Cavan päiväkirja

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Siirry alas

Cavan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Cavan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Aliisa H. lähetetty 16.08.19 11:07

20. Ähäkutti, äkäpussi

17. elokuuta 2019
#summerfling


Kirjoitetaanpa historiankirjoihin merkintä oikein paksulla, punaisella tussilla: mä olin pahalla tuulella, jota en saanut karistettua itsestäni pois edes… millään keinolla. En sitten millään. Ärsytti. Hermostutti. Teki mieli kiertää kehää, mutta mä en voinut, koska oli kisapäivä ja neiti Sokka tarvitsi ratsunsa. Niinpä ainoa kehää kiertävä asia mun ajatuksieni lisäsi oli Cavan karvaa sukiva kumisuka. Viuh, viuh, viuh se pyöri, mutta mikään ei pölissyt, sillä täysiverinenhän oli jo aivan puhdas.

Mä en muistanut olleeni niin hermojeni reunalla aikoihin — en varmaan vuosiin! Vähän mua huoletti, että mitä jos mun mielentilani tarttuisi Cavaan ja Isabellan kisat sen kanssa menisivät aivan pipariksi, mutta sitten taas: niinhän niillä oli tapana mennä muutenkin. Isabella ei pitänyt Cavasta varmaan kovinkaan paljon, ja musta tuntui, että ellei heppa olisi ollut hienosti rakentunut ja lisääntymiskykyinen, se olisi saanut kernaasti karata tarhasta ja unohtua niille teilleen.

”Jospa sä tänään yllätät ja käytät aivojasi”, mutisin hevoselle, ja pysähdyn sitten miettimään, että olisiko kuitenkin parempi jos ori vain luottaisi ratsastajansa aivoihin ja unohtaisi omansa.

Unohtamisesta puheenollen: mä olin melko varma, että kämppikseni Josefina Jusu Rosengård oli unohtanut kotiosoitteensa. Mä en ollut juuri nähnyt sitä muuta kuin ihan vilaukselta sen jälkeen, kun se mukamas muutti Saksasta takaisin. Se luuhasi koko ajan Rasmuksen luona, ja mä kihisin kiukusta, koska kuka Rasmus Alsila muka oli pitämään mun kämppistäni hallussaan? Ha-loo, ne ei asuneet yhdessä. Mä olin kysynyt. Jusu oli punastunut ja vastannut, että ei ne olleet päättäneet mitään sellaista, vaikka tavallaan Rasmus oli kyllä sivunnut asiaa. Tavallaan? Ei laskettu. Mun kirjoissa Jusu oli yhä velvollinen olemaan mun seurana, ja se suoritti sitä velvollisuutta tosi surkeasti. Mä en voinut alkaa etsiä uutta, parempaa kämppistä tilalle, sillä mun nykyiseni kuitenkin yhä roikkui kirjoilla, mutta toistan: surkeasti.

Kaiken muun lisäksi Antonkin, mun mukamas niin mutkaton panoystäväni, hoiti omaa seuravelvoitettaan vähintään yhtä surkuteltavasti kuin Jusu omaansa. Mä en tiennyt, mikä sitä risoi, mutta jotenkin se oli ollut After Ridejen jälkeen vähän kireänä, eikä se ollut rientänyt mun vällyjeni väliin yhtään niin riemukkaasti kuin olisi mun mielestä pitänyt. Jos mä en olisi paremmin tiennyt, mä olisin kuvitellut sen jotenkin ottaneen itseensä, kun mä olin kevyesti flirttaillut sen Joachimin kanssa (se nyt oli vain sellaista, tiedättehän, hupsunhauskaa ilonpitoa; eihän sellaisten miesten kanssa, jotka olivat kylliksi vanhoja olemaan oman isäsi pikkuveljiä mutteivät riittävän vanhoja kunnon charmanteiksi hopeaketuiksi, ryhdytty sen kummempaan). Tai ehkä mä olisin myös voinut kuvitella, että sitä jotenkin korpesi se, miten mä tuhannen humalassa muistelin lämmöllä ja naurulla sitä kertaa, kun mä tietämättäni naarasin kämppiseni (juuri sen SURKEAN! kämppiksen) isoveikan esittelemään mulle pikkuveikkaansa ja mahdollistin maailman vaivaantuneimman sisaruksellisen aamukohtaamisen.

Niin että mulla oli putipuhdas hoitohevonen, surkea hylkyrikämppis ja kiukutteleva ei-yhtään-mutkaton-panomies.

Vaihdoin kumisuan sellaiseen harjaan, joka piti niin kovaäänistä suih suih suih -ääntä, etten mä sen ja oman kihinäni takaa kuullut lainkaan, kuinka epämääräiset askeleet lähestyivät käytävää pitkin. Ne olivat sellaiset vuorotellen rivakat ja vuorotellen hitaat, päättäväiset ja empivät, päämäärätietoiset ja eksyneet.

Mä olin nopean toiminnan nainen, ja mä ehdin huisk-huisk-huiskia Cavan sillä suih-suih-suihkivalla harjalla läpikotaisin, ennen kuin ne askeleet ehtivät empiä tiensä mun luo saakka. Silloin mä olin juuri astunut taas käytävälle hakemaan pehmeää, siloittelevaa ja viimeistelevää harjaa, ja oli pieni ihme, etten mä tipauttanut sitä lattialle silkkaa pöyristymistäni alleviivatakseni, kun mä kohtasin sen.

Olinhan mä tiennyt, että se pyöri nurkilla. Miksi???? Sitä mä en tiennyt, mutta mä en myöskään halunnut, sillä oli takuulla parempi etten mä tiennyt sen touhuista yhtikäs mitään.

Se tuijotti mua, ja mä tuijotin takaisin, ja melko varmasti musta huokui kaikki se rätisevä ja kipinöivä turhautuminen, jota koko universumi kaikkine kommervenkkeineen mussa oli viimeisten viikkojen ajan lietsonut.

”Hei.”

Miksi se sanoi niin, mä mietin epäluuloisena ja mulkaisin sitä. Miksi se sanoi hei?

”Täällä on vissiin taas jokin tapahtuma”, se jatkoi.

Mä toljotin, nyt en epäluuloisena vaan -uskoisena. VISSIIN? Talli KUHISI kisapöksyistä väkeä. Vissiin… juupa juu. Se taisikin olla vielä paksukalloisempi kuin mun takanani seisova orihevonen, jos tässä nyt sen mielestä oli vielä jotakin epäilystä siitä, oliko täällä meneillään jokin tapahtuma.

”Niin tota, mun hoitohevoseni omistajatar sanoi, että mun kannattaisi hankkia tuutori. No mä ajattelin, että tänään sellaiselle olisi erityisesti tarvetta. Kun kaikki pyörii ja pörrää niin paljon. Että mitä mun pitäisi tehdä etten olisi tiellä vaan hyödyksi… kun kaikki pyörii ja pörrää niin omalla tavallaan, tiedäthän.”

”Kysytkö sä ihan totta tosissasi tuota multa?” Sain puhekykyni takaisin juuri sopivasti päästäkseni ilmaisemaan epäilykseni sen älynlahjoista. ”Oletko sä ihan daiju?”
”No mä vaan ajattelin”, se sanoi ihan viattoman näköisenä ja heilautti päätään niin että sen typerän siivo polkkatukka heilahti, ”että jos sä voisit.”
”Etkö sä näe, että mä olen kiireinen.”
”Sä seisot vaan pölysuka kädessä. Kuinka kiireistä toimintaa se voi olla?”
”Erittäin”, mä sanoin ja toivoin heti perään, että olisin keksinyt jonkun originellimmän ilmaisun. Jonkun sellaisen, joka olisi oikein lihavoinut sitä, kuinka tärkeää oli valmistautua viimeistelemään Isabella Sokan kilparatsun karvapeitteen pehmeänruskea hohde. Niin joo, ja että olisin tajunnut huomauttaa, ettei "pölysuka" ollut varmaan edes oikea sana, eikä ainakaan tarkoittanut sitä pehmeää harjaa, joka mun kädessäni sillä hetkellä oli.

No enhän mä sitten enää jälkeenpäin voinut vaihtaa sitä tylsääkin tylsempää sanaa mihinkään parempaan. Sen sijaan mä saatoin katsoa polkkatukkaista vastustajaani kopeasti nenänvarttani pitkin, mikä vaati vähän vaivannäköä, koska me oltiin oikeastaan ihan saman pituisia, ja poistua dramaattisesti paikalta terävämpien sanojen saattelemana:
”Ja vaikka mulla ei olisikaan kiire, niin en mä kyllä sulle miksikään tuutoriksi ryhtyisi. Varas.”

Harmi mun kannalta, että poistuin dramaattisesti liian lyhyen matkan päähän, jotta se oikeasti olisi ollut näyttävä häipyminen. Miksen mä mennyt vaikka loungeen? Miksi mä vaan marssin kaksi askelta Cavan vierelle? Miksi se jäi tampiona möllöttelemään mun hoitohevoseni karsinan ovelle niin kuin ei olisi ollenkaan tajunnut, etten mä kaivannut sen seuraa?

Tajusi se sitten lopulta kuitenkin, mutta ihmeen kauan siinä kesti. Kaikkia mun ympärillä olevia olentoja vaivasi kyllä jokin hidasjärkisyystauti, mä purnasin mielessäni, ja ajattelin, että siinä oli taas yksi punakynämerkintä niihin historiankirjoihin. Mä en yleensä tuntenut oloani huoneen älykkäimmäksi yksilöksi.

Luojan kiitos mä pääsisin huomenna reissuun. Ystäväni Aura oli tehnyt mitä lupasi: se oli varannut meille matkan mystiseen kohteeseen, joka selviäisi mulle sitten lentoasemalla. Ainoa harmi oli se, ettei me voitaisi jäädä niille teillemme. Mä olisin taas Kallan vanki, kun kenttäosakilpailut seuraavalla viikolla käynnistyisivät, ja luoja yksin tietää, milloin mä seuraavan kerran saisin päästää vipattavan menojalkani valloilleen. Aikuisen elämä oli paikallaan pysyvää paskaa. Miksi mä olinkaan ajatellut olevani valmis sellaiseen ja hylännyt reissutyöni? Mä olin maailman surkein aloillaanpysyjä.

Mun pitäisi keksiä elämääni jotakin uutta jännitystä. Mieluiten mahdollisimman pian.
Aliisa H.
Aliisa H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 278

Takaisin alkuun Siirry alas

Cavan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Cavan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Aliisa H. lähetetty 10.09.19 16:02

21. Onnea onnea onnea vaan

10. syyskuuta 2019

Tänään mä tulin tallille, raivostuin ja lähdin. End of story.

No joo, ehkä sitä voisi vähän vielä avatakin. Sitä, miksen mä suorittanut hevosenhoitajan pyhiä velvollisuuksia niin kuin kuului. Se oli tavallaan sellaista itseeni kohdistuvien vääryyksien ja pinnan alla (ja vähän päälläkin) jylläävien pahojen fiilisten projisointia viattomaan luontokappaleeseen elikkä Rasmus Alsilaan.

Niin joo, mutta eihän Rasmus ollut ensinkään viaton. Se oli viallinen. Pikkuvikainen. Ja typerä. Ihmiset oli niin typeriä nykyään.

”Öö, moi — Aliisa”, se mölähti, ja tauko puheessa ennen nimeä sai mut siristämään silmiä.

Ai, melkein jo ajattelin että olit unohtanut mun nimen olemassaolon lisäksi, lausuin pääni sisällä, mutta ääneen en sanonut mitään. Tuijotin kylmästi. Se taukki ei edes tajunnut hätkähtää. Se vain taputti Cavan kaulaa (kohtaus tapahtui jalon orhin karsinalla, sillä sinne olin sen puoli sekunninpuolikasta sitten sen kerennyt tuikkaamaan).

”Tota, niin, ehtisitkö – ehtisitkö laittaa Cavan mulle kuntoon suunnilleen kuudeksi?” se kysyi hirvittävän nöyrästi.
”Ai että pääset nopeammin Josefinasi luokse?” kysyin söötisti hymyillen.
”Öh, no, niin, tavallaan.”
”En ehdi.”

Salaisuus: olisin ehtinyt. En tahtonut. Josefina sen sijaan tahtoi. Niin olin kuullut.

”Mutta olihan tuolla loungessa noita muita tyttöjä tyhjänpantteina”, sanoin vääristynyt hymy huulillani. ”Että kosiskelepa vaikka niitä.”

Rasmuksen silmät räpsähtivät. Mä näin sen kuin hidastettuna, imin itseeni jokaikisen liikkeen murto-osan. Se näytti uskomattoman dorkalta, ja synkkänä mä aprikoin, miten Jusu oli koskaan saattanut menettää sille sydämensä, vasemman nimettömänsä neitseellisyyden ja hitto loppuelämänsä.

MUN KÄMPPIS oli mennyt KIHLOIHIN eikä KUKAAN ollut viitsinyt KERTOA MULLE paitsi joku OMITUINEN MUMMO Näyhönpenikan ristiäisissä kun mulla oli kaiken muun lisäksi KARSEA KRAPULA. (Tuntui tosi omituiselta rääkyä sanoja päässään tuolla tavalla. Tavallinen ajatus. HUUTOAJATUS. Tavallinen ajatus. KRÄÄÄKS.)

Rasmus Alsila oli pikkuvikainen kosiskelija. Jusu Rosengård oli hylännyt mut eikä edes viitsinyt itse laatia mulle mitään memoa siitä asiasta. Joopa joo.

”Öö, okei, no, kyllä mä taidan itse sitten… kiitos”, Rasmus sönkötti.
”No hei kuule eipä kestä!” heläytin tosi iloisesti, taputin itsekin Cavaa ja työnnyin ulos sen karsinasta. Koska mä olin mukava ihminen, toivotin vielä oikein imelästi: ”Kivoja ridailuja hei. Niin ja onnea.”

Tuntuipa vitun paskalta jaella onnea tyhjästä kaivosta.
Aliisa H.
Aliisa H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 278

Takaisin alkuun Siirry alas

Cavan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Cavan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Aliisa H. lähetetty 28.09.19 8:10

22. Esiriita

28. syyskuuta 2019

Ei valmennuksia tänään. Tavallista arkea vain ilman charmanttia isipappa-Rosengårdia ja kuivankarkeaa dressage-Susinevaa. Viikonloput tapasivat olla mukavia päiviä: porukkaa oli tallilla paljon, ja vain harvalla oli sillä tavalla kiire kuin arki-iltoina. Tunnelma oli kepeämpi, kun porukka ei ollut työpäiviensä uuvuttamaa. Vaikka toisaalta… nyt kun ajattelin asiaa, aika harva auburnilainen teki tavallista toimistotyöaikaa. Töissä oltiin, viikonpäivästä ja vuorokaudenajasta viis, silloin kuin pomo käski.

Välillä mun kävi kaikkia tallin hevosenomistajia sääliksi. Ajatella, että valtaosa niistä varmaan joutui raatamaan niska limassa kyetäkseen maksamaan hevosensa kulut. Mä en ollut mikään matemaatikko, mutta kyllä mä piru vie osasin sen verran laskea ettei hevosenpito tällaisessa lukaalissa ollut halpaa edes Kallassa (ja olin saattanut joskus onnistua tiristämään tarkan summan Rasmukselta, mutta sen olin kyllä jo unohtanutkin.) Ei edes riittänyt, että kaikki rahat hupenivat hevoseen. Niin hupeni aikakin.

Ainoa tapa, millä mut olisi saanut huijattua hevosenomistajaksi, olisi se jos saisin olla kuten Sokan siskokset. Kun oli rahaa määrättömiin, saattoi palkata tallityöntekijöitä huolehtimaan lukuisista hevosista, ja ne hommat mistä ei raaskittu työntekijöille maksaa, voitiin teettää hevosenhoitajilla eli meikäläisillä sekä vielä vähän sitäkin tyhmemmillä hölmöläisillä: vuokraajilla.

Vuokraajat maksoivat kaiken sen tekemisestä mitä mäkin tein ja joutuivat lisäksi treenaamaan hampaat irvessä.

Kun se ajatus kiteytyi mun päähäni Cavaa rapsakkaassa syyssäässä talutellessa, mä aloin kyseenalaistaa omaa soveltuvuuttani Auburnin hienoille hevostalleille.

”Tiedätkö, Cava”, jupisin hevoselle, koska muutakaan juttuseuraa ei juuri sillä hetkellä ollut saatavilla. ”Hulluinta tässä kaikessa on se, että melkein kaikki tuntuu nauttivan siitä ahertamisesta. Silloinkin, kun niitä ahdistaa kun kisoissa menee paskasti, ne janoaa lisää. Treeniä treeniä treeniä ja mokailua kisoissa siinä toivossa, että ehkä joskus onnistaakin. Sitten saa ruusukkeen.”

Tuhahdin. Cava pärskähti. Jestas, välillämme vallitsi yhteys. Nyt se oli todistettu: vaikka mä monessa muussa yhteydessä huusinkin tarpeettoman lujaa, niin hevosille mä osasin kuiskailla uskottavasti. Tai no, ehkä kyse oli siitä, ettei Cava ollut kuiskailuhevonen ja sille sopi mun kailottavampi minuuteni.

Ehkä mä en sopinut Auburnin perusmuottiin. Mä en ollut piukkapyllyinen-pitkäsäärinen-sieväneiti-kuvastomalli enkä syönyt salaattia. Mä en nauttinut tavoitteellisesta tekemisestä vaan ajelehdin ja seikkailin mielelläni. Mä en piitannut tuon taivaallista siitä, kuinka monta askelta mahtui seitsemäntoista metrin esteväliin tai kuinka takajalat sai pidettyä aktiivisina tai miten hepan sai tanssimaan sievää tiputanssia pisteessä X diagonaalisella poljennalla.

Mutta Cavasta mä oikeastaan vähäsen sittenkin piittasin, vaikka se oli typerä ja hieno. Se ei hienostellut ja diivaillut turhia, vaan oli oikeastaan aika mukavan suoraviivainen eläin. Sen turkkia oli mukava silitellä ja jouhet aika helppo letittää, sillä ne eivät kuohunneet samalla tavalla joka suuntaan kuin mun mutta eivät myöskään olleet kaksi risua ristissä. Mikä parasta, Cava tuoksui hevoselta. Sitä mä olin monivuotisen tallitaukoni ajan eniten kaivannut. Tuoksua.

Kai mä olin aika tuoksuohjautuvainen, sillä heti kun mä olin saanut hyvin kävelytetyn hoitohevoseni tyrkättyä poikkeuksellisen vaitonaisen ja viivasuisen Isabella Sokan käsiin, mä tein vaistomaisen päätöksen mennä loungeen. Heti oven avatessani mä tunnistin tuoreen kahvin läsnäolon. Mmm, jo pelkkä aromi oli piristävä ja samaan aikaan mieltä tyynnyttävä.

Mä en ollut tajunnut olevani väsynyt ja vähän stressaantunut ennen sitä hetkeä. Kun mä sitten kerran oivalsin sen asian, mä annoin kasvojeni valahtaa hymyttömiksi. Tämä olisi mun rypemishetkeni. Menisin ja ottaisin kupin kahvia ja istuisin hiljaisessa loungessa ja sallisin itseni olla —

— Anton Seljavaara.

”Öh.”

Anton oli kaatamassa itselleen kahvia, kunnes mun hehkeä öh-äännähdykseni tavoitti sen kuulokorvat. Katse singahti muhun, ja varmaankin vanhasta tottumuksesta se skannasi mun kehon. Mä en jaksanut pahastua. Mulla oli ihan hyvä keho katseltavaksi. En ottanut itseeni siitäkään, kun se kasvoja tarkasteltuaan korvasi tervehdyksen kysymyksellä.

”Oletko sä nukkunut huonosti?”

Mä yritin tulkita äänensävyä. Oliko se huolissaan mun hyvinvoinnista vai siitä, mitä mä olin nukkumisen sijaan tehnyt ja kenen kanssa? Oliko se lainkaan huolissaan? Aika neutraalia, summasin loppujen lopuksi. Sellaista tyhjänpäiväistä hei olemme molemmat aikuisia puhukaamme sivistyneesti jos on pakko ja vältelkäämme sitten toisiamme taas kiitos heihei hyvää kuuluu kiitos näkemiin.

”No… joo. On ollut vähän. Kaikenlaista. Stressiä”, tunnustin, sillä musta ei kyllä ollut siihen typerään small talk -leikkiin, jossa esitettiin kysymyksiä joihin ei oikeastaan tahdottu vastauksia. ”Tuota, ilkeäisitkö kaataa mullekin sitä kahvia?”

Mä en tiedä mitä mä olisin tehnyt, jos Anton olisi siinä vaiheessa hylännyt aikuismaisuutensa ja sanonut, että kaada keskenäs sinä kusinen ämmä. Olisinko flipannut vai kohauttanut olkiani? Mun ei tarvinnut tehdä kumpaakaan, sillä Anton ryhtyi sanaakaan sanomatta täyttämään mulle omaa kuppia. Mä katselin sitä enkä, harvinaista kyllä, myöskään sanonut mitään.

Se muisti, että mä käytin kauramaitoa. Kiusallaankaan se ei lorauttanut tavallista maitoa mun kahvini sekaan. Musta tuntui vähän omituiselta.

”Tässä.”
”Kiitos.”
”Ole hyvä.”
”Kiitos.”
”Ha-hhh. Hmm.”

Siinä sitä sitten oltiin. Me asetuttiin loungen pöydän ääreen, eikä vierekkäin niin kuin joskus. Me ei asetuttu edes vastakkain, vaan viistoon, kuin alleviivataksemme välimatkaa, joka meidän keskelle oli kasvanut sinä kesäpäivänä kuuluttajankopissa. Se oli yhä olemassa. Mä halusin sen olevan ja varmaan Antonkin, tai en nyt tiedä halusinko mutta olin päättäväisesti hyväksynyt että niin asia nyt oli. Että me ei enää oltu sitä mitä nyt ikinä oltiinkaan oltu.

”Mulle tulee uusi kämppis.”
”Ai?”
”Huomenna.”
”Mihin Jusu oikein menee?”
”Naimisiin kai.”
”Älä? Rassenko kanssa?”
”Kuinkas muuten. Mutta ne ei tahdo tehdä siitä numeroa.”
”Tekeekö ne ikinä mistään? Tahallaan.”
”Niin. Niin. Eipä kai. Mitä sulle kuuluu?”
”En ole menossa naimisiin ainakaan.”

Naurahdin ontosti. Keskustelu kangerteli enemmän kuin sen olisi pitänyt. Vitsailu oli väkinäistä, hymyt varovaisia ja lauseet lyhyitä. Saakeli soikoon. Mä olin hyvä keskustelija mutta tämä oli luokatonta.

”Mulla on ikävä sua”, lipsautin sitten.

Kiva. Jos se ei ollut viimeinen naula arkkuun niin mikä sitten.

”Ai”, sanoi Anton.

Ai, eikä muuta. Hiton hyvä kyllä niin, koska mä itse jo kyseenalaistin, miksi mulla edes oli äänihuulet ja kaikki se muu sälä, jonka avulla saattoi möläyttää merkityksettömiä juttuja ääneen. Eihän mulla ollut Antonia ikäväikävä. Miten olisi voinut olla?

”Mulla olisi vielä hetken käty”, paikkasin tilannetta valjulla vitsailulla ja pahensin kaikkea takuuvarmasti entisestään. ”Eih, etkä jumalauta sano vaan ai.”

Antonin äänensävyn kärkkäys yllätti.

”Mitä sä sitten oikein haluat, että mä sanon?”

Muhun kohdistettiin tiukka mutta levottomasti hypähtelevä katse.

”Aina sama juttu. Sun pillin tahtiin pitäisi mennä, vai sanotaanko se suoraan: sun pil—”

Siihen mä katsoin parhaaksi keskeyttää Antonin hyvin alkaneen tulistumisen.

”Chill! Mä vaan vitsailin. Huonosti, mutta kuitenkin. Ajattelin vaan että jos asiat palaisi normaaliksi”, esitin asiani ja huokaisin syvään. ”Mutta ei vissiin kuitenkaan palata ihan noin normaaliksi.”
”No ei.”
”Okei, ei.”
”Hyvä.”
”Mm. Kiitos kahvista.”

Jos Isabella Sokka yllättyikin mun äkillistä kiinnostustani tavallista lauantaisileää kohtaan, mitään se ei ainakaan sanonut. Oli myös melko mahdollista, ettei se edes huomannut, kuinka mä marssin kiusallisesta kahvihetkestä kuolettavan tylsän kentälläpyörimisen äärelle.

Milloin musta olikaan tullut ihminen, joka vältteli kiusallisia tilanteita ja valitsi ennemmin jopa tylsyyden? Ennenkuulumatonta.
Aliisa H.
Aliisa H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 278

Takaisin alkuun Siirry alas

Cavan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Cavan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Aliisa H. lähetetty 06.10.19 9:41

23. Mikä olkoon todistettu

6. lokakuuta 2019

Oli vaikea kuvitella Matilda Tammilehdon olevan hempeä, ennen kuin näki sen halailevan miesystäväänsä syrjässä juhlien keskipisteestä. Oli hankala uskoa Märta Merenheimon olevan mitään muuta kuin murjottava, paitsi jos sattui salaa todistamaan sen ohimenevää hymynhetkeä tarhasta haettavaa Minaa katsellessaan. Kaikessa asiallisuudessaan Isabella Sokalla ei välttämättä ajatellut olevan huumorintajua, kunnes se hiprakkapäissään hupsutteli cocktailjuhla-aiheisilla sanaleikeillä.

Kukaan ei taatusti edes uskaltanut leikitellä sillä ajatuksella, että Amanda Sokka saattoi surra myyntiin määrätyn kenttähevosvarsan perään, kunnes yhytti tämän paijailemasta värikästä vauvahevosta nimeltä Begrime (RAISA; lempinimi oli takuulla taas osoitus Sokkien omituisesta huumorinlaadusta)  ja kuiskailemasta tämän karvaisiin korviin, kuinka vanhempi perijätär oli ankeamielinen ja liian takertunut yksivärisyyden vaateeseensa. Mun käytöksen perusteella saattoi joskus olla vaikea uskoa, että mä olin aikuinen, mutta totta se oli, ja sen tiesi viimeistään jos näytin henkkarini tai meikittömän aamunaamani.

Oli myös mahdotonta muodostaa mielikuvaa tulistuneesta Rasmus Alsilasta, ennen kuin näki sen ottavan kuumaa Josefinansa puolesta.

Mutta uskottava se oli: Rasmus todella saattoi närkästyä. Jouduin todistamaan ilmiötä ihan korkeimman omakätisesti, kun otin väistyvää flunssaani yhä niiskutellen hoitohevosen Caaleppi Calacuccelin vastaan Auburnin kartanolla sunnuntaina kuudes lokakuuta kaksituhattayhdeksäntoista. En ollut lähtenyt nuoripari Alsila-Rosengårdin ja Cavacuiceloisen mukaan Ruunaankoskelle, koska, niin, se flunssa. Nyt aloin olla kuitenkin jo riittävän hyvissä voimissa auttaakseni hevosen kotiuttamisessa.

“Heipsu! Mitenkäs meni?” mä kysyin tavoilleni uskollisena Rasmukselta.
“No, meni”, Rasmus sanoi, ja älkää käsittäkö väärin kun mä ihmettelen ääneen sen vähäpuheisuutta: kyllähän mä jo tunsin sen riittävän hyvin tietääkseni, ettei se ollut mikään megalomaaninen suupaltti yleensäkään, mutta tämä ylettyi uudelle tasolle.
“Tuliko ruusukkeita?” jatkoin uteluani. “Matkustiko se hyvin? Entä Bran? Mitenkäs Josefinan hevoset?”

Rasmus katsoi mua jotenkin tosi omituisesti. Sen kulmat menivät myttyyn. Mä vannon: ei perinteiseen kurttuun tai ryppyyn, vaan omituiseksi mytyksi. Sitten tyyppi rykäisi kurkkuaan ja avasi sanaisen arkkunsa, mutta väisti oikeastaan kaikki kysymykset.

“Mä avaan rampin”, Rasmus Alsila sanoi, mutta pysähtyi sitten kuitenkin eikä tehnyt lupaamaansa. “Ja siis - sun varmaan kannattaisi puhua Josefinan kanssa.”
“Joojoo, kyllä mä siltäkin kyselen kisakuulumiset kun nähdään”, vakuutin.
“Ei kun siitä, kun sä heitit sen pois omasta kodistaan ja otit sinne jonkun Robertin.”

Me seistiin Auburnin kartanon pihamailla ja tuijotettiin toisiamme. Mun aivot tuntuivat tosi pumpulisilta, ja olisi tietysti ollut mukavaa pistää se kaikki flunssan piikkiin, mutta kyllä mun aivonystyrät muutenkin tapasi olla vähän tahmeita tyyppejä.

“Miten niin heitin pois kotoaan? Sehän muutti sun luokse”, mä väitin närkästyneenä. Ihanko totta tässä yritettiin tehdä musta tarinan pahista?
“Muutti… kuka niin sanoi?! Siis kyllähän se nyt asuu mun luona, mutta siksi, että sä annoit sen huoneen jollekin toiselle.”
“Hä! Mutta - tietysti se muutti sun luokse! Eihän sitä ole näkynyt aikoihin, ja sitä paitsi, kai nyt kun te menette naimisiinkin, miksi se mun luona asuisi…”
“Mennään mitä?”
“Naimisiin.”
“Kuka niin sanoi???!”

Taas me tuijotettiin toisiamme. Isabellan Cavan kisakyydiksi lainaamasta hepparekasta ei aivan vielä kuulunut kärsimättömyydestä kieliviä ääniä, mutta osasin jo arvella, että niin saattaisi käydä aika pian. Cava oli harvoin hiljaa, vaikka Bran olisikin saattanut olla riittävän fiksu sellaiseen.

“No siellä ristiäisissähän siitä puhuttiin ihan avoimesti! Teidän häistä. Se Aron Jessen äitikin kertoi luvanneensa auttaa Jusua häiden suunnittelemisessa ja järjestelyissä”, mä sopotin kovaa vauhtia.

Rasmuksen ilmeestä mä päättelin, että jotakin omituista tässä tilanteessa oli.

“Miksi?” se suorastaan pihahti.
“Kai Josefina pyysi… etkö sä tiennyt?” Jestas, kyllähän Rasmus oli aika usein aika pihalla, mutta että se ei olisi tiennyt omista kihloistaan… upsista, hetkinen, mussa virisi epäilys. “Kai te olette kihloissa?”
“Kuka niin on väittänyt!” Rasmuksen ääni kohosi kuusi ja puoli oktaavia tavallista kimakammaksi (lähiseudun koirat varmaan höristelivät korviaan, itse lähinnä luin huulilta). Haluaisin sanoa, että sen silmätkin alkoivat pullistua päästä, mutta ei sen reaktio niin voimakas ollut.
“... Ritva… Aro?” vastasin hitaasti ja epävarmasti ja tunsin oloni tosi noloksi, koska nyt viimeistään mä näin kuvion aika selkeästi.
“Ja sä uskoit?! Kysymättä Josefinalta!” Rasmus äyski harvoin, mutta tämä oli juuri sitä: äyskimistä. “Ja otit sen huoneeseen toisen asukkaan, koska oletit että se asuu jossakin muualla, ja tiedäthän sä millainen Josefina on: se tuli sokissa mun luo ja oli tosi pahoillaan koska epäili tehneensä jotakin väärin sua kohtaan.”

Mun keskustelukumppanin rintakehä kohoili aika kiivaasti. Mä näin sen, vaikka oli jo aika hämärää ja sen rintakehän päällä oli jo melko paksu takki. En olisi koskaan ennen kuvaillut Rasmuksen silmiä millään tavalla tulistuneiksi, mutta kyllä ne nyt vaan iski kipinää, kun tavallisesti niin lauhkea tyyppi katseli mua äkäisten kulmakarvojensa alta.

“Josefina jäi kodittomaksi koska joku Ritva Aro sanoi että me mennään naimisiin? Kuka se edes on?” Rasmus tiuskaisi vielä.

Koska mä olen hiton lapsellinen tyyppi, mähän siis tietysti ärsyynnyin. Se oli musta helpommin siedettävä tunnereaktio kuin häpeä (jonka aika koittaisi kyllä, mutta viimeiseen saakka mä tahdoin sitä vältellä).

“Etkö sä yhtään kuuntele? Jesse Aron äiti!” mä melkein huusin takaisin kiukku-Rasselle, ja koska se ei riittänyt mulle, mä jatkoin vielä: “Ja mitä sä mulle huudat siitä, että mä unohdin kysyä asiasta Josefinalta! Itse unohdit sen kisapaikalle!”
“Mitä?”
“No ei näy Josefinaa täällä vaikka se lähti kisoihin SUN KYYDILLÄ!”

“Jätin sen Purtseille hoitamaan omat hevosensa.”

Jätin sen Purtseille nönnönnönnönnö”, mä matkin aivan saatanan vihaisena (itselleni) siitä että Rasmuksella olikin fiksu vastaus mun älyttömään kiukunpuuskaani.

En usko, että oli mahdollista, että meidän kohonneet äänemme olivat kantautuneet tallille saakka, mutta eihän sitä tiennyt, jos Sarah Reysillä nyt sattui olemaan vaikka hyperkuulo ja muutenkin tavallista teroitetummat aistit. Se nimittäin saapui paikalle kuin noiduttuna. Se oli selvästi vähän varuillaan, vaikka yritti olla kuin ei olisi ollut.

“Aliisa, Rasmus, mistä täällä hälistään? Yritetään pitää tallin alue rauhallisena. Ja jos rekassa on hevosia, niin eiköhän ole aika purkaa ne”, latinosukuinen iltatallintekijä ryhtyi rauhanturvaajaksi.

“Puretaan”, sanoi Rasmus.
“Puretaan”, vahvistin minäkin, koska en tahtonut jäädä tilanteeseen enää hetkeksikään.

Sarah jäi nurkille vähän niin kuin tarkkailemaan, oltiinko me taas aikuisia ihmisiä toisiaan hiekkalapioilla mätkivien taaperoiden sijaan. Oltiin. Otettiin kumpikin omat hevosemme ja paineltiin hirveää tahtia talliin (harmiksemme samaa reittiä eikä dramaattisesti eri suuntiin). Cava melkein loikki, eikä ihme, sillä mä kävelin niin lujaa että mua hengästytti jo tallin ulko-ovella. En siltikään suvainnut hidastaa tahtia vaan hiihtelin yhtä hirveää vauhtia perille saakka.

Voiiiiiihan peräsuti!

Tämä päivä oli todistanut mulle aika monta asiaa:
1. Rasmus Alsila osasi suuttua.
2. Mun flunssa ei ollut vielä täysin poissa päätellen siitä, miten mun hengitys pihisi vauhdikkaan kävelyn jälkeen.
3. Mä olin toiminut aika typerästi Josefina Rosengårdia kohtaan.
4. Jusu oli juuri niin tahdoton tohveli kuin mä olin aina kuvitellutkin.

Mun olisi pitänyt muistaa kohta neljä ennen kohdan kolme toteuttamista, jotta olisin välttynyt kohdalta yksi (ja ehkä kakkoseltakin, sillä olihan mahdollista, että flunssa oli vain karman nuijaisku).
Aliisa H.
Aliisa H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 278

Takaisin alkuun Siirry alas

Cavan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Cavan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Aliisa H. lähetetty 25.10.19 22:28

24. Lempinimipeli

25. lokakuuta 2019

Totta kai mua kiinnosti armaan Caliccani jälkikasvu, ja kun tilaisuus koitti, mä riensin maneesiin katsomaan sen irroitteluja. Olin tyhjentänyt överituntipankkiani ja tullut tallille jo puoliltapäivin, eikä siellä silloin ollut vielä juuri ketään, paitsi ahkera-Fina tekemässä sitä mitä sellaiset tekevät parhaiten elikkäs siivoamassa ja tallivuoron parissa ahertavat Jonspa ja Gabsu. Edellämainittujen lisäksi kohtasin Isabellini Sokan ja Kaajapuron Verkkulin.

Kaksi viimeistä mä yhytin roudaamaata sitä Caalepin lasta äiteineen maneesiin, ja siksi kiidin kiskomaan Jusun seurakseni ja me liityttiin hipihiljaa maneesiposseen.

Tai no niin, niin hiljaa kuin mä nyt pystyin.

”Morjensta tölliin!” huikkasin Isbukalle ja kaljakamulleni Kaajikselle. (Pitäisi vielä vähän viilata noita lempinimiä.)

Ne vilkaisivat meitä kuin olisivat kuulleet mun ajattelemani lempinimet, eli Isbe vähän närkästyneenä ja Verkku ehkäehkäehkä etäisen huvittuneena. Saattoi toki olla, että närkästys ja huvittuneisuudenkaltainen fiilinki johtuivat siitä, että kutsuin juuri Auburnin maneesia tölliksi. Oli kyllä huiman kookas tölli, siis ihan joka suuntaan, eikä nurkatkaan hasottaneet.

”Ajateltiin tulla ihastelemaan Rouskua”, kerroin, vaikka kukaan ei kysynyt mitä me Jusun kanssa siellä oikein luuhattiin.

Jusu, tunnollinen ja työnantajansa tyytyväisyydestä huolestunut duunari kun oli, tarkensi:
”Niin, Aliisa ajatteli että se olisi mielenkiintoista, ja pyysi minua seuraksi, kun mun työaikani päättyi juuri sopivasti.”

Herra Kaajapuro ja neiti Sokka eivät sanoneet vielä silloinkaan mitään, mutta nyökyttelivät sentään ja siinä me sitten seistiin vähän kuin yhtenä porukkana mutta selvästi kuitenkin ns. kahden kerroksen väkenä. Hetken mä jaksoin pohdiskella, miksei Verneri nyt yhtäkkiä kokenutkaan tarvetta jakaa kaikkia mielipiteitään sinkkunaisista ja siitä kuinka ne kaikki tarvitsivat tai vähintäänkin tahtoivat kuitenkin miehen (news flash: eivät tahtoneet). Tulin siihen tulemaan, ettei se viitsinyt kainon ja puhtoisen Jusun kuullen. Muahan ei sellaiset seikat pidätelleet.

Sitten mun mielenkiintoni kohdistuikin yhtäkkiä Rouskuun enkä sen takia välittänyt muodostaa pidemmälle kehiteltyä teoriaa Vernerin vähäpuheisuudesta.

Ai niin! Rousku. Se johtui siitä, että mä olin vitsikkäästi ja sukupuolinormeja rikkoakseni ryhtynyt kutsumaan Cavan poikaa Roséeksi (ehdottomasti aksenttimerkillä, vaikutti hienostuneemmalta). Rosée tuntui kuitenkin vähän väkinäiseltä mun epähienostuneessa suussani, samalla tavalla kuin viinilehtien kuvaukset punaviineistä: huvitin joskus itseäni kuvittelemalla, millaisia olivat ne ihmiset, jotka pompöösin tekotaiteellisesti kertoivat viinin olevan lyijykynälaatikkomaista sen sijaan, että olisi ottanut kantaa siihen, tuliko siitä iloinen känni vai depressiivinen humala.

Hevosjalostuksesta en tiennyt mitään, ellei otettu lukuun yöllisten youtubeselailuiden antina mieleeni piirtyneitä käytännön instruktioita aiheesta (??kenelle juolahti mieleen ladata sellaista sisältöä internettiin??). Varsalla saattoi olla tai olla olematta rakenteellisia ansioita, en minä siitä niin ymmärtänyt. Cavamaisia piirteitä osasin kuitenkin etsiä, ja ihastella hupsuja varsaloikkia ja ihmetellä sitä kuinka jokin niin lyhyen aikaa elänyt saattoikin jo liikkua niin vikkelästi.

Eloisa luonne tyypillä ainakin oli. Ei kiljunut yhtä komeasti kuin iskänsä, mutta sillä oli koko elämä aikaa oppia. Ja kyllä mun ei-erityisen-syväluotaavaan analyysiin kykenevät silmätkin olivat tunnistavinaan sellaisia kasvonpiirteitä (päänpiirteitä? Miksi niitä hevosilla kutsuttiin?), jotka selvästi muistuttivat armaasta hoitohepastani. Katseessakin oli ehkä jotakin samaa, jos sitä nyt oikeastaan ehti kauheasti havainnoida, kun varsa pysytteli enimmäkseen liikekannalla.

”Melkein tässä iskee varsakuume”, huokaisin. ”Voisitko Jusu astuttaa Grannin?”
”Hmm, en mä kyllä tiedä”, Jusu empi, mistä mä päättelin, että se oli harkinnut asiaa. Mua alkoi kiinnostaa, miksi se oli niin varovainen.
”Pelkäätkö sä, että se söisi varsansa?” mä kysyin (tosissani).

Ne kääntyivät kaikki katsomaan mua. Verneri naurahti kuivasti, varmaan koska se taas luuli että mä olin oma hauska itseni ja vitsailin; ja Isabella tuhahti, varmaan koska sekin piti lausahdusta vitsinä mutta huonona sellaisena; ja vain Jusu katsoi mua sen näköisenä kuin olisi hetkeäkään epäillyt mun olevan tosissani.

Musta kysymys oli ihan validi. Toisin kuin sievä Sessuli, Granni ei huokunut kyllä mitään äidillisyyden esiastettakaan.

Mutta koska Jusua lukuunottamatta kaikki, itse asiassa jopa hevoset, katselivat mua kuin kävelevää vitsikirjaa, mäkin naurahdin. Hah-hah-haa, jopas kaskun murjaisin! Ollenkaan en tosissani ollut!

”Niin no kyllä mua enemmän mietityttää kisatavoitteet”, Jusu linjasi siivosti. ”Piki on ensi kauden poissa ja jos Granninkin nyt astuttaisi…”

Tytteli kuitenkin katseli Cavan varsaa mietteliäänä ja vähän haaveksienkin. Mä aistin jonkinmoista vauvakuumetta. Uskoin visusti, että Jususta tulisi hullu hevosnainen siinä missä jotkut olivat hulluja kissaleidejä. Suku velvoitti.

Kohta me jätettiin isbetjaverkut maneesiin (onnea vaan heppakaksikon pyydystämiseen, ajattelin). Jusu talsi autolleen ja mä peesailin perässä, koska mulla oli sille vielä asiaa.

”No, monelta sä tuut huomenna?” kysyin.
”Mihin?” mokoma hupsu kysyi hajamielisenä.
”Mun luo! Laittautumaan valmiiksi.”
”Valmiiksi mihin??”

Voi Jusu. Hullu hevosnaisuus iski jälleen. Se ei kyllä muistanut mitään, mikä ei tuoksunut hevosilta.

”Sarahin hippoihin”, mä muistutin lempeästi, ja tajusin, että Jusuhan saattaisi kuvitella hippojen tarkoittavan virtahepoja tai juoksuleikkejä, minkä vuoksi tarkensin: ”Halloween-bileisiin.”
”Onko mut kutsuttu sellaisiin?” Jusu ihmetteli.
”On! Meillä on asutkin jo valmiina”, sanoin enkä taaskaan tajunnut että tämä oli niitä juttuja jotka olin itse meidän puolesta päättänyt ja olettanut että kyllä Jusu tiesi mitä mä ajattelin.
”Mutta mulla on menoja ja munhan pitää hoitaa ja ratsastaa hevoset!” Jusu parahti. ”Enkä mä ole suunnitellut olevani iltaa jossain juhlissa.”
”Mä olen suunnitellut”, rauhoittelin. ”Ratsastat hepat ja tulet sitten mun luo! Lupaan että on viiniä ja syötävää, ja sitten sä olet Wednesday mun Morticiaan. En mä voi mennä yksin kun olisi niin hyvä pari-idea. Pliis, tule.”
”Olen mikä”, Jusu huokasi lannistuneena. Mä mietin, tunsikohan se kartanon likkana paremmin kansallisbaletin ohjelmiston kuin oleelliset kevyemmän viihteen jutut.
”Näet sitten. Se on hyvä asu ja meillä olisi hauskaa. Tulet edes piipahtamaan”, kehotin päättäväisesti ja tiesin, että Jusu tulisi.

Lähdin hakemaan Cavaa harjailtavaksi, ja mun päässä tanssivat hupsua sekalaista sambaa Cava Junior, Addamsit ja Roberdino, jonka juhliintuloa olin yrittänyt hienovaraisesti ajaa. En vielä tiennyt oliko mulla siihen samanmoista vaikutusvaltaa kuin edeltäjäänsä.


Viimeinen muokkaaja, Aliisa H. pvm 18.11.19 22:29, muokattu 1 kertaa
Aliisa H.
Aliisa H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 278

Takaisin alkuun Siirry alas

Cavan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Cavan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Aliisa H. lähetetty 11.11.19 22:03

25. Hevosenhoitaja A. Huru

11. marraskuuta 2019

Olipas sitten eri hyvä jutska, että olin joskus ajankuluksi tällännyt itseni tähän erinomaisen tärkeään hevosenhoitajan pestiin. Mä olin kuullut, miten ratsastuskoulujen hoitajatoiminta oli alinta orjatyövoiman käyttöä mitä yhdenkään lapsen vanhempi saattoi kuunaan keksiä, mutta hitsi vieköön, kyllä kuulkaa oli vähän eri toista olla aikuinen ja toimia hoitajana tällaisessa ympäristössä. Caaleppi Calacucon kaitsijaksi ryhtymisen myötä mun elämääni oli tullut ihan uusia etuuksia!

1) Talliporukka. Siis oikeasti, miettikääpä hetki: mistä aikuiset ihmiset saivat ystäviä, jos eivät harrastusten kautta? Mäkin olin ekat X kuukautta (en muistanut tarkkaan) Suomeen muutettuani työskennellyt sellaisessa duunissa, missä ystävystymisen vaaraa ei juuri ollut. Tallilta mun uusimmat ihmissuhteeni, ne hyvän- ja pahanpäivän tuttavuudet ja kaikenlaiset siltä väliltä, olivat tavalla tai toisella löytyneet. Cavan korviahivelevä kiljuminen oli myös tosi hyvä small talkin -aihe sellaisten tallityyppien kanssa, joiden kanssa jutustelu oli jäänyt vähemmälle ja piti vähän rikkoa jäätä. Kyllä, Cavan kiekuminen takuulla iski säröä ainakin heikkoon jäähän.

2) Ulkoilu ja liikunta. Let's face it: inhosin kaikenlaista fyysistä rasitusta ja turhanpäiväistä kouhottamista sen eteen, että olisi fit. Jotenkin sitä vaan tuli kuin huomaamattaan tallaamaan tajuttoman määrän askelia, kun pörräsi hoitohevosasioilla. Hyvillä säillä mä jopa tykkäsin ihan kamalasti siitä, kun saatoin ottaa Cavan narunjatkeeksi ja kävelyttää sitä ulkona nätissä kartanomiljöössä valmiiksi jollekulle ratsastajistaan: kaikilla tavoin (siis keholtaan, huumoriltaan ja lajivalinnaltaan) kuivalle Amanda Sokalle, hienostuneisuuttaan joskus cock-tail-vitseillä säröttävälle Isabella Sokalle, hoitajanpalveluksia välttelevälle mutta niitä silti saavalle Rasmus Alsilalle ja viimeisimpänä mun Cava-tuntemukseeni luottavalle Jonathan Raynottille. En tiedä miksi piti käyttää koko nimiä. Ihan kuin niistä olisi tullut sen vakavasti otettavampia tyyppejä moisella muotoseikalla. (Sivuhuomiona: kyllä, kuljeskellessani kartanon mailla minä leikin omistavani kaiken. Ettekö te muka?)

3) Matkailu! Musta oli viimeisen vuoden aikana kuoriutunut melkoinen KV-groomi. KooVeellä tarkoitin kansainvälisiä kisoja. Ensin oli ollut keväinen reissu Ruotsiin Routine Trophy -kilpailuihin, ja nyt pukkasi jo seuraavaa matkaa. Ruotsissa oli ollut hitsin hauskaa. Olihan se nyt pikkasen makeeta, että mun hoitohevoseni kilpaili ihan ulkomailla (vaikka ei sillä nyt koko ajan ihan kamalan hyvin mennyt), ja kun siinä samalla pystyi vähän härnäilemään helposti kiusaantuvaa Rasmus Alsilaa, haastamaan koppavan Alexander Rosengårdin sanailuihin ja lähentymään entisestään silloisen kämppikseni Jusun-josta-ei-voi-käyttää-koko-nimeä-koska-olemme-niin-läheisiä kanssa, mikäs sen mukavampaa.

Tutun ja, no, torvelon Cavan kisahoitajana reissaaminen oli opettanut mulle oikeastaan kaiken, mitä hyvän groomin piti kansainvälisistä kisoista tietää. Siispä en ollut hetkeäkään epäröinyt, kun uusin kämppätoverini Robert Harrington pohdiskeli ääneen saisiko musta hevosenhoitajaa Dressage Masterseihin. Mä en edes tiennyt, missä ne käytiin, mutta olin heti valmis lähtemään, kun Robertin mutinan seasta erottuivat sanat "ulkomailla ja kaikkea", mä huusin olevani messissä.

Harja kieppui Cavan karvapeitteellä ja mieli kaikkien hauskojen kisareissutoimintojen parissa. Tiesin vanhastaan, että After Ride -juhlat tapasivat olla hilpeitä tilaisuuksia, mutta oli kisatapahtumissa muutakin hupia. Siellä saattoi:
1) Katsella hermoilevien kisaajien kalpeita kasvoja ja tarjota heille salmiakkia ihan vain hermoja harhauttamaan.
2) Olla itsepintaisesti tunnistamatta sitä MaailmanKuulua Tärkeää Ratsastajaa.
3) (Googlata vimmatusti ja) Tunnistaa se nöyrimmin pois muiden tieltä hakeutuva kilpailija, joka todennäköisesti koki olevansa ihan liian suurella areenalla ja käydä kertomassa hänelle, kuinka kovasti ihailinkaan häntä ja kuinka olin elänyt mukana hänen (kisatulosgooglauksen avulla löytämässäni) Suuressa Saavutuksessaan.
4) Leikkiä Hermione Grangeria ja ottaa vastaan hämmästelyitä siitä, kuinka ytimekkäänkokoisesta groomirepusta löytyikin apu kaikkeen (ml. maailmanloppu).
5) Bondata muiden groomien kanssa nurisemalla, kuinka meillä kaikilla oli juuri se kurjin ratsastaja kontollamme (vaikkei omassa oikeasti olisi ollut mitään vikaa).
6) Majoittua muiden piikkiin, koska tottahan se nyt oli oikeus ja kohtuus, ettei yötä päivää töitä paiskivan hevosenhoitajan tarvinnut maksaa omia majoituksiaan.
7) Käydä loputtomia keskusteluja hevosten suvuista jonkun äärimmäisen pätijän kanssa ja kertoa myöhemmin ne pätemiset omana tietonaan esim. Isabella Sokalle ja katsoa kuinka tämän naama venähtää hämmästyksestä.
Cool Kuunella keskusteluja kielillä, joita puhujat eivät uskoneet kenenkään muun osaavan. Juku, miten makoisia juttuja saikin kuulla, jos kukaan ei tiennyt just sun kuulevan! Ihan sen ajatteleminen sai mut taas harkitsemaan kansanopiston kieliopintoja. Joko olisi aika opetella jokin uusi kieli tai edes verestää vanhaa?

Ja tietysti oli uskomatonta katsella taitavia ratsukoita tekemässä asioita, joihin itsellä ei koskaan riittäisi rahkeet. Tietysti oli ehkä vähän pulssiakohottavampaa katsella Cavaa kiitämässä esteradalla kuin toljottaa kouluratsastusta päivät pääksytysten, mutta kyllä mä silti tiesin, että eläisin joka tapauksessa Dressage Mastersissakin jokaisen kisaajan mukana. Ehkä hetken verran mäkin taas elättelisin kuvitelmia siitä, että vielä jonakin päivänä mä itsekin jaksaisin innostua tavoitteellisesta ratsastamisesta. Niin suurten kilpailuiden ilmapiiri muhun aina vaikutti.

Parhaimmillaan samaan pystyivät myös vaativat, monipuoliset treenit. Viikonloppuna olin seurannut kouluvalmennuksia kahvikuppi kourassa ja yrittänyt jo kanavoitua kouluratsastustaajuuksille, jotta olisin sitten joulukuussa mahdollisimman uskottava hevosenhoitaja.

Olihan se nyt ihailtavaa, kuinka tyypit jaksoivat hikoilla niin saavuttaakseen jonkun mystisen harmonian. Muutamakin tunti oli hujahtanut ohi ihan vain katsellessa ja miettiessä, olinko mä koskaan jaksanut nähdä niin paljon vaivaa minkään asian eteen. Törmätessäni Antoniin vähän myöhemmin tallin käytävillä oivalsin, että en ainakaan ihmissuhteiden – en enää moneen vuoteen, ainakaan.

Lisää kouluratsastuksen katsomista ja vaivattomalta näyttävän vaivannäön ihastelemista oli luvassa tänään, kun Amanda poikkeuksellisesti ratsastaisi Cavalla. Satuloin hevosen säntillisesti (yksi lisäplussa hoitajanhommiin: olin oppinut joissakin asioissa uudenlaista pikkutarkkuutta, jos se nyt siis oli plussa) ja vein hyvissä ajoin maneesiin pyörimään. Ilta venyisi pitkäksi, sillä Amandahan ratsasti tunnetusti myöhään ja toivoisi luonnollisesti, että hoitaisin Cavan myös pois sen käsistä jotta se voisi keskittyä seuraavaan hevoseen.

Ei kuitenkaan haitannut. Kyllä mä vielä tämän illan voisin katsella koulupylperrystä. Huomenna olisi sitten vaihtelun vuoro: Lauri Merikanto juoksuttaisi ratsukoita esteiden yli, ja kai mä sitten tulisin katsomaan niitäkin. En oikein tiennyt miksi, sillä ainakaan toistaiseksi Cava ei ollut osallistujalistoilla. Kai se oli taas vaan sitä hevoshulluutta, ja vähän orastavaa panostusta niihin ihmissuhteisiinkin. Ehkä mä toimisin sellaisena hymyileväisenä kannustajana kaikille reippaille estetreenareille ja siivittäisin ne hyviin suorituksiin.
Aliisa H.
Aliisa H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 278

Takaisin alkuun Siirry alas

Cavan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Cavan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Aliisa H. lähetetty 18.11.19 22:39

26. Ruuhkamaneesi

18. marraskuuta 2019

”Jösses mikä ruuhka! Oleksä varma että Herra Ori pystyy keskittymään?” mä kysäisin rempseästi Rasmus Alsilalta.
”Hmmh”, se sanoi ja kiristi mainitun hevosen satulavyötä. Cava ei varmaan edes huomannut. Se seistä möllötteli valppaana paikallaan ja mä olin valmis pistämään pääni pantiksi: se pohti, pitäisikö huutaa. Mutta ei. Sen suosikkitakaisinhuutelijaa, Capua, ei näkynyt, ja ihmekös tuo, sillä Inna oli lähtenyt Portugalin auringon alle eikä Amanda Sokkaa tyypillisesti näkynyt tällaisena prime timena. Odoteltaisiinpa muutama tunti, niin Kyöpelinvuori Express käynnistyisi ja kuljettaisi Amandankin paikalle.

”Kai se nyt pystyy keskittymään. Se on kuitenkin kilpahevonen”, virkkoi Rasmus sitten, ja mä ymmärsin sen logiikkaa, kokenut kisagroomi kun olin. Kilpailupaikat ja verkka-alueet kuhisivat hevosia. Selitin ihan vaan siltä varalta, jos ette sattuneet sitä tajuamaan.
”No, toivotaan. Noiden paikallesaapumisesta päätellen itse Isabella Sokka saattaa liittyä pian seuraan”, totesin ja nyökkäsin maneesiin talsivien Märta Merenheimon ja Mina Hevosen suuntaan.
”Voihan sillä ratsastaa se Mikkekin”, Rasmus yritti ja alkoi asetella jalkaansa jalustimeen.
”Pah. Märtan sotkunuttura on liian huoliteltu”, mä sanoin ja asetuin roikkumaan vastaan, kun Rasmus hilasi runkonsa Cavan satulaan. ”Isbe sieltä tulee, sano mun sanoneen. Koita ehtiä saada Cava ruotuun ennen sitä, niin ette nolaa toisianne.”
”Kiitos. Koitan.”

Rasmus oli kivunnut hevosen selkään ja ottanut ohjat, ja se oli mun merkkini kiivetä puolestaan katsomoon. Koska Cava ei vielä tehnyt mitään mielenkiintoista, mä annoin katseeni kiertää muita ratsukoita. Tildan upea Coco oli ainoa, joka laukkasi, ja siksi se veti ekana mun huomion itseensä. Siinä vasta nätti ja mukavan oloinen neiti, ja heppakin vaikutti näppärältä. Hahhahhaa kuinka laiska vitsi.

Mutta joo. Näppäriä olivat tietenkin aina myös ponit. Niitä oli nyt läsnä kaksi, mikä oli aika hupsu homma näin Auburnissa. Älkää koskaan kertoko Viiville (vaikka aiemman osallistumiseni perusteella mulle olisi kyllä pitänyt tarjota täysi mielipiteenvapaus), mutta kyllä vaan Minkan ihanan värikäs Nakki oli enempi mun makuun kuin pullea Pontso. Älkää kertoko Isabellallekaan: väri todellakin vaikutti. Nakki oli niin hauska. Voitto kisoista oli mulle aika yhdentekevä juttu kuitenkin.

Katsomossa kökötti Sarah Reyes. Yhdellä vilkaisulla maneesia kansoittaviin ratsukoihin mä kartoitin syyn: varmasti se oli paikalla katsomassa ystävänsä Ellien ratsastusta.

”Miten niillä menee?” mä kysyin lysäyttäessäni laajat perskannikkani Sarahin somempien vierelle. ”Elliellä ja Riepulla?”

Lattaritaustainen minkki katsahti mua.

”Ai hei, Aliisa. Ne on nyt treenanneet paljon sileällä, kun ei tolla Riepulla paljon hypätä. Kai se vähän harmittaa Ellietä, mutta ne on kehittyneet paljon ja Lefallahan se voi hypätä”, sain selostuksen.
”Aijaa! Mä en tiennytkään”, myönsin. Riepun tilanne oli mennyt multa ihan ohi. ”Musta tuntuu, että heppojen kanssa on koko ajan jotain huolta.”
”No joo, mutta on niiden kanssa työskentely palkitsevaakin.”
”Varmasti”, sanoin ja sitten me oltiin jonkun aikaa hiljaa.

Siinä ajassa Rasmus ehti keräillä ohjat tuntumalle, Minan luokse asteleva Isabella Sokka osoittaa mun olleen alussa oikeassa ja Murjottava Märta kavuta myös katsomoon. Mä viittilöin Märtamartalle ja kutsuin sen meidän seuraan. Se katsoi mua kummasti, mutta mua katsottiin kummasti usein joten enhän mä jaksanut kiinnittää siihen huomiota.

”No mitäs Martta”, kysyin, kun se kuitenkin sosiaalisen pakon edessä (vaikka Märtat usein reagoivat varmaan huonosti pakkoon) tuli meidän luo.
”Mitä Alisa”, se sanoi, enkä mä alentunut vastaamaan, koska se käytti väärää nimeä.

Sen sijaan mä palautin huomion Sarahiin ja meidän aiempaan keskusteluun vilkaistuani, että Cava pyöri yhä Rassen kanssa maneesissa. Ne ravaili, käveli, ravaili, käveli, ravaili. Ahaa! Siirtymisiä. Klassista ja isbekelpoista.

”Joo, varmaan se on palkitsevaa, kun niiden kanssa viitsii matkustaa ulkomaille asti! Maksaa mansikoita semmonen puuha. Kuulin että lähdette myös Saksaan niihin Masterseihin? Jännittääkö jo? Robbea ainakin jännittää. Mä lähden tietty sen groomiksi.”

Mä olin siitä kumma tyyppi, että saatoin tykittää kysymyksiä ja unohtaa, että piti antaa vastapuolen vastata. En antanut.

”Vitsi kun kaikki vaan reissaa. Mäkin haluaisin. Tai tietty saan lähteä sitten sinne Saksaan Robertin kanssa, mutta Portugali! Inna ja Julle lähti Portugaliin! Se on musta yksi kivoimmista kohteista Euroopassa, vaikka heppaihmiset tuntuukin suosivan Saksaa. Jusu ja Rassekin nyt taas menee sinne vaikka vastahan ne oli koko kesän! Lupasin auttaa Jusben heppojen hoidossa ja liikuttelussa, siistiä päästä kokeilemaan…”

Jatkoin monologiani hetken piittaamatta Martan omituisesta tuhinasta ja Sarahin mmm-tässä-välissä-olisin-voinut-kommentoida-jotakin-mutta-sinä-vaan-puhut-ja-puhut -suunavauksista. Maneesista alkoi katoilla ratsukoita: ensin Tilda ja Coco, sitten Minka ja Nakki ja kohta Viivi ja Pontsokin. Tilalle tulivat Ellen komealla kimollaan ja, ai kuinka sopivas, Anton Vilalla. Vilkutin molemmille ratsastajille.

”Onpa hyvä kun saadaan se toinen maneesi… ohhoh, tulipas hyvä meno tarjolle”, tokaisin seuralaisilleni katse puhelimessani, johon oli kilahtanut viesti hyvältä seuralta.

Sarahin ja Martan suureksi suruksi mä ajattelin lähteä menoihini. Niin vastuuton en kuitenkan ollut, ettenkö olisi kysynyt hoitohevosellani ridailevan Rasaboin kantaa asiaan.

”Rasmus!” huikkasin. ”Kuule, mun pitää ehkä mennä. Pärjäiletkö ilman mun apua Cavan kanssa?”

Joku tyhmempi olisi voinut luulla Rassen näyttävän helpottuneelta. Mä tiesin, että se vaan esitti urheaa, jottei kullankalliille hevosenhoitajalle tulisi huono omatunto lähtemisestä. Se irrotti toisen kätensä ohjasta ja huiskautti sillä muka-huolettoman muka-hyväksynnän. Ylpeänä ja rehellisesti sanottuna hämmästyneenä mä pistin merkille, ettei Cava näyttänyt edes huomaavan sitäkään. Olin tullut siihen tulokseen, että ohjasta irroittaminen oli joku oikeiden kilparatsastajien kilparatsutesti, kun olin nähnyt Kallan meritoituneimman ratsastajan tekevän niin. Rasmuksen ja Cavan suoritus ei juuri hävennyt Näyhön Heidille ja Cariadille.

”Ai no hyvä sitten! Reipas poika”, mä kailotin ja jatkoin: ”Jos nyt ei vahingossa vaikka nähdäkään tässä ennen teidän lähtöä niin hyvää siitoslomaa – Jusu kertoi – ja sano Jusulle terveisiä! Toivottavasti tärppää!”

Sitten mä poistuin. Mun jälkeeni jäivät kaikumaan ainakin mun sanat, Rasmuksen poskien helotus, Märtan sihisevät (henkisen)kuolonkorinat ja muutaman henkilön häkeltyneet naurahdukset. Mutta hetkinen: liittyikö itse Isabella Sokka vuokralaisten kuoroon?

Ei kai nyt sentään.
Aliisa H.
Aliisa H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 278

Takaisin alkuun Siirry alas

Cavan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Cavan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 22.12.19 16:55

Hyppyhommissa
21. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 18/24

Lauantaina mä hyppäsin Isabellan pyynnöstä Cavan. Mä en ollut mennyt herra kiljukaulalla pitkiin, pitkiin aikoihin, mutta se oli kyllä yksi niistä hevosista, joiden satulaan kiipesi aina mielellään. Mä olisin halunnut jutella Isabellalle ensi vuoden kuvioista ja mahdollisista kisahevosista, mutta perijätärtä ei näkynyt.

Aliisaa sen sijaan näkyi. Se oli tavoistaan poiketen saapunut tallille hysteerisen aikaisin ja kävelytti Cavaa jo maneesissa, kun mä posket punaisena saavuin paikalle pari minuuttia yli sovitun ajan. Cava hirnui mulle innokkaat terveiset ja Aliisa heilautti kättä vähän vähemmän innokkaana.

”Ette tulleet Jusun kanssa jatkoille”, se sanoi syyttävästi, kun mä tallustin maneesin poikki niiden luokse.

”Sori kun mä oon myöhässä”, mä sanoin ja rypistin sitten vähän kulmiani. Ei kai Aliisa ollut oikeasti odottanut meitä puurojuhlien jatkoille? Me oltiin menty suoraan kotiin ja katsottu Netflixiä, ennen kuin simahdin kauan ennen kuin jatkot olivat todennäköisesti edes päässeet vauhtiin. ”Mä luulin että ne olivat salaiset.”

”Tietysti teidät oltiin kutsuttu”, Aliisa puhahti, mutta hymyili sitten. ”Cava on ollut tänään ihan hölmö. Toivottavasti pysyt selässä.”

”Toivotaan”, mä sanoin ykskantaan ja ponnistin orin satulaan Aliisan pidellessä toiselta puolen jalustimesta vastaan. Cava pärisi kuin pienimoottorinen mopo ja lähti lähestulkoon lentäen liikkeelle, kun mä annoin sille hitusen myöten ohjasta.

Aliisa jäi nostelemaan mulle puomeja, ja sitä kyllä tarvittiinkin: Cava teilasi innostuksissaan aluksi esteitä oikealta ja vasemmalta. Sillä oli ihan liikaa vauhtia ja ihan liian vähän järkeä, mutta hyväntuulinen se kyllä oli enkä mäkään voinut kuin hymyillä hevosen pirteydelle.

”Voisitko edes yrittää pitää ne puomit kannattimillaan”, Aliisa valitti ehkä kahdeksannen pudotuksen jälkeen (mulle vai hevoselle, en tiennyt) eikä sitä naurattanut yhtään. Ehkä se toimi, sillä kierros kierrokselta Cava alkoi onneksi saada korvia takaisin päähän ja liikkua hallitummin, niin, että laukkaan pystyi jopa vähän vaikuttamaan. Me mentiin suhteutettuja linjoja, ja kun lopulta sain väleihin haluamani määrän laukka-askelia ja hevosen hoitamaan hypyn puhtaasti, mä siirsin Cavan käyntiin ja taputin sen kaulaa. Cava hörisi tyytyväisenä, vaikka maneesissa ei ollut ketään sen kieltä puhuvaa olentoa kuuntelemassa, ja sen korvat heiluivat rennosti pitkien käyntiaskelten tahdissa.

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 316

Takaisin alkuun Siirry alas

Cavan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Cavan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Aliisa H. lähetetty 12.02.20 15:08

27. Kalla, taas

12. helmikuuta 2020

Mä olin palannut arkeen: talliin, joka on siistimpi kuin mun koti; elämään, joka on enemmän paikallaan kuin entinen; ja, no, Kallaan, joka tuntui oikeastaan kivemmalta paikalta paluun kohteeksi kuin olin olettanut. Paljon mä olin matkallani nähnyt, sillä kilometrejä oli taitettu niin maan perkeleesti, mutta en mitään niin ihanaa kuin komea ja tyhmä hoitohevoseni. Sillä oli juuri nyt meneillää jotkin iltapäiväjumpat. Mä oletin, että joku tallin tammoista ehkä teki kiimaa, tai sitten Cava vaan oli vieläkin kiihdyksissä siitä kun Bran oli päässyt pukille eikä se. Mä olin nauranut itseni tärviölle, kun olin Jusulta kuullut, että Rasmus oli alkanut joksikin spegukeisariksi. Siis Jusuhan ei tietysti käyttänyt niitä sanoja, mutta mä aioin kyllä aivan taatusti alkaa kutsua Rasmus Alsilaa ääneen sillä nimellä ja sen variaatioilla niin usein kuin pystyin.

Tänään en vielä voisi aloittaa, sillä en uskonut meidän polkujemme risteävän. Oli meinaan ihan kalentereihin ja kirjoihin ja kansiin merkattu, että tänään minä maastoilisin Cavalla. En ratsastanut sillä usein, koska olin ensiksikin hevosenhoitaja ja toiseksi pikkuisen pullukka. Välillä katsellessani palkan jälkeen yhtä lailla pullukkaa tiliäni leikittelin ajatuksella: mitäpäs jos ryhtyisin oikein virallisesti kinuamaan itselleni Cavan vuokraajan paikkaa. Sitten muistin, että pidin a) matkustelusta ja b) kiloistani sen verran, etten tohtinut tuhlata a) matkailuun varaamiani rahoja hevosen vuokraamiseen ja b) aikaani ja mukavuuttani laihduttamiseen, jota epäilemättä edellytettäisiin, jos aikoisin säännöllisesti rasittaa täysiverisen selkää ruhollani. Ja vaikka laihtumista ei vaadittaisikaan, niin aivan takuulla sellaisia hyveellisiä juttuja kuin hyvää lihas- ja kestävyyskuntoa ja kehonhallintaa. Ties mitä klausuuleja Isabella Sokka pistäisi vuokraajansa allekirjoittamaan sellaisten saavuttamiseksi: varmasti siellä lukisi jokin vähimmäisurheilutuntimäärä viikossa, ja aivan yhtä varmasti minä en sellaista tavoittaisi koskaan, koska en tahtonut.

Joskus sain kuitenkin kävelyttää Cavaa, ja, kuten tänään, maastoilla kaikissa askellajeissa. Se oli hevoselle pelkkää taukopäivän humppaa, mutta mulle se kävi kyllä työstä. Cavassa oli nimittäin sellainen juttu, että kun se oli oikein tohkeissaan, se tahtoi vain mennä, ja sitten se saattoi kyllä olla vielä kuurompi pidätteille kuin Granni, jolla olin eilen ratsastanut. Meidän kaikkien askellajien maastot yleensä tapasivat saada täysiveriorin kovin vilkkaaksi, ja sitten mentiin: Cava harppoi ja minä puuskutin yrittäessäni pidellä sitä jotensakaan järkevässä tahdissa.

Ensin piti tietysti saada se tarhasta sisään. Olin melko varma, että se ei onnistuisi ihan tuosta noin vaan. Räntämutainen maaperä vaan lennähteli, kun Cava sprinttaili menemään tarhansa päästä toiseen kuin paraskin Vermon kanta-asiakas. Mä jotenkin vaan unohduin katselemaan.

Tavallaan se oli ihan hyvä. Kävi nimittäin niin, että mä näin Mikael “Kiva” Aarnisuon nappaavan oman ratsunsa ihan tosi hallitusti tarhasta. Olisipa ollut noloa, jos mä olisin jotenkin avoimesti näyttänyt yrittäväni itse suoriutua samasta tehtävästä. Mikke, sellainen nöyrä pikku päivänpaiste kun oli, olisi taatusti pistänyt tilanteen merkille ja antanut mun muistaa sen lopun ikääni, jos siis olisi jokamiehensarahin liehittelyiltään/kyttäilyltään (mikä hiton ristikuulustelu se viimeisinkin keskustelu oli ollut??) kerennyt (kiireistä puuhaa kun kaikki muutkin yrittivät ehtiä edelle). Nyt mä sentään vaan seistä pönötin paikoillani ja vaikutin siltä, kuin olisin ollut, öö, odottamassa pilvipeitteen rakoilua ja auringon silausta kasvoilleni. Mähän olin tunnettu optimisti, joten olihan ihan mahdollista että jotain sellaista jengi kuvitteli mun tekevän.

Sain vertaistukea Viivistä, joka myöskin oli vissiin päässyt koulusta ja tullut paijailemaan poniaan. Tässä vaiheessa on hyvä sanoa, että mä jotenkin samastuin ihan kybällä Pontsoon. Se oli pikkuisen paksu, sitäkin uppiniskaisempi ja jotenkin sillä oli hyvä groove päällä meiningeissään. Viivin kanssa me sitten vierekkäisissä tarhoissa painittiin saman ongelman elikkäs älyvapaiden kavioeläinten kanssa. Silloin mä ihan totta vasta sisuunnuin ja todella päätin saada Cavan kiinni. Olisihan nyt ollut sairaan noloa hävitä tämä kisa Viiville, ja en muuten todellakaan hävinnyt. Sain Cavan (vahingossa, mutta sillä ei ole merkitystä) kiinni ja vein sen talliin, ja koska Viivin kälätystä ei alkanut hyvään toviin kaikuilla pitkin tallin seiniä, mä tiesin sen edelleen olevan ulkona kihisemässä kiukkuaan. Hah-hah-haa.

Porukkaa oli paikalla melkoinen määrä. Tavallisesti mä nautin seurasta ja hakeuduin juttusille kaikkien pahanilmanpulmustenkin kanssa ihan vain siitä ilosta, että musta nyt oli kiva koittaa kaivella kaiken maailman matildoista esiin muutakin kuin silmiensiristelyä ja tuhahduksia, joita ne ei uskoneet muiden kuulleen. Nyt mulla oli kuitenkin meneillään siirtymäriitti, ja sellaisten aikana kaipasin poikkeuksellisen paljon omaa aikaa. Harjasin ja satuloin siis rivakasti Cavan ja vein sen takaisin raittiiseen ulkoilmaan.

Selkäännousu maasta käsin ei tullut täällä kuuloonkaan. Korokkeelta mun olikin kyllä paljon mukavampi nousta kyytiin, olihan Cava miltei 170-senttinen hevonen. Sen vikkelät jalat kiidättivät meidät ripeässä käynnissä lammen vierustaa pitkin ohi huvimajasta, ratsastuskentistä ja katsomosta, jotka kaikki kertoivat tarinaa siitä, missä nyt oltiin: hevosurheilun täkäläisessä kehdossa.

Matka taittui mukavasti, kun oli reipas hevonen ja kauniita maisemia katseltavana. Cava oli, kuten tavallista, vireällä päällä eikä mun tarvinnut kehottaa sitä toiste siirtymään reippaampaan askellajiin, kun lopulta halusin ravata. Kevennyksen rytmi löytyi vaivattomasti. Niin se aina teki, vaikka sitä joskus kuvitteli, että muutama viikko, kuukausi tai vuosi poissa ratsailta muka riittäisi sellaisen asian unohtamiseen. Ei riittänyt. Mitään hevosiin liittyvää ei unohtanut koskaan, jos muisto oli riittävän syvälle kehoon tallentunut.

Laukka se vasta olikin mun veressäni ja lihassani. Cavalla oli mahtava laukka. Hevonen oli niin nopea ja vahva, ja mä todella pidin nopeista hevosista ja nopeista asioista elämässä, paitsi silloin kun käsillä oli niitä hetkiä, joissa tahtoi todella viipyä.

Parhaillaan mä viivyin yhä vähäsen reissutunnelmissa. Niin kivaa kuin olikin ollut palata kotiin, mun kapsäkki nökötti yhä purkamattomana huoneen nurkassa, tai siis keskellä lattiaa, sillä mä en ollut jaksanut sysätä sitä nurkkaan asti. Robert välillä kävi pistämässä päänsä mun ovensuuhun, ja mä näin sen nenänpielistä, miten se vähän loukkaantui siitä, kun mä en vieläkään ollut purkanut laukkuani. Mutta miten mä olisin voinut? Mun paluustani oli vasta muutama päivä. En mä voinut vielä laittaa reissuidentiteettiäni pyykkikoneeseen, kuivuriin ja viikattuna kaappiin (ketä mä huijasin, en mä viikannut ikinä mitään jos ei ollut pakko).

Yksi ihan erityisen hieno hetki me koettiin Cavan kanssa maastoillessamme, ja se oli omiaan sysäämään mua vähän edemmäs siirtymässäni reissu-Aliisasta takaisin Kalla-Aliisaksi. Se oli sellainen hetki, kun Cavan äkillinen valpastuminen sai mut katsomaan äkisti vähän tarkemmin ympärilleni. Kettu! Kettu luikkimassa kauemmas meistä! Minä näin ketun!

Spontaani kohtaaminen oikean luonnon kanssa sai mut arvostamaan sitä kaikkea, mitä tällä karulla maalla oli tarjota.

Ja kun mä myöhemmin olin juuri saanut Cavan riisuttua ja kurkistin puhelintani, odotti siellä erityisen kotoisa viesti. Se oli leivontaraaka-aineita esittelevä kuvaviesti Robertilla, ja sitä saattelivat sanat: vegan scones, wish me luck.

Mulla oli kotimaa, jossa luonto vielä kukoisti, ja kämppis, joka yritti leipoa vegaanisia asioita saadakseen mut purkamaan matkalaukkuni, ja hoitohevonen, joka.... no, se kierähti hikisenä hamppukuivikkeisiin, ennen kuin mä ehdin sanaisen arkkuni kevyttä kantta raottamaankaan.

Kai tänne Kallaan oli ihan hyvä palata reissuiltaan.

Ja niin, voisihan sitä soitella Seljiksellekin. Se oli pitänyt vähän radiohiljaisuutta, mikä oli tavallaan pikkuisen outoa, mutta ei nyt sitten kuitenkaan mun kirjoissa niin kummallista että olisin pysähtynyt asiaa kovin pitkäksi aikaa miettimään. En mä tarvinnutkaan mitään päivittäisiä tapahtumalokeja ystävieni elämistä, mutta kyllä musta olisi kiva ehtiä vaihtaa Antoninkin kanssa kunnolla kuulumisia pitkästä aikaa.
Aliisa H.
Aliisa H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 278

Takaisin alkuun Siirry alas

Cavan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Cavan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Aliisa H. lähetetty 03.03.20 15:36

28. Performanssi

2. maaliskuuta 2020

Se huopa! Se äklösöpö ja oksupuklut kurkkuun hurauttava rakkaudellinen satulahuopa, jonka olin Jusuliinin puolesta käynyt hänen Rasmupusmukalleen käynyt ystävällisesti ystävänpäivänä noutamassa, oli edelleen minun hallussani. Niinpä tein asiasta oikein kunnon hyvän kohtauksen!

Kohtausta edelsi mitä latteinta arkea: Cavan jalat olivat kuraiset, joten ne piti pestä; ja sen satulahuovissa oli poikkeuksellinen irtokarvasato, joten ne piti harjata; ja sitten minun vaatteet olivatkin jo ihan pölyssä, ravassa ja karvassa ja sain Pennalta tosi pahan katseen josta en piitannut; ja sitten törmäsin loungen ovella Elleniin niin, että oli pieni ihme ettei meidän molempien nenät alkaneet vuotaa verta. Onneksi Ellen vaikutti olevan nyt sen verran selväjärkisellä tuulella, että henkäisi vain kerran raivokkaasti syvään ennen kuin oivalsi, että tilanne oli yhtä paljon meidän molempien syy. Muuten olisin varmasti saanut kuulla asiasta kunniani, ja siinä minä olin ala-arvoisen huono. Siis kuuntelemisessa yleisestikin, ellei asia kiinnostanut mua – ja kritiikkiä vähempää asiat eivät juuri voineet kiinnostaa.

Kun sitten vähän myöhemmin kaikesta tästä selvittyäni olin harjaamassa muitakin osia Cavasta kuin sen mutakoipia, Jonathan Raynott saapui hetkeksi karsinan ovelle pitämään minulle seuraa. Cavasta se kyseli, ei niinkään mistään muusta, ja mietin aikoiko se kenties kilpailla täysiverisellä joskus taas. Kesken keskustelun Jonny nyökkäsi tervehdykseksi jollekulle.

"Ketä moikkasit", tivasin välittömästi.
"Rasmusta."
"RASMUSTA", kiekaisin niin että Cava korskahti ja hypähti sivuun, mikä oli minusta vähän tekopyhää siltä.
"Niin, mi-" aloitti Jonny, mutta minä ryykäsin jo sen ohi luottaen siihen, että ex-tallimestari kyllä estäisi Cavaa keksimästä mitään tyhmää pakoreissua vaikka ovi jäikin jäljiltäni auki.

"RaasmuuUUSS Alsila, seis siihen paikkaan", huudahdin varustehuoneesta ilmeisesti kohti Braninsa karsinaa suuntaavan miesratsastajan selälle.

En jäänyt selvittämään, tekikö se kuten pyysin. Pyyhälsin loungeen ja hain satulahuovan, jonka olin lähinnä omaksi huvikseni kääräissyt älyttömimpään lahjapaperiin, jonka olin varastojeni perukoilta löytänyt. Ei Jusu ollut pyytänyt sitä paketoimaan, mutta hei, mä olin mahtava ystävä.

Kun mä marssin tomerasti takaisin tallin säntillisen siistille käytävälle, näky oli jotenkin hupaisa ja mun estradipersoonaani lietsova. Siinä seistä tönötti Rasmus Alsila aivan keskellä käytävää sen näköisenä että veri sen suonissa oli saattanut muuttua kiveksi. Pontson karsinan oven yli rehotti Viivin käkkärä tukka, joka melkein peitti suureksi pyöristyneet uteliaat silmät alleen. Penna Vaanilan syvästi paheksuva hahmo häilyi Velmun karsinan lähettyvillä, kauempaa meitä vilkaisi Inna, ja aiemmin lähes pahki juoksemani Ellen tuijotti meitä avoimesti Meidhirinsä luota. Olin melko varma, että kuulin ruunaväliköstä Sarah Reyesin ja Ellie von Brandtin supattelua.

Täydellinen yleisö.

"Hyvä kun nyt olet siinä! Mä olen niin kerännyt rohkeuttani tähän", hihkuin (vaikka todellinen syy lahjan Rasmukselle kulkeutumattomuuteen oli toden totta se, että mä olin unohtanut antaa sen Josefinalle, joka ei ollut myöskään muistanut kysyä sitä multa).
"Mi-hin", Rasmus pukahti kasvot harmahtavina.
"Ystävänpäivälahjaan."
"Mut-ta." Mä todella toivoin Rasmuksen itsensä vuoksi, ettei se ollut ajatellut sanoa, että mutta eihän me olla ystäviä. Jos se oli niin typerä ettei tajunnut että mä olin tasan niiden ihmisten ystävä joiden ystävä halusin olla (halusi ne itse tai ei)... niin no. Sitten se oli kyllä ihan tolkuttoman vähäjärkinen.
"Tärkeitä ihmisiä kuuluu muistaa. Siksi tässä on sulle vähän rakkautta."
"Mutta - Aliisa - eihänsuntarvitserakastaamua", Rasmus muistutti sihisevällä ja suhisevalla äänellä, vaikka se varmaan tiesi jo itsekin, ettei tällaisissa tilanteissa kannattanut sanoa yhtään mitään.

Ai jehna että se teki vähäsen ahdistettuna herkullisia syöttöjä.

"Mutta tietysti rakastan", kujersin ja nauratti koko ajatus. "Sitähän juuri tämä lahja tarkoittaa, pölvästi."
"Etpäs", intti kalpea este- ja kenttäratsastuslupaus voimattomasti, ja juuri silloin saapui (epäilemättä vahtikoiramaisen tallimestarin mystisellä taikakolikolla hälytettynä) itse pahatar paikalle tuhoamaan koko hyvin rakennetun (tallikiusaamis)kuvion.

"Mikä sirkus", sanoi ylhäinen Amanda Sokka niska koppavassa ryhdissä. Kouluratsastajatar ei puhunut kovaa, mutta loputtomalla tarkkuudella silkkinen ääni kuitenkin löysi tiensä kaikkien paikallaolijoiden korviin. Yhtäkkiä porukka havahtui uteliaisuutensa lumoista ja ryhtyi puuhastelemaan kovasti kaikenlaista. Vain Paakkasen Inna onnistui jonkun noituuden turvin vaikuttamaan siltä kuin ei olisi säikähtänyt Amandan saapumista. Minäkään en kyllä säikähtänyt: harmistuin vain. Närkästyneenä tuhahdin Amanda Sokalle, mutta tietysti niin, ettei se itse sitä huomannut (no, saihan aina toivoa ainakin), ja tyrkkäsin lahjapaketin Rasmuksen syliin.

Hetkisen verran vaikutti siltä, että saattaisin joutua käärimään Rasmuksen käsivarret lahjan ympärille itse. Se ei nimittäin tuntunut tajuavan, että sen piti pitää paketista kiinni jottei se pudonnut. Viime hetkellä Alsilan aivotoiminta käynnistyi ja ote tiukentui pehmeän paketin ympärille. Taputin Rasmusta olkapäälle, hymyilin tyypille kauniisti ja palasin Cavan karsinalle. Ai niin, taisi unohtua sanoa, että lahja oli Jusulta eikä minulta, mutta kai se joskus selviäisi.

"Jesus, woman", tyrskähti ovensuussa yhä seisoskeleva Jonathan Raynott ja pudisteli päätään.
Hymyilin sillekin ja sukelsin hevosenvarustuspuuhiin. Isabella Sokan ratsastusvuorolla Cavan oli  paras olla valmis ajoissa, vaikka juuri nyt ajattelinkin, että Amandan seuraavan kerran ratsastaessa saattaisin vaikka kokeillakin vähäsen myöhästyä (ensimmäisen ja viimeisen kerran).
Aliisa H.
Aliisa H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 278

Takaisin alkuun Siirry alas

Cavan päiväkirja - Sivu 2 Empty Kevätpäiväntasaus

Viesti kirjoittaja Isabella S. Eilen kello 15:31

Kevätpäiväntasaus

#kevätpäiväntasaus #kallacup

Sunnuntai, 22. maaliskuuta

”Mitä hemmettiä tuo nyt oli olevinaan??” puuskahdin, kun Aliisa saapui ripein askelin viskaisemaan höyrypään selkään ratsastusloimen.
”Mikä?” Aliisa sanoi hölmistyneenä ja rapsutteli tukkaansa. ”Ai! Ha-ha, kiroiletko sä teidän huikeelle radalle??”
”Isbeeee!!! Isbeisbe! Wau! Cava oli MIELETÖN mutta hahaahahha emmäkestä ahhahah”, käkätti Viivi, joka saapui laittomasti katsomossa juosten Aliisan kannoille.
”No? Mikä noin naurattaa?” kysyin hampaitani kiristellen. Cava oli ollut taas kova ratsastaa, painanut sisäpohjetta vasten kuin neuvostoliittolainen höyryveturi ja viis veisannut mistään pidätteistä. Oli silkkaa luojan lykkyä, että tuloksena oli kovavauhtinen nollarata. Sitä paitsi, onnistumisella ei ollut tulosten kannalta enää mitään väliä.

”Kun siis... Ahahahhahah, katso nyt Aliisa!”
”No?” tiukkasin uudelleen. Cava tanssahteli kuin sähikäinen ja jouduin kääntämään sen voltille. Ori ja lähellä verryttelevä Juuson työnantajan kaunis ruunikko tamma säpsähtivät pienesti, kun Aliisakin yhtyi ulvovaan nauruun.
”Ssshh! Ääntä pienemmälle”, tiuskaisin, sillä jo Cava itsessään oli tehnyt aivan riittävästi tuhoa maineelleni.

Aliisan ja Viivin hysteerinen käkätys ei kuitenkaan laantunut – ennen kuin katkesi arvaamatta.
”NOOOOU!! Aliisa!! Mitä sä oikein teit??” Viivi kiljui ja ryhtyi takomaan nyrkeillä Aliisaa kylkeen.
”Viivi mitä hittoa?” huudahdin pelästyneenä, ja ohjasin Cavan lähemmäs verryttelymaneesin reunaa pala kurkussani. Aliisa ei kuitenkaan näyttänyt olevan moksiskaan Viivin onnettomalla tarmolla viuhtovista, onneksi ilmeisen pehmeistä iskuista. Päinvastoin: nainen jakoi saman epäuskoisen ja itkunsekaisen ilmeen tytön kanssa.
”Mitä mä tein??”
”Aliisa eeeiiii”
”Eiiii, mä tosiaan poistin sen”
”Eiiii”
”Eiii, se oli niin hieno!”
”Se oli paras!! Olisin laittanut instaan”
”Todellakin”
”Ja nyt Isbe ei näe sitä...”

”Näe mitä?” keskeytin nämä itkijänaiset, jotka olivat omaksi onnekseen saaneet yhteistä äänenvoimakkuuttaan epätoivonsa tuoksinnassa alemmaksi. Verneri mulkaisi suuntaamme, mutta kilpailijanumeroilla 033 ja 039 täysiverisillään ratsastavat nainen ja mies välttelivät viisaasti valtaamaamme takakulmausta.
”Viivi oli ottanut teistä kuvan”, Aliisa vastasi.
”Ja se oli ihan paras!!”
”Aivan kamala ilme, kerta kaikkiaan ruma ja miten hirveä hyppy Cavalla –”
”Mutta mä olisin kyllä julkaissut sen. Siitä olisi saanut meemin.”

En pystynyt vastaamaan, sillä väri pakeni kasvoiltani vieden puhekyvynkin mennessään. Kamalista kamalin kuva, jonka Viivi olisi silti julkaissut?
”Viivi, onko sulla insta?” kysyin yllättyneenä.
”Tietenkin. Ja snäppi ja tiktok. Mutta en mä sua seuraa, sulla on niin noloja päivityksiä ja kommenteissakin vaan flirttailet Antonille. Mä kyllä luulen, että Anton kuolaa enemmänkin Elliee. Ja Elleniä mutta sille se ei ainakaan uskalla puhua kun se on niin huippu. Eli taitaa tykätä blondeista, vai mitä Aliisa?”
”No tuota...” Aliisa vältteli, kuin kahden tulen välissä konsanaan.
”Okei, mutta tämä, krh-hmm, erinomainen otos on nyt siis poistettu?”
”No jooo-o! Luuletko että muuten tässä itkettäisiin?? Mee nyt siitä, hieno rata oli. Cava on kunkku.”

Perjantai, 27. maaliskuuta

”Se oli sitten aika hirveä viime viikonloppuna”, kuiskasin Rasmukselle, vaikka tokihan mies oli tuloksista kuullut ja pahimmassa tapauksessa katsomostakin niitä todistanut.
Rasmus irvisti, vilkaisi nopeasti Cavan jalkoja suojittavaa Aliisaa, ja nyökkäsi.

”Toivotaan että olisi nyt parempi. Tosin paransihan se viimeksi juuri rataestekokeeseen”, huokaisin yhä kuiskaten.
”Joo”, Rasmuskin kuiskasi.
”Mitä siellä nyt supistaan? Sanokaa ääneen vaan jos on Cavasta jotakin sanottavaa.”
”Ei, sitä vaan, että se on ollut hirveän voimakas ratsastaa”, totesin vältellen.
”Mmmm-hmmpph”, tiuskaisi Aliisa, joka oli selkein sanankääntein ilmaissut tyytymättömyytensä siihen, että olin taas mennyt värväämään sen toimihenkilöksi päällekkäin kilpahoitajan velvollisuuksien kanssa. Totta puhuen minun ei ollut pitänyt tehdä niin, mutta Cavan kohdalla olin tullut ajatelleeksi vain kenttäratsastusta.
”No, onnea sitten!” Aliisa sanoi, ja lykkäsi puunatun orin ohjat Rasmukselle. ”Jos sulla on muitakin ratsastettavia, niin pistä eteenpäin neiti Sokalle. Kai arvoisa neitikin osaa kävelyttää.”

Niine hyvineen Aliisa poistui ja varoi vilkaisemasta minuun päinkään, vaikka luulinkin, ettei se oikeasti ollut pahasti vihainen – ainakaan pitkään.
”No tota”, Rasmus sanoi sitten vaivaantuneesti.
”Joo. Mene vaan. Kävelen sen vaikka maastossa.”

**

”Onkohan se kipeä?” arvuuttelin, ja ryhdyin tunnustelemaan hoitopaikalle köytetyn Cavan jalkoja. Rasmuskin kumartui: ”Ei takana ainakaan ole yhtään nestettä. Ihan kuivat.”
”Melkein liian kuivat?” myötäilin, vaikka arvailuksi meni. ”Mitenköhän selkä... Raspauksesta ei ole kauaa aikaa, tuskin on ainakaan siitä kiinni...”
”Mikäs täällä on ongelma?” jylisi ja kilisi tallimestarimme kaikkea muuta kuin kumea ääni.
”Cavaa tässä mietitään”, Rasmus huokaisi, ja päädyin itse irvistelemään.
”Näit varmaan meidän radat?”
”Niin, aivan niin. Mitenkä satula?”
”En tiedä. Kyllä sen pitäisi istua.”
”Odottakaahan – näin Minkan Nakin karsinalla – Minkaaaa!”

Ja niin saapui Minka, jonka mittaileviin otteisiin annettiin Cavan estesatula.
”Häh? Miksi te sitä uudestaan satuloitte pöljät?” Se oli Aliisa, joka pöllähti paikalle linimenttikokoelma sylissään.
Rasmus ja Minka reagoivat heti väenpaljouteen vaivaantuneella hiljaisuudella, kun taas Penna ja Aliisa yltyivät yhteiseen spekulointiin, jota tosin väritti pienimuotoinen eripura siitä, oliko mitään ongelmaa ollenkaan.

”Oliko se sustakin kamalan vahva? Ryntäsi hyppyyn ja puski sisäpohjetta vasten?” tiedustelin, kun siirryimme hieman sivummalle.
”Joo, oli kyllä. Harvinaisen vahva jopa Cavaksi”, Rasmus myönteli.
Kolmessakympissä Rasmus ja Cava keräsivät kahdeksan virhepistettä jääden sijalle 15/17, kun itse laitoin vielä huonommaksi: Nappasin yhden pudotuksen sitäkin enemmän, minkä johdosta olimme Cavan kanssa neljänkympin häpeälliset pohjimmaiset.
”Mitenkäs se Art of War?” jatkoin yhtäkkiä rupattelua, ja Rasmus vähän hätkähti. ”Sehän on äidilläsi, eikö?”
”Joo. Larassakin on kipinää. Saa nähdä”, se hymähti, ”mutta ei sille ole kun vasta hädin tuskin satulaa laitettu.”
”Niin, aivan”, harmittelin, sillä ajatukseni olivat kääntyneet arvaamattomaan Kärppään.

”Mitä täällä oikein vouhkataan?” viilsi tuttu ääni ilmaa.
Lopetimme sangen rönsyilevän small talkimme Alsilan kanssa, Minka lakkasi hypistelemästä satulaa ja Penna ja Aliisa sukelsivat kumpi miltäkin puolelta Cavaa käytävälle.
Kaikki katsoivat toisiaan hetken – kuka niistä, jotka eivät pelänneet Amandaa, avaisi suunsa ensin?
Penna, tietenkin.
”Cava on ollut jopa epätavanomaisen hankala ratsastettava. Kentän ja esteiden tulokset pohjalukemissa”, tallimestari raportoi kuolemanvakavana.
”Ahaa”, sisko totesi, mutta äänestä kuulsi epäuskoisuus.

Amanda siirtyi Cavan luo, tie tyhjeni kuin itsestään.
”Voi sinua pientä”, se kuiskutti, mihin Cava vastasi näykkäisemällä takkia. Amanda ei närkästynyt, vaan naurahti: ”Hieno poika.”
Sitten sisko kääntyi meidän muiden puoleen.
”Eläinlääkärihän tarkasti sen? Ennen startteja, tietenkin?”
”Tietenkin”, vahvistin, sillä sanat oli kohdistettu eniten minulle.
”Eikä siitä löytynyt mitään?”
”Ei.”
”Hyvä”, Amanda totesi painokkaasti. ”Luulenpa, että se on saanut teistä pölvästeistä ja estesatuloista tarpeekseen. Katsotaan huomenna, millaiseen kuriin ja nuhteeseen se taipuu. Siihen asti en usko, että meillä on todellista syytä huoleen.”

Nyökkäsin kireänä, ja hoitopaikan edustalle tuppautuneet ihmiset lähtivät purkautumaan kuka mihinkin.

Lauantai, 28. maaliskuuta

Kävi ilmi, että Cava todellakin pystyi halutessaan kanavoimaan voimansa kurinomaiseen suoritukseen, ainakin sileällä. Kovatasoiseksi osoittautuneessa vaativassa B:ssä ratsukko sijoittui neljänneksi ällistyttävällä 72,929 prosentin tuloksellaan, eikä vaativa A mennyt merkittävästi huonommin. Penna tosin tiesi kertoa (Amanda ei itse papereitaan näyttänyt), että teknisesti taitava suoritus aleni osin yleisvaikutelman takia 65,714 prosenttiin, sillä Bastian Löw oli havainnut suojattinsa rujot pidätteet.

Eli Cava oli kuumunut koulussakin! Niinpä niin – sitä siskon nihkeästi lausuttu vastaus uteluihini (”liikkui hyvin eteen, voimakas takaa”) oli siis todellisuudessa tarkoittanut. No, pitäköön orinsa. Vähentäisin aivan varmasti omalla vastuullani olevia liikutuskertoja minimiin.

_________________
Kartanon omistajatar
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 858

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Cavan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Cavan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa