäsi silti kehnon lähestymisen vuoksi, ja mä mätkähdin sen kaulaa vasten kun en osannut olla hypyssä mukana. Ponnistin takaisin satulaan mahdollisimman nopeasti, mutta mä olin ihan unohtanut mihin mennä.
"Väärä suunta, piti mennä oikealle!"
Hups. Poskiin nousi nolosta kuumotus, ja hidastin Fifin raviin. Se oli jatkanut vasemmalle, tietysti, kun mä en ollut osannut ohjata. Meinasin piipittää, että tullaanko me enää, mutta Hanski kerkesi ensin.
"Jatka vaan sinne oikealle, etsit hyvän tien ja suoritat loppuun."

Sen ensimmäisen katastrofaalisen yrityksen jälkeen me saatiin tulla vielä sama tehtävä pari kertaa, ja ne meni vähän paremmin joka yrittämällä. Viimeinen tehtävä tuntui kestävän ikuisuuden kun Hanski kävi sitä läpi, mutta ratsastaessa se oli oikeastaan aika nopeasti ohi. En edes tiedä, montako virhettä mä ihan tosiaan sen aikana tein, mutta Fifi suoriutui ihan älyttömän hyvin. Niinkuin aina. Mun hieno poni.
"Lisää rohkeutta siihen ratsastamiseen. Luotat nyt ehkä vähän liikaa, että sun ponisi hoitaa. Se on tosi kiltti kun antaa noin paljon sun virheitä anteeksi. Treeniä vaan lisää!" Oli Hanskin viimeinen kommentti meille, kun valmennus alkoi olla taputeltu. Nyökkäsin vaan. Tiesin, että se oli oikeassa, muttakun en mä ole yhtään rohkea.

kirjoittaja Santtu A.
lähetetty 24.02.19 11:50
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Fifin päiväkirja
Vastaukset: 24
Luettu: 505

Sepon päiväkirja

» 22.02.2019 - estevalmennus Hallavassa

Ratsastin Seppoa paljon eteen ja ylös, yrittäen saada sen etupään nousemaan liian syvästä nyökystä korkeammalle. Koulutreeneissä ei välttämättä ollut ihan niin vaarallista löysäillä, mutta esteillä siitä sai maksaa vähintään puomeilla.
Viime viikonlopun Kalla CUP:issa olimme startanneet 80 sentin luokassa ja pudottaneet kaksi puomia. Meidän oli pakko kehittyä ja sain siitä motivaatiota ratsastaa tällä kertaa Hallavassa paremmin, keskittyä enemmän ja kuunnella.

Lähestyimme ravissa lävistäjälinjalla olevaa ristikkoa. Seppo ei nostanut edes korviaan ylös ja tiesin, ettei se viitsisi nostaa jalkojaan ristikoille. Napautin ruunaa pohkeillani ennen ristikkoa ja sain ponin heräämään sen verran, että se nosti jalkojaan raviaskeleessa korkealle ristikon päällä. Pysähdys oli täsmällinen ja Seppo jatkoi ravissa toisenkin ristikon ylitse, nyt mun ei tarvinnut edes herätellä sitä.

Seppo kuunteli koko ajan paremmin, mä vähän toivoin, että me oltaisiin saatu harjoitella lisää jyrkempiä kurveja. Koska Aleksi käski meidän ratsastaa huolelliset tiet, niin keskityin sitten niihin ja katsoin, että Seppo laukkasi jokaiselle esteelle juuri siitä kohdasta, mistä olin halunnutkin. Laukanvaihtoja mä olin alkanut jo vähän opettaa sille kotonakin, mutta tähän mennessä ne onnistuneet versiot olivat tainneet tulla puolivahingossa ja töitä olisi tehtävä vielä paljon. Seppo pärski tyytyväisenä, sen mielestä kai oli paljon kivempaa kaahotella esteiden välissä, kuin keskittyä kouluradalla.

Valmennuksen jälkeen peittelin höyryävän Sepon enkkuviltin alle, se oli niin iso, että koko poni peittyi sen alle kevyesti. Lähdin kiertämään Hallavan talliympäristöä selästä käsin. Toivoin, etteivät tarhoissa olevat hevoset rupeaisi riekkumaan vieraan hevosen nähtyään, sillä Seppo varmasti vetäisi siitä herneen nenäänsä ja seuraavaksi se laukkaisi vieraassa tallissa vapaana omistaja perässään rääkyen.

Onneksi muut hevoset käyttäytyivät ja mä sain rauhassa katsella maisemia, kun Seppo oli purkanut pahimmat energiansa estetreenissä jo. Me käveltiin takaisin trailerille, estetreeneihin me oltiin lähdetty omalla trailerilla, koska Auburnista oli vain Lefa lähdössä ja Seppo ei tykännyt ruunasta yhtään. Se olisi laittanut kopin uuteen uskoon, jos olisi joutunut Lefan kanssa matkustamaan Auburnista Hallavaan asti.
Adelina oli varmaan saanut Auburnista jonkun kopin lainaan, ei mua oikeastaan edes kiinnostanut millä nainen oli selvinnyt Hallavaan, ei meidän ainakaan tarvinnut jäädä odottelemaan sitä.

Äiti osasi onneksi jo toimia lastausapuna, Seppokin käveli kuivatus- ja toppaloimi päällä traikkuun melko nätisti. Se tarvitsi liinan avuksi vieläkin, mutta oli kehittynyt tosi paljon siitä, mitä se oli ollut silloin, kun olin ostanut ponin.
"Mennään jo", anelin, kun äiti jäi vielä pohtimaan pitäisikö sen käydä vessassa varmuuden vuoksi vai ei.
Pääsisihän sen Purtseilla sitten, jos sen arka pylly kestäisi tallin jäätävän kylmää vessaa.
"Menikö teillä hyvin?" äiti kysyi, mutta mä olin jo uppoutunut mun iPhonen maailmaan.
"Mmmh", vastasin kuitenkin ja lakkasin kuuntelemasta.

kirjoittaja Ava P.
lähetetty 22.02.19 18:13
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sepon päiväkirja
Vastaukset: 42
Luettu: 1051

Zelian päiväkirja

30.1.2019

Olin antanut Zelialle eilen vapaata ja siihen oli kaksi syytä: kolmena päivänä satulassa istunut Lauri ja mun extrapitkä työvuoro sairaslomalaista paikaten. Verrytellessäni ruunikkoa maneesissa Rasmuksen kirjavaa ratsua ajoittain vilkuillen - Zelia uhitteli nuorelle orille ja pidin sen mieluusti etäällä juuri siitä syystä - tamma tuntui alusta alkaen letkeältä ja yhteistyöhaluiselta. Mun onnekseni se jatkui verryttelyhyppyihin, joiden aikana olin vielä tavallistakin motivoituneempi Laurin työskentelyä Zelian kanssa seurattuani.

Isabella oli päättänyt laittaa meidät jumppaamaan. Pituushalkaisijaa koristi innari, joka näytti päättymättömältä kahdeksan esteen mitassaan. Osa puomeista lepäsi sokeripalojen päällä, osa tolppien kannattimilla. Sen tehtävän nähdessään tiesi heti, että kävi miten kävi, reisiä hapottaisi valmennuksen päätteeksi.

"Suoraan! Hellitä kädellä! Tue pohkeella!" Isabellan ääni ohjeisti. Vaikka ne olivat itsestäänselvyyksiä, ne unohtuivat helposti, siis aivan liian helposti. Zelia reagoi mun apuihin niin piiruntarkasti, että se myös kiemurteli mun ajatuksen katketessa sekunniksikaan tai liirasi vasemmalle mun painon valahduksen myötä.

Rasmuksen ja Branin työskentely oli näyttänyt hyvältä Laurin opeissa ja näytti nytkin. Mä tosin olin sillä hetkellä suhteellisen tyytyväinen omaankin ratsuuni, joka oli taiteillut innarin alusta loppuun hipaisematta puomiakaan, vaikka osa olikin noussut napakampaan korkeuteen.
"Tällaiset tehtävät ovat hyvää jumppaa niille", Isabella myhäili ilmeisen tyytyväisenä tehtäväänsä. Mä tosin allekirjoitin naisen kommentin täysin ja jos mä olisin ehtinyt kasata sellaisia innarimonstereita omiin treeneihini, olisin tehnyt niin säännöllisesti - pienikin puomien kohotus maasta toi hyvää treeniä nuorelle ratsulle ja vahvisti sen takaosaa.

Innarijumppailun päätteeksi Zelia liikkui niin irtonaisesti, etten mä olisi malttanut siirtää tammaa Isabellan määräämästä loppuverryttelylaukasta raviin. Olin keventänyt istuntaani antaakseni ruunikolle tilaa laukata ja yhtäkkiä jokainen palanen oli tuntunut loksahtaneen paikoilleen. Mun allani oli laukannut viipyilevä, tasapainoinen tamma, jonka tyytyväiset pärskähtelyt olivat vahvistaneet tunnettani siitä, että kehitystä oli tapahtunut sitten viime kesän.

"Käydäänkö loppukäynnit maastossa?" kysyin Rasmukselta, kun Isabella oli säätämässä tehtäviä toiselle ryhmälle.
"Joo", Branin satulassa nököttävä mies vastasi.
"Joo", mä huokaisin takaisin, ennen kuin käänsin Zelian kohti maneesin ovea kiskoen ratsastusloimea paremmin tamman päälle satulasta käsin.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 31.01.19 19:04
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 30
Luettu: 1150

Zelian päiväkirja

21.11.2018
#estevalmennus

Laukan vaihtaminen esteen päällä oli esteradalla aika suuri osa sujuvuutta. Mun onnekseni Zelialla oli luonnostaan taipumusta laukan korjaamiseen ja olin yrittänyt panostaa oikeisiin laukkoihin, koska Haukan kanssa mulle oli jäänyt hyvä tatsi. Ja kuka ylipäätään halusi runnoa vastalaukassa tiukkaan kurviin esteradalla?

Mä siis tiesin meidän pystyvän vaihtoihin esteen päällä, mutta laukan vaihtamisella ei ollut mitään merkitystä jos ratsu päätti vetää ojavaihteen päälle ja peruuttaa paniikissa maneesin nurkkaan sen sijaan, että olisi edennyt edes estettä päin.

Loin Verneriin anelevamman katseen kuin olin tarkoittanut, koska menin hetkellisesti aivan puihin Zelian reaktiosta. Se oli tehnyt sen yllättäen, alkuverryttelyn jälkeen, kun meidän oli ollut tarkoitus siirtyä hyppäämään lävistäjälle rakennettua pystyä. Muut ratsukot pääsivät pystylle, mutta me jumitettiin nurkassa ja mä näin vain sieluni silmin tilanteen, jossa koko ryhmä odotti sitä, että mä saisin hevoseni edes liikkumaan eteen. Sitten mä siirsin kauhuskenaarion osakilpailustarttiin, kun meidät hylättäisiin ennen lähtölinjan ylittämistä. Että sellainen vajaa puolikas kausi meillä - yksi kolmen pudotuksen rata ja yksi hylky.

"Rentoudu, anna sille tilaa", Vernerin ääni totesi, vaikka musta tuntui, että olin jo heittänyt ohjat pois mitään tekemättä. "Älä purista ja paineista, höllää kaikki."
Vasta siinä vaiheessa tajusin puristavani Zelian kylkiä täydellä paineella. Rentoutin koko vartaloni uloshengityksen mukana nollaten tilanteen niin täydellisesti kuin pystyin.
"Ja sitten pyydät sitä pehmeästi eteen, käännä samalla jos se ei reagoi toivotusti."

Zelia oli taas liikkeessä. Mä ratsastin ensimmäisen lähestymisen holtittoman kiireisessä ravissa koska ilmeisesti se oli pettämätön taktiikka - eipähän ratsu keksisi jäädä jumittamaan matkan varrelle. Se myös takasi hätäisen ponnistuksen ja laakean hypyn, jonka aikana oli vähän vaikea tehdä mitään. Ja jonka jälkeen valmentajan "heti uudestaan" oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Niinpä mä pyysin Zelian kuulolle parilla puolipidätteellä, ratsastin raviin rytmin pitkällä sivulla ja sain uuden lähestymisen lävistäjällä osumaan kohdalleen. Hyppy oli tasapainoinen ja napakka, eikä Zelia lähtenyt roiskimaan.

Laukassa lähestyminen oli mulle luontevampaa. Ravilähestymisten jälkeen ponnistuspaikkojen löytäminen oli helpompaa vaikka estekorkeus nousikin. Zelia vaihtoi oikeasta vasempaan laukkaan ensimmäisestä hypystä alkaen, mutta toiseen suuntaan vaihto takkusi.
"Katse", Verneri kommentoi. "Ei esteeseen vaan menosuuntaan."

Niinpä. Tämän takia mä kävin valmennuksissa - että osaisin kääntää katseeni toiseenkin suuntaan. Zelia nosti kierroksia, mutta sitä mukaa tamman hypyt paranivat. Mä toivoin, että se olisi osakilpailujen radallakin sopivasti menossa, koska sellaisen ratsun kanssa mä olin parhaimmillani. Yleensä. Ja olisi se nurkkaan pakittamista miellyttävämpi vaihtoehto.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 20.11.18 17:34
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 30
Luettu: 1150

Meidhirin päiväkirja

7.11.2018

Topics tagged under estevalmennus on Foorumi | Auburn Estate 791542_edd356e9740e45f7a2df3fe1899972f0~mv2

Mä olin varma, että Meidhirin ajatus, kun me lähdettiin reippaan laukannoston ja parin ilopukin saattelemalla metrin radalle oli juosta vaan kovaa kaikista esteistä läpi. Mutta sekä mun, Isabellan ja muiden valmennettavien yllätykseksi tää rata oli yksi meidän parhaista. Ori oli yksinkertainen ratsastaa, vauhtia oli eikä tarvinnut kuin ohjata esteelle ja Meikku liisi esteiden yli hyvällä fiiliksellä, joka oli mullakin radan aikana ja sen jälkeen. Ainoastaan sarjalle sain varsinaisesti ratsastaa, jotta me mahduttiin siihen väliin. Isabella siitä sanoikin, että mä vaan matkustin, kun kerrankin oli mahdollista. Mutta pitkästä aikaa oli oikeasti hyvä fiilis koko ajan enkä voinut radan jälkeen lopettaa hymyilemistä ja taputtelikin pitkän aikaaa loppuvalkassa hionnutta vaaleaa karvaa. Jonny kommentoi englanniksi valmennuksen jälkeen jotain positiivista ja sanoin sille sitten myös jotain positiivista, mitä jäi sen radasta mieleen eli ei paljoa. Ellie vaan talutti Riepun nokka pystyssä talliin ja heilautti hiuksensa olalta. Saattoi myös tuhahtaa, ehkä jopa positiivisesti.

#estevalmennus
kirjoittaja Ellen N.
lähetetty 08.11.18 10:56
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Meidhirin päiväkirja
Vastaukset: 24
Luettu: 1131

Eelan päiväkirja


XXIX. Keskiviikko 07.11.2018
#estevalmennus

"Se rynnii taas, Jonathan, muista pidätteet!" Isabella huusi ratsukolle, joka oli parhaillaan suorittamassa rataa. Jonathan oli saanut esimieheltään luvan startata Eelalla viimeisissä osakilpailuissa. Kylläkin pienemmissä luokissa, mutta oli sekin jotain. Niimpä 80 sentin rata ei vakuuttanut tammaa, joka porhalsi eteenpäin korvat hörössä.

"Soo, jaa.... Yritä nyt perkele", Jonathan yritti saada pidätteet läpi tammalle, samalla kiroten ratsastussuorituksen laatua.
"Sarja menee ihan nätisti. Siihen sen on pakko hidastaa jo itsekin, mutta loput...? Tällä menolla ette tule pärjäämään. Sillä on nyt niin paljon energiaa mammalomalta. Muista kuitenkin ottaa iisisti."

Jonathan nyökkäsi vastauksen Isabellalle ja kannusti Eelan takaisin laukkaan.
"Vielä kerran! Nyt ne pidätteet läpi", valmentajan ääni kaikui maneesissa.
Tamman kaviot hakkasivat hiekkaan, hetken oli hiljaa. Eelan jättämä ilmavara olisi riittänyt reilun metrin luokkaan, mutta luokkailmottautumiset oli jo tehty, eikä liikaa kerralla. Jonathanilla ei ollut aikomuksia rikkoa pomonsa hevosta. Ei nyt, ei ikinä.

Viimeisen esteen jäädessä taa, Jonathan oli salaa ylpeä tammasta. Pari kolahdusta, muttei pudotuksia. Tamman askellus hidastui käyntiin ja Isabella ilmestyi vierelle.
"Mitä sun pitää tehä siellä?"
"Pidätteet. Se rynni vieläki...", mies tunnusti satulasta vieressä kävelevälle valmentajalle.
"Bingo. Mee vaan vetää loppuverkka."

Ohut lumikerros oli peittänyt Kallan. Lehdet olivat pudonneet puista ja viimeisetkin muuttolinnut kiirehtivät etelään. Eelan hengitys höyrysi kirpakassa pakkasilmassa. Jonathan oli toiveikas kisojen suhteen. Onneksi ennen startteja olisi hieman aikaa harjoitella lisää ja saada taas se voittajatatsi tammaan. Viime vuoden cupin jälkeen mies oli ollut varma itsestään ratsastajana.

Valitettavasti viime aikoina se usko oli alkanut horjumaan.
kirjoittaja Jonathan R.
lähetetty 07.11.18 12:25
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Eelan päiväkirja
Vastaukset: 39
Luettu: 2016

Eelan päiväkirja


XXVIII. Keskiviikko 24.10.2018
#estevalmennus

Kuten aikaisemminkin, varmoin ottein varustin tumman tammani valmennusta varten. Siitä oli ihan liian pitkä aika, kun olin viimeksi päässyt Eelan satulaan. Lyyli saisi rauhassa kasvaa ja oppia ratsun tavoille ennen, kuin itse sen kanssa mitään isompaa meinasin tehdä.

Eela tallusti mun perästä maneesiin pää korkealla ja selkeästi odottaen, mitä tuleman piti. Olin ite kans odottanu pääseväni valmennuksiin taas Eelan kanssa kuin kuuta nousevaa. Lefakin oli ollut ratsuna mukava, muttei se omaa vauhtimummoani päihittänyt.

Jo verryttelyssä Eela tuntui energiseltä ja oli valmiina menemään ja näyttämään. Hevonen ei antanut kenellekään kuvaa taakse jääneestä mammalomasta ja varsomisesta. Korvat höröllä tamma paineli menemään pitkin uraa.

Isabella komensi jokaisen ratsukon tutustumaan hiekalle asetettuihin puomeihin. Yksitellen jokainen parivaljakko askelsi puomien yli. Ensimmäiset kolahdukset tulivat ja saivat Isabellan ilmeen heti jäisen totiseksi.

"Jonathan, ravissa", Isabella komens ja mä tein työtä käskettyä. Eelan jalat nous yksitellen jokaisen puomin yli, kolahtaen kuitenkin viimeiseen.
"Tehtävä suoritetaan loppuun asti, ennen kuin höllätään !" Vaikkei Isabella ollut kattonu mua taikka sanonu Eelan tai mun nimee, tiesin lauseen olleen osoitettu enemmän mulle, kuin muille.

Maiskuttelin tamman laukkaan, kuten jokainen muukin teki oman ratsunsa kanssa.
"Ellie alottaa, perästä Ellen ja Jonny päättää", ohjeet kaiku maneeissa bruneten käyskennellessä puomien läheisyydessä. Sillä aikaa tein Eelan kanssa ison voltin ja hain parempaa tuntumaa tamman suuhun.
"Jonathan, you're up !"

Eela heilautti päätään ja sivals ilmaa hännällään. Se oli edelleen yhtä innoissaan työnteosta, kuin valmennuksen alussa. Ellenin siirryttyä vaalealla ratsullaan syrjempään, ohjasin tumman tamman kohti ensimmäistä puomia.

"Takaosaan enemmän voimaa mukaan ja pidä huoli, ettei se rynni läpi", Isabella ohjeisti.  "Seuraavana olisi noi esteet tuolla toisella sivulla; muuri, vesihauta sekä yksisarvinen."
Oltiin jo aikasemmin puhuttu Isabellan kanssa, et pidetään Eelalle estekorkeudet vielä suht matalana, maks. metrissä. Niimpä me mentiin ensimmäisenä pienimmän estekorkeuden turvin.

Eela lähesty korvat höröllään muuria. Se oli varmasti nähnyt monia kymmeniä sen näköisiä esteitä, joten ylitys sujui rennosti ja hyvällä ilmavaralla. Vesihauta oli lähes yhtä tuttu omituisuus. Yksisarvinen näytti saavan tamman hieman varuilleen.

"Pidä pohkeet lähellä ja anna sen ihmetellä sitä rauhassa."
Eela hidasti laukan raviin ja pysähtyi esteen eteen tutkimaan ja haistelemaan outoa lähes lajitoverin näköistä tyyppiä. Ohjasin tamman esteen ohi ja nostin laukan uudestaan, pidin tuntuman ja kannustin tammaa eteen.
kirjoittaja Jonathan R.
lähetetty 06.11.18 18:44
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Eelan päiväkirja
Vastaukset: 39
Luettu: 2016

Zelian päiväkirja


Askeleiden laskemisen olisi pitänyt tulla selkärangasta - niin paljon sitä oli joskus tankattu. Siinä Isabellan valvovan katseen alla musta kuitenkin tuntui kuin Zelialla olisi ollut tuhat jalkaa tai mä en vastaavasti olisi osannut laskea kolmea pidemmälle.

"Kuinka monta askelta, Matilda?" Isabellan ääni sivalsi sillä sekunnilla, kun Zelian kaviot hipaisivat maneesin hiekkaa hypyn jälkeen.
"Viisi", vastasin tietäen varsin hyvin, että mun olisi pitänyt ottaa tamma paremmin kontrolliin heti ensimmäisen esteen jälkeen eikä antaa sen valua laakeana kohti toista estettä.
"Eli yksi liian vähän. Uudestaan!" Isabella komensi ja mä tein työtä käskettyä.

Zelia kyllä tiesi, mitä mä halusin, mutta tamma väsähti edelleen aika nopeasti, etenkin joutuessaan kokoamaan laukkaansa. Olin saanut kehitettyä sen tasapainoa sitten kesän, mutta voimaa se kaipasi rutkasti. Ja lihasta, koska tällä hetkellä se oli yksi säälittävä rääpäle muuten ihan kauniisti kiiltävän karvapeitteen alla. Mun täytyisi suunnitella viikko-ohjelma uusiksi ja keskittyä myös kestävyyden ja lihaskunnon rakentamiseen teknisyyden lomassa.

Ja varmaan etsiä Zelialle ratsuttaja. Sille tekisi hyvää saada selkäänsä välillä joku muukin.

Valmennuksen estekorkeudet eivät päätä huimanneet, mutta se oli oikeastaan vain hyvä asia. Se takasi sen, että mä uskalsin pyytää Zelian laukkaa eteen kun Isabella halusi väliin yhden askeleen vähemmän tai vastaavasti ottaa tammaa rohkeammin kiinni, jos väliin täytyi survoa useampi laukka-askel. Mä aloin muutenkin ratsastaa, kun en enää vain varonut nuorta hevostani joka ei mennyt rikki ratsastamisesta.

Loppuraveissa Zelia liikkui selkeästä väsähdyksestä huolimatta hyvin ja venytti kaulansa pitkäksi täysin oma-aloitteisesti. Siihen mä olin sitä kai opettanutkin, että treenit loppuivat venyttelyyn ja pitkät ohjat eivät tarkoittaneet sitä, etten mä ollut laisinkaan kuulolla.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 05.11.18 18:39
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 30
Luettu: 1150

Meidhirin päiväkirja

31.10.2018

Mua oli alkanut pikkuhiljaa ahistamaan, se kuinka mä en koskaan tulisi hyppäämään Meidhirillä yli 120cm ratoja. Ja yksi jos toinenkin esteratsastaja Auburnissa omisti siron puoliverisen, ja olin melkein varma että olin saanut kokeneiden esteryhmässä 12.9. pari säälivää katsetta, kun me treenattiin sarjaesteitä, ja maksimissaan esteet oli 120cm. Kyllähän Meidhir niistä yli pääsi ja ilmavaraakin jäi, mutta ei siitä oo hyppäämään sen enempää.

__

TB 12.9. sarjaesteet

Isabella oli koonnut esteitä maneesiin ja mun lisäksi kolme muuta ratsukkoa ravaili puomien yli. Meidhir tuntui ihan hyvälle ja polki reippaasti takaa hakien käteni tuntumaa. Me jopa saatiin pari kehua Isabellalta, jotka ei tietenkään ihan kehuja ollut vaan sellasia vähän ilkeitä puolikehuja ‘’Nyt Meidhir tuli hyvin puomeille, kuten huomasit, vai huomasitko kuinka se ei tällä kertaa kolistellut puomeja.’’ Mamma oli saanut kuulla millanen valmennus oli tänään edessä ja oli tunkeutunut katsomoon, minne oli myös tullut Rasmuksen tyttöysävä, Jusu. Niiden perheellä oli hieno kartano ja hienoja puoliverisiä, mitäköhän sekin mahtoi ajatella mun jytkystä.

Kun alkuverkka oli alta pois me aloitettiin hyppäämään kolmea pystyä, jotka oli vähän uran sisäpuolella. Mun vuoro oli Rasmuksen jälkeen. Meidhir alkoi keräillä kierroksia vuoroaan odotellessa ja pidin sitä pienellä voltilla käynnissä kunnes Isabella oli antanut kommentit Rasmukselle ja kasvatin volttia. Meidhir nosti hyvän pontevan laukan. Eka kierros meni vähän penkin alle, kun Meidhir lähti liian läheltä ekalle esteelle ja tuli jälkimmäisillekin liian lähelle. Olin varma että kuulin mamman hengähtävän pettyneesti. Isabella sätti vähän huonoa ratsastusta ja sain sitten taas odottaa omaa vuoroa.

Me handlattiin Meikun kanssa vielä nää ihan hyvin, mutta kun Isabella muutti esteet innareiksi, me tiputeltiin enemmän kuin mitä Isabellaa olisi huvittanut nostaa takaisin, sitä ei olisi huvittanut nostaa ees yhtä tippunutta puomia. Ehkä jos me oltaisiin treenattu korkeita innareita enemmän, niin ehkä Meidhir jaksaisi paremmin, mutta ei. Kyllä me joku ihan ok suoritus saatiin, mutta kehuja ei.

____

Ori sai mut ajatuksistani kuopaisemalla vaativasti toisella etusellaan. Meidhir oli kiinnitetty käytävälle kummaltakin puolelta. Ratsastuksen jälkeen se oli kevyesti hionnut, vaikka se mä olinkin klipannut sen Annan avustuksella pari viikkoa sitten. Kuivattelut ei kestäneet niin kauan kuin aiemmin syksyllä. Loimitusrumbat oli kylläkin jo alkaneet, kun vuorotellen oli pakkasta ja vuorotellen satoi. Kenttä oli mitä oli ja me oltiinkin lähinnä menty maneesissa. Syysmasennus, jota ei mulle ei ollut tullut, oli kuitenkin tarttunut meihin ratsukkona jollain tapaa. Ratsastus oli ollut ihan ok puuhaa, mutta ei mitään super kivaa, vaikka Meidhir oli alkanut tasaantua vireystilaltaan. Viime viikon valmennus toi uutta puhtia treeniin, kun se meni ihan hyvin. Meidän mittapuulla.

___

TB 24.10. Estevalmennus
Alkutunti sujui hyvin, kun treenattiin puomeja. Mulla oli keskittyminen tapissa ja Meikkua oli ilo ratsastaa kun se oli helpolla tuulella. Puomeille tullessa korvat oli hörössä ja vauhtia oli, mutta kun sen energian sai kohdistettua oikein se ravas hyvässä muodossa ja tuntui että koko kropan läpi, mutta ei yhtä hyvin kuin Ellie Riepulla, jotka sai enemmän kehuja aktiivisista takajaloista.

Me tultiin myös puomeja laukassa mikä oli vaikeampaa, mutta ei mahdotonta. Pääasiassa me osuttiin puomeille ja puomisarjatkin ylittyi pääasiassa samassa rytmissä alusta loppuun, jolloin ei tullut kompurointia. Sen jälkeen me käveltiin hetki, kun Isabella teki viimeistelyjä erikoisesteille, jota hyppäisimme lopputunnista. Vesihauta oli ihan jees ja tuttu kuten oli muurikin, vaikka niille tulikin tosi ylidramatisoidut hypyt. Joissa enemmän tilaa jäi mahan ja estee väliin kuin ponnistus- ja laskeutumiskohtiin yhdessä.

Sitten se kammottavan ihana yksisarviseste. Se oli pahempi ja jännempi kuin vesihauta ja muuri. Ja vaikka Meidhir ei olekaan kieltäjätyyppiä niin nyt se sitten kielsi useamman kerran, joista yksi aiheutti mun tippumisen ja muiden säälivät naurut. Mutta muakin nauratti niin pääsin siitä kyllä yli. Eikä mua sattunut, ja vaikka olisikin niin en olisi sitä näyttänyt muille. Mä olin valmennuksen jälkeen oikein tyytyväinen Meikkuun sekä muhun, Isabellasta en sitten tiedä, mutta ei se kovin pettyneelle näyttänyt.

___


Kun ori oli harjattu ja jalat tsekattu tungin Meidhirin sen omaan karsinaan syömään työntekijän laittamat iltasapuskat kevyt kuivatusloimi päällä, jonka riisuisin vielä ennen kotiin lähtöä. Vein varusteet satulahuoneeseen, joka oli pimeänä. Siellä haisi puhdistusaineelle, joku siivousintoilija oli pessyt varusteet hevosensa liikutuksen jälkeen. Mä en muistanut koska olin sen viimeksi tehnyt. Ehkä ennen Kalla Cupin edellistä osakilpailua, joka meni vähän niin ja näin. Ei siitä sen enempää. Jätin kouluvarusteet niiden paikoille ja kävin tallituvan kautta vaihtamassa saappaat crocseihin ja villasukkiin, mistä oli tullut mun yks vakiasuste joka paikkaan. Nyt jos joku muotipoliisi näkisi se häpeisi takuulla mua, mutta mua ei vähääkään kiinnostanut. Crocsit ja villasukat on bäst.


#estevalmennus
kirjoittaja Ellen N.
lähetetty 31.10.18 21:45
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Meidhirin päiväkirja
Vastaukset: 24
Luettu: 1131

Epin päiväkirja

E S T E I T Ä   J A   B L O N D E J A   13/09/18

Estevalmennus: Sarjaesteet

Mun olo oli päättäväinen, vaikkei meidän menestys rataesteillä ollut ollut kovin kaunista viime aikoina. Maastoesteillä Epi kyllä loisti, sen oli todistanut reilu viikon takainen maastoestevalmennus Sjöholmassa. Siellä Epillä oli tilaa ison laukkansa ja kovan vauhtinsa kanssa. Haasteena meillä olikin tarkkuus rataesteiden tiukoilla teillä.

No, ei tämän päivän estevalmennus niihin teihin keskittynyt, vaan sarjoihin. Mutta minä olin valmis muuttamaan turhautumiseni ihmissuhteisiin (tai niiden puutteeseen) energiaan treenata nuoren kenttähevoseni kanssa. Vielä oli kaksi osakilpailua Kalla CUPia jäljellä, ja me haluttiin tietysti voittaa. Koska niin me oltiin tehty viimeksikin. Ehkä osaltaan tämän päättäväisyyden aiheutti myös syksy. Jostain syystä syksy oli aina aikaa, jolloin saattoi aloittaa alusta, parantaa tapansa ja olla parempi kaikinpuolin.

Ah, syksy. Vuodenajan viileys sai hymyn huulilleni. Ei ollut liian kuuma rääkätä itseään kuten kesällä; eikä myöskään jäätynyt sisuskaluja myöten kuten talvella. Kevyt takki riitti, eikä vielä tarvinnut edes pipoa kypärän alle. Epikin tuntui piristyvän heti päästessään kirpeään syysiltaan. Tervehdin jo kentällä Valerien kanssa verryttelevää Juliaa ja hyppäsin tumman ratsuni selkään.

Vaikka olisi pitänyt keskittyä huolelliseen alkuverryttelyyn, jostain syystä katseeni harhaili sinisilmäiseen blondiin. Olimme kuin varkain asettuneet toisiamme vastaan kilpailuhenkisinä ratsastajina. Molemmilla kun oli nuori kenttähevonen. Jos oikein muistin, Valeriessakin oli täysiveristä. Viimeksikin Julia oli ollut täpärästi toinen meidän voittaessame tutustumisluokan. Vaikka suhteemme oli lähinnä keskenään kilpailua, ihailin Juliaa. Niin kenttäratsastajana kuin myös.. no, ulkonäkönsä puolesta. Mikä niissä blondeissa oikein oli sinisine silmineen? Mieleeni tuli Ellie, johon olin iskenyt silmäni ensimmäisenä kesänä Auburnissa. Ihan ulkonäön takia – mitä enemmän Ellie tuli tutuksi, sitä vähemmän minua kiinnosti tutustua. Ellie oli itsekeskeinen snobi. Julia oli kaikkea muuta. Ystävällinen ja avulias, mutta kuitenkin ehdottoman tyylikäs.
Havahduin naishaaveistani Isabellan selvitellessä kurkkuaan. Joko valmennus oli alkanut? Keräsin kiireesti ohjia, suoristin ryhtiäni ja tervehdin serkkuani anteeksipyydellen.

”Niin että puomisarjalle”, Isabella toisti tuijottaen tiukalla haukankatseellaan. Hän tunsi minut liian hyvin ja oli siis luultavasti jo nähnyt kaihoisat katseeni Julian suuntaan. Jouduin patistelemaan itseäni, jotta sain keskittymiseni siirrettyä takaisin alla olevaan hevoseen. Mitenkäs se ryhdistäytyminen, urpo?

Keskittymiskyky löytyi, vaikka alkuun sähläsinkin oikein huolella. Nolostuksesta ja hämmennyksestä – mistä lähtien olin katsonut Juliaa näin? Kun Isabella tarpeeksi monta kertaa näpäytti puolivillaisesta ratsatuksestani, sain karistettua vaaleanpunaiset lasit päästäni ja Epiinkin tuli jotain rotia. Sarjoja meidän tuli treenata, ja etenkin innarit toivat Epille haasteita. Päätin, että jatkaisimme samanlaista treeniä myös itsenäisesti.

#estevalmennus #rassenhaaste3 #jusunhaaste10
kirjoittaja Anna S.
lähetetty 25.09.18 22:05
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Epin päiväkirja
Vastaukset: 22
Luettu: 1310

Syksyn 2018 valmennukset

Valmennusten kuittaus

🐴Kuittaukset ovat vapaaehtoisia, mutta vain ne vaikuttavat tasonousuihin.
Suoritukset hevosten päiväkirjoihin (poislukien mahdolliset roolipelit).

🐴Mikäli haluat kirjoittaa/piirtää valmennuksesta, tee se viimeistään kaksi viikkoa
valmennuksen jälkeen. Myöhempiä kuittauksia ei huomioida Kalla CUP:n lisäpisteissä.

🐴Käytä hashtageja #estevalmennus #kouluvalmennus #kenttävalmennus

🐴
Kuittaustapa on vapaa! Kirjoita (yhteis)tarina, piirrä, toteuta sarjakuva tai pelaa roolipeli jonkin ryhmäläisesi kanssa. Huomaathan, että tarinan ei tarvitse olla perinteinen valmennusselostus, vaan sekin riittää, että jossakin toisessa tarinassasi mainitset/ kerrot ohimennen miten valmennus meni. Voit tarinassasi esimerkiksi ajatella mennyttä valmennusta tehdessäsi jotakin ihan muuta, tai keskustella siitä (edes lyhyesti) jonkun kanssa.

🐴Siispä rautalangasta väännettynä: valmennuksen huomioiminen toisessa tarinassa lasketaan valmennuksen kuittaamiseksi, kunhan huomionti sisältää edes lyhyen kuvauksen tai pohdinnan siitä, miten valmennus oikein meni.


Myös kansioiden päivittäminen siirtyy myöhemmin ratsastajien omalle vastuulle (syyskauden ajaksi).
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 05.09.18 15:49
 
Etsi: Valmennukset 2018
Aihe: Syksyn 2018 valmennukset
Vastaukset: 5
Luettu: 650

Syksyn 2018 valmennukset

Syyskauden valmennukset

Kunkin ryhmän valmennus järjestetään kaksi kertaa kuukaudessa (tasan kahden viikon välein). Valmennusryhmiin päässeet (tarkista muutokset!) osallistuvat näihin "taustalla pyöriviin" valmennuksiin automaattisesti, mutta kuittauksen kirjoittaminen on aina vapaaehtoista. Valmennuksista annettavan informaation määrä vaihtelee ja kuittaustapoja on monenlaisia. Tarkemmat sisällöt löytyvät seuraavista viesteistä.

Vain kuitatuista valmennuksista saa aktiivisuutta Kalla CUP:n pisteitä sekä tasonousuja varten. Valmennustekstit kirjoitetaan suoraan hevosen omaan päiväkirjaan. Merkitse valmennusteksti hashtagilla, jotta voimme tarkistaa kuittaukset helposti. Käytä muotoja: #kouluvalmennus #estevalmennus #kenttävalmennus (viimeisin tarkoittaa sekä maastoeste- että kestävyysvalmennuksia).



Uusi ohje kansioihin liittyen / TULOSSA:

Kokeillaan syyskaudella uutta tapaa täyttää kansioihin valmennustiedot. Toistaiseksi voimassa olevan ajan ratsastajat päivittävät kansionsa itse. Huomaathan kuitenkin, että kansioihin saa lisätä vain kuitattuja valmennuksia, joista on tehty joko teksti tai kuva. Tuotos täytyy linkittää kansion yhteenvetoon, jonka muotoilu on muuten täysin vapaa. Jokainen saa silti valmentajan lyhyen kommentin, jonka Isabella/Amanda muokkaa sinun kirjoittamasi viestin loppuun.

⚠ Tämä kokeilu ei ala heti, vaan perijättäret varmistavat kansioiden ajantasaisuuden ensin, jotta aikajärjestys säilyy. Asiasta tiedotetaan vielä.



Ohje valmennustaulukon ymmärtämiseen:

Taulukkoon on laitettu värikoodilla yleisesti "kouluryhmät" ja "esteryhmät". Sekä este- että koulu-valmennuspäivinä (tiistai ja keskiviikko) nuorten ryhmäläiset valmentautuvat ensin. Tarkista kumpaan ryhmään kuulut! Ryhmät päivitetty 5.9.2018. Valmennuskuvaukset ovat omassa viestissään.



Topics tagged under estevalmennus on Foorumi | Auburn Estate Valkat_syksy18
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 05.09.18 14:08
 
Etsi: Valmennukset 2018
Aihe: Syksyn 2018 valmennukset
Vastaukset: 5
Luettu: 650

Riepun päiväkirja

27. Kolisevia puomeja
Keskiviikko 15/08/2018

Koska olin vakaasti päättänyt olla tallin paras esteratsastaja, ei mikään valmennusmäärä tuntunut olevan riittävä. Kun kuulin uudesta valmentajasta, joka alkaisi käydä Auburnissa ohjeistamassa satunnaisesti halukkaiden treeniä, varasin oman aikani saman tien. Kenties tässä olisi se maaginen valmentaja, jonka avulla kipuaisimme 130cm radoille vielä tämän vuoden puolella!

Harjasin ja varustin Riepun pitkän kaavan mukaan, jotta olisimme mahdollisimman edustavina uuden valmentajan edessä. Vaikka tottakai vakuuttaisimme myös taidoillamme. Treenit ruunan kanssa olivat sujuneet erittäin nousujohteisesti sitten Mikaelin valmennuksen, joten minulla oli kovat odotukset myös tälle päivälle. Kimo käveli kiltisti perässäni maneesiin jättäen kavionpainaumia hiekkaan.

Anton Koskinen saapui ajallaan maneesiin, tervehtien lyhyesti. Heti alkuun kävi selväksi, ettei mies ollut kovinkaan monisanainen puheissaan ja ensivaikutelma miehestä oli juro. No, eipä tänne oltu small talkin takia tultu, vaan treenaamisen. Siirsin Riepun ravista käyntiin. Ruuna tuntui hivenen jäykemmältä kuin alkuviikosta. Ehkäpä vieraan henkilön läsnäolo sai sen varuilleen. Siirtymiset eivät tulleet täsmällisesti pyynnöstä, vaan viivettä oli hieman liikaakin. Miksi juuri tänään, kun maanantaina sileäntreeni meni täydellisessä harmoniassa?

Estekorkeus ei päätä huimannut, mutta Riepun vauhti sen sijaan kyllä. Heti ensimmäisestä esteestä alkaen oli selvää, että tänään niitä läpi menneitä puolipidätteitä tosiaan tarvittiin. Hienoa, nolaisin heti itseni uuden valmentajan edessä - Antonhan vielä luulisi, että olen täysi noviisi! Käteni tuntuivat kramppaavan kaikesta pidättämisestä, mutta Riepun olemuksessa ei sen sijaan tuntunut muutosta. Olinkohan vahingossa pukenut sille riimun suitsien sijasta?

Antonkaan ei vaikuttanut kovinkaan tyytyväiseltä suoritukseemme. Kehuja ei juurikaan sadellut ja ulkoavuista muistuttaminen tuntui olevan miehen suosikkikommentti. Edellinen sarjahan tuli ihan hyvin! Mitä nyt melkoisella vauhdilla, mutta ainakaan tällä kertaa puomi pysyi kannattimissaan. Mistä lähtien esteradalla piti muka laukata jatkuvasti jarru pohjassa? Ainakin voittaisimme ajassa, jos puomit vaan pysyisivät kannattimillaan. Johtui varmaan maneesin pohjasta, epätasaisella alustalla oli mahdotonta tehdä hyvää lähestymistä.

Tunsin olevani lannistunut siirtäessäni Riepun käyntiin valmennuksen loppuessa. Saldona oli lukuisia pudonneita puomeja ja krampanneet kädet, enkä tuntenut itseäni enää lainkaan hyväksi ratsastajaksi. Miksi ihmeessä Riepun piti aina olla näin vauhdikas, voisiko se joskus edes kuunnella niitä pidätteitä? Antonin mielestä en ottanut puolipidätteitä oikeaan aikaan ja ulko-ohjan tuntuma ei pysynyt tasaisena. Omasta mielestäni sen sijaan tänään oli vain huono päivä, ja normaalisti meillä olisi mennyt paljon paremmin.

Riisuin Riepulta varusteet ja kiikutin kylmäyssuojat pakkasesta sen jalkoihin. Tiesin, etten voisi syyttää huonosti menneestä valmennuksesta ainakaan hevosta, joten päätin olla purkamatta ärtymystäni ainakaan ruunaan. Ehkäpä seuraava tapaamani viaton sivustakatsoja joutuisi uhriksini. Palautettuani varusteet paikoilleen päätin suunnata loungeen. Kupillinen kahvia piristäisi aina.

    Ellie von Brandt

kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 16.08.18 14:35
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Riepun päiväkirja
Vastaukset: 48
Luettu: 2013

Riepun päiväkirja

26. Estetreeniä valvovan silmän alla

”Mikael”, Ellien heleä ääni kajahti maneesissa, jossa vaaleanruunikko tamma laukkasi ratsastaja selässään. Ratsukko hidasti käyntiin äänen kuullessaan ja mies antoi ratsulleen pidempää ohjaa.
”Voisitko sä vähän vilkaista mun ja Riepun estetreenejä?” vaaleaverikkö jatkoi arkiseen sävyyn.
”En mä tiedä ehdink-,” Mikael aloitti rypistäen kulmiaan.
”Käännytätkö sä pois maksavan asiakkaan?” Ellie keskeytti kädet lanteillaan. Siniset silmät katsoivat haastaen esteratsastajaa. Mikael hymähti ja vaikutti pohtivan naisen ehdotusta.
”Huomenna kymmeneltä”, mies sanoi pienen tauon jälkeen ja siirsi tammansa raviin. Ellien hymy oli voitonriemuinen.


Riepu alkoi pyörimään paikallaan välittömästi Ellien päästyä sen selkään. Kello oli varttia vaille kymmenen, eikä Mikael ollut vielä saapunut maneesiin. Hyvä niin, sillä ei hän tarvinnut miestä valvomaan alkukäyntejä. Ellie oli käynyt rakentamassa maneesiin myös muutaman esteen. Korkeus ei päätä huimannut, mutta ratatreeniä enemmän hän kaipasi nyt hallittavuutta ja kontrollia, eikä sitä varten tarvittu suuria esteitä. Riepu tuntui aktiiviselta ja Ellie lyhensi heti alkuun ohjia.

Alkukäyntien jälkeen vaaleaverikkö siirsi ratsunsa raviin. Riepua ei tarvinnut kahdesti käskeä, kun se harppoi pitkin askelin eteenpäin. Pidätteet eivät tuntuneet tehoavan niin hyvin, kuin Ellie olisi halunnut. Käyntiin siirtyminen, viisi askelta, takaisin raviin. Kymmenen askelta ravia, käyntiin ja taas takaisin raviin. Reippaampaa ravia eteenpäin, puolipidätteitä, lyhyempää askelta.

“Ota lyhyempi ohja”, maneesiin astunut Mikael aloitti. “Jalka hiljaa ja lähemmäs hevosta, nyt se heiluu kuin alkeisratsastajalla. Istu satulaan, älä seiso jalustimilla.”
Jos Ellie olikin kuvitellut saavansa kehuja ja vähän vinkkejä esteille, oli hän väärässä. Nainen veti syvään henkeä ja valmistautui ratsastamaan ihan tosissaan. Viime osakilpailuiden menestyksestä huolimatta hän oli hävyttömän matalalla Kalla CUP:in pistetaulukossa, ja ero ensimmäisiin tuntui mahdottomalta kuroa kiinni. Ainut vaihtoehto oli valmentautua ja treenata niin ahkerasti, että hän vain olisi kertakaikkiaan parempi kuin muut.

Niinpä Ellie lyhensi ohjaa, keräsi kaiken tahdonvoimansa ja yritti saada pohkeensa pysymään hiljaa paikallaan lähellä hevosen kylkeä. Pienet muutokset istunnassa saivat välittömästi aikaan muutoksen Riepun olemuksessa, eikä meno näyttänyt enää siltä, että hevonen vain kuskaisi ratsastajaa ympäri maneesia.
“Hyvä, otetaan sitten laukkakahdeksikkoa ristikon yli”, Mikael viittoi keskelle kenttää, jossa oli pienenpieni punavalkoinen este. Ellien mielestä sen olisi voinut nostaa tuplasti korkeammaksi, mutta valmentaja oli toista mieltä. Miten tuossa muka oli mitään haastetta?

Ellie lähti suorittamaan tehtävää, joka osoittautuikin juuri niin haasteelliseksi, kuin Mikael oli ajatellut. Riepu oli äärimmäisen innoissaan hyppäämisestä ja ylitti ristikon kuin se olisi ollut valtaisa okseri.
“Ulkoavut läpi ja pienempää ympyrää, se puskee lapa edellä ulospäin”, Mikael kommentoi ja Ellie totteli ratsastaen kaarta tiukemmaksi. Lähestyminen ristikolle tuli hyvin ja laukanvaihto siististi.
“Parempi nyt”, Mikael nyökkäsi ja pyysi ratsukon käyntiin.

Treeniä jatkettiin matalalla sarjalla, jonka välissä oli tarkoitus koota hevosta niin, että toisen esteen hyppääminen oli ylipäätään mahdollista.
“Tuohon väliin olisi tarkoitus tulla viisi askelta, ei neljä”, mies pudisteli päätään ratsukon menolle. Riepu oli tullut välin neljällä askeleella ponnistaen niin kaukaa, että jos este olisi ollut korkeampi, mukaan olisi tarttunut vähintään yksi puomi. Innostuneen ruunan pidättäminen esteiden välillä ei aina ollut kaikkein helpoin tehtävä, mutta Mikaelin täsmällisten ohjeiden avulla tilannetta saatiin vähän paremmaksi.

“Loppua kohden se alkoi mennä jo ihan hyvin”, Mikael kommentoi Ellien antaessa Riepulle pitkät ohjat. Vaaleaverikkö hymähti taputtaessaan ruunaa. Olisihan se voinut mennä vielä paremminkin.
“Mitkä mahdollisuudet meillä on sun mielestä hypätä ensi kaudella 130cm ratoja?” Ellie uskaltautui kysymään, vaikka pelkäsikin kieltävää vastausta.
“Eipäs nyt mennä asioiden edelle, tehkää nyt niitä 120cm ratoja ensin alle, ettekös te vasta päässeet sille tasolle”, Mikael naurahti ja blondin ilme muuttui tympääntyneeksi. Mikä ilonpilaaja, ihan varmasti heillä olisi mahdollisuudet vaikka miten korkealle. Hän aikoisi vielä näyttää kaikille, että olisi Auburnin paras esteratsastaja!

kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 10.08.18 10:45
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Riepun päiväkirja
Vastaukset: 48
Luettu: 2013

Epin päiväkirja

K I P I N Ä   19/06/18
 
Yksilöestevalmennus

Sjöholman estekilpailuista oli kolme viikkoa ja seuraavat olisivat sunnuntaina. Olin treenanut itsenäisesti vaihtelevalla menestyksellä (okei, motivaatiolla). Herkkäsieluinen Epi peilasi mielentilaani raivostuttaviin sfääreihin asti. Niinä satunnaisina kertoina, kun olin saanut sisäisen myllerrykseni tyyntymään treenin ajaksi, olimme kyllä saaneet tuloksia. Yhteinen sävel sileällä alkoi pikkuhiljaa taas löytyä. Muistin taas, mitä nappeja painella.

Olin samaan aikaan hermona ja huojentunut, kun pääsin vihdoin Isabellan silmän alle ikuisuudelta tuntuneen valmennustauon jälkeen. Serkun katse oli vaativa mutta kannustava – juuri mitä tarvitsin. Suoristin ryhtiäni ja hengitin syvään. Suljin silmäni ja kohina korvissani hiljeni. Oli vain minä ja hevonen. Alkuun levottomasti tanssahdellut Epi alkoi tyyntyä ja asettua avuille.

”Hyvä”, kuului Isabellan kommentti. Kupla puhkesi, mutta se ei haitannut. Olin löytänyt zenini ja osasin nyt keskittyä sata prosenttia. Hymyilin valmentajalleni ja taputin Epiä tyytyväisenä. Siirryimme puomeilta ristikoihin; ensin kahdeksikolle ja sitten nelikaariselle kiemurauralle. Isabella oli laatinut valmennuksen sisällön vastaamaan juuri sitä, mitä tässä kohtaa piti hioa: huolellisia lähestymisiä. Epin isolla laukalla ei tällaisilla teillä olisi virheisiin varaa, jos halusi päästä tyylikkäästi yli jokaisesta esteestä. Haaste sytytti kipinän, joka oli uinunut jo tovin. Halusin näyttää, mihin meistä olisi.

#estevalmennus
kirjoittaja Anna S.
lähetetty 22.06.18 10:57
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Epin päiväkirja
Vastaukset: 22
Luettu: 1310

Meidhirin päiväkirja

24.5.

Meidhir pörisi allani innoissaan ja tuntui kuin hyvin kimoutuneella hevosellani oli tuhat jalkaa. Oltiinhan me ulkona nyt menty melkein koko ajan, hyvien lämpimien säiden takia, kuka silloin muka haluaisi sisällä maneesissa mennä vaikka se pysyikin viileänä. Mä olin saanut ratsastushanskoista ja poolopaidoista rusketusraidat. Isabella seisoi kädet ristissä aidalla meidän muiden keräillessä sen komennosta ohjia käsiin.

Alkuravailuiden jälkeen siirryttiin laukkatyöskentelyyn, joka oli sekä Meikun että mun mielestä huisin kivaa. Ensimmäisissä nostoissa lensi pari leikkisää pukkia ja Isabella murahti kun ori pölläytti hiekkaa sen siniselle silitetylle paidalle. Me jatkettiin laukan parissa ensin kaikki pari kierrosta vain laukaten ja ruvettiin sitten tekemään siirtymisiä laukan ja ravin välillä. Niiden piti olla hallittuja siirtymisiä, hevonen piti saada avuille laukasta raviin tultaessa saatava ravi hyväksi ennen uutta nostoa. Mä jouduin usein tehdä rauhoittelevan voltin ennen uutta nostoa. Suorilla urilla nousi vääriä laukkoja, jos mä lähdin nostamaan laukkaa valmistelematta kunnolla.

Me ei saatu yhtäkään puhdasta siirtymistä laukasta käyntiin, vaan siihen väliin tuli aina pari raviaskelta, mutta saatiin käynnistä kyllä nostettua hyviä laukkoja.

‘’Eiköhän aleta sitten hyppäämään’’, Isabella huusi. ‘’Siirtäkää hevoset vaan käyntiin. Aiheenahan on suhteutetut välit, kuten tiedätte. Aloitetaan noilla punaisilla pystyillä, siinä on väli 24 metriä eli noin kuuden laukan väli, mutta mä haluan että te tuutte siihen näin alussa seitsemällä. Jos vaikka Niko aloittaa ja ratkotte ite seuraavat ratsukot, tullaan koko ajan samassa järjestyksessä.’’

Mä otin toimekseni ratsastaa heti Nikon jälkeen, keräilin ohjia ja ratsastin oria napakammaksi käynnissä ja kun poika ratsasti jälkimmäisen esteen yli siirsin sisäjalkaa vähän eteen ja Meidhir pompahti liikkeelle. Mä koitin saada pientä laukkaa aikaiseksi istumalla kunnolla satulassa, tekemällä paljon pidätteitä pitäen kuitenkin jalan lähellä. Me tultiin ihan hyvin ekalle, mutta Meidhir vähän innostui sen jälkeen ja otti huiman suuria loikkia eteenpäin, jolloin me ei todallakaan saatu seitsemää laukkaa ja tultiin liian lähelle tokaa estettä.

‘’Montako laukkaa Ellen?’’ Isabella tivasi katsoen jo seuraavaksi lähestyvää ratsukkoa.

‘’Kuus’’, huikkasin.

‘’Jep.’’

Me tultiin kaikki vielä uudestaan koko homma samoilla noin 60cm korkeuksilla ja nyt me saatiin Meikun kanssa se seitsemän. Sitten vaihdettiin toiselle suhteutetulle, joka oli diagonaalilla vähän lyhyempänä. Siihenkin piti saada ensin enemmän askelia aikaan. Sen jälkeen esteitä nostettiin vähäsen ja samaten lyhennettiin askelten määrää, ekalle suhteutetulle piti nyt saada kuusi laukkaa aikaan. Ja sehän meiltä onnistui. Se oli heti hyvä määrä meille ja Meidhir tuli luontevasti aina toiselle esteelle, vaikka olisi kummallisesti tullutkin ensimmäiselle. Mä sain huutia siitä, että jäin ekalle aina liian pitkäksi aikaa kädellä kiinni, jolloin ori tuli vähän hassusti sille.

Diagonaali oli meille vaikeampi. Se oli ehkä vähän reilu väli meidän laukkaan, jota piti saada viisi siihen, jolloin Meidhir lähti tosi usein tosi kaukaa. Meille hankalinta oli selkeästi ensimmäiselle esteelle hyvin tuleminen. Ja vaikka huonosti ekoille tultiinkin päästiin pääasiassa hyvin toiselle esteelle. Me taidettiin hypätä lopuksi Meikun kanssa metriä. Niin mä ainakin päättelin. Isabella tuntui asennostaan sekä kasvojen vaisusta ilmeestä ihan tyytyväiselle mun ja Meidhirin suorituksiin.

Me päästiin loppuverkkaamaan derbylle. Kaikki hevoset näytti innokkaille, mutta rennoille treenin jälkeen. Meidhir hakeutui vähän alemmas muodossaan ja tuntui käyttävän takajalkojaan kivasti kunnolla. Selkä tuli vähän ylemmäs ja se pärski tyytyväisenä. Mä taputtelin sitä vähä väliä sisäkädellä naama punaisena ja iloisena. Kyllä onnistumisista saattoikin tulla hyvä fiilis.

#estevalmennus
kirjoittaja Ellen N.
lähetetty 25.05.18 14:56
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Meidhirin päiväkirja
Vastaukset: 24
Luettu: 1131

Takaisin alkuun

Siirry: