Kellonaika on nyt 21.10.18 21:47

23 osumaa on löytynyt haulle 0

I have to save a rum| Inna Paakkanen

03.10.2018
Kilpailuharjoitus, 2./10.
#RGesteleiri
Nostin mustan estesatulan tummansinisen huovan päälle mustakarvaisen teddyromaanin kanssa. Hani pyöräytti heti häntäänsä ja iski korvat luimuun. En ottanut sen uhitteluja tosissani. Ei tamma ollut koskaan edes näyttänyt hampaitaan. Aseteltuani huovan ja satulan hyvin, kiinnitin vatsapanssarin ensin toiselle puolelle ja seuraavaksi myös toiselle. Jätin sen kuitenkin vielä suhteellisen löysälle.

Seuraavaksi pujotin mustat meksikolaiset Hanin päähän. Ensin kirahvikaula nosti päänsä ylös, että sain vetää sen niskasta takaisin alas ohjien avulla. Tarrasin otsatukasta tottuneesti kiinni, kun tarjosin sille toisella kädellä kuolaimet suuhun ja nostin niskahihnan korvien ylitse. Soljet kiinni ja martingaali paikoilleen. Kaksi lukkoa satulaan ja yksi vatsapanssariin. Taputin nuorta tammaa kaulalle.

”Tänään näytetään, mitä sä oikein osaat”, sanoin sille ennen kuin otin karsinan edustalta kypäräni.
Vaikka kyseessä ei ollut mitkään viralliset kisat, jonka ansiosta ei tarvinnut valkoisia housuja, olin valinnut valikoimastani ne siisteimmät. En niitä tavallisia farkkuratsastushousuja, mitä käytin käytännössä aina. Sen sijaan olin pukenut tuliterät mustat housut, joista olin pulittanut yli kaksisataa euroa. Housujen kanssa mulla oli navyn värinen siisti ja ihonmyötäinen takki, joka sopi hyvin lokakuun alun säähän.

Tartuin Hanin ohjista kiinni ja talutin sen ulos. Suurin osa porukasta oli jo verryttelemässä tai muuten hevostensa selässä.
”Onnea”, toivotin Rasmukselle, joka kykki jo oman ratsunsa selässä.
Tämä oma ratsu oli kirjava ori, joka ilmeisesti oli Jusun Grannin velipuoli äidin puolelta. Ei siis sukua Hanille, vaikka koko leiri tuntui olevan yhtä suurta sukukokousta.
”Kiitti, sulle myös”, Rasmus vastasi.

Me oltiin eilen oltu Rasmuksen kanssa parina Arne Rosengårdin parivalmennuksessa. Se oli ollut mukava valmennus. Hani toimi hyvin, pari puomia me pudotettiin, mutta ne johtuivat vain mun hätäilystä. Arnelta me saatiinkin aivan loistavia vinkkejä tälle päivälle.

Etsin jostain jakkaran, jolta nousin istumaan mustaan satulaan ja pujotin saappaani hopeisiin jalustimiin. Keräsin ohjat löysälle tuntumalle ja painoin kannukseni hellästi ruunikon kylkiä vasten. Hani otti reippaan ensimmäisen harppauksen eteen, mutta tasasi askeleensa heti. Me käveltiin alkukäynnit tiluksilla ja siirryttiin verryttelyalueelle vasta sitten, kun siellä oli enemmän tilaa. Rasmus starttasi ensimmäisenä ja se teki aivan loistavan pohja-ajan. Puhdas rata hyvällä ajalla. Nita tiputti seuraavana kaksi puomia.

”Okseri!” huusin verryttelyalueella ja ohjasin Hanin ensimmäiselle hypylle.
Hyppy lähti kaukaa, mutta ei ollut mitenkään huono hyppy. Taputin Hania kaulalle ja otin vielä parit hypyt ennen kuin annoin sen kävellä. Säästelin hieman sen patruunoja radalle. Me startattiin Hanin kanssa vasta kuudensina Jusun ja Grannin jälkeen.

Perhoset eksyivät vatsaani vasta siinä kohtaa, kun tervehdin tuomarina olevaa Arnea. Sitten me hypättiin. Mä yritin pitää Hanin tasaisena koko radan läpi. Sen laukka oli niin pitkää ja vahvaa, että se oli myös nopeaa. Mihinkään tiukkoihin käännöksiin en Hania ajanut, vaan mulla oli päällimmäisenä mielessä puhdas rata. Se me myös saatiin. Hymyni oli korvissa, kun maaliviivan jälkeen siirsin Hanin raviin ja taputin sitä kaulalle.

Me oltiin tähän asti Rasmuksen kanssa ainoat, jotka oli tehnyt perusradan puhtaan lisäksi puhtaan uusinnan. Jusu oli ollut meitä nopeampi, mutta se pudotti Grannin kanssa puomin uusinnassa.
”Hyvä, tyttö”, kehuin Hania, kun siirsin sen käyntiin ja ratsastin pois kentältä.

Seuraavaksi me jännitettiin miten lopuilla meni. Anna ja Ellie tekivät molemmat puhtaan perusradan, mutta niiltä sitten tippui puomi tai kaksi uusinnassa. Jonathanilta meni suoritus penkin alle, eikä se edennyt edes uusintaan. Eniten mua ehkä yllätti Heidin suoritus. Sen upea ja taitava GP-tason estehevonen tiputti kolme puomia perusradalla ja joillakin hetkillä meno näytti jopa hieman vaaralliselta..

Me siis säilytettiin Hanin kanssa toinen sija. Lähetinkin heti Vernerille kuvan meistä kahdesta ja viestin perään.
2. sija! ✌ Hani oli super!
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 13.10.18 21:39
 
Etsi: Spin off
Aihe: I have to save a rum| Inna Paakkanen
Vastaukset: 23
Luettu: 564

Ankan päiväkirja


Lauantai, 29.9.2018
Rosengårdin tilalla
Osa III – Maasto

Puunasin Ankkaa jo hyvissä ajoin – itse asiassa olin ensimmäisenä tallissa, joten varustamisen kanssa oli aikaa vitkutella. Laitoin maastoa varten suojat joka jalkaan ja pysyttäydyin estesatulassa. Muiden hyväntuuliseen rupatteluun en osallistunut, vaan suljin kaikki äänet lahjakkaasti pelkäksi taustameluksi ja uppouduin Ankkaan. Siitä todisti sekin, että Innan tullessa kysymään lainaksi purkkaa (tai jotain muuta mikä kuulosti sanana samalta?) vastaukseni oli ytimekäs ”häh”.

Ehkä samasta syystä minulle tuli äärimmäisen harmillisena yllätyksenä, etteivät kaikki olleet ajallaan tallissa. Miesvahvistuksiamme, Jonathania ja Rasmusta, ei näkynyt missään. Kiehuin kuvainnollisesti kypäräni alla ja olin jo aikeissa tuhahtaa ääneen, että mennään vaan, kun Rasmus suvaitsi saapua.
Rasmus, tuo Jusun hyväpeppuinen poikaystävä ja hirmuisen taitava ratsastaja, pyyhkäisi hajamielisenä pörröistä päälakeaan ja möläytti selityksensä.
”Anteeksi. Eksyin.”
Että mitä? Eksyit? Mistä minne? Olisin tahtonut tentata, mutta Alexander otti asian yllättävän rennosti. Olin kyllä pistänyt merkille, että mies ei itsekään ollut varannut turhan paljoa aikaa varustamiseen. Rasmus oli onneksi hyvin tehokas, ja pääsimme vihdoin lähtemään.

Nyt edessäni keikkui kauniin punaruunikko takapuoli, jota pidin herkeämättä silmällä. Letkaamme johdatti Alexander Karrolla, joka sattui olemaan yhden hevosehdokkaani emä. Halusin samalla vähän katsoa, miltä tamma vaikutti. Eikä siinä, toisinaan satulasta nouseva Alexanderin takapuoli vaikutti myös kivan kiinteältä kohteelta herkille silmilleni. Joku kiintopistehän niille oli oltava.

Takanani kulki Anna, joka oli saanut ratsukseen suloisen herasilmäisen kimon. Jossain Annan takana meni Inna mustalla tehopakkauksella, joka vaikutti hirveän pätevältä ja kiinnostavalta tammalta. Muita en sitten oikein saanut kurkituksi, eikä keskustelua juurikaan tullut. Alexander piti sen verran sopivaa tahtia yllä, että ei puhetta olisi huutamatta kuullutkaan, varsinkin kun halusin pitää vieraisiin hevosiin riittävän turvavälin.

Ankka oli virkeä, mutta kuunteli pidätteitä kiltisti. Rentouduin maaston aikana täysin. Oli todella virkistävää olla vain mukana, eikä aina vetämässä ja suunnittelemassa reittiä. Täytyisikin kotona suostutella Anna vetäjäksi useammin ja osallistua itse. Havahduin suunnitelmistani, kun Alexander huusi laukka-käskyn, ja ajattelin yhtäkkiä, että miehellä oli miellyttävä ääni. Sellainen sopivasti käskevä ja jopa hyppysellisen verran yläluokkainen. Harmi vain, että muuten Alexander tuntui olevan samanlaista vähäpuheista sorttia kuin sisarensa Jusu. Harmiton, ja ehkä vähän reppana. Ylimielisempi vain. Välillä kyllä tuntui, että sen silmissä olisi pilkahtanut. Mutta ei kai sentään, en ainakaan uskonut. Eiköhän se ollut loppuun asti äitinsä alistama poika-Jusu. Alma-muorin vihjailemat, usein naisiin liittyvät skandaalit eivät kuulostaneet lainkaan uskottavilta. Vaikka toisaalta... ehkä Josefinan veli oli vain vietävissä. Vähän sellainen ressukka.

Ankka innostui kunnolla vasta maastoesteillä. Tamma hyppäsi niin vauhdikkaasti ja suurella pompulla, että jouduin keskeyttämään mielessäni kehittymään lähteneen Rosengårdin-sisarukset -analyysin. Piti keskittyä ratsastamiseen. Oman hyppyvuoron odottaminen oli melkoista tuskaa ja steppailua, ja loppuajan sainkin sitten tehdä jatkuvia pieniä pidätteitä, kun Ankkani tahtoi nopeammin takaisin sorsalammikolleen.

Hyppäsin juuri alas Ankan selästä ja kiitin Alexanderia lyhyen kohteliaasti miellyttävästä maastoretkestä, kun silmäkulmassani viivähti punahiuksista liikettä. Se pirun Jonathan! Talutin Ankan näköesteeksi, sillä kenenkään (eli mammalleen kantelevan Alexanderin) ei tarvinnut nähdä tallilaiseni sluibailevan. Tai mikä pahempaa, tallimestarini. Toivottavasti se mokomakin juippi oli unohtanut esitellä itsensä sellaisena. Käänsin päätäni huomaamattomasti liikkeen suuntaan, ja näin Jonathanin luikkimassa roskisten suuntaan pizzalaatikko käsissään. Miten mautonta! Epäurheilijamaista! Olisi nyt herrantähden hävittänyt todisteet vasta pimeyden laskeuduttua.

Kihisin raivosta kuin pannulla sekunneissa vaahdoksi kärähtävä vuohenjuusto, mutta pidin ulkoisen zenini kurissa.
”Kiitos, oli oikein virkistävää”, sanoin Alexanderille vienosti hymyillen, kunnes hyvin harjoiteltu ilmeeni rakoili ihan pieneksi hetkeksi. Ei hyvää päivää, olin kiittänyt jo. Punastuin tuskin havaittavasti, ja hyvä etten kiittänyt ryhmään pääsystä, niin hankalaa kiittelyä oli sujuvasti lopettaa. Vai vaihtaisinko sen pahoitteluun turhasta kiittämisestä?

Ei. Tätä ei pelastettu tyhjillä puheilla. Oli parempi olla hiljaa ja niellä minimaalinen häpeä. Jotain tässä paikassa kyllä oli, joka sai takeltelemaan puheissaan, varomaan kaikkea ja ajattelemaan ihan outoja. Ehkä se oli Susanne Rosengårdin aineeton läsnäolo, jonka aisti. Ehkä siksi Jusu oli Jusu, ja minä hermostuneempi kuin aikoihin.  

kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 11.10.18 22:20
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Ankan päiväkirja
Vastaukset: 9
Luettu: 504

Epin päiväkirja

R A A P A L E I T A   L E I R I STÄ

#RGesteleiri #rassenhaaste


H E N R I K   28/09/18

Valmentajani Henrik Strand oli aivan toista maata kuin kumpikaan Sokan sisaruksista. Mies hymyili paljon ja oli niin yltiömukava, että se tuntui melkein huvittavalta. Voisiko tällaista valmentajaa ottaa edes tosissaan? No, sai mies kuitenkin pisteitä siitä, että oli erikoistunut nimenomaan nuoriin hevosiin. Hänellä oli heti hyvä asenne 5-vuotiaaseen tuulispäähäni, joka otti kierroksia uudesta ympäristöstä.

Perjantain ratsastus koostui vain perusjutuista ja puomeista, mikä oli sopivasti palauttava treeni Epille. Edellisenä päivänä olimme nimittäin olleet Amandan rääkissä, ja se jos mikä vei sekä ihmisestä että hevosesta mehut. Mutta ainakin nyt oli tutustumisluokan kouluohjelma niin visusti kaalissa, että ihme jos möhlittäisiin Kalla CUPin seuraavissa osakilpailuissa!


D U S T Y   29/09/18

Lauantaiaamuna pääsimme asiaan: hyppäämään. Nurmikenttä oli pohjana tuttu, mutta kaikki vieraat hevoset häiritsivät edelleen Epin keskittymiskykyä. Alkuverryttely menikin tamman perseillessä ja haastaessa lajitovereita kilpajuoksuun. Huoh. Onneksi Henrikiä vain huvitti; Isabella olisi jo nauranut meidät ulos kentältä.

Iltapäivällä Epi sai jäädä tarhaan riehumaan, kun satuloin ratsukseni yhden kurssihevosista. Alexanderin vetämä maasto oli virkistävää mutta tehokasta treeniä. Dusty oli 10-vuotias kimo, ja vaikken juuri väristä välittänyt, oli se aika kaunis tapaus herasilmineen. Dustyn isot liikkeet tuntuivat ihanan kotoisalta satulaan ja se myös hyppäsi todella isosti. Mutta tasapaino piti! Milloin olin edes viimeksi ratsastanut jollain muulla kun Epillä? Ei taivas siitä oli aikaa.


Q A L A N T I   30/09/18

Kavalettityöskentely oli Epille lastenleikkiä, mutta luojan kiitos se käyttäytyi vihdoin vähemmän lapsellisesti kuin ensimmäisenä kahtena päivänä. Tai no, hypyt olivat kavaleteille aivan liian suuria, mutta ainakaan tamma ei ruvennut säätämään omiaan radan ulkopuolella.

Alexanderin yllättävä väliintulo ja hevosten uudelleenjako oli aamulla herättänyt mielenkiintoni, mutta kun vihdoin istuin rautiaan selässä iltapäivällä, olin suoraan sanoen pettynyt. Qalanti oli kauniista nimestään ja ulkomuodostaan huolimatta aivan mielettömän tylsä. Se oli kaikkea muuta kuin vauhdikas ja temperamenttinen Epi. Läsipää oli persoonaton ja sen askeleet olivat yhtä kaukana lennokkaasta kuin kilpikonna linnuista. Sitä joutui ratsastamaan eteen eikä jarruttelemaan (kuten Epiä aina), mutta hypyt sentään olivat kelpoja.


T Y T T I   01/10/18   #paljastustehtävä @Heidi N.

Rataharjoituksen aiheuttama jännitys purkautui viimeistään iltapäivällä, kun Tytti johdatti leiriläiset palauttelevaan maastoon. Nätti blondi loisti hymyä ja rupatteli kaikille kuin olisi tuntenut heidät pidempäänkin kuin yhden nopeatempoisen viikonlopun. Erityisen pitkään naisen katse tuntui viipyilevän Heidissä. Ai mistä tiesin? Minun katseeni viipyili Heidin ratsussa, sysimustassa orissa, jonka katse oli täynnä tulta. Jos oma tammani ei olisi ollut nuori ja keskellä lupaavaa kisakautta, olisin varmaan mennyt ja kysynyt astutusta sen siliän tien.

Palattuamme takaisin kartanolle en voinut pitää suutani kiinni, vaan kuiskasin ohimennen Heidille:
”Huomasitko, miten tää eräs blondi katto sua?”

Heidi häkeltyi, mutta minä marssin tietäväinen virne kasvoillani talliin Epiä taluttaen.


J E S S I    02/10/18

Jouduin Qalantin selkään uudestaan. Sivuutin kuitenkin harmituksen ja mietin, miksi Rosengårdit laittoivat minut ratsastamaan tällaista hevosta. Oliko se kiusantekoa? Jos olisi ollut kyse Alexanderista, se olisi saattanut olla tottakin, mutta nyt valmentajanani oli Jessi. Vihreäsilmäinen brunette oli vastakohta Rosengårdin miehille. Jessi ei hymyillyt turhia tai heitellyt väliin vitsejä, vaan valmensi asiallisesti ja vaativasti.

Ehkä minut haluttiin saada pois mukavuusalueeltani. Eihän sitä muuten voinut kehittyä. Ja vaikkeivät nämä ihmiset voineet tietää sitä, olin elellyt omassa kuplassani koko menneen kesän. Ehkä tällainen paikallaan junnaaminen haittaisi Epinkin kehitystä. Ajatus säikäytti, mutta motivoi keskittymään tähän ei-niin-mukavaan hevoseen täysillä. Ja me saatiin aika hienoja hyppyjä.


E P I   03/10/18

Jännitti, mutta ei sitten kuitenkaan. Epi oli perseillyt leirin alkuun, mutta oli sittemin ollut paremmassa kurissa. Metrikymppi oli meille vielä ratana uutta, mikä toi hommaan oman haasteensa. Metriä olimme startanneet pari kertaa. Tiesin, että Epin kapasiteetti yltäisi vielä sen ylikin, mutta olimme vasta nostaneet estekorkeutta itsenäisessä treenissä.

Itse kartanon isäntä Arne Rosengård arvioi suorituksen, mutta osana kilpailuhenkilökuntaa oli lähes koko Rosengårdin väki. Alexanderia ei näkynyt, mikä ei sinänsä yllättänyt. Olimme Epin kanssa viidensiä, mikä oli metrikympistä täysin ok tulos. Noottia tuli epäröinnistä, mikä tietysti heijastui nuoreen hevoseen heti.

Kommentti: “Rytmi ei aivan tasainen. Pidä rohkeammin pääsi, viime hetken muutokset kostautui.”
kirjoittaja Anna S.
lähetetty 09.10.18 21:17
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Epin päiväkirja
Vastaukset: 15
Luettu: 910

Kartanopäiväkirjat


Hevosnäytöt
Perjantaina 28.9.2018
Rosengårdin tilalla – Osa II

Vaikka olin vitkutellut Ankan talliin viemisen kanssa ja harjannut sen aikaa kuluttaakseni, niin minulle oli jäänyt vielä viimeisenäkin majoittujana oma tyhjä huone rantahuvilaan. Onneksi. Sinällään minua ei olisi haitannut nukkua tallilaisteni kanssa, mutta silti... se olisi ollut liian nöyrää. Jostakin käsittämättömästä alitajuntaani iskostetusta etikettisyystä (vai liittyikö se kunniaan ja perijättären rooliin?) minun kuului majoittua yksin, ja mitä isommassa huoneessa niin sitä parempi.

Olin pukeutunut rennosti farkkuihin ja siistiin mustaan Auburn-logolla varustettuun ratsastushuppariin, joka oli malliltaan hyvin ihonmyötäinen ja imarteleva. Tietenkin. Halusin luoda itsestäni rennon ja itsevarman vaikutelman – ja silti samalla vähän panostaa.

”Hej! Sieltähän sinä tuletkin”, Arne puheli, kun kohtasimme rantahuvilan polulla. Olin kohtuullisen varma, etten ollut myöhässä sopimastamme aikamääreestä ja meinasin jo pahoitella, kun jokin Arnen ystävällisessä ilmeessä sai minut unohtamaan asian. Jusun isä ei ollut tullut vastaan piikitelläkseen myöhästymisestä (jota ei ollut edes tapahtunut), vaan yksinkertaisesti saattaakseen minut talliin.

Kasvoilleni nousi hymy, ja jotenkin ajattelin Vernerin isää. Pekka Kaajapuro oli aina ollut samalla tavalla välittävä ja läsnä. Arnella oli tietysti myös rahaa, mitä Kaajapuroilla ei merkittävästi ollut ja olinkin hieman kateellinen Jusulle: tyttö oli saanut minun ja Vernerin isien parhaat puolet. Toki en ollut tavannut Äitiä, ja sitä tapaamista olikin parasta olla kauhistelematta etukäteen. Sen sijaan Kaajapuroilla minun täytyisi käydä, sillä edellisestä vierailusta oli hävettävän kauan. Tein pyhän lupauksen itseni kanssa, että kävisin heillä pikimmiten.

Arnen kuraiset saappaat saivat minulle hetkellisesti aikaan jopa ahdistuneen ylipukeutuneen olon, mutta olo karisi hyvin pian saavuttuamme talliin. Jusun veljellä, Alexanderilla, oli viimeisen päälle laadukkaat (ja ihastuttavan perusväriset!) ratsastusvaatteet. Nyökkäsin nuorelle miehelle kohteliaan tervehdyksen, mutta keskityin sitten hevosiin.

”Tämä tässä on Trixia. Se on emänsä 4. rosengårdilaisvarsa ja voinkin sanoa, että varmasti kevyt ja nopea. Quick Trickin varsat ovat oikein näppäriä hyppääjiä.”
Arne avasi karsinanoven puhuessaan, ja pääsin rapsuttelemaan suloista, tähtipäistä ruunikkoa. Se oli ulkoisesti ehkä vähän Grannimainen tai tammaversio Lefasta, ja pistin merkille karvan kauniin kiillon. Karsinasta paljastui Jusu, joka oli mitä ilmeisimmin laittanut tamman kuntoon. Annoin Arnen jatkaa.
”Trixian isä on vielä näyttöjä vailla, mutta erittäin lupaava, Claristo Z.”
”Ahaa, zangersheide? Ei kai vain jotain sukua Castonille?” kysyin mietteliäänä ja hetkellisesti jopa häpeillen, kun olin livauttanut huippusiitosorin nimen ikään kuin muita lahjakkaita zangersheidejä ei olisikaan.
”Ja, juuri Castonin poika. Myös Claristosta povataan hyvää periyttäjää.”
Huokaisin henkisesti helpotuksesta ja katsahdin Trixiaa hyväksyvästi. Samassa Jusu lähti taluttamaan sitä maneesiin. Seurasin ratsukkoa kiltisti Arnen kannoilla, Alexanderin jättäytyessä maneesiin päättäväisesti etenevässä jonomuodostelmassamme viimeiseksi.

Trixia vaikutti uteliaalta, mutta ei yksinolo sitä suoranaisesti häirinnyt. Askeleet olivat kieltämättä matkaavoittavat, ja alkukäyntejä tunnollisesti taluttava Jusu sai harppoa tosissaan. Sitten, jonkun ajan ja Arnen pitkälle polveilevan sukuselonteon jälkeen, Jusu pysäytti Trixian maneesin keskelle ja Alexander kiipesi tanssahtelevan tamman kyytiin. Jalustimet olivat valmiiksi sopivat, joten tätä oli varmasti valmisteltu etukäteen. Tai ehkä Alexander ylipäätään ratsasti Rosengårdin nuoria Suomessa ollessaan, pohdiskelin.

Alexander kuiskasi siskolleen vähän töykeään sävyyn, mitä seurasi naisen pikainen poistuminen maneesilta. En saanut ihan selvää, mutta ruotsilta se kuulosti (”Hämta din favorit, ja vill spara Kami till sist”). Kepein askelin loikkiva Jusu lähti epäilemättä laittamaan seuraavaa ratsua valmiiksi.

Tamma näytti ihanan yhteistyöhaluiselta ja tykästyin etenkin sen laukkaan. Alexander ratsasti siististi ja päättäväisesti, ja tyylissä oli havaittavissa keskieurooppalaisuutta. Mies piti muodon aika lyhyenä ja ratsasti tammaa kuin se olisi valmiimpi kuin olikaan – mahdollisimman myyvästi siis. Tavallaan se ärsytti, tavallaan vaikutti. Tokihan tiesin katselevani nuorta, enkä olettanutkaan tamman olevan ihan valmis. Vaikka Trixia oli kyllä ihan yllättävän valmis. Tai sitten Alexander oli parempi esittelijä kuin hoksasinkaan.

Jossakin vaiheessa Jusu oli tullut maneesiin taluttamaan toista ruunikkoa, ja ratsujen vaihto tapahtui hyvin sulavasti.
”Belisa saattaa vaikuttaa tylsältä, mutta se on silti laadukas. Kiva ratsastettava, rehellinen”, Jusu sanoi viereltäni, kun Alexander oli tamman kanssa maneesin toisessa päässä.
”Niinhän se on”, Arnekin myötäili, ja ymmärsin, ettei ruunikko ollut Alexanderin suurimmassa suosiossa. Mies ratsasti jotenkin löysemmin ja välinpitämättömämmin, vaikka olisi voinut kuvitella, että juuri tästä hän olisi sitten halunnut eroon. Tai sitten minä ylitulkitsin.
”Belisalla on kyllä hyvä suku, puhtaat liikkeet, kiva hyppy ja, no, ei siinä ole oikeastaan mitään vikaa. Se ei vaan ole niin näyttävä”, Arne totesi rehellisesti, ja arvostin sitä. ”Se on itse asiassa meidän toisen polven kasvatti.”

Tarkkailin tammaa, ja yllätyksekseni pidin siitä. Jusu oli sanoissaan oikeassa. Vaikka Alexander ei oikeastaan edes yrittänyt saada tammaa esiintymään edukseen, se näytti silti kivalta. Helpolta, mutkattomalta, sellaiselta jolta kukaan ei odottanut mitään, mutta joka saattaisi varmalla suorittamisella hypätä voittoon. Sitä paitsi, oli ilahduttavaa nähdä noin järkevä 4-vuotias. Belisastahan voisi kuoriutua vielä vaikka mitä! Ja jos ei muuta, niin ainakin se saattaisi periyttää sievää luonnettaan. Sellaiselle perinnölle oli Amandan valitsemien orien jälkeen tarvetta.

Viimeinen tamma oli musta. Taas Jusu uskaltautui kommentoimaan pikaisesti – olin ennenkin huomannut, että nainen oli hevosista puhuessaan rohkeimmillaan. Selvästi myös välit isään olivat hyvät.
”Kamilan emä Karro on Alexanderin entinen ykköskisaratsu”, Jusu kertoi, mikä tavallaan selitti taas astetta ryhdikkäämpää ratsastusta. Vaikka no, oikeasti erot Alexanderin olemuksessa olivat hyvin minimaalisia. Ehkä jopa kuvittelin.

”Karron 5-vuotias poika Mirro on jäänyt meille, ruuna hyppää aivan mielettömän hyvin. Myös Kamilalla on hyppykyky kohdallaan. Se saattaa näyttää vähän rumalta ankanpoikaselta, mutta hypätessään se loistaa”, Arne vakuutteli. ”Kamilan isä on Suomessa yhden kauden astunut holstainerori Cool Vibes, ja sen emänisä De Hero ja emänemä Rosengårds Keela taas asuvat yhä meillä. Näet nekin halutessasi.”

Katselin tammaa nyökytellen, vaikken ollut ihan samaa mieltä Arnen kanssa, rumuudesta siis. Minusta se oli nimenomaan todella kaunis pölyisen mustassa värityksessään. Aavistuksen kyömyssä päässä oli jotakin arvokasta. Kahden muun tamman tavoin Kamilakin oli nuori, mutta silti selkeästi rohkea. Sen askeleet eivät ehkä olleet kauniita, mutta toimivia. Takaosassa oli jo havaittavaa lihasta.

Tuijottaessani mustan nuoren tamman tasaista siirtymistä laukasta kevyeen loppuraviin totesin joutuneeni vaikeuksiin. Olin pitänyt jokaisesta, vaikka minun oli ollut tarkoitus rajata yksi tammoista edes ajatuksen tasolla pois. Tai laittaa ne mielessäni paremmuusjärjestykseen. Häkeltyneenä päädyin vain kättelemään ja kiittämään Arnea, sekä hymyilemään Jusulle (ennen kuin tämä säntäsi ottamaan groomin tehtävät haltuun selkeästi aivan liian tärkeältä veljeltään, joka muuten hävisi paikalta nopeammin kuin ehdin huomatakaan).
 
#RGEsteleiri
Isabella Rosengårdissa: Osa I – Osa III
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 08.10.18 22:55
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kartanopäiväkirjat
Vastaukset: 14
Luettu: 199

Ankan päiväkirja


Perjantai, 28.9.2018
Rosengårdin tilalla
Osa I

Tulimme Innan kanssa samaa matkaa yhdellä trailerilla, vaikka periaatteessa koko porukka olisi voinut käyttää Auburnin isoa hevosrekkaa. Olin vähän jopa odottanut yhteistä matkustusrupeamaa Innan kanssa, vaikka lopulta autossa vallitseva tunnelma olikin vähintään outo. Rupattelimme kyllä niitä näitä koko ajan, mutta ihan pientä kiusallisuutta oli aistittavissa. Sen oli pakko johtua selvittämättömästä Verneri-asiasta, mutten oikein saanut asiaa puheeksi, eikä kyllä Innakaan. Mitenkään liian vaivaantunutta meillä ei kuitenkaan ollut, ja totta puhuakseni tämä leiri Rosengårdissa hermostutti minua enemmän. Siis ensinnäkin: mikä kumman leiri?!

Ja noin vain olimme perillä.
”Tervetuloa, tervetuloa.”
Jusun isällä oli lämmin ääni, napakka mutta pehmeä kädenpuristus ja ystävälliset silmät. Sitten Tytti (päivää, hauska tavata) ja Jessi (hei hauska tavata), sekä puheet Henrikistä joka oli myöhässä.

Hymyilin hermostuneen maltillisesti ja olin hyvilläni siitä, että Ankan saattoi purkaa kopista ilman mitään ohjelmanumeroa. Vastaanotto oli ihanan lämmin, mutta tilan emäntää ei näkynyt missään. Poissaolo oli tässä tapauksessa suurempi loukkaus kuin epäystävällinen tervehdys olisi ollut, ja vatsassani muljahti.

Avasimme Innan kanssa trailerin takaluukkua, kun satuin katsahtamaan tallimme nuorta paria. Sekä Rasmus (no, ehkä erityisesti Rasmus) että Jusu näyttivät siltä kuin näillä olisi juuri tullut varsakakat housuun. Sain pariskunnan hermostuksesta ihmeellistä voimaa – eihän minulla lopultakaan ollut mitään hermosteltavaa. Rasmuksen piti tehdä vaikutus perheeseen, Jusun perheellään meihin, ja heidän hevostensa pitäisi tehdä vaikutus minuun. Niinhän se oli, eikö? Tuskinpa Susanne sentään kutsuisi kokeilemaan kasvattejaan vain kertoakseen, että ne oli juuri myyty toisaalle.

Ryhdyin napsimaan Ankalta kuljetussuojia jaloista heti trailerin vieressä, kun napakka Tytti tuli auttamaan ja irrottamaan suojia toiselta puolelta. Kiitin kohteliaasti ja viskelin suojat trailerin välitilaan muiden tavaroiden seuraksi. Talliin kiirehtivistä ja yhä hevosiaan purkavista muista välittämättä taluttelin Ankkaa kaikessa rauhassa Rosengårdin pihamaalla. Katsoin ensin käynnin puhtautta ja hoputin neitoa reippaampaan askellukseen. Tarkastelu oli jäänyt päälle, sillä Eelalla oli nuorempana ollut tapana potkia itselleen kuljetuksen aikana kaikenlaisia pikkunirhaumia ja minivenähdyksiä, kunnes sen jalat suorastaan muumioitiin. Ankka vaikutti kuitenkin lupsakalta itseltään, joskin korvat olivat odottavassa ja innokkaassa hörössä.

Vihdoin maltoin siirtää katseeni Ankan kintuista kartanoon ja tiluksille. Rosengård oli hieno, ja tunsin kateellisen pistoksen. Myös Auburn – tai oikeammin Kastanjan kartano – oli ollut yhtä hieno, ennen kuin tulipalo pilasi kaiken. Toki olimme Amandan kanssa entisöineet kaiken tismalleen sellaiseksi kuin tilat olivat olleetkin, mutta ajan tuomaa patinaa oli erittäin hankala feikata. Viime vuonna kasvatetut pensaat eivät mitenkään näyttäneet yhtä majesteettisilta kuin vuosikymmeniä samanlaisina hoidetut kasvit tai ikivanhat puut.

Olihan meilläkin jotain säilynyt, se yksi suuri hevoskastanja esimerkiksi, mutta perinnemaisemassa oli säröjä. Rosengårdissa ei ollut. Tilaa oli vaalittu arvokkaasti, eikä sen ollut annettu myöskään rapistua. Modernisointia oli tehty julkisivuun hyvin vähän, tai sitten vain erityisen tyylikkäästi. Kaikesta paistoi sukuraha ja suomenruotsalaisuus (vai johtuiko jälkimmäinen vaikutelma tiedosta?).

Unohduin tuijottamaan kartanoa matkan päästä, kun havahduin pieneen liikkeeseen. Heilahtivatko ylimmän kerroksen verhot, vai näinkö omia harhojani? Ankka kyllästyi samalla sekunnilla haaveilevaan taluttajaansa ja kiskaisi päänsä alas nurmelle. Horjahdin pienesti ja palasin todellisuuteen. Kyllä, olin nähnyt näkyjä, sillä eihän kukaan alle eläkeikäinen vakoillut verhojen välistä vieraitaan. Eihän?  

kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 08.10.18 19:43
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Ankan päiväkirja
Vastaukset: 9
Luettu: 504

Kartanolta toiselle | Rosengårdin esteleiri

Kerta kiellon päälle

Leiriekstra @Isabella S.:lle... Mitä tapahtui sunnuntain illallisen jälkeen?

Susanne Rosengård oli merkillinen nainen, Arne ajatteli ja katseli kustavilaistyylisessä nojatuolissa kertakaikkisen rentoutuneen näköisenä istuvaa vaimoaan. Rouvan käsivarret lepäsivät käsinojilla, ja pitkien ja kapeiden sormien ote kristallisen viinilasin kepeästä jalasta oli herkkä. Voi kuinka valheellista sellainen herkkyys  ja rentous oli — tai ei, ei valheellista, mutta harhaanjohtavaa kuitenkin. Joskus Arne itsekin oli mennyt halpaan ja pitänyt Susannea herkän olemuksen vuoksi vaarattomana. Nyt hän tiesi toisin. Vaikka vaimon asento tuolissa oli mukavan näköinen, mies ei hetkeksikään erehtynyt pitämään yhä sievää rouvaansa sirona koriste-esineenä.

Peto Susanne oli, jos jotakin. Tiikeri, joka ei pelännyt hyökkäystä miltään taholta. Leijonaemo, joka lekotteli savannilla rentona. Tarpeen vaatiessa sellaiset rennot petoeläimet raatelisivat kyllä.

Arne oli seurannut kahden kartanonemännän keskustelua mielenkiinnolla. Hän pohti juuri todistamansa keskustelun tarkoitusta yhä. Oli puhuttu yhtä, mutta Arne oli kohtalaisen varma siitä, että jotkut välitetyistä viesteistä olivat jääneet hänen käsityskykynsä ulkopuolelle. Vuosikymmenet Susannen kanssa olivat opettaneet etsimään motiiveja ja merkityksiä silkoisten sanojen takaa, mutta erehtymättömäksi aika ei ollut häntä muovannut.

Toisinaan kysyminen auttoi. Arne katseli hetken kynttilän liekkiä.
"Se oli sangen kiintoisa keskustelu", hän kommentoi sitten ja taivutti hieman niskaansa, niin kuin olisi venytellyt raukeana.
"Hmm", kartanonrouva myönteli.
"Mistä me mahdoimme tosiasiassa puhua?" Arne tunnusti yhdellä iskulla sekä tietämättömyytensä että tarkan huomiokykynsä.
"Murhista ja skandaaleista", Susanne tiedotti muitta mutkitta, eikä aivan hymyillyt, vaikka suupielet liikahtivatkin hämäävästi hymynkaltaiselle kaarelle.
"Vai niin", Arne nyökkäsi.

Kartanonisäntä oli ehdottoman varma, ettei sellaisia sanoja oltu mainittu kertaakaan hänen ruokapöytänsä ääressä. Nyt Susanne käänsi terävän katseensa häneen ja hymyili. Arne katseli vakaasti takaisin, puntaroiden ja aprikoiden, ja hänen oli jälleen myönnettävä, että nainen ansaitsi hänen arvostuksensa.

Rouva käänsi katseensa siihen samaiseen liekkiin, jota Arne oli vain hetki sitten tarkastellut. Kristallilasi kohosi ja ohut reuna kohtasi punatut huulet. Arne seurasi kaikkien näiden vuosienkin jälkeen lumoutuneena, kuinka sulavin elkein Susanne teki kaiken elämässään.

"Ja meidän kuopuksestamme", nainen, hänen kolmen lapsensa äiti, sanoi.

Hiljainen sävy sai Arnen miltei siristämään mietteliäänä silmiään.

Hän korjasi hieman aiempia ajatuksiaan. Susannen eleet olivat sulavia kutakuinkin kaikissa muissa toimissa, mutta ojentaessaan, nuhdellessaan ja varoittaessaan hän saattoi sortua lujaan ehdottomuuteen. Sellaisina hetkinä virheetön kohteliaisuus rakoili ja näytti kovapintaisen vaaran allaan.

Arne ajatteli hetken Isabella Sokkaa. Jokin kallalaisessa kaukaisessa sukulaisessa ja tämän sukutarinan pyörteissä oli saanut Susannen varuilleen. Mitä tekemistä heidän hennolla nuorimmaisellaan oli minkään kanssa? Arne katseli vaimoaan sivusilmällä, eikä kyennyt näkemään peilityyntä pintaa syvemmälle. Kyseleminen ei selvästikään johtaisi häntä ymmärryksen äärelle. Ei tänään.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 08.10.18 19:41
 
Etsi: Kilpailut ja tapahtumat
Aihe: Kartanolta toiselle | Rosengårdin esteleiri
Vastaukset: 2
Luettu: 344

Awkward small talk

3.10.2018
Automatkalla takaisin Kallaan #RGesteleiri
mukaan @Isabella S.
Esteleiri loppui yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Pian sitä jo huomasi lastanneensa hevoset jälleen traileriin ja ajavansa takaisin Kallaa kohti. Leiri oli ollut hyvin antoista. Hanin kanssa saatiin hyviä vinkkejä ja päästiin treenaamaan paremmin kuin kotona sitä treenaisin. Lisäksi me päihitettiin monta lahjakkaampaa esteratsukkoa harjoituskisoissa puhtaalla radalla. Ainoastaan Rasmus sai meitä paremman radan. Oli hauska huomata miten katras sisaruksia dominoi.

Me aloitettiin Isben kanssa matka hiljaisuudessa. Radio soitti Spotifysta musiikkia ja annoin Isabellan valita mitä kuunneltiin. Pieni näyttö koelaudalla näytti livekuvaa Hanista ja Ankasta. Ne olivat matkustaneet rauhallisesti yhdessä. Hani keskittyi alkumatkan lähinnä heinäverkkoonsa. Se oli rauhallinen matkustaja, mutta jälleen sitä oli saanut rohkaista reippaasti astumaan sisälle koppiin. Ankka sen sijaan oli astunut rennosti ramppia pitkin.

Naputtelin musiikin tahtiin rattia ja pidin katseeni edellä ajavan trailerin perässä. Rasmus ja Jusu siellä ajoivat jälleen meidän edellä. Pidin turvavälin hyvänä. Oli hieman sateinen päivä.

”Ihanaa päästä taas kotiin”, huokaisin rikkoen hiljaisuuden.
Säädin musiikkia hieman hiljemmälle. Toivottavasti Isbeä ei haitannut pieni small talk.
”Leiri oli kyllä hyvä, mutta kaipaan jo omaa kotia”, naurahdin ja vilkaisin brunettea vierelläni. ”Pääsee tekemään viimeiset valmistautumiset cupiin.”
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 06.10.18 19:01
 
Etsi: Roolipelaus
Aihe: Awkward small talk
Vastaukset: 6
Luettu: 105

Grannin päiväkirja

Viimeistelyharjoitukset
3. lokakuuta 2018 -- #RGesteleiri #sarahinhaaste31

Rosengårdin kilpailuharjoitus olisi Grannin viimeinen hyppykerta ennen Kalla CUPin kolmansia osakilpailuita. Vähän uhkarohkeasti mä olin päättänyt ilmoittaa sen metriin, vaikka meidän ensimmäinen metrimme olikin viime kauden päätteeksi aivan floppi. Mä en oikein tiennyt, mikä muhun meni, kun pitkään emmittyäni valitsin sen metrin. Turvallinen kasikymppi olisi ollut sata kertaa fiksumpi valinta...

... mutta eihän se olisi edistänyt meidän kehitystä mitenkään. Kasikympin aika oli ohi. Toki kävisimme vielä yksissä ulkopuolisissa kilpailuissa hyppäämässä sen, ja jos tarve todella vaatisi, palaisimme siihen muutenkin. Piti kuitenkin toivoa, ettei sellaista tarvetta olisi.

Ja periaatteessa: miksi olisi ollut? Grannin ratsastettavuudelliset ongelmat olivat samat estekorkeudesta huolimatta. Puomien madaltaminen ei mitenkään merkittävästi auttaisi mua ratkaisemaan niitä. Enkä mä kilparadalla pulmia kuitenkaan voisi ratkaista, koska sellaista taikuutta ei ollut olemassa, että ongelmat olisivat kadonneet savuna ilmaan yhden esteradan aikana. Kotona se työ olisi tehtävä, ja valmennuksissa.

Eihän vajaassa viikossa oltu vielä päästy meidän haasteidemme ruotimisessa kuin alkuun, mutta jotakin oli silti jo tapahtunut. Isän opetuksessa ja välillä tallin omia kokeneita estehevosia lainaten mä olin taas alkanut muistaa, millaista oli hypätä isompia esteitä ja teknisempiä tehtäviä. Vaikka mä olin alati kauhuissani niin tehdessäni, tavallaan mä tunnistin vähän intoakin siellä kaiken hermoilun alla. Joskus mä olin ajatellut, että mä voisin oikeasti ratsastaa työkseni niin kuin Alexander, ja aina pieninä hetkinä Rosengårdin leiriviikon aikana mä muistin miksi. Tietysti mä muistin myös kaikki mutta-alkuiset jatkoajatukset.

Yhden ison mutta-ajatuksen sysäsin syrjään silloin, kun oli mun vuoroni ratsastaa Grannin kanssa radalle. Silloin mä ratsastin isän puheille ja pyysin sitä laittamaan radalle yhden isomman esteen. Isä nyökkäsi.

Pahinta peläten ja parasta toivoen mä johdatin Grannin radalle, joka oli kahta muun haastavuuden vuoksi 90-senttiseksi jätettyä estettä lukuunottamatta metrin korkeudessa - ja sitten, yhden laajan kaarteen takana odotteli se yksi isompi este. Kun se oli siellä kaiken muun seassa, mä en niinkään kerennyt ajatella sitä. Siispä mä ratsastin niin kuin sitä ei olisi ollut.

Tavallaan se este toimi juuri niin kuin sen piti. Kun me muutenkin aika hyvin sujuneen radan kesken liidettiin ilman sen kummempia ongelmia sen yli, mä ajattelin, että ehkä mä olin tehnyt oikean luokkavalinnen Kalla CUPissa. Ehkä oli ihan oikein edes kokeilla luokkanousua. Olisi ollut naiivia ajatella, että ehkä isommat esteet saisivat Grannin nöyrtymään ja kuuntelemaan mua paremmin, koska eihän siinä niin tietenkään kävisi. Se saattaisi olla ihan yhtä itseriittoinen ja omapäinen kuin aina muutenkin. Joka tapauksessa mä tiesin nyt, ettei me kompastuttaisi isompiin esteisiin. Grannilla oli valtava halu hypätä, eikä se tuntenut sanaa rimakammo.

Kun mä kuulin meidän kiilanneen tuloslistalla heti hirmu hyvin ratsastaneen Rasmuksen kannoille, mä näytin poikaystävälleni kieltä. Mua ei harmittanut hävitä sille, niin tyytyväinen mä olin omaan rataani. Ainoa puomi oli tullut toiselta niistä 90-senttisistä esteistä, kun Granni oli purrut kuolaimeen ja kiikuttanut meidät aivan pohjaan. Se hyppäsi siitäkin. Mua ei harmittanut edes se, että Inna teki heti meidän jälkeemme radan, joka oli sekunnin murto-osan meitä hitaampi mutta puhdas.

Kukaan muu meidän edelle ei sitten kiilannutkaan. Oli aika hauskaa päästellä menemään leikkimielisellä kunniakierroksella Grannin puolisisarukset meidän edellämme takakenkiään välkytellen.

kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 06.10.18 12:57
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 39
Luettu: 1276

All black everything? | Anna Sare

R O S E N G Å R D ?   28/09/2018

#RGesteleiri

Vaikka olin ilmoittautunut mukaan esteratsastuksen teholeirille tietämättä sen järjestyspaikasta oikeastaan yhtään mitään, olin kyllä kalastanut tarvittavan tiedon Isabellalta ennen sen alkua. Rosengårdin perhe kasvatti puoliverisiä estehevosia; perheen poika Alexander oli suhteellisen tunnettu esteratsastaja myös Suomen ulkopuolella mutta omasi jokseenkin kiistanalaisen maineen; ja perheen nuorin, Josefina, piti hevostaan Kaajapuron tallilla. Isabella itsekin lähti mukaan leirille Ankan kanssa, ja se jos mikä kertoi paikan tasosta.

Kun sitten otin Epiä ulos trailerista Rosengårdin kartanon pihalla ja pälyilin ympärillä hyöriviä ihmisiä, tein pari havaintoa. Josefina Rosengård oli se säikky hiirulainen, johon olin törmännyt Auburnissa ohimennen pariinkin otteeseen. Siro kuin ballerina, kaunis valtavine bambinsilmineen, mutta hento kuin ohut viinilasi. Oli vaikea uskoa, että tämä oli samaa perhettä muiden Rosengårdien kanssa – tuli heti selväksi, että Alexander ja Susanne olivat vahvoja persoonia, Arne taas hersyvän sosiaalinen ja ystävällinen.

Hevosista en tunnistanut kuin yhden, nimittäin Matildan nuoren ja kuuman Zelian. Ihmisistä tunnistin kuitenkin suurimman osan. Mukana oli Matildan lisäksi myös Jonny, Inna, Nita, Ellie ja Rasmus. Jollain tapaa yllätti ja jopa harmitti, ettei Julia ollut paikalla. En kai mä ollut alkanut kehittää jotain tunteita sitä kohtaan? Apua.
kirjoittaja Anna S.
lähetetty 05.10.18 23:46
 
Etsi: Spin off
Aihe: All black everything? | Anna Sare
Vastaukset: 4
Luettu: 103

Zelian päiväkirja

Rosengårdien esteleiri
#RGesteleiri

Perjantai 28.9.
Zelia oli yksi helvetin kusipää. Mä olin ymmärtänyt, että se oli stressannut lastaustilannetta ja siksi olin varannut siihen aikaa. Olin ymmärtänyt vielä senkin, että tamma oli kiljunut kopissa Rosengårdien kartanolle päästyämme, mutta sitä mä en ymmärtänyt, että neiti Idiootti oli kauhaissut etusensa mun reiteeni. En mä tiennyt mikä se oli, polvi varmaan, joka mun jalkaani oli kopsahtanut, mutta aika mojovalta se oli tuntunut.

Että ei yhtään hullumpi aloitus treenileirille. Kukaan ei edes yrittänyt tarjota apua, kun könkkäsin suu tiukaksi viivaksi vedettynä Zelia vierelläni kohti tallia saadakseni tamman hetkeksi pois häseltämästä.

***

Tajusin ihan liian myöhään, ettei antanut hirveän hyvää mielikuvaa a) itsestään ja b) hevosestaan roudatessaan nelijalkaista tallin suojiin kuin raivopää. Katselin Jusun vanhempia turvallisen etäisyyden päästä voidakseni arvioida niitä katseellani - ehkä ne eivät olleet vielä nähneet Zeliaa. Tai ainakaan yhdistäneet sitä Zeliaksi. Kiinnostikohan niitä edes?

"Sinäkö tulit tänne Electrizian varsan kanssa?" tumma ääni kysyi. Mun katse rävähti viereeni ilmestyneen mieshenkilöön, jossa oli jotain tuttua. Multa meni hetki laskea yhteen tämä fiilis ja se, että toinen tiesi Zelian emän nimen.

"Joo, Zelian", vastasin tajuten, että sen täytyi olla Jusun veli. En kuollaksenikaan muistanut nimeä, jonka olin kyllä kuullut, enkä niin välittänytkään muistaa. Mitä vähemmän tutustuisin Rosengårdeihin, sitä pienemmät suorituspaineet mulla olisi. Kai?

Lauantai 29.9.
Mä pidin Henrikin tyylistä valmentaa: se oli selkeä, riittävän vaativa mutta ennen kaikkea hevosystävällinen. Sellaisista valmentajista mä pidin ja sellaisten valmentajien kanssa sain Zeliasta irti tavallista enemmän hyviä pätkiä.

Onneksi nurmikenttä oli meille tuttu Auburnista, eikä Zelia vierastanut sitä lainkaan. Ehdottoman hyvä lisä tulevaisuuden kisakenttiä ajatellen.  Tamma oli läpi tunnin yllättävän yhteistyöhaluinen eikä poukkoillut turhia, toisin kuin eilisen ratsastuksen aikana. Silloin mua oli vain hävettänyt Rosengårdien kasvatusliitteen saaneen nulikan kanssa taisteleminen, kun pelkkä eteenpäin liikkuminen oli tuntunut haastavalta.

Onneksi mulla oli Jonathan, jolle purkaa hyvät ja huonot treenifiilikset heti tuoreeltaan.

Sunnuntai 30.9.
Päivä oli ollut hemmetin työntäyteinen: ensin me oltiin tehty Henrikin tehokas treeni kavaleteilla. Iltapäivällä Jusun veli oli ilmoittanut jakaneensa meille hevoset ja laittavansa meidät hyppäämään. Hetkeksi mulla oli meinannut mennä sormi suuhun ratsunvaihdoksen myötä, mutta Santosta se ei ollut haitannut.

Sitten oltiinkin jo saunaillassa, tai siltä päivän kulku ainakin tuntui. En vieläkään tiennyt, olivatko Rosengårdit kiinnostuneita Zelian elämästä, mutta ainakaan Alexander ei ollut häirinnyt mua enää ratsastusten ulkopuolella.

Henrik sen sijaan häiritsi. Istuin ulkona ihmettelemässä Jusun lapsuudenkodin tiluksia, kun mua arviolta muutama vuotta vanhempi mies liittyi seuraani.
"Sulla on näppärä hevonen", se totesi niin miellyttävästi hymyillen, että kuka tahansa olisi hymyilyt takaisin. Paitsi mä.
"Se väläyttelee", totesin puoliksi irvistäen. Henrik naurahti, mutta ei tehnyt elettäkään jatkaakseen matkaansa.

"Kuulin, että Auburnissa hypätään taas kilpaa. Kai starttaat jotain?" Henrik kysyi ja mä mietin, miksi se tenttasi mua.
"Joo, meen Zelialla kasikympin ensimmäistä kertaa kisoissa. Toivottavasti vieraan tuomarin ei tarvitse viheltää meitä ulos", puuskahdin vääntäen suustani väkisin vähän pidemmän vastauksen. En missään nimessä halunnut olla tyly, koska Henrikin valmennuksista mä voisin kuvitella maksavani jatkossakin.

"Kuka siellä tuomaroi?" Henrik kysyi. Nostin hetkeksi harhautuneen katseeni takaisin mieheen ja yritin tulkita sen kasvoilta, oliko se kiinnostunut Auburnin meiningistä vai jostain aivan muusta.
"Se oli joku Hannele", ähkäisin. Mulla oli onneton nimimuisti.
"Appelgren?" Henrik ehdotti outo ilme kasvoillaan.
"Joo, se just", mumahdin. Se oli outo keskustelu.

Maanantai 1.10.
Tuntui hassulta vetää päälleen jotain muuta kuin ratsastusvaatteet. Meidän oli määrä lähteä Jonathanin kanssa kohti kartanoa, enkä halunnut myöhästyä siksi, etten ehtinyt ehostautua aikarajan puitteissa.

"Ehkä mä en jätä Zeliaa tänne", naurahdin hiljaa, ettei kukaan muu kuin Jonathan kuullut. Olin uhkaillut hylkääväni tamman kartanolle varmaan viidesti, kun se oli hillinut milloin varustaessa ja milloin maastossa. Tänään rataharjoituksessa tamma oli ollut niin hyvä, että olin ollut tyytyväinen ratkaisuni hypätä kilpailuharjoitus ysikymppisenä. Jos me selvittäisiin siitä, meidän olisi käytännössä pakko selviytyä osakilpailujen kasikympistä. Ellei selvittäisi, syy istuisi satulassa.

Syy rataharjoituksen sujuvuuteen oli saattanut olla myös haukankatseinen Arne, jonka silmien edessä mut oli vallannut ihan uudenlainen tarve suoriutua moitteettomasti. Tottakai olin panostanut myös Henrikin opissa, mutta tuntui, että Arnen edessä olin ratsastanut maineeni puolesta - niin tyhmää kuin se olikin, koska täällä päin Suomea mulla ei todellakaan ollut mitään mainetta. Jos oli edes koskaan ollutkaan missään päin.

Nyökkäsin tervehdyksen Henrikille, jonka tunnistin kartanon edustalta.
"Olen aika varma kestäväni Hannelen tuomaroinnin jos selviän keskiviikon tulikokeesta Arnen tuomaroitavana", totesin leirin valmentajalleni. Huomasin Jonathanin toisen kulman kohoavan aavistuksen verran pysähdyttyäni juttelemaan Henrikin kanssa, mutta mies jäi kohteliaan välimatkan päähän odottamaan mua.
"Ai ööm kuinka niin?" Henrik takelteli samanaikaisesti epäilyttävään sävyyn köhien.
"Mitä?" kysyin silmät siristyneinä ennen kuin ehdin muistuttaa itseäni tenttaavani puolituntematonta valmentajaa.

Jopa hämärtyvässä illassa erotin Henrikin punastuvan. Mitä täällä tapahtui, miksi katselin vaivaantuneena kiemurtelevaa valmentajaani Jonathan parin metrin päässä awkwardina seisoskellen? Tästä mä en maksanut.
"No ei kun tuota.. Ei mitään", Henrik virkkoi kaikkea muuta kuin uskottavana. En ehtinyt kuitenkaan edes harkita seuraavaa siirtoani, kun joku nykäisi mua kutsuvasti kädestä. Se oli Jonathan, joka halusi seurata muita sisälle, pois viilentyvästä syysillasta.

Vilkaisin vielä kerran Henrikiä, ennen kuin parkkeerasin itseni Jonathanin kylkeen.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 04.10.18 19:02
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 6
Luettu: 235

Minan päiväkirja


Lauantai, 29.9.2018, Rosengårdin kartanolla

Puhelin on soinut sinnikkäästi tallitakin taskussa, ja kun vihdoin katsoin ruutua, vedin pitkän henkäyksen.
’Lotta A. soittaa’
Vilkuilin ympärilleni Rosengårdin kauniilla tiluksilla, mutta olin oletettavasti yksin. Hämmentävä maastoretki oli takanapäin ja päivän ohjelma vaikutti jo käsitellyltä. Olin kävelyttänyt Ankkaa ja hoitanut sitä tarpeettoman kauan, tuijotellut Rosengårdien hevosia uteliaana ja lopulta lähtenyt yksin lenkille. Hölkätessä saisi selvitettyä ajatuksiaan, mutta tähän puheluun olisi vastattava ensin.

”Hei”, henkäisin esittelemättä.
”Öh, hei Isabella”, Lotan ääni aloitti vähän epäröiden.
”Niin?”
”Tuota... Ajattelin vain, että olitko antamassa minulle jotakin hoito-ohjeita? Tai... jotain.”
Lotta kuulosti vähän vaivautuneelta, ja epäilykseni heräsivät.
”Onko Minalla joku hätänä?” kysyin kulmiani kurtistaen.
”Ei, ei ole. Sillä on kaikki hyvin. Ajattelin... että pitääkö minun tehdä jotain erityistä. Tai että kuka on vastuussa, nyt kun olet siellä vielä tiistaihin”, Lotta jatkoi, enkä tosiaan pysynyt kärryillä.
”Siis ei sinun tarvitse tehdä mitään erityistä, tarkkailet vaan Minan käytöstä ja soitat tarvittaessa Merjalle. Gabriella on tietoinen tietysti myös, ja pitää pullukkaa silmällä työnsä lomassa”, selitin rauhallisesti.

Puhelimessa tuli ihmeen hiljaista.
”Tuota”, Lotta henkäisi sitten. ”Siis sehän on varsonut. Tiesit etkö tiennytkin?”
Jäädyin. Ihan totaalisesti.
Etkö tiennytkin?
EN.
En tiennyt.
Miten se oli mahdollista?!

***

Tiistai, 23.9.2018, Auburnin kartanolla

”Huh se on kyllä jo todella paksu”, sanoin.
”Niin”, Lotta vastasi, ja kyyristyimme molemmat kurkistelemaan rautiaan nisiä. ”Se puhisee ja tuhisee jo aika paljon, ja liikkuu vähän vaikeasti.”
”Mmmh”, mutisin vain. Varsominen olisi jo voinut käynnistyä, mutta näköjään Mina oli ajatellut pihtailla. Punatukkainen vuokraajani oli jatkanut kiltisti Minan hoitamista ja päivittäisiä tarkastuksia, vaikka ratsastikin väliaikaisesti Rillaa. Tällä tankkerilla ei tosiaan esitettäisi yhtäkään kouluohjelmaa, ei edes tallin omissa kisoissa.

”Kaipa se sitten kohta poksahtaa”, huokaisin ja päätin soittaa ennakoivan puhelun Merjalle. Puhelu oli nopeasti ohi, ja Merja vakuutti olevansa henkilökohtaisesti maisemissa seuraavat pari viikkoa. Eläinlääkärimme tulisi vielä illasta tekemään pikaisen tarkistuksen, vaikka mitään syytä huolelle ei vaikuttanut olevan. Lotta jäi harjaamaan valtavaksi muuttunutta Minaa käytävälle ja nyökkäsin tälle hyväksyvästi.

***

Lauantai, 29.9.2018, Rosengårdin kartanolla

Olin yhä mykistynyt.
”Ahaa. Ehkä Merja sitten unohti kertoa.”
”Itse asiassa.. tuota... Olin täällä eilen kun Mina varsoi, ja Amanda sanoi soittavansa sinulle pikimmiten. Amanda on varmasti unohtanut”, Lotta selitti.
Niin. Unohtanut. Vaikka toki oli hyvä, jos Lotta uskoi niin. Minä en niellyt sitä lainkaan. Amanda oli täysin tahallisesti jättänyt kertomatta, että tammani oli varsonut. Toki syntynyt varsa oli koulusukuinen ja siten tavallaan siskon vastuualueella, mutta kyllä tämä oli ihan muuta ilkeilyä...
”Niinpä niin. Amanda on ollut kouluvarsasta hirveän innoissaan. Unohtaminen on ihan ymmärrettävää, ehkä heille on tullut Merjan kanssa sekaannus. Äskenkö se syntyi?” kysyin tasaisella äänellä.
”Ei... vaan eilen. Aika lailla heti teidän lähtönne jälkeen”, Lotta vastasi. En kehdannut kysyä enempää, vaan keskityin hengittelemään. Kunhan puhelu olisi ohi, avaisin välittömästi varsomiskamerasovelluksen ja yrittäisin selvittää sen pikselöitynyttä kuvaa tuijottaen varsan sukupuolen ja värin.

Lotta oli kuitenkin sekä nokkela että hienotunteinen. Nainen tulkitsi vaivaantuneen hiljaisuuden ihan oikein.
”Se on todella pitkäkinttuinen, tumma ori.”
”Ai, kiva kuulla. Ja hei, siitä vastuuasiasta. Amanda ja Gabriella osaavat varmasti antaa ohjeita, mutta ulkoiluttakaa niitä vain vähän kerrallaan, ainakin jos on näin viileää ja ensin kaksistaan. Sitten tilanteen mukaan ne voi laittaa Eelan ja Lyylin kanssa samaan tarhaan. Amanda varmasti ohjeistaa myös”, sanoin ja peittelin katkeruuden äänestäni parhaani mukaan. ”Ja kiitos kun soitit!”

Laskin puhelimen korvaltani ja olo tuntui oudon tyhjältä. Mina oli varsonut eilen, ja minä, tammanomistaja ja toinen kasvattajista, sain tietää vasta tänään. Jo yhden päivän viive tiedonkulussa oli nöyryyttävä. En ihmettelisi, vaikka jopa asiaan täysin liittymätön Rouva Susanne Rosengård olisi ehtinyt kuulla tammani varsomisesta ennen minua.

Jatkoin polkua eteenpäin kauniin syksyisessä maisemassa ja tappelin sovelluksen kanssa. Sitten kuva alkoi toimia, mutta karsina oli tyhjä. Mitä hittoa tämä nyt oli?!
Ja sitten puhelin kilahti.

Amanda viestitti, pokkana vain.
’Mauvelouksesta on tehty jo ostotarjous. En hyväksynyt sitä vielä.’
Hah! Vai ei hyväksynyt, kuinka ystävällistä. Nimen sisko oli silti näköjään päättänyt yksinään. Mitä jos en olisi vielä edes kuullut varsasta? Mitä Amanda oletti minun vastaavan? Tai sitten sisko oli nähnyt tai kuullut Lotan puhelun ja piruili kanssani. Oli miten oli, en alkaisi kiukuttelemaan. Vastasin vain ’Ok’, kun puhelin kilahti heti uudelleen.

Ihana, tunnollinen Lotta laittoi juuri WhatsApp-viestin.
’Ensimmäinen ulkoilu. Eikö ole komea? 😍


kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 03.10.18 13:09
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Minan päiväkirja
Vastaukset: 29
Luettu: 1103

I have to save a rum| Inna Paakkanen

29.09.2018
Syypää maireaan hymyyn
#RGesteleiri #paljastustehtävä
Lauantai Rosengårdin esteleirillä oli yhtä jännittävä kuin olin olettanutkin. Heti aamusta aamupalan jälkeen olin varustanut Hanin ensimmäiselle tunnille. Kuuluin Henrikin valmennusryhmään, joka oli suunnattu enemmän nuorille hevosille. Henrik siis varmasti osaisi tarttua mun tekemiin virheisiin Hanin kanssa.

Ensimmäinen tunti meni ihan hyvin. Uusi paikka jännitti yhä Hania. Eilisen puomitunnin jäljiltä mä kuitenkin jo tiesin hieman Henrikin tyylistä valmentaa. Se oli rohkaiseva ja pidin siitä. Nyt lauantain tunnilla me tehtiin selkeitä linjoja ja lähestymisiä. Nurmipohja ei ollut kovin uusi asia Hanille, jonka takia meidän meno ei ollut alkuun erityisen kaunista.

”Anna sille enemmän tilaa, äläkä ratsastaja niin kouluratsastajamaisesti”, Henrik neuvoi.
Selvä. Unohda kouluratsastajan vakituinen rooli. Nyt ollaan esteleirillä ja hypätään esteitä! Johan onnistui paremmin.

Iltapäivällä Alexander ohjasi meidät maastoon punaruunikolla tammalla. Itse sain ratsuksi yhden tallinhevosista. Se oli musta, 11-vuotias pikakiituri, Derisa. Ai vitsit, miten tamma olikin hauska tapaus. Olisin ehdottomasti halunnut päästä hyppäämään sillä, vaikka epäilin sen olevan turhan haastava mun käsiin esteillä. Maastossa Derisan leikkisyys lähinnä nauratti, kun yritin pitää sitä poissa Annan ja Dustyn takamuksesta.

Taisin hieman rakastua Derisaan. Harmi, jos en pääsisi hyppäämään sillä leirin aikana. Rapsuttelin tammaa, kun purin siltä varusteet pois. Puhdistin varusteita ennen kuin vein ne takaisin paikoilleen. Me käytiin seuraavaksi syömässä lounasta, jonka jälkeen porukka hajaantui. Itse menin hetkeksi ottamaan lepoa huoneeseeni.

Myöhemmin illalla, kun oli jo hämärää, mä lähdin taluttelemaan vielä Hania tallialueella. Saisin itse katsella hieman paikkoja itsekseni ja Hani pääsisi jaloittelemaan. Tamma käveli lennokkain askelin ja kyttäsi jokaista sopukkaa. Annoin sen kuitenkin mahdollisuuksien mukaan kävellä hieman löysemmällä narulla. Jos tuo kirahvin ja elefantin risteytys päättäisi lähteä, en mahtaisi sille muutenkaan mitään. Olisipa se perinyt korkeutensa enemmin Hazelilta..

Me oltiin juuri kävelemässä työntekijöiden ja meidän leiriläisten majoituksien ohitse, kun huomasin Alexanderin. Se oli vaatteittaan oikoen työntekijöiden asunnosta. Ei siitä, missä nyt asui leiriläisiä, vaan siitä toisesta. Asuiko siellä Jessi? Vai kenties se Tytti? Mulla ei ollut yhtään mitään hajua kumman asunnosta mies tuli pihalle.

Paneskeliko Alexander Rosengård vanhempiensa työntekijöitä? Huomasiko se meidät? Ei tainnut, me taidettiin seistä niin sivussa. Katseeni seurasi Alexanderia, kun tämä asteli pitkillä koivillaan kartanolle. Mua taisi kiinnostaa liian paljon kenen kanssa Alexander oli muhinoinnut. Tai ehkä se oli käynyt vain juttelemassa? Hah, niin varmaan.. Alexander oli sellainen häntäheikki, ettei se vain muhinoinut naisten kanssa.

Ehkä jättäisin asian selvittämättä? Ehkä jäisin asunnon lähellä kyttäämään kumpi sieltä tuli ulos, Jessi vai Tytti? Tai sitten vain kysyisin Alexanderilta suoraan. Olinhan mä sentään utelias.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 02.10.18 21:45
 
Etsi: Spin off
Aihe: I have to save a rum| Inna Paakkanen
Vastaukset: 23
Luettu: 564

Helpotuksen huokauksia

30.9.2018 aamutunnin jälkeen #RGesteleiri, mukaan @Jusu R., ei avoin #jusmus

Mä en ollut ihan varma, mitä ajattelin Alexanderista. Toisaalta se vaikutti ihan hauskalta, oli kunnianhimoinen, ja musta tuntui että meissä oli muutakin samaa kuin sukupuoli ja palava intohimo esteratsastusta ja estehevosia kohtaan. Toisaalta se oli aika erikoinen tyyppi, jotenkin vähän kireä, ja mua oli lievästi sanottuna kuumottanut kivuta Peksin selkään, joka oli paitsi nuori, ori ja kuuma, myös kaikesta päätellen Alexanderin silmäterä.

Molemmat olivat todellakin antaneet mun kuulla kunniani, jos olin tunnilla töpeksinyt, mutta onneksi yhteinen sävel oli hyppyjen aikana löytynyt ja mä saatoin olla loppujen lopuksi ihan tyytyväinen. Tai no, ainakaan ei tuntunut siltä, että mun pitäisi kaivautua maan alle tai lähteä takaisin Auburniin ja olla palaamatta koskaan.

Mä olin juuri saanut Peksin riisuttua ja vetäistyä hikiset kohdat sienellä, kun Josefina ilmaantui orin karsinalle. Se näytti hyvältä kuten aina, ja mä tulin kovin tietoiseksi mun kirkuvanpunaisesta naamasta ja hikiläiskäisestä t-paidasta. Vedin äkkiä hupparin paidan päälle, mutta ei sekään nyt ihan hirveästi tainnut tilannetta pelastaa.

”Phuuh”, mä huokaisin ja riisuin kypärän. ”Näyttikö se ihan karsealta?”
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 02.10.18 21:35
 
Etsi: Roolipelaus
Aihe: Helpotuksen huokauksia
Vastaukset: 13
Luettu: 153

I have to save a rum| Inna Paakkanen

27.-28.09.2018
#RGesteleiri
”Nonni, hoplaa”, maiskautin sanojen perään ja nykäisin narusta.
Hani otti epäröivät askeleet koppiin ja taputin sitä kaulalle heti, kun ketju oli kiinni pehmustetussa riimussa. Serkkuni Emma laittoi takapuomin paikalleen ja nostimme rampin ylös yhdessä.
”Kiitos vielä, että viitsit uhrata viikon täällä”, kiittelin serkkuani, joka heilautti kättään.
”Ei mitään oikeasti.”

Emma Sariola oli serkkuni äidin puolelta. Me kasvoimme melkein naapureina ja Emma on serkuistani läheisin. Lea-mummin lisäksi Emma on yksi ainoista, jotka eivät välittäneet perintöjutuista. Emma kerran sanoikin mulle, että ei hän ollut samalla tavalla läheinen Elsan kanssa, joten ei odottanut tädiltä mitään.

”Tuukka ja Reetta tulevat ylihuomenna. Tuukalla on vielä kotona jotain työjuttuja, enkä viitsinyt Reettaa raahata tänne kipeänä”, Emma kertoi.
”Jätin Reetalle karkkia kaappiin”, kerroin ja Emma tuhahti.
”Taidat olla Reetan lempikummitäti”, Emma naurahti kuitenkin. ”Tyttö ei puhunu mistään muusta kuin sun talossa asumisesta viimeiseen kahteen viikkoon.”
”Haha, kunhan et anna sen omia Iinestä ja Launoa, niin kaikki on hyvin.”
”En anna. Nyt hyvää leiriä”, Emma sanoi.

Nousin Audini kuskinpaikalle ja vilkutin vielä serkulleni, kun tämä jäi talli- ja talovahdiksi. Ennen Emmalla oli ollut oma suuri yksityistalli, mutta hän joutui ajamaan sen konkurssiin. Nykyisin tiloja vuokraa ratsastuskoulu. Emma omistaa tällä hetkellä ainoastaan yhden hevosen, Hanin siskopuolen Sassenachin. Itse asiassa Emma oli ottanut tamman mukaan viikoksi.

Me sovittiin Isben kanssa, että Hani yöpyisi tammatallissa. Siten voisin yöpyä Kallassa ja tulla nopeammin tallille ennen lähtöä. Ei olisi samanlaista säätöä enää huomenna kuin mitä tavaroiden pakkaus sun muu oli jo ollut. Sinne mä kyseisen hevosen purinkin heti, kun sain sen ulos trailerista. Joku aamutallilaisista kenties oli laittanut karsinan valmiiksi, joten pyöräytin hoitotammani sinne ja riisuin sen kuljetusvarusteista.

Annoin sille heti kasan heinää, joita se voisi sen aikaa mussutella, että kävisin tiputtamassa trailerin auton perästä jonnekin sivuun. Me oltiin sovittu Isben kanssa myös siitä, että hän ja Ankka tulisi meidän kyydissä. Ajatus siitä sai mahani muljahtamaan joka ikinen. Mua kaihersi, että Isabella oli seurustellut Vernerin kanssa, eikä ne ollut kertonut siitä. Me ei oltu juteltu asiasta Isabellan kanssa, enkä tiennyt halusinko.

Toivottavasti asia ei siis tulisi huomenna puheeksi ja osaisin pitää suuni kiinni. Me voitaisiin puhua jostain muusta, vaikka leipomisesta.

Seuraavana päivänä tallilla oli tohina, kun ihmiset pakkasivat autoja viimeisillä minuuteilla ennen lähtöä. Isabella piti tottuneesti homman kurissa ja varmisti, että kaikilla oli kaikki mukana. Onneksi mun trailerissa oli kunnon tilat myös tavaroille, joten me saatiin Isbenkin tavarat mahtuun kyytiin ilman ongelmia.

Vielä hevoset kyytiin, jonka jälkeen alkoi pieni ajourakka. Me ajettiin heti Rasmuksen ja Jusun perässä. Matka sujui onneksi myös ilman parisuhdepuheita. Me lörpötettiin Isben kanssa täysin kaikkea muuta.

Meinasin viheltää, kun pysäytin yhdistelmän Rosengårdin tiluksille. Hitsit. En osannut yhtään aavistaa, että Jusu ja Alexander olivat kasvaneet tällaisessa paikassa! Maisemat olivat hienot ja tilukset vetivät vertoja Auburnille. Ainakin siellä avarammat maisemat.

Vastaanottokomitea tervehti meitä, esittäytyi ja avusti meitä hevosten purussa sekä tavaroiden viemisessä talliin. Hani oli selkeästi vireä matkustamisesta. Se hääräsi karsinassa koko ajan, kun riisuin siltä matkustussuojia ja vaihdoin loimen ohuempaan. Lokakuu läheni, eikä pihalla todellakaan ollut enää niin lämmin. Jouduin itsekin pukeutumaan paljon lämpimämmin.

Lopulta me myös majoituttiin. Itse nappasin makuusijani rantahuvilalta. Purettuani hieman tavaroita olikin aika lähteä kierrokselle Rosengårdin tiluksilla.

Odotukseni leirin suhteen nousivat koko enemmän ja huomasin odottavani innolla kaikkea, mitä vain oli ohjelmassa.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 02.10.18 20:44
 
Etsi: Spin off
Aihe: I have to save a rum| Inna Paakkanen
Vastaukset: 23
Luettu: 564

Heidin elämää

30.09.2018 #RGesteleiri

Seisoin tallissa ratsastusvermeet päälläni muiden kanssa, kun Alexander marssi paikalle. Milon olin jättänyt huoneeseeni ja se oli jäänyt sinne tyytyväisenä sängyllään kuorsaten, joten ajatukseni olivat täysin edessä olevasta ratsastustunnista. Olisi mielenkiintoista saada Alexander opettajaksi, kun tämä oli ratsastanut jo yhdellä hevosistani, joka oli kaiken lisäksi vielä ollut oma kasvattini. Tuntui siltä, kuin mies tiesi jo vähän liikaakin taidoistani sen johdosta.

"Heidi saa pitää herneet poissa prinsessan sieraimista. Ota Malinke, hyvä, varovainen hevonen, mutta herkkis."
Kohtasin miehen ohimenevän katseen, eikä multa jäänyt näkemättä se pieni virne, joka kävi toisen huulilla.

Hevosjaon jälkeen etsin Malinken karsinan. Minua tuijotti hieno kimo holsteintamma, jolla oli selkeä estehevosen rakenne. Hymyilin hieman, tamma vaikutti hyvältä ratsulta Alexanderin tunnille.
"Malinke on Jessin puoliksi, ne on kisanneet hyvin isoilla esteillä", viereeni ilmestynyt Henrik paljasti. Miehen katse viipyi kimossa ja haikea hymy kävi tämän kasvoilla.
"Jessi on hyvä ratsastaja ja valmentaja", vastasin ja seurasin miehen reaktiota.
"Niin on", tämä vastasi ja epäilin, oliko Henrik jopa vähän ihastunut?
"Onko teillä kahdella jotain? Anteeksi, jos tungen nokkani väärään paikkaan, mutta mulle vain tuli sellainen olo", purin huultani, sillä en oikeastaan tiennyt miksi utelin asiasta.
"Kyllä mä joskus kauan sitten taisin olla vähän tykästynyt, mutta ei siitä tullut ikinä mitään. Nykyään olemme vain työkavereita", mies vastasi yllättävän reheellisesti.
"Ai. Oliko siinä jotain työympäristöä isompaa syytä?" löin itseäni ehkä vähän henkisesti nyrkillä.
"En osaa sanoa", mies vastasi olkiaan kohoittaen ja lähti sitten kävelemään poispäin.
"Onnea tunnille", tämä huikkasi vielä olkansa yli ja suuntasin itse hakemaan Malinken varusteita.

"Miksi Jessistä ja Henrikistä ei tullut pariskuntaa? Ne vaikuttaa kovin sopivilta toisilleen", utelin Alexanderilta ennen tunnin alkua. En tiennyt miksi aihe kiinnosti minua niin paljon, oliko oma rakkauselämäni niin surkea, että minun oli etsittävä sellaista muiden elämistä?
"Jessin mielestä Henrik on liian lyhyt", Alexander sivuutti asian olkiaan kohottamalla ja käveli kentän laidalle seuraamaan selkään nousevia ratsukoita.

Mietin oliko miehen sanoissa totuutta vai ei, mutta ainakin romantiikannälkäni oli toistaiseksi tyydytetty. Pitäisi oikeasti lakata seuraamasta niin paljon hömppää televisiosta ja antaa toisten suhdekiemuroiden olla.
kirjoittaja Heidi N.
lähetetty 02.10.18 16:24
 
Etsi: Spin off
Aihe: Heidin elämää
Vastaukset: 8
Luettu: 193

Tuuletustauko

01.10.2018, #RGesteleiri / mukaan @Jusu R., ei avoin

Aamun rataharjoitus oli mennyt aika vauhdikkaasti, Cai oli ollut koko vierailun ajan melko haastava, mutta mun mielestä se oli vain hyvä. Ei olisi mitään järkeä maksaa maltaita valmennusleiristä ja ratsastaa ongelmitta koko leirin ajan. Cai oli kaikkea muuta, kuin helppo ja antoi haastetta toivottavasti myös valmentajilleen, sillä orin kanssa ihan kaikki tavallisimmat jipot eivät tehonneet.

Milo sen sijaan oli ollut hyvinkin kurinalainen ja vaikka olin hivenen epäillyt sen mukana tuomista, olin ollut positiivisesti yllättynyt koiran käytöksestä. Puin päälleni tuulenpitävän takkini ja vaelluskengät, Milon panta ja nahkahihna roikkuivat ovenpielessä ja heti, kun nappasin ne käteeni, oli koira vierelläni.
"Mennäänkö lenkille?" kysyin koiralta hymyillen ja pujotin nahkapannan sen kaulaan.
Pääsimme ulos ja katsahdin ympärilleni. Lähdin kävelemään kartanolta poispäin, pysähtyen aina toisinaan, kun Milo halusi haistella jotain hajuja.
kirjoittaja Heidi N.
lähetetty 01.10.18 18:34
 
Etsi: Roolipelaus
Aihe: Tuuletustauko
Vastaukset: 23
Luettu: 101

Grannin päiväkirja

Jos lajia vaihtaa voisin
30. syyskuuta 2018 -- #RGesteleiri #innanhaaste6 #innanhaaste9

Joskus, ihan vaan joskus, tai siis aivan tosi tosi usein... mä mietin, että mitä jos mun ei olisikaan ollut pakko olla esteratsastaja.

Niin kuin vaikka nyt, kun mikään ei taaskaan sujunut. Grannilla oli tänään kevyt päivä, joten mä sain ratsastaa Damantella, joka ei päässyt liikkumaan leiriläisten kanssa. Damantehan oli ihana hevonen! Se oli nöyrä, herkkä, sopivan rohkea muttei varomaton, keveä ja ryhdikäs. Siis ihan toista maata kuin Granni. Oikeastaan Damante oli hyvin lähellä mun unelmieni hevosta, mutta juuri sillä hetkellä se ei lohduttanut mua yhtään.

Tunti nimittäin osoitti sen, että mulla oli rutiini isoille tehtäville täysin hukassa. Kaiken järjen mukaan mun olisi pitänyt suoriutua 11-vuotiaalla hyvin koulutetulla kilparatsulla melko helposti tehtävistä, joita isä mun eteeni asetti. Selvisinkin, siihen maagiseen kahdenkympin rajaan saakka. Santoksen kanssa mä olin kilpaillut metrikolmeakymppiä, ja muistin kyllä, miten valtavalta väli kahdestakympistä kolmoseen oli tuntunut. Siltä se tuntui taas. Mä en ollut hypännyt aikoihin mitään kunnon esteitä, vaan koko mun treenit olivat olleet aika lapsenkengissä. Vauva-Grannin kengissä.

"Juu-u, Josefina, nu måste du helt enkelt rida", isä sanoi lempeän lujasti.
Musta tuntui, että se vaihtoi kielen ruotsiin aina silloin, kun se arveli mun tarvitsevan erityistä emotionaalista tukea. Isabellalle se puhui tietysti koko ajan suomea, välillä vähän hassua ja puolikielistä.
"Uudestaan", isä vaati. "Sitten paussi, Josefina."

Mä viivyttelin niin kauan kuin pystyin. Isä ei pitänyt siitä, jos sen piti toistamiseen pyytää ratsastajaa toimimaan. Niinpä mulla ei ollut kuin ehkä neljä sydämensykäystä aikaa, ennen kuin mun oli pakko usuttaa Damante laukkaan. Herkkä hevonen teki niin heti, ja mun sydän säesti sen kavioiden rummutusta omalla rytmillään. Mä halusin rukoilla, että me selvittäisiin edessä odottavasta linjasta hengissä, mutta en mä tiennyt, kuuntelisiko kukaan mun rukouksiani. Taputin kerran Damanten kaulaa toivoen, että ehkä se kuulisi.

Adrenaliini rytisi ja ryskyi kaikkialla mun kehossa. Mä olin niin valpas ja niin elossa, että se hirvitti mua. Kai maailman huiput olivat niitä, jotka nauttivat siitä tunteesta. Mä olin vain kauhuissani.

"Bra. Fint jobbat, Josefina."

Me selvittiin. Mä olin huojentunut ja uupunut. Damante valui käyntiin ja mä itse matkustin sen satulassa haluamatta enää koskaan kerätä ohjia käteeni. Vilkaisin vielä kerran esteitä. Ne näyttivät yhä valtavilta.

Olisipa kentän ainoat asiat, joita saattoi ylittää, kouluaitojen kokoisia. Joskus mä leikittelin sillä ajatuksella, että mitä jos mä olisinkin kouluratsastaja. En kyllä sittenkään haluaisi itselleni mitään megalomaanisen reaktiivista hämähäkinkoipihevosta, sellaisia kuin nyt vaikka hollantilaisten jalostamat kouluratsut saattoivat olla. Valitsisin jonkun mukavan hevosen. Sellaisen, joka lähtisi aina iloisesti töihin (toisin kuin Granni). Sellaisen, jonka maailma ei järkkyisi, jos kentän laidalla sattuisi olemaan vaikka sadetakkiin puettu koira. Sellaisen, jonka selässä mulla olisi turvallinen olo, oli olosuhteet millaiset tahansa.

Mun kouluhevoseni olisi ehdottomasti pikemminkin tasainen puurtaja kuin säpäkkä liikeihme. Me ei varmaankaan oltaisi ratojen näyttävin ratsukko, mutta me tehtäisiin hyvin ja huolellisesti ne asiat, mitä osattaisiin.

Yksi ongelma mun hypoteettisessa kouluratsastussyrjähypyssä kyllä oli.

Kouluvalmentajat tuntuivat melkein järjestään olevan järkyttävän pelottavia. Siis ajatellaan nyt vaikka Amanda Sokkaa. Kun se näkisi mun sympaattisen, ehkä kouluratsuksi vähän liian matalajalkaisen tammani, se tuhahtaisi ja nyrpistäisi nenäänsä. Se ei myöskään kovin kauan katselisi meidän mukavaa menoamme. Kouluratsastajat vaativat aina vaan enemmän ja enemmän, ja koska mä en ollut kovinkaan vaativa luonne, mä en varmaan sittenkään sopisi sellaiseksi. Kun ei mua haittaisi vaikka se, ettei mun hevoseni lisäisi ravia erityisen näyttävästi eikä sen laukanvaihtosarjoissa olisi juurikaan ilmaa alla.

Miksi mä sitten oikein sopisin, jos mä olin kouluratsastajaksi liian vähääntyytyväinen ja esteratsastajaksi turhan kyvytön sietämään pientä jännitystä?

No, oikeastaan se oli aika selkeää, vaikkakin utopistista.

Mun matalajalkainen ja mukava koulutammani tarvitsisi ehkä juuri niitä sellaisia hämähäkinkoipisia näyttäviä oreja parikseen. Se voisi tehdä vähän itseään laadukkaampia, mutta temperamentiltaan vielä käsiteltävissä olevia varsoja. Mä voisin rapsutella niitä varsoja, joilla olisi emältään peritty piirto, ja sitten myydä ne sellaisille ihmisille, joiden hinku kilparadoille oli suurempi kuin mun.

Oikeastaan, oivalsin siinä Damanten kanssa kävellessäni, jos mä olisinkin hevoskasvattaja, mun ei edes tarvitsisi hankkia uutta hevosta. Granni olisi aivan hyvä siitostamma. Sen isoimmat viat oli ratsastettavuus ja hapan luonne, mutta jos mun ei tarvitsisikaan saada siitä kilpahevosta... haittaisiko ne? Opettaisikohan se varsansakin pahoille tavoille?

"... ja Josefina voisi tulla vielä kerran tämän saman tehtävän, ja sitten siirrytään heti seuraavaan", isän ääni herätti mut takaisin todellisuuteen.

Ai niin.

Mun piti edelleen olla esteratsastaja.

No, me oltiin jo kerran selvitty tehtävästä hyvin, rohkaisin itseäni. Estehevonen mun allani hyrähti kuuliaisesti käyntiin; se tiesi, että kohta hypättäisiin taas.

Sillä kertaa kaikki tuntui helpommalta. Niin helpolta, että kellontarkasti rullaava Damante sai mut unohtamaan unelmien kouluhevostamman. Niinkin helpolta, että mä hairahdin pitämään itseäni sittenkin ihan pätevänä esteratsastajana, jolle mitkään esteet eivät olisi liian suuria. Sitten kun Grannista tulisi yhtä miellyttävä ja kuuliainen hevonen kuin Damantesta, me kyllä tehtäisiin hurjaa tulosta isoillakin radoilla.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 30.09.18 19:52
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 39
Luettu: 1276

Yhtenä iltana | Rasmus A.

2. lokakuuta 2018
#RGesteleiri

Syksy oli varmaan kauneimmillaan. Koivut eivät olleet vielä tiputtaneet lehtiään vaan näyttivät suhteellisen elinvoimaisilta, toistaiseksi, mutta jalommat puut vaahterasta tammeen loistivat kaikissa mahdollisissa punaisen, oranssin ja keltaisen sävyssä. Pudonneita lehtiä oli paikoitellen maassa paksuna mattona, vaikka kuvitelmissani Rosengårdin kartano oli kyllä sellainen paikka, jossa ne puhallettaisiin säännöllisin väliajoin kasaan ja pistettäisiin kompostiin pihaa rumentamasta.

Täytyi myöntää, että pidin syksystä. Vaikka sitä nyt varjostikin Laran sairastuminen, oli vaikea olla tuntematta tyytyväisyyttä, kun me Josefinan kanssa suunnattiin laitumelle, jossa Rosengårdin tammat ja varsat nauttivat tiistaipäivästä. Ei ollut lämmin, mutta ei vielä syksyisen kylmäkään, ja aurinko lämmitti selkää noustuaan kunnolla ylös siniselle taivaalle. Viikonloppuna oli tuullut kovaa, mutta nyt se oli tyyntynyt.

Laitumella käyskenteli neljä tammaa ja niiden neljä varsaa leikkivät keskenään sulassa sovussa. Me luikahdettiin Josefinan kanssa aitalangan ali laitumelle ja lähdettiin suuntaamaan kohti hevosia. Varsat eivät ensin huomanneet meitä, mutta tammoista pari lähti tulemaan kohti ja jälkikasvu tuli vauhdilla niiden perässä.

”Tänä kesänä sattui aika huono varsavuosi”, Josefina kertoili, kun hevoset piirittivät meidät. ”Pari tammaa jäi tyhjäksi ja muuta sellaista. Mutta neljä nyt kuitenkin! Elmiakin teki ensimmäisen, hartaasti toivotun tammavarsan.”

Josefina kurottui silittämään yhtä tammoista ja rapsutti sitten sen vierelle saapunutta rautiasta tammavarsaa kaulalta. Sillä oli kaunis pää, sopusuhtainen kroppa – niin sopusuhtainen kuin nyt varsalla saattoi olla – ja utelias, rohkea luonne. Tammavarsa tunki ihan liki hakemaan rapsutuksia ja sai muutkin rohkaistumaan kosketusetäisyydelle. Loput varsoista olivat oreja, kaikki ruunikkoja ja varsin samantyyppisiä, mutta ei kuitenkaan yhdestä puusta veistettyjä. Niistä näki, että ne olivat laadukkaan kasvatustyön tulosta; tulevia suoritushevosia, jotka oli laitettu alulle ajatuksen ja rakkauden kanssa.

”Tää on kivan oloinen”, arvelin rapsutellessani isointa niistä ruunikoista orivarsoista. Se oli jotenkin erityisen hyvin rakentunut, ja kun se hetkeä myöhemmin sai lellimisestä tarpeekseen ja pyrähti laukalla kauemmas saaden muut varsat ampaisemaan peräänsä, näki heti miten hyvin se liikkui. Höyhenkevyesti, mutta tarmokkaasti, eikä siinä ollut juurikaan jäljellä pikkuvarsan kömpelyyttä.

”Se on tuon Belantin”, Josefina kertoi ja osoitti yhtä tammoista. ”Se on itse asiassa varmaan tulossa myyntiin. Nuo muut kaksi oria on jo varattu.”

”Pitäisiköhän”, mietin ääneen ja naurahdin päälle, jotta Josefina varmasti tajuaisi vitsin. Taloudellinen tilanteeni ei missään nimessä antaisi myöten yhdenkään hevosen ostoa, ellei sitten…

”Tai pitäisiköhän se Lara astuttaa”, jatkoin ääneen ajattelua ja vilkaisin Josefinaa. Olin maininnut sille ajatuksistani ohimennen jo aiemmin, mutta sitä se ei tiennyt, että saatoin olla tosissani. Tuskin tiesin itsekään, olinko vai enkö.

”Kuntoutus on kuitenkin joka tapauksessa pitkä, ja se on varsonut jo kerran ilman mitään ongelmia”, yritin perustella.

”Niin”, Josefina vastasi ja kuulosti siltä, ettei se ainakaan ajattelut, että olin ihan pähkähullu. ”Ei se huono vaihtoehto olisi.”

”Ehkä sun äiti voisi auttaa miettimään sille jotain oria.” Naurahdin taas, mutta se ei ollut ihan kokonaan vitsi. Vaikka Susanne olikin aika pelottava, uskoin, että sillä voisi olla sellaista tietämystä puoliveristen sukutauluista, mitä omalla äidilläni ei enää niinkään ollut; eihän se ollut kasvattanut vuosiin.

”Ehkä”, Josefina vastasi ja vinkkasi vähän silmää.

Me lähdettiin valumaan laitumelta kohti kartanoa ja siellä odottavaa lounasta, mutta loin vielä viimeisen katseen jälleen aloilleen asettuneisiin tammoihin ja varsoihin. Ehkä Lara todella voisi olla ensi vuonna yksi niistä. Oliko meillä toisaalta mitään menetettävääkään?

#heidinhaaste #rassenhaaste3
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 30.09.18 13:21
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 5
Luettu: 180

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Kesällä kerran
#RGesteleiri #sarahinhaaste10 #rassenhaaste5
Vuorosanojen ulkopuolella:
→ Ei yhtäkään konjunktiolla alkavaa virkettä tai kappaletta
→ Ei eksymistä pitkiin lauseketjuihin
→ Ei vajaita virkkeitä


Veden pinta heijasteli aurinkoa. Me oltiin tultu Hannan, Hetan ja Caron kanssa aina Ramsholmeniin saakka rauhallisen uimarannan perässä. Kesä oli kuuma ja aurinko oli jaksanut helliä Suomen kansaa, joka perinteisesti voivotteli aina huonoja kesäsäitä. Tänä vuonna oli turha valittaa.

"Kelatkaa kun elämä olisi tällaista vuoden ympäri", Caro huokaisi.
"Tylsistyisin hengiltä", Heta totesi.
"Mutta ainakin kuolisit ruskettuneena", Caro huomautti.
"Todennäköisesti kuolisin sitten ihosyöpään."

Syövästä ja kuolemasta puhuminen ei sopinut lainkaan sellaiseen kirkkaaseen kesäpäivään. Nousin pyyhkeeltäni ja solahdin uimaan. Oliko vesi koskaan ollut näin lämmintä?

Puheenaihe oli jo vaihtunut, kun palasin muiden luokse.

"Me siis mietittiin, pitäiskö lähteä Hankoon tänään", Hanna selvensi mulle, kun mä katsoin sitä kysyvästi.
"Hankoon? Mitä siellä?" kyselin, vaikka eipä mulla tietysti ollut mitään Hankoa vastaan.
"Vähän vinkkua", Heta sanoi iloisesti. "Ja ehkä muutakin seuraa kuin vaan te. Mä jo kyselin Jacobilta ja se sanoi että saisi porukkaa liikkeelle."

Hangon kesä oli ehkä jopa vielä  kuumempi kuin mikään kesä missään muualla. Me käytiin Makaronitehtaalla syömässä ja kilisteltiin valkoviinilasejamme, paitsi Caro, joka vannoi punaviinin nimiin. Mulle tuli siitä vain kaamea päänsärky, enkä muutenkaan pitänyt mausta, joten ei se ollut mikään hirveä menetys.

Jacob ystävineen saapui vähän myöhemmin, ja me mietiskeltiin, minne me mentäisiin jatkamaan iltaa. Tietysti me jäätiin rannan tuntumaan, koska mikään ei ollut mukavampaa kuin istua terassilla ja katsella merelle. Ilta ei hämärtynyt juuri lainkaan, sillä elettiin vuoden valoisimpia kesäöitä. Elämä tuntui hirveän huolettomalta juuri silloin.

28.09.2018
Nyt ei kuitenkaan ollut kesä, enkä mä ollut Hangossa. Mä seisoin kotikartanon takaterassilla ja katselin naapurisaaren rantoja hivelevää merta etsien siitä sitä samaa rauhaa, josta mä olin niin kovin ilahtunut silloin kerran kesällä.

Me oltiin syöty illallista koko perheen voimin, tietysti Vilhelminaa lukuunottamatta, ja Rasmus Alsila oli ollut paikalla. Vastoin mun odotuksia äiti oli ollut sille mukava ja ystävällinen. Isän rento kohteliaisuus ei yllättänyt, mutta se, ettei äiti ollut aloittanut ristikuulustelua tai sanonut näennäisen huolettomasti jotakin todella pisteliästä, oli ehkä vähän erikoista. Aloin epäillä, että ehkä mä olin elämäni aikana luonut liioiteltuja kauhukuvia omasta äidistäni.

Tuuli yltyi ja kävi navakaksi. Värähdin ja päätin, että oli aika mennä. Eteisessä mä kohtasin ruokasalista astelevan isäni, ja hetkeksi mä jännityin vähän.

"Jag går nu", sanoin kuitenkin rohkeasti.
Isä nyökkäsi.
"Ses i morgon. God natt, Josefina. Gå försiktigt", se toivotti ja muistutti, että ulkona oli liian pimeää jotta kannattaisi juoksennella oikopolkua kovinkaan rivakasti.
Hymyilin Arnelle käsi ovenkahvalla ja lupasin, etten kompuroisi puunjuuriin.

Oikopolku kartanolta rantahuvilan ja työntekijöiden paritalojen luo oli niin tuttu, etten mä todellisuudessa pelännyt kaatumista. Pian mä koputinkin oveen.

Sen avasi Jonathan Raynott. Me tuijotettiin hetken aikaa toisiamme pimeydessä, minä kynnyksen ulkopuolella ja Jonathan sisällä tuulensuojassa.

"Mä en tullut sua varten", ilmoitin ja työnnyin Jonnyn ohi peremmälle.

Potkin mennessäni kengät jalastani eteisen nurkkaan ja jatkoin matkaani yläkertaan, missä tiesin Rasmuksen nukkuvan. Pujahdin huoneeseen, ja sitten ryömin ulkoilmankylmettämänä sänkyyn ja peiton alle. Rasmus säpsähti ja kohotti päätään. Unenpöpperöisenä se tuijotti mua pitkään, kuin yrittäen varmistua, että se todella olin minä enkä joku muu. Lopulta se kai totesi, etten mä ollut unta, vaan oikeasti siinä. Mut vedettiin tiukkaan halaukseen. Mä sulin rennoksi Rasmusta vasten ja huokaisin syvään. Mulla oli kaikki hyvin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 28.09.18 10:15
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 29
Luettu: 899

Grannin päiväkirja

Lainapäähineissä
28. syyskuuta 2018 -- #RGesteleiri #innanhaaste

Kotikoti ei ollut varmaan koskaan tuntunut yhtä vilkkaalta ja eloisalta paikalta kuin aiemmin tänään, kun Kallan väki oli pörissyt ja pyörinyt ja hyörinyt ympäriinsä. Nyt oli kuitenkin melko hiljaista. Vieraat Isabellaa lukuunottamatta olivat varustamassa hevosiaan ensimmäistä ratsastustaan varten. Mä ja Isabella ratsastettaisiin vasta myöhemmin isän valvovan silmän alla.

Vaihdoin kuitenkin jo ratsastusvaatteet ylleni. Olin päättänyt, että harjaisin Grannin valmiiksi ja kiikuttaisin varusteet jo valmiiksi sen karsinalle, sillä halusin ehtiä nähdä mahdollisimman paljon muiden ratsastusta.

Sujahdettuani ratsastusasuun katselin ympärilleni mun huoneessani. Se oli ihan asiallinen ja siisti huone, ei mikään hempeä pikkutytön leikkitila tai angstisen teinin luola (ei sillä, että mä olisin mikään angstiteini ollutkaan; ehkä pikemminkin herkkäsieluinen runotyttö). Olin kyllä asennoitunut majoittumaan muiden leiriläisten kanssa, mutta voi miten typerä olin ollut, kun olin edes kuvitellut sellaista! Tietysti kotonaan käyvä tytär viettäisi aikaa vanhempiensa kanssa ja nukkuisi omassa huoneessaan. (Saattoi toki käydä niinkin, että kotonaan käyvä tytär ottaisi mallia isoveljestään, joka oli sangen taitava luikahtamaan kenenkään huomiota herättämättä ulos kartanosta salaisille yöjuoksuilleen. Ainakin kotonaan käyvä tytär saattaisi kokeilla sellaista.)

Mun katse haki (salaisen pakoreitin sijaan) kypäräpussia. Olin sullonut sinne kypäräni ja kaksi paria ratsastushanskoja, ja sen pitäisi olla... niin, missä?

Hätäännyin.

Oliko kypäräpussukka jäänyt autoon? Purtsille? Kotiin?

Eih. Oli se missä tahansa, niin perille asti se ei ollut päätynyt.

Mä olin ratsastusleirillä. Mä ratsastaisin seuraavan kuuden päivän aikana paljon. Mulla ei ollut ratsastuskypärää. Ilman hanskoja vielä pärjäisinkin, mutta paljain päin mä en kyllä koskaan kiipeäisi hevosen selkään. Ei isä sellaista sallisikaan, sillä se otti turvallisuusasiat tosissaan.

Mitäs nyt? Jokin kypärä mun olisi itselleni keksittävä ennen kuin isän ensimmäinen valmennus alkaisi.

Keksin ratkaisun lopulta aika nopeasti. Päätin hiipiä vaatehuoneeseen, missä tiesin äidin ratsastusvaatteita säilytettävän. Hän ratsasti yhä, mutta hyvin harvoin, ja enimmäkseen vain maastossa.

Miten siististi ratsastushousut ja -paidat olikin viikattu omiin koreihinsa. Takit roikkuivat henkareissa, ja kahdet eri saappaat seisoivat saapastuilla ryhdistettyinä paikallaan. Niistä näki, että niitä huollettiin yhä säännöllisesti. Toiset olisivat koska tahansa valmiit kilpakentille; toisiin oli ajan hammas purrut enemmän, sillä niitä äiti käytti kotona.

Kypäriäkin oli kaksi. Valitsin koristeettoman mustan kypärän, jonka beiget hihnat olivat säädettävissä oikean mittaisiksi. Kypärän sisävuoriin oli kirjailtu nimikirjaimet SR, Susanne Rosengård. Oli jännittävää sovittaa sitä kypärää päähän, mutta tein niin silti ja olin helpottunut, kun katselin kypärää ja ajattelin, että se oli kuin mikä tahansa muu kaltaisensa, sillä nimikirjaimet eivät näkyneet ulospäin. Tiesin, että hyllylle jäävä fiinimpi kypärä oli muinaismuisto ajalta, jolloin äitikin heittäytyi kilparatsastajaksi vielä yhden kauden ajaksi. Siihen kajoaminen ei tuntunut oikealta, mutta tämän arkisemman voisin ottaa.

Livahdin talliin harjaamaan Grannin ja kuuntelin ensimmäiseen valmennukseensa lähtevien ratsukoiden menoa. Seurasin pian itsekin perässä, kun karsinassa seisoi puhdas Granni ja oven telineellä kökötti sen satula ja koukussa suitset sekä äidiltä lainattu kypärä. Riittäisi, että tulisin talliin muiden aloittaessa loppuravit. Ehtisin siten aivan hyvin valmiiksi omaan valmennukseeni.

Asetuin nurmikentän laidalle seuraamaan, kuinka Ellie, Rasmus ja Heidi hikoilivat Jessin opetuksessa.
"... ja ihan sama mitä te teette ja miten sen reaktion saavutatte, mutta sen on tultava heti, ei voi mennä puolta kierrosta ennen kuin hevonen tekee niin kuin te haluatte..."
"... ajatus on oltava mukana, mutta ei pidä jäädä murehtimaan! Jos menee pieleen, ratsastakaa eteen, kootkaa pakka, tulkaa uudestaan! Ette te radallakaan voi jäädä muhimaan, koska jos te kieriskelette edellisessä ongelmassa niin sitten on seuraava ongelma jo sylissä eikä entistäkään ole ratkaistu..."
"Joo-o, ihan oikein, vaadi sitä siltä. Sä saat vaatia ja pitää vaatia jos pyynnöllä ei tapahdu. Se luistaa hommista jos sä annat sen, Ellie. No näin, oikea ajatus siinä!"
"Parempi, Heidi. Se ei nyt ole ihan niin rauhaton, se on vähän tasaisempi, mutta kyllä sen keskittyminen seilaa vähän kuin pienellä lapsella. Tai miehellä. Onhan tässä nää tammatkin..."
"Se on vähän sellainen möllykkä, Rasmus, iso vauva, mutta ihan toimiva. Sehän siis haluu tehdä sulle mieliksi, niin sen pitää ihan selkeesti tietää milloin se on tehnyt oikein."
"Jonathanilta me kaivetaan tässä muutaman päivän aikana vatsalihakset, niin lähtee se Dustykin työskentelemään. Mä laitan sut kyllä hyppäämäänkin sillä, siinä nähdään miten pysyt kyydissä."

Vähitellen mun oli valuttava takaisin kohti tallia. Hiekkakentältä kaikui Henrikin puhe. Hymähdin, kun ymmärsin sen välittävän oikeastaan ihan samaa viestiä kuin Jessikin, mutta omalla rauhallisemmalla tavallaan.
"Tää on vähän tätä näiden nuorten kanssa, kun ei oikotietä onneen ole, vaan pitää antaa niiden rakentua ajan kanssa. Mutta silti, kun niiden kanssa tehdään, niin tehdään oikein ja kunnolla, että ei niin kuin anneta niiden tehdä puoliteholla vaan koska ne on nuoria. Pitää tietää mitä voi vaatia, ja sitten ei saa tyytyä kauheasti vähempään, koska eihän se sitten edistä mitään jos aina mennään ihan vähän vaan ja ihan pientä vaan ja ihan mukavasti vaan..."

Rosengårdissa vallitsi aika selkeä yhteinen linja siitä, miten hevoset koulutettiin ja miten niitä ratsastettiin. Se oli hyvä, koska muuten isän, Henrikin ja Jessin yhteistyöstä olisi varmasti tullut hankalaa ja monimutkaista. Uskoin, että siitä olisi apua myös leiriläisille, jotka joutuisivat kuuden päivän aikana ratsastatamaan kolmen eri ihmisen valvovan silmän alla. Valvovien silmien yhtenäinen linjaus estäisi leirin annin pirstaloitumisen tuhanteen ristiriitaiseen palaseen.

Tallin oven avatessani mä arvelin, ettei siellä olisi kuin Ankkaa satuloiva Isabella. Auburnin perijättärellä alkaisi heti huomenna hevoskokeilurumba, mutta isä oli ehdottanut tälle, että tämän ensimmäisen kerran hän ratsastaisi omalla hevosellaan. Siten isän ja äidin olisi vielä helpompi arvioida, olivatko he valinneet Isabellalle sopivimmat mahdolliset kokeiltavat.

Kokeiltavien joukossa olisi munkin ehdotuksia. Se oli aika jännittävää.

Isabellan hevosostosten pohdiskelu kuitenkin kaikkosi mun päästä sen siliän tien, kun mä näin äidin Grannin karsinan edustalla. Siinä ihan sen näkyvillä oli siltä itseltään luvatta lainattu ratsastuskypärä. Niin joo, ja olihan sen edessä mun hevonenkin, jota se varmasti oli tullut arvostelemaan, mutta sillä hetkellä mä olin kaikkein eniten huolissani siitä kypäräasiasta.

Äiti kääntyi mun puoleen ja jostakin kummallisesta syystä se hymyili... melkein lämpimästi. Sellainen teki mut levottomaksi. Ei varmaan olisi pitänyt tehdä, mutta tekipähän vaan.

"Granni ser fint ut", äiti aloitti.
"Tack", kiitin varuillani.
"Och jag märkte att du ska låna min hjälm."
Liikehdin levottomana, mutta äiti hymyili taas.
"Vad roligt att nån använder den här hatten också", äiti yhtäkkiä sanoi, ja mä häkellyin vähän, mutta suurin yllätys oli vielä edessä.

"Vad trevligt att ha dig hemma igen. Jag har saknat dig", Susanne Rosengård sanoi mulle ja avasi sylinsä toivottaen mut tervetulleeksi halaukseen.

Hetkeäkään empimättä mä astahdin lähemmäs, ja hetken musta tuntui, että mä todella olin tullut kotiin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 28.09.18 9:39
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 39
Luettu: 1276

Punastelua

@Jonathan R. Rosengårdin kartanon talli, perjantai 28.09.2018. #RGesteleiri

Porukka hälisi ja hääri. Ne, joilla oli hevoset mukana, saivat apua niiltä, joilla ei ollut. Mä odotin, että pahin ruuhka haihtui varustehuoneesta. Pujahdin vasta sitten sinne asettelemaan Grannin kamat tyhjiin telineisiin ja koukkuihin. Oli kuin olisin kotiin tullut. Tai no... niinhän mä olinkin.

Huomasin likaa Grannin satulassa ja pujahdin pesuhuoneeseen kostuttamaan pientä pesusientä. Sillä välin satulahuoneeseen astui Zelian kamoja kantava Jonny.

Miksi Jonny?

Mua nolotti aivan sikana se yksi tahaton aamustrippaus.

Ja sitten mä kuulin, että Jonnyn perässä tuli joku muukin, ja se joku puhui mun isän äänellä ja vähän hupsulla suomenruotsalaisen korostuksella.
"Hei vain, sinä taisitkin olla Josefinan Rasmus?"

Eih. Ei isä ei. Ei Jonny ei. Pysyttelin visusti piilossa naapurihuoneessa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 27.09.18 19:43
 
Etsi: Roolipelaus
Aihe: Punastelua
Vastaukset: 16
Luettu: 117

Kartanolta toiselle | Rosengårdin esteleiri

Pohjatarinat

Tervetuloa Rosengårdin kartanoon
Perjantai
“Ajatella, että Henrik on myöhässä tällaisena päivänä”, Tytti hymähtää.
“Millaisena?” Jessi pyytää tarkennusta etäisen kiinnostuneena.
“No kun hänen suosionsa huipussaan. Vai miten se menikään, halusiko monikin ratsastaja muka sun ryhmääsi?”
“Hah-hah. Se johtuu siitä, kun se on mies. Eikä mua haittaa. Leirin jälkeen kaikki on kuitenkin tyytyväisiä muhun, koska mä osaan viedä niitä ratsastajia eteenpäin.”
“Henrik sitten ei?” Tytti kysyy kulmaansa kohottaen.
“Voi, tietysti sen pitää osata”, Jessi tuumaa. “Mutta se on niin kiltti. Sopii pelkopotilaille.”
“Jännä sinänsä, että pikku-Jusu ei treenaa Henrikin johdolla”, Tytti huomauttaa, ja molemmat naiset naurahtavat.
“Ei se ole vieläkään päässyt yli siitä noloudesta”, Jessi tokaisee. “Se ei ole ylipääsevää tyyppiä… vaikka esteratsastajien työtä kyllä on päästä yli. Esteistä ja omista mokista, ainakin.”

“No nyt ne tulee!”
“Ohhoh. Karavaani.”
Tytöt ohjaavat parkkeerausta, ja kun porukkaa alkaa vähitellen hyppiä autoista pihalle, tilan isäntä itsekin saapuu paikalle.

“Tervetuloa, tervetuloa”, Arne toitottelee hilpeänä.

Tytärtään kartanonisäntä halaa, Isabellaksi päättelemäänsä naista kättelee ja muille nyökkäilee kohteliaasti. Katse saattaa häilähtää kerran-pari porukan poikien väliä - kumpi lie Rasmus Alsila, jota kohtaan vaimo tuntee suurta uteliaisuutta ja tytär kiintymystä?

“Me ehditään varmasti esittäytyä toisillemme vähän myöhemmin”, Arne sanoo koko porukalle yhteisesti. “Tai Arne on minun nimi. Tässä on Tytti -” Tytti vilkuttaa iloisesti “- ja Jessi.” Jessi nyökkää vähäeleisemmin. “Ja missä pirussa on Henrik?”
“Myöhässä”, Jessi tokaisee.
“Henrik?” Arne hämmentyy.
“Juu, Henrik”, Tytti vahvistaa kepeästi.
“No, se liittyy varmasti seuraan heti kun ehtii. Nyt viedään hevoset kotiutumaan, ja sitten teidät”, Arne päättää rivakasti.

Arne huomaa tohinan keskellä punatukkaisen pojan vilkuilevan välillä kummallisesti Josefinaa. Vai niin! Ilmeisesti sitä päästään tutustumaan värikkääseen Rasmukseen.

Henrik ryntää paikalle viimetingassa ja selittää myöhästymisensä rengasrikolla. Arne kuittaa selityksen hyväntuulisella "ei se mitään" -huiskauksella. Eihän tässä mitään, kaikesta selvitään.



Alexander puuttuu peliin
Sunnuntai
Pitäähän Alexanderinkin saada jotakin hupia elämäänsä. Työnhaku ei ole tuottanut tulosta, ja sekös kunnianhimoista miestä turhautti. On typerää olla hyödytön ja menossa ei-minnekään.

Tänään Alexander on hyödyllinen. Hän marssii talliin ja ilmoittaa, että ratsastajien on paras kerääntyä kuulolle.

"Tänään te hyppäätte mun kanssa. Jessin ryhmä aamulla ja Henrikin iltapäivällä."

Alexander nappaa hevoslistat käteensä ja kurtistelee kulmiaan sitä katsellessaan.

"Unohtakaa nämä jaot. Mä jaan itse."

Intuition ohjaamana Alexander, joka on seurannut ratsukoiden valmennuksia, ryhtyy yliviivailemaan hevosjakoja ja pyörittelee ne uusiksi.

"Ellie. Derisa. Katsotaan, mitä saat aikaan nopean hevosen kanssa. Se voi sopia sulle", Alexander säestää sanojaan pienellä virneellä ja miettii, että toisaalta Derisa saattaa myös olla liian narttu tullakseen toimeen Ellien kanssa. Tässä pyöritellään kolikkoa; kumpi puoli tipahtaa ylöspäin?

"Heidi saa pitää herneet poissa prinsessan sieraimista. Ota Malinke, hyvä, varovainen hevonen, mutta herkkis."

"Alsila, otat Peksin. Mä haluan nähdä, oletko mistään kotoisin."

Jusun ilme on vähän hätääntynyt, mutta Alexander arvelee, että Alsilan kaltaiset ratsastajat eivät todennäköisesti säiky haasteita. Ehkä ilahtuvatkin.

"Ja Jontulle Dusty heittoistuimeksi", Alexander kuittaa kepeästi, ja se onkin ainoa ratsukko, johon hän ei tee muutosta. Hän on Jessin kanssa samaa mieltä siitä, että Dustylla on Raynottille ehkä kaikkein eniten opetettavaa.

"Katsotaanpas iltapäivää. Mä haluan Matildalle Santosin, sillä pääset tekemään isompaa ja saat vähän tunnetta mitä omankin kanssa hakea."

"Anna saa motivoida Qalantin kunnolla töihin. Se on varma, mutta joudut olemaan päättäväinen", Alexander huomauttaa.

"Ja Innallekin vähän patisteltavaa. Katsotaan mitä saat aikaiseksi vanhan kunnon Karron kanssa."

"Nitalle... Qarisma on varmasti sopiva nuori sulle. Suora, rehellinen, tiiät heti jos teit oikein."

"Kysyttävää? Ei? Valituksia? Hyvä, en ottaiskaan vastaan semmosia. Nähdään 20 minuutin kuluttua, jessiläiset."




Suopea emäntä
Sunnuntai
"Kas, Isabella, olipa hyvä kun kohdattiin. Kuinka olet viihtynyt majoituksessasi?" Rosengårdin rouvan sävy on sulava ja hunajaisen kohtelias, hymy ystävällismielinen. "Ajattelimme, että arvostaisit mahdollisuutta valvoa nuorten tekemisiä. Varmasti pidät mielelläsi ohjat käsissäsi."

Vastausta ei odoteta, sillä se ei ole todellisuudessa aihe, josta Susanne Rosengård haluaa keskustella. Ei hän yhyttänyt Isabellaa tallin käytävällä vahingossa. Ei hän myöskään sulkenut kartanon vierashuoneen ovia Isabellalta hyvää hyvyyttään, mutta se on itsestäänselvyys heille molemmille.

“Tulethan tänään seuraksemme? Olisi miellyttävää illallistaa tänään kanssasi ja verestää sukulaissuhdetta. Teidän sukuhaarastanne piisaakin kiinnostavaa jutunjuurta.” Yhtäkkiä rouvan hymy on huoliteltu ja vaarallinen.

Tauko on pieni ja jännitteinen.

Sitten Susanne naurahtaa pehmeästi.

“Mutta joka perheessä on tietysti omat omituisuutensa. Meilläkin se Arnen kummallinen koiria kasvattava sisko… Erikoinen, vaikkakin sangen harmiton kuriositeetti toki.”

Kepeä ja rakastettava sävy tekee Isabellalle selväksi, että kyseessä on vitsiin verhottu varoitus. Mitä häntä kielletään tekemästä, mitä käsketään varomaan? Onko Rosengårdeilla likaisia salaisuuksia pengottavaksi ja varjeltavaksi?

"Tapaammehan, sanotaanko, puoli seitsemältä?" naisista vanhempi ehdottaa, eikä siitä kutsusta ole varaa kieltäytyä.

Susannen ryhti on virheetön, kun hän lipuu tiehensä ja jättää Isabellan yksin omien ajatustensa kanssa.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 27.09.18 19:32
 
Etsi: Kilpailut ja tapahtumat
Aihe: Kartanolta toiselle | Rosengårdin esteleiri
Vastaukset: 2
Luettu: 344

Kartanolta toiselle | Rosengårdin esteleiri

Kartanolta toiselle | Esteleiri Rosengårdin kartanolla
28.09.-03.10.2018 #RGesteleiri

Mitä kummaa! Kallan nuoret ja kunnianhimoiset ratsastajat ovat saaneet postia (ks. Jusun spinnari), ja paksua postia se onkin. Rosengårdin kartanon leiriesite on kattava paketti! Se sisältää kaiken tarvittavan (ja varmaan sikana liikaakin kaikkea turhaa sälää), poislukien ilmoittautumistiedot, jotka ovat alla. Ilmoittaudu viimeistään 26.09. klo 19.00 tässä viestiketjussa ja tule treenaamaan itsesi ja ratsusi huippukuntoon Kalla CUP:n kolmansia osakilpailuita ajatellen - tai hyppimään ihan muuten vaan, vaikket esteitä kisaisikaan.

>> Esitteeseen

Ilmoittautumiskaavake:
1. Ratsastaja:
2. Oma ratsu (valitse toinen ja täytä tarvittaessa hevosen tiedot):
[ ] Kyllä, hevosen nimi ja osoite:
[ ] Ratsastan vain Rosengårdin kurssihevosilla
- Onko erityistoiveita kurssihevosten joukosta? Listaile toki!
3. Ryhmätoive:
[ ] Henrik
[ ] Jessi
4. Kilpailuharjoitus
a) Ratsastan (valitse toinen)
[ ] omalla ratsullani
[ ] kurssihevosella
b) Estekorkeus:
5. Aihevaraukset. Jos haluat varata itsellesi jonkun ohjelmassa esitetyn aiheen ja/tai paljastustehtävän, ilmoita alla.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 12.09.18 9:18
 
Etsi: Kilpailut ja tapahtumat
Aihe: Kartanolta toiselle | Rosengårdin esteleiri
Vastaukset: 2
Luettu: 344

Takaisin alkuun

Siirry: