Pikin päiväkirja

Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Pikin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 15.08.19 11:03

"Kerrohan, Josefina, onko siellä mukavaa nuorta tammaa?"
"Mitä tarkoitat, Ulrika?"
"Puhuimme veljeni kanssa — siis sinun setäsi, ei isäsi — ja tahtoisimme
mieluusti vaalia perintöämme hevoskasvattajina."
"Tahdotte aloittaa kasvattamisen?"
"Pikemminkin jatkaa sitä. Vanhempasi eivät ole ainoita,
joilla on tämä hullutus verenperintönään.
Joten kerrohan — hyväsukuinen tamma.
Saa olla lahjakaskin. Toivomme, että sinä
teet työt ja kilpailutulokset ja me saamme
hyvät varsat ja kaiken huvin."

Kertomus kultalusikasta ja mustasta hevosesta ja suvun arasta karitsasta ja kaikenlaisista lampaista ja susista sellaisten vaatteissa.

>>  Ugh Fine
Belgianpuoliveritamma
synt. 2015
om. Ulrika & Oskar Rosengård sekä Vilhelmina & Johannes Allén

Pikin päiväkirja Hyppypiki_pieni

Varustekaappi:
Pikin päiväkirja Pikinvarusteet


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 28.09.19 7:22, muokattu 3 kertaa

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 983

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 15.08.19 11:15

Pikkumusta on ehkä maailman kaunein hevonen ikinä. Mä olen lumoutunut pikimustasta neljävuotiaasta, jonka ratsukoulutuksessa mä saan olla mukana. Passiivis-aggressiivisesta nimestään ja tummanpuhuvasta ulkomuodostaan huolimatta se vaikuttaa eloisalta ja valoisalta hevoselta, joka tekee mielellään töitä ihmisten kanssa. Rasmus tunnistaa mussa sen ihastuksen, jota mä hevosta kohtaan tunnen, ja naljailee hyväntahtoisesti, että näinköhän mä pakkaan Pikin matkalaukkuuni, kun meidän on aika palata Suomeen.
”Joo, kunpa mulla olisikin varaa”, huokaisen kaihoisasti. ”Se olisi niin upea.”
Vaan ei auta köyhän haaveilla. Mun palkoillani ei sellaista hevosta osteta, kouluttamattomana nuorenakaan. Kunpa mulla olisi hyvä haltiatarkummi.

Ehkä mulla voisi olla, ajattelen, ja kilautan kotiväelle.

Mutta ei.
>> Pikin esittelyraapale

Nuoret hevoset hyppäävät ensimmäiset kisansa heinäkuussa Loonissa, jossa me lähdetään käymään päiväseltään.

“Loon, what a great place for loony youngsters to start their showjumping career”, Joe veistelee.

Loony on aika rumasti sanottu Pikistä, joka on hirveän kiva, ja Grimistä, joka ei ole niin kiva mutta hyppää järjettömän hyvällä tekniikalla.

Pomo sen sanoi hyvin ja kaunistelematta:
"It's a good horse, but not a great one. If you want to go all in, focus on your new horse."

Mä tiedän, että se on oikeassa. Jos mä tahdon nousta isoimpiin luokkiin, Piki on mun lippuni niihin. Grannista loppuu kapasiteetti kesken.

Kysymys, jota pomo ei lausu ääneen mutta ajattelee varmasti kuitenkin, kuuluu: haluanko edes kilpailla huipulla?

Laiva on lastattu Pikillä. Uskomatonta kyllä, hyvät haltiatarkummit, tai pikemminkin yksi sellainen ja yksi setäversio samasta teemasta, ovat kuulleet hiljaiset toiveet ja rientäneet hätiin. Piki kuuluu nyt Josefinan Ulrika-tädille, Oskar-sedälle ja hieman Vilhelminallekin, jotka ovat lyöneet päänsä yhteen ja päättäneet kanavoida hevosurheiluun kohdistuvan kiinnostuksensa kimppahevoseen. Kukaan kolmesta omistajasta ei ratsasta. Siksi Josefina ratsastaa. Verneri on luvannut tammalle Kertun jäljiltä vapautuneen karsinapaikan.

Pikin päiväkirja Jusunpiki


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 28.09.19 7:21, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 983

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 15.08.19 11:23

Borta bra men Purtsila bäst
(eli Muu maa mustikka, Purtsila mansikka)
15. elokuuta 2019
Piki saapuu kotiin

Koti. Kaajapurojen talli on koti. Jusu tulee onnelliseksi nähdessään tutut tallinnurkat ja ihmiset, jotka ovat vastassa.
”Vastaanottokomitea”, Rasmus hymähtää ratin takaa.
”Mm, näemmä”, Jusu hymähtää ja tuntee olonsa hämilliseksi: koko Kaajapurojen perhe heitä vastassa? Jannakin. Odottamatonta.

Tiina toivottaa nuoret tervetulleeksi ja halaa Josefinaa, ja omaksi suureksi järkytyksekseen Josefina kapsahtaa seuraavaksi Vernerin kaulaan. Ei ole aivan selvää, kumpi oli aloitteellisempi; tai ehkä Jusu hieman, mutta kaikeksi onneksi valmentaja ei kavahda vaan rutistaa lyhyesti ja kevyesti takaisin, ja hetki menee luontevasti ohi. Pekkaa ja Jannaa hän ei halaa, eikä kukaan tunkeile Rasmuksen iholle.

”Teillä on ollut pitkä matka”, Tiina hymyilee lämpimän yleisäidillistä hymyään. ”Eiköhän ruveta tehokkaiksi, niin pääsette joskus kotiinkin.”

Kaajapurojen perhe lupaa huolehtivansa Jusun hevosista. Tyttö ei kehtaa ottaa apua vastaan, mutta hänelle ei anneta muuta vaihtoehtoa, ja sitä paitsi Bran vielä odottaa pääsyään Auburniin. Jusu antaa ohjeita, niin perusteellisia, että lopulta Pekka kieltää huvittuneena tyttöä puhumasta enempää.

”On täällä ennenkin hevosia kotiutettu”, Pekka huomauttaa.

Granni pörisee jo Vernerin rinnalla. Tamma ei useinkaan pyöri ja polje sillä tavalla jalkaa, mutta nyt se on kai saanut tarpeekseen matkustamisesta ja tahtoo jo oman karsinansa rauhaan. Tai, Josefina korjaa vilkaistuaan kelloa, tarhaanhan se kai vielä menee.

”Me kävelytetään niitä hetki ja huolehditaan ne sitten tarhaan jaloittelemaan toviksi”, Verneri vahvistaa.

Jusu itse pitelee Pikiä, uutta ihanaa ratsuaan, jonka omistajat tulevat varmasti olemaan hevoseen tyytyväisiä. Heidän toiveestaan se on kesällä astutettu Zilveradolla, ja ehkä se ensi keväänä varsoo sievän varsan. Sitten se saa aloittaa toden teolla kilpailemisen. Pikistä tulee ihana projekti, Josefina ajattelee innokkaana aloittamaan niin alusta. Jos hän saisi valita (ja miksi ei saisi? Pikemminkin jos hän uskaltaisi valita), hän ratsastaisi nuoria hevosia ja luovuttaisi ne kilpailuhenkisempiin käsiin sitten, kun luokkakorkeus kiipeäisi yli metrikahdenkympin. Nyt hän saa taas hetken tehdä niin, ja Piki, joka on maailman ihanin, tekee siitä ihanan tulevaisuudenkuvan.

Josefinalla on niin paljon hyviä asioita odottamassa tulevaisuudessaan, että hän on vähällä haljeta ilosta.

Paitsi että hän on nyt matkan väsyttämä ja tietää, että päivää on vielä edessä, eikä loppu lähesty yhtään nopeammin tässä seisomalla. Niinpä hän ojentaa sievän pikimustan hevosensa riimunnarun odottavaisesti vierellä norkoilevan Jannan käsiin.

”Mä hoidan sitä kuin omaani, kunniasanalla”, Janna vakuuttaa ryhdikkäänä ja tuhahtaa sitten vähäsen. ”Jos se nyt tekee pois lähtemisestä sulle helpompaa.”
”Kiitos”, Josefina naurahtaa vähän hämillään, ja jatkaa: ”Kyllä mä uskon, että se on hyvissä käsissä.”
Epäusko välkähtää Jannan katseessa, mutta Jusu ei valehtele. Se on vilpitön toteamus uuden ratsunsa kaulaa vielä viimeisen kerran – sinä päivänä – silittävän Josefinan suusta. Hän voi olla Janna Kaajapuron luonteesta ja seurasta mitä mieltä tahansa, mutta hevosiaan tyttö hoitaa pieteetillä, eikä Jusu saata kuvitella, että edes häntä kiusatakseen Janna laiminlöisi Pikin hoidon luvattuaan huolehtia siitä.

”Itse asiassa”, Josefina sanoo vielä ennen kuin erkanee nuoremman tytön ja mustan tamman luota. ”Mä tulen tarvitsemaan seuraa, kun vien Pikiä ensimmäisiä kertoja maastoon. Ehditkö sä joskus?”

Ja taas: yllättyneisyyttä. Sitten: hieman synkempi vivahde.

”Ei mulla oikein ole hevosta millä ratsastaa”, Janna sanoo pitkin hampain ja ajattelee turhautuneena ratsutonta kesäänsä.

Josefina miettii vain hetken.

”Otat Grannin, tietysti”, hän tarjoaa empimättä, ja huomaa Jannan vilkaisevan isoveljensä taluttamaa ankeailmeistä puoliveristä. ”Se on maastossa kiva ja reipas, ei säiky mitään. Menee kyllä kovaa jos sen antaa, mutta niin varmaan Sessakin.”
”Sun Grannin?” Janna varmistaa, mutta kohauttaa sitten olkiaan ja nyökkää lopulta. ”Kyllä mä voin. Pitää katsoa milloin ehdin.”
”Hyvä. Me puretaan nyt näiden tavarat ja lähdetään sitten viemään Bran, niin että sovitaan myöhemmin siitä maastosta.”
”Joo, sovitaan”, kantautuu Jannan ääni vähän viiveellä hänen selkänsä takaa.

”Sinne ne nyt jäi”, Josefina huokaa kavutessaan vähän myöhemmin apukuskin penkille. Turvavyötä kiinnittäessään hän lausuu ääneen huolensa: ”Toivottavasti Piki viihtyy.”
Rasmus naurahtaa.
”Voi olla sille vähän kulttuurishokki. Siis tämä kaikki tallia ympäröivä metsä.”
”Äkkiäkös se tottuu”, Josefina sanoo vähän huolissaan, mutta nojautuu sitten suukottamaan poikaystävänsä poskea. ”Mennään nyt, jotta saadaan Bran Auburniin ja mä pääsen sun viereen nukkumaan.”
”Kiva päästä kotiin”, Rasmus hymyilee.
”Mm”, Josefina hymähtää ja miettii itsekseen, että salaa hänkin jo tuntee olevansa menossa kotiin, vaikkei asunto hänelle kuulukaan.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 02.11.19 15:08, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 983

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 25.08.19 12:14

Shhh
26. elokuuta 2019
Pikiin liittyy ääneen lausumattomia asioita

Piki on mainio. Se on sähäkkä menijä, oikea taskuraketti, ja Josefinasta tuntuu, ettei sillä koskaan ole kaikki neljä jalkaa yhtä aikaa maanpinnalla. No, ehkä joskus, kun se syö, mutta syömisenkin suhteen se on vähän hätäinen ja keskittymiskyvytön. Verneri raportoi, että tammalla on tapana haukata suullinen tai pari heinää ja sitten vaeltaa tarhassa tai kiertää karsina ympäri, ja Josefinan valtaa suuri hellyys hevosta kohtaan. Hupsu pieni tamma.

Piki on ihan toista maata kuin ankea, omissa oloissaan viihtyvä Granni. Pikkumusta innostuu kaikesta ja kaikista; se rakastaa seuraa, se tarkkailee tallin hyörinää (vaikka ei Purtseilla kyllä juuri kukaan hyöri paitsi ehkä tamma itse), se nauttii harjailutuokioista ja se on aina ilmeeltään iloinen. Josefina ei vertaile hevosiaan, ei siinä mielessä että kumpi on parempi, mutta hän pistää merkille niiden yksilöllisiä piirteitä.

”Sehän on kivan energinen”, kommentoi aidan taakse ilmestynyt Verneri, kun Josefina ratsastaa uutta kilparatsuprojektiaan kotikentällä.
”Juu, on”, Josefina myöntelee, ja tietää, että kohtelias kehu on vain pieni osa kaikesta siitä, mitä Verneri ajattelee.

Piki on energinen. Se on jatkuvasti menossa ja liikkeessä, mutta se ei ole samalla tavalla vauhdikas kuin Granni. Granni menee kovaa, kun se käynnistyessään siihen moodiin kuumuu, ja se käy vahvaksi ja tukkii korvansa pidätteiltä. Piki on heti ensihetkistä lähtien valmis paahtamaan täysiä eteenpäin, mutta se pysyy koko ajan hyvin herkkänä. Se ei ole herkkä samalla tavalla kuin Trina, joka jännittyessään hyytyi aina ja jäi pohkeen taakse. Piki ei kerta kaikkiaan hyydy kuten Trina eikä se vaadi pitkiä herkistelyjä ja käynnistelyjä kuten Granni. Se käy kuin vähän edistävä kello: se on jatkuvassa liikkeessä ja aina vähällä luiskahtaa ratsastajan aikavyöhykkeen edelle, ellei sitä riittävän ajoissa muisteta kääntää takaisin.

Josefina on ratsastanut hevosella vasta joitakin viikkoja, muutaman kuukauden, ja hevonen tuntuu hyvin istuvalta elegantilta mekolta. Ei missään nimessä rennoilta college-housuilta, ei kotoisalta velour-asulta, vaan kurveja (niitä joitakin mitä hänelläkin kai sentään on) nuolevalta kotelomekolta, joka yllään vetää vaistomaisesti vähän vatsaa sisään ja suoristaa ryhtiään.

Tuntuu tärkeältä, että muutkin vielä joskus näkevät, miten mahtava hevonen tästä on kasvamassa. Miten upea persoona se on ja miten paljon Josefina uskoo siihen. Ihan untuvikkohan se vasta on, nelivuotias vain, mutta siinä on niin paljon vielä lunastamattomia lupauksia, että Josefina on vähällä pakahtua intoonsa. Pitää kuitenkin malttaa antaa aikaa: hevoselle ja itselleen ja yhteistyölle. Aikaahan heillä on.

Mukava, positiivisvireinen Kalla CUP -debyytti oli vasta pienen pientä alkua, siitä hän on varma. Radalla Piki näytti rehdisti sen työvaiheen, jossa sen kanssa juuri sillä hetkellä oltiin. Se ei suinkaan ollut koko ajan aivan tasainen, mutta se työskenteli innosta täpisten ja kuunteli Josefinaa minkä suinkin malttoi, ja tamman selkään välittynyt tunne oli Josefinalle arvokkaampi kuin sata ruusuketta. Mitä yhdestä hipaisupuomista, mitä useammistakaan puomeista aluillaan olevan uran aikana: tässä ei yksikään rata yksistään ratkaise hevosen kohtaloa, sillä Piki on pitkäjänteinen projekti ja kehittymiseen on käytettävissä vuosia. Sen Josefina on oivaltanut seuratessaan pomon ja Joachimin suhtautumista kilpailuihin. Jos yhdet menevät mönkään, tiedetäänpä mitä treenata, ja sitten mennään seuraaviin. Grannin kanssa vaivannut hätä ja pakonomainen tarve esittää se joka radalla niin kuin juuri se kyseinen hetki olisi hevosen kaikista tärkein elämäntyö on hellittänyt, ja Josefinan ratsastukseen ja päätöksentekoon on tullut rentoutta. #summerfling

On etuoikeus työskennellä Pikin kanssa. Josefina muistaa sen kyllä, ja on oikeastaan tarpeetonta, että Ava Pulkkanenkin vielä alleviivaa sitä heidän kävellessään talliin sileäntreenin päätteeksi.

”Mahtaa olla kiva vaan matkustella ympäriinsä ratsastelemassa ja keräilemässä kivoja hevosia”, teinitytön kohteliasta pilkkaa tihkuva ääni latelee.

Josefina ei hätkähdä. Vielä vähän aikaa sitten, vielä ennen Saksaa ja Dierk Mayerin pelkoa herättävälle olemukselle altistumista, vielä keväällä hän olisi tehnyt niin.

Josefina luo Avaan miltei tyynen katseen hevosensa viereltä. Pelkkä teini. Tuskin kovin varma itsestään ja paikastaan maailmassa.

”Niin, no, se matkustelu oli oikeastaan aika kovaa duunia”, hän sanoo totuudenmukaisesti ja kaunistelematta.
”Joo, varmasti. Hyviä hevosia, kisaamista, Sokka Luxin varusteiden ja poikkiksen esittelyä somessa. Onhan se raskasta”, Ava vastaa nyökytellen, ja Josefinassa leimahtaa.
”Kyllä. Voisit säkin mennä joskus. Se voisi kasvattaa sua ihmisenä”, Josefina ehdottaa, kuorruttaa sanansa suloisella hymyllä ja miettii, mitähän Dierk sanoisi, kun pikkuneiti Pulkkanen ponikokoisine suomenhevosineen tupsahtaisi sen talliin — ja ennen kaikkea mitä Ava sanoisi, kun se tajuaisi mitä kaikkea sekin työ pitää sisällään ja minkä valtavan vastuun siinä joutuu omasta tekemisestään kantamaan. Kaipa teini tosiaan kasvaisi, ellei murtuisi ennen sitä. Josefina oli pelännyt murtuvansa, mutta tässä hän nyt on, omilla jaloillaan ja horjumattomana, vaikka kauhuteini kuinka häntä nenänvarttaan pitkin yrittääkin katsoa.

”Ja oot kyllä oikeassa, tämä on hirveän kiva hevonen”, Josefina vielä myöntää ja silittää Pikiä hellästi. ”Mutta tämä on myös mun työ nyt. En mä omista siitä häntäjouhtakaan, ja se voidaan koska vaan viedä pois.”

No, se on ehkä vähän dramatisoitua, sillä Josefina on melko varma, ettei hänen tätinsä, setänsä ja Vilhelminan muodostama omistuskimppa olisi lähtenyt tähän peliin ilman vilpitöntä aietta tukea häntä ratsastajana. Avan ei kuitenkaan tarvitse tietää. Josefinan ei tarvitse kantaa häpeää siitä, että hänen elämässään on ihmisiä, jotka tukevat häntä. Ei, ellei kukaan tiedä tilanteesta aivan kaikkea.

Pikin karsinan oven infotauluun ei ole kirjattu omistajien vaan ratsuttajan nimi ja yhteystiedot.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 983

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 02.09.19 19:47

Veitsenterät
2. syyskuuta 2019
Mikään (= Märta) ei ole muuttunut
Yhdessä @Märta M. kanssa


Isabella Sokka, vaikka kauhistuttava omalla tavallaan onkin, ei yllä samoihin mittoihin kuin Amanda Sokka (kirjaimellisestikaan). Siitä huolimatta Märta tallustelee kiltisti maneesissa kisakireäksi puunattu Mina perässään. Tamma on juuri sitä: kireä kuin mikä! Se tuntuu olevan vain suuri lataus hevosvoimia (kyllä, useita hevosvoimia!) ja korvat se on varmastikin jättänyt tarhaan.

Maneesin avautuva ovi saa tamman kavahtamaan dramaattisesti, ja puolipyörähdyksen jälkeen se löytää itsensä varsin kiukkuisen Märtan edestä, taluttajansa takana käyskentelemisen sijaan.

Vaan Märtapa ei ole kiukkuinen Minalle - ei koskaan. Se on kiukkuinen tulijalle, ja ehkä jopa kaksikymmentäkahdeksan kertaa kiukkuisempi kun maneesin ovesta kurkistaa Josefina Rosengårdin pieni ja viaton pää.

Sen nimenomaisen pään on ajanut maneesiin koiranilma, mutta nähdessään maneesin sisäisen myrskyn hän puntaroi: onko parempi joutua vesisateen vai Märta Merenheimon viskelemien vasamoiden uhriksi? Sillä tietenkään Märta ei ole voinut unohtaa vanhoja kaunojaan, vaikka viikkoja on jälleen kulunut. Märtat eivät unohda, paitsi itselleen sopivia asioita, tietenkin.

Piki on nyt kuitenkin kuljetettu tänne saakka, joten olisi typerää antautua vesisateelle ja tuulenpuuskille. Uusi Josefina on rohkeampi (tarkoititko: yrittää olla rohkeampi) eivätkä rohkeat ihmiset hätkähdä näin vähästä. Niinpä Josefina hymyilee, väkisin tietysti, Märtalle ja taluttaa hevosensa peremmälle.

Märta katsoo kaksikkoa selkeästi mittailen. Mina vaikuttaa vilpittömän kiinnostuneelta, mutta sen hoitajan katseessa on jotain kaikkea muuta kuin vilpitöntä.

”Mikä hevonen tuo on?” sinihius melkein äyskähtää. Onko se katkera? Ei kai.

Josefina laskee Pikin jalustimet, kiristää vyötä ja vastaa sitten:
”Tämä on nelivuotias Oopsie van Weidehofista. Tää on mulla ratsutuksessa.”

Siihen on kesän aikana tarttunut ammattislangi. Oikea ratsuttaja mukamas!

”Sen nimi on Piki”, mokoma ratsuttajanplanttu vielä kertoo ja hymyilee hellästi, vähän samalla tavalla kuin Rasmus Alsilalle muttei aivan kuitenkaan. Sähköinen jännitteen aavistus puuttuu. Onneksi.

Märta vaikuttaa höristävän korviaan. Aivan kuin taluttavan tytön ja sitä seuraavan hevosen askel hidastuisi, mutta vain aivan kuin.

”Ratsutuksessa”, toinen toistaa tarpeeksi viattomasti. ”Ai sinusta tuli ammattilainen siellä Saksassa?”

Josefina hymähtää noustessaan satulaan. Vyönkiristys vain, ja hän on valmis päästämään nuoren hevosen liikkeelle.

”Sen omistajat luottaa mun osaamiseen tarpeeksi”, se sanoo melko huolettomasti — hämmästyttävän huolettomasti ollakseen Josefina Rosengård. ”Mutta niin, ei mulla mitään paperipätevyyttä ole. Kunhan ratsastan.”

Kunhan ratsastan”, Märta mutisee. ”Aivan niin.”

Mina pärskähtää, Märtankin tekee mieli.

”Miten muuten meni, siellä Saksassa?” Romanttisella ratsastusreissulla, haluaisi varmasti lisätä, mutta Märta tyytyy vain mutristelemaan huuliaan.

Pikin käynti on kiireistä, mutta Josefina uskottelee itselleen, että se johtuu hevosesta itsestään eikä hänen hätäilevästä pulssistaan. Ei tunnu oikealta hieroa Saksaa Märtan tietoisuuteen, vaikkei Josefina oikeastaan edes tiedä miksi. Itsehän myrskynmerkki kysyi. Ehkä Märtaa oikeasti kiinnostaa.

”Hyvin”, Josefina sanoo varovasti ja valuttaa jalkoja rennosti jalustimiin, ottaa syvän sisäänhengityksen ja puhaltaa hiljaa toivoen sen rentouttavan sekä itseään että hevosta. ”Vaikka pomo oli kyllä aika… kuumottava.”

Se naurahtaa pienesti. Yrittää rupatella kepeitä ja neutraaleja. Välttelee romantiikkaa.

Kuumottava”, Märta toistaa, taas, koska ei osaa muutakaan. ”Silti sait toisen hevosen puhuttua itsellesi. Että ei tainnut niin kuumottava olla.”

Isabella Sokkaa ei näy eikä kuulu, mutta Märta pysäyttää Minan silti kaartoon keskelle kenttää. Sieltä se katselee Josefinaa ja rivakasti kävelevää Pikiä kuin haukka.

”Vai… Tarkoitatko jollain muulla tavalla kuumottavaa?”

Josefina kiirehtii korjaamaan erehdystä. Piki yrittää varastaa raville, ja sitäkin pitää korjata. Miksi elämä tarvitsee aina korjaamista?

”Enhän mä tätä siltä puhunut. Keneltäkään. Mun – mun tutut osti sen Suomeen ja halusivat, että mä jatkan sen kanssa toistaiseksi”, hän selittää, ja sydän läpättää hätääntyneenä.

”Eihän tuo sitten kovin ammattimaista ole. Tuttujen hevosen ratsastelu.”

”Eipä kai”, Josefina myöntää auliisti, eikä lausu ajatuksiaan ääneen: niin kauan kuin hänelle maksetaan Pikin ratsastamisesta ja kouluttamisesta, kai se silti on ratsuttamista. Sen sijaan Josefina liu’uttaa keskustelua uuteen suuntaan. Se tuntuu jostakin syystä Märtan kanssa aina siltä kuin pyörittäisi veistä ringin keskellä ja odottaisi, keneen terä kohdistuu.

”Entä – entä miten sun kesä on mennyt?” Josefina kysyy, ja jatkaa sitten jostakin kummasta syystä: ”Ei olla oikein juteltu.”

”Mitä, olisitko halunnut soitella vai?” Märtaa naurattaa. Epäuskoinen, ja yhtä aikaa juuri sinihiuksen huulilta kuultuna epäuskottava äännähdys vaikuttaa kaikuvan maneesissa sekunnin jos sitäkään.

Sitten se selvittää kurkkunsa, katsoo varpaitaan ja kohauttaa olkiaan: ”Kesä meni. Ei siinä muuta. Valitettavasti kaikilla ei ollut menolippua Saksaan hevosmatkalle sydänkäpysen kanssa.”

Josefina on vähällä sanoa, että eihän mulla kyllä varmaan ole sun numeroakaan, niin kuin se nyt edes vastaisi kysymykseen. Onneksi hän ei ehdi.

Vaikka ei Märtan kanssa mikään onneksi ole puhdasoppinen onneksi. Jotakin hankalampaa odottaa kuitenkin aina nurkan takana valmiina mäiskähtämään vasten naamaa, jos sinne kävelee varomattomasti.

”Ai”, Josefina sanoo, punehtuuko sen posket vähän, ja siitä näkee miten kovasti se ajattelee: miten edetä tästä? ”No… mutta… toivottavasti täälläkin tapahtui sentään jotakin kivaa.”

Märtä räpyttelee silmiään vaikkei Josefina sitä varmaan näekään. Sanat ovat kuin henkilökohtainen loukkaus, ainakin jos tytön tuhahduksesta on päätteleminen.

”Ai Kallassa?”

Sinihius kallisti päätään odottaen jotain vastausta.

”Ai.”

Siinäkö kaikki?

Ilmeisesti. Josefina näyttää yhtäkkiä niin kovin keskittyneeltä mustaan hevoseensa. Väistättää vähän, kääntää yhteen suuntaan ja sitten toiseen, pysäyttää, pyytää taas liikkeelle ja silittää nuoruudenhonkkelia tammaa niin kuin se olisi tehnyt jotakin tolkuttoman taitavaa.

”Kyllä mulle ainakin on Kallassa tapahtunut hyviä asioita”, se yhtäkkiä sanoo, ja ehkä sen tarkoitus on rohkaista ja lohduttaa, mutta kuinka harhaan Josefina Rosengård voikaan osua yrityksissään?

Märta nauraa. Se on kummallinen ääni, eikä Josefina usko kuulleensa sitä aiemmin. Muuten tyhjässä maneesissa nauru vääristyy (entisestään?).

”Todellako sinä, arvon neiti Rosengård, vertaat meitä keskenämme?” Märta saa sanottua. Samassa sen kasvot taantuvat sellaisiksi kuin aina: happamiksi, myrkyllisiksi. ”En varmaan ole kamalan väärässä jos väitän, että sun elämässä tapahtuu vähän eri asioita kuin mun elämässä.”

Josefina on näkyvästi hämillään, ja herkkä nuori hevonen hänen allaan ottaa jälleen pari ravia tapailevaa hätäistä askelta. Nyt ratsastaja ei ole tilanteen tasalla, ja niinpä Piki hiipii kunnolla raviin. Josefina huomaa keventävänsä ja käyttäytyvänsä niin kuin ravi olisi tahallista.

Yksi keskiympyrä, vähän kuin se kuuluisi kuvioon, ja sitten Josefina siirtää hevosen taas käyntiin.

”Enhän mä verrannut meitä? Enkä mä tiedä sun elämästä mitään”, se huomauttaa kulmat kurtussa, ja olisi sille tyypillisempää lopettaa siihen. Nyt ensimmäistä puheenvuoroa seuraa kuitenkin kuin varkain toinen: ”Ja mitä säkään tiedät mun? Eihän me kai edes mitään ystäviä olla, vai?”

”Vertasitpa”, Märta sihisee kiukkuisesti. ”Ja kyllä sun sosiaalinen media kertoo ihan tarpeeksi.”

Sitten se muistaa Power Jumpin juhlahumun ja Alexanderin vihjailut esiliinasta, tai oikeammin sen poissaolosta. ”Ja Alexander. Tee-äm-ii.”

”No eihän se”, Josefina aloittaa someprotestinsa, ja Piki steppailee taas ja viskelee päätään. ”Tai että sehän on vain…”

Vain mitä? Josefina ei tiedä. Ja Alexander mitä??

”Mitä siitä?” se on melkein parkaisu; veljensä pikkusiskona Josefina tietää jo, ettei Alexanderista pidä odottaa mitään liian hyvää.

Märta myhäilee.

”Ei mitään siitä”, se sanoo. ”Susta. Meillä oli melkoiset pillowtalkit, hmh, teistä.”

Mairea ilme ei taitu ihan hymyksi asti, mutta jotain viitteitä kerman saamisesta kissan kasvoilla saattaa olla.

”Meistä? Rasmuksesta ja musta?” Josefina melkein äyskähtää ja harkitsee hetken laukkaavansa karkuun, mutta mihinpä se suljetussa maneesissa pääsisi. Ei mitenkään, ei vaikka kuinka Pikin kylkiä paukuttelisi. ”Teillä?”

Kukas nyt toistaa, ja ketä.

”Teistä”, Märta nyökkää. ”Meillä.”

Mitään muuta sanomatta se nyökyttelee siinä kunnes muina naisina pyörähtää ympäri ja alkaa valmistella Minaa ratsastukseen neiti Sokan poissaolosta huolimatta.

Josefina ottaa sen merkkinä keskustelun päättymisestä. Hän hoputtaa hevosensa lopulta raviin ja on työskentelevinään, mutta keskittyminen hortoilee niin pahasti, ettei nuori Piki-parka esitä lainkaan parastaan. Miten se voisikaan, ihan omatoimisesti?

Jos Märta aikoikin kommentoida jotakin pisteliästä Pikin jännittyneistä hypähtelyistä ja silminnähden kiireisestä hypähtelystä, sitä Josefina ei koskaan saa tietää. Isabella Sokan saapuminen paikalle toimii lopullisena pisteenä keskustelulle, joka jättää molemmille osapuolille paljon, paljon tummanpuhuvia mietteitä.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 983

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 19.09.19 19:10

Omituisia hetkiä
19. syyskuuta 2019
Ei siis oikeastaan mitään uutta Jusun elämässä


Pikin päiväkirja Syysmetsa

Se on vähän omituista. Josefina on maastossa Janna Kaajapuron kanssa. Janna ratsastaa edellä Grannilla, joka käyttäytyy viisaasti, ja Josefina perässä Pikillä, joka on täynnä virtaa ja typeriä nuoren hevosen ideoita. Ratsastajat eivät juuri jutustele, mutta tunnelma ei ole niin karmaisevan vaivautunut kuin Josefina etukäteen pelkäsi.

Jälkeenpäin he hoitavat hevosia, kun Jannan isoveli saapuu varmistamaan valmennusaikataulua Josefinan kanssa. Verneri puhuu maastoestevalmennuksesta, jollaisen Josefina on Rasmuksen yllyttämänä päättänyt varata. He aikovat mennä yhdessä. Josefina vakuuttaa, että on yhä aikeissa hypätä Grannilla maastoesteitä eikä aio jänistää. Juttutuokion päätteeksi Verneri, joka on selvästi jo lähdössä jatkamaan matkaansa, seisahtuu aivan pieneksi hetkeksi. Vähän vaikeaan sävyyn se sanoo:
”Niin, ja onnea, Josefina. Inna kertoi.”

Hämmentynyt Josefina ei ehdi reagoida asiaan oikein mitenkään, ennen kuin Verneri jo katoaa matkoihinsa.

Jannan uteliaisuus on herännyt.

”Onnea mistä, Jusu?” se kysyy.
”Mä en nyt oikeastaan ole ihan varma”, Josefina vastaa rehellisesti ja yhä häkeltyneenä.

Hetken mielijohteesta Pikin suitsia ristittävä nuori nainen ehdottaa:
”Mitä jos ottaisit siitä selvää? Niin mäkin tietäisin, mistä mua onnitellaan.”

Janna miettii hetken, mutta Josefina näkee, että se on jo tarttunut syöttiin. Tämähän voi poikia mielenkiintoisia tietoja. Janna nyökkää, ja vähän myöhemmin taluttaessaan hevosiaan tarhaan Josefina näkee Kaajapurojen kuopuksen nappaavan Avan mukaansa ja marssivan kohti kaukaista tarhaa, jonka aitaa Verneri näkyy kunnostavan. Josefina irvistää. Mistä tahansa häntä nyt onniteltiinkaan, tarvitseeko Jannan ja Avan oikeastaan tietää?

Mutta on liian myöhäistä perua valtuuksia, jotka hän jo teinitytöille antoi.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 983

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 22.09.19 15:29

Ruunaankoskella
22. syyskuuta 2019
Pikillä riittää vauhtia kilpailuissa


Pikin päiväkirja Pikiruunaa1

Piki menee lujaa. Pikiä ei pelota mikään muu paitsi ajatus puomeihin osumisesta. Hypyissä on ilmaa, ihan kamalan paljon ilmaa, ja kavioiden alla kipunoi. Josefina pysyy tyynenä, pitää päänsä kylmänä vaikka se on oikeastaan aika vaikeaa. Radalla tilanteet seuraavat toisiaan nopeasti, ja Piki on vielä hieman horjuvainen ja aivan liian täpinöissään kuunnellakseen pieniä pidätteitä. Näissä kilpailuissa ne tulisivat tarpeeseen, sillä tehtävät ovat teknisesti haastavia. Pikkumusta ei ole vielä kärkikahakan tasolla: se on paikalla hakemassa kokemusta. Ah, suomalaisen urheilupuheen kulmakiviä.

Linjan ensimmäisen osan hyppy on valtava, ja he ajautuvat liian lähelle jälkimmäistä estettä. Josefina ei ehdi tehdä asialle mitään, eikä oikeastaan ole varma olisiko tehnyt vaikka olisi ehtinytkin. Piki saa tehdä nuoren hevosen virheitä. Sillä on aikaa aikuistua.

Koska puomi on jo pudonnut ja sulkenut kulun uusintaan, Josefina päättää antaa ajan juosta omia kulkujaan vielä aiempaakin vapaammin. Laajat tiet takaavat nuorelle tammalle paremman tasapainon, ja loput hypyt ovat hieman maltillisempia. Koko ajan Pikin korvat ovat hörössä.

Se on iloinen hevonen, ja sellaisena Josefina tahtoo sen säilyttää.

22.9. Ruunaankoski
3-taso, 100cm
4vp, sij. 10/15

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 983

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 28.09.19 7:44

Kuntokausi
28. syyskuuta 2019
Josefina kasvattaa Pikin kuntoa pitkillä maastolenkeillä


Pikin päiväkirja Pikikiituri
Jos Pikiltä kysyttäisiin, se ei muuta tekisikään kuin spurttailisi.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 983

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 06.10.19 20:17

Voittoisa viikonloppu
5.-6. lokakuuta 2019
Piki näyttää kyntensä kilpailuissa

Ensimmäisellä radallaan Piki on täynnä virtaa ja ajatuksia. Josefina tuntee vähän väliä, kuinka nuori tamma jännittyy jonkin aistiärsykkeen vuoksi ja sekoittaa rytmin. Sulavuus ei ole suorituksen paras puoli, tempo on kauttaaltaan epätasainen ja välillä esteratsastajaa mietityttää, kieltäytyykö tamma hyppäämästä.

Mutta ei Piki kiellä. Se on urhea pieni hevonen ja se yrittää parhaansa. Silloinkin, kun se empimisellään sotkee Josefinan pasmat ja ratsukko ajautuu surkealle ponnistuspaikalle kehnosta laukasta, pikimusta puoliverinen päättää tehdä niin kuin sille on opetettu: mennä yli esteestä. Hyppy ei kanna heitä puhtaasti esteen toiselle puolelle, mutta Josefina taputtaa hevosta nopeasti kiitokseksi rohkeasta yrityksestä.

Josefina ei ehdi katsomaan heti jälkeensä starttaavan Henrik Strandin ja tämän ratsutettavan eikä kanssapurtsilalaisen Hanne Rostenin ratoja, mutta vanhempiensa kasvattaman Zelian suorituksen hän näkee. Josefina onnittelee Matildaa sujuvasta radasta tämän kohdatessaan ja siirtää sitten keskittymisensä omiin jäljelläoleviin suorituksiinsa. Lähes voitonsyrjään saakka kurotteleva Granni hyppää hirmuisen hyvin, Cariad ei niinkään, mutta Kalla on kuitenkin kaksin verroin edustettuna myös 130:n senttimetrin luokassa Josefinan ja hopeanmustan tamman hapuiluista huolimatta. Tuntuu hurjan aikuiselta seistä katsomassa palkintojenjakoa ja ajatella, että sielläpä laukkaavat hänen kummityttönsä isä ja tuore sambonsa lähes peräjälkeen, vain Henrik pahamaineisen Malachain leppeäluonteisemmalla pojalla välissään.

Seuraavana päivänä Josefina ja Piki jättävät edellispäivän epäonnistumiset taakseen. Josefinaa hieman hirvittää radan enimmäisaika, sillä vähänkään ideaalia laajemmilla teillä se on varmasti tiukka ellei jopa mahdoton saavuttaa. Toisaalta hän ei ole ratsastamassa sijoituksista, joten mitä hän yhdestä tai kahdesta aikavirheestä välittäisikään? Tiukkaa kääntämistä hän kokeilisi vain, jos hevonen tuntuisi oikein tasapainoiselta ja siltä, että olisi tehtävänsä tasalla.

Pikin päiväkirja Pikiruunaa2

Ja Piki tuntuu upealta. Se on itsevarmemman tuntuinen kuin edellispäivänä, eikä sen ratsastaja epäröi hetkeäkään ratkaisun paikassa. Pienempi tie tuntuu sujuvalta ja soljuvalta eikä lainkaan liian vaikealta, ja vaikka he jäävät hitusen kauas sitä seuranneesta okserista, Pikiä ei suuremman hypyn tarve haittaa. Se leiskauttaa yli esteestä näyttävällä loikalla ja jatkaa hyvässä rytmissä seuraavalle — ja sitten aina maaliin saakka, ja onnellisena Josefina ymmärtää ratsastaneensa tuplanollan.

Se jää luokan ainoaksi aikavirheettömäksi tuplanollaksi. Huojentunut hymy kasvoillaan Josefina ratsastaa Pikin palkintojenjakoon, missä nuori mutta täydelliseltä kilpahevoselta tuntuva tamma käyttäytyy kuin paraskin konkari. Josefinaa naurattaa hevosen totinen ryhdikkyys: ihan kuin pikkumusta yrittäisi toden teolla osoittaa muille olevansa jo aivan pätevä kilpaurheilija.


5.10. Ruunaankoski
3-taso, 100cm
4vp, sij. 12/16
                                6.10. Ruunaankoski
3-taso, 100cm
0-0vp, sij. 1/15
                               

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 983

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 31.10.19 22:10

Laumasielu, yksikkö
31. lokakuuta 2019
Piki on solahtanut vaivattomasti osaksi Purtsilan hevoslaumaa

Josefina haluaa uskoa, että Piki on kotiutunut hyvin ja viihtyy Kaajapurojen tallilla. Mitään syytä ajatella toisin ei ole, sillä pikkumusta ei vaikuta stressaavan yhtään sen enempää kuin Saksassa Dierk Mayerin luona asuessaan. Se syö hyvin ja on ystävällinen, hyväntuulinen oma itsensä. Piki on tykästynyt oikeastaan kaikkiin tallikavereihinsa: se tarhailee onnellisena Cariadin kanssa, ja muita hevosia se katselee aina korvat hörössä ja silmät sädehtien. Josefina iloitsee hevosen avoimen sosiaalisesta luonteesta ja tuntee heti perään pikkiriikkisen syyllisyyden pistoksen.

Eihän hän sentään vain pidä Pikistä enemmän kuin Grannista? Eikö sellainen ole kiellettyä? Granni on ollut tytöllä pidempään ja hänen kuuluu olla sille lojaali.

Pikistä vain on helpompi pitää. Se on iloinen, avoin ja ystävällinen, ja kun Josefina (tai, no, oikeastaan kuka tahansa) hakee sen tarhasta, se vaikuttaa aidosti ilahtuneelta. Jos Purtsilan hevoset muodostaisivat koululuokan, Piki kilpailisi hymytyttöpatsaasta ainakin hyväntuulisen ja mutkattoman Salsan ja pirteän Kissen kanssa. Grannin nimeä kukaan ei edes muistaisi, kun se äänestys käytäisiin. Toisaalta... tuskin Jusunkaan, sillä hymytytöksi hän olisi turhan huomaamaton.

Piki varmasti sopeutuisi hyvin mihin tahansa luokansisäiseen pikkuporukkaan. Teinitkin ottaisivat sen ilolla mukaan välituntihengailuihinsa, onhan se kaunis, sosiaalinen ja urheilullinen. Vähän rämäpäisenä vauhtimimminä Piki otettaisiin empimättä mukaan myös Loven johtamaan sporttiporukkaan. Vähintään puolet porukan pojista olisi Pikiin vähäsen ihastuneita, mutta Josefina arvelee, että tamma itse ihastuisi niin vikkelästi vuorotellen kaikkiin, ettei se ehtisi sählätä mitään syvempää yhdenkään kanssa ennen kuin olisi jo pää pyörällä seuraavasta. Voisi olla, että Piki seukkailisi tovin verran unelmapoika-Lazzon kanssa, mutta Josefina ei usko, että tamman vilpittömät ihastumiset rajoittuisivat vain oreihin.

Todennäköisesti Pikin elämän suurin rakkaus olisi Harry. Suuri harmaa tuskin huomaisi pienen mustan silmissä välkkyviä sydämiä. Piki joutuisi kaverivyöhykkeelle, kuten homoystäväkseen kuvittelemansa Veka tamman itsensä kanssa. Dinoa Piki kadehtisi, sillä Pikistä olisi maailman ihaninta olla yhtä pieni ja sievä.

Jos Piki joskus joutuisi ongelmiin, se johtuisi siitä, että se ja Daim-Taneli yllyttäisivät toisiaan välitunnilla nautittujen herkkujen turvaamassa sokerihumalassa hölmöyksiin. Todennäköisesti ne olisivat hirmuisen hyviä ystäviä, ja muut ehkä luulisivat niillä olevan säpinää keskenään. Kolmantena lenkkinä porukassa olisi varmasti Sessa, joka ehkä ajoittain yrittäisi hillitä höntimpien kavereidensa typerimpien keksintöjen iskiessä, mutta innostuisi kuitenkin osallistumaan toimintaan ajautuessaan vauhdin hurmaan.

Jännitystä Pikin elämään toisivat Toru ja Seppo, luokan gangsteripojat. Ne olisivat kumpikin tamman mielestä omalla tavallaan söpöjä, mutta sopisivat paremmin kaukaa ihasteltaviksi kuin deittailtaviksi. Sallia Piki sen sijaan rohkenisi lähestyä. Vanhempi tamma saisi nuoremmasta herkeämättömän hännystelijän, sillä ihailevin silmin Piki olisi aina paikalla katselemassa osaavamman ratsun treenejä. Varmaan se pommittaisi taukoamatta kysymyksilläkin, sillä sitähän kuitenkin vaivaa ainainen oppimisennälkä.

Josefina havahtuu villiksi äityneestä ajatuksenjuoksustaan, kun tallin ovi aukeaa ja käytävältä alkaa kuulua kahden olennon askeleita. Tyttö katsoo suurta harmaata hevosta, jonka läsnäolo herättää harjaillessa rentoutuneen Pikin horroksestaan. Pieni musta tamma kohottaa korvansa niin tavattoman hörölleen, että se näyttää Josefinasta aivan hupsulta, ja ynisee kaihoisasti. Piki on jostakin syystä hirvittävän innoissaan Harrysta.

Josefina katsoo myös Harryn omistajaa ja tuntee olonsa omituiseksi. Jos Piki onkin ottanut uuden laumatoverin avosylin vastaan, Josefinasta asia on paljon mutkikkaampi. Hän tuntee velvollisuudenomaista tarvetta ystävystyä toiselta paikkakunnalta muuttaneen Robertin kanssa, sillä taivas tietää että hän muistaa vielä itse elävästi, kuinka yksinäinen paikka Kalla saattoikin aluksi olla. Ystävystymisentarvetta varjostaa kyvyttömyys; ehkä molemminpuolinen, Josefina arvelee melkein toiveikkaana, sillä olisi sentään helpottavaa, jos vika ei olisi vain hänessä itsessään.

Robert ei ole häntä paljonkaan pidempi, ei itse asiassa ehkä lainkaan, ja Harryn valtavan koon pitäisi kaiken järjen mukaan tehdä hänet entistä pienemmän näköiseksi. Niin ei kuitenkaan käy. Kun tytön ja miehen katseet kohtaavat ja he odottavat yhden jähmeän sekunnin verran ennen kuin onnistuvat tervehtimään toisiaan (senkin he tekevät selittämättömän jähmeästi), Josefina tuntee oman olonsa mitättömän pikkiriikkiseksi.

Uskaltaisipa hän kysyä, miten Robertilla menee ja viihtyykö se Purtseilla.

Mutta ei Josefina saa hiiskuttua sanaakaan. Sen sijaan hän ryhtyy kiireen vilkkaa satuloimaan Pikiä ehtiäkseen riittävän kauas maastoreittien suojiin ennen kuin Robert saa oman hevosensa varustettua.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 983

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 02.11.19 12:11

Game on
2. marraskuuta 2019
Susanne tekee avaussiirtonsa

Aamurauha helähtää kerralla säpäleiksi. Josefina säpsähtää hereille paniikki kurkussaan, eikä hetkeen tiedä mitä tapahtuu. Käsi hapuilee puhelinta, mutta vilkaisu näyttöön kertoo, ettei siinä kilissyt eikä ainakaan kilise enää herätys eikä puhelu. Aivan varmasti Josefina kuuli —

— ovikellon —

— aikaisin aamulla, joku, kuka, kuka on tulossa kylään? KUKA kyläilee ilmoittamatta lauantaiaamuna kello… yhdeksän. Tasan. Minuutilleen, täsmälleen, tarkalleen tasan yhdeksän.

Vieressään tapahtuvasta räpiköinnistä Josefina päättelee, että hänen poikaystävänsä on herännyt eikä yhtään sen rauhallisemmin kuin hänkään. Peittomytyn lomasta tupsahtaa esiin pörröinen pää, ja ellei Josefina olisi jo loikkaamassa vauhdilla jaloilleen, hän huokaisisi spontaanisti ”söpö” ja pussaisi unista Rasmusta. Nyt ei kuitenkaan tule pussaaminen kuuloonkaan. On liian kiire kiskoa vaatetta päälle ja kipittää ovelle katsomaan kuka heidän luokseen pyrkii.

”Äiti!” Josefina suhahtaa kauhistuneena Rasmukselle, joka ei ole ehtinyt vielä kuin nousta istumaan sängyn laidalle.
”Mitä?”
”Äiti tulee!” hätääntynyt Josefina kuiskii ja sinkoilee ympäri asuntoa siivoamassa kaiken epäjärjestyksen mitä suinkin havaitsee.
”Ai nyt? Tänne? Miksi?”
”Nyt, tänne! En tiedä! Pue! Petaa!”
”En mä ehdi molempia”, nyt Josefinan paniikkitunnelmiin yhtynyt Rasmus puuskaisee ja saa yksiselitteisen vastauksen:
”No pistä edes housut!”

Sitten Josefina onkin jo eteisessä. Ovea hitaasti raottaessaan hän potkii Rasmuksen, jolle yrittää ostaa verkkaisella ovenavaustahdillaan pukeutumisaikaa, tennareita kenkätelineen välittömään läheisyyteen, jotta ne näyttäisivät siltä että ovat olleet edes matkalla oikeaan paikkaan.

”Gmmorrooon!” Josefina tervehtii kaikkea muuta kuin selkeästi artikuloiden.
”Saanko käydä peremmälle?” Susanne Rosengård tiedustelee, suomeksi, eikä Josefina tiedä miksi: onko kielivalinta kohtelias tapa huomioida Rasmuksen olemassaolo vai jotakin muuta?
”Tietysti, mamma.”
Kuinka se kuulosaakin suomen kieleen yhdistettynä niin tanttamaiselta? Mamma.

Susanne astelee arvovaltaisena asuntoon. Yhdellä katsauksella hän näkee lähes kaiken: keittiönurkkauksen, petaamattoman pedin ja sukimattoman mutta sentään jo pukeissa olevan Rasmuksen, ja oven, joka ei voi johtaa muualle kuin tiivisneliöiseen kylppäriin, sillä muuta ei asunnossa ole. Josefinasta tuntuu erikoisella tavalla siltä, kuin äiti olisi astunut keskelle jotakin häneltä kiellettyä, jotakin oikeasti Josefinan omaa, ja mitään aitoa omaansa tytär ei ole vuosikausiin äidilleen raottanut. Ei ainakaan hyvällä menestyksellä.

”Kotoisaa”, sanoi isä aikaisemmalla vierailullaan ja hymyili pehmoisen vekkulisti.
”Kompakti”, sanoo nyt puolestaan äiti, joka tuskin on koskaan asunut itse yksiössä, eikä hymyile (eikä kenelläkään käy kuuna päivänä mielessä kuvailla häntä vekkuliksi). Josefina yrittää juuri parhaillaan kuumeisesti arvioida, onko äidin vaatehuone suurempi kuin heidän yksiönsä.
”Emme tienneet että tulet kylään”, hän sanoo samalla varovaisena.

Tyttöressu saa heti odottamansa sivalluksen.

”Selvästi. Tukastasi päätellen olet vasta noussut.”

Äidillä on aina ollut mielipide Josefinan hiuksista. Nyt Susannella on mielipide myös Rasmuksen hiuksista, mutta sitä hän ei ilmaise nopeaa syrjäkaretta kummemmin.

”Eikö valmennuksesi ala aivan pian?” äiti kysyy.
”Kahdeltatoista”, Josefina vastaa ja tuntee olonsa voipuneeksi.
”Pitäähän sinun lähteä ajoissa, kun et edes pidä hevostasi siellä Sokan siskosten tallissa. Onko sinulla harja ja hiuslenkki? Anna. Istu.”

Lannistuneena Josefina alistuu kohtaloonsa ja istahtaa äitinsä letitettäväksi. Rasmus seuraa näytöstä ja tuntee selvästi olonsa ulkopuoliseksi omassa asunnossaan, mutta tointuu sitten hieman, kun hirmuisen anoppitarjokkaan huomio tuntuu keskittyvän hämmästyttävän äidilliseen hetkeen. Eikö hiusten hipelöiminen olekin hellyydenosoitus? Jos Josefina tietäisi, mitä hänen poikaystävänsä ajattelee, hän huomauttaisi, että hyvähän sen on sanoa kun kiskottavana ei ole oma päänahka. Äidin letittäessä menevät silmät ja korvatkin viiruun.

”Otatteko kahvia”, Rasmus keksii kysyä.
”Otan, kiitos”, sanoo Josefina ja irvistää, kun hiusharjan piikit takertuvat tukevasti takkuun.
”Mm-hm”, äännähtää Susanne Rosengård, ja varmuuden vuoksi Rasmus tulkitsee sen myöntäväksi vastaukseksi.

Aamukahvihetki on omituinen. Susanne Rosengård istuu vaatehuoneensa kokoisessa asunnossa ja ajattelee, että on sittenkin mieluummin siellä kuin raskasrintaisen taloudenhoitaja-sisäkkö-vakooja-mikälieneen herkeämättömän palvelualttiuden ja uteliaisuuden kohteena tämän kyläpahasen mahtitalossa, jolle on annettu jossakin älyttömyydenpuuskassa kansainvälisempi nimi kuin näillä koordinaateilla tarvitsisi. Tässä kyläpahasessa on kovin vähän tekemistä, jos ei tahdo seurustella kuntosalirehkinnän ohessa sen ainokaisen Sokan hupakon kanssa, joka nyt ylipäänsä saa itsensä hereille ihmisten aikaan.

”Joko lähdemme?” Susanne kysyy yhtäkkiä, kun Josefina alkaa hieman myöhemmin näyttää edustuskelpoiselta ratsastusasussaan ja kuriton tukka siivosti letille kiristettynä.
”Sinäkö tulet mukaan?” tytär kysyy yllättyneenä.
”Tahdon nähdä Ulrikan hevosen.”
”Ai.”

Äiti tahtoo nähdä Pikin, ja Pikin äiti näkee. Kaajapurojen talli on sekin Josefinan omaa aluetta, eikä äiti solahda sulavasti sinnekään. Liian fiininä, liian ankarana, liian teräväreunaisena Susanne pistää silmään Kaajapurojen tiluksilla, missä rakennuksetkaan eivät seiso yhtä säntillisessä ryhdissä kuin arvon rouva Rosengård.

”Så. Ulrika fick en idé och köpte ett sto”, äiti toteaa, ei kysy, mutta on ilmiselvää että vastausta edellytetään.
”Ja, hon och Oskar”, Josefina kertoo kiltisti, ja jokin alitajunnasta kumpuava tunteidensotkema ajatus pakottaa hänet olemaan mainitsematta sisarensa nimeä. Varmasti äiti jo tietää Vilhelminan osuudesta, mutta Josefina ei ole valmis keskustelemaan siitä.
”Jasså”, tokaisee Pikin selkälinjaa sivelevä äiti.

Josefina laittaa Grannia valmiiksi käytävällä ja seurailee sivusilmällä, kuinka äiti tutkailee mustaa belgialaistammaa ja yrittää saada sen ratkaisemaan arvoitusta kanssaan. Mikä on saanut Ulrika Rosengårdin hankkimaan hevosen nyt, kaikkien niiden vuosien jälkeen, jotka hän on käyttänyt koirankasvatushupsutukseensa ja itsensä etäännyttämiseen suvun perinnöstä? Oskarista Susanne ei niinkään piittaa. Mies on avoin kirja ja kaiken lisäksi aina moitteettoman hyvissä väleissä veljensä Arnen kanssa, ja kenties hieman yksinkertainen eikä lainkaan juonitteleva.

Tamma on pikkusievä, Susanne myöntää, ja sillä on miellyttävä perustemperamentti. Se on utelias ja ystävällinen. Niin, miellyttävä kuvastaa hevosta oikein hyvin, ja se saa Susannen ajattelemaan yhtä lailla miellyttävää esikoistytärtään.

Vilhelmina on ottanut asiakseen pitää yllä tiiviitä, lämpimiä välejä joka suuntaan. Susannea sellainen epäilyttää, vaikka oman etunsa nimissä hän ei itsekään suosi siltojenpolttelua. Esikoisen tarkoitusperät kuitenkin mietityttävät. Parhaassa tapauksessa Vilhelmina elättelee ajatuksia ratsastusharrastuksen pariin palaamisesta. Ehkä Pikin varsasta onkin tulossa Vilhelminan ratsu, tai ehkä kuopus koulii tammaa itseään isosiskolleen sopivaksi.

Pahimmassa tapauksessa… niin, mitä? Mitä peliä Ulrika ja Vilhelmina pelaavat? Minkä sääntöjen mukaan Piki-pelinappulaa siirrellään ja millaisella pelilaudalla?

Susanne taputtaa pientä mustaa tammaa ja astahtaa käytävälle ilme tutkimattomana.

”Piki ser riktigt fint ut, Josefina”, rouva Rosengård kehuu yhtäkkiä ja hämmentää kuopustaan lisää hymyilemällä lähestulkoon lempeästi. ”Jag skulle gärna se dig rida henne nån gång, även hålla en lektion om du fortfarande sätter något värde på min sakkunskap.”

Omituista kyllä, Susanne on havaitsevinaan kuopuksen katseessa yllättyneisyyteen sekoittunutta… jotakin. Epäluuloa? Ei kai sentään, ei maailman sinisilmäisimmän tyttären mielessä ole sijaa sellaiselle.

Niin tai näin, tytär ottaa tarjouksen vastaan. Susanne hymyilee viileän suopeasti. Sileäntyöskentelyn opettaminen on aina langennut pedantin äidin harteille, kun Arne on keskittynyt esteratsastuksen suuriin linjoihin ja pieniin detaljeihin. On korkea aika verestää muistoja ja tehdä itsestään Josefinalle hyödyllinen. Tyytyväisenä Susanne katsahtaa vielä viimeisen kerran pikimustaa puoliveritammaa ja aprikoi, kuinka Ulrikaa mahtaakaan korveta, kun hänen soma pikku lahjuksensa toimiikin äidin ja tyttären välisen yhteyden tiivistäjänä.

Riippumatta siitä, millä säännöillä Arnen ainoa sisko pelaa, Susannekin on nyt tehnyt ensimmäisen siirtonsa — ja, kiitos kysymättömyydestä, arvon rouvalla on itsevarma olo.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 983

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 20.11.19 17:56

Marrasmood
21. marraskuuta 2019
Marraskuun pimeys vaatii veronsa

Kalla CUP -kilpailuiden väliin putoavalla viikolla Josefina keskittyy Pikiin. Grannin hän jättää Vernerin päätäntävaltaan. Silloin kun valmentaja tahtoo treenata kenttäkilpailuita varten, Josefina varustaa hevosen velvollisuudentuntoisena valmiiksi vaikkei Verneri koskaan vaadi sellaista, ja muulloin Josefina ratsastaa hevostaan Vernerin toiveiden mukaisesti. Epäilyttää menestyksekkäästä estekisapäivästä huolimatta. Pitäisikö Grannille antaa vapaata? Onko kisakausi ollut sille liian pitkä ja tiivis? Se on niin nuorikin, vaikka sen Josefina toisinaan unohtaa, sillä hevonen on jo syntyjään kuin vanha, äkäinen mummo.

Mutta Granni on jo ilmoitettu kenttäosakilpailuun, ja Verneri yrittää rohkaista: ehkä tamma innostuu vaihtelusta. Lisäksi Josefina järkeilee, että taitavammasta ratsastajasta ei voi olla haittaakaan, ja kyllähän Verneri ymmärtää keskeyttää, jos tammassa tuntuu olevan jotakin vialla. Ei siinä kyllä näytä olevan, ei vaikka Josefina kuinka huolestunein silmin omaa hevostaan tarkastelee.

Pikin kanssa Josefina maastoilee ja maastoilee ja maastoilee. Säät eivät aina suosi, mutta Josefina pukeutuu. Kerrosten pinoaminen toistensa päälle tuntuu työltä. Hevosen varustaminen tuntuu työltä. Ratsastamaan lähteminen tuntuu aina työläältä, mutta aina maastossa samoillessaan Josefina rauhoittuu hetkeksi.

Sievä musta tamma vaikuttaa vuodenaikaan nähden suorastaan sopimattoman iloiselta, kun he jälleen kerran kulkevat kentän viertä eivätkä kentälle. Josefina nyökkää tervehdyksen Cariadia jumppaavalle Jeramylle ja ajattelee, että onneksi toinen on ainakin tänään kiintynyt aitoihin eikä tahdo tuppautua maastoiluseuraksi. Kappaleen matkaa hiekkatietä tampattuaan Piki kääntyy pienestä ohjasavun vihjauksesta polulle. Josefina sen selässä tekee rentoutumisharjoituksiaan, laskee ulos- ja sisäänhengitysten mittaa ja pyörittelee nilkkoja ja hartioita. Piki ei ole moksiskaan, vaikka herkkä hevonen onkin. Tähän se on tottunut.

Reittiin tulee äkillinen muutos, kun Josefina puolivälissä matkaa näkee puuston lomasta lähestyvän ratsukkoparin. Mustia hevosia on nyt liikkeellä kolmin kappalein, ja Josefinan tamma väistää Avan ruunaa ja Jannan isoveljeltä lainattua Lovea siirtymällä pienemmälle sivupolulle. Josefina ei tiedä minne umpimähkään valittu uusi polku johtaa, mutta ei sen merkitystä. Jos siten välttää osumasta kasvokkain teinien kanssa, määränpäällä ei ole väliä. Tuntuu mahdottomalta kohdata ketään, sillä hiljainen itku on jo karannut varoittamatta ja lupia kyselemättä poskille, eikä Josefina myöskään tahdo olla liian tietoinen siitä, että Janna maastoilee Lovella. Mistä tietää, onko hänellä lupaa siihen? On kai. Ei kai se muuten.

Lenkki pitenee sivupolulle eksymisen vuoksi entisestään ja hämärä ehtii synkistyä pimeydeksi. Siihen ei tähän vuodenaikaan paljon vaaditakaan. Pikille pitkä, rauhallinen ratsastus tekee hyvää, ja niin Josefinallekin. Itku ja luonto hellittävät rintakehässä kihisevää solmua, vaikka yhä jää mysteeriksi, kenen luvalla se on sinne muodostunut. Josefina ei jaksa vaivata päätään sillä kysymyksellä kovinkaan ponnekkaasti. Olo on joka tapauksessa aiempaa seesteisempi, kun hän hoitaa sormet kohmeessa hevostaan, ja siitä tyttö tahtoo iloita.

Niin kuin niin usein elämässä, ilo kuten kaikki muukin on ohimenevää, vaikka siitä kuinka tahtoisi pitää kiinni.

Satulahuoneessa Josefina havaitsee äitinsä soittavan, ja pulssi kohoaa nopeasti, sillä Rosengårdien maailmassa puhelu tietää vaatimuksia. Tuskin koskaan on Susanne Rosengård soittanut yhdellekään lapsistaan vain lämpimikseen ja kuulumisia kyselläkseen.

Ei nytkään.

Isä ja äiti ovat myyneet Belisan. Sen Josefina jo tiesikin, mutta ei sitä, että tamma asuu Heidi Näyhön tallissa. Syyllisyys nipistelee: ei ole ollut aikaa ratsastaa Ronya-ponilla, tai ehkä ajanpuute onkin vain hyväksyttävämmäksi verhoiltua aikaansaamattomuutta ja laiskuutta, jotka puolestaan ovat ilkeämmin sanoitettua kaamosväsymystä. Jos Josefina olisi käynyt ratsastamassa Ronyalla, tietysti samaan talliin muuttanut Belisa olisi kiinnittänyt hänen huomionsa, mutta Josefina ei ole jaksanut olla avuksi ystävälleen ja Josefina on melko kehno ihminen.

Susanne Rosengård ei kuule ankaria syytöksiä, joita tytär itselleen ajatuksissaan syytää. Hän puhuu ja olettaa tytön kuuntelevan, ja kuunteleehan kuuliainen kuopus. Aina se kuuntelee. Josefinan kurkkua kuristaa, kun hän kuuntelee äitinsä viileää ääntä ja oivaltaa, kuinka arvotonta hänen oma aikansa vanhemmille on.

Puhelun päätteeksi Josefinalla on jälleen uusi velvollisuus. Ihanan mutta auttamatta nuoren ja kokemattoman Belisan omistaa suunnilleen yhtä nuori ja kokematon poika. Josefina muistelee Belisaa, omaa lellikkiään, ja yrittää olla iloinen siitä, että hänen on jo luvattu auttavan nuoren tamman läpiratsastuksessa silloin tällöin.

Ilo jää paniikin alle. Kuinka kummassa hän ehtii jakaa aikansa vielä yhdelle hevoselle? Mitä häneltä tarkalleen ottaen odotetaan? Kuinka usein hänen täytyy käydä Orijoella, miten tavoitteellisesti tehdä töitä hevosen kanssa, mitä sen omistajaperhe kuvittelee hänen osaavan, miksi järjestely on jo luvattu hänen puolestaan, miksei kukaan kysynyt mitään, miksi —

Hevosenhoitaja, Josefina ajattelee pysäyttääkseen huolivyöryn, joskus hänellä oli hevosenhoitaja ja siitä oli valtavasti apua arjen hallintaan. Pitää etsiä sellainen taas, mutta mistä löytää sopivan, kuka tahtoo tulla tällaiseen takapajulaan tekemään hanttihommia hänen hevostensa hyvinvoinnin eteen, kuka tekee niin ilman että hänellä on edes varaa maksaa palkkaa, kuinka kyvyttömältä hän vaikuttaa jos ei pysty edes hevostensa hoitotoimenpiteistä suoriutumaan, kyllä pitäisi, kuuluisi, pitäisi pystyä tekemään kaikki itse mutta Josefinaa uuvuttaa jälleen ja —

Josefina ei ole enää yksin satulahuoneessa. Miehen läsnäolo on jotenkin virunut ja valunut tilaan, Josefina vannoo ettei toinen ole pamahtanut taikka pelmahtanut paikalle vaan asteittain vain alkanut olla siellä. Säikyin silmin tyttö katsoo Robert Harringtonia.

Ei sano mitään, katsoo vain ja arvioi, ja Robert katsoo takaisin ja aivan takuulla arvioi.

"Y'alright?" se kysyy Josefinalta, eikä tyttö tiedä, onko se enemmän huolissaan vai epäluuloinen.
"Mmhm", Josefina äännähtää jotakuinkin myöntyväisesti ja pusertaisi kasvoilleen hymyn, mutta eihän se pääse edes puolitiehen. Kädet tärisevät.

Robertin kulmat kurtistuvat. Josefina pistää taas merkille: niissä, toisessa niistä, toisessa on hassu kolo. Se ei ole aivan arpi, ei kalju kohta, mutta vaalea. Josefina tuntee olonsa siksi kummalliseksi vaaleaksi osaksi, Robertin muuhun kulmakarvoitukseen kuulumattomaksi eksyneeksi alueeksi. Purtsilan hiljaisessa, paikoilleen pysähtyneessä ilmapiirissä hänen villinä reuhtova hätääntymisensä on kuulumatonta.

Josefina vetää vapisevasti henkeä.

"Joo", hän ynähtää sitten. "Tuota. Ei mitään."

Robert ei vastaa, ja mitäpä hän sanoisikaan, sillä ei mihinkään on mahdoton vastata. Josefina liikahtaa, ja Robert vastaa myös liikahduksella. Se väistää tieltä, kun omituinen ja kuulumaton Josefina Rosengård kävelee sen ohitse satulahuoneen ovelle ja katoaa sitten tallin käytävälle.

Pikin silittely lievittää kaikkea pahaa maailmassa. Ystävällisen tamman rauhoittavan läsnäolon turvin Josefina kasaa itsensä. Kotimatkalla hän toistaa hyvien asioiden mantraa: Piki, Granni, Purtsit, Rasmus, pian mennään Saksaan. Talvi tulee tänäkin vuonna.

Talvi tulee tänäkin vuonna.

Talvi.

Kyllä se tulee, ja hevosenhoitaja, kuka tahansa. Josefinan on pakko löytää joku. Alkaa näyttää siltä, että hänen tarjottimensa täyttyy väistämättä taas: on Piki ja on Granni, on Orijoen Ronya ja nyt myös Belisa, on parisuhde ja lähestyvät pääsykokeet ja on työt ja elämä. Lisäksi on marraskuu, ja marraskuussa kaikki painaa aina enemmän.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 983

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 09.12.19 9:39

Uutta suuntaa
9. joulukuuta 2019
Josefina fiilistelee Pikiä ja tulevaisuutta

On mukavaa, että Rasmus on taas kotona. Se saa Josefinan odottamaan kotiinmenoa tavallista innokkaammin, ja parina edeltävänä iltana hän onkin kiirehtinyt kotiin niin vikkelästi kuin on suinkin voinut. Tänään hän kuitenkin viipyilee tallissa ja vaalii sitä, miten kivalta hevosten kanssa puuhastelu tuntuu.

Piki on ihana, ihana hevonen. Josefina käyttää Grannin liikutuksen jälkeen kokonaisen tunnin sen lellimiseen, ja vie sen sitten Auburniin asti sileäntreeniä varten. Ajatukset vaeltavat ratsastuspuistoon, jonka suuret avajaiset antavat vielä odottaa itseään. Rohkeneeko sinne ikinä mennä purtsilalaisena, miettii Josefina ja haaveilee salaa uskaltavansa. Olisihan se jotakin: yhteinen kesäpäivän ratsastus sellaisessa ympäristössä Rasmuksen kanssa. Sitten ratsukko sukeltaa maneesiin ja maisemien muuttuminen tutuiksi seiniksi vie Josefinan pohdinnat mukanaan. Kun treeni alkaa, ei ole tilaa ajatella paljon muuta.

Paitsi että on Josefinalla. Hän ei ole aivan varma, onko se merkki siitä, ettei hän työskentele tarpeeksi tehokkaasti. Ihan mahdollista! Kun on pitkästä aikaa kepeä mieli, on vaikea latistua paiskimaan hommia otsa rypyssä.

Saksa on taas tehnyt Josefinalle ihmeitä. Se pieni hengähdyksen hetki, irtiotto, muistutus siitä että kotiinpalaaminen kaikkine tuttuine rutiineineen on sittenkin aina ihanaa. Pomon ammattimaisella tavalla hienojen hevosten selästä omalla tavallaan upeiden omien tammojen satulaan siirtyminen tuntuu kotoisalta ja huojentavalta.

Josefina ei ehkä tahdo ratsastaa ammattimaisesti ammattimaisilla hevosilla ammattilaisten kilpailuissa.

Päätös tulee ja se menee. Kun Josefina vie Grannin tai Pikin maastoon ja nauttii sielunsa pohjasta, hän tahtoo jättää kilpakentät taakseen ja unohtua metsäpoluille. Kun jonkin saksalaisen hevosen kanssa sujuu ja pomon ilme on hyväksyvä, Josefina oikein janoaa tilaisuutta päästä kilpailemaan ruusukkeista ja palkintorahoista ja ennen kaikkea Dierkin hienoisesta hymystä. Kun Josefina istuu vanhempiensa ruokapöydän ääressä kuuntelemassa Alexanderin koottuja saavutuksia, hän leikittelee ajatuksella että ilmoittaisi jättävänsä hevosurheilun kokonaan. Kun Josefina katselee läppäriltään talleilta tuttujen tyyppien ratsastusta kansainvälisissä arvokilpailuissa, hän miettii kilpailuissa aina ilmenevää yhteisöllisyydentuntua ja takertuu siihen ja tahtoo olla itsekin osallinen. Kun Josefina ajattelee tulevaisuutta, hän käy epävarmaksi: onko hän ikuisesti esteratsastaja Josefina Rosengård.

”Hei, sopiiko sekaan?” kantautuu maneesin ovelta Ellenin ääni.
”Tietenkin, minähän täällä tunkeilen”, Josefina hymähtää lähes rennosti.
”Mä jo ajattelinkin, että vieläkö täällä jatkuu Purtsilan maneesivuoro”, Ellen virnistää täydellisen tietoisena etuajo-oikeudestaan.
”No – ei, mutta en mä usein töistä sille vuorolle ehdikään. Mun onni, että työskentelen täällä ja on tämä työsuhde-etu”, Josefina äityy selittämään olemassaoloaan vähän hermostuneena.
”En mä tarkoittanut, ettet sä saisi olla täällä. Hyvinhän tänne mahtuu, hemmetin isoon halliin”, Ellen naurahtaa, ja sitten seuraa hiljaisuus, jonka aikana Ellen kävelee Meikun kanssa alkukäyntejään ja Josefina jatkaa Pikin kanssa laukkatyöskentelyään.

Se on sellaista pyörimistä vain. Josefina pitää huolen, että Piki liikkuu rennon aktiivisesti ja tuntumalla pysytellen, ja tamma tuntuu niin kovin mukavalta. Se on notkea, rento ja tasainen. Sellainen leppoisa ratsastelu tuntuu ihanalta. Riippumatta siitä, palaako Josefinan sydän kilpakentille ja tarkkaan suunnitelluille harjoitusohjelmille, ei hän osaa kuvitella olevansa täysin hevosetonkaan.

Kevyen lumipeitteen valaisema kotimatka antaa lisää aikaa fiilistelylle. Syksyn mittaan harteita painanut alakulo ei ole tyystin kadonnut, mutta joulumieli on keventänyt sitä kuten joka vuosi, ja pakkaan on alkanut sekoittua varovaisia tulevaisuudenpohdintoja. Josefina leikittelee muutoksen ja säilyttämisen käsitteillä. Mitä asioita hyvään elämään kuuluu ja minkä täytyy muuttua, miten tehdä arjesta… omannäköistä. Mitä oma Josefinalle edes on?

Ainakin kai sitä, että saa palata Auburnin loistopuitteista Purtsilan kotoisaan koruttomuuteen; ja että voi taas kerran unohtua harjaamaan ja hemmottelemaan Pikiä, joka niin kovasti nauttii seurasta ja huomiosta; ja että voi lähtiessään livauttaa Grannille ylimääräisen palasen omenaa, jota se arvostaa enemmän kuin rapsutuksia; ja että voi palata kotiin Rasmus Alsilan luo, kun ilta on jo vahingossa päässyt venymään myöhäiseksi.

Asunto on tunnetusti pieni ja Rasmus on vastassa jo ennen kuin Josefina saa ulkotakkia riisuttua yltään.
”Hei”, se sanoo ja nojailee joutessaan seinään, kun tyttöystävä asettelee takinhihoja siten ettei naulakko näyttäisi epäsiistiltä. Se on aika hankalaa, sillä yksiö ja kaksi runsaasti ulkoilevaa asukasta on kertakaikkisen kinkkinen yhdistelmä.
”Hei”, hymähtää Josefina ja hymyilee kainosti.
”Tule tänne.”

Josefina tekee mieluusti työtä käskettyä ja astuu poikaystävänsä halattavaksi.

”Mä kyllä salaa vähän toivoin ehtiväni suihkuun ennen kuin halailet”, tyttö tirskahtaa rehdisti ja yrittää unohtaa tuntevansa olonsa hikiseksi ja tallinhajuiseksi.
”Niinkö”, sanoo Rasmus virne suupielillään ja ryhtyy aivan hupsuttelemaan: mokoma höntti on nuuhkuttelevinaan häntä vimmatusti, ja se kutittaa ja Josefina kikattaa ja kiemurtelee.

”Ja sitten mä mietin”, hän aloittaa yhä hyvin iloisella äänellä, kun kutitus lakkaa. ”Että voitaisiinhan me vähän katsella sitä isompaa asuntoa.”
”Niinkö”, Rasmus sanoo taas ja näyttää valoisaa ilmettään, mistä tulee Josefinalle hyvä mieli.
”Niin. Vähitellen. Jos löytyy jotakin ihanaa.”
”Ja varmasti löytyy”, Rasmus ilmoittaa luottavaisena.

Josefinalla on lämmin olo, vaikka hän on juuri tullut tallilta ja usein sen jälkeen viluttaa näinä vuodenaikoina. Hyvän elämän järjestelyn voi aivan hyvin aloittaa haaveilemalla sopivammasta kodista, jossa on ehkä erillinen komero talli- ja ulkoiluromppeille, oikea keittiö, paljon valoa antavat isot ikkunat (ja se jos mikä on haaveilua, sillä mitkään ikkunathan eivät suomalaista puolen vuoden pimeyttä poista) ja isommasta pinta-alasta huolimatta yhtä kotoisa tunnelma kuin Rasmuksen yksiössä. Se tulee aina olemaan heidän ensimmäinen yhteinen kotinsa muttei onneksi viimeinen.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 983

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa