Cavan päiväkirja

Siirry alas

Cavan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 28.10.18 14:52

Cavan päiväkirja

Balaclava xx, "Cava" | vaaleanrautias täysiveriori | omat sivut
Omistajat: Isabella & Amanda Sokka | Hoitaja: Hakemus käsittelyssä


_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 670

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Cavan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Aliisa H. lähetetty 24.11.18 19:53

1. Balaclakakfkak

24. marraskuuta 2018

Musta tuntui kuin mä olisin ollut työhaastattelussa.

Siis mä olin halunnut vain päästä pitkästä aikaa heppailemaan, ja sitten Hanni oli vinkannut yhden hevosen ja sanonut voivansa suositella mua vuokraajaksi.

Oisikohan mun pitänyt siitä suosittelemisesta jo tajuta, että tässä nyt oli kyse vähän eri asiasta kuin naapurin Irman cushing-oireilevan suokinprutkun kaivamisesta esiin savipellosta? Ettei tänne niin vaan marssittu revityissä farkuissa ja parhaat päivänsä nähneessä festaripaidassa, jonka mä olin pukenut päälleni, koska sen kainaloissa oli mukavan huomaamattomat reiät, jotka estivät liiallista hikoilua kelien vaatiman toppatakin alla. Edes vähän. Ehkä.

No, mulla oli reikiä kainaloissa ja reisillä, ja mun tukka oli neljättä päivää kampaamatta ja näytti siltä, että sieltä jostakin pehkon uumenista voisi koska tahansa kopsahtaa lattialle mun hukkaama hiusharja ja kourallinen aamiaismuroja, ja mä istuin överisiistissä toimistohuoneessa ja tunsin olevani työhaastattelussa, vaikka mä halusin vaan rapsutella heppoja. Ja ehkä ratsastaa vähän.

Jaa niin että miten mulla oikein sujui se haastattelutilanne?

Mä näytin Ronja Ryövärintyttären ja Röllin hekumallisen metsärakkauden lopputulokselta, mutta onneksi mulla oli ihana luonne ja hyvät puhujanlahjat. Niin, ja Hanni, joka oli kielinyt mun hevostaustasta etukäteen. Siitä, miten mä käsittelin hevosia ja millainen olin ratsastajana.

”Kuulemani mukaan olet”, mua arvostelevasti silmäilevä (enkä voinut edes syyttää sitä siitä) hienoneiti Amanda Sokka aloitti skarppiin sävyyn, antoi kulmiensa liikahtaa sitten hieman ylöspäin ja täydensi ilme muuten täsmällisen muuttumattomana: ”Kaheli.”

Mä katsoin sitä vakaasti silmiin.

Ja nyökkäsin.

”Koistisen mukaan pysyt minkä vaan hevosen selässä etkä valita turhasta”, Amanda Sokka jatkoi, ja jos en nyt kovin pahasti hallusinoinut, siinä sanojen taustalla virisi sellainen hyvin hienovarainen hyväksyntä.

”Mun suurin saavutus ratsastajana”, letkautin ja hymyilin yksinkertaisen hölmön hymyäni.

Ainakin mä olin rehellinen. Mä en ollut ikinä ollut se ratsastaja, joka laitettiin kisoihin sellaisen hevosen selkään, jonka tavoite oli voittaa koko karkelot. Ei mulla ollut riittävästi hienosäätönappuloita sellaiseen! Katsos kun multa puuttui keskittymiskyky. Ja kunnianhimo. Mä pidin enemmän elämyksistä! Ja roikkua mä osasin. Olin hirveän hyvä tarraamaan kiinni ja sulkemaan silmäni, jos liikaa hirvitti.

Ei mua yleensä hirvittänyt. Mulla oli vaan hauskaa. Silloinkin kun ei olisi pitänyt olla.

”Olet toiminut nuorten hevosten kanssa.”

Koska se ei ollut kysymys, mä en vastannut. Mitä mä olisin edes sanonut? Jees? Eikun täällä piti varmaan sanoa kyllä. Pitikö sanoa myös neiti?

”Ja pidät hyppäämisestä.”

Kai mun oli pakko pitää, kun mä olin ihan sysipaska kouluratsastaja. Mutta en mä sitäkään möläyttänyt ääneen, koska Hannin ääni mun päässä karjui, että Amanda Sokka ON KOULURATSASTAJA. Jeesus, mä mietin, miten ihmisistä tuli sellaisia? Oliko niillä joku kromosomipoikkeama?

”Mutta sä lopetit sillä Koistisella jo viisi vuotta sitten”, Amanda kurtisti vähän kulmiaan.

Me istuttiin pitenevä hetki hiljaa, koska mä en heti tajunnut, että SE oli kysymys.

”Aa!” mä kiekaisin heti kun oivalsin asiaintolan. ”Joo siis mä työskentelin ulkomailla, mutta olen mä ratsastanut tässä välissäkin.”

No. Parilla aasilla. Ja yhdellä kamelilla. Norsullakin, kerran, mikä näin jälkikäteen vähän harmitti, koska eihän niiden norsuparkojen elinolot nyt olleet kovin hyvät. Mutta ei sitä kysytty, niin en mä tarkentanut.

”Mun hevonen on kenttähevonen. Ja sillä viiraa päässä”, Amanda kertoi, ja mä katsoin sitä silmät kirkkaina.
”Ihanaa! Ai millä tavalla viiraa?” keksin kysyä.
”Varmaan samalla tavalla kuin sulla”, Amanda tokaisi, ja mä mietin hetken aikaa, kuulinko mä ihan oikein.

Voi, kyllä mä kuulin. Ilahduin siitä kamalasti. Pidin Amandasta jo nyt, vaikka se oli hienoneiti.

”Voit pyytää jotakuta näyttämään Balaclavan. Käy katsomassa sitä. Keskustelen hakemuksesta sen toisen omistajan kanssa ja me palataan asiaan.”

Oi kuinka suopeaa. Amanda itse ei tietenkään alentuisi hevosta esittelemään. Mutta että oikein voisin pyytää jotakuta muuta... ja mistä hakemuksesta me puhuttiin? Mä halusin vaan hevosenhoitajaksi. En mä hakenut mitään työpaikkaa. Mutta kyllä mua kiinnosti nähdä se hevonen, ja sitä varten mun piti etsiä joku esittelemään se mulle.

Niinhän mä sitten tein. Yhytin tallityöntekijännäköisen tyypin ja esitin asiani:
”Hellurei! Kuule hei, mun pitäisi löytää Blaklaklablablargh.”

Hyvä. Mun elämäni tavoitteisiin voitaisiin vaikka saman tien kirjata, että oppisin ihan ensimmäiseksi lausumaan hevosen nimen. Koska tavoitteita piti ihmisellä olla. Mulla ei kyllä yleensä ollut, mutta kai mä heittäisin jotain hatusta jos sellaisia kysyttäisiin.

Tallityöntekijäoletettu katseli mua pitkään.

”Mä tarkoitan sitä Amandan ja öö, toisen omistajan kenttähevosta”, selvensin ja väläytin iloisen hymyn perään.
”Ai Cavaa?”
”Joo, sitä varmaan! Mä ilmeisesti hain sen hoitajaksi. Niin olisi kiva nähdä se. Amanda sanoi että joku muu voi esitellä sen, se ei itse vissiin viitsi!”

Mä en vielä tiennyt, ettei siinä tallissa pitänyt puhua niin kovaan ääneen Amandasta ja sen viitsimisistä. Tallityöntekijä näytti ehkä vähän epätoivoiselta, mutta en mä huomannut. Mä olin juuri muistanut olevani käytöstavaton.

”Mä olen siis Aliisa”, esittäydyin ja virnistin valloittavasti.
”Jonathan. Ja Cava on täällä tarhassa.”

Mä olin kai hämmentänyt Jonathania niin paljon, että se viittilöi mut mukaansa (ehkä päästäkseen musta mahdollisimman nopeasti eroon). Se dumppasi mut tarhankulmalle katselemaan hauskan näköistä hevosta. Balaklaklakla. Hauska.
avatar
Aliisa H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 38

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Cavan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Aliisa H. lähetetty 09.12.18 18:26

2. Sinkkivinkit

10. joulukuuta 2018

Voihan kröhä ja nuha. Sellainen meinasi puskea päällä, ja voitte uskoa, ettei sellainen sopinut mulle yhtään! Juurihan mä olin viikonloppuna joutunut menemään Kippoon, koska siellä tuoppi oli kokonaista 50 senttiä halvempi kuin Krouvissa. Se tarkoitti, että mun tilini senhetkisillä varoilla saattoi saada sieltä yhden kokonaisen kaljan enemmän kuin Krouvista, ja vähän jäi sitten vielä ylikin.

Se tarkoitti kaikkiin ylimääräisiin työvuoroihin tarttumista, ja silloin ei sopinut sairastua.

Siksi mä pukeuduin niin lämpimästi kuin suinkin pystyin, kun lähdin tallille hoitamaan hoitsuvirkaani. Mä olin toden totta HevosenHoitaja Huru, ja se oli musta aika mukavaa! Ratsaille en ollut Auburnissa noussut, ja kun välillä katselin muita siellä ratsastavia, ajattelin, etten kyllä varmaan haluaisikaan. Kämppikseni Kaino-Josefinan hevosella mä sain nyt alkaa maastoilla, ja siitä tulisi varmasti hauskaa. Sellainen puskailu sopisi mulle aivan hyvin.

Mun hoitohevoseni Bala-Kala, elikkäs näin dementikkojen kesken ytimekkäästi Cava (vaikka mä olin ehdottanut kyllä sille muitakin sopivia lempinimiä, mutta ei niitä oltu hyväksytty hienoneitien toimesta), sai tyytyä tavoitteellisempiin ratsastajaan. Tänään oli kivisiskon vuoro.

Isabella Sokka tonki työkseen kiviä. Se jos joku vahvisti mun mielikuvaa siitä, että näillä perijättärillä oli perimässään jotakin pahan kerran pielessä. Ei kai niistä muuten olisi tullut sillä tavalla haksahtaneita! Toinen oli kouluratsastaja ja toinen kivien erikoisasiantuntija, ja siinä oli kyllä kaksi sensorttista osaamisaluetta, jotka pitkästyttivät mua pahemmin kuin junavuorot Laihialle (ymmärrättehän, että laihialaiset kymmeneen kertaan käytettyihin foliosuikaleisiin paketoituine voileipineen ovat suorastaan ylpeitä siitä, ettei heidän tarvitse hyödyntää ravintolavaunun palveluita).

Mielipiteestäni huolimatta mä kuitenkin hymyilin leveästi Isabellalle, joka purjehti paikalle pieni hännystelijä kannoillaan.
"Iltapäivää", tervehdin. "Ratsu on melkein valmiina!"

Hoitopaikalle kiinnitetty Cava liikahti vähän levottomana, kuin ilmaistakseen, että kuntoonlaitossa olikin jo kestänyt ihan liian kauan. Valepukki! Olin ollut niin nopea kuin olin niistelyltäni ehtinyt.

"Hei, Aliisa", Isabella tervehti kohteliaasti ja loi Cavaan sellaisen katseen, että mä tiesin kyllä tasan tarkkaan, että mun työjälkeäni arvioitiin. Sen kun. Kyllä mä osasin yhden hevosen aina harjata ja satuloida. Mikä siinä nyt edes saattoi mennä pieleen?
"Sen häntä pitää kyllä pestä", sanoi nokkava pikkumimmi, jonka olisi mun puolestani sopinut pysyä vain Isben vaitonaisena varjona.
"Meidaatko ihan totta, eddä pesisin sen nyt, kun on pakkasta?" kysyin tyynesti ja sitten aivastin kyynertaipeeseeni. "Sidden sen pitäisi jäädä sisälle kuivattelemaan, ja Cava tulee kahjoksi koppilevossa."

Se oli ihan totta. Cava oli virkistynyt, kun matkaväsymys oli hellittänyt, eikä se ollut kovin montaa hetkeä paikallaan. Häntäpyykki saisi odotella sellaista päivää, että ehtisin tekemään sen niin myöhään illalla, että hevonen olisi joka tapauksessa seuraavat x tuntia sisätiloissa. Tarhausaikaa siltä en kyllä omin päin leikkaisi lyhyemmäksi.

"Niin, niin, ehtiihän sitä", Isabella tuumaili vähän hajamielisen oloisena, mutta teroitti sitten katseensa kääntäessään sen muhun. "Aliisa, onko sulla flunssa?"
"Nooo, vähän vilustumista vain", niiskaisin. "Pitää kyllä toivoa, ettei se tästä pahemmaksi mene. Paljon työvuoroja, en voi sairastua."

Ohi käveli kottareita työntävä Jonathan, jolle mä hymyilin iloisesti. Se ei vilkaissutkaan mua. Oh my, mahtoiko tyyppiä kaduttaa kovinkin?

"Mama aina sanoo, että flunssa paranee sinkillä ja C-vitaminilla", nenäkäs varjo-Isabella tiesi kertoa.

Mä virnistin vaarallisen huvittuneena.

"Juu, sinkin saannista mä kyllä viikonloppuna jo huolehdinkin", lausuin ihan totisen kuuloisena. "Pitää varmaan vielä kokeilla sitä C-vitaminia."

Mä näin kaksi asiaa: jo vähän matkan päähän ehtineen Jonathanin niskan jännittymisen ja Isabellan poskien punehtumisen, josta mä arvasin, että nainen kyllä ymmärsi sinkistä jotakin.

Onneksi pikkumimmi ei tiennyt.

"Sitä sinkkiä pitää ottaa kuurina", se sanoi.
"Viivi, kiitos, mä luulen, että Aliisa kyllä aikuisena ihmisenä tietää kuinka hoitaa alkavaa flunssaa", Isabella kiirehti sanomaan.
"Juu-u, hyvin sujuu hoitelut", nyökyttelin pontevasti.

Mä en ollut ihan varma, naurattiko Isabellaa vai paheksuiko se vaan.
avatar
Aliisa H.
Hevosenhoitaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 38

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Cavan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 10.12.18 23:11

tiistai 11. joulukuuta 2018

Mä olin luvannut ratsastaa tiistaina Cavan, mutta juuri ennen kuin mä astuin tallin ovesta sisään mä hätäännyin.

Soitin Josefinalle, ja se onneksi vastasi heti.

“Onko Aliisa tänään tallilla”, mä suhisin puhelimeen ja vahtasin ovea; sehän tästä vielä puuttuisikin että Huru hyppäisi siitä suoraan mun syliin. “Mä oon just menossa liikuttamaan sen Cavan.”

Josefina tyrskähti vähän puhelimeen. “Ei, kyllä se töihin meni”, se vastasi melkein iloisen kuuloisena. “Etkai sä välttele sitä?”

“Välttelen”, mä myönsin auliisti. “Nyt mä meen niin ehdin ennen pimeää. Kiitos hei! Mä tuun illalla.”

“Tule”, Josefina sanoi lempeästi ja puhelin sulkeutui naksahduksen saattelemana. Mä astuin sisälle talliin, ja se oli hiljainen niin kuin saattoi olettaakin. Ketään ei näkynyt, mutta kuului kyllä, kun Jonathan ja Gabi siivosivat toisessa päädyssä karsinoita kilpaa. Mä vähän yskin tahallani ja toivoin, että ne huomaisivat etteivät olleet enää yksin, siltä varalta että niillä oli jotain salaisuuksia, tai jotain.

Mä hain Cavan sisälle. Siitä oli tullut kotiuduttuaan aikamoinen tättähäärä, joka sai aika ajoin Braninkin vaikuttamaan järkevältä. Nytkin se huusi koko matkan tarhoilta talliin ja venytteli orikaulansa äänijänteitä vielä karsinassa - varmaan se ei uskonut, että Jonny ja Gabi olivat kuulleet mun vaimeat yskäisyni. Syntisen komea se kyllä oli, ja kiva käsitellä ja ratsastaa. Mä touhusin Cavan kanssa mielelläni, vaikka toki se valitettavasti tarkoitti sitä, että läheisemmät välit perijättärien kanssa tulivat kaupan päälle.

Tai no, läheisemmät ja läheisemmät. Mutta kyllä me nykyään joitain viestejä jouduttiin Cavaan liittyvissä teemoissa vaihtamaan. Edellispäivänä Isabella oli ilmoittanut pukertaneensa Cavalla sileällä (tai siis ei todellakaan käyttänyt juuri sanaa pukertaa, mutta kuitenkin), ja mä olin luvannut viedä sen tänään maastoon laukkaamaan. Siksi mulla olikin niin kiire - kaikesta hauskuudestaan huolimatta Cava ei ollut niitä hevosia, joiden kanssa halusi jäädä pimeille metsäautoteille kaksin. Se ottaisi ritolat heti ensimmäisestä rasahduksesta ja ampuisi suoraan toiseen ulottuuvuuteen ja jättäisi mut sinne metsään.

Niinpä mä harjasin ja satuloin herra hevosen pikaisesti ja kävelytin sen takaisin ulos. Cavalla oli raivostuttava tapa yrittää pyörähtää alta pois selkään noustessa, joten mä parkkeerasin orin alun alkaenkin seinän viereen ja pääsin kampeamaan sen satulaan mitenkuten asiallisesti. Olin mä silti onnellinen, ettei Amanda ollut näkemässä.

Pitkästä askeleestaan ja vähän kuumasta päästään huolimatta Cava oli ihan asiallinen ratsastettava, maastossa ja yksinkin. Täysin rentoutua sen kanssa ei voinut, mutta en mä millään pystyynkuolleella olisi jaksanutkaan ratsastaa. Mä tiesin yhden pitkän metsäautotiesuoran olevan hyvässä kunnossa märästä kelistä huolimatta, kun olin viihdyttänyt siellä Brania edellispäivänä samoissa merkeissä, ja suuntasin Cavan kanssa sinne. Matkalla mä yritin pyytää hevoselta jotain temponvaihteluita ja siirtymiä pitääkseni Isabellan jäljiltä ilmeisen hyvää ratsastettavuutta yllä, mutta ei se nyt ihan mennyt niin kuin oppikirjoissa, enkä mä jaksanut jäädä jankkaamaan. Nopeustreeniä oli pyydetty ja sen mä osasin kyllä toteuttaa.

Cavassa oli sen verran edellisten sukupolviensa laukkahevosta jäljellä, ettei sitä tarvinnut suoran auetessa kahdesti kehottaa. Se oli huippuhyvässä kondiksessa, iso ja pitkäsäärinen, ja sen spurttivauhti ei ollut mitenkään ihan pientä. Lara oli lähes puoliksi täysiverinen, Branissakin sitä oli jonkun verran, mutta kyllä Cava jättäisi puoliveriset heittämällä yskimään pölyä.

Vaikka ei me täysiä menty. Amanda olisi varmaan kuristanut mut, jos oltaisiin. Eihän sen kallisarvoista jalostusoria voinut niin riskeerata. Sitä pitäisi laukkuuttaa vain jossain höyhenpilven päällä.

Tunnin maasto tehty, kunnolla laukattu, hevonen oli ok, mä tekstasin Cava-tsättiin myöhemmin, kun me oltiin palattu tallille hämärtyvässä iltapäivässä ja mä olin hoitanut orin iltapuulle pilkuntarkasti ohjeiden mukaan.

Aliisa Huru kirjoittaa… puhelin ilmoitti, ja mun sydän jätti yhden lyönnin väliin, mutta sitten teksti katosi eikä enää palannut, joten ehkä se oli keksinyt omasta mielestään hyvän vitsin mutta päättänyt sittenkin sen olevan sopimaton perijättärien nähtäväksi.

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 183

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Cavan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa