Harryn päiväkirja

Siirry alas

Harryn päiväkirja Empty Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 24.09.19 16:42

Harriet V


© Amanda/Sage

Englantinen puoliverinen, tamma176 senttiä, skumppa (pohjaväri musta)
s. 2008, 11-vuotiaskoulutustaso vaativa B-A, ehkä n. 40cm?
omistajat Robert ja Maria Harringtonmuuttanut talliin 29.9.2019

Tapahtunutta:
17.8.2015, Seppele — Harry muuttaa Suomeen
13.11.2015, Seppele — Jutta liittyy tiimiin
6.1.2016, Seppele — Koukistajajänteen vamma
5.6.2016, Seppele — Harry varsoo!
10.7.2016, Seppele — Robert ei ole homo
2.8.2016, Seppele — Robert on ehkä homo sittenkin
26.9.2016, Seppele — Harrington Holma Household
9.7.2017, Seppele — Harry varsoo taas!
29.9.2017, Vänrikinmäki — Rock bottom
11.1.2018, Seppele — Jutta loukkaantuu
6.3.2018, Seppele — Paluu (treeni)satulaan
12.8.2018, Seppele — Seppele palaa
18.12.2018, Seppele — Robert ja Inkeri
20.3.2019, Auburn — Sarah Reyes
30.8.2019, Seppele — Jutta lähtee tiimistä, Harry Seppeleestä
6.9.2019, Vänrikinmäki — Kaajapurot mainittu
12.9.2019, Vänrikinmäki — Harrington... Huru Household?

Muiden sanoin:
Katselin haaveilevasti voltilla ravaavaa ratsukkoa. Tummanharmaa, iso hevonen ja komea nuorimies. Harry ja Robert. Molemmat näyttivät hyvin keskittyneiltä edetessään kootussa ravissa. Harryn askelet olivat pitkiä ja matkaavoittavia, ja Robert näytti siltä kuin olisi osa hevosta. Harry oli upea hevonen, ja olisin antanut mitä vain saadakseni joskus kokeilla sitä…
- Aurinko

Salma ja Robert uppoutuvat keskusteluun, minä tulen Elmon kanssa perässä ja katselen Harrya. Tamma on valtavan kokoinen, mutta kokoisekseen jotenkin ketterän oloinen. Montaa kertaa en ole sattunut näkemään, kun Robert ratsastaa Harrya oikeasti, mutta niiden harvojen lyhyiden kertojen perusteella hevonen on todella hieno.
- Fiia

Isolla tammalla tuntui tänään riittävän pöpienergiaa. Massua harjaillessa Harry venytti pitkää kaulaansa ja antoi kielensä roikkua suupielestään, näyttäen niin hölmöltä että se sai mutkin nauramaan. Välillä tamma kiepsahti nopeasti 180 astetta ja päätti että käytävämaisemien sijaan se halusi katsella karsinan kolkkoa nurkkaa korvat eteenpäin höristettyinä. Lisäksi se säpsähti naapurikarsinassa juovaa Sikkeä ja sai miltei mut litistettyä karsinan seinään kuin minkäkin kärpäsen.
- Jutta

Siinä oli kyllä toinen ratsukko jota mä ihailin suuresti: Robert ja Harry. Niiden meno näytti ihan siltä kuin ne telkkarin huippuratsastajat olisivat tulleet Seppeleen kentälle. Sitä oli ilo katsella. Siinä harjatessani katselin samalla Robertin alkuverryttelyä, ja yritin imeä itseeni kaiken opin minkä vaan sain irti.
- Nette

Mua hymyilytti. Harry oli erilainen kuin moni muu hevonen. Se oli typerä, mutta aito, se tahtoi miellyttää. Mä rapsutin Harryn otsaa kliksauttaessani riimunnarun riimuun. Se keinui pitkää käyntiä mun vieressä. Otti muutaman raviaskeleen, kun joku hyppäsi tallin kulman takaa esiin turhan vikkelästi, mutta siirtyi pian käyntiin. Se Harryssä myös miellytti: vaikka sitä ei oltu siunattu suurilla järjenlahjoilla, ei se ollut ääliö. Siinä oli luonnetta, mutta se ei ärsyttänyt tahallaan.
- Joel

Harry näytti siltä, että kävelisi mieluummin takapuoli edellä puuhun kuin tätä mutaista polkua pitkin.
- Fiia

"Mä voisin oikeastaan liittyä seuraan, Harrylla on myös muutama likainen loimi", Robert tuumasi mun sammutettua pesurin hetkeksi. Robertin käsitys likaisesta oli luultavasti kolme Frankin kimotäplän kokoista pölyläikkää loimen helmassa, mutta mitäpäs se mua haittasi. Pian Alviina levitteli Harryn puolijoukkueteltan kokoisia loimia toisille puomeille, ja mä annoin pesurinletkun Robertille.
- Cella

Melkein sihisin itsekseni katsomossa silkkaa katkeruuttani. Olisipa mullakin oma hevonen ja valmentaja. Uskollinen valmennushengari Jutta vilkaisi vähän mun suuntaan, kun jupisin ja kihisin siinä, mutta keskittyi sitten taas fanityttömäisellä tarkkuudella havainnoimaan Robertin työskentelyä Harryn kanssa.
- Alviina

[Olimme voittaneet esteluokan. Harry oli kiva ratsastettava, vaikka huomasin kaikesta, ettei se ollut poni kuten Bonnie. Oli tuntunut, että tajusin vasta radan puolivälissä, miten isoja harppauksia se joka askeleella otti.
- Salma

Harry tosin näytti hyvälle. Se ei ollut pölhöillyt pahemmin kylmästä ilmasta vaan ravasi rennosti pyöreänä Robertin alla, vaikka Robert ei ollutkaan ihan varma miten hyvältä kaksikko näyttäisi tässä seurassa. Mä hymyilin sille rohkaisevasti. Jätkä hymyili arasti takaisin ja keskittyi taas isoon tammaansa.
- Mikaela

Mä olin saanut alleni Harryn. Kyllä, itse surullisenkuuluisan, puomin-näkeminen-saa-minut-hulluksi-vaikka-olen-valtamerilaivan-kokoinen -Harrietin.
- Cella

Harryhan ei ollut mikään estehevonen. Olin nähnyt sen kuukausi takaperin ylittävän Cellan kanssa kavaletteja ihan hyvällä menestyksellä, mutta Cella nyt olikin kokenut esteratsastaja ja olisi varmasti saanut luotsattua vaikka aasin metrin esteradan läpi. Ja vaikka Harry olikin hyppinyt kavaletteja suhteellisen kiltisti, kilometrin päähän näki, ettei se oikein tiennyt mihin olisi pitkät jalkansa asetellut tai miten se tarkalleen ottaen pääsisi esteistä yli. Lähinnä tamma luotti siihen, että Cella auttoi sen selville vesille tilanteesta kuin tilanteesta.
- Fiia


Viimeinen muokkaaja, Robert H. pvm 10.10.19 20:32, muokattu 1 kertaa
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : ribkadory
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 104

Takaisin alkuun Siirry alas

Harryn päiväkirja Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 26.09.19 1:05

Harryn varusteet


© Kreitivär, Sokka Lux, EQP, Hemsbury Saddlery


Varustelista:
Suojat
valkoiset pintelipatjatturkoosit pintelit
valkoiset pintelitnude pintelit
valkoiset putsitvalkoiset koulusuojat
nude koulusuojatmustat kuljetussuojat
Loimet
enkkuvilttiheijastinratsastusloimi
toppaloimisadeloimi vuorella
sisätoppaloimifleeceloimi
villaloimi
Satulat ja huovat
estesatulaturkoosit jalustimet
koulusatulamessinkijalustimet
musta Royal-estehuopamusta Royal-kouluhuopa
nude kouluhuopaturkoosi kouluhuopa
valkoinen kouluhuopa
Suitset, riimut jne.
kankisuitsetaachensuitset
nahkariimuriimunnaru
juoksutusliinaharjat

_________________
Robert  /  Harry
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : ribkadory
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 104

Takaisin alkuun Siirry alas

Harryn päiväkirja Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 10.10.19 20:31

9.10.2019

Olisi ollut liioiteltua sanoa, etteikö Harry olisi ollut loistava. Ensimmäiset kilpailunsa kallalaisena tamma ei ollut vain voittanut, vaan tuplavoittanut. Toki harjoituskilpailuissa oli aina oma osansa sormien välistä katsomista ja usein riitti, että ratsasti edes sinne päin ja hevonen liikkui edustavasti. Ja jos oli sellainen kauhoja kuin Harry, sitä maallikkotuomari helposti erehtyi luulemaan vähän paremmaksi kouluhevoseksi.

Niinpä pieni kouluratsu (kuvainnollisesti, kirjaimellisestihan Harry oli ihan… suuri) oli mennyt ja voittanut paitsi helpon luokan, niin myös vaativankin luokan. Vaikka kaksi sinivalkoista ruusuketta, puhdas satasen seteli käteen (tai, no, kilpailujärjestelmän kautta tilille maksettu) ja vihreäsävyinen tuotepaketti, jossa oli ratsukolle täysin hyödyttömät korvahuppu ja romaani, mutta myös laadukkaan oloinen satulavyö, olivat maistuneet makealta, vielä makeammalta oli ollut taputtaa palkintojenjaon toiselle ratsukolle: Sarahille ja Effille.

Vaikka poika ei ollut kilpailujen aikana vilkaissutkaan kilpakumppaniinsa, se ei voinut olla varastamatta pientä hetkeä siinä kentällä. Tuomari ja tallinomistaja olivat kättelemässä viimeisen päälle kisavaatteisiin pynttäytynyttä Sarahia, sininen ruusuke Effin suitsissa, ja muutama onneton kanssakilpailija surevine omaisineen soivat laihat aplodit. Kelmeästä kunniakierroksesta ja yhtäkkiä nukkaisen oloisista, tavan harmaista ratsastushousuistaan ja softshell-takistaan huolimatta, oli Robertilla ollut vaikeuksia pyyhkiä hymyä huuliltaan.

Ehkä Kallan ilmassa oli jotain kummallista.

Olisi silti ollut liioiteltua sanoa, että Robert olisi viihtynyt Kallassa, tai Kaajapuroilla. Daniel ei ollut nimittäin valehdellut puhuessaan katosta ja seinistä: ensimmäiset syyssateet olivat muuttaneet Kaajapurojen pihan lainehtivaksi liejuksi ja kentän liukkaaksi mutavelliksi, puhumattakaan tarhojen sisäänkäynneistä.

Joka ainoa kerta, kun petollinen muta tarhan portilla imaisi saappaan sisäänsä, ja joka ainoa kerta kun Harry katsoi omistajaansa tallin ovella epätoivoisena ennen upotessaan vuohisia myöten maahan, Robert kaipasi Vänrikinmäen käytännöllisiä tiluksia, tai edes Seppelettä.

”Ah, fuck!”

Etenkin tänään, poika totesi itselleen, roikkuessaan Harryn tarhan aidassa, oikean jalan kumisaapas lipsuen alempaa lankkua vasten. Vasen seisoi tanassa juuri tarpeeksi kaukana, ja Robert ei enää nähnyt muuta kuin varren saappaastaan.

”Fucking ’ell.”

Siinä se sitten seisoi: aitaan takertuneena kuin henkensä riippuisi siitä. Ja ehkä vähän riippuikin, olihan lankkujen kaverina myös sähkölanka. Tosin, mitä Robert oli oppinut tallia tuntemaan, se ei ollut ihan varma siitä, virtasiko langoissa oikeasti sähköä.

Harry katseli uteliaana omistaajansa ja melkein avoinaiseksi heilahtanutta porttia, mutta loppupeleissä kerrankin sopivalle korkeudelle noussut poika pipoineen houkutteli huomionkipeää hevosta enemmän.

Rasmus, joka taas oli juuri sattunut astumaan heinäkatoksesta ulos, katseli tätä kaikkea ja yritti päättää, peruuttaisiko vaivihkaa takaisin katokseen ja laittaisi Kisselle ylihuomisenkin väkirehut valmiiksi. Lopulta se kuitenkin astui askeleen lähemmäs, yskähti vähän ilmoittaakseen olevansa paikalla ja lopulta kysyi: “Tarviitko apua?”

Robertin edelleen jalassa oleva kumisaapas lipsahti lankulla uhkaavan näköisesti, mutta poika pääsi kuin pääsikin viime hetkellä takaisin tasapainoon ja kääntyi katsomaan Rasmusta. Se ei olisi missään nimessä halunnut ketään todistamaan tätä tilannetta.

“Eh, well--”, Robert kuitenkin vastasi kiusaantuneena, mutta ei ehtinyt saattaa vastausta loppuun, kun Rasmus jo nykäisi saappaan irti mudasta ja ojensi sitä häntä kohden.

“Thanks”, yksisaappainen vastasi, ja Rasmus, joka sattui hyvin tietämään kuka portilla norkoilevan harmaan tamman omistaja oli, vastasi itsepintaisesti suomeksi: “Eipä kestä.”

Robert laskeutui varovasti aidalta, suoristi sukkansa ja tunki jalkansa nopeasti saappaaseen. Rasmus katsoi vierestä, ettei Harry päässyt livahtamaan puoliksi avonaisena lepattavasta portista karkuun, ja vilkuili samalla Robertia kulmat hienoisesti kurtussa.

Kohta suoraan lankun alla oli kohtuullisen kova - siinä eivät kävelleet hevoset tai ihmiset - ja poika tasapainotteli aivan aidan tuntumassa, toinen saapas vartta myöten liejussa ja toinen vain vähän. Se empi hetken ja katsahti sitten Rasmusta.

”So, uh”, se mumahti. ”Tässä on Harry. Ja minä olen, erm, Robert. Muutettiin viikonloppuna, tänne.”

Pakollinen esittely tuntui kiusalliselta ja inhottavan teennäiseltä, ja ennen kuin toinen ehti vastata ja Robert pyöräyttää silmiään kokonaan ympäri, se jatkoi: ”Niin, en ole oikein tavannut vielä ketään, tai muita kun Kaajapuroja, täällä on kohtuullisen...hiljaista?” …helppo vältellä muita, mutta sen Robert nieli ja katsoi Rasmusta varoen samalla kun kurottautui irroittamaan Harryn riimua.

“En mäkään käy usein”, Rasmus ilmoitti ykskantaan. “Hoidan välillä tuota varsaa. Pihatossa.”

Rasmus ei nähnyt tarpeelliseksi alkaa selittää Kissen monimutkaisia omistuskuvioita ja tulevaisuudensuunnitelmia, mutta päätyi sitten paljastamaan kuitenkin nimensä: “Rasmus.”

Rasmus empi hetken, pitäisikö hänen paljastaa että muisti Robertin kyllä, jostain vuosien takaa, mutta päätyi sitten pitämään asian omana tietonaan. Robert alkoi pujottaa riimua hevosensa päästä ja Rasmus mietti hetken, poistuisiko paikalta, mutta avasi sitten kuitenkin uudelleen suunsa.

“Säkö siis muutit Aliisan kämppikseksi?” Rasmus tiedusteli. “Mun tyttöystävä asui siinä ennen. Te taisitte tavatakin.”

Robert punehtui poskipäistään, mutta ulkona oli kylmä ja poika oli juuri treenannut niin hyvin kuin miten Kaajapurojen onnettoman kostealla kentällä oli voinut treenata, joten hänellä oli kaikki mahdollisuudet olla punainen muista syistä kuin Josefinan kohtaamisen muistelemisesta.

”Mhm, ehkä.”

Naapuritarhan hevosen askel litisi sen käyskennellessä omalle portilleen ihmettelemään poikkeuksellisen kauan kestänyttä dialogia - ainakin keskustelun osapuolet huomioon ottaen.

”Aliisalla oli ilmoitus, y’know.”

Rasmuksen kulmakarvat kohosivat aavistuksen. Mitenköhän kauan Aliisa oli suunnitellut heittävänsä Rasmuksen tyttöystävän ulos asunnosta, siis kertomatta nimenomaiselle tyttöystävälle?

“Hmm. Aliisahan ei siis kertonut Josefinalle mitään”, Rasmus sanoi ja kuulosti tuimalta. “Vaikka eihän se tietysti sun vika ole.”

Ellei sitten Robert ollut Aliisan vanha kaveri ja juoninut koko kuvion yhdessä Hurun kanssa. Toisaalta Robert vaikutti ensivaikutelman perusteella varsin vilpittömältä ja Rasmus mietti, että loppujen lopuksihan asiat olivat menneet hyvin - hän oli saanut Josefinan luokseen vakituisesti ja Aliisa kämppiksen, josta olisi sitten ehkä enemmän seuraa kuin Josefinasta.

”En ihmettele”, Robert hymähti ääneen ennen kuin ehti tajuta mitä suusta lipsahti - se pystyi vain toivomaan, että Rasmuksen korvat olivat juuri silloin keskittyneet pihasta lähtevään autoon tai tarhassaan lätisevästi käyskentelevään hevoseen. Poika selvitti pikaisesti kurkkuaan ja katseli mietteliäänä kengänkärkiää puhueessaan taas normaalilla äänellä: ”Käsitin, että se, erm, Josefina…? oli jo muuttanut pois.”

Jo oli otsaa kaverilla, Robert pohti, puolustaa nyt tyttöystäväänsä, joka oli itse tehnyt väärin muuttaessaan uuden rakkauden luo suinpäin sukkelaan mitään kertomatta.

”Sun luo, siis, ilmeisesti”, poika lisäsi muina miehinä ja harppasi reippaasti pahimman liejulätäkön ohi kohti tallia. Jääkööt Rasmus yksin ihmettelemään, ihan sama oliko juuri pelastanut saapasankarin pinteestä vai ei - on sitä aiemminkin kävelty sukkasiltaan mutaisella tallipihalla. Tai, oikeastaan, ei olla - Robert miltei murahti kun tallin ovea auki nykiessään miltei repäisi kahvan paikoiltaan. Kosteudesta laajentunut puuovi ei ottanut auetakseen siitä huolimatta.

“Sitä pitää vähän potkasta, tuolta alhaalta.”

Punatukkainen tyttö vaikutti ensisilmäyksellä kauhistuttavan teiniltä. Niitä Robert ei ollut jäänyt Vänrikinmäeltä kaipaamaan, saatikka sitten Seppeleestä. Tytön musta nahkasaapas kolahti nasevasti juuri alanurkkaan, ja ovi antoi periksi. Miltei ihastunut henkäys karkasi uudemman tallilaisen huulilta: miten helpoksi elämä Kaajapuroilla saattaisi vielä muuttua jos jo pelkän ovenavaamisongelman sai korjattua pienellä potkaisulla?

Samalla hetkellä Robertin puhelin soi.

“Oh, hey, babe”, se vastasi ja soi teinitytölle pienen, äänettömän nyökkäyksen kiitokseksi. Se ei välttämättä haluaisi yhtään lisäkorvia kuulemaan Inkerin saksankuulumisia.

_________________
Robert  /  Harry
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : ribkadory
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 104

Takaisin alkuun Siirry alas

Harryn päiväkirja Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 14.10.19 18:39

13.10.2019

Kallan ilmasto oli kummallinen.

Se oli saanut paitsi tavanomaisesti niin omilla aaltopituuksillaan tanssahtelevan hevosen hienosäätämään taajutensa niin lähelle Robertin omaa, että kohina oli hädin tuskin huomattavissa. Yhteistyö oli saumatonta, tai niin saumatonta kuin se saattoi olla ensi kertaa todella siipiään kokeilevalla ratsastajalla ja rahkeidensa riittävyyttä testaavalla hevosella. Siinä oli särönsä, molemmat haparoiden kuin jään kantavuuteen uskomatta, mutta eihän kukaan sitä kohinaa kieltänytkään - jos taajuus oli riittävän lähellä, pystyi kuuntelemaan särisevistä radioaalloista huolimatta.

Tänä aamuna taajuuksilla oli kuitenkin tavallista enemmän kohinaa. Robert ei halunnut uskoa sen johtuvan Ruunaankosken pienen - kuka kutsui näin suurta maneesia pieneksi?! Pikkumaneesi oli varmasti suurempi kuin Kaajapurojen kenttä - maneesin ilmastosta, sillä maneesin ilmanvaihtoon oli saatettu laittaa enemmän rahaa kuin Aliisan ja Robertin kotikerrostalon ilmanvaihtoon aikoinaan.

Kello oli vasta seitsemän aamulla.

Harry oli jäykkä.

Ehkä se oli aamu-uninen - milloin Robert oli ikinä ratsastanut sitä aamuseitsemältä? Ehkä edellisen päivän kaksi luokkaa painoivat harmaakorvan lapiokavioissa liikaa. Ehkä siitä ei ollut oikeaksi kisahevoseksi, kaksipäiväisiin tai viikon kestäviin kisoihin.

Robertin mahassa pyöri hurrikaani. Jos majatalon Kylli-emäntä olisi saanut kuulla sen, olisi se ottanut Robertia korvasta kiinni: majatalon perinteikkäässä aamiaisessa karjalanpiirakoineen ja kaurapuuroineen ei ollut varmastikaan ollut mitään tekemistä asian kanssa!

Mutta miten Robert selittäisi punaposkiselle emännälle, että hän ei kuulunut tänne? Hän ja hänen hevosensa eivät kuuluneet tänne, Ruunaankosken kansallisiin kouluratsastuskilpailuihin.

Kylli-emäntä voisi heittää Robertin plastrongin ja Harryn valkoisen satulahuovan lihamyllyyn. Siellä ne olisivat ehkä paremmassa käytössä kuin iltapäivän koittaessa täällä, Ruunaankosken kilpailuaareenalla.


Viimeinen muokkaaja, Robert H. pvm 14.10.19 18:41, muokattu 3 kertaa

_________________
Robert  /  Harry
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : ribkadory
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 104

Takaisin alkuun Siirry alas

Harryn päiväkirja Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 14.10.19 18:40

14.10.2019

Kun aliisahurut tuijottivat robertharringtoineita, robertharringtonit menivät yleensä vähän hämilleen vaikka eivät olleetkaan kovin tuttuja lajikkeen aliisahuru kanssa -- tosin, sen Robertkin oli jo ymmärtänyt, että Aliisa puhui.

Ei sillä mitää asiaa ollut, yleensä, kunhan nyt vain puhui. Ehkä lämpimikseen, sillä Robert oli jo joutunut etsimään purkamattomista muuttolaatikoistaan villasukat selvitäkseen kylmenevistä illoista.

Mutta nyt: Aliisa Huru seisoi keittiössä hiljaa. Se oli vähän pöllämystyneen näköinen, mutta Robert oli kahden ensimmäisen yhteisen viikon aikana oppinut, että Hurun hiuksia ei kesyttänyt oikein kukaan, kaikista vähiten Huru itse -- joten ehkä se ei ollut alkuunsakaan pöllämystynyt. Toisaalta, se oli hiljaa. Robert kurtisteli kulmiaan ja yritti saada selvää uudesta kämppiksestään, joka oli yhtä vaikealukuinen kuin mitä Aleksanteri joskus muinoin ennen symbioosiin vaipumista.

“Ai maksat vuokran”, kämppis lopulta sanoi.

“Niin, etukäteen, kun tuli sopiva summa rahaa sieltä kisoista, etten käytä sitä johonkin ihan typerään”, Robert vastasi vikkelään ja siemaisi viilentynyttä teetään sanojensa päälle, ehkä jopa osin selityspuuskansa vaientaakseen.

“Joo, niin sanoit.”

“Niin?”

Sitten Aliisaa jo naurattikin: “No sitä vaan, että voiko tuolla hullunmyllyllä itsensä elättääkin! Kaikkea sitä!”

Robert tunsi punan nouseva poskipäilleen -- niin, ehkä poika oli itse ajatellut asiaa jokseenkin samoilla raiteilla, tosin ilman sitä iloisenrempseää huumoriaspektia kun kyseessä oli omat rahat ja oman itsenstä (ja hevosen) elätys, ja kieltämättä Ruunaankosken sarjakilpailun ensimmäisen osarin kakkossijan potti oli ollut mukava yllätys. Kyllähän Robert oli tiennyt, että siellä oli rahapalkinnot. Silti tänään tilille kilahtanut neljäsatanen oli saanut pojan istumaan ohi tuolistaan.

“Anmari Franssi voitti kaksituhatta.”

“Mitä!” ja sitten: “Kuka?”

“Se oli siellä meidän vanhalla kotitallilla töissä. Ja joo, Silinteri-sarjassa.”

Aliisa näytti ohikiitävän hetken ajan siltä, että harkitsi puolitosissaan uraa kouluratsastajana. Sitten sitä nauratti taas: “Silinteri-sarja! Mutta ihan tosissaan, jos tuot sen kummallisen kypäräpystin tänne niin piilotat sen sitten omaan huoneeseesi.”

Niin kummallinen kuin se kypäräpysti todellakin oli ja niin hyvin kuin Robert ymmärsikin, ettei mokomat koriste-esineet välttämättä sopineet “meidän asuntomme” ilmeeseen, Robert halusi sen helvetin pystin. Tuntui, kuin se ei olisi ikinä halunnut mitään niin kovasti kuin sitä helvetin pystiä. Sitä pystiä! Se oli kullattu kypärä jalustalla! Eikä edes oikea kypärä! Mutta sen Robert halusi, ja sepäs vasta oli ironista.

Hyvä kuulla. Jatka samalla mallilla, luki Danielin tekstiviestissä kun Robert oli paitsi lähettänyt kisatuloksia, niin myös kysellyt kuulumisia. Kuulumisia se ei saanut, mutta onneksi Inkeri oli pitänyt pojankin ajantasalla mitä tuli kivikasvoisen valmentajan Saksan-rientoihin -- ne eivät olleet järin riehakkaita, ja oikeastaan Inkerin mielestä olisi ollut ihan sama, olisivatko he olleet tekemässä tätä hevoshommaa Vänrikimäellä vai siellä saksalaisella huipputallilla.

Robertille se ei ollut ihan sama -- jokin kilvanhimonen demoni sen sisällä halusi tuollaisten pahanilmanlintujen kuten Inkeri Johansen ja Daniel Susineva pysyvän poissa! Ehkä kaikki nämä vuodet Danielin tympeä naama tai Inkerin kiekuva ääni olivat pilanneet kisafokuksen ja sitä myötä vieneet menestyksen sormien ulottumattomiin.

“Kuulitko!”

Robertin hätkähtäessä teetä lipsahti yli mukin reunan keittiön pöydälle, ja viltti valahti pojan toiselta harteelta. “Hmh?”

“Että jos alat oikein rahamiehiksi, voitko palkata mun silittelemään sun heppaan? Kouluhevonen, varmasti järkevämpi kuin se kiekuva kenttähevonen.”

“Joo, totta kai”, poika mutisi poissaolevana.

Niin -- mitä jos elämä olisi tällaista nyt? Robert ja Harry kävisivät kisoissa, Robert ja Harry voittaisivat, ja Robert tulisi kotiin huomatakseen, ettei tarvitse murehtia tämän kuukauden vuokrasta. Mitä jos Robert voisi elättää itsensä (ja ehkä joskus hevosensa, jahka Kaajapurot lakkaisivat ratsastamasta Auburnin maneesilla ja alentaisivat tallivuokransa tiluksienmukaiselle tasolle), hitto vie, ratsastamalla?

Siinäpä vasta konsepti, poika mietti ja katseli mukissaan pyörivää teetä, ammattiratsastaja.

_________________
Robert  /  Harry
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : ribkadory
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 104

Takaisin alkuun Siirry alas

Harryn päiväkirja Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 06.11.19 11:47

6.11.2019
#dressagemasters2019

Puhelin tuntui nihkeältä Robertin korvaa vasten. Se oli soitellut Saksaan ihan tarpeeksi viimeisen kuukauden aikana, mutta tämä puhelu sai pojan sydämen nakuttamaan niin tiivistä tahtia, että moni rumpali muuttuisi vihreäksi kateudesta. Linja soi, soi ja soi, soi niin pitkään, että Robertin vatsassa ehti muljahtaa ja se jo vakavasti harkitsi puhelimen laskemista ja punaisen luurin hakkaamista niin, että peukalo menisi näytöstä läpi.

Lopulta pitkäveteinen tuuuut katkesi ja linjalla kuului pieni klikkaus.

”Daniel!”

Toisessa päässä oli hiljaista. Oliko yhteydessä jotain ongelmia? Kaikki edelliset puhelut ulkomaille olivat menneet yhtä sujuvasti kuin kotimaahankin. Ei sillä, että Robert oli kovasti kenellekään soitellut. Vain Allulle, kun symbioosin puute kävi liian kovaksi. Kaksi kertaa Aliisalle, kun se ei vastaan kohta! -tekstaristaan huolimatta ollut vastannut.

”...Daniel?”

Nyt puhelimesta kuului danielsusinevamainen kurkunselvitys ja miehen tasaisen tyyni ääni. ”Luulin, että minä vastaisin puhelimeen nimelläni…?”

”Joo, tietty, mutta, hei, mulla on asiaa.”

”Oletinkin”, Daniel sanoi ja Robert kulmakarvat hyppäsivät toiveikkaasti ylös. Ehkä se ei itse joutuisi kumartelemaan ja kiertelemään, vaan valmentaja-Dani tarjoaisi kaiken hopeatarjottimella? Robertin harmiksi nuo vastasyntyneet toiveen pilkahdukset kuolivat ennen kuin ehtivät päivänvaloakaan nähdä, ja kaikki vain yhden sanan myötä: ”Soitit.”

”Ya, ya, ’course”, Robert mutisi ja hieroi nenänvarttaan kulmat kurtussa. ”Se Dressage Masters.”

Hetken hiljaisuus painosti Danielin taas ääneen: ”...Niin?”

”Sähän menet, tai siis tietenkin sä menet, mutta siis Auburnista lähtee rekka ja mullekin olisi tilaa siinä, ja olisi nyt rahaakin ja, hm, erm, I mean, it’s, like, once in a lifetime, right?”

Robert oli joko a) selittänyt ajatustenjuoksunsa liian rivakasti, että Daniel olisi ehtinyt mukaan ja siksi oli nyt hiljaa tai b) kertonut jonkun niin absurdin ja suurudenhullun idean kansainvälisistä kouluratsastuskilpailuista, että Daniel istui nyt siellä Saksan tallillaan kuolleena jossain tuolissa, sillä oli saanut sydänkohtauksen Robertin sanojen ylenpalttisen typeryyden myötä.

”Niin.”

”Niin?”

Daniel henkäisi. Tai ehkä se huokaisi. Robert ei ollut vielä masteroinut Danielin lukemista kasvotusten, miten se voisi puhelimen välityksellä analysoida kivikasvoa (ja -ääntä) sen paremmin?

”Jos teillä on kansallisia tuloksia ja haluat laittaa rahaa kokemukseen”, mies piti strategisen tauon ja linja räsähti, ”miksi ei. Vaativa B on vaativa B, oli kilpailut mitkä hyvänsä.”

Robert ehti jo henkäistä, ehkä helpotuksesta, ehkä koska kaikki olen huono ratsastaja kuinka kehtaan edes ehdottaa jotain tällaista ei minusta ole tällaiseen -ajatus ehtivät jo valua sen sormenpäistä, mutta alas, Daniel jatkoi: ”Kunhan et odota menestystä.”

”...Huh?”

Hän oli sittenkin huono ratsastaja.

Danielilta pääsi äännähdys. Ehkä se hieroi rypistynyttä otsaansa turhautuneena kun joutui selittämään asioita Robertin kaltaiselle taliaivolle. ”Ne on kansainväliset”, valmentaja sanoi puolihuokaisuna. ”Siellä on lajin kärki. Ei toki pienemmissä luokissa, mutta ei niissäkään välttämättä pärjää humppaamalla kuin Suomessa.”

”Mutta voi pärjätä?” Robert vitsaili kuivakasti pienen paniikin kuristaessa kurkkua. Ehkä tämä ei ollutkaan hyvä ajatus.

Puhelun taustalta kuului kummallinen narahdus. Ehkä tuoliinsa sydänkohtauksen partaalla ollut Daniel ryhdistäytyi? Sitten: ”Hitto. Onko susta tullut kilparatsastaja, vihdoin?”

Robert tirskahti ja sitten nauroi päälle. Se tunsi itsekin sulavansa sohvan selkänojaa vasten vaikka oli vielä minuutti sitten ollut kohtuullisen varma, että joku oli survonut rautakangen sen nieluun.

”Joo, Anmari nyökkäsi mulle hyväksyvästi viime kansallisissa, verkassa.”

Danielin päästä kuului hönkäys — naurahtiko se? Tai naurahti: ehkä ilmaa oli vahingossa karannut sen nenästä. ”Oletko varma, ettei nyökkinyt vain ravin tahtiin?”

Sille Robert nauroi, niin vapautuneesti, että ruokaa tekevä Aliisakin vilkaisi sitä keittiön puolelta kulma koholla. Mutta Robert hymyili kämppikselleen, pudisti päätään ja antoi sen sitten laskeutua sohvan selkänojaa vasten. Olo oli kummallisen helpottunut ottaen huomioon, että poika oli juuri päättänyt kahden kansallisen kisan perusteella lähteä Saksaan kansainvälisiin kilpailuihin. Siinäpä vasta stressipesäke, mutta Danielin tasaisen vakavaa ääntä kuunnellessaan Robert tunsi olonsa koskemattomaksi.

”Riippuen aikatauluistanne, voisit poiketa täällä”, Daniel mietti ääneen. ”Johansenin takia, tietenkin, mutta täällä on myös mielenkiintoisia hevosia.”

”Mitä mun takia?” kuului kuin vaimennettuna puhelun taustalta. Daniel ei vastannut siihen.

”Joo, okei, yeah”, Robert tunsi olonsa yhtäkkiä hengästyneeksi. ”Tietty.”

”Selvä”, Daniel sanoi ja empi hetken. ”Laita vaikka...sähköpostia kun saatte ilmoittautumiset ja matkasuunnitelmat kuntoon. No niin, öm, hei.”

”Okay, okay, bye! Byebyebye”, Robert vastasi ja kiirehti sitten sulkemaan linjan. Hetken puhelimensa näyttöä tuijotettuaan se nosti kätensä ilmaan ja julisti koko maailmalle (tai Aliisalle): ”Me lähdetään Harryn kanssa Dressage Masterseihin!”


Viimeinen muokkaaja, Robert H. pvm 23.11.19 23:32, muokattu 1 kertaa

_________________
Robert  /  Harry
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : ribkadory
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 104

Takaisin alkuun Siirry alas

Harryn päiväkirja Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 12.11.19 19:18

12.11.2019

You are not a stresser.

You never stress, because stressed people, all they do is bite their nails and procrastinate and tell everyone how fucking stressed they really are. It connects people — oh, you’re stressed out, well, wait until you hear about my life! And then it’s a goddamn fight who has it the worst.

But you, not a stresser.

You panic, always.

In all its unpredictability, panic does nothing but its same ol’ routine. First, your heart starts drumming, pounding against its cage of ribs, thudding and thundering, and you think it might just explode. Then, you can’t breathe, you simply cannot fucking breathe because your throat is all sandpaper and sawdust and lungs bruised and battered by your wildly trashing heart, and your hands, suddenly clammy and not able to stop shaking, tear at the collar of your shirt, or jacket, or sometimes just at your collarbones. Then, there’s the roar of ocean in your ears, blood rushing and rushing and rushing and——

And then, then there’s nothing.

It’s always the same, yet you never learn. Maybe that’s why it’s called an attack.

You always think you will die, wherever you are, right here and now: maybe in Harry’s box, in the front seat of your car, in the bathroom of Auburn Estate; maybe amongst people, in the middle of everything and in front of all. Maybe all by yourself, and nobody would know.

If a tree falls in the woods, and nobody is there to hear it, does it remind you of your life?

So.

In the darkest corner of the stable yard, as rain licks at your raw fingers, you hold on to her. You’re likely to die, right here and now: sat on the saddle, helmet straps torn open and jacket zippers down, breath nothing but puffs of steam in the air. Your heart aches — then again, when does it ever not? — and you grip her mane harder, skin white and eyes black.

Fuck, is this it? you think.

It never is.

But hey, at least you are not a stresser.

_________________
Robert  /  Harry
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : ribkadory
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 104

Takaisin alkuun Siirry alas

Harryn päiväkirja Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 13.11.19 19:51

14.11.2019
#näyhönvalmennus

Vaativa B:3 oli mukava rata. Robert ei osannut sanoa miksi, mutta aika kärkipäähään nousi se, että hän oli ratsastanut kyseisen radan yksinään tämän syksyn aikana kilpailuissa peräti kuusi kertaa. Se, että Dressage Mastersiin - Robert, tuo typerys, oli jonkun omituisen päähänpiston seurauksena päättänyt ilmoittautua Kür-luokkaan! - olisi tehtävä oma ohjelma, sai sydämen pamppailemaan.

Kun Heidi Näyhön valmennuksesta oli pompsahtanut tieto kaajapurolaisten whatsapp-ryhmään (Robert oli pyrkinyt olemaan mahdollisimman vähän järkyttynyt kun hänelle tuntematon numero oli lisännyt poikaparan ryhmään nimeltä Purtsit 🦄✨💜), oli Robert mitä pikimmiten laittanut viestiä copypastetussa ilmotuksessa olleeseen puhelinnumeroon. Heti sen jälkeen se oli googlettanut "heidi näyhö ratsastus" ja löytänyt mitä vakuuttavampia hakutuloksia.

Google oli löytänyt paljon kuvia lyhyestä ja hoikasta naisesta toinen toistaan hienompien hevosten selässä. Toisissa kuvissa nainen oli ratsastanut frakki päällään ison areenan parrasvaloissa passagea, toisissa kuvissa taas hyppänyt valtavan suurta estettä kilpakentällä, jonka taka-alan mainoksien sumeista teksteistä Robert oli saattanut tavata sanat world cup. Tämä puolestaan oli saanut pojan katsomaan naisen kilpailutuloksia kansainvälisen ratsastajainliiton sivuilta. Saman koreus ja loisto oli jatkunut siellä, mutta loppunut lyhyeen, mikäli taas oli herättänyt mielenkiinnon uudella tavalla.

Niinpä se oli löytänyt itsensä luonnostelemassa viestiä Purtsit 🦄✨💜 -ryhmään, kunnes käynnissäolleeseen keskusteluun tarhojen porteista oli kommentoinut muuan Heidi Näyhö. Vastaus oli kumittunut nopeammin kuin koskaan ja yhtäkkiä hengästyneenä poika oli sysännyt puhelimensa syrjään.

[You] hei, ollaan menossa tuonne näyhön valmennukseen huomenna niin osaatko sanoa, että onko se millanen? katselin jotain tuloksia, ei oo kisannut abt koko kautena?

Active now oli muuttunut silmänräpäyksessä sisuskaluja kuumottelevaan typing... -tilaan.

[Janna Kaajapuro] etkö tienny et se oli paksuna?? 😂😂
[Janna Kaajapuro] siis sillä on nyt se vauva
[Janna Kaajapuro] mut sehän on joku miljadööri tai jotain ni muut vaan kisaa sen hevosilla 😅
[Janna Kaajapuro] se on ihan kiltti ja mukava! kai 👀

Robert oli tuijottanut äkillistä viestitulvaa kykenemättömänä prosessoimaan sitä kaikkea.

[You] kai?

Sitten se oli äkkiä laittanut puhelimen pois ja tuijottanut hetken seinää edessään.

Vaan Heidi Näyhöpä ei toden totta ollut hoikka ja lyhyt nainen, jonka Robert oli nähnyt kuvissa. Tai, no, toki nainen oli edelleenkin lyhyt, mutta takista huolimatta näki, että edellisissä mitoissaan se ei ollut - varmaan niin kuin ei kuulunutkaan olla, eihän Robert tiennyt milloin se oli synnyttänyt ja, ja, ja...

Jannan viestit pyörivät ympyrää pojan päässä kun se väisti ulostulevaa ratsukkoa ja kehotti tammansa ravaamaan maneesissa. Katsomossa oli joitain ihmisiä, useimmat ilmeisesti vain huvikseen ja lörpöttelivät ennemmin keskenään kuin keskittyivät arvostelemaan Robertin ja Harryn liikkumista, ja se sai kummalla tavalla kiven pyörähtämään ratsastajapojan sydämeltä.

Heidi asettui paikoilleen ja antoi lähtöluvan ilman sen kummempia keskusteluja, ja Robert osasi arvostaa sitä: oli mukavaa, ettei valmentaja muodostanut mitään ennakkoajatuksia ratsastajan kertoman perusteella tai katsonut mitää läpi sormiensa, koska ratsastaja oli maininnut jotain hevosesta. Niinpä se lähti aika hyvillä mielin radalle yhden voltin ja yhden suunnanmuutoksen jälkeen. Beekolmosta sen ei ollut erikseen tarvinnut opetella, olihan se kuin aivoihin polttomerkitty.

Tavallaan vaativa B:3 oli kuin tanssi. Koottu laukka, pysähdys, tervehdys, koottu ravi, keskiravi, koottu ravi, keskiravi, koottu ravi. Harry liikehti läpi ohjelmakohtien, ei kuten automatisoitu robotti vaan kauniin tottuneesti. Tamman ravi oli aina ollut näyttävää ja helposti muovattaa, mutta Robert oli vasta hiljattain uskaltautunut ratsastamaan sitä. Varsinkin keskiravi oli saanut ihan uusia elkeitä, kun Daniel oli Vänrikinmäellä kommentoinut ratsukon lisätystä ravista, että tuolta teidän keskiravin kuuluisi jo näyttää. Se oli ollut silmiä avaavaa - eihän normaali, koottukaan ravi ollut mitään hissuttelua.

Siksi Robert uskalsi nyt ratsastaa lisätyn ravin ihan oikeasti. Kyllä sen istunta kärsi ja välillä tuntui, että koko kroppa pomppisi ja heiluisi kuin heinäsäkki, ja välillä jalustinkin irtosi jalasta, mutta eihän sillä ollut väliä. Väliä oli sillä, että lisätty ravi oli oikeasti esitetty. Sallikin oli joskus sanonut, että parempi esittää jokin askellaji huonosti kuin jättää esittämättä lainkaan.

Kyllä sitä silti vähän hermostutti tulla lopputervehdykseen ja nyökätä Heidille.

Ikinä ei tiennyt, mitä uusi valmentaja löytäisi kaiveltavaksi ja sörkittäväksi.

_________________
Robert  /  Harry
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : ribkadory
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 104

Takaisin alkuun Siirry alas

Harryn päiväkirja Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 14.11.19 15:36

17.11.2019
#fallfeeling 🍁


    PONIÄITI (substantiivi)

    1. takavuosien tähti, ts. itse nuoruudessa ratsastanut, ehkä jopa kilpaillutkin, mutta perheen rahatilanteen tai muun esteen vuoksi menestyksettömästi
    2. sivustaseuraaja, ts. liian intohimoisesti lapsensa ratsastukseen suhtautuva päällepäsmäri, jolla on jokaiseen asiaan jotain sanottavaa, onhan sekä poni että lapsi hänen
    3. rakastava äiti, ts. saattaa elää omia toteuttamatta jääneitä unelmia lapsensa kautta eikä lapsen omat unelmat niin kiinnosta

    synonyymit: periksiantamaton, sponsori, leijonaemo, besserwisser, valmentaja, kuljettaja


Robert oli poniäidin poika.

Toinen mahdollisuus elää lapsuuden menetettyä unelmaa, sitä Robert oli ollut. Olihan äidillä ollut jo Pippa: tuo kaunis ja kohtelias pieni tyttö, joka oli lahjakas ratsastaja ja taitava hevosten kanssa muutenkin. Pipalle se poni oli alunperin ostettu, ja Pippa oli äidinkin alunperin poniäitiyteen ajanut.

Robert ei vieläkään tiennyt, oliko se vetänyt lyhyemmän tikun ollessaan se toinen. Ehkä äiti oli jo ehtinyt asettua uomiinsa rakentaessaan toista ratsastajaa? Ehkä äiti oli saanut pahimmat poniäitiyden oireensa alta pois Pipan kanssa kisoja kiertäessään? Tai ehkä äidin nälkä olikin vain kasvanut syödessä? Tai ehkä äiti oli oppinut virheistään sen ensimmäisen kanssa ja osasi nyt olla häikäilemätön?

Voittamisesta ei oltu ikinä tehty tehty numeroa, häviämisestä vielä vähemmän. Hiljainen, tiukkahuulinen äiti, joka oli loimi sylissään vastassa kun Robert ratsasti ulos radalta pudotuksen tai kiellon jälkeen, tiesi pahaa. Maria Harrington oli aina ollut elegantti ja tyynikasvoinen, mutta lapset olivat aina osanneet lukea äitinsä mikroilmeitä. Hyväntuulinen se nainen oli ollut harvoin.

Good, äiti oli saattanut sanoa kun Robert poneineen kutsuttiin päivän toiseen palkintojenjakoon. Mutta ikinä se ei ollut ottamassa kuvia tai hurraamassa kunniakierroksen aikana. Ei, äiti oli ollut jo kelaamassa ratavideoita ja analysoimassa jokaista virhettä poikansa ratsastuksessa.

Putkinäkö oli periytyvää: Maria näki vain seuraavat kisat, seuraavat ruusukkeet, seuraavat kvaalit, seuraavat mestaruusmitalit; Robert näki vain seuraavat treenit, seuraavat rataharjoitukset, seuraavat verryttelyt, seuraavat kisaradat. Kaiken oli sujuttava kuin rasvattu, eikä kisoihin menty harjoittelemaan. Kisoihin mentiin voittamaan. Jos ei voitettu, pysyttiin kotona harjoittelemassa.

Ehkä siksi Robert oli ottanut aikansa kilpailurutiiniin paluun kanssa. Ensimmäiset vuodet Suomessa Harryn kanssa olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen onnettomin kilpailutuloksin, mutta tämä kausi oli ehjä ja onnistunut. Ja mikä tärkeintä, Robert oli tehnyt sen kaiken yksin.

“Hey, son.”

Isän syvä bassoääni yllätti. Harry ei hätkähtänyt vaikka Robert pudottikin miltei ohjat käsistään ja pyörähti satulassa äkillisesti. Siinä ne seisoivat, Auburnin kartanon pihamaalla hytisemässä, isä pitkänhuiskeassa trenssitakissaan kaulukset ylös nostettuina ja äiti nahkahansikkaissaan ja -nilkkureissaan.

“Hey”, Robert inahti ja poissaolevasti korjasi enkkuvilttiä ratsunsa takapuolen päällä.

“Hyvät tilukset”, Maria Harringtonin kopea ääni totesi. Hyvät, ei hienot, ei loistavat. Se katseli ympärilleen ja Robert näki sinisistä silmistä, kuinka äiti arvioi paitsi kartanon tiloja, niin myös muita ratsukoita. “Oletko menossa verryttelemään?”

“Olen”, poika rutisti hampaidensa välistä. Missä Aliisa oli? “Didn’t realise you were coming.”

Äiti hymähti.

“Good.”

“How are things, here? You alright?” isä kysyi.

“Yup.”

“Care to elaborate?”

“Nope.”

“A’ight”, se sanoi huvittuneena. “Good luck, then.”

Äiti katsoi Robertia pitkään, ja Robert katsoi takaisin.

“Dear, he doesn’t need luck.”

_________________
Robert  /  Harry
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : ribkadory
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 104

Takaisin alkuun Siirry alas

Harryn päiväkirja Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 20.11.19 2:18

20.11.2019

Robert pyöritteli puhelinta kädessään. Näytöltä sitä tuijotti takaisin tekstiviestikeskustelun tuorein, sinisenä hohtava palkki tekstiä, ja yläreunassa hymyilevä kuva. Puhelin pysäytti pyörimisen ja Robert huomasi painavansa kuvan täysikokoiseksi.

Se ei ole varma, missä tai milloin kuva on otettu. Sarah hymyili, melkein nauroi, ja sen tiukalta nutturalta oli jo karannut hiussortuvia kehystämään kasvoja. Kypärän remmi oli auki ja karkasi jonnekin huolellisesti napitetun kisatakin ja korkeakauluksisen paidan väliin. Tytön takana oli hevonen, ruunikko - varmastikin Effi - ja valkoiseen hansikkaaseen verhottu käsi piteli ohjia ja samanaikaisesti silitti hevosen kaulaa.

Ehkä se oli otettu pohjoisessa, ennen asioiden mutkistumiseta. Aikana, jolloin oli ollut Robert Liekkijärveltä ja Sarah Kallasta. Kaksi kunnianhimoista kouluratsastajaa, jotka olivat oppineet vähän löysäämään nutturoitaan toistensa seurassa, kilpailuista viis.

Hei. Ootko menossa Adinan kisoihin 30.11. Meiltä ei lähde muita, aattelin jo päästäisiin Effin kanssa kyydillä? Se ei matkusta hyvin yksin, eikä mulla oo käsipareja ottaa kaverihevosta sille mukaan… 😬

Robert tuijotti viestiä. Adina oli Rovaniemellä ja kyseessä oli seurakilpailut. Oliko Sarah tosissaan lähdössä Lappiin asti seurakilpailuihin? Se ei ollut mikään kevyt päiväreissu, mutta ehkä kilpakumppani ei sellaista halunnutkaan. Ajatus aiheutti epämukavaa muljahtelua Robertin vatsanpohjassa.

sorry, can’t do

Oliko se liian tympeä vastaus? Robert puri huultaan ja rutisti puhelinta käsissään. Sitten se lähetti toisen viestin perään: rovaniemi on vähän kaukana, don’t you think? Viestin alle ilmestyi pieni delivered-teksti, ja Robert lukitsi puhelimensa ja puristi sitä kädessään hermostuneesti. Miksi Sarah tahtoi lähteä sen kanssa Rovaniemelle seurakilpailuihin?

“Ootko sä menossa vai tulossa?”

Lettipäisen tytön äänensävy oli kärkäs. Robert oli pudottaa puhelimensa.

“Going”, se sai kuitenkin sanottua ja kiirehti noukkimaan ohjia Harryn kaulalta. Hämmennys kuitenkin kuulsi äänestä läpi - eihän pihalla ollut pojan saapuessa ollut yhden yhtä autoa, ja hän oli ollut koko tämän ajan tallissa, mistä toinen oli ilmestynyt yhtäkkiä? Perässään nuorenoloinen tyttö veti pienempää, tummaa hevosta.

Tyttö itse oli pukeutunut tummiin, mutta hevosella sentään oli jonkilainen heijastinloimi niskassa. Robert irvisti mielessään ja muisteli omia teiniaikojaan, kun heijastimien käyttö oli ehkä kammottavin ja ennen kaikkea noloin asia tässä maailmassa. Harry otti jo pari laiskaa askelta kohti raotettua ovea, ja omistaja kiirehti ratsunsa rinnalle. Teinityttö peruutti ovelta taaksepäin ja päästi suuremman hevosen ulos.

Tumman, ehkä vähän jopa ponimaisen hevosen vierellä Harry näytti valtavalta.

“Onpa se iso”, tyttökin totesi ratsuja mittaillen. Robert katsahti sitä varovasti, rohkeni tarjota jotain puolittaista hymynkaltaista tytölle ja kääntyi sitten kiristämään satulavyötä. “Kisaattekste koulua?”

Puhina satulasiiven alla vaikeni hetkeksi. “Öö, joo.”

“Niin mäkin Sepolla. Esteet on kyl kivempii.”

Robert katsoi arvellen hevosponia, tai lähinnä sen vatsalinjaa. Tyttö taisi huomata, sillä se nykäisi poniaan askeleen eteenpäin ryhdikkäämpään asentoon, laittoi toisen käden lantiolleen ja kallisti päätään. Robert kiirehti kiristämään vielä toisenkin hihnan kouluvyöstä kunnes kääntyi hymyilemään tallikaverilleen mahdollisimman ystävällisesti.

“Joo, onhan ne”, se myönsi ja veti jalustimen alas. “Mä en enää kyllä hyppää.”

“Ai? Miks et?”

Robert luikahti Harryn kaulan alta toiselle puolelle hevosta ja menetti katsekontaktin pyöreän mustan ponin omistajaan. “Erm… Mä en vaan… Just don’t.” Poika antoi jalustimen vastinhihnan liukua hanskojen lomasta ja jäi hetkeksi nyhvertämään jotain olematonta tahraa pois satulasiivestä. Se ei kuitenkaan kuullut kavioiden kopinaa tallikäytävällä, tai mitään muutakaan, joka olisi merkinnyt toisen ratsukon poistumista.

Ja niin: siinä ne yhä seisoivat kun poikaparka palasi takaisin tallin avoimesta ovesta loistavaan valokeilaan. Miksi? Mikseivät ne jo poistuneet talliin? Hevonen, tai poni, oli selkeästi hionnut paksusta karvastaan - oliko se suomenhevonen? - ja höyrysi pienen pakkasen raikastamassa illassa.

“Harry kyllä hyppää, jotain”, Robertilta pääsi lopulta hiljaisuuden rakentaman paineen alla. “Liekkijärvellä mun kaverit hyppäsi sillä aina välillä, ja joskus valmentaja, siis estevalmentaja, ei Daniel, ja joskus se voittikin joissain pikkukisoissa, esteillä, I mean. Mun pitäisi varmaan ettiä sille täältäkin joku hyvä hyppääjä, mä en kuitenkaan ehdi kohta enää joka päivä käydä ja, erhm, kun meillä ei ole hoitajaakaan enää, Liekkijärvellä oli tosi hyvä hoitaja, mutta se jäi sitten sinne ja--Niin.”

Tyttö räpäytti silmiään.

“Eli haet niinku esteratsastajaa?” se kysyi. “Joka kisaiski?”

“Niin, kai”, Robert kohautti olkiaan. “Musta esteet tekee hyvää kouluhevoselle. Harry on vähän ujo kyllä.”

Poninpitelijä seisoi nyt vähän ryhdikkäämmin. “Niin, mähän liikutan Grannia ens viikolla kun Jusu on pois. Ja oon aiemminkin. Ja Isben Ankalla, Auburnissa.”

Robert tuijotti. Granni oli se hapannaamainen hevonen, joka sai Robertin (ja varmasti myös Harryn) tuntemaan olonsa jokseenkin kotoisaksi muistuttaessaan kovasti muuan Windi-tammaa käytökseltään. Sen omistaja taas oli Jusu, Josefina… Aliisan ex-kämppis ja ex-jotankin, Robert ei ollut tohtinut kysyä sen tarkemmin, mutta Isben poika sentään tiesi. Kartanonneiti Isabella Sokka, jonka kanssa se ei ollut varsinaisesti vaihtanut sanaakaan, eikä välttämättä halunnutkaan - Aliisan puheissa perijättäret olivat vaikuttaneet melkein hauskoilta, mutta Robert oli epäillyt sanoja sarkastisiksi - eikä Ankasta ollut mitään käsitystä. Oletettavasti se oli jokin hevonen. Ehkä poni, eihän Isabella Sokka ollut kovinkaan pitkä.

“Okei.”

“Okei?”

Harry säpsähti pientä kahinaa varjoissa, ja Robert säpsähti tytön kohonneita kulmakarvoja ja kiirehti korjaamaan: “Niin, siis, mietin sitä. Estehommaa. Että ketä pyydän.”

Sitten se hymyili tytölle, nopeasti ja liikaa, ja kiireenvilkkaa käänsi Harryn ympäri ja kohti kenttää. Kuviokelluntaharjoituksia muistuttavat koulutreenit uudella kotikentällä eivät olleet ainakaan avuksi, mitä tuli Robertin murheisiin Dressage Masters -matkasta ja Danielin Saksan-tallilla vieralusta.

_________________
Robert  /  Harry
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : ribkadory
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 104

Takaisin alkuun Siirry alas

Harryn päiväkirja Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 21.11.19 2:02

21.11.2019
#kallankämppikset

“Yo.”

Aliisa pysähtyi niille sijoilleen eteisessä. Se oli hiljaa niin pitkän aikaa, että Robertin oli pakko kurottautua sohvan selkänojan yli kurkistelemaan, että olihan se varmasti Aliisa, joka oli tullut kotiin, ja että olihan varmasti joku tullut. Sepä vasta olisikin, jos poikaparka kuulisi jo omiaan. Tai ehkä Pitkän miehen kuja seiskassa kummitteli. Mutta ei nyt sentään: peilin kautta Robert näki eteisessä seisovan, kiharatukkaisen Aliisan. Sillä oli iso kaulahuivi, jonka taakse se oli osittain piiloutunut.

“Sanoitko sä just jou?”

Robert virnisti, poskipäät punehtuen. “Joo, kai.”

Aliisa tyrskähti.

Avaimet kilahtivat paikoilleen. Aliisa potki kenkänsä ja ripusti takkinsa ja huivinsa, eikä aikaakaan kun se jo lysähti Robertin viereen sohvalle. Robert tarjosi sille sipsipussia.

“Ne on kikherneistä tehty. Vegaanisia. Ihan hyviä.”

Aliisa tunki kätensä pussiin.

“Mitä sä katot?”

“En tiiä”, Robert mumisi sipsit suussaan. “Joku tällanen asuntohomma. House hunting.” Rousk rousk. “Sain muuten töitä. Alotan maanantaina.”

“Ai sait?” Aliisa ilahtui. “Mistä? Et kai Koivusta, mä en ala jos joudun kattelee sua vielä töissäkin. Sieltä Ässästä? Vai vanhasta Siwasta?”

“Ei kun sieltä kukkapaikasta.”

“Osaatko sä solmia kukkakimppuja?” Aliisaa nauratti, ja se veti jalkansa sohvalle. Se istui ihan Robertin vieressä vaikka sillä olisi ollut koko kulmasohvan verran tilaa, mutta poikaa se ei haitannut. Se oli nimittäin alkanut pitää Aliisasta kovasti. Siinä oli jotain samaa kuin monessa liekkijärveläisessä ystävässä - se muistutti Robertia aika usein Mikaelasta, joskus Cellasta, ajoittain Salmasta. Ehkä sen kanssa oli siksi niin helppo tuntea olonsa kotoisaksi. Eihän Aliisa tietenkään ollut Allu, ei lähelläkään, mutta ehkä Aliisa oli eri tavalla hyväksi Robertille.

Poikaa melkein kikatutti ajatus kukkakimppujen solmimisesta, ja se antoi päänsä retkahtaa sohvan selkänojalle huvittuneen hykertelyn lomassa.

“No en”, se sanoi lopulta, “mutta se Lilja sanoi, että mulla on sitojan kädet.”

Aliisan kulmakarva kohosi kysyvästi, sitten se nauroi niin hersyvästi, että tulevaa floristiakin alkoi naurattaa. Olihan se nyt absurdia, että joku oli katsonut Robertin hentoja käsiä, pureskeltuja kynsiä ja pehmeitä rystysiä, ja nähnyt niillä sidottavan vielä kauniita kukkakimppuja.

“Sitojan kädet.”

Robert nyökkäsi ylpeästi ja nosti kätensä esille tavalla, jolla vastakihlatut naiset esittelivät sormuksiaan kiljahteleville ystävättärilleen ihan jokaisessa hääleffassa ja romanttisessa komediassa. Aliisa heitti viimeiset sipsit suuhunsa, pyyhkäisi kätensä housuihin ja otti sitten Robertin käden omaansa. Pörröpää käänteli ja väänteli ja tunnusteli ja katseli.

“Stop”, poika nykäisi kätensä pois virnistäen, “you’re ruining my delicate flower hands.”

“Vai että sitojan kädet”, Aliisa hymisi.

“Ei kai se niin vaikeaa voi olla”, Robert vakavoitui hetkeksi. “Sanoin, että olen joskus jotain kukkaseppeleitä tehnyt.”

“Ootko?”

“En. Mutta Harryn hoitaja joskus teki, sen varsalle. Katsoin vierestä. Kai se lasketaan?”

“Ilmeisesti”, kämppis virnisti ja ponnisti ylös sohvalta. “Miten Harrylla menee?”

Robert kohautti olkiaan. Aliisa oli pari kertaa ehtinyt pyörähtää Kaajapurojen tallilla katsomassa Harrya, jopa kerran käynyt tekemässä sille ruoat ja taluttelemassa kun Robert oli viettänyt päivän Liekkijärvellä vanhojen seppeleläisten kanssa. Suuri tamma oli ollut loputtoman kiinnostunut Aliisan villeistä kutreista ja hörissyt uudelle ystävälleen ilahtuneena - Harry oli aina ollut sosiaalinen tapaus, ja talliporukan pienennyttyä yli puoleen, se oli varmasti iloinen jokaisesti uudesta tuttavuudesta.

Kaajapuroille se oli kotiutunut paremmin kuin Robert. Tamma nautti pidemmistä tarhausajoista vaikka pohjat olivat mitä olivat, ja pienemmässä laumassa eläminenkään ei näyttänyt masentavan sitä sen enempää, etenkään kun se oli saanut tarhakaverikseen yhtä sosiaalisen pikkumustan Pikin. Eikä sitä haitannut koko syksyn yhtä vesilätäkköä ollut kenttä, tai valaisemattomat maastopolut. Kitisevä karsinanovi ei ollut vienyt tamman yöunia, eikä enää ollut vesiautomaattia, jota säikkyä.

Harry oli toden teolla kotiutunut, ja sekös Robertia harmitti: tamma oli koko ikänsä asunut isoilla talleilla, ensin vilkkaalla kilpatallilla ja sitten ratsastuskoululla, vaikka sen sydän selvästi kuului tällaiselle pienelle maalaistallille.

Robert ei.

Poika huomasi kaipaavansa pieniä yksityiskohtia. Lämmintä tallia, raikkaita purualusia, raikuvaa oleskeluhuonetta, siistiä sisävessaa, ratsastuskuntoista kenttää, upouutta maneesia, kevyitä muovipuomeja, tuttuja ihmisiä, lämminhenkistä Annea, hyvin valaistua pihamaata, yläkerrassa hurisevaa jääkaappia eväineen, kihisevää vedenkeitintä teevalikoimineen, hapannaamaista Kasperia. Se kaipasi jopa Alviinaa. Ja sitä, että se oli osa porukkaa. Niin vanha osa, että sitä oli saattanut luulla sen olevan olleen kiinni jo niin kauan, ettei se enää irtoaisi.

Vaan niin se vain oli irronnut. Ei siististi, tietenkään, vaan repaleisesti: palasia oli jäänyt Seppeleen tallin seiniin vaikka osa olikin nyt kiinni Kaajapurojen tallissa.

“Tosi hyvin. Se pitää siitä Josefinan Pikistä kovasti. Kenttä on vähän huono, ja nyt kun on niin pimeetäkin”, Robert pohti ääneen. Aliisa valutti vettä lasiin. “Mun pitäisi löytää joku hoitaja. Ja joku esteratsastaja.”

“Kysy Verkkua”, Aliisa sanoi siemailunsa lomasta.

“Ai Verneri Kaajapuroa?” Robert uumoili ja siirsi katseensa televisioon.

Tottahan toki se oli tavannut Verneri Kaajapuron. Pitkä, tumma ja jollain tavalla, jopa talven uhmaaman syksyn pyörteissä, tulinen. Sillä oli ollut vihreät, tuikkivat ja ystävälliset silmät, ja sen silmäkulmaan oli tullut ohikiitäväksi hetkeksi ryppy kun se oli syys-lokakuun vaihteessa nähnyt tallipihassa tanssahtelevan Harryn ja virnistänyt sen hölmöilyille. Silloin sillä oli ollut tummat ratsastushousut ja pitkät saappaat, jotka olivat imarrelleet miehen pitkää vartta entistä pidemmäksi. Kypärä kädessä ja hopeaharjainen ori toisessa se oli toivottanut Robertin tervetulleeksi talliin, ja sen jälkeen kohtaamiset Kaajapurojen kanssa olivat rajoittuneet lähinnä Tiinaan.

“Mhm”, Aliisa nyökkäsi ja pyyhälsi takaisin sohvalle vesilasinsa kanssa. “Sillä on tosin voinut nousta se kuuluisa päähän ja voi pyytää vaikka rahaakin.”

“Kyllähän ammattilaiselle pitääkin maksaa. Eikö se oo joku kenttäratsastaja?”

“On, on! Ja jos kysyt siltä, niin varmaan menestynyt sellainen.”

Robert kurtisti kulmiaan.

Vai että Verneri Kaajapuro. Ehkä ei kuitenkaan, tuskinpa tuollaiset vernerikaajapurot saisivat kovastikaan irti kavaleteista ja pikkuristikoista. Mutta ehkä joku, kuitenkin.

_________________
Robert  /  Harry
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : ribkadory
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 104

Takaisin alkuun Siirry alas

Harryn päiväkirja Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 01.12.19 1:22

1.12.2019

Stressi oli kovin heppoisa sana kuvailemaan sitä tunnetilaa, joka Robertin valtasi kun se luki Penna Vaanilalta saamansa sähköpostin. Se oli hyvin asiapitoinen, tiivisti oikeasti ihan kaiken tarpeellisen (ja tarpeettoman), ja Robert ehkä vähän jopa huokaisi helpotuksesta: hänen hevosensa matkustus oli käytännössä katsoen huolehdittu. Tietenkään 29 tunnin laivamatka, saatikka sitten hevospaikka Sarahin Effin vieressä eivät olleet ideaalein vaihtoehto, mutta jo seitsemän ratsastajan kesken jaetut matkustuskulut olivat enemmän kuin tarpeeksi saadakseen Robertin unohtamaan matkasta valituksen. Tämähän oli melkein edullista.

“Aliisa”, Robert kutsui omasta huoneestaan. Se köllötteli vatsallaan sängyssä, läppäri nenän eteen avattuna. Lakanat tuoksuivat Allun ja Robertin kodille, ja pesty puuvilla oli pehmeä pojan hupparin alta pilkottavaa vatsaa vasten.

Huone oli yhä paljas: vain yksi keskimääräistä pienempi parisänky, joku hassu lipasto ja keittiöjakkara yöpöytänä. Mattoakaan Robert ei ollut ehtinyt hankkia, mutta sen sijaan se oli kerennyt jo asetella peikonlehtensä ja kultavehkansa ikkunalaudalle rönsyilemään. Seinälle, Josefinan hevoskuvan tilalle, oli noussut toinen hevoskuva: kaunis, Alviinan aikoinaan ottama portretti Harrysta ja Robertista. Nurkassa lojui sekalaisia pahvilaatikoita, ja niistä yhdestä pilkotti muutama sinertävä ruusukkeenhäntä.

“No”, Aliisa kysyi ovenraosta iltapala käsissään.

“Otanko meille hotellihuoneen? Saksaan? Mä maksan sun kulut kyllä, siis”, Robert käänsi vähän läppärin näyttöä, jotta sängyn reunalle kellahtanut Aliisa näkisi hotellin nettisivut paremmin. “Saat kulkuluparannekkeen ja sillä pääsee niihin kaikkiin tapahtuman juttuihin, mutta siis matkustuskulut ja hotellin maksan.”

“Ai yhteinen huone?” kämppis kujersi ja kilisteli lusikkaa kipossaan.

“Tällainen single beds”, Robert punehtui ja pyöritti hiirtä ajattelemansa huonetyypin kohdalla. Aliisa antoi lusikan liukua suustaan liioitellun hitaasti samalla kun sen silmät skannasivat läpi huoneen ominaisuuksia ja hintaan kuuluvia palveluita. Se tuntui kestävän tuskastuttavan kauan, ja yhtäkkiä Robertilla oli vähän lämmin: Aliisa istui kovin lähellä, ja se lusikka, ja yhteinen huone, ja niin.

“Joop”, Aliisa lopulta totesi. “Näyttää ihan hyvältä. Kuinka lähellä areenaa toi on?”

Robert hätkähti selvittämään kurkkuaan ja scrollasi yhä alemmas, josta löytyi karttasovelluksen hahmottelema kuva sijainnista. “Areena on niinku, hmm, tuossa jossain. Eli ei tosta kävele kuin ehkä viisi minuuttia?”

“Oliko ne after ridet areenalla?”

“Joo.”

Aliisa pyöritteli taas lusikkaa suussaan, sitten osoitti sillä läppärin näytöllä vilkkuvaa hotellin nimeä. “Ja onko tuolla about kaikki ratsastajatkin?”

“Joo kai?”

Kuumottava aavistus valtasi Robertin, mutta ennen kuin se ehti ajatella asiaa sen tarkemmin, Aliisa nousi ylös sängyltä ja osoitteli lusikallaan niin poikaa kuin sen tietokonettakin. “Toi on hyvä. Ota vaan sieltä huone!”

Kämppis oli jo pyrähtämässä huoneesta ulos, kunnes: “Onko sun kyyr jo valmis?”

Robertin suusta karkasi epämääräinen inahdus, sitten parahdus, ja sitten se jo heittikin Aliisaa tyynyllä. Hersyvästi käkättäen pörrötukkainen kämppis katosi oven raosta käytävään samalla kun Robert hautasi kasvonsa jäljellejääneeseen tyynyyn ja vaikeroi ääneen.

Kür.

Miten niin pieni sana pystyikään pitämään sisällä jotain niin kompleksista? Robertista tuntui, että se oli tuntitolkulla katsonut Youtubesta huippuratsastajien toinen toistaan upeampia tanssahteluesityksiä. Läppärin kansiot ja puhelimen muistiot olivat täyttyneet toinen toistaan epämääräisemmillä muistiinpanoilla. Kaajapurojen kentän aidat olivat nähneet toinen toistaan kummallisempia koreografioita.

Mutta ainakin Robertilla oli lanka, josta se oli saanut kiinni. Sillä oli musiikki, ja sillä oli tietotaito esittää hevosensa parhaimmillaan. Viisi vuotta yhden hevosen kanssa tarkoitti, että Robertilla oli niin etulyöntiasema kuin vakava vaara epäonnistua muihin ratsukoihin nähden - totta, se tunsi hevosen kuin omat taskunsa, mikä saattoi auttaa kaksikon esittämään kauden mahtavimman kouluradan, mutta se tunsi hevosen kuin omat taskunsa, mikä saattoi viheliäisesti huijata Robertin yksinkertaisesti luottamaan siihen ja sen riittämiseen!

Harry oli piristynyt vaihtelusta. Hevonen oli kuin uuden vaihteen löytänyt: enää ei tarvinnut treenata niitä tiettyjä asioita tietyssä järjestyksessä! Robert pähkäili ja kokeili, pysähtyi kirjoittamaan puhelimensa muistioon, kokeili jotain uutta, ilahtui ja kokeili uudelleen, pysähtyi kirjaamaan sen ylös. Ja Harry puhisi ja hörisi korvat tötteröllä.

Ehkä se tiesi.

Ehkä se tiesi pääsevänsä suurelle areenalle, suuren yleisön eteen.

Robertilla ei ollut sydäntä laittaa korvahuppua pakkauslistalle.

Harry rakastaisi esiintymistä isolla areenalla. Sen silmät tuikkisivat, ja se katselisi valtaisaa yleisömerta korvat korkealla hörössä. Se kuulisi musiikin, ja se antaisi kavioidensa halkoa ilmaa melodian tahdissa. Ja Robert hymyilisi, olisi kür mennyt miten tahansa.

_________________
Robert  /  Harry
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : ribkadory
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 104

Takaisin alkuun Siirry alas

Harryn päiväkirja Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 03.12.19 16:41

Matkapäiväkirja, osa I
#dressagemasters2019

Keskiviikko 3.12.
Kalla - Helsinki - merellä
Jo 29 tunnin laivamatkan ajatus saa Robertin voimaan pahoin. Se seuraa aluksen ylätasanteelta kun Penna ajaa kallisarvoisia hevosia kantavan rekan autokannen syövereihin, ja jokin sen vatsassa velloo. Penna Vaanila, kaksikon sähköpostipainotteisen tuttavuuden peruusteella, vaikutti silloin ihan vakavasti otettavalta hoitajalta hevosille. Oikeastaan, Robert oli ollut jopa vähän vaikuttunutkin siitä, miten tosissaan mies oli ottanut koko matkan järjestelyt ja yhden kaajapurolaisen hevosen hoitamisen.

Kaikki se kunnioitus oli tosin vähän karahtanut kun keskiviikkoaamuna Auburnin kartanolla vastassa oli tuskin Robertia vanhempi, ei välttämättä edes samanikäinen pojankloppi otsahiukset geelille pystyyn sudittuina ja korkean poskipäät pikkupakkasesta helottavina.

Mutta Penna Vaanila on ammattilainen, ja Robert luottaa siihen. Tai ainakin niin se uskottelee itselleen vetäytyessään laivan sisätiloihin Helsingin hyisestä viimasta.

Yöllä Robert ei saa unta. Siksi se istuu kahvilassa, edessä papereita ja papereita ja papereita. Kouluohjelmat vilisevät silmissä — on Robert aiemminkin tehnyt vaativan tason vapaaohjelman, mutta ei ikinä yhtäkään küria. Jossain vaiheessa iPhonen huonosti istuvat kuulokkeet alkavat lähinnä sattua korviin ja poika luovuttaa.

Se tuijottaa finaaliohjelman suunnitelmaansa kunnes sanat eivät näytä enää sanoilta. Silloin Sarah Reyesin kädet ilmaantuvat vastapäisen tuolin selkänojalle. Poika hätkähtää ja vaistomaisesti vetää pöydälle ripotellut kouluohjelmat, valmiit sekä suunnitteluasteella olevat, siistiin nippuun ja tekstipuoli alaspäin käsivartensa alle.

“Of course”, Robert toivotti tummatukkaisen tervetulleeksi istumaan, ja niin se istuikin. Poissaoleva katse pyyhkäisi yli Sarahin paljaiden kasvojen, kosteiden sortuvien. Ehkä sekää ei saanut nukuttua. “‘Sup?”

Robert ei ollut ainoa, jonka silmänalusiin oli sekoittunut syvä purppuran vivahde.

Kaksikko keskustelee himmeästi valaistun kahvilan kulahtaneessa pöydässä. He keskustelevat jännityksestä, radoista, Danielin saksalaisesta tallista, Grand Prix -ratsastajista, Tie Tähtiin -kilpailuista, hevosten matkustuksesta, Ruunaasta, pojan ponivuosista.

Robert tuntee olonsa lämpimäksi.

Torstai 4.12.
Travemünde - Nürnberg
Yli päivän kestänyt laivamatka ei ole missään nimessä ollut helpoimmasta päästä. Robert tuskin nukkui silmällistäkään yön aikana, ja se kostautuu ajomatkalla Travemündesta Nürnbergiin.

Kuulokkeissa soi pojan kür-ohjelman musiikki, mutta sen kuuntelija nuokkuu taju kankaalla kikkarahiuksisen vierustoverinsa olkapäätä vasten. Aliisa Hurun pää retkottaa rekan etupenkin niskatukea vasten, rauhallisesti alla murahtelevan ajoneuvon tahtiin hytkyen. Jos Penna Vaanila tuhahtaakin torkkuvalle kaksikolle, kumpikaan heistä ei ole hereillä kuullakseen sitä.

Robert havahtuu vasta lähellä Nürnbergin maaseutua. Joulukuinen Saksa on pimeä ja synkkä, lumeton maasto kaiken vähäisenkin valon niellen. Poika vetää kuulokkeet korvistaan ja nousee parempaan asentoon istuimellaan. Penna vilkaisee sitä, mutta ei sano mitään, ja Robert on siitä kiitollinen.

Hän on niin jumalattoman väsynyt, että kaatuu hotellihuoneen sänkyyn ja on unessa ennen kuin Aliisa ehtii edes sulkea ovea.

Perjantai 6.12.
Schwanhilde Arena - Klaus Alscherin talli
Itsenäisyyspäivänä Robert ratsastaa Harrya hulppean areenan verryttelyalueella aamupäivän ruuhkassa. Tilat ovat mittavat, ja kaikkialta näkyy se, että koko paikka on suunniteltu juuri tällaiset hevostapahtumat mielessä: tallialue on jabojen sijaan kuin riveittäin ihan oikean tallin käytäviä ja verryttelyalue suuri.

Harry keinuu rauhallista käyntiä pitkin ohjin. Robert on valinnut sille nivelkuolaimen, eihän tarkoitus ole kuin jumpata matkasta vähän väsynyt hevonen vetreäksi ja päästää se lepäämään. Aliisa oli kehunut Harryn matkutustyyliä, ja Robert ei ollut voinut kuin hymyillä ja kiittää niitä yhteisiä kilpailuvuosia Iso-Britanniassa ja Irlannissa.

Paksuun kaulahuiviin hautautunut Huru odottaa areenan sisäänkäynnillä, ja ammattilaisgroomin elkein liu’uttaa enkkuviltin Harryn lautasilta hevosen pysähtymättä.

Areena on henkeäsalpaava. Robert yrittää olla katsomatta, mutta se ei pysty: katsomot nousevat kohti kattoja, kymmeniä ja taas kymmeniä rivejä, satoja ja taas satoja penkkejä, ja kaiken sen yllä on lasikatto, jonka takaa paljastuu Nürnbergin pilvinen taivas.

Kirkkaissa valoissa showshinella suihkutettu ja maanantaina viimeisen päälle klipattu Harry näyttää miltei kupariselta. Tumma iho ja kermaisen samppanjan värinen karvapeite sekoittuvat sävyksi, jota Robert ei ole ikinä tammallaan nähnyt.

Harryn korvat ovat hörössä. Se pörisee ohiratsastaville, ja Robertia vähän hävettää olla siellä huippuratsastajien seassa hörisevän harmaankorvansa kanssa. Ei yhtä paljon, kuin myöhemmin Harryn puunaamisesta pölyyntyneissä ratsastushousuissa Klaus Alscherin tallin käytävällä käyskennellessä.

Talli on hulppea. Robert huomaa jäävänsä jälkeen muista, mutta se ei voi olla ihailematta keskieurooppalaisia puitteita. Se tuntee olonsa miltei nuhjuiseksi yksinkertaisissa ratsastusvarusteissaan — Aliisa oli katsonut sitä vähän syrjäkarein kun se oli ollut vetämässä ykkössaappaita jalkaansa, ja jo valmiiksi sunnuntain koitosta stressaten, Robert oli suosiolla valinnut vuosien varrella jalkansa muotiksi muovautuneet varasaappaansa.

“Ratsastat Bamsen.”

Aliisa tirskahtaa epäuskoisena ja jos Daniel Susineva kokikin suurta häpeää puoliveriorinsa nimestä, se ei miehen tavallisestikin vaivautuneelta näyttäviltä kasvoilta paljoa loistanut. Robert ei jännitykseltään saanut muuta kuin nyökättyä.

“Lisäksi Alscherilla on pari myyntihevosta.”

Hetken päästä Robert löytää itsensä mustanruunikon puoliverisen selästä. Bamse tuntuu pieneltä vaikka pojan jalat lepäävät sen kylkiä vasten juuri sopivassa kohtaa — ori on kapea ja melkein siro, ja kaikkea muuta kuin pojan suuri Harriet-tamma. Daniel käskee olemaan jännittämättä ja ratsastamaan kuten ratsastaisi mitä tahansa muutakin hevosta, mutta herkemmin. Mitä muita hevosia, Robertin tekee mieli kysyä ja se hermostuu: milloin poika on viimeksi ratsastanut jotain muuta hevosta kuin omaa tammaansa?

Bamse on kuitenkin mukiinmenevä hevonen, Robert huomaa kun se alkaa keskittyä enemmän ratsastamiseen ja vähemmän ratsastamisen stressaamiseen. Ori ei kuitenkaan ole pojan tyylinen — liian kevyt, liian herkkä ja ennen kaikkea liian heikkohermoinen yhtä heikkohermoiselle ratsastajalle. Siinäpä pari, vuorotellen lyötiin vettä toisen myllyyn kunnes kumpaisenkin suoritus meni pelkäksi sähläämiseksi.

Seuraava hevonen on suuri musta ori. Se vaikuttaa olevan Harryn kokoluokkaa, ja Robert tuntee olonsa huomattavasti kotoisammaksi pyöreämmän rungon ympärillä. Hevosen kentälle tuonut hoitaja esittelee sen vahva-aksenttisella englannilla Shockwaveksi.

“Se on myynnissä, pienellä työllä GP-luokkiin”, Daniel kertoo.

Shockwave on suustaan vahvempi kuin Bamse ja Harry yhteensä, ja Robert huomaa pian olevansa ongelmissa voimakkaan orin kanssa. Se kuumuu nopeammin kuin Inkeri ja sen suuret kaviot halkovat ilmaa ravilisäyksessä niin pitkällä askeleella, että Robertin lantio ehtisi tehdä yhden askeleen aikana vaikka voltin ja silti liikkeeseen mukaan.

Musta ori jättää pojan hengästyneeksi vaikka ratsastus kestää vaivaset puoli tuntia. Sama tyttö hakee orin pois juoksutusliina harteillaan, ja toinen hoitaja tuo jo kentälle kolmatta hevosta. Se on rautias tamma, jonka mantelisilmät katsovat Robertia seesteisinä. Hevonen itsessään on vähän mitäänsanomattoman näköinen: merkitön rautias, klassisesti nypitty ratsuharja, selkeästi hannoverilainen pää ja vähän puikula runko.

“Queen of Hearts”, Daniel esittelee. “Alunperin sitä kutsuttiin nimellä Queen, mutta nyt se on pelkkä Heart.”

Ja Robert huomaa miksi: Heart on varmasti maailman kiltein tamma, jolle kukaan ei ole kertonut, että se on tamma ja sillä olisi kaikki oikeudet olla tammamainen. Rautias ei laita kertaakaan vastaan eikä se loukkaannu Robertin ristiriitaisista avuista. Herkkä se on, poika huomaa, mutta hiljalleen palaset alkavat loksahtaa paikoilleen ja Heart työskentelee hyväntuulisena, rentona.

“Kokeilepa piaffea”, Daniel ehdottaa hetken päästä.

“En mä osaa”, Robert hätääntyy.

“Neuvon.”

Ja Daniel neuvoo, ja pian Robert huomaa ratsastavansa piaffea kiltin ja yritteliään Heart-tamman satulassa. Liike on kaukana seiskan, tai edes kutosen arvoisesta piaffesta, mutta Robert, omanlaisessa ekstaasissaan, ei välitä. Tunne ei jää kauaksi maailmoja mullistavasta.

_________________
Robert  /  Harry
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : ribkadory
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 104

Takaisin alkuun Siirry alas

Harryn päiväkirja Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Robert H. lähetetty 11.12.19 11:44

Matkapäiväkirja, osa II
#dressagemasters2019

Lauantai 7.12.
Schwanhilde Arena: Grand Prix -luokka

“Tuo voitti KRJ Championssit viime vuonna”, Robert mumisee ja osoittaa verryttelyssä tanssahtelevaa ruunikkoa. Supernatural Duet on kieltämättä huippuvireessä. “Se sai GP:stä yli 84 prosenttia, ihan hullua.”

Toinen asia, mikä on ihan hullua, on se, että Robert on ylipäätään täällä. Siinä se seisoo, pinkki kulkuluparanneke ranteessaan seuraamassa Grand Prix -luokan verryttelyä. Poika tunnistaa ratsukoita: ratsastajia ja hevosia, joita se on aiemmin nähnyt vain televisiossa. Se tunnistaa komean mustan Visconti von Larkin ja orin selässä tiukkahuulisena istuvan ranskalaisratsastaja Adrien Hardin. Karen Jacobs ja Supernatural Duet, tietenkin, ja kaikin puolin konkariratsukko Amanda Haydn ja Marius von Lark.

“Jännittävää”, Aliisa nyökyttelee katse kiinni puhelimessaan. “Kuules, etpä sanonut, että me edustetaan täällä team Great Britainia! Mä en tajunnut ottaa edes sitä mun turistipaitaa päällä, tiedätkö, sitä I love London -paitaa!”

“What?” poikarukka hätkähtää ja varastaa matkalle groomin rooliin lähteneen kämppiksensä puhelimen omiin käsiinsä. Ja siellä toden totta, suomalaisten välissä on Iso-Britannian oma kultapoika Robert Harrington. “Ei voi olla.”

“Se sun panokaverisi edustaa kuitenkin Suomea.”

“What—Älä, please, sano noin”, Robert vinkaisee epätoivoisena, mutta Aliisan silmissä on vain huolettoman huvittunut tuike. Sitten se yrittää vakavoitua ja näyttää vilpittömän hämmentyneeltä: “Panokaveri, vai Suomi?”

Silmiään pyöräyttäen poika palaa tuijottamaan omia tietojaan puhelimesta. Olihan se toki joskus -- paino sanalla joskus, todella takavuosina, silloin poniaikoina kun kansainväliset kilpailut tarkoittivat hauskaa pikkureissua Irlantiin — edustanut Iso-Britanniaa, ponin kanssa, esteratsastuksessa, lapsena. Pitikö kattojärjestölle ilmoittaa, jos muutti? Edustaako sitä synnyinmaataan vai asuinmaataan? Robert räpyttelee silmiään. Mikä sen kotimaa on, ja yhtäkkiä sen henkeä salpaa.

Välillä tuntuu, että sä oot vähän niinku mun ainoa kotimaa.

Really?

Niin. Tiekkö. Kun ei meillä ole kotimaata, ei oikeesti.


Sitten Britta oli käännähtänyt selälleen ja nostanut käden vasten taivasta. Aurinko oli paistanut sen sormien lomasta.

Tai kun me ollaan tällaisia juuriltaan revitty. Niin meillä on vaan toisemme.

Robert oli katsonut Britan pisamaisia kasvoja. Ruohikko oli tuntunut kostealta kyljen alla ja heinä oli kutitellut nenää. Ranteissa oli ollut ratsastushanskojen rusketusraja ja Britan iho ei vain auringon suutelema, vaan kuin aurinko olisi tarttunut tyttöön lujaa, pyörittänyt sitä, taivuttanut kuten tangossa ja suudellut kuin viimeistä päivää. Robert oli antanut itsensä katsoa. Se oli katsonut kuin keidasta autiomaassa, ja sen katse oli juonut jokaisen pisaran. Britta oli kääntänyt katseensa Robertiin.

Sä oot mun kotimaa.

Robert oli nauranut, ja Britta oli vetänyt itsensä pojan syleilyyn.

“Ajattelitko sä saavas mun pääsykoodin selville jos tuijotat tarpeeksi kauan?” Aliisan ääni porautuu jostain kesäisen Liekkijärven taivaan läpi ja saa Robertin räpyttelemään viimeisetkin auringonsäteet ja ilosta kimmeltävät katseet pois mielestään.

“Huh?”

“Niin että laitanko sen koodin vai?”

Robert sysää puhelimen takaisin Aliisalle kulmiaan kurtistaen. “Ei tarvi, sinne on varmaan vaan jäänyt… kun joskus edustin…”

“Mitä?” jättinuttura höristää korviaan. “Edustit?”

“Kisattiin joskus esteillä ponin kaa.”

“Mitä! Ponipoika!”

“Joo”, Robert punehtuu, mutta sitä alkaa hymyilyttää joka tapauksessa.

“Hyvä kun lähdin”, Aliisa ilakoi ja kiskaisee Robertin jo mukanaan kohti ratsastajien katsomoa johtavaa käytävää. “Sustahan paljastuu uusia puolia! En tiennytkään, että kämppistelen Iso-Britannian maajoukkue-edustaja kanssa!”

“Ei se nyt ihan noin mee”, Robertia naurattaa.


Sunnuntai 8.12.
Schwanhilde Arena: Masters Kür -luokka
Robertin sydän ei ole varmasti ikinä riehunut niin kovasti kuin sillä hetkellä, kun hän ratsastaa pystyharjaisen tammansa katsomon alta areenalle. Spotlight on sokaiseva, ja hetken kovin pieneksi itsensä tunteva poika siristelee silmiään yrittäessään erottaa kymmentuhatpäisestä yleisöstä yksittäisiä kasvoja. Niitä ei ole.

“And next, representing The Great Britain, Robert Harrington and Harriet the Fifth.”

Kovaäänisten kaiku on tukahduttava. Robert ei ole varma hengittääkö hän enää.

Harry, pojan suuri ja urhea Harriet, hohtaa miltei kuparisena areenan kirkkaissa valoissa.

Satula narahtaa.

Joku yleisössä yskäisee.

On hiljaista.

Robert sulkee silmänsä ja nostaa kätensä ilmaan. Kovaääniset särähtävät. Poika hengittää. Sisään, ulos; pitkään, raskaasti. Hän painaa pohkeensa parhaan ystävänsä kylkiin ja alta henkensä kuiskaa sille: “We can do this.”

Ratsukko tanssahtelee koottua ravia kouluaitojen ulkopuolella, ja Edvard Griegin kaunis sävelmä kuin nielee valtavan areenan sisuksiinsa. Robertin sydän tahkoo kylkiluuhäkkiään vasten. Musiikki hiipuu, hiljenee ja kuolee kokonaan pois ratsukon pysähtyessä keskelle areenaa. Spottivalot sokaisevat kaiken muun paitsi edessä kimaltelevat aasinkorvat, ja niiden rohkea hörö saa pojan nielaisemaan pelkonsa.

Sekunnit tuntuvat tunneilta ratsastajan kerätessä ohjat vasempaan käteensä. Tervehdys kestää pienen ikuisuuden. Siinä ajassa epäilys ehtii hiipiä Robertin sieluun, varoen, ujuttautuen sisään pimemmästä kolkasta ja tehden sinne kotoisan soppensa. Pojasta tuntuu, että hän saattaa pian purra hampaansa läpi poskestaan.

Hetkessä alitajunnasta ryöppysi muisto toisensa perään —hei, sä olet ollut aarenoilla ennenkin, sinä ja poni ja esteet, ne sanovat, mutta Robert puree pehmeää kudosta kahta kauheammin. Täällä kukaan ei viheltäisi hänelle katsomosta kun uusinnan johtoaika lähenee. Kukaan ei kohahtaisi pettyneesti kuin puomi kolahtaa maahan. Kukaan ei rynnisi antamaan suosionosoituksia seisten nollauusinnan jälkeen.

Kukaan kouluratsastaja ei soittanut kürissa Gorillazia.

Was this a mistake?

Areenan täyttää nauru. Sen alta Robert kuulee yleisön kohahduksen. Tuntuu kuin maailma saattaisi loppua tähän paikkaan hetkenä minä hyvänsä. Vaan ei: nauru kaikuu Schwanhilden lasikatosta ja Harry henkäisee syvään pojan alla.

“Showtime”, se kuiskaa ratsulleen kerätessään ohjat takaisin käsiinsä, ja musiikin alkaessa kannustaa hevosen tyylikkääseen keskiraviin. Harryn liike on suuri, mutta kontrolloitu, ja sen kavio osuu jokaiseen biittiin. Tunne on sanoinkuvailematon.

On Robert, on Harry, on musiikki. Mitään muuta ei ole siinä hetkessä kun spottivalot seuraavat areenan valkealla hiekalla tanssahtelevaa ratsukkoa — ei yleisöä, ei televisiokameroita, ei tuomareita, ei Schwanhildeä, ei Saksaa.

On vain poika ja hevonen.


Maanantai 9.12.
Schwanhilde Arena: After Ride
Robert ei tiendä mitä ajatella — lupaavasti 80 prosenttia lähennellyt tulos pojan itse suunnittelemasta kür-ohjelmasta, jonka arviointipapereissa kiitoksia on niin teknisiä kuin taiteellisiakin pisteitä, mutta siitä huolimatta Sarah Reyesin korkea sijoitus korkeampine prosentteinene kaihersi vaikkakin Robert oli lopulta finaaliluokassa onnistunut ratsastamaan itsensä melkein sijoille — joten ehkä siksi se löytää itsensä After Ride -baarista.

Aliisan se on kadottanut jo kauan sitten. Humala sumentaa näkökentän reunoja tavalla, joka on mukava, miltei lämmin, turvallinen. Pojan sisällä kuplii, ei vain alkoholi, mutta myös pienet onnen ja ylpeyden pirskeet suuresta harmaakorvasta.

Inkeri lipuu baaritiskille. Se hyppää tytön mittapuulla yllättävänkin klassisessa pikkumustassa vähän horjuen baarijakkaralle ja katsoo poikaystäväänsä alkoholin — tequilan, Robert miettii — pehmentämä hymy kasvoillaan.

”Hiya.”

”Mhm”, Inkeri hymisee ja pussaa pojan poskea.

Saksa on tehnyt tytölle hyvää. Se on rauhoittunut. Niin, että se istuu baaritiskiä vasten seisovan Robertin vieressä hiljaa, toinen käsi drinkkilasin ympärillä ja toinen pojan alaselällä, siellä missä kauluspaidan helma pilkotti siistin collegepaidan alta. Poissaolevat sormet leikkivät silkkisellä materiaalilla ja Robert varastaa itselleen hetken todella katsoa Inkeriä.

Ehkä sekin on vain väsynyt. Kaikkihan he ovat.

”How did Daniel take losing to his protégé?”

Inkeri tirskahtaaz ”Ai sä oot joku prötegee?” Robert hymyilee, mutta tytön ilme vakavoituu nopeasti ja se kohauttaa olkiaan. ”Eipä se mitään. Eihän se edes ollut niin ykköshevosillakaan mukana. Niin kuka se Aliisa oli?”

”Mun uusi kämppis.”

”Kämppis”, Inkerin ääni tulee kaikuna.

”Niin. Kallassa. Pitkän miehen kujalla, tuut käymään kun käytte taas Suomessa, tai tuutte takaisin.”

Inkerin hymy on puolivillainen parhaimmillaankin. Robert ei ole varma mitä siitä lukisi, vai lukisiko mitään, joten se päättää pelata varman päälle: tarttua bisseensä ja kipata puolet siitä kurkusta alas yhteen soittoon.

”Well, if you don’t want to”, se toteaa vielä väliin, kunnes kulauttaa loputkin alas.

Sanavalinta on väärä.

Inkeri suoristautuu baarijakkarallaan, katse Robertissa, kääntämättä edes rintamasuuntaansa pojan puoleen, ja sen ääni ampuu jääpuikkoja. ”Ai nyt sä haluat?”

Robert räpäyttää silmiään, ja katsoo lasinsa pohjalle jäänyttä vaahtoa. Pojan ääni on heikko, ja poissaolevasti se nostaa sormensa baarimikolle uuden kaljan merkiksi. ”What’s that supposed to mean?”

”What’s that supposed to mean”, Inkeri tuhahtaa. ”Supposed to mean, että mitä helvettiä. Robert? Ensin sä et halua, sitten haluat, sitten ootkin Sarahin kanssa mun selän takana, mutta haluat kuitenkin olla mun kanssa, sitten taas et, sitten taas haluat, ja yhtäkkiä muutat Kallaan jonkun Aliisan luo. Supposed to mean, että mitä vittua!”

Kivahdus saa Robertin säpsähtämään. Sitä kirvelee, jostain syvältä sisältä, eikä se osaa tarkkaan ottaen nimetä mistä. Mutta se tuntuu, kovaa, kirpaisten.

Ja koska Murphyn laki: Sarah Reyes purjehtii pojan toiselle puolelle, koskettaa varovaisesti tämän käsivartta, ja sen ääni on pehmeä kun se puhuu.

”Hey, almost a runner-up.”

Inkerin naurahdus on katkera. Sarahin silmät lipuvat Robertin kasvoilta sen ohi, takana istuvaan Inkeriin, joka upottaa viimeisetkin drinkistään, kerää pikkulaukkunsa käsiinsä ja hypähtää alas penkiltä. Hymy latinotytönkin kasvoilta hyytyy.

”Kuule, all yours!” Inkeri sanoo hunajaisella äänellä, sitten käsi vyötäröönsä nojaten nitkauttaa lanteitaan ja mietteliäästi katsoo kouluratsastajakaksikkoa arvioiden. Osoittava sormi ei ole syyttävä, mutta vaarallisesti tanssiva. ”Ootte täydellisiä toisillenne, tiettekö. Kaks pettäjää.”

Niine hyvineen Inkeri ottaa ja korkeissa koroissaan kävelee pois, ja Robert ei voi kuin katsoa tytön mekon paljastamia lapaluita. Ne liikahtelevat elegantisti Inkerin pujotellessa ratsastajian, groomien ja kouluratsastusmaailman eliitin läpi yhtä sulavasti kuin miten kuuma veitsi uppoaa voihin.

”Well”, Sarah toteaa, ja Robert oli vähän jo unohtanut, että se on siinä. Tummatukkainen tyttö kallistaa päätään ja baarin valoissa sen silmät näyttävät kiiluvan kuin petoeläimellä. ”Newly single?” Drinkin pilli hampaiden välissä, se virnistää, paljastaen terävät kulmahampaat ja valkean hymyn.

”Apparently.”

Siinä kaikki, mitä Robert saa sanottua ennen kuin tarttuu lasiinsa ja katoaa väkijoukkoon, eri suuntaan kuin uusi eksänsä. Myöhemmin, aamun pienimmillä tunneilla hotelliin palatessaan, Robert ei tiedä moniakaan asioita, tai ole varma oikein mistään. Joistain asioista se on kuitenkin vaarallisen varma: Aliisa Huru ei ole huoneessa yksinään, Robert Harringtonin nimi on tänään ainakin hetken ollut jokaisen kouluratsastusta seuraavan huulilla, ja ehkä kaikista eniten pojan niskaa hamuavilla huulilla, jotka eivät kuulu Inkeri Johansenille eikä Sarah Reyesille.

”Didn’t sign up for foursome”, karhea ääni hymähtää pojan korvaan. Se lähettää kylmät väreet kilpajuoksuun pitkin selkäpiitä, ja vatsanpohjassa kehää kiertävä lämpö ja jännitys sekoittuvat yhdeksi. Kädet laskeutuvat Robertin vyötärölle, seikkailevat pojan kropalla hetken ja toinen niistä sujahtaa lopulta liian helposti vaatteiden alle.

Robert ei ole varma, onko Aliisa havainnut hiljaa huoneen oveella seisovaa kaksikkoa, mutta voyerismi missään muodossaan ei ole ikinä varsinaisesti kuulunut sen mielenkiinnonkohteisiin, joten kun pojan seuralainen vetää sitä puoleensa, poispäin ovelta, Robert antaa periksi.

Jos se olisi tiennyt, että After Ride -jatkoilta pojan matkaan lähtenyt mies painaisi poikaparan juuri sitä nimenomaista hotellihuoneen ovea vasten heti sen sulkeuduttua, Robert ei varmastikaan olisi sulkenut sitä niin hiljaa.

_________________
Robert  /  Harry
Robert H.
Robert H.
Kaajapurolainen

Avatar © : ribkadory
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 104

Takaisin alkuun Siirry alas

Harryn päiväkirja Empty Vs: Harryn päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa