Fifin päiväkirja

Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty Fifin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 28.01.19 22:58

Fifill frá Kievari
Hevonen jolla on puudelin nimi
Islanninhevonen, ruuna, 8 vuotias
Asuu pihatossa
om. Santtu Aarnipuro
>> Sivut

Santtu Aarnipuro on teinipoika jonka paras kaveri on koira Kaapo. Santun uravannoutuneet vanhemmat muuttivat pienehköön maalaiskylään isän työpaikan perässä, ja lohdutuksena siitä Santulle luvattiin vuosien pyytelyn jälkeen oma hevonen. Tälläistä valintaa Santtu ei tietenkään voinut tehdä ihan yhtäkkiä, vaan poika mietti pitkään ja hartaasti useiden ilmoituksien kohdalla. Pari hevosta Santtu ehti käydä testaamassa ennen Fifiä, ja pörheän issikan nähtyään hänen vanhempansa olivat aivan valmiita kääntymään ympäri ilman koeratsastusta. Santtu sen sijaan näki Fifissä sitä jotain joka veti poikaa puoleensa. Mennessään tervehtimään kullanhohtoista ponia se laski pehmeän turpansa Santun rintakehää vasten, ja sillä hetkellä Santtu tiesi että siinä on hänen hevosensa. Ponikokoinen tukkajumala joka oli kaikkea muuta mitä Santun vanhemmat olivat toivoneet.
Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 30.1.2019, muutto Kallaan ja kultaponi

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 30.01.19 0:38

"Kuule Santtu, me isän kanssa mietittiin jos me muuttaisimme Kallaan." Niina Aarnipuro, 42, totesi kirjaan uppoutuneelle pojalleen. Santtu istui mukavasti tilavan olohuoneen nahkasohvan päädyssä, Mathias Malzieun kirjoittama Sydämen Mekaniikka käsissään. Poika oli lukenut kyseisen kirjan jo yli kymmenen kertaa, mutta silti hän luki sitä aina kuin ensimmäistä kertaa, ihan yhtä innokkaasti. Nyt Santtu kuitenkin kohotti katseensa kirjan reunan ylitse huoneen ovella seisovaan äitiinsä.
"Ai?" Poika äännähti kysyvästi ja vilkaisi vielä kirjan tekstiin ennen kirjamerkin asettamista. Hän laski kovakantisen tarinan käsistään, sillä nyt oli kai aika kuunnella.
"Isän työt oikeastaan vaativat sen. Mutta me päästään ihan yhtä hienoon asuntoon, ja me voidaan aina tulla käymään täällä lomalla niin pääset kavereita näkemään." Niina lohdutti hymyillen. Santtu nyökkäsi, vaikka hän tiesi ettei mitään kaverikäyntejä tulisi, sillä hänellä ei ole yhtäkään kaveria jota palata katsomaan. Ainoa ystävä jonka Santtu tarvitsee makaa parhaillaan pojan jaloissa, nenänpää väristen koiran nähdessä unta. Ehkä se sai vainun jota se pian lähtisi jahtaamaan?
"Ja, me isän kanssa myös ajateltiin että nyt olisi hyvä aika alkaa etsiä sinulle sitä omaa hevosta." Niina jatkoi melkein kiirehtien puhumistaan. Santun silmät suurenivat, ja pojan suu loksahti auki.
"Oikeesti?" Hän kysyi epäuskoisena, ja äitinsä nyökättyä riemastunut huudahdus sai Kaapo-koiran säpsähtämään hereille.

Muutto Kallaan tapahtui kahden viikon kuluttua, ja ajomatka tuntui kestävän ikuisuuden. Santtu kuunteli nappikuulokkeilla Harry Potterin viimeisintä osaa kännykkänsä kautta, sillä hän ei matkapahoinvoinniltaan pystynyt autossa lukemaan. Hajamielisesti Santtu silitteli viereisellä penkillä istuvaa Kaapoa joka katseli ikkunasta ulos kieli suupielestä roikkuen. Maisemat olivat syksyisen väriloiston maalaamat ja Santtu upposi ajatuksiinsa äänikirjasta huolimatta. Hän kuvitteli millainen hänen hevosensa tulisi olemaan. Ruunikko tähdellä ja kahdella sukalla, tai kimo pitkällä harjalla. Pojan mielikuvat kävivät läpi ainakin kymmenen erilaista hevosta, ja hänen vatsanpohjassa pyörähti. Ehkä se oli jännitystä, tai vain huonovointisuutta autossa istumisen vuoksi.

Ensimmäinen kuukausi Kallassa kului ilman mitään hevosta. Toinen myös. Santtu alkoi olla kärsimätön. Hän oli ottanut oman aikansa myynti-ilmoituksia lukien, ja hänellä oli kourallinen potentiaalisia ehdokkaita. Nyt hän tarvitsi enää autokyydin päästäkseen koeratsastamaan, eikä kumpikaan vanhempi muuton ja uuden työpaikan keskeltä kerennyt. Vasta joulun jälkeen Niina ja Markus ottivat aikaa lähteäkseen katsomaan hevosehdokkaita poikansa kanssa. Ensimmäinen oli oldenburg ruuna, korkea ja tummanruunikko ratsuharjalla. Se oli kiltti hoitaessa, mutta ratsastaessa liian vaikea. Toinen oli rautias suomenhevostamma. Se oli turhan itsepäinen ja tahmea. Kolmas ja neljäs menivät nenän edestä toisille ostajille. Viides Santun listalla oleva hevonen asusti vaellustallilla, jossa oli pelkästään islanninhevosia. Santun vanhemmat olivat valmiita lähtemään heti sen kuullessaan, mutta Santtu totesi yhtä hyvin voivansa kokeilla sitä hevosta kun he kerran olivat jo saapuneet paikalle. Vastassa oli pörröisen talvikarvan kasvattanut kullanhohtoinen poni, jonka silmät olivat hurjan paksun otsaharjan peitossa. Santtu sai mennä tekemään tuttavuutta Fifill- nimisen ponin kanssa sen pihattoaitaukseen. Santun tarjotessa sille kättään Fifill laski pehmoisen turpansa pojan rintakehää vasten ja puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan, ja sillä sekunnilla Santtu tiesi olevansa myyty.

Usean vastahakoisen keskustelun jälkeen vanhempiensa kanssa Niina soitti Vaellustalli Kievariin ja kaupat Fifistä lyötiin lukkoon. Sillä välillä Niina oli myös ehtinyt löytää ruunalle uuden tallipaikan joka oli lähempänä. Kesän saapuessa Santtu voisi sitten pyöräillä sinne itsekseen. Tallin nimi oli Kaajapurojen talli, joka sijaitsi maineikkaan Auburn Estaten kupeessa. Fifi pääsisi sinne pihattoon asustamaan parin muun hevosen kanssa. Markus vuokrasi trailerin ja viikko kauppojen sopimisen jälkeen Santtu lähti isänsä kanssa hakemaan Fifiä uuteen kotiinsa Kallaan.

Vihdoin ja viimein Santulla on oma hevonen.

---

"Onko vielä pitkä matka?" Kysyin jo varmaan viidennen kerran isältä. Kyllähän mä itsekin näin oliko, kun edessä oli ruutu jossa navigaattori näytti arvioitua saapumisaikaa. Kello 14.12 meidän pitäisi saapua päämääräämme. Isä ei vastannut mitään. Huokaisin ääneen ja lysähdin auton penkkiä vasten. Katseeni hakeutui vähänväliä auton peileihin joissa näkyi takana tulevan trailerin kyljet. Fifi oli ollut ihan rauhassa koko matkan, ja se oli tullut kiltisti trailerin kyytiinkin. Ruuna oli alkanut syömään heinäverkossa olevia matkaeväitään eikä korvaansa lotkauttanut lastaussillan sulkeutuessa sen takana. Vielä puolituntia ja sitten Fifi pääsisi tutustumaan uuteen kotiinsa. Ja mä pääsisin tutustumaan siihen.

'Saavut määränpäähän vasemmalla' navigaattorin monotoninen ääni sanoi, mutta mä hädintuskin kuulin sen. Olin naama oven lasiin kiinni liimautuneena kun katselin eteen aukeavaa tallimaisemaa sydän jännittyneenä sykkien. Talli ei ollut valtava tai äärimmäisen pramea, mutta musta se oli hienoin paikka minkä olin ikinä nähnyt. Ihan vain koska mun oma hevonen asuu nyt sielä! Isä pysäytti auton tallin eteen, ja mä irtaannuin vyöstä sekunnissa. Hypähdin jaloilleni lumiseen maahan ja kiirehdin trailerin luokse. Fifi oli ollut niin rauhallinen koko matkan että hetken ehdin jo miettiä oliko se tullut kyytiin ollenkaan. Nyt kuitenkin lastaussiltaa laskiessani ruunan pää kääntyi korvat höröllä katsomaan mitä sen takana tapahtui.
"Voi kun sä olet hieno." Totesin ruunalle, mun hymy ylttyi varmasti korviin saakka. Fifin sieraimet värisivät suurina kun ruuna nuuhki kirpeää pakkasilmaa, ja kohta se hirnahti kimeästi ja kuuluvasti. Ehkä mä olin vain onnesta niiiin sekaisin sillä hetkellä mutta sen hirnuntakin oli takuulla suloisinta mitä ikinä olin kuullut.
"Odota sinä tässä sen kanssa niin käyn katsomassa löydänkö jonkun." Isä selitti jotain lähtiessään tallustamaan tallia kohti. Fifi oli peruuttanut ihan hienosti suoraan trailerista ja nyt taluttelin sitä pitkin tallipihaa samalla kun ruuna otti ravin ja käynnin sekaisia askeleita ihan pörheänä. Sen suipot korvat kääntyilivät edestakaisin vinhaa vauhtia ja vähänväliä se innostui kuuluttamaan saapumisestaan uudelleen. Vaimeita vastauksiakin kuului jostain, mutta mä olin melko varmasti tulossa pian kuuroksi jos se pitkään jatkaisi hirnumistaan.

Isä löysi tallin omistajan ja ne ilmaantuivat pihalle keskustellen jostain käytännön asioista. Varmaan vuokrasta ja mitä se pitää sisällään ja muista sellaisista aikuisten jutuista, joista mun ei tarvitsisi vielä välittää. Vieras mies käveli lähemmäs ja ojensi kätensä ystävällisesti hymyillen.
"Pekka Kaajapuro." Hän esitteli itsensä kun pysäytin Fifin ja tartuin reippaasti hänen käteensä.
"Santtu Aarnipuro." Vastasin, ja tajusin silloin vasta että meidän molempien sukunimet loppuivat purolla. Miten hauska sattuma. Mies katsahti hymyillen Fifiin ja tarkisti vielä että olihan tämä nyt se uusi pihattoasukas. Ja olihan se. Pekka kertoi isälle ja mulle lyhyen yleiskatsauksen siitä miten hommat sielä heidän tallillaan toimii samalla kun taluttelin Fifiä isolla ympyrällä. Lumi narisi meidän ripeiden askelien tahdissa ja Fifi tuntui käyvän malttamattomaksi mitä pitempään se joutui kiertämään samaista kehää.
"Jaaha, eiköhän päästetä se tarhaan purkamaan tuota energiaa ja tekemään tuttavuutta uusiin kavereihin." Pekka totesi viimein kätensä yhteen läimäisten, ja lähti johdattamaan meitä tarhoille. Samalla hän osoitteli mistä löytyy mitäkin, ja mä ehdin jo oppia ettei sielä taida olla omaa maneesia. Ei se haittaa, mä olen tottunut. Pieni sade tai viima ei haittaa, eikä Fifikään varmasti laita pahakseen. Fifi pääsi pihaton vieressä olevaan tarhaan ja samantien se lähti liitävin askelin ravaamaan aidan vieressä. Jäin laudoilla aidatun tarhan vierelle seuraamaan kultaponini ilakointia, joka keräsi itselleen myös muuta yleisöä. Lunta vasten punaisena hohtava ja musta karvarölli askelsivat pihaton aidan vierelle ihmettelemään uutta tulokasta. Punainen oli kääritty varmaan kymmeneen loimeen ja mustalla oli kirkkaan siniset silmät. Se näytti aika julmalta mutta samalla komealta. Ensimmäinen ajatus siitä huolimatta oli huoli, että miten Fifi niiden kanssa pärjäisi. Kumpikin oli joko korkeampi tai jykevämpi. Mitä jos ne alkaisivat kiusaamaan yhdessä pientä poniani? Isän käsi tipahti olalleni joka herätti mut ajatuksistani.
"Lähdetään kantamaan tavarat sisälle."

Fifi oli saanut mukaansa suitset ja issikkasatulan edellisestä kodistaan. Muut tavarat olin käynyt ostamassa äidin kanssa kuluneen kuukauden aikana, vaikka ei niitä paljon ollut vielä kertynyt. Kaikki tarpeellinen vain. Harjat, ruuat, varusteet, pari loimea sekä ensiapupakkaus. Kyllä niillä alkuun pääsisi. Pekka näytti mihin tavarat saisin laittaa, Fifille oli varattu ihan oma kaappi varustehuoneesta. Vatsanpohjassa kihelmöi kun otin askeleen taaksepäin ja katsahdin Fifin tavaroihin jotka oli nyt siististi laitettu sen omaan varustekaappiin. Mä todella olen nyt hevosen omistaja. Teki mieli hyppiä riemusta, mutta maltoin hillitä itseni

"Saako tänne tuoda koiria?" Kysyin Pekalta kun kävelin isän vierellä takaisin tarhalle johon Fifi oli laitettu. Se oli ehtinyt hyvän tovin nuuhkia uusia naapureita aidan ylitse, ja muutaman kimeän inahduksen ja pään viskaisun jälkeen mitään ihmeellisempää ei ollut tapahtunut. Fifi oli ennenkin asunut pihatossa ja Kievarissa sitä kehuttiin hyvin sosiaaliseksi ja muiden kanssa toimeentulevaksi. Halusin olla luottavainen että kyllä se pärjäisi.
"Toki, jos ne osaa käyttäytyä asiallisesti hevosten parissa." Pekka vastasi. Nyökkäsin tyytyväisenä. Olisin ottanut Kaapon mukaan vaikka salaa, sillä se on niin kiltti että pärjää missä vain. Sitäpaitsi pitäähän sen ja Fifin päästä tutustumaan.

"Eiköhän nuo pärjää." Pekka totesi hymyillen kun me kolme katseltiin miten Fifi, punainen ja musta pääsi tekemään lähempää tuttavuutta. Jokainen oli vähän varpaillaan mutta samalla kiinnostunut uudesta kaverista. Fifi oli porukan pienin, mutta ei niin paljoa kuin ajattelin. Sitä tuntui kiinnostavan punaisen loimen soljet enemmän kuin muut, ja pian se jo pyrähti ponimaiseen pomppulaukkaan kun punainen oli sitä mieltä ettei sen loimea revitä. Musta innostui juoksemaan Fifin kanssa, ja mä uskalsin hengittää. Kyllä se pärjäisi. Isä vaihtoi vielä muutaman sanan Pekan kanssa ennenkuin me lähdettiin kulkemaan autoa kohti. Fifi saisi nyt kotiutua ja mä pääsisin kertomaan Kaapolle sen päivän tapahtumista. Heipat huikaten Pekalle nousin isän mustan auton kyytiin ja vedin oven perässäni kiinni. Vaikka mun tekikin mieli jäädä sinne vain tuijottamaan haltioituneena Fifin temmellystä tiesin että sitä mä kerkeäisin nyt tekemään ihan kyllästymiseen saakka.

Nyt kun mulla on oma hevonen.
Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 3.2.19, Uusia kasvoja ja maastopolkuja

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 03.02.19 11:59

"Tule Kaapo." Taputin auton penkkiä viereltäni ja kultainen kasa karvaa hyppäsi keveästi kyytiin. Kurkotin vetämään oven sen ohitse kiinni ja kiinnitin itseni vyöhön. "Istu." Kaapo istui ja matka saattoi alkaa. Koiran päätä silitellen jäin katselemaan maisemia äidin ajaessa tallia kohti. Navigaattori muistutti väsymättä joka kerta kun piti kääntyä. Fifi oli nyt saanut kotiutua rauhassa Kaajapurojen tallille. Tietysti olin käynyt sitä katsomassa ihan päivittäin, vaikka se olikin yleensä vasta illalla myöhään kun vanhemmat ehti kuskata. Pitäisi ottaa selvää kulkeeko sinne bussit. Fifi oli ihan ihastunut sen pihattokavereihin. Se julman näköinen musta oli suomenpienhevonen, ja se kerrospuettu punainen angloarabi. Ja sitten oli Fifi, joka juoksi vuoronperään aina toisen perässä sen minkä lyhyistä kintuistaan pääsi.

"Tulen hakemaan teidät sitten kahdeksalta." Äiti muistutti.
"Joo." Pidin ovea Kaapolle auki joka hyppäsi häntä valmiiksi innosta heiluen lumiselle tallipihalle. "Moikka." Työnsin oven kiinni ja katsoin miten äiti ajoi pihasta pois. Kaapolla oli varmuuden vuoksi panta ja hihna päällä, uudessa paikassa oli aina hyvä olla varovainen. "Tuu, mennään hakemaan Fifi sisälle." Kultaistanoutajaa mukanani taluttaen lähdin kävelemään hämärässä pihattoa kohti. Vislasin portilla tulostani ilmoittaen, vaikka eihän kolmikosta kukaan siitä kiinnostunut. Enkä mä olettanutkaan että Fifi ihan äkkiä alkaisikaan tulemaan portille vastaan innoissaan mut nähdessään, vaikka se ei vielä vuoden päästäkään tekisi niin tai hörise mut nähdessään en laittaisi pahakseni. Mä pidän siitä ponista jo ihan valtavasti. Laskin Kaapon hihnan maahan. "Paikka." Käskin siirtyessäni pihaton puolelle. "Fiiiifii." Kutsuin ponia ja vihelsin. Kolmet korvaparit kääntyivät kuuntelemaan kun siirryin pihaton puolelle riimunnaru käsissäni.

Se oli vähän jännittävää hakea Fifi muiden hevosten joukosta kun ne lähtivät seuraamaan. Enhän mä tiennyt yrittääkö ne tunkea portista ulos siinä samalla. Fifi antoi kuitenkin onneksi kiltisti kiinni ja ihan hyvin selvisin loppujen lopuksi. Kaksikko jäi portin läheisyyteen seisoskelemaan kun me Fifin kanssa siirryttiin pihaton aidan toiselle puolelle. "Se on Kaapo." Totesin hymyillen kun Fifi käänsi päätään kultaistanoutajaa kohti korvat hörössä. Sen sieraimet värisi kun poni hengitti syvään ihmetellen edessään istuvaa otusta jonka häntä vispasi puolelta toiselle innoissaan. "Kaapo paikka." Muistutin koiraa vielä, en halunnut että mitään vahinkoa sattuisi jos se innostuisikin ja Fifi säikähtäisi. Hetken koira ja poni nuuhkivat toisiaan, varuillaan mutta uteliaina. Lopulta Fifi siirsi päänsä pois ja pärskähti laiskasti, ja saatoin huokaista helpotuksesta. Kievarissa josta Fifin ostinkin oli myös koiria, ja Kaapo oli jo tottunut tallikoira joten eiköhän kaksikko hyvin tulisi toimeen.

Fifi seisoi kiltisti paikallaan pesukarsinaan köytettynä samalla kun ryhdyin harjaamaan sitä. Pitkä talvikarva oli päältä päin puhdas mutta pölyharjalla vetäessä siitä irtosi likaa, joten otin oman aikani sen kanssa. Kaapo istui pesukarsinan edessä hihna maassa lojuen vapaana, mutta ei se mihinkään lähtisi. Tuntui epätodelliselta puuhata siinä kun kyseessä oli oma hevonen. En melkein meinannut käsittää sitä. Tuntui, että hetkenä minä hyvänsä heräisin ja se kaikki olisikin ollut unta. Fifi huokaisi syvään joka sai mut hymähtämään. "Niinpä, se olikin ihan tyhmä ajatus." Mutisin sille ja etsin sen harjalaukusta kaviokoukun. Silloin tallin ovi aukesi ja sisälle käveli nuoren näköinen tyttö.
"Ai, moi!" Se huikkasi. Vilkaisin ympärilleni ensin ennenkuin palautin katseeni siihen. Mulle se taisi puhua.
"Moi." Vastasin lyhyesti ja tunsin heti miten poskia alkoi kuumottaa.
"Voi että kun toi sun poni on niin söpö!" Tyttö hihkaisi ja korjasi nenällään lepääviä pyöreitä laseja. Se oli tosi nätti. En kuitenkaan osannut vastata mitään, vaan käännyin katsomaan Fifiä kuin hölmistyneenä, niin se tosiaan olikin söpö. Onneksi tyttöä ei tuntunut haittaavan, vaan se kulki lähemmäs. Aikaisemmilla vierailuilla olin nähnyt muitakin tallin asukkaita, mutta kaikki siihen mennessä vaikutti vanhemmilta eikä niiden kanssa ollut tullut juteltua. Nyt kun mun piti kyetä normaaliin, inhimilliseen kanssakäymiseen mä vaan jäädyin.
"Mä oon Janna, se pihatossa oleva rautias on mun. Vaikka en mä haluais että se on pihatossa." Tyttö, Janna, esitteli itsensä. Nyökkäsin. Miksei se halua että se on pihatossa? "Ja sä oot..?"
"Ai, öö." Heräsin ajatuksistani. Hyvä Santtu, just näin. Jannan ilme oli kysyvä, sen toinen kulma oli koholla ja pää vähän kallellaan. "Santtu. Mä olen Santtu. Ja tää on Fifi, ja tää Kaapo." Osoitin kahta eläintä vuoronperään. Kaapo pyyhki hännällään lattiaa niin innokkaasti että siinä olevat pienet heinänkorret ja turvehiutaleet pyyhkiytyivät sivuun ja tilalle jäi puhdas läntti. Janna katsoi Kaapoa hetken.
"Kai se osaa käyttäytyä hevosten seurassa?" Tyttö kysyi eikä sen ääni ollut mitenkään ilkeä, mutta heti musta tuntui siltä kuin se arvostelisi mua. Mutta aina musta tuntuu siltä ihmisten kanssa.
"Joo, se on tosi kiltti." Vakuutin ja kurotin silittämään Kaapon päätä. Se nuolaisi mun sormia hanskoista välittämättä ja urahti tyytyväisenä viimein huomiota saadessaan.

Juttutuokio Jannan kanssa jäi lyhyeen, se sanoi että sillä ja Sessalla, sillä sen hevosella, olisi treenit tiedossa. Mä puolestani viimeistelin Fifin harjaamisen kaviota myöden ja kiinnitin riimunnarun sen riimuun. Noukin Kaapon hihnan maasta ja lähdin taluttamaan kaksikkoa ulos. Ulkona oli jo hämärää, kello oli lähempänä seitsemää. Mä halusin silti lähteä tekemään lyhyen maastolenkin maastakäsin Fifin kanssa, joten luontoäidin armotonta talvea ja sen pimeyttä uhmaten suuntasin kaverikaksikkoni kanssa metsää kohti. Mä olin käynyt kertaalleen aikaisemmin vähän kääntymässä maastopolulla sielä etten olisi ihan hukassa, ja tällä lailla taluttaessa ei haittaisi vaikka vähän eksyisikin. Tallin pihasta lähtiessä kaivoin lämpimän takkini taskusta otsalampun. Kahta narua toisessa kädessä pitäen mä säädin lampun päähäni toisella kädellä ja napsautin sen päälle. En ollut kehdannut kulkea sen kanssa aikaisemmin, onhan se vähän tyhmän näköinen kapistus. Nyt se kuitenkin tuli tarpeen että me nähtiin mihin mennä. Kunhan me oltiin tarpeeksi kaukana tallista päästin Kaapon vapaaksi, ei se mihinkään kauas lähtisi. Lumi narskui meidän jalkojen alla, ja Fifi kuunteli metsän ääniä korvat kääntyillen mutta vaikutti rauhalliselta. Se oli varmasti tottunut jo kaikenlaiseen, olihan se ennen ollut vaellusratsu.

Ajatuksiini uppoutuneena tajusin vasta tullessamme risteykseen että me oltiin kävelty aika pitkään. "Kaapo." Kutsuin koiraa joka oli vieläkin valmis jatkamaan matkaa. Käännyin Fifin kanssa takaisinpäin ja Kaapo juoksi meidät kiinni. Parempi lähteä nyt takaisin ennenkuin me oikeasti eksyttäisiin tai että äiti joutuisi odottamaan hakemaan tullessaan. Se ei tykkää odottamisesta. Matka takaisin sujui yhtä mutkattomasti, ja mä olin ihan hirveen ylpee mun ponista. Se oli niin fiksu ja asiallinen, sitä ei haitannut yhtään vaikka meidän läheltä pyrähti valtavan kokoinen varis lentoon, ja vaikka mä itse säikähdin sitä ihan naurettavan paljon. Kello oli puoli kahdeksan kun me saavuttiin takaisin tallin pihaan. Muistin vasta tallirakennuksen nurkalla napata otsalampun pois ennenkuin kukaan kerkeää näkemään. Kaapoa en enää malttanut laittaa kiinni, luotin ihan täysin ettei se tee mitään. Sekin on niin fiksu ja kiltti.

"No oliko kivaa?" Äiti kysyi kun me Kaapon kanssa hypättiin auton takapenkille.
"Joo, oli." Vedin auton oven kiinni ja kiinnitin turvavyön jonka jälkeen äiti lähti ajamaan kotia kohti. Radiosta soi jotain iskelmää hiljaisella. Olin harjannut Fifin uudelleen, vaikka ei olisi edes tarvinnut, ja vienyt takaisin pihattoon. Se kun ei tarvitse mitään loimia sen muhkean talvikarvan takia nyt kun se ei ollut edes hionnut.
"Pääsetkö tuomaan meidät huomennakin?" Utelin Kaapon niskaa rapsutellessani. Koira kävi makuulle puoliksi mun syliin.
"No katsotaan, ehkä isä kerkeää." Äiti sanoi sen kuuloisena ettei jaksaisi nyt keskustella asiasta. Tyydyin siihen vastaukseen ja jäin katselemaan ohi meneviä maisemia. Ehkä mä uskaltaisin ensikerralla jo ratsastaa Fifillä.
Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 5.2.19, Ponillakin voi "ratsastaa"

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 05.02.19 22:06

"Mennäänkö?" Yritin hienovaraisesti hoputtaa äitiä. Se oli taas koko päivän ollut kiukkuinen heti töistä päästyään. Joku työkaveri ärsyttää kai, puhuu kuulemma vaan sen lapsista ja miehestä ja 'voi että kun sillä on ruma tukkakin'. Keittiöstä kuului kipakka "mmhm!" joten tyydyin seisomaan ihan hiljaa eteisessä toppatakki päällä ja Kaapo jaloissa istuen. Koira katseli hetken ovea ja kohotti tummanruskeat silmänsä sitten kasvoihini. Sen häntä alkoi heilumaan odottavaisena, joko mennään? Milloin pääsee pihalle? Uuteen seikkailuun! Kumarruin silittämään Kaapoa ja sen häntä mätkähteli tasaiseen tahtiin isän raskaita talvisaappaita vasten.
"Nyt voidaan mennä." Melkein kymmenen minuutin kuluttua äiti tokaisi eteiseen kävellessään. Nahkainen käsilaukku roikkui sen kyynertaipeessa ja jalkoihin se veti farkkujen päälle pitkävartiset bootsit hillityillä koroilla.
"Mihin sä oot menossa?" Kysyin päästäessäni Kaapon pihalle. Ulkona pyrytti lunta, ja koira lähti riemuitsemaan metriseen hankeen raketin lailla.
"Istutaan iltaa Annen luona tyttöporukalla." Äiti vastasi ja veti oven perässään kiinni. "Onhan sinulla nyt kaikki?" Se tarkisti. Nyökkäsin ja kohautin olallani roikkuvaa tummaa reppua.

Äiti hyräili radiosta tulevan musiikin tahtiin. Tunnistin kappaleen. Cherin Woman's World. Kaapon kirsu oli lasissa kiinni ja se sai lasiin leviämään höyryläntin joka haihtui vähitellen, ennenkuin se palasi taas uuden henkäyksen saattelemana. En sanonut mitään, äiti ei huomannut. Se ei tykkää kun Kaapo sotkee auton ikkunat, ja kun sen karvoja on kaikkialla. Mutta ei se enää valita siitä niin paljoa kuin ennen, nyt kun Kaapo on ollut meillä pitkään. Isä tykkää Kaaposta enemmän, ja sen luvalla mä Kaapon hankinkin.
"Pidä hauskaa kulta!" Äiti kääntyi katsomaan meitä kun hyppäsin tallin pihassa auton kyydistä Kaapon kanssa.
"Joo. Heippa!" Äiti väänsi radiota kovemmalle jo ennenkuin kerkesin vastata. Painoin auton oven kiinni ja lähdin kävelemään tallirakennusta kohti Kaapon hihna käsissäni.

Tallin oven eteen oli muodostunut pieni kerros lunta jonka sain potkia sivuun ennen oven avaamista. Se vaati pari vahvaa nykäisyä ennenkuin ovi suostui aukeamaan, ja hetken jo hätäilin onko se lukossa. Tallissa ei ollut varsinaisesti lämmin, mutta lämpimämpi kuin pihalla. Kävi sääliksi Kaapon tassuja, muttakun se ei tykkää tossuista jotka sille ostin pari talvea sitten. "Sä olet ihan tyyyhmä." Lässytin koiralle kulkiessani Fifin ja mun varustekaapille. "No et oikeesti." Lisäsin heti ja taputin koiran kylkeä. En mä parasta ystävääni tosissani tyhmäksi sanoisi. Otin mukaani vaaleanvihreän riimunnarun ja harjapakin, jonka jätin matkasta pesukarsinalle. Sää oli mitä ikävin, poskia kivisti tuulen takia ja silmiin nousi vesi. Sitä punaista tammaa ei näkynyt missään kun pääsin pihatolle saakka ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen. Fifi sen sijaan nökötti lumen keskellä ihmeen tyytyväisen näköisenä, ja sen sinisilmäinen kaveri oli puoliksi pihattorakennuksen suojissa ja puoliksi tuulen tuiverruksessa. Ai että mun poni on sitkeää tekoa. Kai se tuntee olonsa kotoisaksi lumen keskellä, vaikka en mä ikinä ole islannissa käynyt katsomassa millaista sielä oikeasti on. "Hei Fifi." Kutsuin ponia joka höristi suippoja korviaan. Sen häntä heilahti mutta muuten se ei tehnyt elettäkään. Kaaponkin häntä heilui, ja koira oli änkeämässä pihattoon mukaan. Kielsin ja lähdin hakemaan Fifiä sisälle. Poni työnsi päänsä mun vatsaa vasten ja hamusi takkini toisen taskun reunaa. Se sai vetoketjusta kiinni ja nyhti sitä samalla kun kiinnitin narun sen pehmustettuun siniseen riimuun. "Hassu." Naurahdin kun Fifi päästi irti päätään nyökytellen. Musta katseli meidän touhuja muttei liikahtanutkaan, joten saatoin rauhassa taluttaa Fifin portista.

"Noin." Poni oli varustettu ja valmis. Sen selässä oli jo vähän kulunut musta issikkasatula ja sen alla vaaleanvihreä satulahuopa. Englantilaisiin suitsiin oli kiinnitetty D-kuolaimet ja sileät nahkaohjat, ja jaloissa oli saman sävyiset jännesuojat kuin satulahuopakin. Ei se kai suojia olisi tarvinnut mutta parempi olla varovainen. Mahassa oli kevyt ja ontto olo kun irrotin narut Fifin kaulalla olevasta riimusta. Tiputin sen harjapakkiin ja otin kiinni ohjista. Nyt tai ei koskaan, tai jotain sinne päin. "Mennään." Totesin rohkeamman kuuloisena kuin miltä musta tuntui. Mä en ole oikeastaan ikinä ratsastanut yksin. Olenhan mä jo useamman vuoden ratsastanut, mutta vaan tunneilla tai vuokrahevosella muiden ratsastajien aikana. Nyt mulla oli ihan uusi vieras poni ja vieras ympäristö, enkä mä ole istunut hevosen selässä pariin kuukauteen. Fifi mutusteli kuolaimiaan ja puhalsi hiljaa ilmaa sieraimistaan. Kai sitä kyllästytti seistä paikallaan.

Kentällä oleva valo oli jo päällä. Tallissa oli touhunnut ruskeahiuksinen nainen tummanruunikon puoliverisen kanssa, he olivat kai juuri tulleet kentältä. Olin ujosti sanonut moi ohimennessäni, enkä ollut ihan varma olinko saanut vastausta. Ehkä se ei ollut kuullut ja nyt mä annoin tosi epäkohteliaan kuvan itsestäni. Kentän pohja oli aika epätasainen ja sen reunoihin oli muodostunut selvät urat aikaisempien ratsukoiden jäljiltä, mutta lunta ei silti ollut läheskään yhtä paljon kuin aitojen ulkopuolella. Vedin portin kiinni meidän perässä ja pysäytin Fifin kentän keskelle. Olo oli hirveän orpo, vaikka Kaapo pyörikin meidän ympärillä. Se tiesi varoa hevosen jalkoja ja pysytteli turvallisen välimatkan päässä. Vedin sormilla pitkää karvaa sivuun kiristäessäni varovasti satulavyötä ettei ne jäisi solkien väliin puristuksiin. Fifi otti askeleen sivuun häntäänsä heilauttaen. "Sori." Mumahdin ja tarkistin että satula pysyisi paikallaan. Sen oli pakko tuntua ikävältä kun vatsan ympäri laitettiin tiukka vyö ja selässäkin oli painava kapistus. Ja siitä tuli entistä painavampi kun mä ponnistin Fifin selkään. Ponnistaa ei tarvinnut korkealle, Fifi ei ole mikään iso issikka. Istuin varovaisesti satulaan ja etsin jalustimet jalkoihin. Olinkohan mä liian pitkä sille? "Hae Kaapo apua jos mä tipun." Totesin koiralle kuivalla äänellä kun ryhdyin säätämään jalustimia oikean kokoisiksi. Fifi lähti kulkemaan ilman lupaa kun sain vasta toisen jalustimen sopivan mittaiseksi, mutta annoin sen mennä. Koitin kurkkia mihin mun jalat ylttivät kun jalustimien mitta tuntui sopivalta. Issikathan kantaa aikuisiakin, enkä mä nyt niin pitkä ole. Mutta jos olen kuitenkin? Miksen mä huomannut kysyä aikaisemmin siltä edelliseltä omistajalta oonko mä liian pitkä? Tietäisiköhän Janna? Kehtaanko mä siltä kysyä?

Fifi tallusti menemään tottuneen oloisesti lumisella kentällä. Tuntui tyhmältä istua sen selässä tekemättä mitään, mutta mä olin ihan jäässä. Siis ihan oikeastikin, mutta myös noin kuvaannollisesti. Ihankuin en osaisi ratsastaa ollenkaan. Aikani mä annoin Fifin vain kävellä pitkin ohjin. Oikeastaan se oli ihan mukavaa, tunnustelin siinä samalla miltä tuntui istua ihan oman hevosen selässä. Tai ponin. Miten vaan. Lopulta hyisen tuulenpuuskan saattelemana tajusin viimein kerätä ohjat ja ruveta testaamaan, miten Fifi nyt toimiikaan. Olin mä sen selässä käynyt koeratsastuksen aikana mutta se on ihan eri kun vieressä on hevosen tunteva ihminen neuvomassa. Fifi käänsi korviaan mua kohti ja sen askel tuntui lyhenevän ohjien myötä. Rohkaisin sitä jatkamaan kävelyä yhtä tarmokkaasti pohkeilla, ja poni totteli kuuliaisesti.

Voineeko sitä varsinaisesti ratsastukseksi kutsua, sillä kehää me pääsääntöisesti kierrettiin Fifin kanssa käynnissä ja ravissa. Joka askeleen jälkeen mä olin entistä varmempi että olin tehnyt oikean valinnan, sillä Fifi oli juuri mulle sopiva ratsu. Se porhelsi eteenpäin omalla moottorilla mutta silti sen kanssa piti olla tarkkana, joka piti mut hereillä ja keskittyneenä siihen mitä tein. Reilu puolituntia sai kuitenkin riittää, jonka jälkeen me Fifin ja Kaapon kanssa palattiin talliin. Poni puhtaaksi, fleeceloimi päälle ja takaisin pihattoon. "Jokohan isä pääsisi meidät hakemaan.." Mutisin itsekseni tallin ovella seistessäni kännykkä kädessä. Äiti sanoi ettei se enää sinä iltana kulkisi tallin suuntaan, kuulemma isän vuoro kuskata. Kaapon turkki tuntui viileältä ja pehmeältä sormiani vasten kuunnellessani puhelimen tuuttausta. Se sai tuutata monta kertaa ennenkuin isä vastasi, ja lupasi lähteä hakemaan kunhan kerkeää. "Kyllä me kotiin päästään." Vakuutin Kaapolle hymyillen puhelun lopetettuani ja kyykistyin koiran tasolle. Kaapoa ei varmaan olisi edes haitannut viipyä sielä, se oli vaan iloinen kun saa olla menossa mukana.
Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 12.2.12, Sinitukka ja villiponi

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 12.02.19 17:12

Tarina on kirjoitettu yhdessä Avan kanssa
Tarinan alun voi lukea täältä


Jo vähitellen Santun kasvoilta hälvennyt puna tuli kaksinkertaisena takaisin. Kasvoille noussut kuumotus levisi korviin saakka ja tuntui niissä sykkeenä. Ei Santtua ihan joka päivä söpöksi kehuttu, Kaapo oli yleensä sen huomion vievä. Pitikö siihen vastata jotain? Mitä sellaiseen yleensä vastataan? Sillä hetkellä Santtu toivoi että hänelläkin olisi yhtä tuuhea otsatukka kuin Fifillä jonka alla hänkin voisi piilotella. Onneksi Ava jatkoi puhumista kysymyksellä, johon jopa Santtu osasi vastata.
"Kuusitoista. Viikon päästä seittemäntoista." Santtu totesi. Syntymäpäivät eivät ole koskaan olleet hänen mieleisensä, vanhempiensa yrittäessä järjestää pojalleen lapsisynttäreitä ensimmäisien ala-aste vuosien aikana ketään ei tullut paikalle. Lopulta hekin luovuttivat ja kutosluokkaan saakka Santun isovanhemmat kävivät kylässä. Sitten hekään eivät enää käyneet. Joten on kai sanomattakin selvää Santtu ei odottanut sitä päivää sen enempää kuin mitään muutakaan arkipäivää.
"Entä sä..?" Poika kysyi, ujosti uskaltautuen vilkaisemaan Avan suunnille. Tytön katse tuntui pureutuvan hänen lävitseen.

Mielenkiinnosta, Ava ajatteli virnistäen.
"Kuusitoista, täytin 1.1. Onko sulla jotkut synttäribileet tiedossa? Me voitaisiin tulla Jannan kanssa", Ava kysyi ja piti katseensa vaivaantuneen oloisessa Santussa.

Se yllätti pojan, sillä hän ei ajatellut että Ava kysyisi mitään sellaista. Vastahan he olivat tavanneet, eikä kumpikaan tunteneet toisiaan oikeastaan millään tasolla. Santtu pudisti päätään ja siirtyi Fifin toiselle puolelle jatkamaan poninsa harjausta. Pienikokoinen issikka oli kyllästynyt narujen kanssa pelleilyyn, ja koitti nyt kurkotella turpaansa lattiaa kohti heinänkorsia himoitessaan.
"Ei, tai ei varmaan. En mä.. Biletä, tai mitään." Santtu pudisti päätään. Hän osasi arvella, että Ava ja Janna olivat siis ystäviä. Jannakin oli kai sitten heidän ikäisensä. Se oli ihan lohduttava tieto, etteivät ainakaan ihan kaikki siellä olleet aikuisia.
"Noh, muista kutsua meidät, jos haluat elämää merkkipäivällesi", Ava päätteli virnistellen ja siirtyi viilan käytöstä pölyharjaan.

Intensiivisen harjauksen jälkeen Seppo oli melko kiiltävän näköinen taas ja ruuna sai jalkaansa turkoosit jännesuojat, koulusatulan ja suitset. Ava oli kuin ihmeen kaupalla kaunistautunut jälleen virheettömäksi ja painoi timantein koristellun kypärän päähänsä. Ratsukko näytti upealta, vaikka Sepon talvikarva rikkoikin lumousta hiukan.
Ava lähti taluttamaan ruunaa kentälle ja vilkaisi selkänsä taakse, josko Fifin omistaja olisi valmis myös ja seuraisi hänen esimerkkiään.

Toistamiseen lyhyen ajan sisällä Santtu oli yllättynyt, sillä hän ei ollut ajatellut saavansa ratsastusseuraa. Nyt kuitenkin Ava vilkaisi häntä ja Fifiä päin niin merkitsevästi, ettei edes Santun tarvinnut kysyä voisivatko he liittyä seuraan. Vähin äänin Santtu lähti taluttamaan Fifiä kentälle Kaapo kintereillään. Fifin selässä keikkui issikkasatula ja päässä englantilaissuitset D-kuolaimilla, setti johon Santtu oli oppinut poninsa kanssa luottamaan. Kentällä Santtu pysäytti Fifin kaartoon kuten ratsastustunneilta oli oppinut, ja kiristi satulavyötä molemmilta puolilta. Sormin hän veti ponin pitkät karvat pois soljista, ja lopulta nousi selkään.
"Kaapo." Poika kutsui koiraansa joka oli siirtynyt haistelemaan Avan ja Sepon jälkiä parin metrin päähän kaksikosta, ja nopeasti koira juoksi omistajansa luokse. Ääneen urosta kehuen Santtu pyysi Fifin liikkeelle uraa pitkin. Ava näytti tosi taitavalta ratsastajalta. Nauraakohan se kun Santtu ei osaa mitään?

Seppo oli taas sillä päällä ja Ava sai taistella sen kanssa selkäännousussakin. Tyttöä turhautti, sillä hän oli kuluttanut ainakin puoli vuotta tavan kitkemiseen ja nyt se oli taas palannut.
Ruuna käveli reippaasti lumen peittämää uraa pitkin ja Ava yritti muistella Ankan selässä oppimaansa istuntaa. Hän kietoi jalkansa hoikan ponin ympärille ja käytti vatsalihaksiaan.
Nopea vilkaisu Fifin ja Santun suuntaan sai ajatuksen tulevaisuudesta nousemaan tytön päähän.
"Ootko sä kuullut sellaisesta Tie Tähtiin kilpailusarjasta? Me ollaan Sepon kanssa menossa sinne, ootteko te tulossa?"
Ava tiesi, että sairaslomaltaan palailevaa Seppoa pitäisi ratsastaa nyt intensiivisesti, etteivät he menisi vain nolaamaan itseään kilpailuihin. Viime vuoden Kalla CUP startit olivat menneet päin persettä ja tänä vuonna teini oli päättänyt ryhdistäytyä, kunhan Seppo vain suostuisi tottelemaan.
Nytkin poni heilautti päätään ja vinkaisi, Ava tiesi, että se pukittaisi heti, kun hän pyytäisi sen raviin.

Seppoon verrattuna Fifi oli kuin enkeli. Se asteli tarmokkaasti eteenpäin lumisella kentällä, korvat rennosti ympäriinsä kääntyillen. Kaapo piti huolen ettei se jäänyt missään vaiheessa liian kauas, muttei myöskään tullut liian lähelle. Kertaakaan sitä ei ollut hevonen vielä potkaissut, ja toivottavasti sitä ei tulisi tapahtumaankaan.
"Tie Tähtiin?" Santtu toisti ja vilkaisi Avan suunnille. Sen tumma hevonen näytti ihan valmiilta sinkoamaan liikkeelle raketin lailla. Santtu ei takuulla pysyisi sen selässä edes sekuntia vaikka askellaji olisi vain käynti. Vaistomaisesti poika kurottautui silittämään poninsa kaulaa, joka oli osoittautunut juuri sellaiseksi, mitä Santtu omalta hevoseltaan haluaa. Pääasiana että se on kiltti.
"Kyllä mä taisin kuulla kun siitä puhuttiin eilen.. Tai joskus tässä. Mutta en mä ite ajatellut osallistua, en mä oikein varmaan osaakkaan mitään." Kisaaminen oli jo pelkkänä ajatuksena tosi pelottava, mieluummin Santtu olisi itsekseen kotitallilla kiertämässä kehää kuin isoilla estekentillä kymmenien, ellei satojen arvostelevien silmäparien alla.
"No mutta sittenhän se selviää, ihan kivaa harjoitusta Kalla CUPia varten, tiedäthän. Eikä kisaamisen aina tarvitse olla niin vakavaa. Mekin oltiin viime vuonna melkein kaikissa kisoissa jumbosijoilla", Ava lohdutti ja mietti mielessään, että jos Santtu olisi niin huono ratsastaja, niin ainakin poika olisi hänen jälkeensä jumbosijoilla.
"Mun mielestä Jannakin on tulossa, mutta en oo ihan varma", lisäsin vielä ja virnistin.

"Mun pitää miettiä." Poika vastasi vähän hymyillen. Ava tuntui ihan kivalta tyypiltä. Ainakin se oli sillä lailla mukava, että viitsi rohkaistakin. Ja kysyi synttäreistäkin ja kaikkea. Se Kalla CUP oli jäänyt Santulta ihan ohitse, oli poika siitäkin kuullut puhuttavan, mutta sivuutti ne puheet nopeasti. Se kuulosti hirveän viralliselta ja vaikealta. Eikä hän edes tuntenut poniaan vielä kunnolla.

Poika teki parhaansa keskittyäkseen vain omaan ratsastamiseensa, mutta vieressä poukkoileva Seppo vei suurimman osan Santun huomiokyvystä. Myös Fifi otti suomenhevosesta kierroksia, ja innostui ottamaan muutaman ryntäyksen Sepon mukana. Se ei silti ollut mitään Seppoon verrattuna, ja itsekseen Santtu saattoi vain ihailla Avan tapaa pysyä hevosensa kyydissä. Tyttö oli tarmokas, sen Santtu saattoi myöntää.
Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 15.2.19, kouluvalmennus Hallavassa

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 15.02.19 13:21

Santtu ei vieläkään tiennyt miksi hän oli suostunut siihen. Ehkä se oli Avan pitkät ripset ja kauniit silmät, tai tytön äänessä erottuva kylmä sävy jonka hän taidokkaasti piilotti hymyn taakse. Tai ehkä siksi, että ensimmäistä kertaa joku oikeasti halusi Santun mukaan jonnekin. Ava oli useampaan kertaan maininnut niistä Tie Tähtiin kisoista, eikä Santulla lopulta ollut oikeastaan valinnanvaraa. Eikä Santulla tietenkään ollut pienintäkään ideaa, miksi tyttö tosiasiassa halusi hänet mukaan..

Fifi nyökytteli päätään yrittäessään tarttua kiinni käytävän narusta seistessään harjauksessa. Santtu oli joutunut lähtemään koulusta aikaisemmin, vanhempiensa luvalla tottakai, ehtiäkseen ensin kotiin lenkittämään Kaapon ja sitten kulkemaan julkisilla tallille. Pojan olo oli orpo ilman uskollista koirakaveriaan, mutta Fifin seura auttoi. Seurallinen poni halusi tutkia jokaisen harjan jonka Santtu käsiinsä otti ja herkkujen toivossa se jaksoi väsymättä hamuta Santun sormia ja takin taskuja aina mahdollisuuden tullessa. Se sai vaaleansiniset kuljetussuojat päälleen, ja vapisevin käsin Santtu talutti Fifin hevosrekan kyytiin. Auburnista tarjottiin kyytiä myös Purtsilaisille, johon Santtu oli ilmoittanut Fifin Avan neuvon (käskyn) mukaan.

Mitä lähemmäs määränpää tuli sitä enemmän Santun vatsassa lenteli perhosia. Jännitys tuntui varpaanpäissä ja sormissa saakka, ja Santtu oli täysin valmis vetämään sanansa takaisin. Mitä hän missään valmennuksessa tekee, kun kisaaminen ei häntä edes kiinnosta? Fifihän hankittiin harrasteratsuksi. Auton lopulta pysähtyessä Hallavan ratsastuskoulun parkkipaikalle Santtu sai hädintuskin pidettyä itsensä kasassa. Pojan ilme oli varmasti näkemisen arvoinen, ja Ava nauroi varsin avoimesti nähdessään Santun hermoilun.

”Kyllähän me osataan..” Santtu supisi Fifille taluttaessaan varustettua poniaan maneesiin. Fifin suipot korvat kääntyilivät edestakaisin sen katsellessa ympärilleen paljon kiinnostuneempana kaikesta muusta kuin Santusta. Se koitti kulkea Santun ohitse sellaisella tarmolla että Santulla oli jo siinä pidättelemistä, vaikka ponilla ei kokoa paljoksi ollutkaan. Selkään noustessaan maneesissa Santun jalat tuntuivat enemmän löysältä spagetilta kuin jaloilta, ja hänestä tuntui hillittömän pieneltä. Ympärilleen katsoessa pojalle toi lohtua, että uraa kiersi toinenkin poniratsukko.

Myös Fifiä kiinnosti muut ratsukot. Santun alkaessa keräämään ohjia poni nyki päätään alemmas joka sai nahkaiset ohjat lipsumaan Santun sormista ratsastushanskoista huolimatta. Valmennuksen pitäjä esitteli itsensä Aleksiksi, ja hän kehotti jokaista ratsastajaa ottamaan rennosti, sillä asiat jotka käytäisiin läpi olisivat ihan peruskauraa. Vihdoin saadessaan Fifin hyväksymään ohjasotteen pohkeiden avulla Santtu saattoi alkaa keskittymään tehtäviin, jotka Aleksi antoi. Fifi tuntui kiireiseltä ja jännittyneeltä, vieras maneesi sai sen pälyilemään ympärilleen enemmän kuin normaalisti. Se sai myös Santun jännittämään enemmän, mutta hän teki parhaansa sivuuttaakseen sen. Ensimmäiset voltit ja pysähdykset menivät ihan poskelleen ja vaativat vahvat avut mennäkseen läpi.

Pituushalkaisijalla mennessä Fifi pysyi hyvin suorassa linjassa, mutta jo usemmasta kerrasta huolimatta Santtu ei saanut sitä pysähtymään niin täsmällisesti kuin oli tarkoitus.
”Kokeile puristaa satulaa polvilla ihan vähän ja pidättää enemmän vatsalihaksilla, älä myöskään jää liikaa pidättään ohjilla. Pidätyksen pitäis tulla vaan vähän nimettömiä jännittämällä.” Aleksi neuvoi Santun kääntäessä Fifin uudelleen keskelle. ”Laske myös ne hartiat alas.” Aleksi lisäsi. Santtu tipautti jännittyneet hartiansa samantien alas, hengitti syvään ulos ja koitti jännittää vatsalihaksiaan samalla kun polvet painuivat lähemmäs satulaa. Fifin askel hidastui, ja pysähdykseen tarvittiin enää pieni pidäte.
”Parempi!” Aleksi kehui, ja Santun kasvoilla käväisi hymy. Taputuksen kera poika pyysi poninsa uudelleen liikkeelle.

Sen kuluvan tunnin aikana Santtu oppi kaiken käytännöllisen tiedon lisäksi että valmennuksessa voi olla hauskaakin. Kun poika alkoi löytää oikeanlaista istuntaa Fifikin alkoi kuunnella häntä enemmän, ja ponin kiireinen askellus pää kattoa kohti muuttui hillitymmäksi, keskittyneemmäksi ja turpa laskeutui alemmas. Ei sitä miksikään hienoksi koulutuuppaukseksi voisi kutsua, mutta Santusta tuntui sillä hetkellä siltä kuin hän olisi jo saavuttanut jonkin palkinnon. Kellon lähestyessä viittä jokainen ratsukko sai käydä radan läpi yksitellen. Aikaisemmin hiottu pysähdys onnistui hienosti, ja sitä Santtu oli jännittänytkin eniten. Askelten pidennys oli enemmän räpeltämistä kuin mitään muuta, mutta kaikesta muusta Santtu saattoi olla tyytyväinen. Hän antoi Fifille pitkät ohjat ja taputti poninsa kaulaa molemmilta puolilta siirtyessään päätyyn kävelemään muiden suorituksien ajaksi.



Viimeinen muokkaaja, Santtu A. pvm 24.02.19 11:49, muokattu 1 kertaa
Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 19.2.19, Syntymäpäiväsankari

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 19.02.19 22:31

"Paljon onnea kulta!" Äidin kasvoilla oli leveä hymy hänen ojentaessaan valkoista kirjekuorta. Se näytti ihan tavalliselta, ja se päivä tuntui ihan tavalliselta. En mä tiedostanut, että olisin jotenkin nyt vanhempi tai viisaampi. Kaikki tuntui samalta. Siitä huolimatta otin kirjekuoren vastaan ja avasin sen. Kaapo seisoi vierelläni ja tuijotti tiiviisti, jos sieltä paljastuisi sille jotain kivaa.
"Oho." Äännähdin yllättyneenä, sillä en tosiaan ollut odottanut sitä. Lahjakortti Sokka Luxuriesiin, arvoltaan kaksisataa euroa.
"Isä osallistui myös. Ajateltiin, että se voisi olla nyt hyvä lahja kun te Fifin kanssa kisaattekin nyt." Äiti ja isä olivat ilahtuneet suuresti kuullessaan, että me Fifin kanssa osallistuttiin Tie Tähtiin kisaan. Ne olivat niin ylpeitä etten mä hennonnut kertoa, että mä en oikeasti halunnut osallistua. Otin vaan kehut vastaan ja podin samalla huonoa omaatuntoa.

"Mä soitan sitten. Moikka!" Painoin auton oven kiinni perässäni. Äiti oli heittänyt meidät Kaapon kanssa tallille, se oli koko päivän ollut vähän enemmän kivempi, vähän enemmän läsnä kuin normaalisti. Isä oli aamulla taputtanut olkaa ja sanonut, että musta on kasvanut hieno nuori mies. Että se on musta ylpeä. Se tuntui tietysti kivalta, mutta en mä haluaisi kuulla niitä vaan sen takia että mulla on synttärit, vaan siksi että mä tosiaan ansaitsen kuulla ne.

Suunnatessani pihatolle mieleeni palautui kohtaaminen Emilin kanssa muutama päivä taaksepäin. Sen tamma oli myös muuttanut pihattoon, ja me oltiin vaihdettu pari sanaa kun me oltiin sattumalta hakemassa hevosia sisälle samaan aikaan. Se oli kivan oloinen, ja sen poni oli tosi nätti. En mä mitenkään varsinaisesti toivonut, että me nähtäisiin taas, mutta vähän kuitenkin. "Fifi!" Kutsuin kultaponiani pihaton aidalta. Fifi ja Seppo nyhjäsivät vierekkäin pihaton perimmäisessä nurkassa, Fifi hampailla kiskoen Sepon päällä olevaa loimea ja Seppo kihnuttaen Fifin säkää. Niistä oli tulleet tosi hyvät kaverit, ainakin ne viihtyivät tosi usein kaksin. Tessa, se uusi kimo poni, tuntui valpastuvan kun portilla oli joku, mutta mut nähdessään palasi takaisin aikaisempiin puuhiinsa. Ei Fifikään aina kutsuessa luokse tule, kuten nytkin sain käydä hakemassa sen itse sieltä Sepon vierestä.

Kaapo ja Fifi olivat myös kaverustuneet. Halusin pitää huolen, että ne pääsivät heti alussa tutustumaan kunnolla, ja se oli kai tuottanut tulosta. Fifi seisoi kiltisti paikallaan harjauksen aikana, kerrankin ilman mitään tylsistymisen merkkejä, kun Kaapo seisoi sen edessä häntä heiluen ja kaksikko sai rauhassa nuuhkia toisiaan. Fifi alkoi hamuamaan koiran toista korvaa, ja Kaapo istui alas tyytyväisen näköisenä. Tallin ovi kävi, ja sisään käveli punaposkinen Emili Tessan kanssa.
"Moikka!" Emili tervehti meidät tunnistaessaan. Fifi kohotti päätään ja se hörähti hiljaa asuinkaverinsa tunnistaessaan.
"Moi." Tervehdin myös niinkuin hyviin tapoihin kuuluu. Vähän mun teki mieli jatkaa keskustelua.
"Antoko se kiinni hyvin? Tessa siis." Utelin varotellen ja käytin katseeni lyhyesti vaaleahiuksisessa tytössä.
"Olisipa antanutkin." Emili puuskahti ja kiinnitti loimeen puetun Tessan käytävälle.

Hiljaisuus laskeutui meidän päälle. Tajusin, ettei Emili taida myöskään paljoa juttelusta perustaa. Sain keskittyä Fifin harjaamiseen ja varustamiseen ihan omassa hiljaisuudessani aina siihen saakka kunnes me oltiin lähdössä.
"Meettekö te kentälle?" Emili kysyi viimeistellessään Tessan varustamista.
"Öö, ei me. Käydään maastossa kävelemässä." Fifillä oli päällään vaan sen turpahihnattomat suitset.
"Okei." Tyttö hiljeni. Hetken ehdin ajatella että saisin maastoseuraa, mutta en kai sitten. Ehkä se vaan tarkisti, että se varmasti saisi olla kentällä yksin. Juuri kun me oltiin Fifin ja Kaapon kanssa lähdössä pihalle kuulin miten Jannan ja Avan äänet kantautuivat jostain. Ava kuului ihmettelevän kipakkaan ääneen että miten Seppo saa aina loimensa rikki. Kiirehdin ovista ulos ennenkuin kaksikko ehtisi paikalle, sillä syy saattoi hyvinkin olla Fifi.

Aurinko jaksoi selvästi pysyä taivaalla pidempään. Lumi oli ryhtynyt paikoittain jo sulamaan, ja maa oli liukas, mutta Fifi kulki varmoin jaloin maastopolkua pitkin. Se oli kai sellainen poni, joka jaksaisi puksuttaa vaikka maailman tappiin saakka. Vilkaisin lyhyesti taaksemme tarkistaakseni, että Kaapo oli vielä mukana. Se kulki muutaman metrin päässä jotain haistellen, mutta piti huolen ettei jäänyt jälkeen. Fifin rauhallista kavioiden kopsetta kuunnellen saatoin vaipua ajatuksiini. Mennyt kouluvalmennus ei ollutkaan ollut niin kamala kuin pelkäsin, ja olin oppinut vaikka mitä uutta. Estevalmennukseen en ollut rohjennut ilmoittautua, vetosin että piti lukea kokeisiin. En mä Fifin kanssa vielä ollut kertaakaan hypännyt, meidän arki koostui lähinnä kentällä pyörimisestä ja maastolenkeistä pitkin ohjin, kuten nyt. Mutta siitä mä pidin. Sain rentoutua ja unohtaa arjen murheet.

Tie haarautui, ja me päädyttiin vähän varjoisammalle alueelle johon aurinko ei ollut päässyt sulattamaan lunta. Pohja oli sen verran hyvä ja tukeva, että uskaltauduin keräämään ohjat ja painamaan pohjet kevyesti Fifin kylkiin. Poni kohotti päätään ja lähti kerrasta liikkeelle. Sain napata sen tuuheasta harjasta kiinni pysyäkseni pompottavassa ravissa ilman satulan tukea. Kaapo otti myös jalat alleen ja lähti juoksemaan meitä kiinni. Fifin korvat kääntyivät taaksepäin sen kuunnellessa, ja raviaskeleen vaihtuivat laukaksi.
"Soo, ihan rauhassa..!" Pidätin ohjalla, ja Fifi osoitti mieltään vetämällä vastaan. Häntää huiskauttaen sen takajalat nousivat maasta ilmaan ihan inasen verran, monelle se ei varmasti ollut paljoakaan, mutta mulle tarpeeksi horjahtaakseni. Alahuulta kipeästi purren keskityin hilautumaan takaisin kunnolla selkään, ja annoin Fifin laukata Kaapo sen vierellä. Oikeastaan se oli aika hauskaakin. Siinä oli paljon helpompi istua kuin ravissa. Nojauduin vähitellen eteenpäin ja annoin Fifille ohjaa. Sen häntä huiskaisi uudelleen, ja vauhti lisääntyi. Kauempana näkyi kaatunut puunrunko. Se ei ollut iso, Kaapokin voisi hypätä sen yli. Ensimmäinen reaktioni oli pidättää Fifiä, mutta ihan yhtäkkiä jostain juolahti ajatus, että me hypätään se.

Joku toinen kerta järkevä Santtu, se arka ja varovainen Santtu ei todellakaan olisi antanut sellaiselle ajatukselle mitään tilaa. Mutta nyt mut valtasi ihan uudenlainen tunne. Me oltiin jo käyty valmentumassa, uskallettu ratsastaa ihan vieraiden ihmisten seurassa, ja Fifi oli voittanut mun luottamuksen jo ensimmäisen ratsastuskerran jälkeen. Sen selässä mä tunsin oloni turvalliseksi. Annoin uudelleen pohkeita. Puunrunko lähestyi ja Fifin korvat nousivat pystyyn.
"Joo joo..!" Kannustin vain vähän kuiskausta kovemmalla äänellä. En tiedä ketä. Itseäni, ponia, vai Kaapoa? Fifi otti askeleen, toisen, ja ponnisti. Ne vähäiset kerrat kun pääsin hyppäämään ratsastustunnilla tulvivat mieleeni, ja muistin nojata eteenpäin ja antaa ohjaa. Fifi hyppäsi, ja laskeutui tasaisesti alas. Se pärskähteli innoissaan, ja keveästi pidättäen se hidasti raviin. "Jes!" Mun teki mieli hihkaista, mutta tyydyin vain sihahtamaan hampaideni välistä. Olo oli upea, olin taas uskaltanut tehdä jotain ihan uutta ja outoa ja pelottavaa. Taputin antaumuksella Fifin kaulaa molemmin puolin, ja siirsin ponin käyntiin.

Ava ja Seppo olivat kentällä kun me Kaapon ja Fifin kanssa palattiin pihaan. En tiedä mitä se yritti, mutta Seppo ei selkeästi ollut samaa mieltä. Janna oli kentällä sen seurana ilman hevosta. Kaksikko ei tuntunut joko näkevän tai piittaavan meistä, joten vähin äänin talutin Fifin takaisin talliin. Ponia harjatessani koitin käsittää, että nyt mä olin virallisesti ollut olemassa seitsemäntoista vuotta. Kohta mun pitäisi olla aikuinen, mutta ei musta yhtään tunnu vanhemmalta tai aikuiselta. Koko ajatuskin on vaan pelottava. Onneksi vielä toistaiseksi on vaan Fifi ja Kaapo, joista mun tarvitsee huolehtia.
Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 2.3.19, estevalmennus Seppeleessä

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 24.02.19 11:50

Meidän ensimmäinen virallinen estevalmennus. Musta tuntui edelleen hullulta, että olin edes lähtenyt koko kisaan mukaan. Aikainen aamu oli jättänyt kolean, vapisuttavan olon itseni sängystä ylös kiskoessa puoliväkisin. Onneksi oli sentään tuttu Ava, joka kisasikin samassa luokassa kuin me. Aina kun ehdin yritin vakoilla sen ratsastusta ja painaa mieleen, mitä mä voisin tehdä. Vaikka lopultakin, ei siitä oikein ollut apua. Seppoa ja Fifiä ei voinut verrata toisiinsa. Seppo oli hurjan hankalan oloinen, ja Fifi oli maksimissaan vähän kujeileva, eikä oikeasti hankala. Se ei tarkoituksellisesti yrittäisi heittää mua selästään. Silitin vaalean ponini kaulaa ajatukseen lohduttautuneena, ja ryhdyin keräilemään ohjia kun valmennus oli alkamassa. Lähdin ottamaan voltteja Fifin kanssa taivutellen sitä, ja muistin myös joka väliin ottaa pysähdyksiä. Meillä oli aiheena suoruus, ja esteitä katsellessani mulla oli tunne, että se tulisi olemaan vaikeaa.

"Ja saa lähteä tekemään!" Täsmällisten alkuverkkojen jälkeen Hanskiksi esittäytynyt valmentaja ilmoitti, ja ensimmäinen ratsukko lähti suorittamaan tehtävänantoa. Hanski oli rakentanut radan, mutta ensin me ryhdyttiin hyppäämään yksittäistä estettä lämppärinä. Se näytti matalemmalta kuin muut esteet, mutta sen hyppääminen ei silti jännittänyt yhtään vähempää. Meidän vuoro tuli. Pidätin ja annoin laukka-avut. Fifi tarjosi ensin ravia, mutta nosti parin askeleen jälkeen laukan. Sydän rinnassa takoen käänsin ponini pystyä kohti. Sen pää kohosi, ja askeleet kiihtyivät. Hyppy oli liidokas, mutta lähti ihan hyvästä kohtaa. Sillä lailla siis, että mä pysyin kyydissä. Ehdin nousta jalustimille ja vähän antaa ohjaakin. Esteeltä laskeutuessa jäin jalustimille hetkeksi, ja Fifi pukitti innosta. Se oli ihan pieni pukki, ja mä osasin varautua siihen. En siis horjahtanut ihan yhtä paljoa kuin yleensä.

"Istu syvemmälle satulaan ja pidätä ennen estettä. Temmon pitää pysyä samana esteelle saakka." Hanski neuvoi kun me lähdettiin yrittämään uudelleen. Fifi oli tajunnut, että nyt taas hypätään paljon. Se tykkäsi hyppäämisestä, ja siitä tuli vähän holtiton aina esteillä. Ei niin paha, ettenkö mä sen kanssa pärjäisi, mutta vähän mua jännitti että jos en pärjääkkään. Hanskin sanoja noudattaen otin puolipidätteitä ihan loppuun saakka, ja hyppy oli paljon rauhallisempi.
"Parempi hyppy, mutta linjan pitää säilyä suorana esteen jälkeenkin! Nyt varsinkin ulkopohje heti töihin!"

Lämmittelyhyppyjen jälkeen mulla oli lämmin, ja antaessani Fifille ohjaa hetkeksi se pärskähti tyytyväisenä ja venytti kaulaansa. Ja jotkut vielä väittää, ettei issikat osaa hypätä! Taputtelin Fifiä ajatuksiini uppoutuneena siihen saakka, kunnes Hanski alkoi käymään läpi tulevaa tehtävää. Keskityin parhaani mukaan sen sanoihin, sillä mä en halunnut olla se nolo joka unohtaisi mitä tehdä keskenkaiken.
"Ja jokainen muistaa että hevosen tulee suoristua ja pitää sen suoran linjan! Yhtään ette anna niiden kiemurrella." Hanski muistutti ja käveli maneesin toiseen päähän, jonka jälkeen ensimmäinen ratsukko sai aloittaa. Pidin huolen ettei me Fifin kanssa oltaisi missään vaiheessa tiellä samalla kun tapitin silmä kovana niiden menoa. Sarjat mua pelotti eniten. Jos en kerkeäisikään hyppyyn mukaan, ja sitten pitäisi jo olla toiseen menossa? Mun vuoron tullessa suu tuntui kuivalta, mutta keräsin ohjat ja lähdin ratsastamaan.
"Ulkopohje heti!" Hanski huusi kun ohjasin Fifin ensimmäistä estettä kohti. Lähestyminen oli vino, ja mä sen verran hidas korjaamaan, että eka este ylittyi huonossa linjassa. Viimeiselle se parani. Ja pysyin jokaisessa hypyssä mukana!

Tiedossa oli toinen sarja, ja sen jälkeen tiukka käännös. Entä jos Fifi kompastuu ja kaatuu? Se on kyllä tosi varmajalkainen, mutta pelottava ajatus se oli silti.
"Pidätä ja myötää, pidätä ja myötää! Noin, hyvä!" Hanskin ääni kantoi koko maneesin sen ohjeistaessa meitä. Ensimmäinen este, yksi laukka, vai sittenkin kaksi? Montako siihen menee? En tiennyt, eikä sitten tiennyt Fifikään enää. Esteiden väli meni ihme räpellykseksi, mutta Fifi pelasti mut ihan täysin. Se hyppäsi silti kehnon lähestymisen vuoksi, ja mä mätkähdin sen kaulaa vasten kun en osannut olla hypyssä mukana. Ponnistin takaisin satulaan mahdollisimman nopeasti, mutta mä olin ihan unohtanut mihin mennä.
"Väärä suunta, piti mennä oikealle!"
Hups. Poskiin nousi nolosta kuumotus, ja hidastin Fifin raviin. Se oli jatkanut vasemmalle, tietysti, kun mä en ollut osannut ohjata. Meinasin piipittää, että tullaanko me enää, mutta Hanski kerkesi ensin.
"Jatka vaan sinne oikealle, etsit hyvän tien ja suoritat loppuun."

Sen ensimmäisen katastrofaalisen yrityksen jälkeen me saatiin tulla vielä sama tehtävä pari kertaa, ja ne meni vähän paremmin joka yrittämällä. Viimeinen tehtävä tuntui kestävän ikuisuuden kun Hanski kävi sitä läpi, mutta ratsastaessa se oli oikeastaan aika nopeasti ohi. En edes tiedä, montako virhettä mä ihan tosiaan sen aikana tein, mutta Fifi suoriutui ihan älyttömän hyvin. Niinkuin aina. Mun hieno poni.
"Lisää rohkeutta siihen ratsastamiseen. Luotat nyt ehkä vähän liikaa, että sun ponisi hoitaa. Se on tosi kiltti kun antaa noin paljon sun virheitä anteeksi. Treeniä vaan lisää!" Oli Hanskin viimeinen kommentti meille, kun valmennus alkoi olla taputeltu. Nyökkäsin vaan. Tiesin, että se oli oikeassa, muttakun en mä ole yhtään rohkea.

Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 3.3.19, kouluvalmennus Seppeleessä

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 28.02.19 14:54

Santtu ei oikein tiennyt, miten hevosen oli tarkoitus pelkällä istunnalla lähteä raviin. Saiko pohkeita käyttää? Pitikö hänen nojata eteenpäin tai taaksepäin? Kuumeisesti miettin Santtu vilkaisi ympärilleen ja kauhukseen näki, että muiden hevoset ravasivat jo. Pojan ryhti valahti aavistuksen, ja epävarmuus hiipi takaisin. Oliko valmennukset ja kisaaminen sittenkään tarkoitettu häntä varten?

Annen huomatessa Santun ahdingon oli valmentaja nopeasti kiirehtinyt avuksi neuvoillaan, ja vähitellen kankeasta alusta huolimatta Santtu alkoi sekä rentoutua että viihtyä. Fifi oli ollut mukavan rauhallinen alusta saakka, se ei enää ihmetellyt ympärillään pyöriviä hevosia niin paljoa, vaan keskittyi kulkemiseen ja yritti parhaansa tehdäkseen niinkuin Santtu pyysi, vaikka pojan avut olivatkin useasti melko epämääräiset ja hukassa. Termi keskiravi ei oikeastaan sanonut Santulle mitään. Harjoitusravin ja kevyen ravin hän tiesi, mutta oliko keskiravi jotain erikoisempaa? Varovaisesti Santtu käytti pohkeita saadakseen vielä toistaiseksi melko tahmaisen Fifin liikkumaan eteenpäin vähän reippaammin, eikä Annella ollut mitään huomautettavaa siinä tilanteessa, joten Santtu uskalsi toivoa tehneensä oikein.

Uralla oli mukava olla, se tuntui turvalliselta reitiltä eikä vaatinut liikaa varomista, ettei vaan mene törmäämään kehenkään muuhun ratsukkoon. Anne kuitenkin välttämättä halusi, että lävistäjällä otetaan ravilisäystä, jolloin Santunkin oli pakko lähteä kaviouran hellästä huomasta. Ravilisäys oli taas sellainen asia, jota poika ei ollut eläessään päässyt tosissaan yrittämäänkään. Pohjetta siitä kai piti antaa ja toivoa että hevonen lähtee lujempaa?
"Lisätyn ravin tarkoitus on että hevosen askel on mahdollisimman matkaavoittava", Anne selvensi ennenkuin kukaan lähti kyseistä tehtävää suorittamaan. "Hevonen säilyttää saman tahdin ja venyttää askeleensa mahdollisimman pitkiksi takaosan voimakkaan työnnön avulla. Eli ravi ei saa muuttua kiireiseksi."
Santtu oli silti hukassa. Hän ei vieläkään tiennyt, miten lisättyä ravia ratsastetaan. Varotellen hän kohotti toisen kätensä, tietämättä olisiko se epäsopivaa vain kysyä ääneen. Parempi pelata varman päälle ja pyytää lupa puheenvuorolle.
"Miten sitä sitten käytännössä ratsastetaan?" poika kysyi juuri ja juuri tarpeeksi kantavalla äänellä Annen kuultavaksi.

Santun olisi ehkä pitänyt nämä asiat jo tietää ennen valmennukselle ilmoittautumista, mutta Anne ei ainakaan ulospäin näyttänyt ärsyyntyneeltä. Sen sijaan hän käveli Santun ja Fifin vierellä selittäessään, millaiset avut Santun tulisi antaa. Poika ymmärsi, että varsinkin oma tasapaino olisi tärkeä, ja tuntuman hevosen suuhun pitäisi säilyä muttei saisi vetää. Ja sitten jotain jostain lonkkien avaamisesta ja pohkeiden pitämisestä hevosen lähellä. Hän nyökkäsi naisen hiljentyessä, muttei vieläkään ollut yhtään sen itsevarmempi omista taidoistaan.
"Kokeilemalla sen oppii!" Anne rohkaisi ja palasi takaisin maneesin päätyyn. Vuorotellen jokainen lähti tekemään pidennyksiä, ja Santtu halusi enemmän kuin mitään kadota vain maan alle häpeältä säästyäkseen.

Ei sitä ehkä lisäykseksi voisi mennä kutsumaan, mutta kulmat sentään olivat siistit ja kyllä siinä jotain tapahtui, joka sai Annen ratsukkoa kehumaan kertaalleen. Enemmän kuitenkin hänellä oli neuvoja tarjota, mitä pitäisi muuttaa ja tehdä toisin. Santtu painoi jokaisen asian mieleen harjoitellakseen niitä yksikseen paremmalla aikaa ja rauhassa ilman yleisöä. Ravityöskentelyn jälkeen alettiin ottamaan laukkaa, ja niihin Santtu oli tyytyväinen. Välillä Fifillä on tapana tarjota tölttiä jos Santtu ei ole erityisen tarkka laukka-apujen suhteen, mutta sillä kertaa poni nosta joka kerta pyynnöstä ihan puhtaasti.

Fifin päiväkirja 1cnJZWT
Kuvaa kaksikon alkuverkasta
Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 5.3.19, kouluvalmennus Auburnissa

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 03.03.19 14:13

Santun kevät oli pitkiä koulupäiviä, märkiä koirantassuja, Fifistä irtoilevia talvikarvoja ja kurakelejä. Avasta oli tallilla seuraa, vaikka pääsääntöisesti se hoiti puhumisen ja Santtu kuunteli hiljaa vierestä. Santtu oli vähitellen alkanut ymmärtämään, että Avalla ei ollut paljoa hyvää sanottavaa. Se selasi kännykästään instagramia ja arvosteli kaikkien kuvia. Milloin oli rumat hiukset tai meikki, tai muuten vaan ruma, ihme feikkejä ja tyrkkyjä. Santtu ei ymmärtänyt miksi kukaan jaksaa käyttää niin paljon aikaansa muiden haukkumiseen, mutta Avalle hän ei sanonut mitään.

Emili oli kivaa seuraa, vaikka keskustelu jäikin usein kaksikon välillä lyhyeen. Siitä huolimatta Santusta oli aina hauska nähdä tyttöä, ja poika toivoi että Emilillä menisi Tessan kanssa hyvin. Jannaa Santtu näki tallilla myös usein, ja poika huomasi jäävänsä tuijottamaan mustahiuksista tyttöä ihan vahingossa ehkä liian pitkiksi ajoiksi. Jannan ilme on yleensä rento tytön puuhatessa tammansa kanssa. Sessa on kai kiltti hoidettava. Välillä se sanoo jotain tammalleen hiljaa, sillä tavalla pehmeästi ja rauhallisesti. Heti jos Ava on mukana sen äänestä tulee kimeämpi, terävämpi, teennäisempi. Santtu ei ymmärrä miksi.

"Mä hukun tähän karvaan", poika valitti itsekseen Fifiä kumisualla käsitellessään. Kaapo haukotteli maatessaan käytävän keskellä, ihankuin mieltään osoittaakseen.
"Sustakin lähtee karvaa", Santtu huomautti vinosti hymyillen. Kaapo laski päänsä etutassujensa väliin. Kurakerroksen kariuduttua kullanvaaleita karvoja lenteli ilmassa ja lattialla ja Santun silmissä ja nenässä. Kumisuka pöllytti niitä minne sattuu ja ne tarttuivat harjaan kiinni, eivätkä suostuneet irtoamaan vaikka kuinka yritti nyppiä. Kevään myötä tuli kurakelit, ja Fifi rakasti mutaa. Ensimmäisen kunnon sulan päivän jälkeen Santtua oli pihatossa odottanut ruskea poni voikon sijaan, ja Fifin puhdistamiseen oli kulunut yli tunti. Siksi Santtu oli hyvissä ajoin tullut tallille ennen valmennusta, jotta hänellä olisi aikaa saada Fifi edustuskelpoiseksi.

"Millainen paikka se Auburn Estate on?" Santtu uteli antaessaan kevyesti pohkeita Fifille. Seppo marssi eteenpäin sellaista kyytiä että Fifillä oli vaikeuksia pysyä perässä, vaikka ponilla itselläänkin oli reipas tahti.
"Tosi hieno!" Ava hihkaisi eikä vaivautunut pidättämään Seppoa vaikka huomasi Fifin jäävän jälkeen. "Paljon hienompi kun toi Purtsila. Pelkästään se et siel on maneesi tekee siitä ainaki sata kertaa paremman."
Santtu nyökäytti päätään vaikka Ava ei sitä nähnyt.
"Mä saan ratsastaa Isabellan estetammaa sielä myös. Sellasta Ankkaa. Se on tosi hieno ja hyppää hyvin. Tiedä vaikka mä ryhtyisin kisaamaankin sillä, Isabellakin haluaa niin", Ava jatkoi kerskaillen. Santtu ei osannut epäillä tytön sanoja, mutta vaikkei ne totta olisikaan ei Santtu kenellekään kertoisi. Ava varmasti tiesi sen.
"Onneks äiti osti tän uuden satulahuovan ja pintelit sieltä lanseeraustilaisuudesta", Avan ääni kantautui useamman metrin päästä. Santtu pyysi taas Fifiä eteenpäin ja teki "hmm" äänen merkiksi, että kuunteli yhä.
"Audrey mallisto. Laguuni. Ne oli ihan himo kalliit", nyt Ava vilkaisi olkansa ylitse. Santtu katseli taivaalle, jokohan pian aurinko jaksaisi pysyä ylhäällä pitempään ja sulattaa kaikki lumet.
"Kuulitko?" Avan terävä ääni sai Santun katseen napsahtamaan takaisin tyttöön. "Ne oli tosi kalliit. Nää uudet Audrey malliston varusteet. Eikö oo hienot?"
Santtu nyökkäsi. "Joo."

Auburnin maneesi oli valtava. Santun suu loksahti auki kun Fifi asteli peremmälle halliin pienet korvat pystyssä pilkottaen tuuhean otsaharjan alta. Siellä oli valoissa ja lämmintä, ja valtava katsomo. Santusta tuntui samantien tähtiratsastajalta päästessään niin hienoon paikkaan, kun Ava sen sijaan ohjasi Sepon uralle kuin se olisi ihan normaalia hänelle.
"Tää on tosi hieno paikka. Meidänkin pitää nyt olla hienoja", Santtu supatti Fifille ponin säkää rapsutellen. Yhtä hienona oli kalliin näköiseen takkiin sonnustautunut Isabella Sokka maneesin keskellä.

Santtua nolotti. Fifi halusi pusertaa pidätteistä läpi eikä pysähtyä ollenkaan, pysähtykseen tarkoitettu kohta oli jo mennyt puolikierrosta sitten ja Fifi käveli edelleen. Maneesissa oli tuskallisen hiljaista, ja Isabellan katse seurasi ratsukkoa herkeämättä. Taaksepäin nojaten ja ohjista kerran kiskaisten Fifi seisahtui viimein laiskasti paikalleen.
"Noniin", Isabella sanahti neutraalin kuuloisena. "Ihan ensimmäisenä sun täytyy korjata ihan kaikki mitä sä teet."

Olihan Santtu jo Hallavassa saanut hyviä neuvoja miten pysähdys pitäisi tehdä, mutta uudessa paikassa kaikki oppi tuntui unohtuneen. Isabella oli päätynyt kulkemaan Fifin vieressä, käskenyt Santtua laittamaan vatsalihakset töihin ja pidättämään kaikella muulla paitsi ohjalla. Santtua hävetti, korvissa tuntui kohonnut syke ja kurkkuun nousi pala. Fifiä ei kiinnostanut, se ei pysähtynyt ja Santtu ei tiennyt mitä tehdä.

Ravi meni paremmin, Fifillä oli virtaa ja se puksutti eteenpäin paksu harja heilahdellen. Kääntöapuja se sentään kuunteli, eikä ravin lisääminenkään ollut hassumpi. Kulmiin se ei olisi halunnut mennä.
"Sisäpohje, nyt! Pohkeen pitää mennä läpi, ohja näyttää tietä. Käytä sitä pohjetta! Sinne kulmaan!" Isabella komensi maltillisen kuuloisena ja Santtu yritti parhaansa.
"Noin! Parempi, taputa sitä", nainen nyökkäsi hyväksyvästi kun Fifi meni ensimmäisen kerran kunnolla kulmaan saakka.

"Etkö sä saanu sitä pysähtyyn?" Ava ihmetteli kaksikon kulkiessa takaisin Kaajapurojen tallia poniensa selissä. Santtu pudisti vaisuna päätään. Isabella oli valmennuksen päätyttyä marssinut Santun luo ja todennut, että Santun pitäisi alkaa treenaamaan. Ei hevosta ratsasteta ilman lihaskuntoa, oli nainen sanonut, ja vaikka Santtu ymmärsi hänen äänensävystä ettei nainen pahalla sitä tarkoittanut se oli tuntunut kurjalta.
Ava oli pitkään hiljaa. "Jaa", tyttö äännähti lopulta. Onneksi kotitalli näkyi jo, ja Santtu saisi hakea Kaapon tallihuoneesta ja kertoa sille kaiken.

(798 sanaa)

Fifin päiväkirja DDDlOr7
Kuraponi valmiina matkaan, minne mennään?
Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 17.3., 2. osakilpailu Seppeleessä

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 06.03.19 14:47

Santtu ei ollut vieläkään uskoa, että hän oli poninsa kanssa sijoittunut ensimmäisessä osakilpailussa. Hänellä oli ollut takana lähes uneton yö, sängyssä kääntyillen ja jännitys vatsassa kourien. Vasta aamuyöstä poika oli saanut nukahdettua, ja aivan liian aikaisin herätyskello oli pärähtänyt soimaan. Hukkasuolla hän oli tuntenut olonsa eksyneeksi roikkuessaan Fifin ohjissa tallin pihassa, tietämättä mihin päin lähteä tai mistä aloittaa. Ava oli jälleen osoittautunut hyväksi esimerkiksi, ja koko päivä olikin mennyt seuraa johtajaa- leikiksi, kun Santtu seurasi visusti tytön perässä peläten, että yksikseen hän tekisi jotain sääntöjen vastaista. Vasta äidin ja isän saavuttua Kaapon kanssa kisapaikalle oli Santtu uskaltanut päästää Avan näkökentästään, ja pian sen jälkeen poika oli noussut poninsa selkään lämmittelyrinkiin.

Koululuokassa toiseksi tuleminen oli sekä Santulle itselleen että pojan vanhemmille suuri yllätys, eikä Santtu voinut pidätellä leveää hymyään kun aikaisemmin hevosia vieroksunut Niina-äiti innostui rapsuttelemaan Fifin otsaa ja Markus-isä taputti poikaansa hartialle kehuen hyvästä suorituksesta. Sininen ruusuke oli päätynyt Fifin suitsiin, ja myöhemmin takaisin kotitallilla ponin oven eteen. Fifi oli saanut sokeripalan herkuksi hyvästä suorituksesta, ja Santtu oli lähtenyt kotiin hyvillä mielin.

Nyt samainen hyvä mieli oli vain kaukainen haave kun Santtu alahuultaan jyrsien tarkisti sadannen kerran sinä aamuna, onko kaikki varmasti mukana. Suitset, satula, satulahuopa, harjat, suojat, pyyhe, ensiapupakkaus..
"Jannaaaa, kato nyt kun tossa Sepon uudessa satulahuovassa on tahra! Mä en kestä, en ihan kohta lähe ollenkaan!" Avan kimeä valitus kuului tallin toisesta päästä, jota seurasi Jannan nauru ja Avan kivahdus 'älä naura mulle'. Se sai Santunkin suupielet väkisin nousemaan ylöspäin. Avan ja Jannan teinimäinen kiekuminen alkoi tuntumaan jo ihan kodikkaalta, ja sitä kuunnellessaan taustameluna Santtu pystyi itse rauhoittumaan vaalean poninsa ääreen. Fifi painoi turpansa Santun vatsaa vasten, ylähuulellaan pojan takin taskun reunaa hamuten.
"Et sä nyt saa mitään", Santtu sanoi hiljaa ja silitti Fifin poskea. Poni huokaisi syvään ihankuin se olisi ymmärtänyt tappionsa ja siirsi päänsä sivuun. Viimeinen tarkistus ponin ympäri ja Santtu nyökkäsi tyytyväisenä. Fifin päällä oli hienot, vasta toistamiseen käytetyt vaaleansiniset kuljetussuojat sekä häntäsuoja, ja samaa sävyä pehmustettu riimu ja fleeceloimi, jossa oli valkoisia lumihiutaleen kuvia. Poni oli valmis lähtemään matkaan.

Matkalla Santun suu repeili auki haukotukseen useasti, ja poika yritti pitää itsensä virkeänä maisemia katsellen. Onneksi kyyditykset kisapaikoille hoituivat tallin puolesta ja kimppakyydillä pääsi menemään, äidillä ja isällä oli taas omia kiireitä töiden kanssa. Äiti taisi kyllä jäädä kotiin potemaan pientä krapulaa, se oli taas eilen käynyt tyttökaverien kanssa juhlimassa. Janna ja Ava selasivat molemmat kännyköitään, ja välillä toinen työnsi luurinsa toisen naaman eteen ja kehui jotain tosi hyvännäköiseksi. Mitä lie tekivät.

Seppeleen pihassa oli täysi tohina päällä kun kuskiksi lähtenyt Penna pysäytti auton. Ilmassa oli selvää jännitystä, puheensorinaa ja innokkaiden hevosten korskintaa ja hirnuntaa. Rekasta ryhdyttiin purkamaan Auburnin ja Purtsilaisten hevosia yksi toisensa perään, ja Fifi asteli lastaussillalta nätisti alas. Santtu taputti poninsa kaulaa kun se kohotti päätään sieraimet väristen, ja vastasi jostain kauempaa kuuluvaan hirnahdukseen. Siitä huolimatta se pysyi paljon rauhallisempana kuin moni muu mukaan lähteneistä hevosista, ja Santtu talutti poninsa kiireesti kauemmas viuhuvien kavioiden alta.

"Kerettiinpäs!" isän ääni kantautui Santun korviin pojan viimeistellessä Fifiä ratsastuskuntoon tallin tiloissa. Hämmästyneenä Santtu kääntyi katsomaan isän, äidin ja Kaapon hymyileviä kasvoja (kyllä koiratkin osaa hymyillä).
"Mitä te nyt jo teette täällä?" poika ihmetteli ja kumartui silittelemään Kaapoa. Äiti torui heti, sanoi että vaatteisiin tarttuu karvoja. Santtu suoristi vähitellen selkänsä ja vilkaisi itseensä. Niissä oli jo karvoja, kaikki Fifin. Äiti mutristi suutaan.
"Me äidin kanssa haluttiin juhlistaa sitä sun viimekertaista voittoa. Olihan se hieno juttu, mun poika voittaa jotain!" isän kasvoilla oli lähes yhtä leveä hymy kuin silloin Hukkasuossa. Santtu pystyi kuvittelemaan rusetin sen käsissä, mitä se oli silloin heiluttanut innoissaan. Santtu odotti kysyvän näköisenä mitä vanhempansa tarkoittivat. Äiti kaivoi paketin esiin kantamastaan muovipussista, ja ojensin sen Santulle.

"Mitä?!" Ava kiljahti Santun taluttaessa Fifin lämmittelyalueelle tuliterä kisatakki päällään. "Mistä sä ton oot saanut?" se hiillosti ja kiskoi Seppoa mukanaan tullessaan lähempää katsomaan. Santun kasvoille nousi vähän nolo hymy. Takki oli hurjan hieno, eikä Santtu ollut edes pyytänyt sitä. Hän ei tiennyt tarkalleen miten kallis se on, mutta kallis jokatapauksessa. Todella kallis.
"Äiti ja isä osti", Santtu totesi ja siirtyi kiristämään Fifin satulavyötä.

Fifin päiväkirja Kq2Pdya
Onnellinen ponin omistaja uudessa Sokka Luxuries Vociferous kisatakissaan, värissä smaragdi
Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 10.3., kouluvalmennus Saaristossa

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 10.03.19 13:07

Tarina kirjoitettu Fifin näkökulmasta, inspiraatiota ottaen @Jusu R.n Grannin kertomaa!

Yleensä meillä on Sepon kanssa ihan omat kujeet menossa, sillä on aina joku kamala riepu päällä josta mun pitää se pelastaa. Vielä en ole sitä kokonaan saanut vapaaksi, mutta aika hyvin se operaatio etenee. Sepon omistaja kuulemma laittaa sen sille, ettei sen tule kylmä. Kun siltä vietiin karvat ja kaikki. Se on ihan hassun näköinen ilman sitä peitettä, puolet koko hevosesta puuttuu! Vaikka eikös se sanonta mene jotenkin, ettei ole karvoihin katsominen? Kyllä minä aina vähän katson, vaikea olla katsomatta!
Tytöt on kanssa samanlaisiin peitteisiin puettu, eikä niitä tunnu haittaavan. Sessa on ihan hurjan kaunis, mutta se ei hirveästi tykkää jos menen ihan lähelle. Silloin sen punainen häntä heilahtaa ja se sanoo tiukasti, että oma tila. Ja minähän kun olen herrasmies niin annan omaa tilaa. Tessa on vähän enemmän huumorintajuinen, mutta se viihtyy Sessan kanssa. Jotain tyttöjen juttuja niillä kai on.

Sieltä se sitten taas ilmestyy portille huutelemaan juuri kun ollaan Sepon kanssa pääsemässä asiaan. Kovasti se kutsuu nimeltä, mutta ihan aina en millään jaksa mennä vastaan. Nyt sillä ei ole sitä pientä, outoa ponia mukana. Ihan aina en ymmärrä sitäkään, se on kai jostain kauempaa kun ei puhuta samaa kieltä, mutta hauska tyyppi se on. Sellainen rento, ja tosi pehmeä. Huutelija on sen sijaan yksi niistä kaksijalkaisista, ja sen nimi on varmaankin Santtu. Sillä sitä on ainakin kutsuttu. Sieltä se taas kömpii tänne meidän maalle ja herrasmiehenä annan kiltisti kiinni. Tutkin ihan ensimmäisenä sen taskut, jos sieltä löytyisikin vaikka jotain hyvää.

Aha!

Tiesinpäs, minähän olen hurjan viisas. Otan hampailla kiinni sen taskun vetimestä ja nyökyttelen, josko se vaikka aukeaisi. Olenhan monta kertaa nähnyt Santtu-ihmisenkin tekevän niin. Nyt se nauraa ja työntää pääni pois ihan hellästi, ja sanoo etten saisi vielä mitään. Ehkä sitten sisällä. Huokaisen vaan syvään ja seuraan sen mukana kiltisti.

Viimeaikoina on tapahtunut paljon. Olenkin matkustellut enemmän kuin moni muu poni, sen täytyy johtua siitä että mä olen todella tärkeä. Santtu ainakin sanoo usein niin, ja tottakai uskon siihen. Olenhan viisas. Nyt se puhisee itsekseen ja hieroo minua, saan nautiskella palvelusta sisätiloissa ja nuokkua narujen varassa puoliunessa. En minä ymmärrä mitä se oikein puhisee posket punoittaen. Paljon parempaa se ei varmasti saisi, hienon suojakerroksen aina hoidan itselleni mudassa kierähtämällä kerran jos toisenkin, ihan pyytämättä vieläpä. Siihen ei ne muut pysty niiden vankipeitteidensä kanssa. Aika nopeasti ymmärsin, että täällä olisi minun uusi lauma. Kievarissa, sieltä mistä tulin, oli usein puhetta siitä että minulle tulisi löytää uusi omistaja, ja vaikka välillä kaipaan entistä laumaani olen kyllä viihtynyt. Santtu on mukavaa seuraa, eikä paikkakaan ole hassumpi; paljon raitista ilmaa ja hyviä maisemia!

Taas meidät saatetaan Sepon ja Sessan kanssa liikkuvaan karsinaan. Sinne tulee myös muutama naapuri, joiden kanssa olen matkojen aikana ehtinyt tutustua. Ennen matkaa meillä on ruokatarjoilu, ja sitten jossain hyrähtää ja pieni nytkähdys kertoo, että nyt liikutaan. Matkat sujuvat mukavasti, minua ei hermostuta vaikka määränpää ei olekaan varma. Mitä sitä turhia murehtimaan varsinkin kun edessä on ruokaa.

Paikka olikin tuttu, vastahan me olimme täällä hyppäämässä. Santtu nousee selkääni muoviselta korokkeelta, ja lähden samantien ripeästi kävelemään. Jospa me hyppäisimme taas? Se on hauskaa, vaikka Santtua se taitaa vähän jännittää. Yritän parhaani mukaan pysyä maltillisena, enhän halua säikäyttää uutta ystävääni, mutta välillä se on vain niin hurjan hauskaa että on pakko ottaa pari lisähyppyä ilosta. Nyt en kuitenkaan näe esteitä joita ylittää, vaan tiukan näköisen kaksijalkaisen keskellä seisomassa. Kun se ryhtyy puhumaan se kuulostaa ihan yhtä tiukalta kuin näyttääkin, ja Santtu tuntuu menettävän osan ryhdistään. Pärskähdän ääneen päätäni nyökäyttäen rohkaistakseni ystävääni. Kyllä me selvitään mistä vain kun tähänkin asti ollaan selvitty! En kyllä tiedä, mistä pitäisi selvitä, tai miksi me niin hirveästi ollaankin jouduttu selviämään viimepäivinä, mutta kivaa se on kyllä ollut.

Santtu pyytää usein kääntymään reitiltä pois. Me tehdään ympyrä ja palataan takaisin reitille, ja se ihmetyttää minua suuresti joka kerta. Miksi ihmeessä me tehdään sellainen mutka matkaan jos suunta ei muutu? Se jaksaa myös nykiä ympyrällä ollessa sisemmästä ohjasta, välillä aika kipeästikin. En ihan ymmärrä mistä se johtuu, mutta yritän parhaani ymmärtääkseni.
"Älä jää nyhtämään sitä sisäohjaa! Asetat ja myötäät, sisäpohje tukee", keskellä seisova ihminen komentaa ja Santun ohjasote helpottaa. Palaamme taas suoralle reitille ja tunnen miten se taputtaa kaulaani. Tein siis jotain varmasti oikein!

Santtu istuu alas satulaan, tunnen miten paino muuttuu. Se antaa pohkeita, nyt on tarkoitus siis mennä lujaa. Otan jalat alleni ja kiihdytän reippaasti ravia, ja Santtu pomppii satulassa.
"Pidätä aina ennen nostoa! Et voi sysätä ohjia pois tai se kiihdyttää juuri tuolla tavalla!" tiukka ääni sanoo taas. Suussani tuntuu lyhyt veto jonka tiedän tarkoittavan "hidasta". Siispä hidastan kiltisti, ehkä meninkin liian lujaa? Pian Santtu antaa pohkeet uudelleen, ja sillä kertaa ymmärrän heti että nyt nostetaan laukka. Riemastun ajatuksesta ja nostankin oikein kunnolla laukan.
"Rauhallisempi nosto, uudestaan", ääni kuuluu sanovan. Parin askeleen päästä pitää taas hidastaa, ja pian uudelleen nostaa laukka. Päättäisivät jo.

Kun Santtu viimein antaa pitkät ohjat venytän turpaani oikein pitkälle maata kohti. Minusta oli hauskaa päästä vähän tutustumaan uusiin kasvoihin, ihan vilaukselta mutta kuitenkin. Santtu vaikuttaa tyytyväiseltä silitellessään minua kävellessämme, joten saatan itsekin olla tyytyväinen. Hiki kyllä tuli, vaikkei edes hypättyä!

Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 13.3.19, Estevalmennus Auburnissa

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 13.03.19 0:26

Nyt hypätään, oli Fifi selvästi päättänyt heti Auburnin maneesiin saapuessaan ja esteet nähtyään. Poni oli innokas, enemmän kuin normaalisti, vaikka ei sitä koskaan varsinaisesti laiskaksi voinut kutsua. Siitä huolimatta nyt Santtu sai ottaa pidätteitä vähän väliä, ja silti Fifi olisi halunnut painaa menemään. Käyntikin oli sellaista pikakävelyä että oksat pois. Heti kun Santun pohkeet vahingossakaan sattuivat koskettamaan ponin kylkiä niin se oli jo valmiina nostamaan vähintäänkin ravin. Eikä ratsukko ollut vielä kerennyt edes hyppäämään yhtään.

Isabellan valmennustapaa Santtu ei voinut vielä kutsua tutuksi, mutta vähän hän osasi jo arvella mitä odottaa. Vastahan hän oli Fifin kanssa bruneten valvovan silmän alla kääntymässä, mutta samalla siitä tuntui olevan jo pieni ikuisuus. Oikeastaan, edelliskerran innoittamana (tai painostaman, ennemminkin) Santtu oli lisännyt Kaapon lenkkeilyyn juoksupätkiä ja alkanut jopa itsekseen tekemään vatsalihasliikkeitä iltaisin huoneessaan, äidin ja isän silmiltä piilossa. Se tuntui jotenkin nololta, kun jo viiden punnerruksen jälkeen Santun poskia kuumotti ja hengästytti. Parempi, ettei vanhemmat nähneet tai tienneet. Tuskin reilussa viikossa mitään silminnähtävää muutosta olisi tapahtunut, mutta Santtu oli toiveikas että Isabella ei tällä kertaa kommentoisi mitään pojan ratsastuksen lisäksi.

"Suorista selkä ja laske käsiä", Isabella sanoi napakasti laukannostoja ottaessa. "Jos sä nojaat eteenpäin noin niin nostosta ei voi tulla ryhdikäs."
Santtu teki kuten käskettyä, ja Fifi hypähti laukkaan pikkuruisen pukituksen kera. Santtu toivoi, että sen isompia siltä ei irtoaisikaan. Poni tuntui hyvin valmiilta nimittäin näyttämään, miten ilmavia liikkeitä se saisi aikaan. Lienee siis itsestäänselvyys että ensimmäiselle esteelle käännettyään Santun vatsaa kouraisi jännitys kun Fifin askeleet kiihtyivät. Isabella taisi sanoa jotain, käski varmaan pidättämään, ja sitä Santtu kyllä tekikin. Fifiäpä ei kiinnostanut, vaan poni hyppäsi niin riemuisasti ensimmäisen lämmittely esteen yli, ponnistaen paljon kauempaa kuin tarpeellista, ettei poika parka pysynyt sen vauhdissa millään. Santun horjahtaminen sai Fifin säpsähtämään ja kääntymään sivuun esteen jälkeen niin tiukasti, että Santtu tuli komealla kuperkeikalla selälleen maneesin pohjalle. Silmiään räpäyttäen poika huomasi tuijottavansa maneesin kattoa, ennenkuin vaalea turpa ilmestyi jostain sivulta hamuamaan kypärän lippaa.
"Oho", Santtu totesi hölmistyneenä istumaan kömpiessään.
"Miten kävi?" Santtu ei osannut sanoa oliko Isabellan ääni kyllästynyt, neutraali vai oikeasti kiinnostunut kuulemaan vastauksen.
"Hyvin. Tai siis, ei sattunut."

Ilmavia hyppyjä Fifi tarjosi lähes koko valmennuksen, mutta muutaman hypyn jälkeen Santtu alkoi päästä niihin mukaan. Fifi ei tarkoituksella ollut poikaa tiputtanut ja Santtu tiesi sen, ja hän tiesi myös että ponin vauhti merkitsi että sillä oli kivaa. Isabella saikin useampaan kertaan huomauttaa, että tarkoitus on mennä esteet maltillisesti ja tyylillä, eikä kuin tuli hännän alla. Okseri varsinkin oli ihan Fifin suosikki, jota hypätessä ponia sai malttaa useampaan kertaan. Siitä huolimatta Santtu pysyi loppu valmennuksen ajan selässä, eikä Isabella tällä kertaa tarttunut muuhun, kuin muutamiin epäkohtiin joita Santun ratsastuksesta löytyi.

Äidille ei voisi kyllä kertoa, että Santtu meni tippumaan.

441 sanaa
Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 20.3., kouluvalmennus Auburnissa

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 20.03.19 0:15

Se määrä karvaa mikä Fifistä irtoaa näyttää ihan siltä, että pian koko poni on kalju, Santtu tuumi katsellessaan tallin lattiaa kohti leijailevia vaaleita karvoja. Fifi nuokkui kumisuan hieronnasta nauttien pesukarsinan narujen varassa, korvat rennosti sivuille käännettyinä ja silmät puoliksi suljettuina puoliunessa. Sen alahuuli lörpötti velttona. Santtu oli ottanut rutiiniksi harjata Fifin ensin kumisualla läpikotaisin ja sitten muovisella piikikkäällä harjalla, jonka virallista nimeä poika ei tiennyt. Ehkä sillä ei ollut sen erikoisempaa nimeä kuin muoviharja? Nimestä huolimatta se oli osoittautunut loistavaksi välineeksi taistelussa irtoavaa talvikarvaa vastaan.

Oli outoa puuhata tallissa itsekseen. Tai eihän Santtu yksin ollut, mutta ilman Kaapoa. Se tuntui melkein kuin hän olisi yksin, vaikka Ava puuhasi Sepon kimpussa ihan parin metrin päässä käytävällä. Tyttö jupisi itsekseen jotain, eikä Santtu tiennyt varmaksi mistä. Kai Seppo oli taas tehnyt jotain hölmöä. Sessa ja Tessa olivat muuttaneet pihatosta talliin, ja niiden tilalle oli tullut hassun värinen ja siro tamma pitämään poikaponit kurissa. Tässä vaiheessa Santtu saattoi luottaa, että Fifi tulee ihan kaikkien kanssa toimeen. Jopa sen ruskeahiuksisen naisen jonka Santtu oli nähnyt useampaan kertaan pihaton aidoilla seisoskelemassa. Janna ja Ava kutsuivat häntä hiirulaiseksi, eikä Santtu vieläkään ollut varma mikä hänen oikea nimensä olisi. Kerran poika oli meinannut kysyä hakiessaan Fifiä sisälle, mutta viime hetkellä hänen rohkeutensa oli pettänyt ja hän oli kiirehtinyt aidan toiselle puolelle Fifiä noutamaan sanaakaan sanomatta.

"Milloin Jannan synttärit on?" Santtu kuuli kysyvänsä ihan yhtäkkiä, ja Ava kääntyi katsomaan poikaa toinen kulma koholla.
"Ai mitenniin?" tyttö ihmetteli ja keskittyi heilauttamaan loimen Sepon selkään.
"Eikun.. Mietin vaan. Kun mullahan ne oli jo.." silloin Santtu muisti että heillä oli ollut puhe jostain bileistä, ja hetken hän ehti pelätä että Ava olisi nyt vihainen kun Santtu ei sellaisia järjestänytkään. Sen sijaan tyttö vain kohautti harteitaan.
"Joskus kesällä. Heinäkuussa kai."
Silloin vasta. Osaisikohan Santtu ostaa jonkin lahjan josta Janna tykkäisi..?
"Haloo. Laita vauhtia tai me myöhästytään", Avan ääni herätti Santun ajatuksistaan ja poika kiirehti varustamaan poniaan.

Edellisen kerran Auburnin valmennuksessa Santtu oli tippunut, mutta nyt maneesissa ei näkynyt yhtäkään estettä. Poika oli lopulta joutunut myöntämään äidilleenkin että Fifi oli innostunut niin paljon ettei Santtu ollut pysynyt selässä, ja nainen oli heti sitä mieltä että Fifi pitää myydä. Sitä Santtu oli pelännytkin, mutta onneksi isä oli jälleen pitänyt pojan puolia. Jokaisessa harrastuksessa sattuu aina välillä jotain, oli hän todennut poikansa olkaa taputtaen. Neljä päivää sen jälkeen äiti oli ollut ihan haltioissaan lellimässä Fifiä porkkanan palasilla kun perhe Aarnipuro sai kuulla Santun ja Fifin sijoittuneen ensimmäisiksi toisen osakilpailun koululuokassa.

"Noin, nyt se taipuu hyvin!" Heidi kehui kuuluvalla äänellä Santun saadessa Fifi kulkemaan ympyrällä reilusti pohkeen ympärillä. Ponin turpa hakeutui alaspäin rintaa kohti hetkellisesti, häntä huiskaisi ja se taipui koko rungostaan. Heidi oli osoittautunut mukavaksi valmentajaksi, eikä ainakaan toistaiseksi valmennuksessa ollut tullut vastaan mitään uutta, jota Santtu ei olisi vielä osannut. Oli mukava hioa jo entuudestaan tuttuja asioita, jolloin Santtukin saattoi ylimääräisen hermoilun sijaan keskittyä täysillä ratsastamiseen. Koko valmennuksen ajan Fifi tuntui mukavalta ratsastaa, ja Santtu uskalsi toivoa että ponillakin oli ollut kivaa. Ainakin se pärskähti tyytyväisenä kun Santun viimein valmennuksen loputtua antoi sille pitkät ohjat ja taputti kiitokseksi sen kaulaa molemmin puolin.

(508 sanaa)

Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 30.3., kouluvalmennus Sateentallilla

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 26.03.19 8:41

Aikaiset aamut eivät olleet koskaan oikeastaan haitanneet Santtua. Poika nousee ylös kun herätys soi. Hän pukeutuu ja lähtee Kaapon kanssa vähintään kaksikymmentä minuuttia kestävälle aamulenkille jossa koira pääsee jaloittelemaan ja tekemään asiansa, jonka jälkeen kaksikko syö aamiaista yhdessä.
Normaalisti Santtu lähtisi sitten kouluun ja Kaapo jäisi kotiin puruluun lohdutukseksi saaden.

Nyt pojan suu repeytyi haukotukseen kesken kanelipullasta haukkaamisen. Ihana pullantuoksuinen Tiina oli leiponut reippaille Tähti kisaajille ja antanut jokaiselle pullan tai parin matkaevääksi onnea ja virtaa tuomaan. Automatkat taittuivat yleensä Santun puolesta tasapaksussa hiljaisuudessa pojan katsellessa ikkunasta ulos maisemia ihaillen, mutta vähitellen hän oli rohkaistunut juttelemaan enemmän kanssamatkustajien kanssa, tai jopa aloittamaan keskusteluja. Kanelipullaan taas keskittyen Santtu kuunteli ohimennen radiosta tulevaa aamuohjelmaa, eikä matkaa ollut enää navigaattorin mukaan paljoakaan jäljellä.

Sateentallin pihassa jokainen sai hakea ratsunsa rekan kyydistä. Santtu oli ihan hillittömän ylpeä taluttaessaan karvaista ponistaan ramppia pitkin alas, sillä edellisen osakilpailun ykkössija koululuokassa lämmitti edelleen pojan mieltä. Fifin ostaessaan Santtu oli halunnut seurallisen ponin välittämättä sen taidoista kisakentillä, ja hän olikin saanut ystävän lisäksi myös yllättävän rusettihain.
"Toivottavasti teillä menee hyvin", poika toivotti ujosti hymyillen ohi kulkevalle Jannalle ennenkuin hän lähti taluttamaan Fifiä tallia kohti ponin varustaakseen. Osaisikohan Ava neuvoa millä ihmeellä Santtu saisi Jannan huomion edes hetkeksi että hän pääsisi tytölle juttelemaan rauhassa? Vaikka mahtaisiko hän osata sillä huomiolla oikeasti tehdä mitään..

"Älä jää vetämään, pidätä ja myötää reilusti", Susanna neuvoi seuratessaan Santun yritystä saada Fifi peruuttamaan. Pojan suu muuttui tiukaksi viivaksi, hän ei mielestään ollut edes vetänyt, mutta kas kummaa kun heti alkoi tapahtua hänen hellittäessä kättään. Fifin häntä huiskaisi ja poni otti vastahakoisesti askeleen taaksepäin. Santtu päätti että se riittää ja taputti poniaan kiitokseksi. Fifi ei jostain syystä halunnut peruuttaa, se tykkäsi vain mennä eteenpäin. Pysähtymiset olivat vähitellen alkaneet sujumaan, Santtu oli oppinut minkälaiset avut Fifi tarvitsee. Ihan ensimmäinen asia oli ääniavut, joita Fifi kuunteli paljon paremmin kuin pohjetta tai kättä. Santtu oli ymmärtänyt sen juoksuttaessaan Fifiä kotikentällä sillä se oli osannut "käynti-ravi-laukka" käskyt sanottuna.

Koko valmennuksessa vaikein asia Santulle olikin peruutukset, joiden jälkeen voltit ja laukannostot olivat tuntuneet helpommilta ja Fifistäkin paljon mieleisimmiltä. Vaikka se tuntui välillä tyhmältä puhua ääneen kun kaikki muut olivat hiljaa Santtu päätti silti neuvoa poniaan sanoin, varsinkin pysähdyksissä ja laukannostossa. Hän oli huomannut, että helpommalla hän pääsee pyytämällä laukkaa ääneen kuin pohkeilla, ettei Fifi ryhdy tölttäämään. Vaikka sekin on hurjan kivaa, nyt kun Santtu on oppinut miten sitä pyytää tarkoituksella. Lopun koulurata alkoi tulemaan jo helposti, ei tarvinnut enää kuumeisesti miettiä mihin mennä seuraavaksi. Poika oli varma että myös Fifi muisti radan jo ulkoa. Ehkä se sen ansiosta sijoittuvat taas seuraavassa osakilpailussa.

422 sanaa
Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 25.3., kouluvalmennus Hallavassa

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 31.03.19 16:22

Santusta oli hirvittävän kurjaa, ettei Kaapo saanut tulla valmennuksiin mukaan. Se ei ikinä ymmärtänyt miksi ihmeessä se ei saanut lähteä mukaan kun ovi painui sen naaman edestä kiinni. Se ei haukkunut tai vinkunut, olihan se kiltti ja hyvin koulutettu, eikä sillä kai mitään oikeaa eroahdistusta ollut, mutta Santusta tuntui silti aina pahalta. Onneksi äiti ja isä jaksoivat sentään ottaa sen aina osakilpailuihin mukaan, ja pääsihän se aina tallille kun ei ollut valmennuksia.

”Valmistelette pysähdyksen hyvin puolipidätteillä, jotka lähtee ihan koko kropasta saakka. Hevonen ei silti saa hyytyä!” Dineon ääni kuului korvanapista selkeänä joskin vähän staattisena. Santtu ohjasi Fifin syvälle kulmaan ennen pitkää sivua, johon oli tarkoitus tehdä pysähdys. Poika hengitti ensin syvään sisälle, puolipidätti, otti vähän polvillakin satulasta kiinni, ja hengitti ulos uudelleen pidättäen. Fifi nyppäisi päällään ohjasotetta vastaan kevyesti, ja suoraan sanottuna valui pysähdykseen.
”Sepäs meni pitkänä!” Dineo totesi Santulle hyväntuulisen kuuloisena. Fifin jalat olivat takuulla kaikki eri kohdilla. ”Myötää ensikerralla nopeammin äläkä jää pidättämään enää kun se pysähtyy. Kun ohjaa löysää aavistuksen niin hevonen joutuu itse hakeutumaan tasapainoon, eikä tuollaisia ylimääräisiä askelia tule niin helposti.”

Jos vertaa ensimmäisiin valmennuksiin oli Santtu oppinut vihdoin pysäyttämäänkin hevosensa paljon pienemmällä vaivalla kuin ennen. Jokainen onnistumisen tunne, vaikka se olisikin vain pieni juttu, oli pitkään pojan mielessä vielä valmennuksen jälkeen. Sellaiset hetket toivat niin paljon iloa Santun elämään jota hän tarvitsikin kurjan koulun vastapainona. Kuten nyt, kun Fifi pysähtyi ensimmäisen kerran melkein laisinkaan ohjaa käyttämättä, ja Dineo hihkaisi heti kehun että nythän se seisoo tasajaloinkin vielä. Santtu hymyili ja taputti viisasta poniaan, joka ei tuntunut pitävän sitä pysähtelemistä mitenkään erikoisena. Onneksi Fifin riemuksi ratsukot lähtivät ratsastamaan pääty-ympyröitä ryhmissä, ja askellaji muuttui käynnistä raviksi.

Santtu oli jo tietoinen että Fifi taipuu oikein hyvin kunhan sitä jaksaa alun nihkeyden jälkeen työstää. Ensin Fifi laittaa vähän vastaan, eikä missään nimessä halua taipua tai asettua, mutta kun ohjalla aikansa houkuttelee niin kyllä se siitä. Silläkin kertaa Fifi olisi ensin mieluummin puksuttanut eteenpäin höyryveturin lailla, mutta kun Santtu jaksoi maltillisesti pidättää ja taivuttaa Fifi malttoi rauhoittua ja rentoutua. Hetkittäin se laski turpaansa ja nosti niskaansa ja samalla se tuntui ohjasotetta vastaan tosi kevyeltä, joten Santtu oletti tekevänsä jotain oikein. Suunta vaihtui käynnissä, ja taivuttelu jatkui. Laukassa se oli huomattavasti vaikeampaa, sillä Santtua huoletti että Fifi menisi liian lähelle edellä olevaa hevosta ja sitä potkaistaan.
”Istu syvälle satulaan ja muista hengittää, nyt se on vähän turhan innokas”, Dineo neuvoi. Santtu teki niinkuin käskettiin, ja kun poika osasi rentoutua alkoi ponikin malttaa askeliaan.

Radan läpi ratsastaminen sujui jo melkein rutiinilla. Santtu oli uskaltanut isälleen väittää, että hän osasi kouluradan jo vaikka unissaankin! Niin osasi varmasti myös Fifi, niin hienosti se meni. Radan loputtua viimeiseen kumarrukseen Santtu antoi ohjien tippua pitkäksi ja kumartui halaamaan poninsa kaulaa, joka pärskähteli tyytyväisenä. Itsekseen Santtu toivoi, että hän ja Fifi voittaisivat taas seuraavissa osakilpailuissa.

460 sanaa
Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 31.3., estevalmennus Hallavassa

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 31.03.19 22:35

Tarina kirjoitettu yhdessä @Ava P.n kanssa tehdyn pohjan perusteella

Santtu oli koko matkan vilkuillut hajamielisen oloista Avaa sateisen maiseman katselun lomasta. Poikaa hämmensi kun tyttö oli niin hiljainen, normaalisti Ava sanoi edes jotain matkan aikana. Nyt tyttö oli ollut ihan hiljaa, eikä Hallavaan ollut enää pitkä matka. Niinpä Santtu taputti Avaa kevyesti etusormellaan olkaan saadakseen toisen huomion. Ava, joka oli nojannut otsaansa viileää ikkunaa vasten, hätkähti ja löi päänsä lasia vasten. Kylmä katse kääntyi syyttävän näköisenä Santtuun.
“Miksi sä noin teit?” tyttö kysyi sihahtaen hampaidensa välistä ja nosti kätensä otsalleen. Onneksi törmäys oli ollut hiljainen, eikä otsaan ehkä nousisi kuhmua. Santtu säpsähti Avan yllättävää reaktiota, ja poika oli heti varma että hän oli tökännyt tyttöä ihan liian kovaa, vaikka hän oli ollut äärimmäisen varovainen. Kätensä laskien ripeästi alas Santun katse kiersi kaikkialla muualla kuin Avassa itsessään pojan yrittäessä löytää oikeita sanoja.
“Nokun, kun sä oot ollut niin vaisu”, hän aloitti käsiään väännellen. “Niin, tai siis kun mä mietin että onko kaikki hyvin?”
Ava hymyili, mutta se hymy ei ollut aito, Santtu oli ihan varma siitä.
“Tottakai kaikki on hyvin”, teini kertoi ja vilkaisi etupenkillä istuvaa Jannaa ja Pennan takana istuvaa Adelinaa. Kolmikko näytti olevan keskusteluun syventyneitä, eivätkä kiinnittäneet heihin juurikaan huomiota. “Mä oon vaan..väsynyt”, Ava selitti vähättelevän kuuloisena. Santtu uskaltautui katsomaan Avaa tytön vastatessa. Vaikka Ava sanoikin että kaikki on hyvin ei Santtu uskonut sitä, ainakaan kokonaan. Vaikka eihän hänellä ollut mitään syytä olla uskomatta, mutta jokin Avan katseessa ei vakuuttanut häntä. Silti, Santtu nyökkäsi.
“Okei.. No, toivottavasti teillä menee tänään hyvin Sepon kanssa”, poika sanoi lohduttavasti, juuri kun hevosrekka pysähtyi Hallavan ratsastuskoulun pihamaalle.

“Yök”, Santtu kuuli Avan äännähtävän tytön saappaiden osuessa liejuiseen maahan. Santtu puolestaan ei ollut moksiskaan pihan karusta kunnosta, vaan sen sijaan hän kiirehti päästämään Fifin hevosrekasta jaloittelemaan. Hallavan Dineon valmennuksissa poika piti erityisesti siitä etteivät ne alkaneet ihan kukonlaulun aikaan, vaan aamulla oli aikaa oikeasti herätäkin. Fifi tepasteli rampilta alas rauhallisesti ja haukotteli oikein makeasti raittiiseen kevätilmaan päästyään Santun lähtiessä taluttamaan sitä kierroksen pihalla, ennen kuin ensimmäisen ryhmän ratsukot alkaisivat laittamaan hevosiaan kuntoon.

“Ihan kivaa että sataa”, Santtu totesi taluttaessaan Fifin takaisin lähemmän rekkaa, vaikka hän osasi jo odottaa Avalta tulevaa vastausta. Tytön ilme oli niin nyreä, yhtä nyreä kuin Seponkin. “Vaikka onhan se aurinko kyllä kivempaa..” poika lisäsi mutisten ja silitti poninsa otsaa. Aikaisemmista valmennuksista päätellen tallista oli varattu muutama karsina valmentuvia ratsukoita varten, sekä pesukarsinaa saisi käyttää, mutta silti Santtu odotti mieluummin että joku toinen menisi ensin. Hän ei halunnut olla se joka tekisi jotain väärin ensimmäisenä.
“Totta, kyllähän se muta ja lieju kuivan kesäpäivän voittaa”, teini vastasi sarkastisesti.
“Eikun, tiiätkö kun sit on niin raikasta sen jälkeen kun sade loppuu..?” Santtu yritti saada Avaa näkemään asian toiselta kannalta, mutta luovutti nopeasti. Tyttöä tuntui vain kiinnostavan Sepon puhtaaksi saaminen päätellen tavasta, jolla hän poninsa kuraisia jalkoja tuijotti. Huokaisten Ava vaihtoi puheenaihetta.
“Onkohan täällä pesaria?”
“Joo, ainakin mun mielestä. Mennäänkö katsoon?” Santtu ehdotti ja lähti vähitellen taluttamaan Fifiä tallia kohti, ensin odottaen että Ava tulisi mukana. Kuten poika oli arvellutkin tallissa tosiaan oli suurin osa karsinoista tyhjänä ja käytävän päässä pesukarsina, jota varmasti saisi käyttää. Vastaan tuli myös Hallavan omia kävijöitä, joille Santtu uskalsi ohimennen piipittää hiljaisen tervehdyksen.

Toistaiseksi Fifin kanssa ongelma on ollut, että se innostuu todella paljon. Niin, että välillä Santtu ei pysy sen hypyissä mukana ja tippuminen on ollut lähellä. Tosin hän on vain kerran oikeasti tippunut, ja poika toivoi ettei niitä kertoja tulisi enempää. Dineo oli heti täysillä ratsukoiden menossa mukana, nainen kannusti jokaista väsymättä vaikka vastoinkäymisiä olisikin tullut. Nainen osasi huomauttaa, että Santun pitäisi muistaa hengittää paremmin, ihan sinne vatsaan saakka eikä vain keuhkoihin. Käden pitäisi pysyä hiljaa rentona mutta ryhdikkäänä. Lujaa saa mennä, kunhan hevonen on hallinnassa.
Jo ensimmäisien hyppyjen aikana Santun päässä tuntui jokin loksahtavan paikalleen, ja se sama palasen asettuminen näkyi ja tuntui Fifissä. Poni hyppäsi yhtä energisesti kuin ennenkin, mutta paljon maltillisemmin. Se ei kaahannut eikä ottanut pitkiä loikkia jotka saivat Santun horjahtamaan. Fifi otti juuri niin monta laukka-askelta kuin Santtu halusi, meni juuri sinne mihin Santtu pyysi, ja jokainen hyppy tuntui edellistä paremmalta. Valmennuksen lopussa Santun kasvoilla oli niin leveä hymy että se tuntui melkein ylttävän korviin saakka. Myös Dineo oli kaksikon suorituksiin tyytyväinen.

Santtu ohjasi Fifin lähemmäs Avaa ja Seppoa kun molemmat ratsukot olivat siirtyneet käyntiin. Poika koitti hillitä hymyään, mutta onnistunut valmennus sai väkisin hänen suupielensä kääntymään ylöspäin. Ensimmäistä kertaa Fifi oli ollut koko valmennuksen ajan rauhallinen vaikka kyseessä olikin esteitä.
“Lähdetäänkö käymään maastossa?” Santtu ehdotti kunhan hän oli Avan kanssa puhe etäisyydellä.
“Mennään”, Ava vastasi Santulle töksähtävästi ja tuhahti ärsyyntyneenä. Santtu ratsasti ensimmäisenä maneesin avonaisista ovista ulos ja odotti Avan mukaansa, jonka jälkeen he lähtivät vierekkäin maastopolkua pitkin. Sade oli ehtinyt tyyntyä vain satunnaiseksi tihkuksi, joka oli ihan tervetullutta hiostavan valmennuksen jälkeen. Santtu antoi pitkät ohjat Fifille, luottaen ettei poni keksisi mitään tyhmää.

“Miten teillä meni?” poika uskaltautui kysymään kunhan kaksikko oli päässyt pois tallin pihasta. Hän saattoi jo arvata vastauksen.
“Päin vittua”, Ava vastasi ja puri hammastaan, jottei olisi itkenyt.
Santtu oli olettanut jotain sen tapaista, mutta tytön karu rehellisyys sai pojan painamaan katseensa alas. Häntä harmitti Avan puolesta, ja Sepon puolesta. Kumpikaan ei tuntunut olevan tyytyväinen toisiinsa. Ava lisäsi vielä jotain, mutta Santtu ei voinut olla varma oliko hän kuullut oikein. Eikä hän uskaltanut kysyä.
“Harmi”, hän sanoi, äänessään rehellistä sympatiaa. “Ehkä se menee sitten kisoissa paremmin?”
“Tuskin”, Ava tuhahti ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. Santtu oli kuin hän ei olisi huomannutkaan. “Teillä näytti kuitenkin menevän hyvin”, Ava lisäsi ja hengähti syvään. Tytön kasvoille nousi taas sama, tyhjä hymy.
“Joo!” Santtu hihkaisi ensin innoissaan, mutta tajusi hillitä itsensä Avan takia. Olisi epäreilua hehkuttaa miten hieno Fifi on, kun tyttö oli selvästi vähän hukassa oman poninsa kanssa. “Tai siis mä kai alan vähitellen oppimaan, miten mennä tän kanssa. Ja onhan Fifi paljon kiltimpi kun Seppo, mä en ikimaailmassa pärjäisi sille.” Santun silmissä Seppo oli vähän pelottavakin. Yllättäen ajatus juolahti Santun mieleen, jonka poika toivoi piristävän Avaa edes vähän.
“Jos sä joskus haluat niin sä saat vaikka ratsastaa Fifillä?”
Ava pysäytti Sepon ihan yllättäen, ja Santtu kiirehti pysäyttämään Fifin myös. Poika kääntyi katsomaan Avan hämmästynyttä ilmettä.
“Ai”, Ava töksäytti ja tutki Santun kasvoja. Hän näytti epäuskoiselta.
“Katsotaan. Ehkä”, Ava vastasi ja pyysi Sepon uudelleen liikkeelle.
”Katsotaan”, Santtu toisti hymyillen ja antoi Fifin lähteä myös kävelemään.

1023 sanaa
Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 2.4., estevalmennus Auburnissa

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 01.04.19 21:54

Santusta tuntui, että elämässä on kaikki nyt aika hyvin. Koulussa kukaan ei jaksanut enää muistuttaa, että Santtu tykkää hevosista. Se oli jo ihan vanha juttu, ja ne olivat siirtyneet seuraavan uhrin kimppuun. Fifi tuntui olevan iloinen ja se nautti päästessään tekemään töitä. Niin kovasti se aina yritti, että Santtu oli siitä ihan varma. Vaikka tiuha valmennus tahti olikin väsyttävä ja sotki arjen aikataulua Santtu piti siitä. Oli hauskaa päästä näkemään erilaisia talleja ja hevosia ja ratsastajia ja oppia kokoajan lisää uutta. Poika oli äärimmäisen kiitollinen vanhemmilleen, jotka valmennukset kustansivat yksi toisensa jälkeen ja vielä antoivat hänen olla pois koulusta valmennus päivinä, sillä ehdolla että Santtu sitten tekisi läksyt kotona huolellisesti. Mutta ainahan Santtu on läksyt tehnyt, välillä joitain tehtäviä jopa etukäteen ennenkuin ne on ehditty kotitehtäviksi antaa.

Avakin tuntui olevan paremmalla tuulella aikaisempaan verrattuna, sillä tavalla se nyt harjasi Seppoa. Musta ponikin vaikutti pirteämmältä ja se sai Santun iloiseksi Avan puolesta.
“Äh”, Santtu puhahti kun muovinen kampa tarttui jo varmasti sadannen kerran Fifin harjan jouhiin kiinni. Hän veti kamman pois ja jäi katseellaan tutkimaan takkua, jonka kampa oli aikaiseksi saanut. Alahuultaan purren poika alkoi varotellen nykimään takkua auki kammalla, joka ei tuntunut tuottavan tulosta. Fifikin ravisti päätään sen oloisena, että se ei nyt kyllä tykännyt.
“Sori”, Santtu mumahti ponilleen ja rapsutti sen poskea anteeksipyyntönä.
“Saako neuvoa?” Jusun ääni kantautui Santun korviin ja pojan pää pyörähti ympäri silmät suurina pöllön lailla.

Josefina, tai Jusu, kuten Santtu oli kuullut muiden kutsuvan, oli vielä aika vieras Santulle. Poika tiesi naisen omistavan sen hurjan ruunikon tamman, joka oli kuitenkin istunut tarhassa ihan hassun näköisenä vasta pari päivää sitten. Ja tiesi hän senkin, että Jusu välillä nojasi pihaton tarhaan ja katseli siellä pyöriviä poneja itsekseen hymyillen.
“Öö, joo?” mistä ihmeestä Jusu halusikaan neuvoa Santtu ei kehdannut kieltäytyä. Poika otti askeleen taaksepäin kun nainen siirtyi seisomaan Fifin vierelle.
“Kannattaa setviä tälläiset takut ensin sormin, ja aloittaa kampaaminen alhaalta”, Jusu selitti rauhallisesti. Santtu seurasi vierestä miten naisen näppärät sormet saivat takun aukeamaan ihan hetkessä, eikä Fifillä ollut yhtään nyreää ilmettä niinkuin vasta hetki sitten. Jusu ojensi kättään, johon Santtu tajusi kamman asettaa.
“Tällä tavalla kun ensin kampaa jouhet auki latvoista niin koko homma helpottuu”, Jusu totesi hetken Fifin harjaa kammattuaan. Kampa tosiaan luisti vaaleita jouhia pitkin ilman mitään esteitä. Santun kasvoille nousi hämmentynyt hymy ja hän nyökkäsi.

Janna ilmestyi talliin, ja silmälasipäisen tytön katse kiinnittyi Jusuun ja Santtuun. Poika katsoi, miten nuoremman tytön silmät kaventuivat pieniksi viiruiksi, ja sitten hän kohensi silmälasejaan etusormellaan katseensa muualle siirtäen. Jusu ojensi kamman takaisin jonka Santtu otti käsiinsä kömpelösti.
“Okei, kiitos. Kun neuvoit siis. Ja kammasta, kun palautit sen. Vaikka Fifin kampahan se on..” Santtu tunsi poskiensa punehtuvan sanojen vain tullessa ulos ja hänen katseensa kiinnittyi tiiviisti kämmenillä lepäävään kampaan. Poika ei nähnyt hymyilikö Jusu vai katsoiko häntä kummeksuen, mutta nainen poistui vähitellen paikalta sanoen, ettei kestä kiittää.
Avan ja Santun lisäksi valmennuksessa oli kaksi Auburnista tullutta ratsukkoa. Ne hevoset olivat todella hienoja, juuri sellaisia jotka Santtu voisi kisakentille kuvitella. Mutta olihan Avakin Sepon kanssa tosi näyttävä silloin kisoissa, kun Seppo oli niin viimeisen päälle laitettu. Santun pitäisi myös opetella tekemään sellaisia ihme nutturoita Fifin harjaan.
“Noniin, ottakaa ohjat ja lähtekää verryttelemään!” valmentajan ääni sai Santun havahtumaan. Hän keräsi nopeasti ohjat ja pyysi Fifin raviin, josta poika lähti ratsastamaan isoja ympyröitä. Hän oli luottavainen, että nyt hypyt sujuisivat yhtä hyvin kuin viime kerrallakin.

554 sanaa
Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 5.-7.4., tunnelmia ennen 3. osakilpailua Lehtovaarassa

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 02.04.19 15:12

Santusta oli ihan hurjan jännittävää päästä lähtemään lappiin. Äiti ja isä olivat jo monta viikkoa sitten varanneet hotellista huoneen, johon koko perhe majoittuisi paria päivää ennen kolmansia osakilpailuja. Molemmat olivat ottaneet muutaman lomapäivän ja yllättäneet Santun kertomalla, että edessä olisi perheloma. Eikä mikä tahansa perheloma, vaan Fifi pääsisi mukaan! Äiti oli ollut tosi ponteva ihan samantien hotellihuoneen varattuaan ja soittanut suoraan Lehtovaaraan.
“Niina Aarnipuro päivää”, oli nainen esitellyt itsensä. Santtu oli istunut pöydän ääressä läksyjä tehdessään ja samalla kuunnellut miten puhelu etenee. Fifille luvattiin suotuisaan hintaan pihattopaikka Lehtovaarasta jossa poni saisi elellä ne pari päivää kisoihin saakka ja Santtu oli hypätä kattoon riemusta. Lappiin Kaapon ja Fifin kanssa! Seuraavaksi äiti vuokrasi trailerin, jonka isä kävi matkaa edeltävänä päivänä pihaan hakemaan.

“Onko nyt kaikki?” äiti oli hössöttänyt koko aamun ja kivahtanut heti, jos joku erehtyi hänen jalkoihinsa. Eli Kaapo pääosin, sillä koira halusi kovasti olla menossa mukana, eikä ihan ymmärtänyt että nyt Niina on pahalla päällä.
“On, on. Eiköhän lähdetä”, isä yritti hoputtaa viidennen kerran. Vihdoin se tuntui tuottavan tulosta, sillä äiti laittoi keittiöstä valot pois päältä ja käveli viimeisen matkakassin kanssa eteiseen.
“Me mennään jo autoon!” Santtu hihkaisi ja avasi oven. Kaapo sai juosta ulos ensimmäisenä ja Santtu pian perässä. Kaapo pääsi istumaan takapenkille, pyyhkeen kanssa, sillä äitiä inhotti että koiran likaiset tassut sotkivat auton penkit. Takakontti oli täynnä tavaraa, ja traileri oli kiinnitetty auton perään. Jännitys ja innostus kutkuttelivat Santun vatsassa, sillä se oli takuulla hienointa mitä Santulle oli Kaapon ja Fifin saamisen jälkeen tapahtunut.

“Ai että, kyllä teidän nyt kelpaa”, Tiina totesi leveästi hymyillen kun Santtu talutti matkaan varustettua Fifiä traileria kohti. Poika oli eilen pakannut ihan kaiken tarpeellisen, ja varmasti vähän tarpeettomankin, mukaan, ja nyt viimeisenä itse poni. Fifi katseli traileria selvästi ihmetellen, että yksinkö hän on nyt sinne menossa, mutta kapusi kyytiin kuin vanha tekijä.
“Muistat pysähtyä välillä taluttamaan sitä, eikös vaan?” Tiina muistutti lämpimästi hymyillen. Santtu nyökytteli päätään.
“Joo, muistan. Kyllä me pärjätään”, poika lupasi ja nosti trailerin rampin ylös. Mistä se itsevarmuus oikein kumpusi? Santtu ei itsekään tiennyt. Ehkä innostus oli tarpeeksi suuri ettei epävarmuus saanut tilaa.

Ensimmäinen pysähdys oli tieltä syrjemmässä olevalla bensa-asemalla, mahdollisimman sivussa muusta liikenteestä. Vieras ympäristö ja oudot hajut saivat Fifin jännittyneeksi ja ravailemaan hetken rauhattomasti. Seuraava pysähdys oli tien viereen merkityllä taukopaikalla, josta kulki autoja vierestä melko läheltä. Santtu puristi riimunnarua kaksin käsin, mutta Fifi ei tuntunut välittävän edes ohi menevästä rekasta. Kolmannen kerran he pysähtyivät matkan varrelle osuneen kauppakeskuksen eteen, jonka Hesburgerista äiti lähti ostamaan kaikille matkaevästä. Parkkipaikalla oli samaan aikaan lapsiperhe, jotka halusivat päästä silittämään Fifiä. Santtu laittoi uuden heinäpussin Fifille ennen matkan jatkumista, ja lupasi ponilleen että seuraavan kerran pysähtyessä he olisivat perillä.

Lehtovaaran pihaan saapuessa oli jo ihan pimeää ja Santun jalat olivat ihan puutuneet istumisesta. Poika napsautti hihnan kiinni Kaapon pantaan. Hän muisti lukeneensa tallin sivuilta että koirat pitäisi jättää autoon, mutta jos äiti veisi Kaapon kauemmas hihnassa niin eikai se haittaisi? Pitäisi senkin päästä pihalle. Isä jäi kättelemään tallin pihaan ilmestyneen naisen, joka esitteli itsensä Ririksi. Matkasta nuutunut Fifi pääsi hetken kävelytyksen jälkeen sille varattuun pihattopaikkaan ruokien ääreen ja Santtu saattoi jättää sen hyvillä mielin Lehtovaaraan kun Aarnipuron perheen matka jatkui noin puolentunnin ajomatkan päässä olevaa hotellia kohti.

Santun aamu hotellissa lähti käyntiin aamiaisbuffetilla, josta poika salakuljetti pari pekonin siivua käsipaperiin käärittynä takaisin huoneeseen jossa Kaapo odotti. Siitä matka jatkui isän kanssa laskettelurinteeseen kunhan sukset saatiin ensin vuokrattua. Mäessä vierähti useampi tunti, ja puolenpäivän aikoihin kaksikko palasi takaisin hotellille päivälliselle. Päivällisen jälkeen perhe pakkautui autoon ja suunta otettiin kohti Lehtovaaraa.

Fifiä pihatossa harjatessaan Santtu kuvitteli huomisia kisoja, miten tallin piha kuhisee ihmisiä ja hevosia ja vatsassa leijailisi kasapäin perhosia. Minnehän Ava ja Janna majoittavat hevosensa? Varmaan Lehtovaaraan myös. Onneksi Santun ei tarvinnut huolehtia siitä enää, kun Fifi oli siellä jo. Poni tuuppaisi omistajaansa kevyesti päällään pojan haaveillessa omiaan, ja kiireenvilkkaa Santtu varusti poninsa loppuun.

Äiti ja isä olivat lähteneet mukaan metsään suksilla ja Kaapo sai juosta vapaana kunhan he pääsivät tallista tarpeeksi pitkälle. Fifi pärskähteli tyytyväisenä lumessa kävelessään, kai se maisema oli sille tuttu ja kodikas.
“Otahan nyt vähän laukkaa sen kanssa niin minä otan kuvan!” isä kehotti pysähtyessään kaivamaan kännykän käsiinsä.
“Onko sun pakko?” Santtua nolotti jo valmiiksi, mutta isä vaati saada ainakin yhden kuvan muistoksi. Santtu lyhensi ohjaa ja maiskautti pohkeita antaessaan. Fifiä ei tarvinnut toistamiseen pyytää kun poni hyppäsi laukkaan niin että lumi pöllähti. Santtu sai tarttua sen paksusta harjasta kiinni kyydissä pysyäkseen, ja alun säikähdyksen jälkeen poika alkoi nopeasti nauttimaan vauhdista. Kaapo lähti juoksemaan kaksikon perässä innoissaan, eikä aikaakaan kun koira oli kirinyt heidät kiinni.

Lumista maisemaa valaisi hiljalleen laskeva ilta-aurinko, ja se hetki tuntui suorastaan taianomaiselta kolmen parhaan kaverin mielestä.
Fifin päiväkirja V8fhuXq
Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 10.4.19, estevalmennus Hallavassa

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 22.04.19 11:52

Meillä Fifin kanssa on mennyt kisoissa niin hyvin, etten vieläkään voi oikein uskoa. Olisipa sillä kotona oma karsina, niin voisi ripustaa kisoista saadut ruusukkeet sen oveen. Nyt ne saivat olla koristamassa varustekaapin ovea. Joka kerta ne nähdessäni mulle tulee niin hyvä mieli, että alkaa väkisin hymyilyttää. Vaikea uskoa, että Fifi on ollut mulla vasta kolme kuukautta. Tuntuu kuin mä olisin tuntenut sen mun koko ikäni!

Meidän alkutaival onkin mennyt aika vauhdilla. Ensin me käytiin maastossa kävelemässä ja opettelemassa, miten toimia yhdessä. Sitten Fifi sai opetella olemaan Kaapon kanssa, vaikka ei se paljoa opettelua vaatinut. Fifi oli jo ennestään tuttu koirien kanssa, ja Kaapo hevosten. Ne tulivat juttuun heti tosi hyvin. Sitten yhtäkkiä meidät kiskaistiinkin mukaan tähän Tie Tähtiin mittelöön, josta mä en ollut koskaan ennen kuullutkaan. Se kuulosti tosi pelottavalta ja isolta asialta, ja muistan vieläkin miten vapisin jännityksestä ensimmäisissä valmennuksissa. Nyt se ei enää tunnu niin pahalta. Jännitys on helpottanut ja vaihtunut innostuksesta melkein arkeen, niin monta valmennusta meillä on takana. Ja mä olen oppinut ihan hirveän paljon ja opin kokoajan lisää.

Olin kai ollut niin ajatuksissani, etten edes tajunnut nousseeni Fifin selkään. Siellä mä kuitenkin olin ja vasta Avan ääni sai mut havahtumaan.
“Sun satula on vinossa”, tyttö kommentoi. Hämmentyneenä vilkaisin alaspäin, ja tajusin satulan todella olevan enemmän toiselle kyljelle kallistunut. Nojasin enemmän vastakkaiseen jalustimeen ja satula keinahti oikealle paikalleen. Kumarruin kiristämään satulavyötä, jonka huomasin olevan ihan hirvittävän löysällä. Olin ilmeisesti unohtanut kiristää sen ihan kokonaan kun nousin Fifin selkään. Pitäisi ensi kerralla keskittyä enemmän tekemiseen kuin ajattelemiseen.

Kentällä oleva tähtimuodostelma näytti hirvittävän pelottavalta. Siinä oli todella monta estettä todella lähekkäin. Kiitin onneani että Fifi oli aika pieni, niin ehkä ehtisin kääntää sen tarpeeksi nopeasti tiheille esteille. Seppo ja Ava joutuivat aloittamaan, ja jännittäen jäin seuraamaan vierestä miten heillä menisi. Ava sai sen näyttämään helpolta ja Seppokin näytti varsin tyytyväiseltä itseensä. Oli kiva nähdä, että Ava tuntui löytäneen sisunsa uudelleen.

Nielaisin ääneti lähtiessäni ratsastamaan tehtävää Fifin kanssa. Ponin korvat kääntyivät höröön kun ensimmäinen este alkoi lähestyä. Nousin jalustimien varaan kevyeeseen istuntaan ja pidätin kevyesti jotta Fifi malttaisi keskittyä jalkoihinsa. Ensimmäinen este ylittyi, ja olin jo valmiina kääntämässä seuraavalle. Väliin tuli kaksi laukka askelta, vaikka sen olisi voinut mennä yhdellä. Kannustin Fifiä kolmannelle eteenpäin, että saisimme siihen nyt oikean määrän askelia. Kaksi taas, ja hyppy. Hyvä!

Valmennuksen loppua kohti puomeja alkoi tipahdella, ja huomasin olevani ihan hiestä märkä. Kevätaurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta ja se tuntui hirvittävän kuumalta pitkän talven jäljiltä. Fifikin puuskutti sen kuuloisena, että sekin oli oikeasti joutunut koville.
“Joo, eiköhän sen ole nyt parempi kävellä. Hyvinhän se teillä menikin! Päästä vaan pitkät ohjat”, Dineo sanoi hymyillen. Nyökkäsin ja annoin ohjien tippua löysiksi Fifin kaulaa taputtaen.

439 sanaa

Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 14.4.19, kouluvalmennus Auburnissa

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 22.04.19 11:53

Melkein harmitti mennä taas maneesiin kun sää oli kuitenkin hyvä. Harvemmin me Fifin kanssa muutenkaan maneesissa ollaan, talven aikana me ei taidettu käydä kertaakaan. Jos ei tietty valmennuksia lasketa. Talvi me vaan maastoiltiin ja mentiin kentällä rauhallisesti. Ensi talvena mun kyllä ehkä pitäisi klipata Fifi, niin säästyisin pahimmalta karvanlähdöltä. Mutta ei issikka taida olla issikka jos se ei ole joka sään kestävä ja hillittömän karvainen.

Samaisen karvaponin kanssa me oltiin nyt maneesissa kiristelemässä satulavyötä. Fifi pureskeli kuolaimiaan äänekkäästi kun vyö kiristyi, vaikka yritin tehdä sen erityisen hitaasti ja varovasti. Sormin vedin pitkät karvat sivuun ettei ne jäisi solkiin kiinni ikävästi ja suoristin selkäni. Pienellä maiskautuksella pyysin Fifin uudelleen liikkeelle.

Fifi tuntui jotenkin normaalia jäykemmältä ja haluttomalta liikkua. Hallavan estevalkassa se oli ollut ihan hyvä, mutta nyt poni pysähteli vähän väliä ja ainoa käyntiä nopeampi askellaji jota se mielellään tarjosi oli hyvin töyssyhtelevä töltti. Fifin pysähtyi taas ihan yllättäen uralle jonka takia takana tullut Kiia punaisen tammansa kanssa sai yhtä nopeasti kääntää ratsunsa voltille.
“Sori”, äännähdin hänelle pahoittelevasti ja pyysin Fifiä pohkeilla taas eteenpäin. Se heilautti päätään ja otti pari pakkiaskelta sen sijaan, ennenkuin se lähti taas liikkeelle. Kulmani painuivat mietteliäänä kurttuun, sillä ei Fifi koskaan ennen ole niin haluton ollut.

Se rata ei ollut vaikea, me oltiin Fifin kanssa menty se jo ainakin sata kertaa. Nyt kuitenkin tuntui ihankuin Fifi ei olisi koskaan ennen mitään niistä asioista tehnyt. Alkoi harmittaa, kun edes pysähdykset eivät olleet hyviä, vaikka niitä me ollaan harjoiteltu ihan tosi paljon.
“Sillä taitaa olla vähän huono päivä tänään?” Heidi kysyi kun sain jälleen pyytää pohkeilla Fifiä ihan oikeasti liikkumaan. Ei se ollut niin ihmeellisen tuntuinen vielä kun me kuljettiin Purtseilta sinne.
“Kai”, vastasin ja napautin kertaalleen oikein kunnolla pohkeilla Fifin kylkiä. Poni viskaisi häntäänsä ja lähti raviin, joka tippui aika nopeasti töltiksi. Pyysin sen käyntiin suu tiukkana viivana.

Meidän olisi pitänyt laukannostoja Heidin mukaan harjoitella, mutta me päädyttiinkin opettelemaan ihan vaan eteenpäin kulkemista. Heidi neuvoi tekemään paljon siirtymisiä, etten pyytäisi mitään askellajia ihan hetkeä pidempää. Hän myös pyysi hellittämään ohjasotetta ja mun itsenikin piti rentoutua, kun turhautumisen kuulemma huomasi ulospäinkin. Annoin Fifille ohjaa vähän enemmän ja huokaisin syvään.

Valmennuksen loputtua me lähdettiin Avan kanssa takaisin Purtseille ratsain. Fifi sai kulkea pitkin ohjin, ja se vaikutti heti tyytyväisemmältä ulos päästessään. Ärsyttikö sitä tosiaan maneesissa olo niin paljon?
“Mikä ihme sitä oikein vaivasi?” Ava ihmetteli myös Fifiä katsellen Sepon selästä. Tytön äänessä oli vivahdus aitoa uteliaisuutta, jonka hän kai itsekin huomasi. “Vaikka hyvä vaan että sekin on välillä hankala, ettei vaan Seppo oo.”
“Nii”, päädyin vain myöntymään Avan sanoihin. En ikinä ylttäisi yhtä korkealle kilpailuhenkisyydessä kuin Ava, eikä mua haittaa vaikka me Fifin kanssa ei pärjättäisikään kisoissa. Kunhan me pärjätään keskenämme. Kumarruin rapsuttamaan ponin kaulaa joka kulki rennosti käyntiä pää alhaalla. Ehkä sillä oli nyt vaan huono päivä.

459 sanaa
Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 16.4.19, estevalmennus Lehtovaarassa

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 22.04.19 11:56

Tuntui aika hassulta lähteä niin kauas pelkän valmennuksen takia, oltiinhan me ehditty valmentautua jo vaikka kuinka paljon lyhyempienkin matkojen päässä. Silti, äiti ja isä olivat sitä mieltä, että kyllä kannattaa mennä kun mahdollisuus on. Niinpä me Avan kanssa lähdettiin, ja Avan äiti lähti meille kuskiksi. Isä antoi minulle viisikymppisen setelin bensarahaksi jonka tarjosin Elina Pulkkaselle autoon noustuani. Koska kevät alkoi olla jo aika pitkällä oli vielä valoisaa meidän lähtiessä Kaajapurojen pihasta. Pari tuntia ja sitten olisikin ihan pimeää.

Autossa vallitsi hiljaisuus kun Ava keskittyi puhelimeensa. Yritin kuumeisesti keksiä jotain puheenaihetta, mutta päädyin lopulta itsekin katselemaan hämärtyviä maisemia aina siihen saakka, kunnes pysähdyimme puolessa välissä matkaa ABC:n pihaan hevoset katsastamaan. Harmittikohan Avaa, että se joutui ilman Jannan seuraa matkustamaan vain minun kanssa?
Navigaattorin ilmoittaessa Lehtovaaraan saapumisesta piristyin vähän, pitkä ajomatka oli hirvittävän puuduttava. Ponit otettuamme trailerista Avan kanssa kävimme kääntymässä niiden kanssa kentällä, josta niiden matka jatkui karsinaan iltaruokien ääreen. Riri oli meitä vastassa näyttämässä mihin karsinaan ponit voisi laittaa yöpymään.

Elinalla ja Avalla ei tuntunut olevan paljoa juteltavaa edes iltapalan äärellä, joka syötiin Elinan vuokraamassa asuntoautossa. Hän oli parkkeerannut sen tallin pihaan, joka oli aika hauskaa. Saisi heti aamusta katsoa ikkunasta ulos ja nähdä hevosia. Kyllä minun äiti aina juttelee tosi paljon vaikka olisikin vieraita, mutta ehkä Pulkkaset juttelevat sitten keskenään enemmän. Jotain Elina kyseli koulunkäynnistäni ja muista harrastuksista ja Fifistäkin, ihan sellaista pientä vain jotain keskustelua aikaan saadakseen. Ainakin niin pitkään kunnes Ava huokaisi ääneen raskaasti silmiään pyöräyttäen ja sanoi “äiti hei” sellaisella äänensävyllä, että häntä ei enää huvittanut kuunnella.

“Mä voin kyllä auttaa”, tarjouduin heti kun Elina nousi siivoamaan jälkiä iltapalasta. Elina kuitenkin huiskautti vain kättään ja sanoi, ettei tarvitsisi. Sen sijaan hän ilmoitti, että minun pitäisi nukkua makuutilassa Avan kanssa. Kesti hetki, että ymmärsin mitä Elina olikaan oikein sanonut, ja heti sen ymmärrettyäni tunsin miten poskiani alkoi kuumottaa. Hän kuulosti siltä, kuin se olisi hyväkin idea, joten en kehdannut väittää vastaan. Onneksi Ava halusi käydä vielä tallissa, jonne suostuin lähtemään mukaan ilomielin.
“Jännä miten väsyttävää matkustaminen on”, totesin enemmänkin itsekseni Avan vieressä seisoessani ja karsinassaan makaavaa Seppoa katsellessani. Pienhevonen oli niin väsähtänyt, että se ei häiriintynyt yhtään saamastaan yleisöstä.
“Mm”, Ava äännähti vastaukseksi hajamielisen kuuloisena. Kävin rapsuttamassa myös torkkuvaa Fifiä karsinan kaltereiden läpi vielä ennenkuin lähdimme takaisin asuntoautolle.

En minä ole koskaan ennen nukkunut tytön vieressä.

Tuijotin sänkyä tietämättä miten siitä edetä. Ava oli jo kömpinyt peiton alle hyvin tyytyväisen näköisenä, eikä häntä tuntunut haittaavan yhtään. Minulla sen sijaan kämmenet hikosivat ja poskia kuumotti kun mietin, oliko outoa nukkua kunnon vaatteet päällä. Olin vain ottanut päälläni olleen hupparin ja sukat pois, muuten minulla oli edelleen t-paita ja lötköt housut joissa olin sinne matkustanutkin. Ei minulla ole edes sukulaisia, joiden vieressä olisin nukkunut.
“En mä pure”, Ava sanahti peiton alta minua katsoessaan. Käytin katseeni tytössä pikaisesti ja nyökkäsin lyhyesti. En halunnut että Avaa haittaisi, että hän joutuu nukkumaan vieressäni. Entä jos kuorsaan? Tai teen jotain muuta noloa unissani? Lyön häntä vahingossa? Olen kyllä kai aika rauhallinen nukkuja mutta silti.. Tyttö käänsi kylkeään, jonka otin eleenä, ettei se haittaisi. Vähitellen siirryin sängylle omalle puolelleni ja vedin peiton päälle.
“Öitä”, mumahdin vielä selkäni Avalle kääntäen. Sain vain hiljaisen “mmh” äännähdyksen vastaukseksi.

Seuraavan kerran silmät avatessani näin ensimmäisenä ihan kasvojeni edessä olevat siniset hiussuortuvat. En edes muista nukahtaneeni, mutta olinkin kai matkan jälkeen niin väsynyt että se tapahtui niin äkkiä. Seuraavaksi rekisteröin tuoksun, joka on sillä lailla makea, ettei siitä tule huono olo. Räpäytin silmiäni ja hengitin syvään. En osaa sanoa, oliko se peräisin hajuvedestä vai shampoosta, mutta Avasta se tuli kuitenkin. Vasta kolmanneksi huomasin, että olin yön aikana kierähtänyt ihan tyttöön kiinni. Hän makasi edelleen selkä minua kohti, ja toinen käsivarteni lepäsi hänen kyljellään. Hengitykseni salpautui kuin iskun saaneena, ja piinallisen pitkään sekuntiin en uskaltanut hievahtaakaan.

Ava hengitti rauhallisesti ja syvään, joka kieli että tyttö oli vielä unessa. Kiitin mielessäni onneani, ja toivoin sen jatkuvan vielä hetken. Niin varovasti kuin mahdollista kohotin ensin käteni Avan kyljeltä ja hitaasti kierähdin selälleni. Unen lämpö oli kadonnut ja olin jo täysin hereillä, joten nousin samantien vaivihkaa ylös pukeutumaan sydän edelleen hakaten äskeisen takia.
Aika pian sen jälkeen herätyskello pirahti soimaan jota säpsähdin. Olin taas vaipunut omiin ajatuksiini, joissa muunmuassa ihmettelin Avan pyjaman pehmeyttä.
Elina tuli ajamaan tyttärensäkin sängystä ylös ja tarjosi meille aamiaista, jota hyvillä mielin lähdin syömään.
“Miten sä nukuit?” kysyin Avalta viimein oman aamupalan selätettyäni. Vatsaa kouraisi jännitys, entä jos Ava sittenkin oli ollut hereillä?
“Tosi sikeesti, väsyttikin ihan sikana”, Ava vastasi tuoremehua hörpäten. Nyökkäsin. Eli ei hän varmaan ollut huomannut mitään outoa. Hyvä.

Valmennukseen ei ollut enää kauaa, ja me alettiin Avan kanssa valmistautua. Ennen hevosten varustamista meidän pitäisi varustaa itsemme, jonka mä olin hetkessä tehnyt. Housut, kypäräpussi mukaan josta löytyi hanskatkin, ja kengät. Menisin sillä samalla eilisellä hupparilla. Avaa jouduin odottelemaan, sillä tyttö oli hukannut kypäränsä. Elinan kanssa ryhdyimme etsimään sitä Avan apuna, mutta koko asuntoauto oli varmasti etsitty jo moneen kertaan läpi eikä sitä vieläkään löytynyt. Avaa harmitti ihan selkeästi. Hetken tuumattuani päätin lähteä tarkistamaan trailerilta, varmuuden vuoksi. Silloin vielä luulin, että se aamuinen olisi varmasti sen päivän jännittävin hetki. Olin kuitenkin väärässä, kun kypärä löytyi trailerista. Palautin sen Avalle, meillä alkoi kohta olla kiire, ja se tuli pussaamaan minua poskelle.

Ihan totta.

Ava pussasi minua poskelle ihan tuosta noin vain, kuin se ei olisi yhtään erikoista. Varpaista saakka nousi ensin kylmä aalto joka muuttui kuumaksi, ja sai varmasti naamani punaiseksi ihan korvia myöten. Se oli ensimmäinen pusu jonka olen keneltäkään saanut, kun äidin pusuja ei lasketa. Sankariksikin Ava kutsui.
“No tuletko sä?” Ava huusi kauempaa, ja havahduin vasta silloin jääneeni paikalleni seisomaan. Kiirehdin tytön perään katseeni visusti maassa pitäen, niin ehkä silloin punastumistani ei huomaisi niin helposti.

En tiedä, huomasiko Ava sitä missään vaiheessa, mutta jos huomasi niin ei hän ainakaan mitään siitä sanonut. Kaikessa hiljaisuudessa varustin reippaan oloisen Fifin, ja vielä ennen selkään nousua toivotin Avalle onnea valmennukseen. Tyttö oli taas laittanut hiuksensa kiinni, enkä oikein tiennyt, tykkäsinkö niistä enemmän auki vai kiinni. Oikeastaan ne näytti kivalta ihan kummin vain..

Fifi oli koko valmennuksen yhtä kiva kuin normaalistikin. Se hyppäsi hyvin ja oli innokas, vaikka pari kertaa puomit tippuivatkin. Se taisi olla oma syyni, kun jäin välillä tuijottamaan joko Fifin niskaa tai Sepon selässä olevaa Avaa, enkä keskittynyt ratsastamiseen. Hankalin kohta meille oli varmasti kolmannelle esteelle kääntäminen sarjan jälkeen, johon en vain ikinä ollut kunnolla hereillä. Onneksi Fifi oli hieno ja korjasi paljon tekemiäni virheitä.

1050 sanaa
Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 19.4.19, kouluvalmennus Hallavassa

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 24.04.19 14:12

Tarina kirjoitettu @Ava P.n kanssa tehdyn yhteistarinan pohjalta

Yleensä Santtu odotti valmennuksia innolla. Nyt pojan ilme oli kuitenkin vakava hänen harjatessa trailerin luona vaaleaa poniaan, joka seisoi turpa lähes maata viistäen puoliunessa. Fifi oli jostain syystä tuntunut oudolta viime päivinä, välillä se ei ollut yhtään niin innokas kulkemaan eteenpäin kuin normaalisti, ja se tuntui pihatossakin viihtyvän mieluummin omissa oloissaan kuin Sepon kanssa.
“Mitä sä mietit?” Avan ääni sai Santun havahtumaan ajatuksistaan. Poika käänsi katseensa Avaan, ja hänen poskiaan alkoi samantien kuumottamaan. Lehtovaaran valmennuksen jälkeen Avaan katsoessaankin Santun mieleen palautui tytöltä saamaan poskisuukko, joten hän käänsi katseensa takaisin poniinsa.
“Kunhan mietin”, Santtu huokaisi hiljaa, “Fifi on ollut tosi outo pari päivää.” Pojan mieltä painoi ajatus, jos poni olikin kipeä, tai että hän olisi laittanut sen liian koville aktiivisen valmentautumisen takia.
“Ai. Millä tavalla outo? Sehän näyttää kovin rauhalliselta”, Avan ääni kuulosti ihmettelevältä. “Ei se varmasti ole mitään vakavaa.”
“Niin kai”, Santtu kohautti harteitaan ja kumartui ottamaan kaviokoukun Fifin harjapakista. “Se on vaan ollut.. No, outo. Kun yleensä se kulkee eteenpäin ihan mielellään ja nyt sitä saa pyytää paljon enemmän, eikä se Seponkaan kanssa oo samalla tavalla ollut.” Eikö Ava sitten ollut huomannut sitä? Kuvitteliko Santtu vain? Ehkä hän tosiaan huolehtii liikoja, ja se on vain jotain ohimenevää.
“Ootko sä lisännyt sen ruokintaa ollenkaan? Seppohan vikuroi silloin sen takia, kun sillä ei ollut energiaa”, Ava huomautti puuhatessaan mustan poninsa luona. “Tiinalta kannattaa kysyä, jos haluat”, Ava lisäsi ja sipaisi olkapäälleen siirtyneet hiukset takaisin selkänsä taakse.
“Kyllä sen ruokinnan pitäis olla ihan kunnossa, me katsottiin se heti alkuun..” Santtu mutisi vaisuna. Hän oli itse ottanut netistä selvää heti luvattuaan lähteä koko kisaan mukaan, että mitä kisahevonen tarvitsee jaksaakseen. Ehkä hänen pitäisi varata Fifille eläinlääkärille tarkistuskäynti tai hieroja tai jotain.. “Mutta eiköhän se siitä”, Santtu totesi lopettaakseen sen keskustelun, sillä hän ei halunnut huolestuttaa Avaa tai kuulostaa hankalalta. Tytöllä oli takuulla kädet täynnä ihan omankin poninsa kanssa.

Yhtäkkiä Ava oli siirtynyt halaamaan Santtua, ja lähes yhtä nopeasti päästi myös irti. Tytön kasvoilla kareili hymy.
“Ei se varmasti ole mitään”, Ava kuulosti varmalta ja palasi Sepon luokse. “Laitanko Sepolle pintelit vai suojat?”
Santulla meni hetki pidempään selvitä äskeisestä. Pojan posket muuttuivat hetkessä kirkkaan punaisiksi ihan korvia myöten, jonka hän yritti peittää kääntymällä mukamas etsimään jotain Fifin tavaroiden seasta, vaikka Fifi oli kohta suitsia vaille valmiiksi varustettu.
“Ööm”, poika äännähti ja vilkaisi Avan suunnille lyhyesti olkansa ylitse. “Laita pintelit, kun me ollaan menossa kouluvalmennukseen.” Fifilläkin oli vaaleansiniset pintelit jaloissaan, jotka olivat vielä lähes käyttämättömän näköiset.

“Olitko sä nyt lukiossa?” Sepon jalkoihin pinteleitä kierittävä Ava kysyi ihan yllättäen, joka sai Santun vähän hämmentymään. Hän ei ollut tottunut, että muita kiinnosti hänen elämänsä.
“Joo”, Santtu vastasi nyökäten ja alkoi laittamaan suitsia Fifille. Poni tuntui havahtuvan vasta kuolaimet suuhunsa saatuaan, että nyt ollaan tosiaan hommiin menossa. “Mä haluan opiskella eläinlääkäriks. Tai.. Nii.” Se oli enemmänkin pojan vanhempien toive kuin Santun itsensä.
“Entä sä? Onko sulla jotain toiveammattia?” Santtu kysyi ja vilkaisi ranteessaan olevaa rannekelloa. Kaksikolla olisi vielä hetki aikaa ennenkuin valmennus alkaisi. Ava vastasi ettei hän tiennyt, jonka takia hän oli päätynyt hakemaan lukioon.
“Ai”, Santtu äännähti ja irrotti riimun Fifin kaulalta suitsien ollessa niiden paikalla. Fifi mutusteli kuolaimiaan korvat rennosti sivuille kääntyneenä. Aika moni tuntuu hakevan lukioon sen takia, ettei tiedä mitä muuta tehdä. Santulle ammattikoulu ei koskaan ollut edes vaihtoehto.
“Miten paljon eläinlääkärit tienaa?” Ava kysyi.
“No se vähän riippuu mihin erikoistuu. Kirurgithan tienaa aika paljon”, Santtu kuulosti pohdiskelevalta. “Mä en vielä tiedä mihin haluisin erikoistua, mutta onneks ei ihan vielä tarviikkaan. Mun isä on kirurgi. Ihan ihmisten siis.” Se taisi olla ensimmäinen kerta kun Santtu jakoi itsestään ja perheestään niin paljon kenellekään niin lyhyessä ajassa.
“Kirurgilla on ainakin paljon töitä, luulisin”, Ava pohdiskeli ääneen. Hän alkoi myös olla valmis Sepon kanssa.
“Joo”, Santtu myönsi ja otti askeleen kohti kenttää. “Mennäänkö?” poika kysyi kohottaen kasvoilleen hymyn pää kevyesti kallellaan. Ihme kyllä Avan kanssa juttelu oli saanut hänet aikaiseen verrattuna paljon paremmalle tuulelle.

Poika yritti pitää hyvästä tuulestaan kiinni koko valmennuksen ajan, vaikka Fifi ei tuntunutkaan niin hyvältä kuin Santtu toivoi. Paremmin poni meni kuin Santtu ehti pelätä, mutta sen häntä huiski normaalia enemmän ärsyyntyneen oloisena aina, kun Santtu pyysi sitä eteenpäin. Hänen pitäisi pyytää äitiä varaamaan eläinlääkärille aika heti kotiin päästyään.

686 sanaa
Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty 1.5., sinitukkainen tyttö ja kultaponi

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 01.05.19 21:40

Kirjoitettu yhdessä @Ava P.n kanssa

Tiina oli leiponut munkkeja ja tuonut simaa tallin varustehuoneeseen vapun kunniaksi. Santun äiti ei osaa leipoa, eikä liiemmin siitä pidäkään. Siinä missä Tiina Kaajapuro on lämmin ja pullantuoksuinen Santun äiti on tiukka ja haisee kalliilta hajuvedeltä. Munkit oli asetettu kuvun alle pöydälle, ja niiden vieressä oli lappu jossa luki "saa ottaa" pallomaisen hymynaaman kanssa. Tallissa oli sillä hetkellä aika hiljaista, joten Santtu oli kehdannut jäädä maistamaan Tiinan leipomuksia. Kaapo istui pojan edessä ja tapitti silmä kovana, josko sillekin tipahtaisi palanen. Koiran suupielistä valui vähitellen vanat kuolaa lattiaa kohti.

Santun nenä oli turvonnut ja tummunut enemmän oikean silmän puolelle eilisen naamalla vastaan otetun koripallon takia. Äiti ja isä olivat hyväksyneet vastaukseksi liikuntatunnilla tapahtuneen vahingon eivätkä olleet kyselleet siitä sen enempää. Santtu kuuli askeleita tallin puolelta ja havahtui ajatuksistaan. Loput munkistaan hän antoi Kaapolle ja kämmenselällään pyyhkäisi sokerit suupielistään. Poika kävi hakemassa Fifin harjat joita hän oli alunperinkin lähtenyt hakemaan ja suuntasi tallin puolelle pesukarsinassa odottavaa poniaan puhdistamaan.

Ava nosti katseensa kännykästään ja katsoi Santun kasvoja, kun poika tuli satulahuoneesta ulos. Ovi narisi toisen takana ja pamahti lopulta kiinni.
“Ootko sä saanut turpaan?” Ava kysyi suoraan, laskematta pitelemäänsä kännykkää senttiäkään alemmas. Tytön siniset silmät huomasivat Santun suupieleen jääneet sokerihiput, eikä tämä lopullisen analyysin jälkeenkään laskenut katsettaan toisen kasvoista. Mitä ihmettä Santtu olisi voinut tehdä, että joku olisi halunnut lyödä toista kasvoihin? Ava vaihtoi painonsa toiselle lonkalleen ja odotti pojan vastausta toinen kulmakarva koholla.

Santtu oli jo tervehtimässä talliin saapunutta tyttöä, mutta Ava kerkesi ensin. Santtua alkoi heti hävettää, hänen katseensa alkoi seikkailla kaikkialla muualla paitsi Avan silmissä. Jostain syystä Santun mahassa alkoi lennellä perhosia aina, kun Ava ilmestyi paikalle. Se oli jatkunut siitä lähtien, kun Santtu sai tytöltä pusun poskelle.
“En mä”, Santtu aloitti ja vilkaisi Avaan, jonka luokse Kaapo oli löntystänyt pojan vierestä. Koira heilutti iloisesti häntäänsä tytöltä katseellaan silityksiä kerjätessään. “Tai siis, kun meillä oli eilen koulussa liikuntaa niin mä sain koripallon naamaan”, poika myönsi nolostuneena.

Ava antoi kätensä ensin koiralle haistettavaksi ja silitti sitten sen päälakea hieman. Tyttö ei ollut ihan täysin vakuuttunut Santun antamasta selityksestä.
“Miksi se osui sua naamaan? Eikö koripallon tarkoitus ole nimenomaan ottaa pallo kiinni käsillä, eikä naamalla?” Ava kysyi, eikä voinut pitää pientä virneen alkua pois kasvoiltaan.

“Se näyttää kipeältä, sattuuko siihen?” tyttö kuitenkin kysyi vielä, käsi edelleen tehden mekaanista silitysliikettä Kaapon päälakea pitkin. Hän ei ollut koskaan saanut mistään pallosta naamaansa, sillä liikunta tuntui olevan ainoa aine, jossa Ava oli aidosti hyvä. Kuvaamataidon ohella se oli ainoa kymppi tytön todistuksissa, muiden numeroiden jäädessä huomattavasti alemmaksi.

Santtu ei ihan ymmärtänyt ensin, että Ava vitsaili, ja pojan ilme kävi vaikeana hänen yrittäessä keksiä selitystä sille. Vasta huomatessaan Avan vienon hymyn Santtu ymmärsi sen olevan hyväntahtoista huumoria, joka sai hymyn nousemaan myös pojan kasvoille.
“Mä kai pelasin sitten väärillä säännöillä”, Santtu vastasi. Avan vieressä seisova kultainennoutaja heilutti onnellisen näköisenä häntäänsä tytöltä silityksiä saadessaan.
“No, joo, vähän vaan”, Santtu myönsi. Vähitellen Santtu jatkoi matkaansa pesukarsinaa kohti ettei Fifin tarvitsisi odottaa yksin hirveän pitkään. “Mut ei se haittaa”, poika lisäsi vielä ettei Ava luulisi hänen olevan heikko tai nössö, niinkuin kaikki koulussa.

Ava yritti ajatella miten olisi reagoinut, jos olisi saanut vastaukseksi eri syyn mustalle nenälle. Mitä hän olisi ajatellut, jos Santtu olisi väittänyt tapelleensa jonkun kanssa, sillä poika ei varmasti ollut ikinä lyönyt ketään. Siitä Ava olisi voinut laittaa vaikka Sepon uuden satulahuovan pantiksi.
“Mitä sä aiot tehdä Fifin kanssa tänään?” teini kysyi, kun oli seurannut poikaa pesupaikalle. Kermaponin tukka oli takkuinen, Ava tiesi, että Seppo oli mupeltanut sen harjaa aikaisemmin päivällä.

“Ihan vaan kävellä tai jotain”, Santtu vastasi asettaessaan harjapakin alas ponin vierelle. Kaapo kulki kaksikon mukana ja asettui tuttuun tapaan pesukarsinan nurkkaan makuulle odottamaan. Fifi oli ollut niin hyvä edellisissä osakilpailuissa että Santun mieltä painanut huoli oli unohtunut kokonaan ja eläinlääkärille soittamiselta oli vältytty. Aloittaessaan kumisualla harjaamisen Santtu vilkaisi Avaan mietteliäänä.
“Ellet sä sitten haluais mennä sillä?” poika ehdotti vinosti hymyillen. Siitä oli jo tovi, kun Santtu oli sitä ehdottanut, ja vaikka Avalla meni jo paremmin Sepon kanssa se voisi silti olla hauskaa. Santtua ainakin kiinnosti nähdä, miten Fifi kulkisi Avan kanssa.

Ava tuijotti Santtua hetken arvioivasti, kääntäen sitten saman arvioivan katseen Fifiin. Mitä jos poni ei toiminutkaan samalla tavalla, kuin normaalit hevoset? Sillä oli liikaa askellajeja ja nappeja, joiden toiminnasta teini ei ollut varma. Halusiko hän riskeerata oikeasti Santun hänestä olevan kiiltokuvan, jos ei osaisikaan ratsastaa Fifiä?
“Tottakai, käyn vaan vaihtamassa vaatteet”, tyttö vastasi ja hymyili itsevarman näköisenä. Ava ei juurikaan jättänyt Santulla vastausaikaa, vaan käveli varustehuoneeseen kaapilleen ja otti käsiinsä putkikassin, jossa oli tämän ratsastustavarat. Ne oli osittain jääneet purkamatta sunnuntain kisoista.

Ava palasi pesupaikalle kypärä päässään ja tumman turkoosit ratsastushousut korostaen takapuoltaan. Vaalea t-paidan helma oli työnnetty korkeavyötäisten housujen alle ja musta nahkavyö viimeisteli kokonaisuuden. Hiuksensa tyttö oli kiinnittänyt vain poninhännälle, ne lepäsivät suorina Avan selkää vasten.

Hymyillen Santtu nyökkäsi Avalle joka suostui pojan ehdotukseen. Santun katse seurasi tytön perässä hänen lähtiessä kävelemään käytävää pitkin, ja vasta Avan kadottua varustehuoneen puolelle Santtu havahtui jatkamaan Fifin harjausta. Kevyt hymy pysytteli pojan huulilla vielä hetken verran. Avan palatessa takaisin Santtu oli saanut Fifin harjattua ja parhaillaan varusti poniaan jo tottunein ottein. Sen päähän menivät turpahihnattomat suitset D-kuolaimilla, sekä selkään geelialusta issikoille tehtyä yleissatulaa paikallaan pitämään. Pojan katse viipyi tytössä hetken verran pidempään kuin normaalisti. Ava oli aina niin viimeisen päälle laittautunut ja tyylitietoinen, että Santun omat, jo hiukan kuluneet ratsastushousut ja tumman vihreä huppari tuntuivat kaikelta muulta kuin sopivilta. Santtu irrotti Fifin kaulalla olevan riimun ja ojensi poninsa ohjat Avalle.
“Mennäänkö?” hän kysyi vinosti hymyillen, joka sai myös Kaapon nousemaan vikkelästi jaloilleen.

Ava otti ohjat vastaan ja kiinnitti huomionsa Santun kasvoille nousseen vinon hymyn aiheuttamaan reaktioon. Tyttö hymyili toiselle takaisin, eikä enää voinut olla huomioimatta edelleen Santun kasvoilla olevaan sokeriin.
“Sulla on sokeria naamassa vieläkin”, teini kertoi ja hetken mielijohteesta pyyhkäisi kiteet peukalollaan pois.
Ava kääntyi ympäri ja naksautti kieltään Fifille, joka seurasi kiltisti hänen perässään tallista ulos. Se ei ollut lähellekään Seppoa, joka olisi tässä vaiheessa painanut jo korvansa vieraan ihmisen vuoksi niskaansa ja pysähtynyt ainakin kahdesti.
“Tuletko sä?” Ava huhuili, kun ei nähnyt Santtua takanaan enää.

Hämmentyneenä Santtu ei kerennyt reagoimaan kun Ava oli jo ojentanut kätensä ja sipaissut pojan poskea. Sekunnissa Santun kasvot muuttuivat punaisiksi ja Avan kääntyessä poika pyyhki kasvojaan vielä uudelleen hupparinsa hihaan, varmuuden vuoksi. Miten noloa..! Kaapo lähti Avan ja Fifin mukaan, vaikka Santtu itse oli jumiutunut paikalleen. Vasta Avan kutsuessa poika tajusi ottaa jalat alleen ja kiirehti kolmikon perään.

Kentällä Santtu pysähtyi seisomaan Fifin toiselle puolelle ja hajamielisenä katseli kuolaimiaan maiskuttelevaa poniaan.
“Se pullistaa aika paljon, niin kannattaa pari kierrosta kävellä ja sit kiristää vyö kunnolla”, Santtu mainitsi Avan laskiessa jalustimia. “Mä voin vaikka roikkuu”, poika lisäsi vielä ja siirtyi jo ottamaan jalustinhihnasta kiinni.

“Joo”, Ava vastasi ja nosti reippaasti vasemman jalkansa Fifin jalustimeen. Kevyellä ponnistusliikkeellä tyttö nousi pienen ponin selkään, vaikka jalustimet olivat auttamatta liian pitkät.
“Täytyy lyhentää varmaan ainakin viisi reikää. Sä olet kamalan pitkä”, Ava kommentoi virnistäen ja nosti molemmat jalkansa satulan etusiipien päälle.
“Nostatko siltä puolelta?” tyttö kysyi ja nojasi vasemmalle ylettyäkseen itse lyhentämään sen puolen jalustinhihnan.

Santtua hymyilytti ja hän ryhtyi lyhentämään jalustinta Avalle sopivammaksi.
“Enhän mä ees oo pitkä. Ehkä sä oot vaan lyhyt?” Santtu ehdotti ja vilkaisi Avaan toinen suupieli koholla. Tytön kanssa jutteleminen oli vähitellen muuttunut paljon helpommaksi, ja Ava saattoi olla jopa joku, jota Santtu voisi kaverikseen kutsua. Monessa valmennuksessa yhdessä käyminen oli varmasti edesauttanut sitä, sillä niiden aikana Santtu oli päässyt Avaan tutustumaan paremmin.
“Onks hyvä?” poika kysyi ottaessaan askeleen taaksepäin jalustinhihnan lyhennettyään ja sen kiskottuaan takaisin paikalleen. “Näyttää ainakin ihan hyvältä.”

Ava laski jalkansa ja etsi jalustimet varpaidensa alle.
“En mä ole lyhyt, vaan juuri sopivan mittainen”, Ava totesi hymyillen itsevarmana.
“Ja ihan hyvältäkö vain? Mä luulin näyttäväni todella hyvältä”, tyttö kiusoitteli ja naksautti kieltään, saaden Fifin nytkähtämään liikkeelle käynnissä.

Ava antoi ponin kävellä pari kierrosta, jonka jälkeen pysäytti sen ja kurotti kiristämään vyön Santun ohjeiden mukaisesti. Hän muisti miten silloin valmennuksessa oli itse huomauttanut pojalle liian löysästä satulavyöstä.

Jo toistamiseen hämmentyen Avan kiusoittelusta Santtu ei saanut aikaiseksi vastata mitään, ainakaan mitään fiksua, joten poika tyytyi vain naurahtamaan ujon kuuloisesti. Hän jäi katseellaan seuraamaan Fifin kävelyä, ja vähitellen siirtyi kentän reunalle Kaapo mukanaan. Tosiaan, Fifi ei näyttänyt enää niin pieneltä Avan ollessa sen kyydissä. Santtu ei kai itsekään ollut Fifille liian pitkä, mutta hänen kanssaan Fifi tosiaan näytti pieneltä.

Ava tunnusteli Fifiä, se tuntui aavistuksen Seppoa kapeammalta ja olihan se melkein kymmenen senttiä pienhevosta matalampikin. Se tuntui herkältä ohjien päähän, mutta olihan tyttö osannut ratsastaa Ankkaakin. Siitä tuntui olevan ikuisuus, mutta valkean tamman kanssa opitut asiat olivat ehdottomasti vieneet Avan ratsastustaitoja pidemmälle. Niiden ansiosta tyttö luultavasti oli pärjännytkin niin hyvin Tie Tähtiin kilpailuissa.
“Onko tällä jotain outouksia, mistä mun pitäisi tietää?” Ava kysyi vieden Fifin isolle ympyrälle Santun edessä.

“Ei oikeestaan”, Santtu mietti hetken. “Apujen kanssa kannattaa olla tosi selkee, siis jos haluat ravia tai noin. Se tarjoo tosi helposti tölttiä muuten. Vaikka voit sä sitäkin kokeilla jos haluat.” Santtu oli vähitellen itsekin oppinut miten pyytää tölttiä ihan tarkoituksella, ja se oli ehdottomasti hauskin askellaji jossa Santtu oli ikinä istunut. Toistaiseksi kaksikko ei vielä saanut pitkiä pätkiä sitä aikaiseksi, mutta varmasti pian sekin alkaisi sujumaan.
“Tosi kilttihän se on, laukassa saattaa innostua mut oothan sä nähnyt sen”, Fifin ilopukit kun eivät olleet järin suuria ja käsissä poni pysyi ihan aina. “Varmaan sata kertaa helpompi kun Seppo.”

“Katsotaan”, Ava vastasi, eikä antanut epävarmuutensa kuulua äänestään. Häntä ei erityisemmin houkuttanut ryhtyä kokeilemaan vieraita askellajeja, eikä toivonut Fifin tarjoavan sellaisia myöskään omatahtoisesti.
Tyttö puristi kevyesti pohkeella ja pyysi äänellään ponin raviin. Peilien puuttuminen ei ollut häirinnyt Avaa siihen saakka, mutta nyt tyttö ei enää ollut varma mikä askellaji hänen ponillaan olisi. Peilistä teini olisi nähnyt totuuden heti.

Ava joutui kuitenkin luottamaan siihen, että ravin tuttu rytmi tuntui oikealta. Tyttö taivutteli Fifin etupäätä aavistuksen sisälle ja piti voikon muuten suorassa uralla. Vaati hetken tottua ponin melko voimattomalta tuntuvaan askeleeseen, mutta onneksi se parani kierros kierrokselta. Ava oli tottunut Sepon ilmavuuteen ja siihen, miten paljon voimaa piekkarissa oli loppujen lopuksi.
Vaihdettuaan suuntaa pituushalkaisijan kautta, Ava alkoi tuntemaan olonsa itsevarmemmaksi. Fifi oli äärimmäisen nöyrä verrattuna Seppoon ja siniset silmät tuntuivat unohtavan kaiken kermanväristen korvien ulkopuolelta. Hän pyysi ponia väistättämään uralta sisälle ja takaisin, Fifin harjoitusravissa oli helppo istua ja tyttö tunsi pitkien hiustensa hakkaavan selkäänsä mukautuessaan ravin liikkeisiin.

Santun suupielet nousivat ylöspäin pojan katsellessa miten vaivattomasti Ava sai Fifin liikkumaan. Yritteliäs poni teki heti parhaansa ollakseen tytölle mieliksi, ja Santtu ei olisi voinut olla enää paljoa ylpeämpi siitä.
“Vitsi se menee kivasti!” Santtu kommentoi Avan väistättämisen aikana. Pojan mieleen juolahti ajatus ottaa muutama kuva kännykällään, jonka hän kaivoikin esille taskustaan ja ryhtyi napsimaan kuvia, joista toivonmukaan edes yksi olisi onnistunut. Ehkä Ava haluaisi laittaa sen sinne instagramiin, jonka tekemistä Santtukin on harkinnut. Ihan vain seuratakseen Avaa ja vaikka Jannaakin, ja kai Emililläkin sellainen on.

Ava virnisti Santun sanat kuultuaan, mutta vastusti haluaan sanoa “tiedän”. Tyttö istui paremmin Fifin ympärille ja pyysi ponilta laukan keskeltä lyhyttä sivua. Fifi nosti laukan kuuliaisesti ja Ava tunsi miten se olisi halunnut mennä. Pieni pidäte, huomattavasti totuttua kevyempi, piti voikon kuitenkin juuri siinä laukassa, missä tyttö halusikin.

Fifi oli oikeastaan ihan kiva. Paljon kevyempi joka asiassa, kuin Seppo, vähän ehkä väritön, mutta sellainen mukava. Sillä olisi varmasti kiva laukata maastossa, eikä edes pienet ryöstöyritykset olisi haitannut, sillä Fifi tulisi varmasti kevyesti takaisin hallintaan. Ava muisteli niitä kertoja, kun oli joutunut vetämään Sepon ohjista kaikin voimin saadakseen sen pysähtymään. Fifillä ei ainakaan tarvittu norsujarruja.

“Haluatko sä joskus kokeilla Seppoa?” Ava kysyi antaessaan Fifille pitkät ohjat ratsastuksen lopussa. Poni pärskähteli ja käveli reippaasti eteen korvat hörössä.

Santtu oli mielestään saanut muutaman ihan onnistuneen kuvan, jotka hän voisi Avalle myöhemmin lähettää.
“En mä tiedä uskallanko”, Santtu myönsi vähän epävarman kuuloisena. Fifi oli kiltti, pieni ja helppo, juuri sellainen jonka kanssa Santtua ei yhtään pelottanut. Poika luotti poniinsa. Seppo oli sen sijaan vahva ja pelottavakin, Santtu oli varma että hän lentäisi samantien alas pienhevosen selästä sen pukittaessa. Mutta pitäisikö Ava häntä ihan pelkurina jos poika ei suostuisi?
“Mut kai mä voisin”, Santtu lisäsi, vaikka hän ei ihan varma siitä ollutkaan. Jos hän vain istuisi satulaan ja antaisi Sepon mennä ihan vapaasti niin ehkä sitten..?

Ava huomasi Santun vastauksesta hyvin selvästi pojan epävarmuuden. Tyttö oli saanut käveltyä Fifin kanssa tarpeeksi ja pysäytti voikon sen omistajan eteen.
“Ei sun ole pakko, jos et tahdo”, teini sanoi yllättävän pehmeällä äänensävyllä ja hyppäsi Fifin selästä alas.
“Mutta sano vaan, jos sulle tulee sellainen olo jossain vaiheessa”, Ava lisäsi hymyillen ja löysäsi Fifin satulavyötä.

Santun kasvoille nousi helpottunut hymy ja poika käveli Avan ja Fifin luokse poniaan silittelemään. Se näytti ihan tyytyväiseltä, ja Avankin ilme oli rento. Siitä Santtu pystyi päättelemään, että tyttö oli viihtynyt ponin selässä.
“Joo”, hän lupautui, vaikka epäilikin jo että sellaista oloa ei ihan hetkeen tulisi. Ehkä sitten kun Santtu itse olisi taitavampi ratsastaja.
Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty Vs: Fifin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Santtu A. lähetetty 11.07.19 17:33

Onko Fifi kipeä?
11.7.2019


Mun kesään on aika pitkälti kuulunut tallilla olemista ja Kaapon kanssa lenkkeilyä. Viihdyn nyt paremmin poissa kotoa, sillä siellä saa jatkuvasti kuulla miten niitä kesätöitä olisi pitänyt saada, että miksen hakenut enemmän ja paremmin. Kyllä hain, niin moneen paikkaan kuin vain uskalsin osaamiseni kannalta, mutta vain yhdestä paikasta pyydettiin haastatteluun. Kun koulusta alkoi loma eikä mistään muualtakaan otettu yhteyttä oli pakko myöntää jääneeni ilman. Mutta ei se mitään. Tallilla on ollut kivaa, kun on ollut paljon lämpimiä päiviä ja Kaapo kulkee mukana. Välillä vietämme koko päivän siellä.

Fifikin jaksaa vaikka kuinka monen tunnin maastolenkkejä. Olemme taatusti tähän mennessä löytäneet jo suurimman osan poluista ja teistä, mitkä metsän läpi mutkittelevat. Aina niitä löytyy silti lisää joka kerta. Pyydän Avaa niin usein mukaan kuin hän vain ehtii. En ole vieläkään uskaltanut lähettää sitä kuvaa jonka otin jo monta kuukautta sitten, kun Ava ratsasti Fifillä. En ole edes maininnut asiasta, niin Ava ei ottaisi sitä puheeksi.

Parasta tässä kesässä onkin olleet maastoretket. Voin laittaa Fifille suitset päähän ja ponnistaa sen paljaaseen selkään ilman ongelmia. Kaapo kannoillamme kuuntelemme lintujen laulua ja metsän puiden huminaa, miten lehdet kahisevat tuulessa ja maa kopisee kavioiden alla. Joskus Kaapo saattaa nähdä oravan tai rusakon jonka perään se ottaa muutaman juoksuaskeleen häntä heiluen, muttei koskaan lähde kauas. Fifin kanssa se juoksee mielellään kilpaa kun eteen sattuu hyvä laukkapätkä. Niistä on tullut tosi hyvät ystävät, usein Kaapo on jo ennättänyt pihatolle ennen kuin itse saan pyörän parkkiin tallin pihalle.

Ihan pelkkää unelmaa tämä kesä ei kuitenkaan ole ollut, ja sain siitä taas karvaan muistutuksen hakiessani Fifin pihatosta talliin.
“Höh, no mikäs sulla on?” Avan ääni kuului jostain varustehuoneen suunnilta. Tytön ääni oli melkein kyllästynyt, mutta silti hän pysähtyi Sepon harjalaatikko käsissään. “Taasko se on hinkannu itsensä rikki?”
Nyökkäsin vaisuna. Kesän alusta saakka Fifi oli alkanut kutiamaan niin, että se hieroi itseään niin pitkään kunnes iho meni rikki. Eikä vain hännän tyvestä, vaan ihan kaikkialta. Kaulasta, kyljistä, päästä.. Minne vain se ylsi. Ensin ajattelin sen olevan vain harmitonta piehtarointia lämpimän sään takia, ja irtosihan siitä pitkään talvikarvaakin. Mutta kun se oli jo toisen kerran ruvilla aloin epäillä, ettei kaikki ole ihan kunnossa.

“Ja sitäkö ei vieläkään tiedä mistä se johtuu?” Ava ihmetteli kädet puuhkassa. Tyttö seisoi pesukarsinan vierellä seinään nojaten olallaan, ja Kaapo istui hänen vieressään Fifiä ja Avaa vuoronperään tapittaen häntä heiluen.
“Nokun ei mun vanhemmat vielä halua käyttää sitä eläinlääkärissä”, huokaisin ja rapsutin puoliunessa nuokkuvan Fifin otsaa. Olin ostanut shampoota jonka pitäisi auttaa kutinaan ja hilseilyyn, ja pessyt sillä Fifiä kerran viikossa, kuten nytkin. Poni tuntui nauttivan pesuhetkistä ja siitä oli ihan mielettömän hauskaa yrittää napata letkusta kiinni vielä kun siitä tuli vettä. Lämpimällä säällä ei edes haittaa vaikka kastuisin.
“Miksei?” Ava puuskahti ja pyöräytti silmiään.
“Se on kallista”, vilkaisin tyttöön ja noukin tuubin Helosania Fifin harjalaatikosta. Aloin levittämään rasvaa uusille, sekä jo vähän vanhemmille nirhaumille joita ponista löysin. Yksikin tuntui olevan jo liikaa.
“Niin on hevosen pitäminen muutenkin, eikö ne sitä tiedä?”
“Tietää”, en olisi halunnut puhua siitä enempää. En yleensäkään halua puhua vanhemmistani muille, vaikka nyt kyseessä onkin Ava. “Ne on vaan sitä mieltä että kyllä se menee ohi.”
“No meneekö se? Onks yhtään parempi?” Ehkä Avaa kiinnosti oikeasti, tai sitten hän oli vain utelias. En tiedä kumpi, mutta oli kivaa ajatella että häntäkin huoletti.
“Mmm.. Ehkä vähän. En oikein tiiä.” Ehkä ostamani hoitotuotteet olivat tepsineet. Tai sitten olin vain toiveikas. En tiedä.
Santtu A.
Santtu A.
Entinen purtsilainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 58

https://varjoaika.weebly.com/fifill.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Fifin päiväkirja Empty Vs: Fifin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa