Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru

Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin

Siirry alas

Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru

Viesti kirjoittaja Aliisa H. lähetetty 09.11.18 20:40

Ihan pakko kertoo

Kämppiselämää Pitkän miehen kuja seiskassa. Niin no joo, ja paljon kaikkea muuta polveilevaa satuilua.

I love you:llä Aliisa (kahdella iillä) ”Noidan tytär” Huru(akka), Josefinan kämppis
avatar
Aliisa H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 2

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru

Viesti kirjoittaja Aliisa H. lähetetty 09.11.18 20:56

Aliisan valitut palat

2009
Äiti vaihteli hermostuneena painoa jalalta toiselle. Mä en jaksanut kauheasti välittää, koska sellainen se oli aina kun se oli jostakin huolissaan. Se oli sitä aika usein. Äiti oli maailman ihanin, mutta se välitti kaikista ja kaikesta niin paljon, ettei sille jäänyt paljon aikaa muuhun kuin huolehtimiseen.

”Kuule Aliisa, oletko jo hakenut johonkin kouluun? Kai johonkin haet.”
Ah. Se huolenaihe.
”Joojoo”, mä sanoin, kohautin olkiani ja nyökkäsin. ”Matkailualalle ainakin. En mihkään lukioon kyllä hae.”
”Vai niin”, sanoi äiti, ja yritti keksiä jotakin kannustavaa. ”Globaalistuvassa maailmassa se on varmasti työllistävä ala.”

Joopa! Aina mulle töitä löytyisi. Mulla oli kuitenkin yksi ainoa haave.

2013
”Niin että mä nyt lähden ulkomaille”, päätin kertomukseni, ja siltä varalta, ettei Hanni ollut tajunnut, teroitin vielä: ”Matkaoppaaksi.”

Hanni nyökytteli päätään eikä näyttänyt yhtään yllättyneeltä. Se rapsutteli Graalia, joka nautiskeli huomiosta silmät ummessa. Tällaisia hetkiä mulle saattaisi tulla ikävä, vaikka muuten täpisinkin innosta. Ulkomaanopas Huru! Aivan törkeen siistiä.

”No”, Hanni Koistinen avasi sanaisen arkkunsa. ”Mun täytyykin ryhtyä uuden apinan etsintöihin.”
Virnistin sille. Niinpä, se mun homma täällä oli: roikkua niiden kaheleiden selässä, joista älykkäämmät kieltäytyisivät. Hanni laitteli kaikenlaisia hevosia rotuun, karvoihin ja päänuppiin katsomatta, ja oli ollut huikean upeaa saada olla sen opissa viimeisimmät vuodet. Nyt odottivat kuitenkin uudet haasteet.

2016
Ulkomaanoppaana olo oli kaikkea sitä, mitä mä olin arvellut, ja oli siinä jotakin yllättäviäkin juttuja. Mä rakastin yllätyksiä! Mun elämäni rakkain muisto oli varmaan se, kun mun ystävät onnistuivat kidnappaamaan mut ja kuljettamaan yllärisynttärijuhliin ilman, että mulla oli mitään käryä siitä mitä oikein tapahtui.

Joka tapauksessa kohtasin oppaana ainakin yhden rankan yllärinkin. Sen, miten kuluttavaa oli rakastua aina täysillä muutamaksi kuukaudeksi ja sitten pakata kamppeet ja paahtaa puoleksi vuodeksi kaukokohteisiin. Sellainen mä olin, rakastuja. En vain ihmisiin, vaan myös paikkoihin ja muistoihin.

Oppaana mä opettelin siitä piirteestä eroon. Ai miten helpottavaa se oli! Tunne-elämän keventyessä niin kävi myös elämälle yleensä.

Huhtikuu  – marraskuu 2018
Aika aikaansa kutakin. Mä rakastin seikkailuja ja mun opaselämääni, mutta ei sitäkään ikuisuuksia jaksanut. Niin mä palasin Suomeen ja kuljetin mukanani pientä tatuointia jokaisesta kohteestani. Paljon muuta mulle ei niistä vuosista jäänytkään, sillä rikastumaan en kyllä päässyt.

Sain ihanan kämppiksen, Elinan, ja jatkoin liikekannalla pysymistä heittäytymällä junatarjoilijaksi. Raiteet kuljettivat mua ympäri Suomen, mutta aika usein pääsin yöksi kotiin.

Sellaiseen elämään kämppisasuminen sopi mainiosti! Oli vähän surku, kun Elina sitten rohkaistui muuttamaan ulkomaille, mutta nopeasti sain uuden asuintoverin. Se oli nuori, herttainen ja vähän liiankin soma, ja mä ehkä ihastelin sitä, mutta tietysti sillä oli poikaystävä, niin kuin kaikilla sen tyyppisillä.

Nykyhetki
Josefina oli uusavuton ja mä olin epäjärjestelmällinen. Me luotiin siis aivan mielettömän mahtava kämppiskombinaatio! Oli kivaa, kun yhteiset tilat pysyi Jusun muuton myötä entistäkin vaivattomammin siisteinä, ja sitten taas mä saatoin opettaa sille sellaisia asioita, mitä se reppana ei osannut.

Ei se Elinaa silti voittanut, koska Elina oli ehkä vuosisadan kämppis. Jusu oli kuitenkin herttainen ja harmiton, ja mä hymyilin aina jotenkin hellästi kun katselin sitä.

Siis en katsellut mitenkään silleen erityisesti. Ihan vaan niin kuin nyt katsellaan jonkun söpön eläinlajin hurmaavan avutonta poikasta. Jos mussa nyt oli mitään hoivaviettiä niin uuteen somaan kämppikseeni mä sen suuntasin, edes ajatuksen tasolla.
avatar
Aliisa H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 2

Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa