Märta Merenheimo | Minan hoitaja

Siirry alas

Märta Merenheimo | Minan hoitaja Empty Märta Merenheimo | Minan hoitaja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 29.12.18 19:26

MÄRTA MINEA MERENHEIMO


useimmiten vain Martta
s. 2.1.1997 (Murronmaa, Suomi), 22-vuotias
asuu Murronmaan ja Kallan rajalla, isänsä ja koiransa kanssa
ratsastajana keskinkertainen (heB ehkä, ei välitä esteistä), Minan hoitaja

160-senttinen, normaalikehoinen; sinertävä tukka, sinertävät silmät;
oliivi-iho, ei voi puhua ihan perisuomalaisesta hipiästä; suosii pastellivärejä

ei opiskele, ei tee töitä—elää sukunsa aikoinaan kartuttamilla rahoilla

Märta Merenheimo | Minan hoitaja 5pfxpe


i. Martta


Märta on omalaatuinen tapaus. Se on tavallaan pehmeä, mutta sillä on veitsenterävät kulmat, joihin voi nirhaista itsensä pahasti. Elinikäinen maine Merenheimona, vuosien koulukiusaus ja muusta kaupungista eristäytynyt, vuosi vuodelta yhä enemmän kuoleva kotihuvila ovat terottaneet reunoja, mutta sisällä on sitä samaa vaaleanpunaista hattaraa ja ruusuilla tanssimista kuin huvilan persikkaisten seinien sisällä, Märtan omassa maailmassa.

Yksinkertainen, mutta monimutkainen; hento, mutta kova; haaveilija, mutta realisti; introvertti, mutta yksinäinen—aina kun on Märta, on myös mutta.

Merenheimojen nuorimmainen, viimeisin, on aina ollut vähän erikoisempi tapaus, omissa pilvilinnoissaan elelevä unelmoija. Yleensä sillä on kainalossa kirja, milloin faktaa ja milloin fiktiota. Koulussa se oli vain keskiverto, koska sitä ei kiinnostanut kulkea opastetulla polulla, vaan se halusi mennä sinne minne kiinnosti mennä. Sininen tukka sillä on ollut niin kauan kuin kukaan nuoremmista murronmaalaisista jaksaa muistaa.

Hevoset Märta löysi satulaseppäveljensä kautta, silloin kun se vielä teki kengityshommia nimensä kartuttamiseksi ja pyysi palkaksi vain ratsastustuntia pikkusiskolle, perheen rahojen ollessa kiinni kaikessa muussa kuin lapsissa. Märta on opportunisti, on aina ollut, ja veljensä samanmoinen: milloin Märta pääsi ratsastamaan Michaelin milloin minkäkin heilan hevosella, milloin Fårskallen vuokratuilla mailla laiduntavilla orijokelaisilla kesävierailla. Ei siinä kummoiseksi ratsastajaksi kehittynyt, mutta Märta koki hevosten kanssa syvää sielujen sympatiaa—ne eivät tunteneet Merenheimojen mainetta, ne eivät väheksyneet Märtaa vaan koska hän sattui olemaan Märta Merenheimo tai koska hänellä oli sininen tukka ja pehmeät silmät.

Siinä missä hevosten kanssa Märta on pehmeä, se on oppinut, ettei ihmisten kanssa kannata olla. Mitä ei voi sulkea ulos, täytyy ajaa pois—ja jos liian pitkään on sulkenut jotain ulos, ei ovi enää pidä. Siksi se on vähän viileä nykyään. Erakoiksi ne Merenheimoja haukkuu, eikä se niin Märtaa haittaa—ei kukaan halua tutustua häneen Märtana, joten olkoot. Se on vähä- mutta kovasanainen, köyhän tavalla koppava: en tarvitse sinua, tai ketään. Se kaihtaa sääliä, myötätuntoa, empatiaa, eikä tunne sanaa kiitos. Se ei ole mitään velkaa kenellekään, ja ehkä vähän ajattelee, että kaikki on velkaa sille, siitä vuosien kiusanteosta ja jokaisesta villa Fårskallenin lautaseinää koristaneesta graffitista ja kaikista ikkunoiden läpi heitetyistä kivistä.

Märta Merenheimo on katkeroitunut. Se on yhtä kylmä kuin sormenpäänsä talvisin, eikä se paljoa vaivaudu käsineiden kanssa.


ii. Merenheimot


Oi Merenheimot, nuo Murronmaan outolinnut!

Kun valtavan viiksekäs ja hupaisan pyylevä Karl Havstam 1800-luvun lopussa pisti rakennuttaen huvilan puutarhoineen ja talleineen nykyisen Murronmaan ja Kallan rajalle, sitä kutsuttiin jo silloin nimellä Villa Fårskalle—hölmöjen huvila. Pehmeän persikkainen, aikansa arvostetuimman arkkitehtuurin suunnittelema rakennus valmistui 1894, ja seisoo yhä edelleen perustuksillaan, kattotiilet sammaloituneina. Nyt huvilan länsinurkan torni näköalatasoineen ja sateenvarjokattoineen on ränsistymisen partaalla eikä kuntakaan jaksa innostua maantien varrella, villiintyneen puutarhansa takana piileskelevän huvilan entisöintiin pakottamisesta.

Nyt siellä asuu Mert ja Märta Merenheimo, parhaat vuotensa jo nähnyt isä ja hänen tyttärensä, hölmöjen huvilan perijätär. Maine, ei huvilan eikä suvun, ole muuttunut ajan saatossa vaikka sukunimikin suomalaistui 1900-luvulla. Vanhemmat varoittavat lapsiaan eksymästä Fårskallen maille vaikka villi viidakko ja niiden keskellä seisova, aavemainen huvila kuinka houkuttaisi. Siellä vihainen Havstamin herra tulee huutamaan vitsa kädessä ja usuttaa valtavan koiransa jokaisen tunkeilijan kimppuun.

Märtan veli Michael on jo muuttanut kotoa. Se teki hevosista itselleen uran, ensin kengittäjän saappaissa ja sittemmin satulaseppänä—sillä oli aina polte pois Murronmaalta, Merenheimojen maineesta. Märtaa se ei niin haittaa—villa Fårskalle on sille koti. Lapsena sen lukuisat, tyhjää kummunneet huoneet olivat loistavia piilopaikkoja pahalta arjelta, omia maailmojaan ilman selän takana kuiskivia ikätovereita vanhempineen.

Älä leiki Merenheimojen tytön kanssa, ne sanoivat kun luulivat, ettei Märta kuule, ja niinpä ne eivät leikkineet. Michael—kahdeksan vuotta vanhempi, esikoinen, Mert ja Agnes Merenheimon silmäterä—oli liian vanha veljeksi, ja Märta sai kasvaa yksin. Yksin isossa villassa, omassa kuningaskunnassaan ystävinään perheen silloin vielä nelipäinen koiralauma. Suuret mutta pehmeät tiibetinmastiffit olivat kuten villa, kuten Märta: enemmän, paljon enemmän kuin mitä niihin liitetyt ennakkoluulot.

Nyt tiibetinmastiffeista on elossa enää yksi, puolet huvilasta ränsistynyt asumiskelvottomaksi ja isäkin Alzheimerin viemä. Märtan vaaleanpunaiseksi maalaama lapsuus on lipumassa läpi sormien.

Hevosia Fårskallessa ei ole ollut Märtan, tai edes Mertin elinaikana. Mutta Michaelilla oli lukiossa tyttöystävä, jolla oli kaksikin omaa hevosta. Siten käsistään kätevä veli oli oman kutsumuksensa löytänyt, ja ennen kuin se alkoi saada nimeä kengittäjää, silloin kun kukaan ei halunnut vielä maksaa Merenheimojen pojalle, Märta pääsi aina välillä ratsastamaan kiitokseksi Michaelin työstä. 10-vuotiaana, hän ei ollut kummoinen, mutta se ei haitannut: hevoset olivat kiehtovia eläimiä. Valtavia, elegantteja, kunnioitettavia, ja Märta arvosti niitä suuresti. Huvilan takana sijaitsevan metsän laitamilla laidunsi kesäisin hevosia perheen vuokraamalla maalla, ja Märta kävi usein katselemassa niitä aidan takaa. Joskus hevosten omistaja Orijoelta otti nuoren tytön avuksi, tietämätön Merenheimoista tai villa Fårskallesta—tai sitten se ei vain osannut ruotsia.


iii. Rasmus Alsila


Lukion ensimmäisenä päivänä Märtalla oli siniset hiukset ja ruotsinkielinen kirja hevosen anatomiasta. Silloin vieressä oli istunut pähkinäsilmäinen poika, jonka luokanvalvoja oli kertonut, pojan kasvoja maalanneen punan perusteella liian kovaan ääneen ja aivan liian innokkaasti, tulleen Murronmaan lukioon suoraan Saksasta.

Rasmus ei puhunut moneen päivään, tai ei ainakaan Märtalle.

Sitten kun se puhui, se kysyi, harrastiko Märta hevosia. Märta oli pudistanut vain päätään. Rasmus oli nyökännyt ja jatkanut muistiinpanojaan tilastolaskennasta. Sitten Märta oli kysynyt, harrastiko Rasmus hevosia. Kävi ilmi, että Rasmus eli ja hengitti hevosia, tai ainakin niin Märta ymmärsi. Ja mitä enemmän Märta ymmärsi, sitä enemmän Rasmus puhui.

Jossain vaiheessa niistä tuli muiden puheissa yksilöiden sijasta yksikkö: Alsila ja se Merenheimo. Märtan ihon alle eivät puheet päässeet, eivät ne ikinä olleet, vaan silmin nähden niistä epämukavan olon saava Rasmus. Rasmus, joka otti päivä päivältä enemmän etäisyyttä. Joskus metrejä, toisina kilometrejä; Rasmus löysi muita ihmisiä ympärilleen.

Harmi, Märta Merenheimo oli ihastunut.

Mutta Rasmus Alsila katosi jonnekin saavuttamattomiin, kunnes Murronmaan lyseon abiristeilyllä Märtan juomaa oli salaa terästetty ja se oli yrittänyt tunnustaa rakkaustensa pähkinäsilmälle hellin suudelmin. Sen jälkeen Rasmus Alsila ei ollut vilkaissutkaan Märta Merenheimoa, eikä Märta Merenheimon nenällä keikkunut enää vaaleanpunaiset lasit.


iv. Mina


"Märta!" Michael sanoi tiukalla äänensävyllä, mutta Märta ei nostanut katsetta kirjastaan. "Olen juuri neuvotellut Sokan siskoksilta hyvän diilin, ja sinä et sano mitään?"

Vaaleahiuksinen veli seisoi huvilan aulassa toppatakki päällään, kengistä kopistelua lunta vanavedessään. Se seisoi kädet levällään, eikä kertakaikkiaan ymmärtänyt, miksei Märta nyt halunnut kehittämään hevosharrastustaan entistä pidemmälle—aina aiemmin se oli ottanut mahdollisuudet vastaan avosylin. Auburn Estate ja erinomaisen (paitsi varakkaat niin myös) taidokkaat Sokan sisarukset olisivat suoranainen lottovoitto kelle tahansa hevosharrastajalle.

Michael jätti kertomatta Isabella Sokan mikroilmeen, vain sekunnin viideosan ajan perijättären kasvoilla viipyneen värähdyksen. Satulaseppä ei ollut osannut lukea sitä kuin käsittelemäänsä hevosta, hennon kahvikermaista puoliveritammaa, jonka mittatilaussatulasta oltiin juuri lyöty kättä päälle. Sisaruksista nuorempi, Michaelin mielestä värikkäämpi, jollain tapaa ehkä jopa ronskimpi, Amanda, oli jättänyt mikroilmeet niikseen ja vain nyrpistänyt nenäänsä.

"Märta on hyvä hevosten kanssa", kultakutri oli kertonut ja silittänyt Minan lihaksikasta kaulaa.

"Eihän se edes ratsasta", Amanda oli sanonut ja heilauttanut vaaleita hiuksiaan, katse siskonsa tammassa.

"Kyllä se Orijoella, joskus", Michael oli vastannut. "Se on ihan hyvä. Tavallinen."

Ennen kuin Amanda oli ehtinyt mitään sanoa, Isabella oli nyökännyt: "Hyvä. Tavallinen on juuri sitä, mitä tänne kaipaamme."

Niinpä, Michaelilla oli kaikki oikeus huutaa Märtalle: "Menet sinne! Tekisi hyvää sulle. Muutakin kuin olla täällä... faijan kanssa." Sen katse eksyi huvilan ikkunan läpi verannalle: huurteisen ikkunan läpi piirtyi isän hento hahmo ja ajoittain ilmaan karkaava savu, kuului sen röökinpolttama yskä ja yksinäinen mutina. Märtan katse seurasi perässä, ja lopulta tämä sulki kirjansa.

"Hyvä on", se hengähti. "Kerro mulle siitä tammasta."

Ja Michael kertoi, kertoi kunnes huomasi säihkeen sisarensa sinisissä silmissä.
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : Ribkadory
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 78

Takaisin alkuun Siirry alas

Märta Merenheimo | Minan hoitaja Empty Vs: Märta Merenheimo | Minan hoitaja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 01.02.19 12:21

Roolipelit
3.1. — Hallelujah, my ass (Adelina van L.)
4.1. — Kohtalo, ja sen huono huumorintaju (Rasmus A.)
18.1. — Kulmain alta vaihdettuja katseita (Jusu R.)
27.1. — Suloista, sanoi käärme pähkinöistä (Rasmus A.)
30.1. — Ankaran oppipoika (Mikke A.)

1.2. — Granni, please (Jusu R.)

_________________
M. M. M. | tilanne
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : Ribkadory
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 78

Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa