Kellonaika on nyt 26.04.19 19:01

11 osumaa on löytynyt haulle 0

Hautajaiskutsu

kirjoittaja Amanda S.
lähetetty 21.03.18 13:12
 
Etsi: Matka-arkku
Aihe: Hautajaiskutsu
Vastaukset: 0
Luettu: 314

Esteetöntä - tai sitten ei | Lotta Alavuo

8.3.2018 - Lehtiartikkeleita

Istuin hiljaisuuden vallitessa kynttilöiden palaessa keittiön saarekkeella. Katseeni eksyi lehtipinoon, joka oli kasaantunut sohvapöydän alemmalle tasolle. Laskin siideritölkin pöydälle ja vedin pinkan jalkojeni juureen. Mun oli vaan pakko tehdä jotain, jotta pysyisin itse kasassa. Mulla olisi kuitenkin vielä kilpailut tulossa ja olisi katastrofi unohtaa rata tai muuta vastaavaa.

Lajittelin lehti kerrallaan hevoslehdet omaan pinoonsa ja paperinkeräyksen toiseen. Lähes pinon loppupuolella yksi lehti kuitenkin kiinnitti huomioni; 6.1.2018 julkaistu Kallan sanomat. Yritin miettiä, miksi tämä lehti oli painunut jostain syystä mieleeni, mutta lopulta muistin: lähes kuukausi takaperin olin lajitellut tallilla lehtiä ja jostain syystä kyseistä painosta ei pinossa ollut. Uteliaana otin lehden käteeni ja avasin sen.

Lehti oli täynnä minulle kaikkea jonninjoutavaa uutisointia, mutta pieni artikkeli lehden alalaidassa kiinnitti huomioni. Se kertoi helsingissä joulukuussa tapetusta miehestä, joka olisi perinyt Auburn Estaten, mutta oli hävinnyt perintökiistan. Hänen täytyi olla sukua Amandalle ja Isabellalle, sillä sukunimi oli sama. Lisäksi hänen puolisonsa oli etsintäkuulutettu.

Levitin lehden pöydälle ja tuijotin sitä näkemättä kuitenkaan mitään. Aivoni raksuttivat ja sen kuuli varmasti naapuriin saakka. Mä en tiennyt mitä mun pitäisi ajatella asiasta, mutta aloin yhdistämään asioita toisiinsa mielessäni. Poliisit olivat käyneet jututtamassa Amandaa ja Isabellaa. Enkä uskonut asian liittyvän mihinkään muuhun kuin tähän. Otin puhelimeni käteen ja lähetin kuvan artikkelista Annalle ja lisäsin siihen kuvatekstin ”Tiedätkö sä tästä jotain?”. Vaikka minun ei todellakaan pitänyt tunkea nenääni muiden - sekaviin - asioihin, jouduin myöntämään, että olin jo liian pitkällä ja etsin kännykästäni muutaman syksyllä ottamani kuvan.

Lehtileikkeestä ottamassani kuvassa puhuttiin samoista henkilöistä, kuin tämänvuotisessa julkaisussa. Tosin vaimoksi mainittiin Heidi Sare, joten oletin tapetuksi ilmoitetun Timo Sokan eronneen silloisesta vaimostaan myöhemmin. Mielessäni kuitenkaan palikat vain eivät loksahdelleet paikoilleen. Tein vielä kännykälläni haun, jolla etsin mahdollisia lehtiartikkeleita tallista ja lopulta löysinkin yhden, joka oli päivätty viimevuodelle. Siinä ilmoitettiin Amanda Sokan muuttavan takaisin Suomeen Saksasta.

Lopulta kuitenkin tulin jokseenkin tolkkuihini. Pengoin todellakin asiaa, mistä minulla ei ollut mitään muuta tietoa kuin näkemäni ja lukemani. Suljin puhelimen selaimen ja taittelin lehden, mutta jätin sen pöydälle. Otin vielä siiderini pöydältä ja nojasin mukavan upottavalla sohvalla taaksepäin. Ehkä mun ei kannattaisi miettiä asioita tän enempää, totesin mielessäni ja painoin kaukosäätimestä virrat televisioon.

#auburninmysteeri
kirjoittaja Lotta A.
lähetetty 09.03.18 22:02
 
Etsi: Spin off
Aihe: Esteetöntä - tai sitten ei | Lotta Alavuo
Vastaukset: 17
Luettu: 383

Tallipäiväkirja

11.2.2018


Mun on pakko ottaa asia tänään Amandan kanssa puheeksi. Mun on pakko.. ajattelin, kun parkkeerasin autoni tallin pihaan. Mulla oli edessä pitkähkö iltatalli, mutta Mustis ansaitsi nyt vapaapäivän. Se oli mennyt viikon treeneissä kivasti, enkä edes keksinyt, mitä voisimme tänään treenata – maastoilukin tuntui jotenkin yllättävän tylsältä vaihtoehdolta.

Olin jo kävelemässä tallin ovelle, kun huomasin poliisiauton, joka oli parkkeerattu kartanon edustalle. Pysähdyin ja vilkuilin talon ja tallin väliä, mutta lopulta päätin olla tunkematta nokkaani ainakaan liian syvästi asioihin, jotka eivät todennäköisesti minulle kuuluneet.

Tervehdin Jonathania ja päätin tarkistaa, oliko Amanda toimistossa. Toimisto oli kuitenkin tyhjä. Palasin takaisin karsinalle, missä Jonathan oli siivoamassa.
”Onko Amandaa näkynyt?” kysyin huolettoman oloisena.
”Ei ole. Hän on varmaan kartanolla.” mies vastasi.
”Ah. Okei.” hymähdin ja hymyilin miehelle. ”Mun on kai sit keksittävä jotain tekemistä itselleni.”
”Itse asiassa, nyt kun sanoit, niin mun piti laittaa loungesta viimekuun lehdet paperinkeräykseen. Viitsisitkö sä hoitaa sen?” Jonathan ehdotti.
”Joo, toki. Uskon, että se voittaa peukaloiden pyörittelemisen.” sanoin ja suuntasin loungeen.

Lehtipino loungessa näytti varsin rähjäiseltä. Nappasin kuitenkin pinon eteeni ja ryhdyin hommaan. Kiiltäväkantiset hevoslehdet ja tämän kuun sanomalehdet saivat jäädä, mutta todella jouduin tarkistamaan lehti kerrallaan, ettei mitään väärää tullut heitettyä pois. Minua jäi kuitenkin häiritsemään, sillä eräs lehti puuttui. Kallan sanomien 6. tammikuuta ilmestynyt lehti ei ollut pinossa. Kohautin kuitenkin vain olkiani ja laitoin lehdet kassiin odottamaan poisvientiä.

Vilkaisin ulos ikkunasta ja näin kartanon pääoven aukeavan. Virka-asuinen poliisi poistui ovesta ja ovenrakoon jäi seisomaan pitkä ja solakka vaaleaverikkö. Nainen seurasi katsellaan poistuvaa poliisiautoa ja lopulta kääntyi sulkien oven perässään. Tylsistyneenä nousin penkiltä. Ainakin tiesin nyt, missä Amanda olisi. Päätin palata Jonathanin luokse.

Mies oli ehtinyt siirtyä pari karsinaa eteenpäin.
”Tiedätkö miksi poliisi kävi kartanolla?” kysyin mieheltä uteliaana.
”Poliisi?” mies pysähtyi ja nosti katseensa karkailevista lantapalleroista minuun.
”Niin. Onko tallilla taas tapahtunut jotain ikävää?”
”Ei. Ei mun tietääkseni.” mies virkkoi ja palasi työtehtävänsä pariin.
”Okei. Mä käyn kartanolla ja jos sulla on vielä näitä karsinoita siivottavana, niin voin auttaa.” sanoin ja vedin takkini vetoketjun kiinni suunnaten ulkoilmaan.

Koputin muutaman kerran terävästi Amandan yksityishuoneiston oveen ja jäin odottamaan.
Hetken päästä vaaleaverikkö saapui avaamaan oven.
”Ai hei Lotta.” nainen tervehti yllättyneen oloisena.
”Hei. Meidän pitäisi puhua. Olisiko sulla mitenkään aikaa nyt ennen mun tallivuoroa?” kysyin mahdollisimman ystävällisesti.
”Valitettavasti minun täytyy nyt keskustella eräästä asiasta Isabellan kanssa.” Jää naisen silmissä ei hellittänyt hetkeksikään.
”Osaisitko sanoa, milloin sinulle sopii?” kysyin varovaisesti.
”En osaa. Minulla on paljon töitä, kilpailutkin pitää järjestää, mutta yritän saada aikaiseksi jutella kanssasi jossain välissä.” nainen töksäytti.

Olin vain nyökännyt ja poistunut. Tilanne suorastaan turhautti minua ja Amanda vaikutti salaavan jotain. Yleensä hänellä tuntui olevan aikaa kisojenkin alla vähän tätä enemmän. Lopulta tyydyin kohtalooni ja riensin auttamaan Jonathania.

#auburninmysteeri | Kallan Sanomat 6.1.2018
kirjoittaja Lotta A.
lähetetty 11.02.18 0:23
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja
Vastaukset: 51
Luettu: 2502

Masquerade, Kalla CUP 2. osakilpailu (TT)

T A P A 5
#auburninmysteeri


Tässä viestissä on kronologisessa järjestyksessä kilpailuaamun tapahtumat niiltä henkilöiltä, jotka valitsivat suoritustavakseen tavan numero 5. Yllätystarinan valinneille lähetettiin valmis aihe, josta kirjoittaa, mutta hahmojen reaktiot ja puheet ovat olleet täysin kirjoittajien päätettävissä. Nautinnollisia lukuhetkiä!

Minka Aavikko:
Saavun väsyneenä tallille seitsemäksi ja löydänkin tallista varmaan yhtä väsyneet Annan ja Jonnyn. Harvoin olen aamutallissa ollut mukana, mutta tämä nyt on poikkeus kun tänään on kilpailupäivä. Käyn heittämässä suuren laukkuni, jossa ovat kilpavarusteeni, taukohuoneen sohvalle ja palaan tallin puolelle, jossa Jonny ja Anna ovat alkaneet jo jakaa hevosille ruokia.

"Meen hakee heinät", huikkaan näille ja lähden suuntaamaan ulos heinävarastolle. Nostellessani heiniä kärryihin, haistan samassa kamalan palaneen nahan hajun ja huomaan ulkoa tulevan sakeaa savua. Kiiruhdan nopeasti ulos ja näen rakennuksen takana olevan kummallisen nuotion, jossa näyttää kimaltavan jotain.

"Mitä helvettiä?" mutisen itsekseni ja nappaan heinävaraston kulmalla olevasta vesisaavista vettä pienemmällä ämpärillä ja heitän sen nuotion päälle. Kepin kanssa yritän tökkiä nuotiota ja näen jotain vielä kiiltäviä metalliosia, joista en kuitenkaan saa selvää mikä nuotiossa oli palanut. Varmistan vielä että nuotio on kunnolla sammunut, laitan Isabellalle viestiä asiasta kuvan kera ja palaan sitten heinien kimppuun. Kaikkea kummallista täälläkin tapahtuu, nuotio tallin pihassa, mitäköhän seuraavaksi?

Tilda Mustamaa:
Marraskuinen aamu valkeni harmaana ja koleana. Kosteus oli tiivistynyt sumuksi Auburnia ympäroiville aukeille. Parkkeeraan auton ja tyhjästä pihasta päätellen olin ensimmäisiä liikkeellä. Sitä se jännitys vielä teetti, että yöunet jäivät vähiksi ja kotiin ei tehnyt mieli jäädä pyörimään. Koppaan kassini takapenkiltä olalle ja kävelen sisään hiljaiseen talliin. Missään ei näkynyt tai kuulunut ristin sielua. Lataan kahvinkeittimen porisemaan ja lähden katsastamaan ratsuani.

Fellu näyttää juuri kauneusuniltaan heränneeltä ja hyvin väärällä kaviolla nousseelta. Yksi sen eilen illalla kyhäämistäni sykeröistä on auennut ja repsottaa huvittavasti melkein pystyssä korvien välissä. “Jaahas. Ei tänään ole maanantai muruseni, joten yritähän nyt edes” höpisen ja pujahdan orin karsinaan. Sujautan riimun irvistelevän ystäväni päähän ja sidoin sen kiinni karsinan kaltereihin. “Korjataanpas tää vielä ennen aamusapuskoja” totean ja alan nyhertämään orin harjaa.

Tallin ovi käy ja olen jo huikkaamassa tervehdyksen Annalle tai Jonnylle, mutta kun tulijan mutina kuulostaa täysin vieraalta pysähdyn ja kurkin karsinasta käytävälle. Askeleet olivat pysähtyneet jonnekin käytävän päähän. Oliko tänne näin aikaisin jo eksynyt joku ulkopuolinen kilpailuihin tulija. “Huomenta! Voinko mä auttaa jotenkin?” huhuilen Fellun karsinan ovelta ja tulijan hiljainen yksinpuhelu sammuu. Käytävällä seisoo
keski-ikäinen nainen, joka katsoo minua kulmat syvässä kurtussa. “Kilpailuihinko tulitte? Meidän tallityöntekijät saapuvat ihan just näyttämään paikkoja. Otatteko joutessanne kahvia?”

Naisen ilme muuttuu vieläkin kireämmäksi ja avatessaan suunsa äänessä ei ole hitustakaan ystävällisyyttä vaan vieras suorastaan rääkäisee: “Mitä oikein teet siellä?! Näpit irti Amandan hevosesta tyttö! Se ori on kallis kuin mikä ja pistää sinut kappaleiksi!”

En olisi varmasti voinut näyttää hölmistyneemmältä kun naurahdan rauhallisesti ja kerron ettei tässä kyseessä ole minulle vieras hevonen. Nainen harppoo rivakasti vaaleat hiukset villinä pyörien karsinalle ja olo käy hieman tukalaksi kun tajuan olevani selkä seinää, tai oikeastaan takanani irvistelevää Fellua vasten. Naisen ilme on hurjistunut, mutta hetkeksi katse herpaantuu pälyilemään huterasti ympäri käytävää. Sormiaan hermostuneena nykien nainen pysähtyy Fellun karsinan eteen ja alkaa näyttää hukassa olevalta.

“Onko rouvalla kaikki hyvin? Etsittekö jotakin?” kysyn varovasti. Nainen vaikuttaa sekavalta eikä juuri sillä hetkellä tunnu olevan ihan tässä hetkessä. Lasittunut katse siirtyy Felluun: “Sinä hieno hevonen. Kyllä olen Amandasta ja sinusta niin ylpeä.” Ennen kuin ehdin reagoida mitenkään nainen on kääntynyt kannoillaan ja ravannut tallista ulos. Absurdi hetki on yhtä nopeasti ohi kuin oli alkanutkin. Katsahdan Felluun, joka on sekin jähmettynyt paikoilleen tuijottaen korvat tötteröllä käytävälle. “Olitteko vanhoja tuttuja?” totean hämmentyneenä hevoselle ja mietin pitäisikö tarttua luuriin samantien ja soittaa jommalle kummalle omistajattarista.

Ellie von Brandt:
Olin treenannut viime viikot Riepun kanssa ahkerasti ja valmennuksissakin oli mennyt tavallista paremmin, joten heräsin tänä aamuna erittäin luottavaisin mielin. Ainakin esteluokat tulisivat varmasti olemaan helppoja, kouluosuus ehkä vähän vähemmän. Sipaisin kasvoilleni kevyesti meikkiä ja kiinnitin hiukset niskaani nutturalle. Täydellisen huoliteltu kisalook - kuten aina.

Myös Riepu oli siistissä kunnossa, mitä nyt oli saanut jalkoihinsa hieman kuraa. Sen jättämät ruskeat läikät jäivät kuitenkin kätevästi piiloon suojien alle, joten tämä pieni takaisku ei nostanut pulssiani sen suuremmin. Olin jo eilen puunannut kaikki Riepun varusteet sekä itse hevosen viimeistä karvaa myöten, joten jäljellä olivat enää letitys ja hevosen varustaminen. Myös muut kilpailijat olivat selvästi jo valmistelemassa hevosiaan. Etäältä kuului kiivasta keskustelua, joista toinen osapuoli kuulosti jossain määrin Tildalta. En tuntenut naista juuri ollenkaan, mutta hän vaikutti pikemminkin rauhalliselta ihmiseltä. Tavallisesti uteliaisuuteni olisi herännyt, mutten voinut antaa keskittymiseni herpaantua täydellisen siistien lettien väkertämisestä. Sitä paitsi minulla olisi tärkeämpääkin mietittävää kuin riitely tallikäytävällä, sitä sai kuitenkin kuunnella harva se päivä Auburnissa.

Sain letitysurakan viimeinkin valmiiksi ja laskeuduin alas jakkaralta. Riepu katseli minua tyynesti seisoessaan hoitopaikalla. Olin päättänyt kiinnittää sen siihen, sillä olin jossain mielenhäiriössä laittanut jalkaani vaaleanbeiget uudet tallikenkäni, joissa en takuulla astelisi karsinan turpeeseen. Ne menisivät varmasti likaisiksi ensimmäisten käyttökertojen aikana, mutta kun ne sopivat niin tyylikkäästi tummiin ratsastushousuihini ja valkeaan kevyttoppatakkiin, jota yritin epätoivoisesti pitää myös puhtaana. Miksi tallilla käymisen piti olla niin likaista?

Olin juuri lähdössä hakemaan ruunan satulaa, kun jostain tyhjästä ilmestyi paikalle keski-ikäinen, vaaleahiuksinen nainen halaamaan ja suukottamaan minua otsalle. Ei voi olla totta, mikä näitä tuntemattomia halaavia ihmisiä oikein vaivaa?
"Amanda-rakas, oletpas sinä väsyneen näköinen", nainen katsoi minua arvioiden ja vääntäydyin irti tämän otteesta.
"Mä en ole Amanda", töksäytin pöyristyneenä. "Enkä väsyneen näköinen." Kuka ihme tämä nainen oikein oli. Varmaankin joku Amandan ja Isabellan hullu sukulainen.
"Mitä ihmettä sitten teet tämän hevosen luona? Yritätkö varastaa sen?" nainen tiuskaisi närkästyneenä ja tarttui käsivarrestani työntäen minut kauemmaksi Riepusta.
"Varastaa?" toistin epäuskoisena äänensävyni noustessa lähes falsettiin. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtui?
"Arvasin sen! Nyt häivyt täältä ennen kuin kutsun poliisit paikalle", keskustelu muuttui lähes huudoksi ja huomasin pian olevani tönitty kauemmaksi Riepusta, joka oli nostanut valppaana päänsä niin korkealle, kuin hoitopaikan riimunnarut antoivat myöden.

Jonathan Raynott:
Eela onneks odotteli mua karsinassa aamutallin jälkeen. Minka ja Anna molemmat ties mun osallistuvan tamman kans esteille, kuten moni muuki, joten suurin osa hevosista jäi sisälle. Kyllä ne vielä ulkoilemaan pääsis, jos siis maneesi lasketaan.

Hain tamman satulan, suitset ja suojat valmiiks ja jotenki onnistuin tasapainottelemaan kaiken ton ja vielä harjapakin mun sylissä. Pienen ryminän saattelemana sain satulan sille tarkotettuun pidikkeeseen ja suitset siinä olevaan koukkuun. Harjat ja suojat taasen oli pitkin Eelan karsinan edustaa. Pakin lukko näköjään ei ollu niin vahva ku kuvittelin.

Avasin karsinan alaoven ja putkahdin tamman takamuksen ohi sen korvia kohti. Puhelin tammalle samalla asettaen riimua sen päähän. Tamma näytti siltä, kuin olis halunnu jatkaa kauneusuniaan. Rapsuttelin tammaa hetkisen ja hellästi riimusta nykäisten käännytin sen naama oven suuntaan. En todellakaan nyt kaipais mitään heiluria karsinassa, joten helpoimmal pääsis kun laittais sen riimulla kiinni metalliin boksin ympärillä.

Olin ehtiny harjailla ruunikkoa tovin, ku kuulin naisen äänen hoitopaikan suunnalta.
”Varas! Etkö sinä tyttö-pien tajua millasta häslinkiä oot teoillas aiheuttanut?” Tiedän, tallissa ei saa juosta, mut poikkeus vahvistaa säännön, eiks je? Näin vaaleaverikön seisomassa Ellien edessä, Riepun katsoessa hölmistyneenä yht’äkkistä draamaa tämän turvan edessä. ”Senkin, senkin hevosvaras!” vaaleahiuksinen nainen mylvi.

”Hey, hey, hey…-” menin Ellien viereen seisomaan ja katsoin blondia kysyvästi. ”What’s going on?” kiedoin käteni tyttöystäväni lantiolle kuin suojellakseni tätä. Nostin katseeni vieraaseen ja tämän kasvot olivat todella tutunnäköiset. Tuimat silmät katsoivat suoraan sieluuni ja huomasin naisen verenpaineen kohonneen entisestään.

”Well, this young lady…-” nainen veti syvään henkeä ja laski katseensa Ellieen ”she’s a thief.” Naurahdin naisen kommentille ja tiukensin otettani rakkaani ympärillä. Tunsin blondin kiihtyneen sydämen lyönnit, enkä halunnut ees kuvitella millanen shit show tästä kaikesta vois tulla.

”Ensinnäkin, puhun suomee. Toiseks, tiiäks sä yhtään millassia syytöksiä heität tääl just nyt ilmoille ?” vakavoiduin sekunneissa. ”Parhaimmassa tapauksessa voidaan tehä susta ilmotus kytille kunnianloukkauksesta, jos sitä oikeesti toivot.”

Vaaleaverikkö ei saanut sanaakaan suustaan, mut selkeästi hammasrattaat pyöri sen päässä, sen yrittäessä keksii jotain hyvää vastaväitettä tai -lausetta. Lopulta se sai suunsa auki ja kohisti kylmän katseensa Ellieen.
”Kuules nuori nainen, jos edes sellainen olet, tämä asia tullaan selvittämään viranomaisten kanssa tavalla tai toisella. En todellakaan anna tämän hulttio-pojan pelotella itseäni jollain ilmoituksella poliisille.”

Ellie oli ensimmäistä kertaa oikeesti sanaton. Se vaan tuijotti naista takaisin ja uskoin blondin olevan vähän jopa peloissaan. Kyllä mäki olisin jos tollanen kanahaukka alkais mulle aukoo. Naurahdin itsekseni ja katsoin tallin kattoa.
”Meil olis niin paljon parempaa tekemistä, ku kuunnella sun perättömiä syytöksiä jostain mitä Ellie ei oo tehny. Mitäs jos vaa jatkaisit matkaas toiselle tallille?” katsoin naista huvittuneena. ”Tossa on kymmenen kilsaa länteen joku suokkitalli, kokeile meneeks sun valheet siellä läpi.”

Nainen pysyi hiljaa, eikä mulla ei ollu aikomusta jäädä odottaa sen ininää yhtään enempää. ”Eiköhän mennä. Meil on kisat mihin valmistautuu.”

Jemiina Rajala:
Kalla Cupin toinen osakilpailu molempien lajien osalta olisi tänään. Olin juuri saapunut Auburnin pihaan, parkkeerannut autoni ja raahannut kaikki kilpailukamppeeni sisään kun kuulin jonkun vauhkoavan jostain. Menin lähemmäksi ja huomasin hieman vanhemman, keski-ikäisen vaaleatukkaisen naisen huutavan varkaista. Huomasin hänen osoittelevan ja huutelevan selkäni taakse, jossa huomasin Ellien ja tätä harteilta pitävän ja lohduttavan Jonnyn. Ei jäänyt epäselväksi ketä nainen syytti, mutta mistä, sitä en tiennyt.
”Tuo hevonen on mun!” Hän huusi ja viittasi Riepun karsinalle. Kävelin lähemmäksi tallikavereitani kysymään mistä oli kyse.
”Tämä nainen väittää, että Riepu on varastettu. Varsana tai jotain”, Jonny valaisi asiaa.
”Mitä ihmettä!” Huudahdin.
”Voitko hakea Isabellan tai Amandan tänne? Hän syyttää Ellietä, eikä hänellä todellakaan ole siihen oikeutta. Eihän Riepu ole edes Ellien”, Jonathan jatkoi. Lähdin viipymättä etsimään perijättäriä.

Löysin Isabellan juuri kartanosta ulos tulleena ja kiiruhdin tämän luokse. Selitin tilanteen nopsaan ja viittosin naista seuraamaan.
”Miten joku kehtaa”, Isabella aloitti tuohtuneena. ”Vieläpä minun tallillani, minun järjestämissä kisoissa… Amandan hevosesta”, hän jatkoi ja korjasi sanojaan meidän talliksi ja meidän järjestämiin kisoihin tajutessaan virheensä.
”En tiedä, mutta voihan olla että tämä on vain joku väärinkäsitys. Riepu voi näyttää samalta, kuin hänen varsansa”, lohduttelin hieman. ”En tiedä”, toistin uudelleen.
”Voi olla, mutta tämä ei jää tähän”, Isabella tiuskaisi avatessaan tallin oven ja astuessaan sisälle. Seurasin perässä.

Lotta Alavuo:
Olin tullut ajoissa tallille, vaikka minulla ei ollut mikään kiire. Olin saanut Elmolle hoitajan mukaan, joka lupasi huolehtia nuoresta orista sen ensimmäisissä kilpailuissa, Mustiksen kanssa pärjäisin hyvin itsekin. Olihan minulla nyt aikaa tarkistaa kaikki varusteet ja katsoa jopa ensimmäinen esteratsastusluokka.

Jemiina ja Isabella marssivan pitkin tallipihaa, mutta kaikki ei vaikuttanut olevan kunnossa. Nopeutin askeliani ja kysyin Isabellalta, oliko jokin hätänä. ”Soita 112 ja kerro, että tallissa on sekava henkilö, joka saattaa käyttäytyä väkivaltaisesti” nainen sanoi ja vaikutti kireältä. Tein työtä käskettyä, mutta en osannut vastata hätäkeskuksen työntekijän tarkempiin kysymyksiin. He kuitenkin ilmoittivat lähettävänsä yksikön paikalle.

Puhelun jälkeen jatkan matkaani talliin, josta kuuluu meteliä, jonka lähdettä en pysty tunnistamaan. Tallin oven avatessani näen, kuinka jo hieman vanhempi naishenkilö blondeine hiuksineen ryntää Isabellaa kohti ja ravistelee tätä olkapäistä, samalla sylkien tämän kasvoille. Järkytykseltäni en ole huomata muita tallissa olijoita: Jemiinaa, Jonathania, Ellietä ja Tildaa.

Tilda lähestyy minua ja kysyy, olenko kunnossa. Nyökkään vain vaisusti. Pian muutkin paikallaolijat huomaavat saapumiseni.
”Voiko tuolle tehdä jotain?” Kysyn hiljaa.
”En usko, että meidän kannattaa yrittää. Noilla kynsillä saa rumaa jälkeä, jos hän päättää käyttää niitä.” Tilda kertoo tietäväisenä.
”Pitää kai sitten odottaa, että ammattilaiset saapuvat paikalle..” sanon.
”Ammattilaiset?” Tilda kysyy kulmaansa kohottaen.
”Niin. Isabella pyysi minua soittamaan hätäkeskukseen..” sanon vaimeasti. Minusta tuntuu, ettei tämän keskustelun tarvitsisi kantautua tuon blondin naikkosen korviin.
”Ahaa.” Jonathan sanoo.

Jokin naisen olemuksessa on tuttua, ehkä kasvonpiirteet, ehkä hiukset.. Voisiko kyseinen henkilö olla Amandan ja Isabellan äiti? En kuitenkaan kerro muille ajatuksiani ja jään seuraamaan välikohtausta valmiina tekemään jotain, jos tarve vaatii.

Rasmus Alsila:
Kalla Cupin toisen osakilpailun aamuna mä olin ajoissa. En ollut ehtinyt edellisiltana laittamaan varusteita sen enempää kuin Laraakaan kisakuntoon, ja koska viimeksikin letitysvaikeudet oli meinannut torpata mun starttaamiseen kokonaan, olin mä nyt ajatellut olla mieluummin liian ajoissa kuin yhtään myöhässä.

Jo kaukaa mä näin tallin pääovien edessä poliisiauton ja ambulanssin. Ensimmäinen ajatus oli, että tallissa oli ollut ryöstö. Auburnin kaltaisessa paikassa oli varmasti satojen tuhansien edestä varastettavaa, ja jos mä olisin joskus alkanut ammattivarkaaksi, niin luultavasti olisin ensin anastanut Auburnin hevosten laatusatulat ja myynyt ne eteenpäin jossain toisella puolella Suomea.

Toisaalta se ei selittänyt sitä, miksi paikalla oli ambulanssi. Ehkä Amanda oli saanut varkaan kiinni itse teossa ja kumauttanut sitä lapiolla päähän. Tai ehkä se oli ollut varastamassa hevosia ja saanut Fellulta kaviosta.

Kovin montaa askelta mun ei tarvinnut ottaa kohti tapahtumapaikkaa, kun tilanne alkoi valjeta vähän eri valossa. Poliisit taluttivat ambulanssia kohden vaaleaa täti-ikäistä naikkosta, joka ei ehkä ihan sopinut hevosvarkaan profiiliin, ja nainen taas huusi jotain, josta sain selvää vasta vähän lähempänä.

”—omistan tämän paikan, teillä ei ole mitään oikeutta! Minua ei saa viedä kodistani!”

Okei. Vaikka nainen ei sopinut myöskään kylähullun profiiliin, siitä mahtoi kuitenkin olla kyse. Vaikka Kalla pieni kylä olikin, niin ainahan sinne muutama vinksahtanut mahtui. Tilannetta vierestä seurannut Isabella näytti kireältä ja astui kohti poliiseja, kun vaalea nainen oli saateltu ambulanssiin ja ovi lyöty kiinni. Amandaa ei näkynyt, mutta kauempana tallin nurkalla Jonathan, Ellie ja Tilda seisoskelivat yhtenä ryhmänä ja näyttivät levottomilta. Mä suunnistin niiden luokse. Mä en ollut viime viikkoina ehtinyt käymään Auburnissa muuten kuin häthätää liikuttamassa Laran joskus aamuvarhain tai iltamyöhään (joo, erinomaisen hyvät lähtökohdat kisoille), joten suoraan sanottuna olin ulkona tallin viimeisimmistä käänteistä. Koko porukka näytti kuitenkin yhtä yllättyneeltä kuin mäkin olin, joten ehkä tämä oli niillekin uutta.

”Mitä toi oikein oli?” mä kuiskasin päästyäni tarpeeksi lähelle. ”Onks täällä kaikki kunnossa?”

”Ei oikein tiedetä”, Tilda vastasi hitaasti katse edelleen tilannetta tarkkaavaisesti seuraten. ”Ei nähty mistä tää tilanne sai alkunsa.”

Tallin sivusta kuului askelia. ”Hei Rasmus, sua kysellään tuolla parkkipaikalla”, Minka heläytti ja huomasi vasta sitten ambulanssin ja poliisiauton. Tyttö pysähtyi kuin seinään ja näytti yllättyneeltä. ”Onko täällä sattunut jotain?”

”Eii kai”, Jonathan kuulosti itselleen epätyypillisesti vähän epäröivältä.

Ellie astui lähemmäs Minkaa ja alkoi selittää tilannetta lyhyesti. Mä loin vielä viimeisen silmäyksen poliisien kanssa edelleen juttelevaan Isabellaan ja koin sitten parhaaksi lähteä Sasua vastaan. Tilanne jäi kuitenkin kalvamaan mielessä, vaikka mä kuinka yritin karistaa sen pois ja keskittyä kisapäivään. Mistä oikeasti oli kyse, kuka nainen oli ja tunsiko Sokan sisarukset hänet? Nainen oli väittänyt asuvansa Auburnissa. Mistä minä tiesin, vaikka olisi joskus oikeasti asunutkin?

Mikael Aarnisuo:
Tunsin oloni aika stressaantuneeksi saapuessani aamulla Auburniin. Siihen ei oikeastaan ollut mitään syytä, sillä eilen Haitta oli ollut mahtava ratsastaa ja en ollut sellainen ihminen, joka jännitti kilpailuja sen erityisemmin. Mielialani oli vain tosi ärtynyt ja rauhaton. Paiskasinkin Panameran oven kiinni ehkä vähän turhankin kovaa ja lähdin kävelemään kohti tallia. Silloin tajusin, että enhän minä ollut koskaan aiemmin joutunut hoitamaan hevostani itse kilpailukuntoon. Silja oli tullut kilpailuaamuisin aina harjaamaan ja letittämään Haitan edustuskuntoon. Nyt minä jouduin tekemään sen yksin. Ei siinä mitään, tykkäsin hevosista, mutta tuollainen kuului nyt yleensä sellaisille, joilla ei ollut rahaa omaan hevoseen. Ei minun olisi itse pitänyt tehdä noin ala-arvoisia hommia.

Ärtyisin mielin olin törmätä Minkaan ja Isabellaan, jotka kävelivät minua pihalla vastaan. Olin ohittaa heidät äkäisen mulkaisun kera, mutta sitten huomasin Isabellan tarkemmin. Nainen näytti aivan siltä kuin olisi joutunut pahempaankin käsirysyyn. Hiukset olivat ihan epätyypilliseen tapaan todella sekaisin ja kasvoissa oli selvästi näkyviä punoittavia jälkiä. Oliko joku pahoinpidellyt tallin omistajattaren?
”Ootko sä kunnossa?” kysyin aavistuksen jo huolestuneena brunetelta, mutta nainen näytti vähän samalta kuin olisi ollut sokissa, enkä saanut vastausta kysymykseeni.

Sen sijaan Minka katsahti puoleeni tomerammin.
”Me taidettiin löytää ne Haitan hävinneet suitset..”, tämä aloitti, mutta minä keskeytin tajutessani mistä Minka puhui.
Olihan minä jo hankkinut uudet suitset, mutta en todellakaan pistäisi pahaksi jos vanhatkin olisivat löytyneet.
”Mistä te ne löysitte?!”
”Heinävaraston takana...”, Minka yritti taas, mutta keskeytin taas.
”Mitä ihmettä ne heinävaraston takana teki? Heinävaraston voisi jopa ymmärtää, mutta sen takana?”
Minka katsoi nyt mua niin tuimasti, että olin sitten vaiti. Oli vain vaikea odottaa selitystä kärsivällisesti, sillä se ei kuulunut luonteenpiirteisiini lainkaan. Se kärsivällisyys siis. Aika monet taisivat kyllä jo tietää sen.

”Siis löysin heinävaraston takaa palavan nuotion ja sammutin sen. Se oli haissut niin pahalta, että kun katsoin sitä lähempää niin löysin sieltä kuolaimet ja kiiltävän otsapannan. Kuulemma samanlaisen mitä Haitalla oli ollut.”
”Joku oli polttanut Haitan suitset? Mitä hemmettiä?”
”Niinpä, onneksi palo ei ollut ehtinyt levitä siitä ollenkaan. Onni onnettomuudessa, että suitset savusivat niin paljon, että sen huomasi ajoissa..”, Minka tuumi.
”Mutta kuka kumma polttaa jotain tuollaista?” tuhahdin ihmeissäni. ”Yleensä jos varastetaan niin siitä halutaan hyötyä jotenkin. Ei vaan tuhota tuollaisia tavaroita.”

”Mun äiti teki tän”, Isabella yhtäkkiä puuttui keskusteluumme edelleen järkyttyneen oloisena ja se oli sellainen kommentti, joka veti minut ja Minkan molemmat ihan sanattomiksi.
Hetken hiljaisuuden jälkeen mun oli pakko vetää mieltä kaihertava asia esiin.
”Yleensä jos joku polttaa näin jotain niin kyseessä on jotain paljon isompaa kuin varasteleva teini kyliltä. Tää vaikuttaa vähän joltain mitä tehdään kun halutaan huomiota ja sellaiselta mitä tehdään aika vihaisena...”, katsoin Isabellaa silmiin. ”Millainen äiti olisi tällaisen takana?”
”Varmaan aika vihainen sellainen”, Minka kohautti olkiaan.
Vaiteliaan oloinen Isabella antoi jo uskoa siihen mahdollisuuteen. Asia alkoikin tuntumaan niin arkaluonteiselta, etten enää tiennyt mitä ajatella. Aloinkin olemaan enemmän huolissani Isabellasta kuin niistä suitsien kohtalosta…

Isabella Sokka:
Kilpailupäivä ei lähtenyt käyntiin mitenkään erityisen lupaavasti. Olin vasta matkalla talliin, kun Jemiina tuli minua vastaan ja kertoi hevosvarkaista syyttelevästä naisesta. Juttelin vähäsanaisesti Jemiinan kanssa, mutta tiesin jo varmasti kuka oli kyseessä. Olin epäillyt jo pidempään. Kun Lotta sitten tuli meitä vastaan pihassa, tein nopean päätöksen ja käskin tätä soittamaan varuiksi hätäkeskukseen. Viimeksi kun kuulin jotain äidistä, tämä ei ollut aivan järjissään. Jemiinan selostuksen perusteella akka oli hyvinkin pihalla tästä maailmasta.

Saavuimme talliin ja siellähän se mesosi. Äiti. Typerys syytteli Jonnya ja Ellietä, kun menin lähemmäs viedäkseni naisen pois. Blondi verisukulaiseni kuitenkin tarttui minua hiuksista ja sylkäisi kasvoilleni, ennen kuin ehdin tehdä tai sanoa mitään. Silmät pyörivät ja leimusivat kuin hullulla ja tämä mutisi jotain sekavia. Sitten, aivan yhtäkkiä, näin katseesta että äiti oli tunnistanut minut. Tutut haukansilmät iskivät jäisen katseensa minuun, samalla kylmällä intensiteetillä millä äiti oli tarkkaillut minua koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Kylmä ja laskelmoiva hymy kohosi kasvoille, kun äiti kuiskasi ihan hiljaa. “Senkin likainen raiskaajan tytär. Muistutat mua ikuisesti siitä.”

Hyvin sekavin tuntein lähdin tallista välittömästi ulos ja mesoten jälleen sekavia äiti seurasi perässä - onneksi muut eivät. Ääni vihasta ja itkusta täristen äiti löi minua silmäkulmaan, enkä osannut tehdä mitään. Järkyttyneenä ja sydän pamppaillen tuijotin naista, mutta heti lyönnin jälkeen tämä palasi sekavaan tilaansa höpisemään Amandasta ja hevosvarkaista. Kuuntelin epämääräisiä syytöksiä ja huutelua vartin verran, kunnes poliisit saapuivat. Ambulanssi seurasi pian perässä. En sisäistänyt sanaakaan siitä, mitä kukaan minulle puhui tai huomannut väen kasaantumista pihalle, sillä mielessäni pyörivät ainoastaan äidin sanat. Olin varma, että tuon yhden lauseen ajan äiti oli ollut järjissään. Enää ei ollut mikään ihme, miksi äiti ei ollut koskaan rakastanut minua. Kylmän lapsuuden palaset loksahtivat kerralla paikoilleen.

Edelleen jonkinlaisessa shokissa päädyin Minkan ja Miken kanssa ihmettelemään taas yhtä äidin tuhotyötä: Haitan suitsia. Lipsautin kaksikolle ajatuksissani äidin olevan kaiken takana. Vaikka ei sillä ollut väliä, asia selviäisi kyllä muutenkin pian. Sydäntäni kuristi, kun ajattelin yhtäkkiä Amandaa. Pikkusisko ei ottaisi tapahtumia todellakaan kevyesti tai ilahtuisi siitä, etten ollut kertonut äidin mielenterveysongelmista. Helvetti sentään! Jos vain keksisin jonkin keinon suojella siskoa totuudelta, niin varmasti tekisin sen. Hänen silmissään äiti oli täydellinen.

Amanda Sokka:
Kilpailupäivä ei tehnyt poikkeusta Amanda Sokan unirytmiin: nainen tiesi starttaavansa vasta myöhemmin iltapäivällä, joten perijätär oli ottanut asiakseen nukkua pitkään ja hartaasti ennen talliin menoa. Tai olisi nukkunut, ellei iPhone valkoisella yöpöydällä olisi alkanut jälleen aivan liian aikaisin soida. Amanda havahtui saaden vahvan flashbackin aamusta, jolloin Armi oli alkanut epäonnisesti varsomaan tarhaan. Blondi hieroi unisia silmiään ja kaappasi puhelimen käteensä: Isabella, tietenkin.
“Ei Hani vielä voi poksahtaa”, Amanda mutisi tyytymättömästi, mutta vatsan pohjassa muljui. Brunette tiesi varsin hyvin, ettei blondia kannattanut herättää ilman pätevää tai varsin vakavaa syytä.
“Ei tietenkään typerys”, Isabella kivahti epätavallisen kireästi.
“Tallilla sattui pieni välikohtaus, mutta kaikki on nyt hyvin. Ajattelin vain ettet säikähdä, jos kuulet myöhemmin tallilaisten puhuvan poliiseista ja oudosta välikohtauksesta”, bruneten ääni värisi. Se ei ollut lainkaan Isabellan tapaista. Amanda tuijotti kartanon kattoa ja kääriytyi tiukemmin peittoonsa. Poliisit? Välikohtaus?
“Siis täh”, blondi sai sanottua yrittäessään yhdistellä palasia kohdalleen.
“Älä huoli Ama, hoidin tilanteen. Keskity kilpailuihin, meillä molemmilla on vielä veto voitettavana”, Isabella yritti kuulostaa tsemppaavalta, mutta jotain oli selkeästi tekeillä. Amanda pyöritteli hiussuortuvaa käsissään ja mutristi huuliaan.
“Okei? Nähään iltapäivällä”, blondi kuittasi. Tämä oli aivan liian väsynyt jaksaakseen tiedustella mitään enempää. Brunette oli sanonut hoitaneensa välikohtauksen, joten perijätär ei voinut kuin uskoa siskoaan.
“Puhutaan kun kilpailut on ohi. Puspus”, Isabella sulki puhelimen.
kirjoittaja Amanda S.
lähetetty 12.11.17 18:11
 
Etsi: Kilpailut ja tapahtumat 2017
Aihe: Masquerade, Kalla CUP 2. osakilpailu (TT)
Vastaukset: 18
Luettu: 1005

Tallinvintin siivoustalkoot (off, avoin)

// Vintti siivotaan virallisesti lauantaina 7.10. Katso täältä osallistujat ja kuka teki mitäkin. Huomatkaa, että esimerkiksi syysjuhlien jatkot ovat takanapäin ja juoruilla saa mässäillä aivan vapaasti. //

Olin pukenut ylleni tiukat pillifarkut, sillä en aikonut varsinaisesti siivota. Musta Niken huppari viesti kuitenkin jonkinlaisesta reippailusta ja meikkasin vain hennosti. Katsoin tyytyväisenä peiliin ja kiskaisin jodhpurit jalkaan. Hiukset saivat tällä kertaa liehua vapaana. Tallissa oli jo porukkaa, kun kiipesin hankalasti joustavien pöksyjeni kanssa vintille. Tyydyin katsomaan, kuinka Lotta jakoi tallilaisille tehtäviä. Suurin osa ei vaikuttanut varsinaisesti kovin innokkailta siivoamaan, mutta bongasin joukosta yllättävän monta miestä. Ja kaikki komeita! Hyvä ettei poskilleni kohonnut punaa, kun tajusin, miten monta raavasta tai ylhäisen hoikkaa miestä meillä oikein ratsastaakaan.

Läpsäisin itseäni ajatuksissani ja irrotin katseeni kyllästyneesti seisovan Rasmuksen takapuolesta. Väkisin kohdistin ajatukseni sisustamiseen. Lopputuloksesta piti ehdottomasti tulla hyvä! Silmäilin pölyistä vinttiä ja etsin katseellani tavaroita, jotka saattaisivat muistuttaa ilkeästi menneestä. Ison puisen arkun päällä huomasin enemmänkin papereita. Pinossa oli ainakin lehtileike ja kirjekuori, jonka sisälle en halunnut katsoa. Hyi, kuka hitto on edes säilyttänyt näin inhottavan uutisen? Vilkuilin ympärilleni ja ainakin Julia, Jonny ja Miken tarkkasilmäinen tyttöystävä Silja olivat lähelläni. Huomasiko heistä joku tai katsoiko joku muu äsken tännepäin?

Sydän pamppaillen esitin välinpitämätöntä ja harmittelin taskujen puutetta. Nappasin paperit ja heitin ne mahdollisimman huomaamattomasti vintin takanurkkaan, jonne oli tarkoitus kerätä ylimääräiset tavarat. Huolehtisin hävityksestä sitten, kun kukaan ei olisi näkemässä. Käännyin hengästyneenä ja olin tyytyväinen, kun porukka tuntui pääsääntöisesti keskittyvän toisiinsa ja Lotan ohjeisiin. Kaikki olivat kokoontuneet suunnilleen samaan paikkaan. Josefin, Jemiina ja Julia näyttivät hirveän tarmokkailta ja juttelivat keskenään. Tilda vaikutti mietteliäältä, nainen silmäili Amandaa ja tätä hauskuuttavaa Mikaelia. Rasmus, Mikke, Jemiinan veli ja Jonny seisoivat komeassa rivissä kuunnellen puolella korvalla Lotan ohjeita ja Silja roikkui söpöstellen Mikkensä takataskuissa. Ellienkin silmät vaikuttivat kiireisiltä, Jonny kun vähensi juuri vaatetustaan pelkkään t-paitaan. Huh, kukaan ei välttämättä katsonut, mitä tämä toinen perijätär vintillä oikein hiippaili!


#auburninmysteeri  
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 02.10.17 16:50
 
Etsi: Arkisto 2017
Aihe: Tallinvintin siivoustalkoot (off, avoin)
Vastaukset: 5
Luettu: 225

Tallipäiväkirja

Lisää säilytystilaa

Olin Amandalle maininnut, että Mustiksen varusteet eivät oikein mahtuneet enää sen laatikkoon, joten kysyin, olisiko tallinvintillä mahdollisesti tilaa säilyttää niitä varusteita, joita ei juuri nyt tai ihan piakkoin tarvittu. Amanda myöntyi hetken mietittyään, mutta kehotti katsomaan tarkasti, missä kunnossa tallinvintti oli: siellä ei ollut käyty vuosiin.

Kiviset portaat hoitopaikan vieressä johtivat vintille. Portaat olivat jyrkät, mutta se ei haitannut. Pimeässä käteni osui valokatkaisijaan, joka sytytti valon puisen oven ylle. Ovi oli kiinni jämäkästi ja sen pinta oli hiiltynyt. Jouduin potkaisemaan ovea, jolloin se antoi periksi. Vuosien aikana kertynyt pöly lennähti ilmaan ja sai minut aivastelemaan useampaan otteeseen. Oven karmin vieressä oli sisäpuolella valokatkaisija, josta sain valot vintille. Sormeni olivat jo noesta mustat, täällä ei varmasti ollut kukaan käynyt tulipalon jälkeen.

Katselin ympärilleni ja päätin suunnistaa pienen, pyöreän ikkunan luo. Ikkunasta tuleva valokeila osui paperipinoon. Vanhoja koulukirjoja ja vihkoja näytti olevan lankkulattialla hujan hajan. Siirsin niitä varovaisesti kengänkärjelläni ja esiin ilmestyi vaalea paperi, jonka kulmaa koristi ruusu. Nostin paperin varovaisesti ja luin lävitse. Sivu osoittautui Isabellan päiväkirjasta revityksi, noin kahdeksantoista vuoden takaa. Hymähdin pienesti lukiessani paperia, siskokset eivät lapsenakaan ole olleet mitään ylimpiä ystävyksiä ilmeisesti.

Laskin paperin takaisin kirja- ja paperipinon päälle ja päätin lähteä takaisin alas, täällä olisi hommaa useammallekin ihmiselle, ja varmasti muutkin halusivat lisää säilytystilaa käyttöön. Kävelin ovelle ja sammutin valot. Saatuani vintin oven kiinni päätin kokeilla, sammuisivatkohan valo myös portaiden alapäässä olevasta katkaisijasta, kyllä se sammui, joten suuntasin toimistoon.

”TALLINVINTILLE LISÄÄ SÄILYTYSTILAA

Suunnitteilla lisää säilytystilaa tallinvintille. Käy kurkkaamassa ja ehdota, mitä siellä voisi siivouksen lisäksi tehdä ja miten voitaisiin järjestellä tavarat.

Lotta A.”


Jätin lapun toimiston ilmoitustaululle ja toivoin, että joku olisi vapaaehtoinen auttamaan.


#auburninmysteeri | Päiväkirjan sivu
kirjoittaja Lotta A.
lähetetty 23.09.17 13:36
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja
Vastaukset: 51
Luettu: 2502

Tallipäiväkirja

Sijoittuu torstaille 31.08.

Valkoisia harhoja

Väsymys tuntui vetävän jalkojani lattiaan kuin sadan kilon levypaino. Olin ratsastanut tänään kaksi hevosta ja käyttänyt tovin jos toisenkin hevosten ja varusteiden huoltoon, enkä meinannut jaksaa pitää enää silmiäni auki. Tunsin olevani aivan loppu, ja kaipasin jo höyryävän kuumaan suihkuun ja pehmoiseen sänkyyni. Vilkaisin vielä Riepua, joka nuokkui uneliaana karsinassaan. Sekin vaikutti olevan valmis tämän päivän osalta. Työnsin parkkipaikalle johtavan tallin oven auki ja astuin ulos viileään ilmaan. Pimeys oli ehtinyt jo laskeutua kartanon ylle.

Kirpeä tuuli kahisutti pihamaan lehtipuita ja yritin kävellä mahdollisimman nopeasti kohti parkkipaikkaa. Kaikkialla oli autiota ja hiljaista, lukuunottamatta etäisiä tallista kantautuvia ääniä. Samassa näin hieman kauempana selkeän hahmon, joka näytti lähes hohtavan vaaleana tummaa maisemaa vasten. Askeleeni pysähtyivät ja seisahduin paikalleni kuin kivettyneenä. Kuka oli tähän aikaan pihalla ja vielä mekkoon pukeutuneena? Ulkona täytyi olla arviolta kymmenen astetta lämmintä, ei tässä säässä enää ilman takkia tarjennut.

”Haloo, kuka siellä?” huudahdin varovaisesti ja räpäytin silmiäni. Yhtäkkiä en enää nähnytkään puiden luona ketään. Olinko vain kuvitellut kaiken? Yllättävä tuulenpuuska tarttui hiuksiini ja sai minut hypähtämään taaksepäin säikähdyksestä. Mitä ihmettä täällä tapahtui? En halunnut kuitenkaan jäädä ottamaan siitä selvää, vaan lähdin juoksemaan autolleni pää kolmantena jalkana. Toivottavasti autoni ei tällä kertaa pettäisi minua, vaan kuljettaisi turvallisesti kotiin, pois tästä karmivasta illasta.


    Ellie von Brandt



#auburninmysteeri
kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 01.09.17 10:07
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja
Vastaukset: 51
Luettu: 2502

Tallipäiväkirja

Sijoittuu 1.9. varhaiseen aamuun

Nyt kun rakas Novani oli leikkauspöydällä, ainoa kyytini tallille oli veljeni. Viideltä aamulla. Lähes hyytävä tuuli kävi kasvoihin kun nousin autosta. Kiitin veljeäni ja pian kuopus kaasuttli pois paikalta, vähän liiankin hätäiseen.

Ajattelin käydä läpi hevosten varusteita ja katsoa mitkä tarvitsivat pesua. Aamutallia ei tarvitsisi aloittaa vielä vähään aikaan ja todennäköisesti joku hevosenomistaja tulisi tekemään sen, auttaisin tietenkin.

Kävellessäni tallirakennuksen ohi, katseeni kiinnittyi satulahuoneen ikkunassa näkyvään ihmishahmoon. Vaalea iho, kapeat kasvot ja valkea mekko. Mitä ihmettä Amanda teki hereillä tähän aikaan? En suostunut uskomaan, että mukavuudenhaluinen perijätär olisi ennen kukonlaulua hereillä ja vielä yöasussa keskellä satulahuonetta. Vilkutin tälle ikkunan läpi, mutta Amanda ei liikahtanutkaan.

Kävelin sisälle talliin, Epi ja Riepu olivat näköjään jo hereillä, tai sitten Amanda tai minä herätimme ne. Suuntasin satulahuoneeseen ja avatessani oven, siellä ei ollut ketään. "Haha Amanda, mä en nyt millään jaksais leikkii mitään. Oliks sul jotain asiaa?" Mistään ei kuulunut vastausta. Ehkä nainen käveli unissaan.


#auburninmysteeri
kirjoittaja Jonathan R.
lähetetty 01.09.17 7:30
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja
Vastaukset: 51
Luettu: 2502

Ei naurata (off, avoin)

(Avoinna kaikille, tervetuloa vapaasti mukaan!)


Tummansiniset silmät tuijottivat minua peilistä nojatessani lavuaariin  vettä valuvana. Sade oli kastellut jo valmiiksi luonnostaan mustat hiukseni oikein syvän mustiksi ja kontrasti silmien, sekä hiuksien välillä alkoi olemaan jo liian suuri. Huokaisten kuivasin kasvojani pyyhkeellä ja yritin estää itseäni ärsyyntymästä yhtään enempää. Mä en tykännyt sateesta. En sitten yhtään. Saati siitä, että sellainen oli yllättänyt minut Haitan haku reissulla. Tammakin oli näyttänyt ihan uitetulta, mutta sentään vielä hyvältä. Musta en olisi voinut sanoa samaa kun t-paita tummansinisen bombertakin alla tuntui aika nihkeältä. Ehkä kesällä olis ollut ihan jees, mutta mä aloin jo laskemaan tän päivän syksyksi. Ei sitä kauheasti enää kekkaloitu rannalla,  eli tätä ei voinut kutsua enää söpöksi rantalookiksi. Ei ei...

Vessasta kävelin saappaat jalassa tallin puolelle sellaisella ilmeellä, että Silja olisi käskenyt mua edes yrittämään hymyilemistä kun ei kuulunut näyttää siltä että olisi tungettu piikkejä sinne minne aurinko ei paista. Mutta mä en hymyillyt. En edes aikonut kun tyttöystäväni ei ollut paikalla, sillä mua ei todellakaan kiinnostanut muiden mielipiteet. Eikä mua hymyilyttänyt. Kävelin satulahuoneeseen hakeakseni Haitan varusteet, mutta jouduin pysähtymään kun tajusin että sieltä puuttui jotain.

Suitset. Haitan suitset ei ollut paikoillaan, vaikka luulin jättäneeni ne viimeksi eilen siihen. Sen takia kävelin talliin etsiäkseni käsiin jonkun joka voisi tietää asiasta jotain.


#auburninmysteeri
kirjoittaja Mikke A.
lähetetty 31.08.17 19:13
 
Etsi: Arkisto 2017
Aihe: Ei naurata (off, avoin)
Vastaukset: 15
Luettu: 388

Tallipäiväkirja

"ISBEEEEEEEE!"

Jos myrsky kuljettaisi tallin avonaisista ovista sisään pallosalaman, olisi näky ja vaikutus ollut kuta kuinkin sama. Amanda marssi tallin käytävää vihasta lähes silmin havaittavasti kipinöiden, eikä naisen naama ollut koskaan ollut niin punainen. Vaaleat kulmat olivat painuneet ruttuun, jäänsinisten silmien kavennuttua tiukoiksi viiruiksi, joiden tuijotus olisi tappanut kenet tahansa vastaan tulevan. Amanda puristi toisessa kädessään kahta ruutupaperia niin tiukasti, että ne olivat osittain revenneet, ja toisessa kynttilää.

Käytävän päässä, rehuhuonetta vastapäätä, oli ison karsinan ovi raollaan, ja sen suulle ilmestyi nopeasti tuohtunut brunette.

"Amanda", Isabella puuskahti auktoriteettiä uhkuvaan ja erittäin tiukkaan sävyyn. "Meillä on asiakkaita, joten välittömästi: suuta pienemmälle", nainen mulkoili pikkusiskoaan, joka saapui karsinalle haroen vaaleita hiuksia kasvoiltaan.

"Ja minkälaisia asiakkaita", Amanda suorastaan kiljui ja heristeli nyrkissä olevia käsiään ilmassa. "Potkin kohta jokaikisen ulkopuolisen pihalle tallista, ellei tähän touhuun tule jotain järkeä", blondi jatkoi tilitystään, välittämättä siitä kuuliko kukaan. Salaa tämä oikeastaan jopa toivoi, että kuuli - mitä useampi oli tietoinen siitä, että Auburnin kartanon vieraanvaraisuutta oli loukattu, ja että siitä syylliset joutuisivat välittömästi vastuuseen, sen parempi.  Amanda oli valmis tekemään julkisen mestauksen tekijän jäädessä kiinni, sillä kaikkea heille tärkeää oli häväisty.

"AMANDA", Isabella kiristi ja korotti ääntään juuri sen verran, että blondin raivosta vaahtoava suu kapeni ohueksi viivaksi, vaieten täysin. "Toimistoon, heti", brunette vilkaisi takanaan seisovaa Vilaa, joka käänteli epäluuloisesti korviaan. Rohkea Verdi oli tullut emänsä jaloista lähemmäs ovea, suuret varsansilmät päässä pyörien. Epätavallisen kova meteli sai tallissa muutaman muunkin hevosen pärskähtelemään hermostuneesti: ja se jos joku sai sappinesteet kiehumaan Isabellalla. Pikkusiskon tahdittomuus ei ollut ennenkuulumatonta, mutta kylmän niskuroinnin sijaan tämä äänekäs sirkus asiakkaiden läsnäollessa oli farssi, jopa Amandalta. Ja siitä seuraisi vakava keskustelu. Isabella veti karsinanoven kiinni ja viittasi pelkällä katseellaan Amandaa lähtemään mukaansa.

"Sinulla on parempi olla hyvä sy...", brunette aloitti, kun tämän pikkusisko oli iskenyt kouristaan laput ja kynttilän toimiston pöydälle välittömästi sinne saavuttuaan.

"Kynttilä palamassa iltatallin jälkeen keskellä käytävää, revitty loimi...", Amanda aloitti keuhkoamisen saamatta kunnolla happea. Nainen tunsi kuinka ohimoillaan tykyttävä suoni olisi halunnut repeytyä ja päästää hänet tuskistaan. Isabella painoi toimiston oven kiinni ja käveli hitaasti pöydän luo, nostaen käsiinsä revenneet laput. Bruneten ilme ei värähtänytkään. "... Tajuutko ollenkaan, mitä oon joutunut kestämään? Voisit lopettaa sen mullan tonkimisen ja keskittyä oikeisiin hommiin", Amanda valitti ja tunsi valtavaa helpotusta, saadessaan vetää martyyrikortin hihastaan.

Isabella taitteli laput siististi, laittoi ne ratsastushousujensa taskuun ja istahti työpöydän reunalle. "Vai että oikeisiin hommiin", naisen ääni oli pelottavan tyyni. "Pitäisikö myydä itseäni, niin kuin sinä, niinkö?", brunette loi siskoonsa merkitsevän, arvovaltaisen ja halveksivan tuijotuksen, jonka johdosta Amanda laski katseensa kengänkärkiin. "Jo pelkästään sotkujesi selvittämisestä pitäisi saada palkkaa, niin kauan olen uhrannut aikaa ja mielenterveyttä siihen tänne palattuani", Isabella osasi puhua hiljaa mutta kovaa. Jokainen naisen sana oli kuin megafoonilla huudettu nuhtelu suoraan Amandan korvaan. Blondi puri tiukasti huultaan.

"En ole pyytänyt sinua siivoamaan mitään", Amanda sai lopulta äyskäistyä ja kieputteli hermostuneesti hiussuortuvaa sormiensa välissä. "Sitä paitsi olisit kiitollinen, minun ansiostani tallin toiminta sentään pyörii ja Anna saattaa joskus saada vapaapäivänkin", blondin olisi tehnyt mieli näyttää siskolleen kieltä, muttei tohtinut nostaa katsettaan lattiasta.

"Hah, olet yhtä ylpeä kuin äiti. Tyhmä ja ylpeä. Ei ole väärin yrittää estää sinua pilaamasta kaikkea ja toistamasta äidin virheitä", Isabella kivahti nyt ensimmäistä kertaa ilkeästi, tarkoituksenaan oikeasti vain satuttaa. Brunette puristi käsillään työpöydän reunaa ja hengitti syvään. Sanat olivat tulleet niin vahvana tunneryöppynä, että nainen suorastaan tärisi. Amandan siniset silmät olivat pysähtyneet ja lasittuneet niille sijoilleen, samalla kun tämä yritti estää kyyneliä tulvimasta silmistään.

"Anteeksi", Isabella henkäisi. "Se oli sopimatonta."

Amanda pudisteli päätään ja nyökkäsi sanomatta sanaakaan. Nainen tunsi ansainneensa sen. Ilman Isabellaa koko Auburnia ei olisi: mikään ei pyörisi, kukaan ei saisi ystävällistä kohtelua ja etikettivirheitä satelisi kuin sieniä sateella. Vaaleaverikkö nosti katseensa nyt ensimmäistä kertaa siskoonsa, nieli kyyneleensä ja hymyili vaisusti anteeksiannon merkiksi.

"Mutta ne laput: tuliko pieneen mieleesikään, että näiden outojen tapahtumien takana voisi olla tämä uusi tallityöntekijämme", Isabella yritti hakea katsekontaktia vaaleaverikköön. "Tapahtumat ajoittuvat juuri siihen hetkeen, kun tämä Jonny on saapunut talliin", Isabella kurtisti hieman kulmiaan mietteliäästi.

"Jonny vai", Amanda naurahti epäuskoisesti. "Se hölmö ei tee pahaa kärpäsellekään, ellei satu tumppaamaan tupakkaa siihen", blondi irvaili. Toisaalta bruneten sanat saivat kylmät väreet kulkemaan naisen koko kehossa: mitä jos mies olikin tuhopolttaja? Valehtelija, varas? Amanda vilkaisi siskoaan. Ei, olkoonkin kuinka sinisilmäistä tahansa, ei harmittomasta jokapaikanhöylästä olisi sellaiseen. "Lotta on näiden molempien ilmoitusten takana, mutta ettäkö asiakas rikkoisi oman loimensa? Sytyttäisi kynttilän palamaan, sammuttaisi ja jättäisi ilmoituksen? Kuulostaa typerältä", Amanda mutisi, samalla kun Isabella näytti huolestuvan.

"Et tykkää tästä, mutta minulla on ajatus."


#auburninmysteeri
kirjoittaja Amanda S.
lähetetty 31.08.17 18:28
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja
Vastaukset: 51
Luettu: 2502

Tallipäiväkirja

Puhelimeni oli kadonnut, eikä sitä löytynyt kotoa, eikä autosta. Lopulta muistin jättäneeni sen kaappiini, enkä varmaan kaikessa hälinässä ja kiireessä muistanut ottaa mukaan. Kello lähenteli yhtätoista, kun saavuin pimeään tallipihaan. Tallin ovet olivat avoinna,  joten pääsin sisälle talliin, jossa vain yövalot olivat päällä, hevoset tasaiseen tahtiin rouskuttivat ja muutama hirnahti tervehdyksen.

Keskellä käytävää oli yksinäinen hautakynttilä, mitä ihmettä. Ei kukaan hevosihminen laittaisi tulta talliin! Poimin palavan kynttilän matkallani toimistoon ja sammutin sen. Toimistossa kaivoin kaapistani puhelimeni, se oli juuri siellä, minne sen olinkin jättänyt. Kirjoitin vielä lapun: "Kuka on sytyttänyt tämän?! L.A.", jonka kiinnitin  ilmoitustauluun. Samaan syssyyn kiinnitin paalinarulla kynttilän niittiin kiinni. Toivottavasti kukaan ei tekisi tuollaisia hölmöyksiä enempää, ajattelin poistuessani vähin äänin tallista.


#auburninmysteeri
kirjoittaja Lotta A.
lähetetty 28.08.17 0:35
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja
Vastaukset: 51
Luettu: 2502

Takaisin alkuun

Siirry: