Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru

Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin

Siirry alas

Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru

Viesti kirjoittaja Aliisa H. lähetetty 09.11.18 20:40

Ihan pakko kertoo

Kämppiselämää Pitkän miehen kuja seiskassa. Niin no joo, ja paljon kaikkea muuta polveilevaa satuilua.

I love you:llä Aliisa (kahdella iillä) ”Noidan tytär” Huru(akka), Josefinan kämppis
Aliisa H.
Aliisa H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 131

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru

Viesti kirjoittaja Aliisa H. lähetetty 09.11.18 20:56

Aliisan valitut palat

2009
Äiti vaihteli hermostuneena painoa jalalta toiselle. Mä en jaksanut kauheasti välittää, koska sellainen se oli aina kun se oli jostakin huolissaan. Se oli sitä aika usein. Äiti oli maailman ihanin, mutta se välitti kaikista ja kaikesta niin paljon, ettei sille jäänyt paljon aikaa muuhun kuin huolehtimiseen.

”Kuule Aliisa, oletko jo hakenut johonkin kouluun? Kai johonkin haet.”
Ah. Se huolenaihe.
”Joojoo”, mä sanoin, kohautin olkiani ja nyökkäsin. ”Matkailualalle ainakin. En mihkään lukioon kyllä hae.”
”Vai niin”, sanoi äiti, ja yritti keksiä jotakin kannustavaa. ”Globaalistuvassa maailmassa se on varmasti työllistävä ala.”

Joopa! Aina mulle töitä löytyisi. Mulla oli kuitenkin yksi ainoa haave.

2013
”Niin että mä nyt lähden ulkomaille”, päätin kertomukseni, ja siltä varalta, ettei Hanni ollut tajunnut, teroitin vielä: ”Matkaoppaaksi.”

Hanni nyökytteli päätään eikä näyttänyt yhtään yllättyneeltä. Se rapsutteli Graalia, joka nautiskeli huomiosta silmät ummessa. Tällaisia hetkiä mulle saattaisi tulla ikävä, vaikka muuten täpisinkin innosta. Ulkomaanopas Huru! Aivan törkeen siistiä.

”No”, Hanni Koistinen avasi sanaisen arkkunsa. ”Mun täytyykin ryhtyä uuden apinan etsintöihin.”
Virnistin sille. Niinpä, se mun homma täällä oli: roikkua niiden kaheleiden selässä, joista älykkäämmät kieltäytyisivät. Hanni laitteli kaikenlaisia hevosia rotuun, karvoihin ja päänuppiin katsomatta, ja oli ollut huikean upeaa saada olla sen opissa viimeisimmät vuodet. Nyt odottivat kuitenkin uudet haasteet.

2016
Ulkomaanoppaana olo oli kaikkea sitä, mitä mä olin arvellut, ja oli siinä jotakin yllättäviäkin juttuja. Mä rakastin yllätyksiä! Mun elämäni rakkain muisto oli varmaan se, kun mun ystävät onnistuivat kidnappaamaan mut ja kuljettamaan yllärisynttärijuhliin ilman, että mulla oli mitään käryä siitä mitä oikein tapahtui.

Joka tapauksessa kohtasin oppaana ainakin yhden rankan yllärinkin. Sen, miten kuluttavaa oli rakastua aina täysillä muutamaksi kuukaudeksi ja sitten pakata kamppeet ja paahtaa puoleksi vuodeksi kaukokohteisiin. Sellainen mä olin, rakastuja. En vain ihmisiin, vaan myös paikkoihin ja muistoihin.

Oppaana mä opettelin siitä piirteestä eroon. Ai miten helpottavaa se oli! Tunne-elämän keventyessä niin kävi myös elämälle yleensä.

Huhtikuu  – marraskuu 2018
Aika aikaansa kutakin. Mä rakastin seikkailuja ja mun opaselämääni, mutta ei sitäkään ikuisuuksia jaksanut. Niin mä palasin Suomeen ja kuljetin mukanani pientä tatuointia jokaisesta kohteestani. Paljon muuta mulle ei niistä vuosista jäänytkään, sillä rikastumaan en kyllä päässyt.

Sain ihanan kämppiksen, Elinan, ja jatkoin liikekannalla pysymistä heittäytymällä junatarjoilijaksi. Raiteet kuljettivat mua ympäri Suomen, mutta aika usein pääsin yöksi kotiin.

Sellaiseen elämään kämppisasuminen sopi mainiosti! Oli vähän surku, kun Elina sitten rohkaistui muuttamaan ulkomaille, mutta nopeasti sain uuden asuintoverin. Se oli nuori, herttainen ja vähän liiankin soma, ja mä ehkä ihastelin sitä, mutta tietysti sillä oli poikaystävä, niin kuin kaikilla sen tyyppisillä.

Nykyhetki
Josefina oli uusavuton ja mä olin epäjärjestelmällinen. Me luotiin siis aivan mielettömän mahtava kämppiskombinaatio! Oli kivaa, kun yhteiset tilat pysyi Jusun muuton myötä entistäkin vaivattomammin siisteinä, ja sitten taas mä saatoin opettaa sille sellaisia asioita, mitä se reppana ei osannut.

Ei se Elinaa silti voittanut, koska Elina oli ehkä vuosisadan kämppis. Jusu oli kuitenkin herttainen ja harmiton, ja mä hymyilin aina jotenkin hellästi kun katselin sitä.

Siis en katsellut mitenkään silleen erityisesti. Ihan vaan niin kuin nyt katsellaan jonkun söpön eläinlajin hurmaavan avutonta poikasta. Jos mussa nyt oli mitään hoivaviettiä niin uuteen somaan kämppikseeni mä sen suuntasin, edes ajatuksen tasolla.
Aliisa H.
Aliisa H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 131

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru

Viesti kirjoittaja Aliisa H. lähetetty 30.11.18 23:24

Junantuoma muukalainen

30.11.2018

Swhuuuur. Tötötötötö. Swiiii.

Sellainen oli junan vaimea ääni, kun se kiihdytti matkaan viimeiseltä asemalta ennen määränpäähän saapumista. Sitten ääni tasoittui taustahuminaksi, jota sävyttivät ajoittaiset kolahdukset. Mä etenin nelosvaunun käytävää pitkin kärryjäni työnnellen ja mietin, millaista olisi olla lentoemäntä. Ainakin mun työasu olisi hienompi, mutta toisaalta olin kuullut ystäviltäni kengän koron mittauksista ja huulipunatarkastuksista. Eihän sellainen sopisi mulle lainkaan.

”Saisiko olla voikkarii tai kahvii, teetä?” kajautin iloisesti. Kierros oli lopuillaan, niin kuin matkakin, mutta mun ei tarvinnut pinnistellä kuulostaakseni siltä, että tämä oli paras työ ikinä. Ei ollut, mutta mä en kauheasti piehtaroinut siinä tosiseikassa, vaan painoin vaan duunia hymy huulilla. Ain’ laulain työtäs ja sitä rataa.

”Anteeksi”, sanoi yksi kohteliaimmista äänistä, jonka mä olin kuullut.

Jos siinä ei olisi kalskahtanut ripaus röyhkeää omanarvontuntoa, mä olisin saattanut jopa erehtyä luulemaan komeaa muukalaista nynnyksi. Nyt mä tajusin heti, ja viimeistään kun kohtasin sen järkähtämättömän ja anteeksipyytelemättömän katseen, ettei se ollut sillä tavalla kohtelias kuin Jusu. Jotain sinne päin, muttei kuitenkaan ihan.

”Ei tartte pyydellä anteeksi, töissähän mä täällä oon! Kerro vaan”, nauraa hykertelin ja pysäytin kärryni muukalaisen kohdalle.
”Tämä ei varsinaisesti kuulu sun työhösi”, se aloitti, eikä vieläkään kuulostanut yhtään anteeksipyytelevältä siitä huolimatta, että se aikoi pyytää multa jotakin sellaista, mitä mun ei oikeasti tarvinnut suostua tekemään.

”Osaatko sanoa, onko Kallan aseman lähellä mitään pubia?”

Mua hymähdytti. Ai osasinko sanoa!

”Näin kallalaisena osaan kyllä”, aloitin.

Sitten me uppouduttiin jonkinmoiseen keskusteluun aiheesta ja aiheen vierestä. Mä unohduin siihen vähän pidemmäksi aikaa kuin olisi ollut ihan korrektia näin kesken työvuoron. Olin kuitenkin sitä mieltä, että tämä oli sitä hyvää asiakaspalvelua!

Tätä asiakasta palvelin mielelläni. Muistin etäisesti sanoneeni Antonille joitakin päiviä takaperin, etteivät liian hintelät miehet sytyttäneet mua, mutta tämän yksilön itsevarmuus ja silmien pilkahdus hyvittivät kapean varren. Mä olin hirveän hyvällä tuulella, kun lähdin jatkamaan matkaani kärryjäni lykkien. Ei multa kukaan mitään enää ostanut, joten juttelemaan jäänti ei selvästikään ollut suuri menetys.

Ehdin hyvissä ajoin tekemään tilitystä. Kun lopulta pamautin kassan kiinni siltä illalta, mulla oli vielä pari minuuttia työaikaa jäljellä.

En piitannut siitä.

Poistuin. Asemalla kohtasin pitkän ja hoikan miehen taas. Se oli polttelemaasa tupakkaa loppuun. Se sanoi, ettei tupakoinut usein, mutta nyt oli vaan sellainen fiilis. Mä kysyin, oliko se yhä myös kapakkafiiliksellä. Me mentiin yhdessä kapakkaan.

Sitten me mentiin yhdessä Pitkän miehen kujalle. Mua virnistytti ajatus siitä, että nytpä mulla oli mukana aito pitkä mies.

Pitkä mies osoittautui mainioksi löydöksi. Muistan jossakin kohti ajatelleeni, että todennäköisesti virnistelisin vielä ensi vuonnakin tämän jäljiltä.
Aliisa H.
Aliisa H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 131

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru

Viesti kirjoittaja Aliisa H. lähetetty 21.12.18 16:07

Hurubeat

21. joulukuuta 2018 #jusunhaaste8

https://www.youtube.com/watch?v=WyRhUhbybr0

I've got memories and
Travel like gypsies in the night


Juna on lähinnä lentämistä, mitä nyt pystyy järkevästi yhden suurta pienemmän valtion rajojen sisällä tekemään.  Jos unohdan ympäristöllisen kriisin ja siitä aiheutuvan huonon omatunnon, mä rakastan sitä tunnetta, kun lentokoneen pyörät erkanevat maanpinnasta ja mä pääsen hetkeksi eroon painovoimasta. Se ei johdu siitä, että mä olen vähän painava - mitään sellaista kriisiä mulla ei ole. Se johtuu siitä, miten juureton persoona mä olen. Samasta syystä mä rakastan sitä hetkeä, kun juna kiihdyttää

Mulla ei ole kotia.

I build a home and wait for
Someone to tear it down
Then pack it up in boxes
Head for the next town running


Ei sellaista, johon mä olisin kovasti kiinnittynyt, ainakaan. Oli silloin joskus, kunnes ehkä suunnilleen eskari-ikäisenä ei sitten ollutkaan. Ei ole mikään ihme, että musta tuli matkaopas, nykyajan nomadi. Mua ajoi valtava halu pysyä liikkeessä ja nähdä enemmän, ja niinpä jaoin elämäni puolen vuoden sykleihin ja matkasin välissä satoja ja tuhansiakin kilometrejä kodista seuraavaan.

Cause, I've got memories and
Travel like gypsies in the night

And a thousand times I've seen this road
A thousand times


Mua ei ole koskaan haitannut oma juurettomuuteni. On ihan hirvittävän vapauttavaa olla kykeneväinen lähtemään tuulen mukaan, jos siltä tuntuu. Yksi menneisyyden henkilö joskus kysyi multa, miksi mä olen niin rauhaton, etten mä pysty pysymään yhdessä maassa.

Ei se koskaan ole ollut pystymisestä kiinni. Mä en vaan ole halunnut.

Ja nythän mä olen tullut jäädäkseni, ihan yhtä lailla omasta valinnastani kuin olen pysynyt poissakin.

Täytyy kuitenkin myöntää itselleni, että pystyäkseni jäämään yhteen maahan mun täytyy kuitenkin olla koko ajan liikkeellä. Niinpä mä hymyilen ravintolavaunussa tai työnnän kömpelöitä tarjoilukärryjä samalla kun juna mennä kolkuttelee joskus sinne ja toisinaan tuonne.

I've got no roots
But my home was never on the ground
I've got no roots
But my home was never on the ground
I've got no roo-oo-oo-oo-oo-oo-oots
I've got no roo-oo-oo-oo-oo-oo-oots


Pitkä työvuoro junassa päättyy. Mä hyppään Helsingin päärautatieasemalle ja mua houkuttaa jäädä pääkaupungin yöhön, mutta munhan pitää matkata vielä Kallaan saakka. Lisää liikkeelläoloa. Tänään mä ajan autolla, koska mulla on tankki täynnä ja mä tahdon ihan itse päättää vauhdin.

https://www.youtube.com/watch?v=HUJGwSy0pRI

I should grow up some day 'cause I got bills to pay
I can't be waking up at someone else's place
I know I drink too much, can't pay my rent this month
I should be saving up, but


Ennen ajoon lähtöä mä saan mun kaveriltani viestin. Se kysyy, lähdenkö mä sen kanssa Krouviin, koska sillä on sydänsuruja. Mun ei pitäisi, mutta mä vastaan silti että totta munassa. Onneksi mä olen saanut perjantaina ensimmäisen kahden viikon joulumarkkinapalkat.

Tähän aikaan jopa Helsingin keskustan ydinkeskusta on hiljainen. Mä etsin nopeimman reitin ulos kaupungista ja hitto vieköön, että mä painan kaasua. Mulla on kiire olemaan jotakin muuta kuin työssäkäyvä aikuinen junahitontarjoilija. Ei se edes ole mikään aikuisen työ, mutta ei se mua haittaa. Siitä saa rahaa.

But I just got paid
I'm broke, but I'm ballin'
Don't know where we're goin
We go in when we go out
I just got paid


Mä en koskaan mieti, miksi mä olen köyhä. Mä tiedän sen miettimättäkin. Mun tili näyttää välillä negatiivisia reaalilukuja, koska mä nautin mun elämästä.

Mä olen myös aina mun ystävien tukena. Mua voi syyttää monesta asiasta, mutta kylmyys ja piittaamattomuus ei kyllä kuulu niihin. Hitto vieköön, ota mut ystäväksesi ja mä ihan totta menen vaikka putkaan asti sun puolestasi - tai mieluiten kanssasi!

Mun rakas ystäväni on taas kuvitellut ihan liikoja jostain älyttömästä Tinder-deitistään ja särkenyt taas sydämensä tuhanteen kappaleeseen. Mä en sano sille, että sen pitäisi jo ottaa opiksi. Mä taputan sen poskea lohdullisesti, tuikkaan sen nenänpäähän rohkaisevan suukon ja sanon, että mä tarjoan seuraavat. Ei mulla pitäisi olla varaa niihin seuraaviin, mutta mä nyt vaan en mieti sellaisia asioita silloin, kun joku tarvitsee jotakin, mitä mä pystyn antamaan.

I'm broke, but I'm ballin'
Don't know where we're goin


Oli se sitten [aseta oman myrkkysi nimi tähän]shotti tai paskoja elämänviisauksia: multa saa molempia.

Tietysti, jos otetaan liikaa niitä ensimmäisiä ja kuunnellaan liian vähän jälkimmäisiä, voi käydä niin, että kaveri kerkeää saada typeriä ajatuksia. Vikkelin sormin se ehtii soittaa typerälle Tinder-deitilleen. Vielä rivakammin jaloin se harppoo kohti Tinder-deittinsä kotiosoitetta, vaikka mä huudan sieluni pohjasta perään, että se tekee virheen.

Sen olisi pitänyt jatkossakin tehdä kännirakkaudentunnustuksia ihan vaan mulle eikä mennä töhöilemään sen typerän miehen perään.

https://www.youtube.com/watch?v=M3xyLUkHE68

Are you thinking of me at all?
It's 2 AM in the morning, and im lonely lonely lonely
It's 2 AM in the morning, and im lonely lonely lonely
You're all in my head
You're all in my head
I wish that you were here with me instead


Sitten mä olen yksin. Mulla on ihan liian tukeva humala päällä, jotta mä voisin lähteä kotiin, eikä se musta ole mun oma syyni. Kaverin syy. Kaveri mut tänne kutsui. Kaveri mun kanssa täällä joi. Kaveri mut tänne jätti.

Yksin.

Ja yksin mä teen sekä kaikkein pahimmat virheeni että kirkkaimmat oivallukseni.

You called my phone
Only when you can not sleep.
Or the drink is strong, and you find yourself in me


Mä olen mun ystävälleni pelkkä olkapää. Silloin kun se särkee sydämensä, se käy lepuuttamassa päätään mun olalla. Siinä sen järki korjaa sen sydäntä, mutta se sydän nyt vaan sattuu olemaan liian kiireinen ja hätäilevä antaakseen raksapuolen hoitaa remonttinsa loppuun. Sinne se sinkaisee. Kohti uusia säröjä.

Enkä mä moiti. Täysillähän tätä elämää pitää elää, ja jos siinä tulee vähän mustelmia, niin eikös ne kuulu asiaan?

Mutta kyllä mulla on vähän liian yksinäinen olo, kun mä nojailen vähän liian humalaisena baaritiskiin ja saan baarimikolta vähän liian säälivän katseen.

It's 2 AM, staring at the phone
Tired of being alone, tired of being alone
It's 2 AM in the morning, and I'm lonely lonely lonely


Mä huokaisen syvään. On kai parempi vaan kerätä luunsa, jotka eivät, kiitos vaan kysymästä, ole leveät. Kyllä mun reitevyys johtuu muusta kuin paksuista reisiluista.

Kaikkea sitä päissään päässään pyöritteleekään.

No, rapsakka ulkoilma kyllä herättää taas ajattelemaan älykkäämpiä ajatuksia.

https://www.youtube.com/watch?v=w1R8zubnBck

Lost my way
Trying to
Head back home
Trying to
Find the keys to my soul


Vaikka en mä kyllä sitten tunne oloani mitenkään kovin älykkääksi, kun tajuan olevani yhtäkkiä ihan vieraalla kadulla. On käsittämätöntä, miten sitä voi eksyä Kallan kokoisessa kyläntuppuraisessa, mutta ei se mitenkään kurjaa kuitenkaan ole! Eksyksissä musta aina tuntuu, että mä olen ihan eri tavalla elossa.

En mä väitä, että mä yleensä tuntisin oloni mitenkään elottomaksi. On vaan välillä hyvä muistaa, että silloinkin kun mä en tiedä missä mä olen, mä tiedän aina, että mä olen.

Läsnäolo. Se on se taikavoima, jota mä nyt jo tässä iässä osaan toivoa itselleni lentämisen, ajatustenluvun tai näkymättömyyden sijasta. Sitä mä harjoittelen silloin, kun mä etsin reittiäni kotiin yksin, pimeässä ja pakkasessa.

Ja mä olenkin siinä jo aika hyvä, vaikka itse sanonkin.
Aliisa H.
Aliisa H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 131

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru

Viesti kirjoittaja Aliisa H. lähetetty 24.01.19 10:41

Kerran Kööpenhaminassa

24. tammikuuta 2019

Pitkä työputki takasi oikein muikeat vapaat, ja nyt mä käytin osan niistä tekemällä sitä mistä kaikkein eniten pidin: mä matkustin. Se oli munkaltaiselleni maailmanhalailijalle vähän paha mielipuuha, koska olisi varmaan ollut ekologisempaa pysyä kotinurkilla ja viljellä itse omat perunansa. Mä en kuitenkaan ollut ihan puhdasoppinen maailmanpelastaja, koska mä olin liiaksi hedonisti, ja jos omatunto nyt joskus soimasikin mua siitä, mä pystyin elämään asian kanssa.

Perimmäinen syy mun visiitilleni Kööpenhaminassa oli Jaakko Eino Kalevin keikka (joka me oltiin valittu puhtaasti nimen vuoksi; se lähetti hyviä viboja), mutta samalla mä tapasin mun kaikkien aikojen lempparityökaveriani Hillaa ja jostakin joogaretriitiltä meidän seuraan lennähtänyttä Auraa. Hilla asui Kööpenhaminassa tätä nykyä, deittaili tanskalaisia miehiä ja etsi yhä sitä oikeaa, niin kuin sillä oli tapana. Aura oli vihdoin saanut viime vuosien projektinsa päätökseen ja kasvattanut takaisin oman hiusvärinsä. Se oli nykyään ekohippi (parempi sellainen kuin mä), joogaohjaaja ja bloggasi yhä.

Nyt mä kuitenkin jätin tytöt höpisemään keskenään ja suuntasin rautatieasemalle. Kävelymatka ei ollut pitkä, mutta mä eksyin vähän, ja niinpä mun kuuma deittini (ha-ha) odotti mua jo paikan päällä. Alexander Rosengård oli pitkä ja hoikka mies, ja sen hienostuneen kyllästynyt ilme pisti silmään jo etäältä. Voi Alexander! Niin ylhäinen, niin eri tasolla kuin me tavalliset pulliaiset. Mun kasvoille hiipi ilkikurinen virne, ja sen näkeminen sai Alexanderin näyttämään paheksuvalta ja huvittuneelta yhtä aikaa.

Mä en ole koskaan ollut mikään Alexander Rosengårdin ylin ystävä, mutta siinä vaiheessa me oltiin hyvissä snäppiväleissä. Tyyppi oli hauska kuin mikä, vaikka vähän itseään täynnä, ja voi pahat pojat mikä rakastaja.

Sattui niin sopivasti, että se oli lähistöllä koeratsastamassa hevosia pomolleen, ja me sovittiin lounastapaaminen sellaiseen sopivaan väliin, jona sekin kerkesi solahtaa johonkin muuhun asuun kuin ridapöksyihin. Oli vähän harmillista, ettei mulla ollut hotellihuonetta, koska sellaiseen me oltaisiin kyllä paineltu. No, kelpasi mulle ilmainen majoitus Hillan luona ja jokin toivottavasti huokeanpuoleinen lounas Alexanderin kanssa — vaikka olisikohan sillä kuitenkin kovin kallis maku, mä aprikoin vähän epäileväisenä.

“Huru, vieläkö oot sekaisin”, Alexander kysyi hyväntuulisesti, kun me lähdettiin etsimään sopivaa ravintolaa.
“Aina!”
“Ja pysykin. Oot hyvä mimmi.”
“Jumala on puhunut.”

En mä tiedä mitä meistä ajateltiin, kun me pölähdettiin yhdessä hipsterihtävään ravintolaan. Mä kyllä sovin sinne, mutta Alexander hienossa villakangastakissaan, tyylikkäässä ja epäilemättä kalliissa kellossaan ja kaiken kaikkiaan huolitellussa lookissaan… No. Sanotaanko, että sen olisi voinut olettaa menevän jonnekin vähän pönöttävämpään paikkaan.

Mutta ei se tyyppinä ollut mitenkään pönöttävä, sitten kun sitä yhtään tunsi.

Meillä oli ihan hirveän hauskaa. Alexander kertoi monen kirosanan ryydittämänä pomostaan, aivan ökyrikkaasta ja sikatylystä Karla Falkencreutzista, ja me huviteltiin laatimalla suunnitelmia, joilla Axu saisi pomonsa paremmalle tuulelle. Se itse väitti, ettei kuuna päivänä suostuisi sen naisen sänkyyn, mutta mä veikkasin, että siinä oli kuitenkin vähän hutsun vikaa ja se tekisi niin kyllä, jos siitä seuraisi riittäviä etuuksia.

Me juteltiin kaikkea muutakin ja läiskittiin eetteriin noloja snäppejä toisistamme niin kuin pahaiset kakarat. Mä pystyin kuulemaan Alexanderin fanityttöjen sydänten särkyvän ympäri maailman (taas, koska eihän se mikään uusi juttu ollut, että Alexanderin löysi naisten seasta – mä vaan olin harvinaisen tavallinen ja ehkä siksi erityisen kismittävä yksilö). Tietysti sillä oli jonkinlainen lauma sellaisia, olihan se aktiivisesti (ja yleensä joko hulvattomasti tai sillä tavalla maukkaan riettaasti) somettava kohtalaisen katseenkestävä hevosmies. Vaikka sillä oli kookas nenä, ja vaikka se oli sellainen riukumainen ripakinttu kuin esteratsastajamiekkoset nyt tuppaavat olemaan, niin kyllä musta oli kutkuttava juttu tulla nähdyksi sen kanssa.

Ja stop tykkänään - kirjoituskoneet seis, lööpit pois painosta. Mä en siltikään ollut pienimmän rahtusen vertaa ihastunut siihen. A) En ihastunut juuri koskaan. B) Tiesin kyllä, mikä Alexander Rosengård oli.

“No, mites lilla Jusu”, se kysyi, kun me oltiin oikeastaan jo syöty, mutta viivyteltiin pohtimassa, tilattaisiinko yhdet jälkkärioluet. Mulla ei välttämättä olisi varaa, mutta arvelin, että Alexander voisi piffata.
“No mitäs se! Ratsastaa taas.”
“Ja kaulailee vielä sitä Alsilaa, varmaan.”
“Joo-o, siis nehän on vieläkin ihan sikaällöjä.”
“Mun on vaikea kuvitella”, Alexander tyrskähti. “Ihme, että Jusu on uskaltanut sanoa jollekin pojalle edes moi.”
“Ha”, äännähdin riemukkaasti. “Kyllä se sanoo paljon enemmän kuin moi tätä nykyä, mutta joo, se on kyllä tipahtanut tosi eri ilmansuuntaan kuin joku veljensä. Miten teistä tuli niin erilaisia?”

Alexander kohotti charmantisti kulmaansa (se oli täysi klisee, mutta se osasi tehdä sen omaksi jutukseen) ja virnisti välinpitämättömästi.

“Sä varmaan kiusasit sen pilalle”, mä veikkasin, ja se nauraa hyrähti vähäsen.
“Mahdollisesti.”
“Sinä ruoja. Jusu on niin suloinen.”
“Jos sattuu pitämään -”
“Et nyt sano mitään ilkeää”, mä kielsin, koska loppujen lopuksi mä pidin Jususta kaikkine omituisuuksineen, enkä tahtonut, että siitä puhuttiin pahaa. “Kerro ennemmin oletko sä sellainen kurmuuttajaisoveli, joka kiusaa pikkusiskonsa poikkiksia?”

Me sitten jubailtiin Rasmus Alsilasta, ja mä kerroin epäileväni, että se vähän oudoksui mua. Alexander vastasi kohteliaaseen sävyyn, ettei ihmetellyt. Mä pyöräytin sille silmiäni.

“Toisaalta”, mä palasin Rasmuksen kiusaamiseen. “Ehkä on ihan hyvä, jos joku joskus tökkii sitä vähän. Jusu päästää sen niin helpolla! Ai niin, sanoinko mä jo, että se on kanssa ihan fanityttö ja sysäilee Rasselle aika kivoja diilejäkin?”

Tietenkin mun oli pakko kertoa. Selostin Hanni Koistisesta, ja sitten kun puhe kääntyi Isabella Sokkaan ja sen kustantamiin ulkomaan hevosmatkoihin, Alexanderin hienojen kasvojen ilme meni jännittävän tutkimattomaksi. Mä purin huultani, jotten esittänyt mitään liian kiinnostunutta kysymystä.

”Pikku-Fifihän yllättää”, Alexander tokaisi julman huvittuneena. ”Sehän on ihan manageriainesta.”

Sitten me liu’uttiin muihin aiheisiin.

Pian me kuljeskeltiin Köpiksen tammikuisilla kaduilla. Alexander oli pistänyt tupakaksi. Se väitti, ettei polttanut enää juuri koskaan, koska ei kaivannut selkkauksia urheilullista elämäntapaa odottavan pomonsa kanssa. Sitten se tarjosi mullekin, ja mä, joka en oikeasti polttanut kuin joinakin humalansotkuisina öinä, tartuin tarjoukseen.

Niin me seisahduttiin vielä viimeisiksi hetkiksi rautatieaseman kulmille. Siitä Alexander jatkaisi matkaansa ja mä lipuisin takaisin todelliseen maailmaan ja oikeiden ystävieni luo.

Koska ei Alexander ollut ihan todellinen, eikä sitä siksi voinut kutsua oikeaksi ystäväksi.

Lisäksi meidän välillä oli se seksuaalinen jännite, joka häilyi joka hetkessä taka-alalla, enkä mä kuvitellut olevani lainkaan ainutlaatuinen siinä suhteessa. Alexander varmaan kehittäisi jännitteen vaikka appelsiinin kanssa, jos se olisi hänen intressiensä mukainen yksilö. Ja kuka noista tiesi, Alexander Ylevä Rosengårdin intresseistä.

Ennen kuin me erkaannuttiin toistemme luota, Alexander sanoi huolellisen välinpitämättömänä:
"Mulla olisi huomenna enemmän aikaa."

Mun kasvoni soljuivat roisiin virneeseen.

"No sehän on hyvä", hymähdin tyytyväisenä. "Voidaan kokeilla parantaa mun krapulaa."
"Jaa-a, ja millähän se paranee?" Alexander tiedusteli kulma laiskasti koholla.
Mä mietin hetken, olisinko sellainen leffasankaritar, joka tarttuisi sitä takinraiveleista ja mojauttaisi sen huulille sellaisen unelmasuudelman, että se tietäisi kyllä tarkalleen, miten me huomenna mun kankkustani ja toisiamme hoideltaisiin.

Näh.

"No pitsaa mä ainakin tarvitsen", virnistin hurmaavasti. "Koodaillaan!"

Sitten mä menin menojani.
Aliisa H.
Aliisa H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 131

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru

Viesti kirjoittaja Aliisa H. lähetetty 08.02.19 19:40

Rimanlaskukammo

8. helmikuuta 2019 #krouvi

Jusun myöhäiset perjantaitalleilut ajoivat mut alkoholin äärelle, sanokaa mun sanoneen. Mun täytyi saada seuraa mun vapaailtani ratoksi, ja saihan sitä aina, kun oli riittävän laaja tuttavapiiri. Mä lyöttäydyin mukavan pienen porukan jatkeeksi Krouviin, ja me pelailtiin Trivial Pursuitia ja Aliasta ja Pictionarya, joka uhkasi mennä dicktionaryksi. Mun seura oli aika samanhenkistä kuin mä.

Jossain vaiheessa mä havaitsin mörönvärisen tukkapehkon ja ankeailmeisen naaman, mutta kun mä tarkemmin tarkastelin, niin eipä Matilda Möksis Tammilehdon naama ollut yhtä nurin kuin yleensä. Hoksasin vikkelästi syyn: sillä oli seurassaan mies. Eihän sitä nyt silloin murjotettu.

Etäisesti kiinnostava havainto. Mun keskittyminen palasi kuitenkin takaisin peliin enkä mä ajatellut koko asiaa tuntiin tai pariin lainkaan.

Sitten vasta, kun mä lähdin (taas kerran yksin) kotimatkalle, mun päähän pulpahti kuva melkein hymyilevästä Matildasta. Oli siinäkin ilmiö!

Mä soitin Antonille. Sillä kesti tolkuttoman kauan vastata.

”Hel-ve-tin-Hu-ru-lii-sa”, se huokaili puhelimeen väsyneen kuuloisena.
”Miksi Möksis Tammilehdolla on poikkis?”
”Kenellä? Ja oletko sä kuullut tervehtimisestä? Ja osaatko sä lukea kelloa??”
”No sillä Matildalla, joka kantaa sadepilveä päänsä päällä. Joku mies on ajatellut että voisi olla hauskaa viettää aikaa sen kanssa, vaikka se onkin niin aurinkoinen kuin on.”
”Ihan kivasti se jutteli tossa yks päivä.”
”A-ha. Ehkä tää onkin joku tulen-toimeen-vain-miesten-kanssa-juttu, spessua, naiset on niin syvältä tietenkin. Ei mutta mun piti puhua siitä kun alkaa pänniä kun kaikki hyvät fuckbuddyt on niin kiven alla tai ulkomailla. Mä tarviin. Enkä kelpuuta ketä vaan, älä edes ehdota Eskoa. Vai pitäisikö laskea rimaa? Mutta ei kyllä niin alas, ei Eskoa sentään. Ja mitä iloa siitä olisi, pitää nyt joku taso kuitenkin olla…”

Mä saatoin olla vähän humalassa. Langan toisessa päässä oli niin hiljaista, että mun oli pakko kovistella Antonia:
”Et jumaliste nukahda kesken mun kriisin.”
”En, en…”
”No anna kuulua! Ratkaise mun kriisi. Tai ei, mä ratkaisen itse omat juttuni, mutta vala muhun uskoa että mä pystyn siihen.”

Kuulin kahinaa. Hetken kuvittelin hirmustuneena, että Anton kuitenkin oli kehdannut nukahtaa ja mä olin tipahtanut lakanoiden sekaan sen puhelimen ruumiiseen vangittuna sieluna. Sitten kuului syvä huokaus ja unenpöpperöinen nauruntuhahdus.

”Kai sä sen ratkaiset. Etkä nyt heitä rimaa roskiin. Hyvä nainen oisit jos oisit joskus hiljaa.”
”Ha-ha.”
”Ja voithan sä kokeilla hiusharjaa.”
”Ne aina katoaa mun tukkaan.”
”Etkä helvetti soittelisi ihmisille öisin.”
”Joo-joo.”

Siinä toveri Seljavaaran vinkit paremmaksi ihmiseksi/naiseksi tulemiseen: 1) livauta taukoja puheesi sekaan, 2) harjaa hiuksesi (harjasiko se muka ikinä itse?) ja 3) opeta ystäväsi käyttämään puhelimensa yötilaa, mikäli ne eivät tahdo tulla häirityksi nukkuessaan. Niillä eväilläkö se vakituinen-muttei-virallinen kumppani oikein löytyisikin? Hmm. Eivät kuulostaneet kohtuuttoman vaikeilta.
Aliisa H.
Aliisa H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 131

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa